maanantai 25. kesäkuuta 2012

Onnellinen neulatyyny

Koska aiempi akupunktoija lähti lomalle pahoitellen, ettei hänestä ole hoitojakson toteuttajaksi, ja akupunktion myötä pahimmat lihasjännitykset jalassa laukesivat kipuilupäivän jälkeen, varaan ajan toiselle akupunktoijalle, nyt suomalaiselle, koska en jaksa etsiä toista kiinalaista hoitajaa, ja sitä paitsi edellinenkään ei kokeillut eri pulsseja tai osoittanut mitenkään ajattelevansa asioita ei-mekanistisesti, kunhan neuloi säären sivun ja jalkapöydän pinnallista peroneaalista hermoa mukaellen.

Tämä on kolmas akupunktoija, jolla käyn, ja taas kaikki on aivan erilaista. Neuloja tulee valtava määrä, niitä pusketaan vaikka minne, pistäminen ei juuri satu ja minua vannotetaan kertomaan, jos johonkin neulaan jää piston jälkeen kipu. Tuntumaa saa olla, muttei kipua. Kun kerron edellisestä kerrasta, hän sanoo, että kuulostaa siltä, että on käytetty karheapintaisia neuloja ja pistää tuikattu hermoon. Eikä laitettu tähän eikä tähän rauhoitusneuloja ensin, vai? Jaa jaa, vai niin. No, hänellä on toinen ideologia. Mahdollisimman sileät neulat ja kivuton pistäminen ja kokonaisvaltaisesti neuloja. Onko vatsanpuruja? Onko ahdistusta kivun pitkittymisestä? Muita huolia? Olenko enemmän unelias vai virkku? Kaikkea voidaan säätää neuloin, hän lupaa. Ja niitä tosiaan tulee, mutta ei se haittaa. Ranteisiin työnnetyt rauhoitusneulat levittävät vatsan ja rintakehän alustalle leveiksi ja raskaiksi, hengitys ei enää kinnaa. Sanon löysästi au, kun kyyneleenkoettajat nyhäistään paikoilleen. (Ne kohdat kumottavat ja sykkivät edelleen.)

Olen niin löysä rupattelija, että on melkein kuin istuisin hoitopedillä hänen vierellään ja katselisin lattiapatjalla makaavaa löysää lurua, joka sulaa sulamistaan neuloihin. Sisään astuessani olen jännittynyt, nyt se kaikki on hävinnyt jonnekin. Tältäköhän lihasrelaksantin pitäisi tuntua, mietin laiskasti ja aavistuksen verran huvittuneesti (minuunhan se ei juuri vaikuta muuten kuin että hengittäminen tuntuu keveämmältä ja jumittamattomat lihakset alkavat antautua venytykseen jo ehkä kymmenen sekunnin kohdalla normaalin puolen minuutin sijaan, ei se mitään oikeaa jumitusta ota pois). Tältäköhän tuntuu ihmisistä, jotka osaavat ottaa päiväunet? Tuntuu kunnon helteeltä, silloin minustakin tulee sellainen, intressitön ja hädätön, kiivaat tuntemukset jonkin tekemisen impulsaatiosta katoavat. Ihanaa. Neulat eri puolilla kehoa sykkivät rauhoittavaa lämpöään. Vasen nilkka rentoutuu hitaasti, lämpiää.

On vaikeaa päästä patjalta ylös. Ei huimaa tai mitään sellaista, mutta ei vain huvittaisi nousta, haluaisi vain nukahtaa siihen, turvalliseen. On kuin makaisi jonkun tutun vieressä, luultavasti seksin jälkeen, ei kiirettä mihinkään, pohjattoman hyvä olla. Nousen kuitenkin ja hymyilen ja maksan ja sovin seuraavan ajan. Jalka tarvitsee tukea, sen tarvitsee rentoutua enemmän. Ja muutenkin... muukin tarvitsee tukea. Mietin ulos astuessani sitä, että akupunktiota voi ottaa vaikka päivittäinkin. Ajatella. Jos opettelisi pistämään itseensä rentousneulat, voisi ryhtyä toiseksi ihmiseksi. Leijun onnellisena samassa neljäntoista asteen tihkusateessa, jota vihasin palavasti akupunktioon kävellessä. Naurattaa koko juttu.

Sitten iskee omituinen tuntemus: on saatava jälkiuunileipää. Nyt. Kävelen kauppaan kuin transsissa ja ostan leivän ja gazpachoaineksia ja nektariineja ja hymyä vuotaa suupielistä ihan kaikkialle sokerikuorrutteeksi, haluaisin suudella väsyneen näköistä kassaa, kävelen kotiin, syön hyvällä ruokahalulla näykittyäni ruokaa haluttomana päiväkausia, leipä maistuu vain niin taivaalliselta, äkkiä en enää pelkää Faunin paluuta, tunnistan taas itseni ja rakkauteni maailmaan ja ihmisiin ja eläimiin ja tapahtumiin, juon yrttiteetä, kellin lakanoissa, nukahdan päiväuneen, joka on raskasta ja lämmintä ja hellivää. Ja kun herään, hätä on edelleen poissa, turvotus poissa, mutta maltan silti levätä, mitäpä sitä huhkimaan tai rehkimään, kun voi vain olla. On kuin helle olisi tullut kaupunkiin, yksityisesti kyllä, mutta tunnen sen selvästi.

Tietysti tiedän, että joskus tämä hälvenee, ainahan tällainen hälvenee. Mutta ei se häiritse, sekään ajatus, tippaakaan. Ylipäänsä, ajatukset eivät häiritse, ruumiintoiminnot eivät häiritse, pieni närästys leivän jäljiltäkään ei häiritse. Tuntuu ihanalta että tulee ilta ja yö ja saa nukkua lisää. Tapahtumia, sen huomaan, en edelleenkään kaipaa. Mutta tämä tila ei tunnu vankilalta, kuten se tuntui eilen. Ei: lepään.

Lepään ikään kuin ongelmia ei olisi keksittykään. Opiaatteja, sanon itsekseni, kehon omia opiaatteja. Transsimatelen laittamaan hieman lisää yrttiteetä. Aika kyöhnää jäseniini paksuna, leveänä, tankeana, lämpimänä, kitkaa liikettä, nimeän tilan onnellisuudeksi.

Ei kommentteja: