Kuulakärkikynän purkamisesta

Kauan sitten kirjoitin alkavani purkaa itseäni - tai sydäntäni - tai millä nimellä sitä sitten kutsuinkaan - kuin kuulakärkikynää saadakseni selville, mitä sisällä on, miten mekanismi toimii.

Kävi vähän samalla tavalla kuin lapsena. Lapsena sain isältä kassillisen mainoskuulakärkikyniä. Kynät olivat mielestäni tosi ihmeellisiä. Tietysti ne olivat virheellisiä, ei niitä olisi muuten saatu jostain ilmaiseksi kassillista. Kaksi tekstiä taisi olla mennyt päällekkäin toisella kynän sivulla. Painoin nappia, terä tuli esiin. Painoin nappia, terä katosi. Kun avasin kynän, näin jousen ja muovisia palasia. Nostelin ne sievästi matolle, joka on edelleenkin mattona tuossa vieressä. Sitten avasin varovasti toisen kynän ja koetin koota ensimmäisen sen mukaisesti. En tainnut ikinä onnistua. Yritin aika monta kertaa. Suurin osa kynistä tuhoutui toki muuten. Tykkäsin esimerkiksi pureksia niitä rikki.

Uskomatonta kyllä, kaikki kynät ovat kadonneet aikoja sitten ja on enää muisto: kokonainen kassillinen kuulakärkikyniä. Olin hetken maailman onnellisin pieni tyttö, vaikka en onnistunutkaan enää kokoamaan kyniä, joille tein ruumiinavauksen.

Elämä on kummallista: siinä jaksottelevat seesteisemmät vaiheet ja kriisit. Se, mikä pätee yhteen, ei välttämättä mitenkään toimi toisessa. Kriisejäkin on eri tasoilla. Kun kirjoitin ylös, mitä olen tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, jotenkin hengästyin ja säikähdin ja mietin, saanko ikinä levähtää. Todennäköisesti en - voin levähtää jostakin, mutta samalla toinen hulluus, toinen diskurssi tulvahtaa sen tilalle. Jos ei ole elämänkriisiä - kuka olen, mitä haluan, mitä en ainakaan halua, miten ajattelen aiheuttavani toisille mahdollisimman vähän tuskaa  ja tuovani mahdollisimman paljon iloa -, tuntuu olevan vähintäänkin terveyskriisi tai uuteen ammattiin initioituminen käynnissä. Nyt tuntuu aivan ihmeelliseltä, että oikeasti opiskelin 11 vuotta filosofiaa - niin pitkään yksi aikuisidentiteetti! Se taitaa olla pitkäaikaisin, mitä minulla on ollut. Ja samalla aloin tuntea, että minut oli teljetty jos ei nyt vankilaan, niin ainakin turhan tiukkaan lokeroon. Kun lennähdin ulos siitä kaikesta, kirjoittaminen muuttui kuulakärkikynän purkamiseksi.

Katselen ammattiin opiskelemisiani - kymmenessä vuodessa kolme uutta tutkintoa, ja ensi vuonna yksi uusi lisää - ja mietin, missä määrin ne ovat käsien pystyyn nostamista ja hengähdystauon pyytämistä elämänkriisistä. En tiedä, miten hyvin hahmottaisin tätä, ellemme olisi Kalifornian-naisen ja Vompsun kanssa keskustelleet työhön pakenemisesta, ja Vompsu puhunut myös viihteeseen pakenemisesta. Tiedän itse paenneeni myös rakastumiseen ja ystävystymiseen.

Ja kaiken aikaa työmaa on odottanut: vielä näin monta kuulakärkikynää purkamatta tai pureksimatta.

Kuinka selvää onkaan, että tuuli on kääntynyt. Ja että sen enteet näkyivät jo viime kesänä, kun tarkasti katsoo. En silloin kyennyt vielä aloittamaan, vaikka yritinkin. Syksyllä olin niin väsynyt, että kun mietin, mitä olen tehnyt, esiin nousee aika monta muistikuvaa ulkovaatteet päällä ja kengät jalassa sängyllä vatsallaan makaamisesta ja itselle sopertamisesta, että saan olla tässä vielä ihan hetken, ihan hetken ja sitten jaksan viedä koiran - kuten toki jaksoinkin - ja laittaa ruokaa, tsekata sähköpostit, olla tavoitettavissa, käydä suihkussa pyykätä tiskata suunnitella tuntien teemat, mitä näitä nyt on. Hoidin työni niin hyvin kuin pystyin ja pelkäsin, mitä aivoissani tapahtuu, tai ehkä koko kehossa. Kadotin sanoja, tarkistin aikataulut miljoonaan kertaan ja tiesin olevani liian reunalla. Tiesin jonkin olevan vialla, mutten osannut sanoa, mikä mätti.

En osaa ikinä paikan päällä sanoa, mikä mättää. Osaakohan joku toinen?

Voi olla, että nytkin olen väärässä. Mutta ainakin olen taas tässä kirjoittamassa. Karhupumppu, kassillinen kuulakärkikyniä.

Joululomalla - no, lomani oli muutaman päivän mutta opetusta on ollut ehkä kolmannes siitä mitä normiviikkoina, joten tuntuu lomalta kyllä - olen ehtinyt vähän enemmän katsella sosiaalista mediaa ja internetiä ja koska olen ehtinyt sen sijaan että olisin vain koettanut levätä kaiken vapaa-ajan, olen todennut maailman olevan aika pelottavassa tilassa. Etenkin silakkaliikkeen käynnistäneet tapahtumat, maahan tulleiden pakolaislasten jahtaaminen ja heidän kasvojensa näyttäminen videolla tömäyttivät minut pahoinvointiin siitä, että kuilut yhteiskunnassa ovat taatusti liian suuret: on ihmisiä, joista on ihan okei jahdata huono-osaisia lapsia, jotka eivät ole mitenkään valinneet tilannettaan. Ja vaikka kuinka olen opiskellut NVCtä ja kasvatustieteissä aikuiskasvatusta, en yhtään tiedä, miten tällaisessa tilanteessa olisi hyvä edetä. (Varmaan siksi että olen noita opiskellut tullakseni ihan ei-kriisi-arjessa toimeen: eikä sekään ole helppoa, NVC:tä ei kannata ajatella toimimattomaksi vain siksi etten suoriudu siinä hyvin.) Kun seuraan keskustelua asiasta, rajalinjat ritisevät voimakkaina: keiden mielestä rasistien kanssa ei pidä keskustella lainkaan eikä heitä pidä yrittää ymmärtää (vaikka tehtäisiinkin erottelu ymmärtämiseen ja hyväksymiseen), kuka haluaa käsitellä jokaisen sisäistä rasistia, kenen mielestä ylipäänsä silakka on väärä metafora ja liikkeen pitäisi koostua haista tai piranjoista. Eikä siinä mitään: ihmiset ovat ja saavat olla erilaisia, eri tavoin asennoituvia, eri arvoja kumartavia. Mutta se varmuus, joka monella on oikeasta etenemistavasta, tuntuu tyrmistyttävältä. Miten he voivat olla niin varmoja siitä, mikä on muillekin oikea tapa edetä? Eikö kaikissa tavoissa ole myös sivuvaikutuksensa ja varjonsa?

Luulen, että vasta tässä kohdin tajuan oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni, miten hurjan erilaisia ihmiset persooniltaan ovat. Tavallaan olen toki sitä koettanut varovasti tutkia, mutta saanut jatkuvasti muistutuksia siitä, että liikun alueella, jolla ei ehkä saisi liikkua. Ja sitten jäänyt vähän yksin aiheeni kanssa. Olen vähitellen alkanut oivaltaa, että tämä on myös puheenaihe, josta ei saa keskustella julkisesti. Selän takana miltei kaikki kommentoivat asiaa eri sävyisin sivuhuomautuksin yksittäisistä ihmisistä mutta julkisesti asian käsitteleminen herättää levottomuutta, puhui erosta vaikka erilaisten toimintamallien, luokkien, sukupuolityypillisten tyylien tms. kautta ja ei-normatiivisesti. Jopa puhe kiintymyssuhdemallien eroista tuo levottomuutta. Ja kuitenkin - kyse on vain persoonasta, yksittäisistä ratkaisuista ja ajatuksesta niiden takana, ei koko ihmisestä. Ihminen ei koskaan voi olla ajatustensa summa - ajatuksethan, jos mitkä, ovat kierrätystä. Aika harvoin sitä keksii jotain, josta ei puhuta omissa piireissä. (Totisesti, tämän huomaa, kun on ollut liki kaikista piireistä poissa nyt kai jo vuosia, ja sitten koettaa palata - toiset käyttelevät jatkuvasti käsitteitä, joista ei ole mitään haisua. Todennäköisesti he eivät yritä olla vaikeastitulkittavia tai nostaa statustaan - heille vain on syntynyt keskustelujen myötä uusia luokituksia, joita he käyttelevät luontevasti. Minulla ei ole näistä asioista mitään sanottavaa, kun en edes ymmärrä, mistä keskustellaan. Ja sitten käyttelen toisaalta omaksumiani termejä kaiken aikaa ja olen pahoillani, kun tajuan olleeni vaikeaselkoinen, ja vaatii suunnattomia ponnisteluita yrittää tiivistää jossain ajattelusuunnassa vuosien aikana kehitetty käsite implikaatioineen toiselle kielelle - vaikka puhua joissain joogapiireissä siitä, miksi "kaikille sopiva" ei kaikista kuulosta itselle sopivalta: kun kaikille sopiva ei kerran tai sata kertaa sovikaan itselle syystä x, ymmärtää vankasti, ettei kuulu kaikille sopivan kaikkiin, että on vain ulkopuolella, no body tai ehkä pikemminkin wrong body.) Ja en osaa olla ajattelematta, ehkä väärin, milloinka en olisi väärässä, yleensä olen - liittyykö tämä erilaisuudesta ja sen ymmärtämisen vaikeudesta vaikeneminen jotenkin siihen, ettei keskustelu etene, että se lokeroituu, kupliintuu?

Haluaisin ajatella, että osaan keskustella erimielisten ja erilaisten kanssa. Se on tietysti ihan hubbabubbaa. Hyvä jos osaan keskustella edes itseni kanssa, ja siinä ei ole mitään toista edes, ei mitään eroa tai erontekoa. Siksi istunkin tässä kuulakärkikynä hyppysissä. - Ja kuka edes olisi samaa mieltä minun kanssani - etenkin kun en osaa oikein itsekään sanoa, mitä oikeastaan ajattelen? Ja milloinka en olisi säikähtänyt ja jähmettynyt tajutessani, että ihmiset eivät ehkä hyväksy ystävyyttäni tai keskusteluseuraani, koska hahmotankin hetkellisesti jonkin asian eri tavalla, sanallistan vajavaisesti, en osaa ennakoida, mitä minulta tarkalleen odotetaan tai halutaan, ja että ehkä sopua ei koskaan synny. Se tuntuu niin turhalta, koska tiedän tämän: Enimmäkseen taidan olla väärässä - olen kieppunut tuuliviirinä erilaisten kantojen välillä jo niin monet kerrat ja todennut, että pieleen meni taas. En osaa todellakaan sanoa, miten edetä, miten keskustella, miten luoda turvallinen yhteiskunta, miten varmistaa, ettei väkivalta taas nouse kuin hyökyaalto ja nielaise kaikkia sisäänsä. Enkä tiedä, onko täällä enää kellään voimia enää yhteenkään sotaan tai uuteen vastakkainasetteluun. Useimmat tuntuvat olevan rikki vielä edellisistäkin ja vasta hapuilemassa sellaista olemista kohti, joka ei olisi täynnä kieltoja, torjumisia, paniikkeja. Tai ainakin itse olen ja lähimpäni ovat.

Enkä ihan oikeasti tiedä, miksi haluan kirjoittaa tänne tämän. Paitsi että joskus aiemmin tämä toimi. Tämä alkoi avata asioita. Ehkä ajat ovat muuttuneet niin paljon, ettei tästä tule enää mitään ja vetäisen pääni taas kuoreen ja kirjoitukseni päiväkirjaan. Mutta ennen purin vähitellen kuulakärkikynän niin että pystyin taas aloittamaan täysin alusta. Siinä olennainen osa oli se, etten purkanut sitä päiväkirjaan. Se ei nimittäin vienyt asioita yhtään mihinkään. Minä, itse, tuntuu todellakin syntyvän enemmän sosiaalisessa kuin yksityisessä sfäärissä.

Sosiaalinen media - olen monesti kirjoittanut, että se on ollut oikea korkeakouluni. Olen saanut lukea ajatuksia, joita kukaan ei koskaan sanoisi kasvokkain. Kasvokkain kaikille kuuluu aina hyvää. Paitsi yhdelle tutulle, jolle kuuluu aina huonoa, joka kuitenkin kuulostaa tiedusteltaessa paremmalta kuin useimpien muiden hyvä. Olen saanut kirjoittaa ylös, opetella kirjoittaen, miltä tuntuu pelätä, pettyä, odottaa. Siitä on tullut sellainen olo, että ne ovat sallittuja tuntemuksia. (Vaikka tietysti olen samalla pahoillani siitä huolesta, jonka tiedän aiheuttaneeni.) Olen saanut jopa olla vihainen - ja olen oppinut, miten se polttaa itseeni merkin pahemmin kuin kehenkään muuhun: minulle se on ollut hurjan kiero tapa rankaista itseäni ja meni useampi vuosi ennen kuin tajusin, miten outo logiikka siinä toimi. Olen saanut erehtyä. Sitä olen tehnyt runsaasti. En osaa sanoa, olenko oppinut erehdyksistäni muuta kuin sen, että erehdyn kerkeästi. Olisi kauhean hienoa ajatella, että olen oppinut muutakin, mutta pahoin pelkään, etten ole. Pahoin pelkään, että erehdyn tälläkin hetkellä. Minusta on tullut kuin äitini, joka pyytelee jatkuvasti anteeksi sitä, ettei voi kauhalla vaatia, kun on lusikalla annettu.

Koska ajattelu ei ole annettua vaan sitä olisi jaksettava tehdä vatsallaan sängyllä makaamisen, töihin pakenemisen tai viihteen sijaan, koetan potkia itseäni jatkossakin kynäkassille.

Liekö Dewey oikeassa kirjoittaessaan, että ihminen ajattelee vain pakon edessä? Ehkä se on kriisien ydin, muutoksen ja oppimisen kova ydin: pakko. Maailma ei odota, se ei ole täällä tarjotakseen kulissia mukaville tapaamisille, syväsukelluksille itseen tai osaamisessa paistattelulle. On vain neuvottomuus, seuraava aamu ja sisäänhengitys -