perjantai 5. maaliskuuta 2021

Tunnehutusta ja diskursseista

Seuraan somekeskustelua, jonka Sami Pihlströmin erinomainen kirjoitus on tönäissyt liikkeelle. 

Yksi puheenvuoro herättää huomioni. Kommentoija kirjoittaa, että onpa hurjan erilainen teksti, mielipide, eetos - en ole varma täsmällisestä sanamuodosta, ja täsmennystä kysyttäessä lausuu, että hänen kuplassaan ei tällaista puheenpartta ole harjoitettu. Että siellä ei ole sanottu noin jyrkästi. Hänelle teksti on jotain erilaista, ennenkuulumatonta - kiinnostavaa, kyllä, mutta vierasta

Tunnistan ajatuksen, joka alkaa hahmottua itselleni. Se on ajatus diskursseista. Ne, jotka ovat lukeneet Veloenaa pidempään tai ehkä keskustelleet asiasta kanssani muutoin, ehkä ovat saattaneet huomata tiettyä kitkeryyttä diskurssianalyysia kohtaan allekirjoittaneen taholta. Ehkä se johtui siitä, että tietyissä opiskelukuplissa diskurssit vyöryivät niin päälle, että sain vastareaktion? (Vastareaktioni tapaavat olla aika jyrkkiä, ja olen ollut siitä monesti kiitollinen, koska pääsen niistä kyllä ylikin enkä jää loppuiäkseni vihailemaan kantoja ja teorioita. Ehkä jos olisin jotenkin loogisempi, analyyttisempi ja itsetietoisempi, vastareaktioita ei lainkaan tarvittaisi, mutta se ei taida olla tilanne.) Koska nyt huomaan ajattelevani, että jassoo, tämän kirjoittaja ensinnäkin elää kuplassa, jossa on dominanttina diskurssina "lapset ensin, lasten rajoitukset pois" (jonka osa ihmisistä näkee mahdollisena lasten junan alle sysäämisenä), ja sitten vieläkin hämmästyttävämmin: hän ei ole muodostanut mitään vastareaktiota tuohon ylitsevyöryvään diskurssiin! Hänen mielessään tuo sävel ei ole huutanut riitasointua koko vuotta! Hän ei ole nähnyt tilanteessa mitään sellaista piikkilangikkoa, jossa olen itse - ja aika moni muukin on - kokenut luovivani pian vuoden ajan. Hän ei koe helpotusta, kun joku muotoilee tuon riitasoinnun selkeästi.

Minulle kirjoitus tuli helpotuksena - olin ihmetellyt filosofien hiljaisuutta. Miettinyt, että eikö kukaan muu näe tässä tilanteessa mitään omituista. Tai sitä, että juuri tällaisia tilanteita vartenhan meitä on koulutettu! (Juu, myös ne, joista ei tullut virkaheittoja kuten allekirjoittaneesta, ne, joilla on ollut enemmän malttia, itsekuria ja tavoitteita sekä tonneittain enemmän minäpystyvyyttä.)

Ja ei, en allekirjoittaisi kirjoituksen joka lausahdusta. Tämä mietityttää: 

Tämä tunnehuttuinen ajattelutapa on korvattava vastuun, velvollisuuden ja syyllisyyden ankaran rationaalisella käsitteistöllä.



Tunnehuttu kuulostaa emootioiden säätelyn karikoita syynänneen korvaan vähän turhan jyrkältä. Ei emootioiden sääteleminen ole mitenkään helppoa, kuten minkä tahansa somefeedin läpikäynti osoittanee. (Tai ehkä jollakulla on asiallinen menestyjäsome luettavanaan, kukaties.) Lisäksi tietysti ajattelen tapani mukaan, että vastuu ja velvollisuus liittyy nimenomaan niiden omien tunteiden säätelemiseen, ilmaisemiseen ja toisten tunteiden kanssasäätelemiseen - siihen ei voi olla törmäämättä yhtenäkään elinpäivänään, jos on missään kanssakäymisissä. Mutta olennaista lienee, ettei maailma ole vain tätä. Kamalaa, millainen olisikaan maailma, jossa pelkät omat tulkinnat, niiden synnyttämät ailahtelut ja niiden kanssa toimeen tuleminen olisivat keskiössä.

Ankara rationaalisuuskaan ei ymmärrettävistä syistä miellytä sanaparina itseäni. En ole ankara enkä rationaalinen (eikä mielestäni kirjoittajakaan, kun antaa emootioidensa paistaa noin paljaana tuossa kohdin - retoriikka siinä kärsii). Ihminen on aivan liian monimutkainen värkki ollakseen kovin rationaalinen. Mutta kyllä, suon siihen pyrittävän.

Koska olen hyväntahtoinen lukija, kirjoitan lauseen uudelleen päässäni näin: Tämän välitöntä mielihyvää korostava ajattelutapa kaipaa täydennyksekseen vastuun ja velvollisuuden käsitteistön sekä säikähtämättömän asennoitumisen syyllisyyden tunteisiin. Sellainen paskiainen minä olen: Muokkaan tekstiä tuosta noin vain ikään kuin se olisi oikeuteni. No, siten pystyn rykimättä lukemaan paremmin. (Ja tekstikin on minusta vaan parempi. Tämän takia kai kirjoitankin, vaikka tulokset eivät kyllä enimmäkseen anna aihetta hurrata. Ei auta kuin muistuttaa itseään siitä, että ajattelun siivoustyö ei koskaan lopu.)

Ällistyttävintä tuossa somekeskustelun kommentissa, joka kiinnitti huomioni, siihen palatakseni - kuten kirjotiin, en ole ankara enkä rationaalinen, en myöskään itseäni kohtaan, ja pyrkimyskin rispaa pahasti - on jotenkin se, että se saa miettimään, onko maailmassa paljonkin ihmisiä, jotka ikään kuin uivat tiettyyn diskurssiin uponneina. Niin täysin uponneina, ettei heidän tule mieleenkään kysyä, onko tälle diskurssille olemassa metadiskurssia. Vaikkapa: Onko tämä se suunta, johon haluan ihmisten elämismaailman suuntautuvan yhä enemmän? Ketä nyt poljetaan? Mitä muita ajatuksia näistä asioista on?

Alkuperäisessä tekstissä taas eniten hämmentää se, että siinä puhutaan lapsista ja kasvattamisesta. Minusta aikuisväestö tässä kasvattamista kaipaisi, ja sitähän Pihlström juuri tekee. Aikuisia muistutetaan siitä, että heidän puheenvuoroillaan on seuraamuksensa. Olen ollut pandemian ajan paha nainen, joka on zoomjoogatunneillaan loppukiitoksissa laittanut ihmiset kiittämään zoomista, jonka avulla joogaa voidaan tehdä ryhmässä nollariskillä ketään tappamatta tai sairastuttamatta ja kuormittamatta hoitohenkilökuntaa. Olen muistuttanut, että kukaan ei ole yksin, vaikka olisimmekin omissa kodeissamme: me jaamme paitsi harjoituksen, myös halun pysyä terveinä ja hengissä. Ja pitää muistakin huolta! Koko vuoden aikana ainoastaan kolme ihmistä on sanonut spontaanisti, että onpa mahtavaa, että voimme joogata pandemiasta huolimatta, ja ihanaa, että tämmöinen nettimahdollisuus on olemassa. (Yksi näistä on äitini, yksi entinen kämppikseni. Ymmärrän, millaisia etuoikeuksia minulla on ollut saada elää tällaisten ihmisten kanssa.) En viitsi kirjoittaa, kuinka moni on valitellut, ettei jooga tunnu oikealta tai samalta tällä tavalla. Tietenkään se ei tunnu samalta! Eihän ulkona käveleminen, ostosten tekeminen tai edes nukkuminenkaan tunnu samalta pandemiassa. Sitä pandemia tarkoittaa: pan, kaikkialla.

Ja hitot se on mitään myönteistä ajattelua, että sinnikkäästi muistutan, että on syytä olla monesta seikasta kiitollinen. Se on kovaa, kovaa ajattelua ja toimintaa ja vastavirtaan uimista. Mutta näen velvollisuudekseni sanoa näitä asioita, koska melkein kaikki, mitä luen ja kuulen, on päinvastaisen päivittelyä, joka ei ainakaan omaa jaksamistani ja rohkeuttani lainkaan kohenna. Minä kaipaan ennemminkin muistutusta siitä, että ihmiset ovat rohkeita, pystyviä ja sinnikkäitä. (Vaikkeivät olisikaan rationaalisia ja ankaria. Otan mieluummin sinnikkyyden, kiitos.) Se kirittää sinnittelemään itsekin. Kohtasin tällaisen ihmisen, ja hitto vie, minkä voiman siitä keskustelusta sainkaan. Sen takia toki Twitterissäkin käyn: että näen päivittäin, että on ihmisiä, jotka jaksavat puhua sen puolesta, minkä näkevät tärkeäksi. Tämä rajoitusten ja oman jaksamisen huonouden päivittely hämmentää itseäni: Odottiko joku oikeasti, että pandemian aikana emootiot eivät järise? Että ideaaliarjessa pinnan alla pysyvät mielenterveysongelmat eivät aktivoidu? Että kanssasäätelyyn turvaamaan tottunut ihmispolo ei joudu opettelemaan uusia taitoja kun tarjolla on enimmäkseen vain itsesäätelyä? (Ainakin tämä tekee näkyväksi sen, miten tärkeää on ihan vain olla läsnä samassa tilassa. Mikään sanojen yhteys tai zoom ei korvaa sitä - mutta tuottaa ainakin yhtä väkevää iloa toisella tavalla: Saan olla osa ratkaisua! Saan pelastaa henkiä!)

En yhtään epäile, etteivätkö ihmiset olisi juuri niin kovilla kuin kuvaavat olevansa. Mutta eivätkö he kuuntele, miten ison osan diskurssista muodostaa nyt tuo kovilla olemisen kuvaus? Eivätkö he koe sen tarvitsevan vastavoimaa? Se tässä tuntuu oudolta.

Nyt on onneksi jo tarjolla ihan järkeviäkin tehtäviä tässä souvissa. Kun pandemia alkoi, totesin aika pian, että oma näkemykseni poikkeaa ympäristön näkemyksistä niin paljon, että taitaa olla ihan turhaa tuutata sitä näkyville, etenkin kun oma viestintäni järkkyy siinä missä luottamukseni ihmisiin. Huomasin senkin, että olen ollut akateemisista piireistä niin pitkään niin poissa, ettei ollut mitään luontevaa foorumia koettaa käynnistellä etabloituneempia tovereita vaikuttamaan. Mitään käytännön apua mihinkään ei viime keväänä myöskään pyydetty (paitsi se yksi mielensisältöjen tutkimus, johon osallistuin, ja koronakevät-tekstikeräys, johon niin ikään vyörytin melkoisen määrän tekstiä - myös kaiken sen, minkä ensiksi aioin julkaista facebookissa tai blogissa mutta poistin sitten liian loukkaavana; ajattelin, että tämä ei ehkä ole kohta, jossa kiristetään kognitiivista dissonanssia). Nyt voin sentään avustaa rokotuksissa. Ensi maanantaina on koulutus. Pelottaa mennä rokotuspaikalle, mutta olen ostanut kasan oikein tehokkaita maskeja enkä usko, että saan koronan, kunhan vain suojaudun riittävän huolellisesti. Pystyväthän terveydenhuollon palkatut työntekijätkin tekemään työnsä eivätkä useimmat heistä sairastu. Tarvitaan vain huolellisuutta ja illuusiottomuutta sen suhteen, kuinka helposti variantit tarttuvat. Ja haluan tehdä edes jotain auttaakseni tätä kriisiä ohi. Jos minusta ei tullutkaan ajattelijaa eikä intellektuellia, kuten nuorena haaveilin, voin sentään toimia avustajana rokotuksissa.

Koska vaikka kuinka Pihlströmin tavoin ajattelen, että ihmisten prioriteetit ovat monasti pahasti hakusessa, en voi mitään sille, että minua huolestuttaa lukea kaikki se uupumus, väsymys, huoli ja monen maailmaan hitaasti hiipivä toivottomuus. Totta kai on odotettavaa, että nämä kaikki piinaavat ihmisiä pandemiassa. Mutta juuri sen takia pandemiassa asiat olisi hoidettava ripeästi.

Ja koska pandemia on parantanut toimijuuttani ensialun jälkeen, annettuani ensin turpiin omalle vaativuudelleni (kuten kai kaikissa toimissani?), yritän toimia ripeästi ja kuten oikeaksi näen. (Samalla kun pelkään ja en todellakaan kaipaisi ihmisseuraa; minua hämmentää, miten voi olla, että edelleen tarvittaisiin satoja rokotuksissa avustajia ja somefeedini on täynnä ihmisiä, jotka valittavat siitä, ettei toisia ihmisiä saa nähdä tarpeeksi - sen perusteella kuvittelisi, että paikoista rokotusten avustamisessa tapellaan mutta kattia kanssa.) Järkevän toiminnan mahdollisuus auttaa katselemaan diskurssien yli kohti metadiskurssia: on vain yksi tämä elämä, sitä on suojeltava, hyväksyttävä se, että se näyttää aivan toiselta kuin mitä joskus toivoi, ehkä toiselta kuin mitä nytkään toivoisi, taatusti, jos vielä jaksaisi toivoa, en taida jaksaa, ja tuo sama elämä meissä kaikissa on ihan uskomattoman sitkeää ja juonikasta, pakenee säätely-yrityksiä ja olosuhteita, puskee, punkeaa, versoo, paleltuu ja toipuu. Voin tehdä, mitä tässä voin tehdä. Se on aivan liian vähän ja silti sen on jotenkin riitettävä.

Enkä yhtään epäile, etteivätkö ne toisten diskurssien viljelijät kokisi myöskin tekevänsä näin. Ainakin osa heistä. Sehän siinä hämmentävää onkin. Mutta pohdiskelen, kuuntelevatko he jonkun ihan muun tilanteen diskurssia näitä on vaikeaa -puheenvuorojaan tuottaessaan. Ehkä sen saman, joka saa niskakarvani pörhistymään pystyyn tuosta tunnehuttulauseesta. Koska ei tunteita voi kieltää, ei se onnistu. Ja on niin monia paikkoja, joissa ei ole sallittua tuntea ja kokea, kuten tuntee ja kokee. Tai ainakaan siitä ei saa hiiskahtaakaan!

On vaikeaa (kolkkoa, sisäistä naurua) olla jotain mieltä, kun sympatiat ovat kaikkien ihmisten puolella. Mutta toisaalta, pitää joitain diskursseja vahingollisina. Sitä diskurssia, ettei saisi tuntea tai kertoa tunteistaan. Ja sitäkin diskurssia, että kerrotaan jatkuvasti vain niistä tunteista, jotka eivät vala kehenkään vaikeassa kriisitilanteessa toivoa, luottamusta ja sinnikkyyttä. Ole nyt tässä sitten. Joten arvostan sitä, että joku kirjoittaa yrittämättä ymmärtää kaikkia. Koska noin minäkin pohjimmiltani ajattelen, että oiekus henkeen ja terveyteen on ensisijaista, vaikka sitten eksyn siihen, että ihmisten pitää saada tulla nähdyiksi ja kuulluksi juuri semmoisinaan, enkä ole tarpeeksi jämäkkä ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, että ehkä en sittenkään halua tuntea näitä ihmisiä. Haluanko? Enkö halua? Hitostako minä siitäkään ymmärrän mitään.

Sen kyllä ymmärrän hyvin, että ehkä monikaan ei halua tuntea minua. Olen ymmärtänyt sen nyt kun olen tajunnut, etten voi enää edes äänestää. Hallituspuolueet ovat paljastuneet aivan järkyttäviksi arvoiltaan tässä kriisissä ja oppositiopuolueet jo aiemmin. Varmasti itse sitten olen yhtä järkyttävä arvoiltani heidän mielestään. Hyvästi, yhteiskunta. Kai tämä on vieraantumista. Samalla tunnen toimintakykyni kohentuneen verrattuna tilanteeseen, jossa jotenkin luotin siihen, että muut kyllä tietävät ja heihin voi luottaa ja onko minulla nyt maailmassa mitään virkaakaan.

Kuuntelen, miten viereisessä huoneessa taloustieteilijä selittää oppilaalleen zoomissa ajatusleikkiä, jossa hän maksimoi hyvinvointiaan. Kuvitellaan, että hyvinvointiani maksimoi se määrä pizzaa, jonka saan syödä - meille tuli juuri pizzauuni pihaan postiin kotiinkuljetuksella, ja selvästi teema vuotaa opetukseen - ja mieleni kirmaa kysymään, onko tämä yksi niistä viitekehyksistä, jotka ohjaavat harhaan? Että pitää maksimoida? Eikö kohtuullinen riittäisi? Myös hyvinvoinnissa? Silly example, kuten kuulen Vompsun pahoittelevan, ehkä, mutta entäpä jos siinä onkin perää ja välitön hyvinvointi muistuttaa pizzaa enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää?

Ei kommentteja: