Kummitäteysyrityksiä

Jossain vaiheessa havahdun siihen, että kaikki naiset tuntuvat puhuvan kummilapsista. Näytetään valokuvia ja mainitaan, että on käyty lapsen kanssa jossain niistä paikoista, jotka on rakennettu lapsen ehdoilla. En osaa kiinnostua tästäkään aiheesta sen enempää, kunhan panen merkille. Ja vaikka ajattelen, että hyvä, että ihmisillä on innostavia asioita elämässään, en onnistu keksimään, mikä heitä tarkalleen innostaa, etenkään jos kyse on niin pienestä mukulasta, ettei sen kanssa voi oikein keskustella. Panen merkille myös toisen seikan: miehet eivät puhu kummilapsistaan. Joko heillä ei ole niitä tai sitten he eivät vain pidä luontevana näyttää kuvia ja kertoa retkistä lapsen kanssa. Omalaatuista.

Kun Napakettu saa lapsen, hän jonkin mielenhäiriön seurauksena päättää pyytää minua yhdeksi kummeista. (No, me olemme vanhat ystävät.) Ja vastaavan mielenhäiriön seurauksena suostun - ajattelen, ettei tuo kai mitään ota jos ei annakaan. Ainakin ehkä tulee nähtyä Napakettua enemmän. Olen väärässä, kuinkas muutenkaan.

Näen lapsen ristiäisissä ja sitten meneekin pitkä aika, kun emme ole missään yhteyksissä - molempien elämä kääntelehtii siihen malliin, ettei ihmisten koolle haalimiseen oikein riitä voimavaroja. Jossain vaiheessa tulee kutsu kummilapsen kummisyntymäpäiville - olen opettamassa silloin, kuten ylesensä aina aikoina, jolloin työssäkäyvät näkevät toisiaan. Osallistun kummien yhteislahjaan - ostamme metsää suojeltavaksi: ehkä lapsi on tosiaan vielä niin pieni ettei osaa vaatia kaiken maailman hilavitkuttimia - ja sovimme näkevämme äidin ja lapsen kanssa toisessa kohdin. Koska lapsi on päiväkodissa, emme saa kuitenkaan sovittua fiksua aikaa. Sen sijaan näemme Napaketun kanssa vesijuoksun ja lounaiden merkeissä, nauramme ja voimaannumme. Napaketulle tekee hyvää olla toisen aikuisen kanssa, minulle kai vain ihan hyvää olla jonkun ihmisen kanssa muuten kuin työasioissa. Koen kalvavaa syyllisyyttä: voisinko edes vähän yrittää?

Onneksi on joululoma! Ja siinä sunnuntai, jolloin olen töissä vain kolmeen saakka ja sen jälkeen ehtii ja jaksaa vielä tavata.

Napakettu lapsineen tulee kylään. Yritän siivota näkyvistä pois kaiken rikkoontuvan, koska kokemukseni sukulaislapsista on, että he haluavat hakata keramiikalla seinää eivätkä juuri kuuntele kieltoja. Sitä paitsi tuntuu jotenkin ikävältä, jos kommunikaatio supistuu pelkäksi eiksi ja äläksi. En jaksa imuroida mutta eipä Napakettukaan imuroi minun kyläillessäni: olemme tosiaan tunteneet toisemme kauan.

Lapsi löytää asunnosta yhtä sun toista kiinnostavaa - kiinnostavinta ovat koiran lelut. No, niitä kyllä saakin retuuttaa. Koira mulkoilee lasta epäilevänä, murisee ja tulee piiloon jalan luo. Jossain vaiheessa se rentoutuu enemmän. Koska lapsi löytää päälläseisontapenkin, katson aiheelliseksi näyttää hänellle, mitä sillä tehdään. En osaa arvella, onko se virhe: seuraavaksi lapsi haluaa tietysti seistä päällään penkin avustuksella. Penkki on lapselle aivan liian iso, joten toiminta näyttää semipelottavalta. Hyvä jos se osaa jaloilaankaan seistä, ja nyt sitten heti päälläseisontaan. Mutta eikö tuon ikäisten kuulukin muksahdella päälleen? Ainakaan lapsi ei paru, joten sitä tuskin sattuukaan.

Kun me muut syömme, lapsi istuu toisessa huoneessa mummulta perityllä pallilla ja juttelee vanhoille mustavalkoisille kuville sukulaisistani. Jonkinlainen selonteko, ehkä. Mistähän hän arvaa, että minäkin toisinaan juttelen valokuville, joissa on useampi sukupolvi eronneita naisia ja näitä kaltoinkohdelleita miehiä? (Ja äiti. Äiti ei ole eronnut.) Totean tyytyväisenä, että ehkä hermostuttava kummitäteys sujuu sittenkin ainakin tässä vaiheessa kehityskaarta: lapsi ei vielä vaadi mitään, joten pysyy tyytyväisenä aikuisten jutuilla kuten esiäideille puhumisella.

Mahtavinta on tietysti koira - sinne saakka että koira hermostuu huomioon ja näykkäisee kummilasta näyttääkseen tälle selvemmin rajat: katsoa saa, koskea ei. Olemme toki koettaneet tolkuttaa sitä, mutta koiran vetovoima on liikaa ja jossain vaiheessa lapsi pääsee salaa pujahtamaan koiran luokse. Lapsen parkuessa koetan ajatella, että tämäkin lienee tärkeä läksy elämässä: usein varoituksilla on syynsä. Koira näyttää vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin lapsi: kova ääni huolestuttaa sitä. Aika nopeasti lapsi rauhoittuu ja rinnakkaiselo jatkuu rauhanomaisemmin ja hiljaisemmin, koettamatta koskettaa koiraa. Syömme vastaleivottua kauraleipää. Lapsi ahmii sitä kaksin käsin ja Napakettu toteaa hämmentyneenä, ettei lapsi ole aiemmin tuntunut välittävän leivästä, mutta tuopa maistuukin. Naureskelemme, ettei Napaketun auta kuin ryhtyä leiväntuoksuiseksi äidiksi.

Sitten on äkisti liian myöhä. Saatamme täällä joululomailevan Vompsun kanssa Napaketun lapsineen asemalle. Asemalla on vahvasti päihtynyt mies, joka haluaa laulaa potpuria suomalaisista iskelmistä. Lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä esitykseen, aikuisista en olisi niin varma. Mutta nauramme ja höyryämme kylmässä, ja kun juna voimakkaine etuvaloineen tulee, yritämme osoitella sitä lapselle, josta kännikäinen on paljon kiinnostavampi.

Napaketun ja lapsen mentyä olo on keveämpi, hieman samanlainen kuin hammaslääkärissä tai gynekologilla käynnin jälkeen: on asioita, jotka on tehtävä, ja nyt se on tehty. Tai ehkä vähän samanlainen kuin sukulaisuussuhteissa: en pyytänyt olla kenenkään tytär tai lapsenlapsi tai serkku, mutta yhtäkaikkisesti olen syntynyt sellaiseen suhteeseen ja siinä on selviydyttävä mitenkuten. Isosiskohan pyysin olla, ja totesin hyvin nopeasti, etten ollut tiennyt, mitä toivoin. (Mutta kiitos sen kokemuksen, tiesin, etten toivo lasta. En, vaikka välitänkin siskostani enkä osaa olla huolestumatta silloin kun hänellä menee tosi huonosti.) Ehkä ystävystymme myöhemmin kummilapsen kanssa, aika näyttäköön. Olen ystävystynyt yhden serkkunikin kanssa: ei se ole mahdotonta. Muiden kanssa meillä on etäisen kohteliaat välit ja on helppoa kuvitella, että kun vanhempien polvesta aika jättää, heitä ei enää näe. Eihän meillä ole mitään yhteisiä muistoja eikä yhteisiä kiinnostuksenkohteita. He tekevät uraa, elävät lapsiperhearkea, kokkaavat resepteistä ja sen sellaista - keräävät astiastoja. Varmasti heidänkin kanssaan löytyisi yhteinen ihmisyys, kun kuorittaisiin kerroksia tarpeeksi. Mutta onko siihen koskaan aikaa? En ehdi nähdä rakastamianikaan ihmisiä riittävästi.

Seuraavalla viikolla koetan jotenkin puhua kummilapsen käynnistä, koska olen ymmärtänyt sen osaksi naisten kummeusriittejä. Mutta en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin, paitsi ehkä että oli helpotus, etteivät asiat menneet pahemmin pieleen. Tai oikeastaan, lainkaan pieleen, vaikka osaankin kuvitella, miten karmivaa monesta on, että koira näykkäisi lasta. Mutta en osaa innostuakaan asiasta.

Joten en sitten tule puhuneeksi. Mutta kirjaan tänne, miten omalaatuista koko kummeushomma on.

Annoin lapselle äiteineen joululahjaksi pakan joogakortteja. Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin voimme tehdä jotain tuollaista yhdessä vaikka lapsi varmasti vielä onkin vähän turhan pieni huolimatta päälläseisontafiksaatiostaan. Ainakin Napakettu yllättyy ja ilahtuu lahjasta - uskon, ettei hän mene siihen diskurssiin, joka omassa historiassani liittyy tiiviimmin kummiuteen: vanhempien vahdintaan, montako euroa kummilahjat ovat maksaneet, kuinka pysyviä ja kehittäviä lahjat ovat ja onko kummi muistanut lasta joka syntymäpäivänä ja jouluna.

Se diskurssi on saanut aikaan sen, etten halua lähelleni ihmisiä, jotka vahtaavat ja laskevat kaiken aikaa, onko toinen rikkonut jotain näkymätöntä ja eksplikoimatonta sääntöä. Muistan edelleen, miten närkästyneitä vanhempani olivat kummilta saamastani suklaalevystä - josta totisesti pidin enemmän kuin jostain hopealusikoista -, siitä, ettei kummi soittanut syntymäpäivänäni (mikä sopi itselleni hyvin, koska inhosin jo lapsena puhelimessa puhumista), ja ylioppilaslahjaksi saadusta runokirjasta, joka oli maksanut vain näin ja näin vähän - mutta ollut kummitädille itselleen tärkeä. En ikinä ymmärtänyt sitä ärtymystä. Inhosin ja pelkäsin kummisetääni, joten olin enemmän kuin tyytyväinen hänen unohduksistaan - eipähän tarvinnut miettiä, joutuuko mokoman kauheuden syliin tai torutaanko, jos puree setää hätäpuolustuksenaan. (Oksensin muutaman kerran, kun sinne olisi pitänty mennä kylään: vatsani ei kestänyt ajatusta, että minut pakotetaan niin lähelle ihmistä, jota pelkäsin niin kovasti kuin toista ihmistä voi pelätä. Sitten olinkin jo niin iso, ettei minua pystytty pakottamaan.) Pidin etäisellä tavalla isän puolen kummitädistä, joten kaikki hänen ratkaisunsa tuntuivat ihan mukavilta ja otin ne kiitollisuudella vastaan huolimatta vanhempieni marmatuksesta. Ja pidin kovasti äidin puolen nuoresta kummitädistä siihen saakka että hän meni naimisiin ja hankki omia lapsia - sinne saakka olimme oikeasti läheisiä ja juttelimme senaikaisen käsitykseni mukaan aikuisten jutuista - kämppäkavereista, tanssimisesta, elämän tarkoituksesta. Kummitäti myös kiroili runsaasti, mikä miellytti minua: tunsin, ettei minua koetettu pienentää. Sitten kun hän tuli raskaaksi ja sai lapsia, hän jotenkin äitiyshurahti ja alkoi kohdella minuakin lapsena, eikä semmoinen oikein käy siinä vaiheessa kun toinen on kahdeksan - ei ainakaan, jos toista on siihen saakka kohdellut jollain tavalla vertaisenaan. Tuo kummitäti on edelleen elossa mutta minusta tuntuu, että yhteytemme kuoli siinä vaiheessa kun olin kahdeksan. Se on varmaan ensimmäinen iso menetykseni ja kun nyt mietin tuota suhdettamme, se muistuttaa emotionaalisesti oudolla tavalla eksäsuhteita. Vanhempani eivät koskaan tajunneet, miksi suhteemme kylmeni, kai koska he nyt alusta saakka olivat nähneet minut lapsena ja kasvatusvelvollisuuden kautta.

Kummallinen elämä, kaiken kaikkiaan. Jotenkin hurjaa, että kaikesta siitä outoudesta, jota on kokenut, oletetaan raavittavan kokoon jokin järjellinen aikuinen. Ei ihme, että ihmiset ovat eksyksissä. 

Absurdistan, osa n: todistamisesta

Meitä on hellitty ja pidetty hyvänä. Olemme kuunnelleet standuppia, jossa osa jutuista on ollut sellaisia, ettei tiedä, mitä ajatella: ei ole pahastunut mutta ei ole naurattanutkaan ja lähinnä on miettinyt, mistä syntyy oletus, että jokin on hauskaa, tai mistä syntyy se, että jokin todella välillä on hauskaa kaikkien oletusten vastaisesti. Sillä on jotakin kieroa tekemistä vuorovaikutteisuuden ja heittäytymisen kanssa, siitä ole miltei varma. Ja usein tahattomuuden. On helppoa olla tahattomasti hulvattoman hauska, tietoisesti se on äärettömän vaikeaa. Yleensä olleessaan tahattomasti hulvaton on samalla tavattoman hauras ja haavoittuvassa tilassa, ellei tajua olevansa osa ihmisyyden syvää pohjavierrettä, jossa tie helvettiin on kivetty hyvin aikomuksin. Standuppia katsellessani olen todella katsoja, todistaja, en osallistuja, ja tunnen lievää syyllisyyttä siitä, ettei minua naurata enemmän. Tietysti naurujoogaohjaajana voisin alkaa nauraa tahdonalaisesti ja jatkaa sitä kymmenenkin minuuttia enkä pitäisi sitä mitenkään epärehellisenä tai epäreiluna tai epäkunniallisena tekona: ei naurun tarvitse olla spontaani reaktio saadakseen laskeutua maailmaan. Mutta olen väsynyt ja liian keskittynyt todistamaan tilannetta, jotta antaisin naurun lahjan, ja olen siitäkin vähän pahoillani. Ja sitten olemme katselleet lukuja ja miettineet niiden tarkoitusta, kilistelleet laseja ja porisseet koko vuoden hiljaisuuden edestä. Ja nyt olemme edenneet syömään firman piikkiin.

Pöytämme on lasiseinän ääressä, Helsinki aukeaa alla. Näkymän etualaa miehittää hotelli: valoneliöiden sarjat pimeässä, ei niin kaukana. Ruokaa tulee hitaasti, emme tunne toisiamme kovinkaan hyvin. Keskustelemme, haarukoimme. Monella on koulutus, jonka mukaista työtä ei tehdä mutta mikään ei mene eikä ole mennyt hukkaan. Emme etene pohtimaan, mitä tämä kertoo koulutusjärjestelmästämme. Vaikka kysyttyä vegaanista valkoviiniä kaadetaankin vahingossa puolityhjään vesilasiin vetenä, kukaan ei sentään kaada oliiviöljyä juomalasiin, ehkä johtuen siitä, ettei pöydässä ole oliiviöljypulloa - mutta jaetuissa ajatuksissamme leikimme tällä kontrafaktuaalilla. Ja sitten joku huomaa: vastapäätä tapahtuu.

Ikkunan sivuissa on ohut valoverho mutta enimmäkseen näkymä levittäytyy esteettömästi. Huoneessa on valo, sänky ja kaksi ihmistä. Toinen, epämukavan riisuutuneena, tanssii ikkunan ääressä. Toinen häämöttää sängyllä valoverhokaistaleen sumentamana. Tanssi ei ole erityisen luovaa tai innoittunutta. Mitä tarkoitan: se ei synny itsestään tai ole itselleen, se on liian tietoista katseesta, todistamisesta, se on tanssia jollekulle toiselle, ja vaikka sen tarkoituksena on epäilemättä herättää tuossa toisessa jotakin, jään pohtimaan, mitä tarkalleen tuollainen tanssi herättää.

Aluksi kiusaannumme. Emme halua katsella ikkunoihin päin. Yksi nostaa käden silmälappumaisesti tälle puolen kasvojaan mutta avaa kuitenkin sormien sakset ja kurkistaa sieltä tapahtumia. On kuin ikkunan magneetti imisi katseita, todistamista puoleensa. (Siinä mielessä se muistuttaa televisiota liki autiossa lounasravintolassa: katse harhautuu keskustelukumppanista ruutuun kerran toisensa jälkeen vaikka kuinka haluaisi, ettei niin käy. Tästä syystä en suostu ottamaan kotiini televisiota. Olen melko varma, että se söisi minut vähitellen ja jäänteittä.) Syntyy pohdintaa siitä, onko tuo lainmukaista ja miten muka lasi välissä muuttaa alastomana julkisella paikalla oleilun. Ja tietävätkö ne, että ne näkyvät kauas. Joku sanoo, että totta kai ne tietävät: näymme valoisassa etuseinässä istuvana joukkiona ja tämä on meille suunnattu esitys. Haluttomuus katsoa ja mahdottomuus olla katsomatta muuttavat toteamuksen myötä luonnettaan ainakin minussa: en ollut tullut ajatelleeksikaan, että sellaisesta voisi olla kyse. Jos äsken tuntui tunkeilevalta ja epäkohteliaalta, että nauroimme ja silmät harhautuivat ikkunaan kasvot etsien huolen ilmaisua, nyt tuntuu vain jotenkin - tiettyyn asemointiin pakotetulta, ällöttyneeltä, vähän surulliselta. Ja tavallaan: keneltä tämä on minkään pois ottamista? Mitä me menetämme siinä, että todistamme joidenkin tuntemattomien seksuaalisuuden ilmenemismuotoa hotellissa viikonloppuna? Mitä he menettävät siinä, että haluavat esiintyä tuolla tavalla?

On kummallista istua siinä, kaksi pöytää äkisti naurumyrskyjen ravistelemana, päät kääntyillen. Ei kai ihmispololla ole muutakaan mahdollisuutta kuin nauraa. Ja sitten tajuan: jollain omalaatuisella tavalla se, jonka tanssi ja sitä seuranneet tapahtumainkulut esineellistävät, olemme me siinä ravintolassa. Me ja meidän vegaaniset kakkupalamme, virnistyksemme, hämmennyksemme. Surumme. Surusta on tullut painava esine.

Mutta kun etenen lähijunaan ja sillä yön läpi, on kuin se tuntuisi hivenen keveämmältä kuin edellisinä päivinä. Tajuan taas selvemmin, miten vähän ymmärrän.

Aamulla silmäpussit ovat myöhäisen päivällisen ja nukkumaanmenoajan takia jätesäkit. Leikittelen töihin junalla ajellessa ajatuksella, että silmäpusseja ovat kerryttäneet univajeen ja suolan sijaan kaikki silmien edellisiltana todistama, että surun esineen paino on siirtynyt sydänalasta kantolaukkuihin silmien alle. Olisi mahtavaa, jos jokin päivä tuntisi omassa elämässään itsensä muuksi kuin turistiksi. Mutta todennäköisesti buddhalaiset ovat oikeassa: itse on turisti, tunkeilija, fiktio - eikä sitä ilman tule toimeen kuin aivan hetkittäin.

Eikä se hetki, kun matkaa opettamaan sunnuntaiaamuna, ole mitään muuta kuin silkkaa turismia lähijunassa. 

Toiveikkuus viriää

Kävin uudestaan silakkaliikkeen sivulla. Sinne oli tullut montakin keskustelunavausta, jotka puhuttelivat ja joissa nostettiin esiin, että tausta-ajattelu saa olla monenkinlaista: se, mikä ratkaisee, on rauhanomainen puuttuminen rasismiin. Joku ehdotti, että voi sanoa vaikkapa vain, ettei halua kuulla rasistista puhetta. Tuollaisen asian osaisin ehkä itsekin sanoa. Olen paljon miettinyt, mitä sanoisin sellaisessa tilanteessa, jos joutuisin kohtaamaan asian. Siinä mielessä olen etuoikeutettu, että en ole nähnyt tällaisia tapahtumia vielä missään lähiympäristössäni. Mutta muutamalla tuttavalla on muualta adoptoitu lapsi, joten tiedän, että sitä kyllä tapahtuu.

Toiveikkuus viriää.

Tuntuu oudolta, että vielä aamulla olin niin toivoton kaiken suhteen. Mutta ne hetket - niitä tulee taatusti vielä monia. Olisi ihmeellistä, jos olisi sellainen paikka, johon voisi mennä lataamaan toiveikkuuttaan tai siis, ehkä lainaamaan sitä. Toivottavasti sellainen syntyy!

Kuulakärkikynän purkamisesta

Kauan sitten kirjoitin alkavani purkaa itseäni - tai sydäntäni - tai millä nimellä sitä sitten kutsuinkaan - kuin kuulakärkikynää saadakseni selville, mitä sisällä on, miten mekanismi toimii.

Kävi vähän samalla tavalla kuin lapsena. Lapsena sain isältä kassillisen mainoskuulakärkikyniä. Kynät olivat mielestäni tosi ihmeellisiä. Tietysti ne olivat virheellisiä, ei niitä olisi muuten saatu jostain ilmaiseksi kassillista. Kaksi tekstiä taisi olla mennyt päällekkäin toisella kynän sivulla. Painoin nappia, terä tuli esiin. Painoin nappia, terä katosi. Kun avasin kynän, näin jousen ja muovisia palasia. Nostelin ne sievästi matolle, joka on edelleenkin mattona tuossa vieressä. Sitten avasin varovasti toisen kynän ja koetin koota ensimmäisen sen mukaisesti. En tainnut ikinä onnistua. Yritin aika monta kertaa. Suurin osa kynistä tuhoutui toki muuten. Tykkäsin esimerkiksi pureksia niitä rikki.

Uskomatonta kyllä, kaikki kynät ovat kadonneet aikoja sitten ja on enää muisto: kokonainen kassillinen kuulakärkikyniä. Olin hetken maailman onnellisin pieni tyttö, vaikka en onnistunutkaan enää kokoamaan kyniä, joille tein ruumiinavauksen.

Elämä on kummallista: siinä jaksottelevat seesteisemmät vaiheet ja kriisit. Se, mikä pätee yhteen, ei välttämättä mitenkään toimi toisessa. Kriisejäkin on eri tasoilla. Kun kirjoitin ylös, mitä olen tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, jotenkin hengästyin ja säikähdin ja mietin, saanko ikinä levähtää. Todennäköisesti en - voin levähtää jostakin, mutta samalla toinen hulluus, toinen diskurssi tulvahtaa sen tilalle. Jos ei ole elämänkriisiä - kuka olen, mitä haluan, mitä en ainakaan halua, miten ajattelen aiheuttavani toisille mahdollisimman vähän tuskaa  ja tuovani mahdollisimman paljon iloa -, tuntuu olevan vähintäänkin terveyskriisi tai uuteen ammattiin initioituminen käynnissä. Nyt tuntuu aivan ihmeelliseltä, että oikeasti opiskelin 11 vuotta filosofiaa - niin pitkään yksi aikuisidentiteetti! Se taitaa olla pitkäaikaisin, mitä minulla on ollut. Ja samalla aloin tuntea, että minut oli teljetty jos ei nyt vankilaan, niin ainakin turhan tiukkaan lokeroon. Kun lennähdin ulos siitä kaikesta, kirjoittaminen muuttui kuulakärkikynän purkamiseksi.

Katselen ammattiin opiskelemisiani - kymmenessä vuodessa kolme uutta tutkintoa, ja ensi vuonna yksi uusi lisää - ja mietin, missä määrin ne ovat käsien pystyyn nostamista ja hengähdystauon pyytämistä elämänkriisistä. En tiedä, miten hyvin hahmottaisin tätä, ellemme olisi Kalifornian-naisen ja Vompsun kanssa keskustelleet työhön pakenemisesta, ja Vompsu puhunut myös viihteeseen pakenemisesta. Tiedän itse paenneeni myös rakastumiseen ja ystävystymiseen.

Ja kaiken aikaa työmaa on odottanut: vielä näin monta kuulakärkikynää purkamatta tai pureksimatta.

Kuinka selvää onkaan, että tuuli on kääntynyt. Ja että sen enteet näkyivät jo viime kesänä, kun tarkasti katsoo. En silloin kyennyt vielä aloittamaan, vaikka yritinkin. Syksyllä olin niin väsynyt, että kun mietin, mitä olen tehnyt, esiin nousee aika monta muistikuvaa ulkovaatteet päällä ja kengät jalassa sängyllä vatsallaan makaamisesta ja itselle sopertamisesta, että saan olla tässä vielä ihan hetken, ihan hetken ja sitten jaksan viedä koiran - kuten toki jaksoinkin - ja laittaa ruokaa, tsekata sähköpostit, olla tavoitettavissa, käydä suihkussa pyykätä tiskata suunnitella tuntien teemat, mitä näitä nyt on. Hoidin työni niin hyvin kuin pystyin ja pelkäsin, mitä aivoissani tapahtuu, tai ehkä koko kehossa. Kadotin sanoja, tarkistin aikataulut miljoonaan kertaan ja tiesin olevani liian reunalla. Tiesin jonkin olevan vialla, mutten osannut sanoa, mikä mätti.

En osaa ikinä paikan päällä sanoa, mikä mättää. Osaakohan joku toinen?

Voi olla, että nytkin olen väärässä. Mutta ainakin olen taas tässä kirjoittamassa. Karhupumppu, kassillinen kuulakärkikyniä.

Joululomalla - no, lomani oli muutaman päivän mutta opetusta on ollut ehkä kolmannes siitä mitä normiviikkoina, joten tuntuu lomalta kyllä - olen ehtinyt vähän enemmän katsella sosiaalista mediaa ja internetiä ja koska olen ehtinyt sen sijaan että olisin vain koettanut levätä kaiken vapaa-ajan, olen todennut maailman olevan aika pelottavassa tilassa. Etenkin silakkaliikkeen käynnistäneet tapahtumat, maahan tulleiden pakolaislasten jahtaaminen ja heidän kasvojensa näyttäminen videolla tömäyttivät minut pahoinvointiin siitä, että kuilut yhteiskunnassa ovat taatusti liian suuret: on ihmisiä, joista on ihan okei jahdata huono-osaisia lapsia, jotka eivät ole mitenkään valinneet tilannettaan. Ja vaikka kuinka olen opiskellut NVCtä ja kasvatustieteissä aikuiskasvatusta, en yhtään tiedä, miten tällaisessa tilanteessa olisi hyvä edetä. (Varmaan siksi että olen noita opiskellut tullakseni ihan ei-kriisi-arjessa toimeen: eikä sekään ole helppoa, NVC:tä ei kannata ajatella toimimattomaksi vain siksi etten suoriudu siinä hyvin.) Kun seuraan keskustelua asiasta, rajalinjat ritisevät voimakkaina: keiden mielestä rasistien kanssa ei pidä keskustella lainkaan eikä heitä pidä yrittää ymmärtää (vaikka tehtäisiinkin erottelu ymmärtämiseen ja hyväksymiseen), kuka haluaa käsitellä jokaisen sisäistä rasistia, kenen mielestä ylipäänsä silakka on väärä metafora ja liikkeen pitäisi koostua haista tai piranjoista. Eikä siinä mitään: ihmiset ovat ja saavat olla erilaisia, eri tavoin asennoituvia, eri arvoja kumartavia. Mutta se varmuus, joka monella on oikeasta etenemistavasta, tuntuu tyrmistyttävältä. Miten he voivat olla niin varmoja siitä, mikä on muillekin oikea tapa edetä? Eikö kaikissa tavoissa ole myös sivuvaikutuksensa ja varjonsa?

Luulen, että vasta tässä kohdin tajuan oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni, miten hurjan erilaisia ihmiset persooniltaan ovat. Tavallaan olen toki sitä koettanut varovasti tutkia, mutta saanut jatkuvasti muistutuksia siitä, että liikun alueella, jolla ei ehkä saisi liikkua. Ja sitten jäänyt vähän yksin aiheeni kanssa. Olen vähitellen alkanut oivaltaa, että tämä on myös puheenaihe, josta ei saa keskustella julkisesti. Selän takana miltei kaikki kommentoivat asiaa eri sävyisin sivuhuomautuksin yksittäisistä ihmisistä mutta julkisesti asian käsitteleminen herättää levottomuutta, puhui erosta vaikka erilaisten toimintamallien, luokkien, sukupuolityypillisten tyylien tms. kautta ja ei-normatiivisesti. Jopa puhe kiintymyssuhdemallien eroista tuo levottomuutta. Ja kuitenkin - kyse on vain persoonasta, yksittäisistä ratkaisuista ja ajatuksesta niiden takana, ei koko ihmisestä. Ihminen ei koskaan voi olla ajatustensa summa - ajatuksethan, jos mitkä, ovat kierrätystä. Aika harvoin sitä keksii jotain, josta ei puhuta omissa piireissä. (Totisesti, tämän huomaa, kun on ollut liki kaikista piireistä poissa nyt kai jo vuosia, ja sitten koettaa palata - toiset käyttelevät jatkuvasti käsitteitä, joista ei ole mitään haisua. Todennäköisesti he eivät yritä olla vaikeastitulkittavia tai nostaa statustaan - heille vain on syntynyt keskustelujen myötä uusia luokituksia, joita he käyttelevät luontevasti. Minulla ei ole näistä asioista mitään sanottavaa, kun en edes ymmärrä, mistä keskustellaan. Ja sitten käyttelen toisaalta omaksumiani termejä kaiken aikaa ja olen pahoillani, kun tajuan olleeni vaikeaselkoinen, ja vaatii suunnattomia ponnisteluita yrittää tiivistää jossain ajattelusuunnassa vuosien aikana kehitetty käsite implikaatioineen toiselle kielelle - vaikka puhua joissain joogapiireissä siitä, miksi "kaikille sopiva" ei kaikista kuulosta itselle sopivalta: kun kaikille sopiva ei kerran tai sata kertaa sovikaan itselle syystä x, ymmärtää vankasti, ettei kuulu kaikille sopivan kaikkiin, että on vain ulkopuolella, no body tai ehkä pikemminkin wrong body.) Ja en osaa olla ajattelematta, ehkä väärin, milloinka en olisi väärässä, yleensä olen - liittyykö tämä erilaisuudesta ja sen ymmärtämisen vaikeudesta vaikeneminen jotenkin siihen, ettei keskustelu etene, että se lokeroituu, kupliintuu?

Haluaisin ajatella, että osaan keskustella erimielisten ja erilaisten kanssa. Se on tietysti ihan hubbabubbaa. Hyvä jos osaan keskustella edes itseni kanssa, ja siinä ei ole mitään toista edes, ei mitään eroa tai erontekoa. Siksi istunkin tässä kuulakärkikynä hyppysissä. - Ja kuka edes olisi samaa mieltä minun kanssani - etenkin kun en osaa oikein itsekään sanoa, mitä oikeastaan ajattelen? Ja milloinka en olisi säikähtänyt ja jähmettynyt tajutessani, että ihmiset eivät ehkä hyväksy ystävyyttäni tai keskusteluseuraani, koska hahmotankin hetkellisesti jonkin asian eri tavalla, sanallistan vajavaisesti, en osaa ennakoida, mitä minulta tarkalleen odotetaan tai halutaan, ja että ehkä sopua ei koskaan synny. Se tuntuu niin turhalta, koska tiedän tämän: Enimmäkseen taidan olla väärässä - olen kieppunut tuuliviirinä erilaisten kantojen välillä jo niin monet kerrat ja todennut, että pieleen meni taas. En osaa todellakaan sanoa, miten edetä, miten keskustella, miten luoda turvallinen yhteiskunta, miten varmistaa, ettei väkivalta taas nouse kuin hyökyaalto ja nielaise kaikkia sisäänsä. Enkä tiedä, onko täällä enää kellään voimia enää yhteenkään sotaan tai uuteen vastakkainasetteluun. Useimmat tuntuvat olevan rikki vielä edellisistäkin ja vasta hapuilemassa sellaista olemista kohti, joka ei olisi täynnä kieltoja, torjumisia, paniikkeja. Tai ainakin itse olen ja lähimpäni ovat.

Enkä ihan oikeasti tiedä, miksi haluan kirjoittaa tänne tämän. Paitsi että joskus aiemmin tämä toimi. Tämä alkoi avata asioita. Ehkä ajat ovat muuttuneet niin paljon, ettei tästä tule enää mitään ja vetäisen pääni taas kuoreen ja kirjoitukseni päiväkirjaan. Mutta ennen purin vähitellen kuulakärkikynän niin että pystyin taas aloittamaan täysin alusta. Siinä olennainen osa oli se, etten purkanut sitä päiväkirjaan. Se ei nimittäin vienyt asioita yhtään mihinkään. Minä, itse, tuntuu todellakin syntyvän enemmän sosiaalisessa kuin yksityisessä sfäärissä.

Sosiaalinen media - olen monesti kirjoittanut, että se on ollut oikea korkeakouluni. Olen saanut lukea ajatuksia, joita kukaan ei koskaan sanoisi kasvokkain. Kasvokkain kaikille kuuluu aina hyvää. Paitsi yhdelle tutulle, jolle kuuluu aina huonoa, joka kuitenkin kuulostaa tiedusteltaessa paremmalta kuin useimpien muiden hyvä. Olen saanut kirjoittaa ylös, opetella kirjoittaen, miltä tuntuu pelätä, pettyä, odottaa. Siitä on tullut sellainen olo, että ne ovat sallittuja tuntemuksia. (Vaikka tietysti olen samalla pahoillani siitä huolesta, jonka tiedän aiheuttaneeni.) Olen saanut jopa olla vihainen - ja olen oppinut, miten se polttaa itseeni merkin pahemmin kuin kehenkään muuhun: minulle se on ollut hurjan kiero tapa rankaista itseäni ja meni useampi vuosi ennen kuin tajusin, miten outo logiikka siinä toimi. Olen saanut erehtyä. Sitä olen tehnyt runsaasti. En osaa sanoa, olenko oppinut erehdyksistäni muuta kuin sen, että erehdyn kerkeästi. Olisi kauhean hienoa ajatella, että olen oppinut muutakin, mutta pahoin pelkään, etten ole. Pahoin pelkään, että erehdyn tälläkin hetkellä. Minusta on tullut kuin äitini, joka pyytelee jatkuvasti anteeksi sitä, ettei voi kauhalla vaatia, kun on lusikalla annettu.

Koska ajattelu ei ole annettua vaan sitä olisi jaksettava tehdä vatsallaan sängyllä makaamisen, töihin pakenemisen tai viihteen sijaan, koetan potkia itseäni jatkossakin kynäkassille.

Liekö Dewey oikeassa kirjoittaessaan, että ihminen ajattelee vain pakon edessä? Ehkä se on kriisien ydin, muutoksen ja oppimisen kova ydin: pakko. Maailma ei odota, se ei ole täällä tarjotakseen kulissia mukaville tapaamisille, syväsukelluksille itseen tai osaamisessa paistattelulle. On vain neuvottomuus, seuraava aamu ja sisäänhengitys -

Kotikutoisuudesta

Teimme joskus männävuosina läheisten kanssa kaikki ihmisen vahvuuksien testin ajatuksella, että testitulokset ehkä helpottaisivat toisinaan solmuisaa vuorovaikutusta. Oli jännittävää vertailla keskenään vahvuuslistoja ja miettiä, miten erot ehkä näkyivät arjessamme, tavassa olla konfliktissa ja ratkoa erimielisyyksiä. (Yksi selvä kitkaero löytyikin: nöyryys. Yhdellä se oli korkein arvo ja monilla meistä ihan viimeisten joukossa - siinä vaiheessa painoin sitä itse tietoisesti alas, koska ajattelin, ettei se tuo elämään ainakaan mitään hyvää. Joogamaailma on kyllä tämän suhteen saanut minut harkitsemaan uudelleen ja nykyään annan itselleni luvan tunnustaa nöyrästi, että osaan ja tolkkuan tuskin mitään oleellista.) Useimmilla meistä oli aika korkealla kauneuden ja erinomaisuuden arvostus.

Jo silloin pohdin, että se näytti silti kovin erilaiselta meissä. Yksi meistä esimerkiksi halusi normittaa aika tarkasti, miltä erinomaisuus näytti milläkin tarkastelualueella, ja koki kaikki riitasoinnut siitä jotenkin ahdistavina. Huomasin itse olevani enemmän relativisti tässä mielessä: ajattelevani, että eri ihmiset näkevät erinomaisuuden eri asioissa, ja vaikka en itse tietysti haalikaan elämääni sellaisia joidenkin toisten erinomaisuuksia, jotka eivät kosketa minua oikein mitenkään, ymmärrän jollain etäisellä tavalla ainakin että jostakusta tämä oli erinomaisuutta, ehkä myöskin hämärästi miksi he sen siten kokivat (ainakin keskustelujen jälkeen). Tajusin myös, että pidän aika harvoin erinomaisina sellaisia klassisen loistokkuuden ääniä, kuvia tai liikehdintöjä, jotka kernaasti tunnistetaan erinomaisuudeksi. Niistä tuntui puuttuvan usein jotain - jotain särmää, uniikkiutta, ehkä? Liitän tämän samaan ajatusjuonteeseen tai preferenssiin, josta en näy pääsevän irti: minusta usein ihmisen ensimmäinen kirja, levy tms. on kiinnostavin. Hiomaton, kyllä, tempoileva, varmasti - jokin siinä on kiehtovampaa kuin siloitellussa, hallitussa erinomaisuudessa.

Ehkä se on osa uteliaisuutta? Osa sitä, että haluaisi jokin päivä elää toisissa nahoissa, päästä kurkistamaan toisen elämän sisään ja häikäistyä siitä eksotiikasta, jonka toisen uniikki tapa valikoida nähty antaa tutuillekin maisemille, esineille ja teoille. Tietenkään sinne ei voi päästä, konkreettisesti. Kaikki, minkä ottaa sisäänsä, tulee tulkituksi oman kokemuspohjan kautta. Ja jokaisen kokemuspohja on uniikki, raivostuttavuuteen saakka: jokainen on lopulta hyvin yksin maailmassa ellei fyysistä kosketusta ja läheisyyttä lasketa - sen voi todistetusti jakaa ja tyypillisesti sitä ei kauheasti edes tulkita. Tämä tietysti tekee kosketuksesta hirvittävän tärkeän osan hyvinvointia. Ja kosketuksen väärinkäytöstä tai kosketukseen pakottamisesta entistäkin hirvittävämmän teon: onko mitään kamalampaa, jota voisi tehdä toiselle ihmiselle kuin riistää kosketukselta sen turvallisuuden ja pyhyyden?

Mutta takaisin aiheeseen: ehkä tuota toisten todellisuuksien vierautta, joka näkyy tyypillisesti noissa hiomattomammissa, tempoilevammissa, epävarmemmissa signaaleissa, voisi kutsua myös kotikutoisuudeksi.

Kotikutoisuus on mielenkiintoista senkin takia, että vaikka se on helppoa hyväksyä toisissa, itsensä suhteen heittäytyy helposti tuomitsevaksi: Miksi toistan aina näitä samoja teemoja? Miksi olen tällainen ja tällainen? (Mikä on tietysti huonoa fantasiaa - en tiedä erityisen hyvin, millainen olen ja yllätän tuon tuosta itseni.) Miksi nämä samat asiat saavat minut edelleen niin pois tolaltani, että haluan erakoitua?

Erityisen hankalaksi oman kotikutoisuuden sietämisen tekee opettamisammatti. Siinä on pakko olla framilla, luoda ilmapiiri, kannatella kokonaisuutta, tarkkailla eleitä ja kehonkieltä ja sen mukaan luovittaa ryhmää eteenpäin. Siinä on pakko puhua ja välillä kun haluaisi parahtaa jotain, se halu on tunkaistava taka-alalle ja oltava vain hiljaa: opettaminen on aika paljon tilan turvallisesti antamista. Joskus on kyllä hyvä parahtaakin, koska no, en usko sellaiseen maailmaan, jossa heikkoudet ja sekopäisyydet pitää piilottaa. Eivät ne ihmiset ole tulleet sinne ihailemaan minua - eivät ne tulisi, jos se olisi homman nimi - vaan työstämään itseään, ja joskus siihen auttaa hiljaisuus, joskus kannustaminen, joskus haastaminen ja joskus absurdiudelle nauraminen. Ihmiselle, jonka turvanhakukäyttäytyminen on historiallisesti kulkenut akselilla pakene - jähmety, opettaminen ei ehkä ole helpoin valinta.

Suurin osa siitä, mitä opettamisesta ja oppimisesta opetettiin yliopistolla niin kasvatustieteellisessä tutkinnossa kuin pedagogisissa opinnoissakin, liittyi oikeastaan ihan toisenlaisiin sisältöihin kuin niihin, joita tässä opetetaan. Ja silti ajattelen: kaikessa opetuksessa olisi hyvä olla johtotähtenä uteliaisuuden virittäminen, kiinnostukseen sytyttäminen, lupa epäonnistua, lupa asettaa rajansa, lupa tuntea juuri ne tunteet, jotka tuntee, vaikka ne olisivat ihan vastakkaiset kuin koko muulla ryhmällä, lupa kuunnella itseään ja lupa säädellä itseään siihen suuntaan kuin hyvänä pitää. Mutta metataidoista tai etenkään niille tilan virittämisestä ei kauheasti puhuttu - sen sijaan puhuttiin siitä, miten haluttu sisältö saatiin siirtymään ja vaikkapa mitkä persoonallisuuden tai tunnesäätelyn piirteet tai lapsuudenperheen sosioekonomisesta taustasta omaksuttu oppijakäsitys itsestä näyttivät parantavan tai huonontavan suoriutumista - tarkoittaen suoriutumisella oppisisällön omaksumista tai saatua numeroa.

Sen vuoksi mennessäni opettamaan - tänä iltana jälleen - olen aika tavalla kotikutoisuuteni varassa. Olen napsinut mukaan hyviä fraaseja sieltä sun täältä ja olen ollut mahtavien ihmisten koulutettavana: kierrätän sitä hyvää. (Jos minun pitäisi osata antaa jotain todella lapsuudenkotikutoista, opetus kuulostaisi ihan toisenlaiselta. Ehkä raivoaisin, mikä tässä nyt on muka niin vaikeaa - asioista, joita en itsekään hallitsisi.) Ja koetan antaa itselleni luvan olla niin hatarasti ilmassa minkään isomman taustateorian, opetussysteemin tai sen sellaisen suhteen. Koetan sanallistaa riittävän selvästi, että näitä asioita ei ole tutkittu riittävästi ja että on toki kaikenlaisia hypoteeseja siitä, miksi jokin toimii, mutta - ne ovat hypoteeseja eikä niitä oikeastaan ole juurikaan testattu. Epäilemättä juuri tämä näkyy saamissani numeroarvioissa: osan oppilaistani mielestä en ole asiantunteva enkä osaa opettaa, vaikka luonkin hyvän ilmapiirin. He ehkä haluaisivat jonkun varmemman, jonkun, joka vain sanoisi, että näin se on, tältä sen kuuluu näyttää ja tuntua. Mutta en voi sanoa sellaista - voin kyllä sanoa, että tuossa asennossa kannattaa ehkä kuunnella polven tuntemuksia ja peruuttaa, jos alkaa vihloa. Ja valita harjoitukseen asennot, jotka eivät mene niin ääriin saakka, koska ihmiset eivät kuitenkaan kuuntele, jos sanon, että peruuta ääriasennosta. Yinjoogan kohdalla, josta tiedän kokemuspohjaisesti eniten, tämä epävarmuuteni korostuu. Kaikki, mitä siinä tehdään, on tavallaan sitä sitä faskiatietoutta vastaan, johon törmään muualla kuin yinjoogaopuksissa. Kuitenkin harjoituksesta tuntuu tulevan hyvä olo. Käyn vuosi vuodelta epäröivämmäksi sen suhteen, parantaako harjoitus liikkuvuutta (minulla ei ainakaan ole näin käynyt) ja kohdistuuko se edes ensisijaisesti sidekudokseen vai onko kyse ehkä vain jostain sellaisesta kuin parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta ja lymfakierron liikkeelle lähtemisestä, jotka välillisesti vaikuttavat toki hyvin moneen asiaan kehossa.

Toki hieromisessa oli aivan sama pulma. Ihmiskeho tuntuu olevan niin lähellä, mielestä nyt puhumattakaan, että siitä löytyisi paljonkaan vastaansanomatonta faktaa tiettyjen huonosti tutkittujen käytäntöjen kohdalta.

Jos minulla olisi jokin hyvä teoreettinen pohja, voisin ehkä helpommin kehitellä opetustyylin, joka ei olisi niin kotikutoinen. Ehkä silloin tuntisin, että minulla on enemmän annettavaa. Vaikka toisaalta - epävarmuuden kannatteleminenkaan ei liene hullumpi taito. 

Epäonnistumisista ja kiitollisuuksista

Yksi ohje, jonka koetan antaa ihmisille heitä harjoittamiseen opastaessani, liittyy epäonnistumiseen: Entä jos harjoitus miellettäisiin alueeksi, jossa ei tavallaan ole epäonnistumista? Jos se, minkä mieli tulkitsee kernaiten epäonnistumiseksi, onkin oikeastaan jotain aivan muuta tai ainakin myös aivan muuta?

Epäonnistumiseen tai omiin taitoihin pettymisen tuntuihin on helppoa suhtautua matkan päästä ja huiman vaikeaa suhtautua vierestä. Silti kai juuri tämä kohta on olennainen. Saa horjua, saa kaatua, saa päättää olla yrittämättä kahteen vuoteen, saa palata, kun siltä tuntuu. Ehkä tämä on se, mitä juuri nyt tarvittiin: huomio, että jokin palanen puuttuu. Joskus palasen tajuaa samoin tein, yleensä ei. Ja vaikka puuttuvan palasen tajuaisi, sen harjoitteluun voi taas mennä vuosia. Jotkut palaset tuntuvat mahdottomilta, täysin mahdottomilta, saavuttaa.

Tässä kohtaa virittyy omituinen kiitollisuus: Kiitollisuus asanaa kohtaan, kiitollisuus epäonnistumista kohtaan. Tämä on jotain, minkä olen oppinut juuri joogassa, joten kirjoitan tästä sen kautta. Mutta koetan viedä tätä suhtautumista muuallekin, minne kuljen. (Se on vaikeaa mutta en tällä erää oikein hahmota muutakaan etenemisreittiä.)

Kysyä: Okei, mitä tarkalleen tapahtui? Miten käsittelen siihen liittyvät ajatukset, tunteet ja tuntemukset? Mitä voin tehdä oppiakseni puuttuvia palasia? Voisinko hymyillä horjumiselleni samoin tein?

Yleensä en. Yleensä en osaa hymyillä vuosikausiin. Mutta sitten jossain vaiheessa hymyilen: on kulunut riittävästi aikaa.

Sanoihin palaaminen tuntuu vaikealta ja kulmikkaalta. Aivan yhtä kulmikkaalta kuin trikonasana vuosia sitten: niin paljon pelkoja, kramppeja. Saanko olla tässä? Miten saan olla tässä? Mitä kaikkea olisi muistettava tarkistaa, jotta asiat voisivat virrata ilman unettomia öitä?

Eivätkä asiat tietenkään virtaa, matolla tai sen ulkopuolella. Kerran toisensa jälkeen törmää omiin lukkoihinsa: lihaskireyksiin, kuivaan faskiaan, kyvyttömyyteen ymmärtää hyvin toisenlaista kokemusta, osaamattomuuteen luoda turvallista tilaa harjoitukselle tai keskustelulle. Haluaisi oppia, mutta ei osaa luoda edes itselleen lähikehityksen vyöhykettä. Ja siinä sen kehittelyssä onnistuu olemaan rasittava ja satuttamaan ihmisiä ympärillään, ja tajuaa taas kerran, ettei osaa tätä.

Koetan muistuttaa itseäni siitä, ettei kukaan ole toivoton ja ettei kukaan ole valmis, ja palata ajatukseen: entäpä jos opin, entäpä jos oppiminen tuntuu juuri tältä? 

Outo sanonta

Olen pitkään hämmästellyt sanontaa ahdistuksesta ja masennuksesta: että ensimmäinen tarkoittaisi liikaa tulevaisuuteen takertumista ja jälkimmäinen liikaa menneisyyteen takertumista.

Eilen hämmennys konkretisoitui miltei parahduksen kaltaiseksi: miksi ihmeessä ahdistun, kun mietin menneisyyttä? Ei se ole lamaantunut, masentunut tuntu - sitä mitä tunnen sen kirjallisuuden perusteella tai siitä, missä tilassa olen ollut päivän tai viikon jonkin todella järkyttävän asian tapahduttua - vaan muistuttaa enemmän sitä, mitä tutkimuskirjallisuus nimittää ahdistukseksi.

On kummallista tajuta, että pelkää, ettei selviä vastoinkäymisistä, joista on selvinnyt jo. On kuntoutunut, kävelee taas kivuitta. Mutta kun muistaa, millaista elämä paikoin on ollut - ja muistelin viime vuosikymmenen läpi eilen - on ainakin minun todella helppoa ahdistua valtavasti. Takerrun menneisyyden tulevaisuuteen?

Olen helpottunut vuosikymmenen vaihtumisesta, vaikka kyse on vain päivästä kalenterissa. Tekee hyvää pysähtyä ja itkeä ulos ne itkut, joita ei koskaan uskaltanut kunnolla päästää ulos siinä kohdin, kun ne olisivat nimeytyneet ymmärrettävämmin ahdistukseksi. Jotenkin ne pelot ovat niin suuria. Ettei ikinä kävele kivuitta. Ettei pysty kirjoittamaan edes pidempää sähköpostia ilman kipulääkettä. Monta kertaa olin pysähtyä kysymään, että entäpä jos tämä ei tästä muutukaan, entä jos en kuntoudukaan. Ja sitten suljin silmät ja hengitin ja ajattelin, että se on sen ajan murhe. Todennäköisesti kuntoudun. Ja niinhän tosiaan on käynyt. Sain kirjoitettua gradun ja kirjoitan tätä ilman kipugeeliä ennen tai jälkeen. Pystyn taas elättämään itseni työllä.

Muisteleminen synnyttää myös valtavan hyöyn hellyyttä ja kiitollisuutta. Niin moni ihminen on tukenut ja auttanut, näyttänyt lempeällä esimerkillään suuntaa. Iso osa näistä ihmisistä on täysin yllättäviä tahoja - se tuntuu olevan elämässäni toistuva teema.

Kunpa pystyisin olemaan jonkun elämässä yllättävä taho, vaikka koenkin taas emootioita ihan nurinkurisesti.