Jossain vaiheessa havahdun siihen, että kaikki naiset tuntuvat puhuvan kummilapsista. Näytetään valokuvia ja mainitaan, että on käyty lapsen kanssa jossain niistä paikoista, jotka on rakennettu lapsen ehdoilla. En osaa kiinnostua tästäkään aiheesta sen enempää, kunhan panen merkille. Ja vaikka ajattelen, että hyvä, että ihmisillä on innostavia asioita elämässään, en onnistu keksimään, mikä heitä tarkalleen innostaa, etenkään jos kyse on niin pienestä mukulasta, ettei sen kanssa voi oikein keskustella. Panen merkille myös toisen seikan: miehet eivät puhu kummilapsistaan. Joko heillä ei ole niitä tai sitten he eivät vain pidä luontevana näyttää kuvia ja kertoa retkistä lapsen kanssa. Omalaatuista.
Kun Napakettu saa lapsen, hän jonkin mielenhäiriön seurauksena päättää pyytää minua yhdeksi kummeista. (No, me olemme vanhat ystävät.) Ja vastaavan mielenhäiriön seurauksena suostun - ajattelen, ettei tuo kai mitään ota jos ei annakaan. Ainakin ehkä tulee nähtyä Napakettua enemmän. Olen väärässä, kuinkas muutenkaan.
Näen lapsen ristiäisissä ja sitten meneekin pitkä aika, kun emme ole missään yhteyksissä - molempien elämä kääntelehtii siihen malliin, ettei ihmisten koolle haalimiseen oikein riitä voimavaroja. Jossain vaiheessa tulee kutsu kummilapsen kummisyntymäpäiville - olen opettamassa silloin, kuten ylesensä aina aikoina, jolloin työssäkäyvät näkevät toisiaan. Osallistun kummien yhteislahjaan - ostamme metsää suojeltavaksi: ehkä lapsi on tosiaan vielä niin pieni ettei osaa vaatia kaiken maailman hilavitkuttimia - ja sovimme näkevämme äidin ja lapsen kanssa toisessa kohdin. Koska lapsi on päiväkodissa, emme saa kuitenkaan sovittua fiksua aikaa. Sen sijaan näemme Napaketun kanssa vesijuoksun ja lounaiden merkeissä, nauramme ja voimaannumme. Napaketulle tekee hyvää olla toisen aikuisen kanssa, minulle kai vain ihan hyvää olla jonkun ihmisen kanssa muuten kuin työasioissa. Koen kalvavaa syyllisyyttä: voisinko edes vähän yrittää?
Onneksi on joululoma! Ja siinä sunnuntai, jolloin olen töissä vain kolmeen saakka ja sen jälkeen ehtii ja jaksaa vielä tavata.
Napakettu lapsineen tulee kylään. Yritän siivota näkyvistä pois kaiken rikkoontuvan, koska kokemukseni sukulaislapsista on, että he haluavat hakata keramiikalla seinää eivätkä juuri kuuntele kieltoja. Sitä paitsi tuntuu jotenkin ikävältä, jos kommunikaatio supistuu pelkäksi eiksi ja äläksi. En jaksa imuroida mutta eipä Napakettukaan imuroi minun kyläillessäni: olemme tosiaan tunteneet toisemme kauan.
Lapsi löytää asunnosta yhtä sun toista kiinnostavaa - kiinnostavinta ovat koiran lelut. No, niitä kyllä saakin retuuttaa. Koira mulkoilee lasta epäilevänä, murisee ja tulee piiloon jalan luo. Jossain vaiheessa se rentoutuu enemmän. Koska lapsi löytää päälläseisontapenkin, katson aiheelliseksi näyttää hänellle, mitä sillä tehdään. En osaa arvella, onko se virhe: seuraavaksi lapsi haluaa tietysti seistä päällään penkin avustuksella. Penkki on lapselle aivan liian iso, joten toiminta näyttää semipelottavalta. Hyvä jos se osaa jaloilaankaan seistä, ja nyt sitten heti päälläseisontaan. Mutta eikö tuon ikäisten kuulukin muksahdella päälleen? Ainakaan lapsi ei paru, joten sitä tuskin sattuukaan.
Kun me muut syömme, lapsi istuu toisessa huoneessa mummulta perityllä pallilla ja juttelee vanhoille mustavalkoisille kuville sukulaisistani. Jonkinlainen selonteko, ehkä. Mistähän hän arvaa, että minäkin toisinaan juttelen valokuville, joissa on useampi sukupolvi eronneita naisia ja näitä kaltoinkohdelleita miehiä? (Ja äiti. Äiti ei ole eronnut.) Totean tyytyväisenä, että ehkä hermostuttava kummitäteys sujuu sittenkin ainakin tässä vaiheessa kehityskaarta: lapsi ei vielä vaadi mitään, joten pysyy tyytyväisenä aikuisten jutuilla kuten esiäideille puhumisella.
Mahtavinta on tietysti koira - sinne saakka että koira hermostuu huomioon ja näykkäisee kummilasta näyttääkseen tälle selvemmin rajat: katsoa saa, koskea ei. Olemme toki koettaneet tolkuttaa sitä, mutta koiran vetovoima on liikaa ja jossain vaiheessa lapsi pääsee salaa pujahtamaan koiran luokse. Lapsen parkuessa koetan ajatella, että tämäkin lienee tärkeä läksy elämässä: usein varoituksilla on syynsä. Koira näyttää vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin lapsi: kova ääni huolestuttaa sitä. Aika nopeasti lapsi rauhoittuu ja rinnakkaiselo jatkuu rauhanomaisemmin ja hiljaisemmin, koettamatta koskettaa koiraa. Syömme vastaleivottua kauraleipää. Lapsi ahmii sitä kaksin käsin ja Napakettu toteaa hämmentyneenä, ettei lapsi ole aiemmin tuntunut välittävän leivästä, mutta tuopa maistuukin. Naureskelemme, ettei Napaketun auta kuin ryhtyä leiväntuoksuiseksi äidiksi.
Sitten on äkisti liian myöhä. Saatamme täällä joululomailevan Vompsun kanssa Napaketun lapsineen asemalle. Asemalla on vahvasti päihtynyt mies, joka haluaa laulaa potpuria suomalaisista iskelmistä. Lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä esitykseen, aikuisista en olisi niin varma. Mutta nauramme ja höyryämme kylmässä, ja kun juna voimakkaine etuvaloineen tulee, yritämme osoitella sitä lapselle, josta kännikäinen on paljon kiinnostavampi.
Napaketun ja lapsen mentyä olo on keveämpi, hieman samanlainen kuin hammaslääkärissä tai gynekologilla käynnin jälkeen: on asioita, jotka on tehtävä, ja nyt se on tehty. Tai ehkä vähän samanlainen kuin sukulaisuussuhteissa: en pyytänyt olla kenenkään tytär tai lapsenlapsi tai serkku, mutta yhtäkaikkisesti olen syntynyt sellaiseen suhteeseen ja siinä on selviydyttävä mitenkuten. Isosiskohan pyysin olla, ja totesin hyvin nopeasti, etten ollut tiennyt, mitä toivoin. (Mutta kiitos sen kokemuksen, tiesin, etten toivo lasta. En, vaikka välitänkin siskostani enkä osaa olla huolestumatta silloin kun hänellä menee tosi huonosti.) Ehkä ystävystymme myöhemmin kummilapsen kanssa, aika näyttäköön. Olen ystävystynyt yhden serkkunikin kanssa: ei se ole mahdotonta. Muiden kanssa meillä on etäisen kohteliaat välit ja on helppoa kuvitella, että kun vanhempien polvesta aika jättää, heitä ei enää näe. Eihän meillä ole mitään yhteisiä muistoja eikä yhteisiä kiinnostuksenkohteita. He tekevät uraa, elävät lapsiperhearkea, kokkaavat resepteistä ja sen sellaista - keräävät astiastoja. Varmasti heidänkin kanssaan löytyisi yhteinen ihmisyys, kun kuorittaisiin kerroksia tarpeeksi. Mutta onko siihen koskaan aikaa? En ehdi nähdä rakastamianikaan ihmisiä riittävästi.
Seuraavalla viikolla koetan jotenkin puhua kummilapsen käynnistä, koska olen ymmärtänyt sen osaksi naisten kummeusriittejä. Mutta en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin, paitsi ehkä että oli helpotus, etteivät asiat menneet pahemmin pieleen. Tai oikeastaan, lainkaan pieleen, vaikka osaankin kuvitella, miten karmivaa monesta on, että koira näykkäisi lasta. Mutta en osaa innostuakaan asiasta.
Joten en sitten tule puhuneeksi. Mutta kirjaan tänne, miten omalaatuista koko kummeushomma on.
Annoin lapselle äiteineen joululahjaksi pakan joogakortteja. Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin voimme tehdä jotain tuollaista yhdessä vaikka lapsi varmasti vielä onkin vähän turhan pieni huolimatta päälläseisontafiksaatiostaan. Ainakin Napakettu yllättyy ja ilahtuu lahjasta - uskon, ettei hän mene siihen diskurssiin, joka omassa historiassani liittyy tiiviimmin kummiuteen: vanhempien vahdintaan, montako euroa kummilahjat ovat maksaneet, kuinka pysyviä ja kehittäviä lahjat ovat ja onko kummi muistanut lasta joka syntymäpäivänä ja jouluna.
Se diskurssi on saanut aikaan sen, etten halua lähelleni ihmisiä, jotka vahtaavat ja laskevat kaiken aikaa, onko toinen rikkonut jotain näkymätöntä ja eksplikoimatonta sääntöä. Muistan edelleen, miten närkästyneitä vanhempani olivat kummilta saamastani suklaalevystä - josta totisesti pidin enemmän kuin jostain hopealusikoista -, siitä, ettei kummi soittanut syntymäpäivänäni (mikä sopi itselleni hyvin, koska inhosin jo lapsena puhelimessa puhumista), ja ylioppilaslahjaksi saadusta runokirjasta, joka oli maksanut vain näin ja näin vähän - mutta ollut kummitädille itselleen tärkeä. En ikinä ymmärtänyt sitä ärtymystä. Inhosin ja pelkäsin kummisetääni, joten olin enemmän kuin tyytyväinen hänen unohduksistaan - eipähän tarvinnut miettiä, joutuuko mokoman kauheuden syliin tai torutaanko, jos puree setää hätäpuolustuksenaan. (Oksensin muutaman kerran, kun sinne olisi pitänty mennä kylään: vatsani ei kestänyt ajatusta, että minut pakotetaan niin lähelle ihmistä, jota pelkäsin niin kovasti kuin toista ihmistä voi pelätä. Sitten olinkin jo niin iso, ettei minua pystytty pakottamaan.) Pidin etäisellä tavalla isän puolen kummitädistä, joten kaikki hänen ratkaisunsa tuntuivat ihan mukavilta ja otin ne kiitollisuudella vastaan huolimatta vanhempieni marmatuksesta. Ja pidin kovasti äidin puolen nuoresta kummitädistä siihen saakka että hän meni naimisiin ja hankki omia lapsia - sinne saakka olimme oikeasti läheisiä ja juttelimme senaikaisen käsitykseni mukaan aikuisten jutuista - kämppäkavereista, tanssimisesta, elämän tarkoituksesta. Kummitäti myös kiroili runsaasti, mikä miellytti minua: tunsin, ettei minua koetettu pienentää. Sitten kun hän tuli raskaaksi ja sai lapsia, hän jotenkin äitiyshurahti ja alkoi kohdella minuakin lapsena, eikä semmoinen oikein käy siinä vaiheessa kun toinen on kahdeksan - ei ainakaan, jos toista on siihen saakka kohdellut jollain tavalla vertaisenaan. Tuo kummitäti on edelleen elossa mutta minusta tuntuu, että yhteytemme kuoli siinä vaiheessa kun olin kahdeksan. Se on varmaan ensimmäinen iso menetykseni ja kun nyt mietin tuota suhdettamme, se muistuttaa emotionaalisesti oudolla tavalla eksäsuhteita. Vanhempani eivät koskaan tajunneet, miksi suhteemme kylmeni, kai koska he nyt alusta saakka olivat nähneet minut lapsena ja kasvatusvelvollisuuden kautta.
Kummallinen elämä, kaiken kaikkiaan. Jotenkin hurjaa, että kaikesta siitä outoudesta, jota on kokenut, oletetaan raavittavan kokoon jokin järjellinen aikuinen. Ei ihme, että ihmiset ovat eksyksissä.
Kun Napakettu saa lapsen, hän jonkin mielenhäiriön seurauksena päättää pyytää minua yhdeksi kummeista. (No, me olemme vanhat ystävät.) Ja vastaavan mielenhäiriön seurauksena suostun - ajattelen, ettei tuo kai mitään ota jos ei annakaan. Ainakin ehkä tulee nähtyä Napakettua enemmän. Olen väärässä, kuinkas muutenkaan.
Näen lapsen ristiäisissä ja sitten meneekin pitkä aika, kun emme ole missään yhteyksissä - molempien elämä kääntelehtii siihen malliin, ettei ihmisten koolle haalimiseen oikein riitä voimavaroja. Jossain vaiheessa tulee kutsu kummilapsen kummisyntymäpäiville - olen opettamassa silloin, kuten ylesensä aina aikoina, jolloin työssäkäyvät näkevät toisiaan. Osallistun kummien yhteislahjaan - ostamme metsää suojeltavaksi: ehkä lapsi on tosiaan vielä niin pieni ettei osaa vaatia kaiken maailman hilavitkuttimia - ja sovimme näkevämme äidin ja lapsen kanssa toisessa kohdin. Koska lapsi on päiväkodissa, emme saa kuitenkaan sovittua fiksua aikaa. Sen sijaan näemme Napaketun kanssa vesijuoksun ja lounaiden merkeissä, nauramme ja voimaannumme. Napaketulle tekee hyvää olla toisen aikuisen kanssa, minulle kai vain ihan hyvää olla jonkun ihmisen kanssa muuten kuin työasioissa. Koen kalvavaa syyllisyyttä: voisinko edes vähän yrittää?
Onneksi on joululoma! Ja siinä sunnuntai, jolloin olen töissä vain kolmeen saakka ja sen jälkeen ehtii ja jaksaa vielä tavata.
Napakettu lapsineen tulee kylään. Yritän siivota näkyvistä pois kaiken rikkoontuvan, koska kokemukseni sukulaislapsista on, että he haluavat hakata keramiikalla seinää eivätkä juuri kuuntele kieltoja. Sitä paitsi tuntuu jotenkin ikävältä, jos kommunikaatio supistuu pelkäksi eiksi ja äläksi. En jaksa imuroida mutta eipä Napakettukaan imuroi minun kyläillessäni: olemme tosiaan tunteneet toisemme kauan.
Lapsi löytää asunnosta yhtä sun toista kiinnostavaa - kiinnostavinta ovat koiran lelut. No, niitä kyllä saakin retuuttaa. Koira mulkoilee lasta epäilevänä, murisee ja tulee piiloon jalan luo. Jossain vaiheessa se rentoutuu enemmän. Koska lapsi löytää päälläseisontapenkin, katson aiheelliseksi näyttää hänellle, mitä sillä tehdään. En osaa arvella, onko se virhe: seuraavaksi lapsi haluaa tietysti seistä päällään penkin avustuksella. Penkki on lapselle aivan liian iso, joten toiminta näyttää semipelottavalta. Hyvä jos se osaa jaloilaankaan seistä, ja nyt sitten heti päälläseisontaan. Mutta eikö tuon ikäisten kuulukin muksahdella päälleen? Ainakaan lapsi ei paru, joten sitä tuskin sattuukaan.
Kun me muut syömme, lapsi istuu toisessa huoneessa mummulta perityllä pallilla ja juttelee vanhoille mustavalkoisille kuville sukulaisistani. Jonkinlainen selonteko, ehkä. Mistähän hän arvaa, että minäkin toisinaan juttelen valokuville, joissa on useampi sukupolvi eronneita naisia ja näitä kaltoinkohdelleita miehiä? (Ja äiti. Äiti ei ole eronnut.) Totean tyytyväisenä, että ehkä hermostuttava kummitäteys sujuu sittenkin ainakin tässä vaiheessa kehityskaarta: lapsi ei vielä vaadi mitään, joten pysyy tyytyväisenä aikuisten jutuilla kuten esiäideille puhumisella.
Mahtavinta on tietysti koira - sinne saakka että koira hermostuu huomioon ja näykkäisee kummilasta näyttääkseen tälle selvemmin rajat: katsoa saa, koskea ei. Olemme toki koettaneet tolkuttaa sitä, mutta koiran vetovoima on liikaa ja jossain vaiheessa lapsi pääsee salaa pujahtamaan koiran luokse. Lapsen parkuessa koetan ajatella, että tämäkin lienee tärkeä läksy elämässä: usein varoituksilla on syynsä. Koira näyttää vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin lapsi: kova ääni huolestuttaa sitä. Aika nopeasti lapsi rauhoittuu ja rinnakkaiselo jatkuu rauhanomaisemmin ja hiljaisemmin, koettamatta koskettaa koiraa. Syömme vastaleivottua kauraleipää. Lapsi ahmii sitä kaksin käsin ja Napakettu toteaa hämmentyneenä, ettei lapsi ole aiemmin tuntunut välittävän leivästä, mutta tuopa maistuukin. Naureskelemme, ettei Napaketun auta kuin ryhtyä leiväntuoksuiseksi äidiksi.
Sitten on äkisti liian myöhä. Saatamme täällä joululomailevan Vompsun kanssa Napaketun lapsineen asemalle. Asemalla on vahvasti päihtynyt mies, joka haluaa laulaa potpuria suomalaisista iskelmistä. Lapsi vaikuttaa tyytyväiseltä esitykseen, aikuisista en olisi niin varma. Mutta nauramme ja höyryämme kylmässä, ja kun juna voimakkaine etuvaloineen tulee, yritämme osoitella sitä lapselle, josta kännikäinen on paljon kiinnostavampi.
Napaketun ja lapsen mentyä olo on keveämpi, hieman samanlainen kuin hammaslääkärissä tai gynekologilla käynnin jälkeen: on asioita, jotka on tehtävä, ja nyt se on tehty. Tai ehkä vähän samanlainen kuin sukulaisuussuhteissa: en pyytänyt olla kenenkään tytär tai lapsenlapsi tai serkku, mutta yhtäkaikkisesti olen syntynyt sellaiseen suhteeseen ja siinä on selviydyttävä mitenkuten. Isosiskohan pyysin olla, ja totesin hyvin nopeasti, etten ollut tiennyt, mitä toivoin. (Mutta kiitos sen kokemuksen, tiesin, etten toivo lasta. En, vaikka välitänkin siskostani enkä osaa olla huolestumatta silloin kun hänellä menee tosi huonosti.) Ehkä ystävystymme myöhemmin kummilapsen kanssa, aika näyttäköön. Olen ystävystynyt yhden serkkunikin kanssa: ei se ole mahdotonta. Muiden kanssa meillä on etäisen kohteliaat välit ja on helppoa kuvitella, että kun vanhempien polvesta aika jättää, heitä ei enää näe. Eihän meillä ole mitään yhteisiä muistoja eikä yhteisiä kiinnostuksenkohteita. He tekevät uraa, elävät lapsiperhearkea, kokkaavat resepteistä ja sen sellaista - keräävät astiastoja. Varmasti heidänkin kanssaan löytyisi yhteinen ihmisyys, kun kuorittaisiin kerroksia tarpeeksi. Mutta onko siihen koskaan aikaa? En ehdi nähdä rakastamianikaan ihmisiä riittävästi.
Seuraavalla viikolla koetan jotenkin puhua kummilapsen käynnistä, koska olen ymmärtänyt sen osaksi naisten kummeusriittejä. Mutta en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin, paitsi ehkä että oli helpotus, etteivät asiat menneet pahemmin pieleen. Tai oikeastaan, lainkaan pieleen, vaikka osaankin kuvitella, miten karmivaa monesta on, että koira näykkäisi lasta. Mutta en osaa innostuakaan asiasta.
Joten en sitten tule puhuneeksi. Mutta kirjaan tänne, miten omalaatuista koko kummeushomma on.
Annoin lapselle äiteineen joululahjaksi pakan joogakortteja. Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin voimme tehdä jotain tuollaista yhdessä vaikka lapsi varmasti vielä onkin vähän turhan pieni huolimatta päälläseisontafiksaatiostaan. Ainakin Napakettu yllättyy ja ilahtuu lahjasta - uskon, ettei hän mene siihen diskurssiin, joka omassa historiassani liittyy tiiviimmin kummiuteen: vanhempien vahdintaan, montako euroa kummilahjat ovat maksaneet, kuinka pysyviä ja kehittäviä lahjat ovat ja onko kummi muistanut lasta joka syntymäpäivänä ja jouluna.
Se diskurssi on saanut aikaan sen, etten halua lähelleni ihmisiä, jotka vahtaavat ja laskevat kaiken aikaa, onko toinen rikkonut jotain näkymätöntä ja eksplikoimatonta sääntöä. Muistan edelleen, miten närkästyneitä vanhempani olivat kummilta saamastani suklaalevystä - josta totisesti pidin enemmän kuin jostain hopealusikoista -, siitä, ettei kummi soittanut syntymäpäivänäni (mikä sopi itselleni hyvin, koska inhosin jo lapsena puhelimessa puhumista), ja ylioppilaslahjaksi saadusta runokirjasta, joka oli maksanut vain näin ja näin vähän - mutta ollut kummitädille itselleen tärkeä. En ikinä ymmärtänyt sitä ärtymystä. Inhosin ja pelkäsin kummisetääni, joten olin enemmän kuin tyytyväinen hänen unohduksistaan - eipähän tarvinnut miettiä, joutuuko mokoman kauheuden syliin tai torutaanko, jos puree setää hätäpuolustuksenaan. (Oksensin muutaman kerran, kun sinne olisi pitänty mennä kylään: vatsani ei kestänyt ajatusta, että minut pakotetaan niin lähelle ihmistä, jota pelkäsin niin kovasti kuin toista ihmistä voi pelätä. Sitten olinkin jo niin iso, ettei minua pystytty pakottamaan.) Pidin etäisellä tavalla isän puolen kummitädistä, joten kaikki hänen ratkaisunsa tuntuivat ihan mukavilta ja otin ne kiitollisuudella vastaan huolimatta vanhempieni marmatuksesta. Ja pidin kovasti äidin puolen nuoresta kummitädistä siihen saakka että hän meni naimisiin ja hankki omia lapsia - sinne saakka olimme oikeasti läheisiä ja juttelimme senaikaisen käsitykseni mukaan aikuisten jutuista - kämppäkavereista, tanssimisesta, elämän tarkoituksesta. Kummitäti myös kiroili runsaasti, mikä miellytti minua: tunsin, ettei minua koetettu pienentää. Sitten kun hän tuli raskaaksi ja sai lapsia, hän jotenkin äitiyshurahti ja alkoi kohdella minuakin lapsena, eikä semmoinen oikein käy siinä vaiheessa kun toinen on kahdeksan - ei ainakaan, jos toista on siihen saakka kohdellut jollain tavalla vertaisenaan. Tuo kummitäti on edelleen elossa mutta minusta tuntuu, että yhteytemme kuoli siinä vaiheessa kun olin kahdeksan. Se on varmaan ensimmäinen iso menetykseni ja kun nyt mietin tuota suhdettamme, se muistuttaa emotionaalisesti oudolla tavalla eksäsuhteita. Vanhempani eivät koskaan tajunneet, miksi suhteemme kylmeni, kai koska he nyt alusta saakka olivat nähneet minut lapsena ja kasvatusvelvollisuuden kautta.
Kummallinen elämä, kaiken kaikkiaan. Jotenkin hurjaa, että kaikesta siitä outoudesta, jota on kokenut, oletetaan raavittavan kokoon jokin järjellinen aikuinen. Ei ihme, että ihmiset ovat eksyksissä.
Tekstit
2 kommenttia:
Kummipoikani täytti joulukuussa 16 vuotta - vastaavien lapsuusajan kummitäteysyritysten jälkeen ei kummina olosta ole vain tullut yhtään mitään. Ystäväni tiesi kyllä kummiksi pyytäessään että en ole lapsirakasta tyyppiä, mutta näin jälkeenpäin arvaan, että hänellä taisi olla toive siitä, että josko sittenkin. Mutta ei. Yritän muistaa joulut ja syntymäpäivät, mutta olen kummiudessa armottoman huono.
Mikä on erikoista, sillä oma kummitätini on minulle melkeinpä omaa äitiänikin rakkaampi ihminen. Esimerkki on olemassa, oma toteutus ontuu.
Toisaalta voi ajatella, että hyvä sekin on, jos lapsi ja nuori saa kohdata kasvuympäristössään ihmisiä, jotka eivät ole lapsihulluuden vallassa. Tarkoitan tätä: mulle ne omat sukulaiset ovat kuitenkin lopulta olleet kaikista tärkeimpiä. Heidän esimerkkiensä takia mun on helpompi hyväksyä itsessäni tämä puoli. (tietysti jos olisi aivan toisenlainen, varmaan ajattelisi, etteivät he viitsineet edes yrittää?) Ja vaikkeivät he olleet kummejani, heistä tuli tärkeitä siinä suhteessa, että he suhtautuivat itseen ihmisenä, eivät jonakin, mitä pitää paapoa ja kasvattaa. Heidän kanssaan ei myöskään tullut sellainen olo kuin he haluaisivat syödä itsen elävältä - sai pitää välimatkaa, eikä oma tekeminen kiinnostanut heitä. Lapsena se tuntui välillä melkoiselta siunaukselta! AIkuisena onneksi saa jo mennä vapaammin kuin lapsena eikä yleensä paljon ketään kiinnosta. Mitä koetan sanoa: on ehkä enemmän kuin yksi asia, jonka voi antaa toiselle ihmiselle.
On kyllä jännä nähdä, mihin tämä kokeilu vie.
Lähetä kommentti