Yllättävän nopeasti lopulta kipu suostuu supistumaan fyysiseksi tuntemukseksi. Ei tarvita paljon sen kummempaa kuin että pystyy kulkemaan koiran kanssa aamu- ja iltalenkin, pientä tuntua jalassa, välillä ilkeäkin vihlaisu, mutta on kulkemassa, kuljettavissa, elossa. Häkkiin teljetyn eläimen kauhuhien haju vähenee.
Niin yksinkertaisista asioista näyttää onnellisuuden mahdollisuus muodostuvan, tai ehkä pitäisi puhua totutusta onnellisuuden mahdollisuuden tasosta, koska eiväthän kaikki suinkaan saa näitä lähtökohtia. Tarvitaan kyky viedä pyykit pihalle kuivumaan narulle, kyky kävellä vuoristoradalle, kyky kävellä puistoon kuuntelemaan kesäkonserttia, näkemään joukko. Haluatko tanssia, kysyn seuralaiselta. Eipä oikeastaan, haluanko minä, hän kysyy takaisin. No, haluaisin mutta on varmasti parasta jalalle, etten turo sitä heti uudestaan, sanon. Sitten vain istumme illassa ja iloitsen muiden tanssiaskelista ja siitä, että olen siinä, olen kävellyt siihen, keinutan rintarankaa musiikkiin, on muutakin kuin hätä ja tuntu ohitseluisumisesta.
Hermosärky ei ole enää jatkuvaa, niin yksinkertaisestikin sen voisi ilmaista.
Pieni olkihattuinen tyttö reisii rusokirsikkaan, veli hakkaa runkoa paksulla halolla. Juuri kävelemään oppineen oloinen lapsi haluaa liittyä mukaan puun runtelemisen yritykseen ja meinaa saada halosta päähän toikkaroidessaan rungonhakkaajan taakse. Äiti pelastaa lapsen, kantaa tätä kuin kissaa takaisin viltille, lapsi höpöttää itsekseen katse taivaita lakaisten, koettaa napata puun ainakin mukaan avoimin kämmenin, ei pysy viltillä, tanssahtelee uudestaan runkoa nyt yhdessä runtelevia sisaruksia kohti.
Ymmärrän niin hyvin hänen haluaan mennä nyt kun istun tässä, puistossa, hengitän sisääni ihmisiä ja kesää, vilttejä ja seurueita, iloa ja hymyjä ja halauksia ja tervehdyksiä, maailmanpyörää mäen päällä, musiikkia.
On perjantai ja kolmastoista päivä. Koska on vuoristoradan syntymäpäivä, kyytiin pääsee ilmaiseksi. Ajamme kaksi kierrosta. Tuoksuu tervalta, kiskolonksuu. Kirun ilosta, litistyn ystävän ja seinämän väliin, pelot ovat jossain muualla. Melkein juoksen laitteesta pois. Miten kummallista.
Parantuminen on väkevää tapahtumista. Töistä kotiin tulen osan matkaa raitiovaunulla, mutta kun ekokaupassa käytyäni huomaan bussin odotusaikaa olevan melkein vartin, kävelenkin kotiin. Se saa niin onnelliseksi että itkettää. Että sattuu vain vähän, että vasemmalle jalalle voi astua ja sillä voi ponnistaa, että tunnistan taas itseni ja kadut ja kaupungin. Ihmeellistä!
Niin yksinkertaisista asioista näyttää onnellisuuden mahdollisuus muodostuvan, tai ehkä pitäisi puhua totutusta onnellisuuden mahdollisuuden tasosta, koska eiväthän kaikki suinkaan saa näitä lähtökohtia. Tarvitaan kyky viedä pyykit pihalle kuivumaan narulle, kyky kävellä vuoristoradalle, kyky kävellä puistoon kuuntelemaan kesäkonserttia, näkemään joukko. Haluatko tanssia, kysyn seuralaiselta. Eipä oikeastaan, haluanko minä, hän kysyy takaisin. No, haluaisin mutta on varmasti parasta jalalle, etten turo sitä heti uudestaan, sanon. Sitten vain istumme illassa ja iloitsen muiden tanssiaskelista ja siitä, että olen siinä, olen kävellyt siihen, keinutan rintarankaa musiikkiin, on muutakin kuin hätä ja tuntu ohitseluisumisesta.
Hermosärky ei ole enää jatkuvaa, niin yksinkertaisestikin sen voisi ilmaista.
Pieni olkihattuinen tyttö reisii rusokirsikkaan, veli hakkaa runkoa paksulla halolla. Juuri kävelemään oppineen oloinen lapsi haluaa liittyä mukaan puun runtelemisen yritykseen ja meinaa saada halosta päähän toikkaroidessaan rungonhakkaajan taakse. Äiti pelastaa lapsen, kantaa tätä kuin kissaa takaisin viltille, lapsi höpöttää itsekseen katse taivaita lakaisten, koettaa napata puun ainakin mukaan avoimin kämmenin, ei pysy viltillä, tanssahtelee uudestaan runkoa nyt yhdessä runtelevia sisaruksia kohti.
Ymmärrän niin hyvin hänen haluaan mennä nyt kun istun tässä, puistossa, hengitän sisääni ihmisiä ja kesää, vilttejä ja seurueita, iloa ja hymyjä ja halauksia ja tervehdyksiä, maailmanpyörää mäen päällä, musiikkia.
On perjantai ja kolmastoista päivä. Koska on vuoristoradan syntymäpäivä, kyytiin pääsee ilmaiseksi. Ajamme kaksi kierrosta. Tuoksuu tervalta, kiskolonksuu. Kirun ilosta, litistyn ystävän ja seinämän väliin, pelot ovat jossain muualla. Melkein juoksen laitteesta pois. Miten kummallista.
Parantuminen on väkevää tapahtumista. Töistä kotiin tulen osan matkaa raitiovaunulla, mutta kun ekokaupassa käytyäni huomaan bussin odotusaikaa olevan melkein vartin, kävelenkin kotiin. Se saa niin onnelliseksi että itkettää. Että sattuu vain vähän, että vasemmalle jalalle voi astua ja sillä voi ponnistaa, että tunnistan taas itseni ja kadut ja kaupungin. Ihmeellistä!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti