lauantai 28. maaliskuuta 2009

Kolmas paastopäivä

Ilta sujui mainiosti peloista huolimatta. Haa, minun pitääkin siis vain tahdistaa nämä kumman kuuloiset ateriat lounas ja päivällinen omaan lämpimään ruokaani ja iltapalaani, niin kaikki sujuu oolrait. En ole syönytkään ikinä kahta lämmintä ruokaa päivässä, paitsi urheilu- ja rippileireillä, joissa olo olikin sellainen, että tuntui kuin koko ajan olisi pitänyt kiirehtiä syömään.

Kävelin koiran kanssa pitkään Kallion katuja pussi oliivinlehtiä taskussa ja eksän kirjoittama kirja kädessäni. Eksä ja tämän työtoveri, joka kävi samoilla luennoilla yliopiston alkuaikoina, näyttävät takakannessa hyvin vakavilta. Se jaksaa hämmästyttää minua. Minun on vaikeaa kuvitella, että tahtoisin muuta kuin hymyillä kuvissa. Tai ylipäänsä hymyn merkityksen tiedostaville olennoille, livenäkin. Se on jotenkin hassua, he näkevät asian varmasti huiman eri tavalla.

Nyt sitten on aamu mennyt jo, istun töissä, mikrofoni sojottaa tyhjään vasemmassa etuviistossa. Työkaveri kysyy, saako mennä lounaalle ensin vai kuolenko nälkään. Vastaan, että kuolen tänään nälkään eniveis, joten siitä vaan. Oikeasti ei ole nälkä, hieman hutkula olo vaan. Pääni killuu pienenä lipputangonnuppina jossakin kilometrejä lengurtelevan kaulan päässä. Mutta kun käyn vessassa (paaston ihme - sisään laitetaan vain nesteitä mutta ulos tulee spontaanisti ja suolihuuhteluitta kiinteää ainetta, joskin liikuttavan pieninä annoksina), peilikuvani on ihan kiinteän ja keskikokoisen ja päättäväisen näköinen.

Iho alkaa kuivua. Hiukset eivät rasvoitu oletettavalla tahdilla. Uni on keventynyt.

Töissä on vaikeampi olla paastoaja kuin kotona. Kotona on niin paljon enemmän mielenkiintoista tekemistä, töissä ennestäänkin harmaankapeaksi ja sydämentahtiseksi vanunut aika tuntuu venyvän tahmeana ihan hervottomiin mittoihin. Tuntuukohan anorektinen kehokokemus jotenkin tällaiselta, leijuvalta ja piittaamattomalta? Huomaan, että kun hermostun, hikoilen paidanselän märäksi, mitä ei normaalisti tapahtuisi. En tunnista tästä kehosta itseäni.

Käsien iho on punaläiskikäs. Poskissa palavat punaiset kiekot. Jotakin kyllä tapahtuu sisälläni, elimistössäni. En tarkalleen ymmärrä, mitä ja miten, mutta tunnen kyllä olon erilaisuuden. Pystyn puhumaan ja nauramaan entiseen malliin, laskemaan leikkiä. Silti jokin on eri tavalla. En esimerkiksi osaa ärsyyntyä. Ja olen huvittavalla tavalla tunteellinen, melkein itken kun mies herää. Helpotuksesta! Ikään kuin yksin hereillä oleminen olisi jotenkin erityisen vaativaa...

On myös hassua huomata, miten kahden desilitran mehun ja kahden desilitran kasvisliemen "syöminen" tekee aivan voipuneen täyden olon. Niin nopeasti tavat muuttuvat... vihannesmehu myös maistuu tainnuttavan suolaiselta verrattuna yrttiteehen. Silti siihen ei ole edes lisätty suolaa.

Jännittävää.

Tämä päivä on vedenjakaja, huomenna ollaan jo voiton puolella: enää sunnuntai ja maanantai paastoa, ja sitten varovaista totuttelua takaisin kiinteään ruokaan. Onneksi perintömustikoita riittää pakkasessa ja kaapin hyllyllä on aina tattarihiutaleita!

Olen kauhean iloinen, että uskalsin paastota viime paaston karmeuden jälkeen. Silloin oli pakko jättää kesken, koska menin vain ihan huonoksi. Silloin tietysti lähtötilannekin oli aika erilainen, koska olin joitakin kiloja keveämpi. Aloitin paaston silloin jonkinlaisena kevätrituaalina siihen todella suuntautumatta tai sitä kaihoamatta. Nyt taas olin päässyt niin velttoon kuntoon, että ilmeisesti vararavintoa on tarjolla kauhean helposti... jopa ilman päänsärkyjä ja kivistyksiä.

Tuntuu ihmeelliseltä myös huomata, miten aina jäytävä huoli siitä, onko syönyt varmasti riittävästi ja että pitäisikö nyt varmuuden varalle vetäistä kuitenkin vielä yksi banaani tai leipäviipale, on ehkä ihan turha. Ei keho niin helpolla nujerru! Tuntuu hauskalta huomata, että on sitkeämpi ja itsellisempi kuin oli kuvitellutkaan. Tai ainakin epäillyt.

2 kommenttia:

suklaahirviö kirjoitti...

Tuosta hymystä. Itse olen törmännyt usein siihen ajatukseen että hymyilevää ihmistä pidetään täällä Suomessa jotenkin hölmönä. Nauravaa vielä enemmän. "Vakavasti otettavan" ihmisen pitäisi aina olla turkasen synkän näköinen.. puhua narisevalla äänellä ja vain asiaa. Muistan opiskeluaikoina kuinka halveksivasti mua ja mun ystävää joskus katsottiin, kun me saatettiin joskus NAURAA seminaareissa.. tai muuten laskea leikkiä. Se oli ihan ehdottomasti koodin vastaista.

Varsinkin kaikki pojat teki parhaansa ollakseen NIIII-IIN vakavaa ja tieteellistä että. ;) Nyt ajattelen että ehkä he olivat vain epävarmoja itsestään. Silloin se ärsytti, tuntui itsekorostukselta ja esittämiseltä.

Nauravat hymyilevät saattoivat saada tenteistä ja kirjallisista töistä hyviä arvosanoja, mutta heillä ei koskaan ollut sitä ÄLYKÖN mainetta. Sen saa paremmin olemalla vakavikko.

Itsekin tahdon mieluummin hymyillä, nykyisin en pelkää sitä enää. Sitä huomaa että maailma on oikeastaan täynnä mukavia, tavallisia, hymyileviä ihmisiä, jotka jutustelevat eivätkä tee pointtia angstisen esittämisestä.

[Huom! En siis sano että eksäsi olisi yksi näistä esittäjistä, tämä vaan tuli mieleen kun hymyilemisestä kirjoitit, että jotkut ovat melkoisia roolin vetäjiä tässä suhteessa. Minusta nykyisin on ihan yhtä turhaa esittää valtavan onnellista kuin esittää valtavan onnetonta ja maailmantuskaista.]

Veloena kirjoitti...

Hmm, nuo kaksi ainakin osaavat hymyillä ja nauraakin, MOT. Mutta poseeraavat ankaran ja synkeän näköisinä. Se on jotenkin hassua.

Uuh, varmaan yliopiston alkuvuodet on about elämän angstisinta aikaa... :D
Luulenpa, että munkin hymy kyllä välillä hyytyi ihan silkasta pelokkuudesta ja toivottomuudesta. Mutta mitä pidemmälle edettiin, sen enemmän sitä tarmoa ja naurua alkoi saada takaisin.