Vieraudesta lukiessa

Vaihdevuosien aikaisesta aivojen ja kokemusmaailman muutoksista kertova populaaritietokirja on kyllä hämmentävä. Mullistu ei vain kuva siitä, mitä omassa kehossa tapahtuu, vaan myös siitä, miten on itse aiemmin elänyt. (Itsen suhteenhan sitä on aina sokein.) En nimittäin tunnista moniakaan niistä erilaisia vapautumisia hedelmällisyysikäisen naisen siitä, tästä ja tuosta, joita kirjoittaja (neuropsykiatri) juhlii: vapaus marttyyriäidin roolista, vapaus toisten emootioiden säätelystä omien kustannuksella, vapaus työelämän lineaarisuudesta. (Ja koska minulla on taustani, ajattelen, että osa näistä on vapautta objektiminään identifioitumisesta.) Kun luen kirjaa, tajuan taas hyvin selvästi, että no niin, en ole missään vaiheessa lähtenytkään noihin mukaan. Kun kirjoittaja kirjoittaa, että vaihdevuosissa nainen alkaa, kiitos hormonaalisten muutosten, aistia nämä aiemmat roolit vankilana, josta saa viimein vapautua, ajattelen: voi hyvä tavaton, nuo on kyllä mahdollista nähdä vankilana jo varhaisnuoruudessa ja sen seurauksena tehdä äkkivääriäkin ratkaisuja, jottei vain joutuisi teljetyksi sinne vankilaan. (Koska kukapa vankilaan tahtoisi; tosin subjektiminä kuin subjektiminä muuttuu tarkasteltaessa objektiminäksi, joten niin kauan kuin ottaa vastuun teoistaan, ei oikein voi välttyä objektivoiduksi tulemiselta. Mutta sentään menneessä aikamuodossa!)

 
Nyt kuvittelen ymmärtäväni astetta paremmin, miksi nuorena aikuisena viihdyin tavattoman hyvin paljon vanhempien naisten seurassa, sen ikäisten joiden lapset lentävät pesästä mutta joilla ei vielä ole lapsenlapsi-show pyörimässä: heillä oli intressit, joita ymmärsin. Vakityöpaikka ja perhe -intressejä en vain tajunnut (enkä tajua) sisältäkäsin, vaikka toki ne jollain abstraktilla, ulkokohtaisella tasolla tunnistankin, koska liki kaikki ympärilläni hurahtivat niihin. Välillä on saanut olla kieli keskellä suuta, kun moni ympärillä suree, jos ei saa juuri niitä asioita, joita on itse koettanut välttää viimeiseen saakka ja joiden onnistunutta välttämistä mieluusti juhlistaisin vaikka jonkun kanssa asiaa mehustellen.

On minullakin empatiani ja laumautumiseni, ja joo, olen herkempi muiden emootioille ja mielialoille, kivulle ja hyvinvoinnille, kuin kukaan tuntemani biologinen mies. Mutta jossain vaiheessa, hyvin hyvin varhain, suuntauduin ja virittäydyin toisenlajisiin ja ilmeisesti siinä sivussa pystytin jonkinlaisen suojaavan vallihaudan Homo sapiensien vaatimuksilta ja toiveilta. (Ilmankos en ole ikinä ymmärtänyt niitä työkaluja, joissa kuvitellaan kupla, jonka sisällä on turvassa muiden vaatimuksilta, mielipahalta ja syytöksiltä; en koe niitä vallihaudan toiselta puolen erityisen pelottavina, ja sikäli minun ei ole tarvinnut aikuisena rakennella ajallisesti lyhykäisempiä kuplia vaarallisilta tuntuviin tilanteisiin vaan olen voinut ihan paksusti vallihautani tuolla puolen - olen kuullut ja nähnyt kyllä hyvin, mitä minulta haluttaisiin ja miltä toisesta tuntuu, mutta olen ollut kokematta mitään pakonomaista työntöä näiden asioiden tekemiseen, niin että olen voinut harkita, mitä olen halunnut itse, ja sitten saanut sanoa kyllä tai ei, kunkin tilanteen mukaisesti. Useimmiten näin, siis. Mutta on toki ollut tilanteita, joissa olen huokaissut ja ajatellut, että nyt on järkevintä joustaa, koska toinen vaikuttaa niin hauraalta, ettei ehkä pysty käsittelemään eitä. Mutta ei niitä tilanteita ole montaa, ei sen jälkeen kun aikuistuin kolmenkymmenen ikäisenä. Ja sitä ennenkin olin alttein äitini tunteille.) Mikäli vanhempiini on uskomista (ja miksei olisi), tämä suuntautuminen muunlajisiin tapahtui alle yksivuotiaana. Tämä on sikäli varsin omituinen hikka, että vanhempani tai isovanhempani eivät ole olleet erityisen luontohakuisia tai eläinkeskeisiä. Myönteisiä kyllä, mutta kovin ihmismaailmaan sidottuja. 

Estrogeeni ja sen kaveri oksitosiini arvatenkin sen verran pehmensivät päätäni, että jaksoin ihmisiä jollain tavalla hedelmällisyysiän ajan. Nyt kun estrogeenitasot ovat nilkoissa (kuten ne hormonihoidollakin ovat verrattuna aiempiin tasoihin), niin huomaan, etten enää näe ihmisistä edes unia. Unissani on eläimiä ja kasveja, kirjoitusta ja kuvia, liikkumisen hulmahtavia tuntuja. Onneksi kumppanini tietää tämän, kai kaikki kumppanini ovat tienneet: jos pitäisi valita, pelastaako vaaratilanteessa lauman eläin- vai ihmisjäsenen... onneksi sellaisia valintoja ei tavallisissa elämissä tarvitse tehdä. Kumppanini on taviksempi tässä suhteessa; hänen tärkeissä muistoissaan hän on yhdessä toisten ihmisten kanssa. Omat tärkeät muistoni ovat toisenlaisia, yhteyttä maahan, säähän, muunlajisiin, omaan hengitykseen ja rauhaan hetkessä, joka tuntuu venyttyvän yli ajallis-paikallisten rajojensa, leijumisen tuntuun juostessa ja hypellessä, kalliolla maatessa, snorklatessa ja ylösalaisin roikkuessa, hidastuvan pulssin humps - humppps ---- hhhhummmpppsss.

Niin että tavallaan, kun luen kirjaa naisen vaihdevuosien aivotoiminnasta ja siinä kuvataan hedelmällisyysikäisten naisten tyypillisiä tuntemuksia ja valintoja, huomaan olevani hieman samanlaisessa tilanteessa kuin aikanaan yliopistolla sosiaalipsykologiaa opiskellessani - aloin opiskella sitä ymmärtääkseni edes vähän Homo sapiensin ryhmäytymiskäyttäytymistä, koska uskon, ettei tieto lisää tuskaa vaan tarjoaa paremmat eväät luovia itselle vieraassa (ja mahdollisesti vihamielisessä) ympäristössä.

Nyt, kirjan kanssa: Että ihanko oikeasti niistä naisista on tuntunut siltä, että jos mies ei löydä jotain asiaa, on jätettävä omat juttunsa ja mentävä samoin tein etsimään se asia, yhtään epäröimättä? Ja mistä ihmeestä ne voivat tietää miestä paremmin, missä ne asiat ovat? Suhteissani miehet ovat keskimäärin tienneet minua paremmin, missä mikäkin tavara sijaitsee. Ja niin edelleen. (Nyt kuvittelen ymmärtäväni myös, miksi en ole oikein tunnistanut väitettä, että naiset tekevät paljon palkatonta kotityötä miehiin verrattuna - kai se, jos tietää, missä mikin asia sijaitsee tai missä sen kuuluisi sijaita, voi sitten laittaa tekemään sitä, mutta kun itsellä ei tyypillisimmin vaan ole mitään normatiivista eikä edes deskriptiivistä karttaa kodin sisällöstä, sana "järjestää" jää ilman sisältöä. Ymmärrän sen, ettei pölyä kerrytetä niin paljon, että hengitystiet oireilevat, mutta siinä se. Ja sen, että pitää löytyä ainakin yksi puhdas lautanen ja haarukka, kun haluaa syödä, mutta jälleen, se riittää.) (Ja nykyinen talomme, 120 neliötä, tuntuu minusta pienemmältä kuin 19 neliön asunto kauan sitten... siellä oli jotenkin avarammat salit, koska ne olivat mielikuvituksen solmiamia.)

Kirjassa varoitellaan kovasti, ettei saa antaa sosiaalisten suhteiden kuihtua vanhetessa. Arvaan kirjoittajan ajattelevan suhteita toisiin Homo sapienseihin. Ja mietin, ohimennen, mitenhän kaltaisellani olennolla, kumpi lieneekään vaarallisempaa, menettää Homo sapiensien lauma vai menettää metsä, taivas, turkikkaiden ja siivekkäiden kanssa jaettu tila ja vapaus. 

Ruoasta

Vanhetessa on keksittävä ruoanlaittoon kaikenlaisia vippaskonsteja suojaravinteet turvatakseen. Kuten: Suurustaa kiinalaistyyliset kastikkeet tärkkelyksen sijaan kaurakuitujauholla - beetaglukaania ja proteiinia. Viskoa lisukekauran/kvinoan/riisin sekaan yhtä sun toista ravinteikasta: dulsehiutaleita, happomarjoja, shalottisipulia, neilikkaa, kaardemummaa, ja vähän öljyä (ja jos kyseessä on riisi, iskeä se heti jääkaappiin muodostamaan resistenttiä tärkkelystä). Tehdä kasvimaitoa siemensekoituksesta: parapähkinän seleenit, cashewn sinkit, seesamin kalsium ja hampun omega kolmoset samassa liemessä (ja jos laittaa vähemmän vettä, on kasvikermaa). Käyttää sokerilla ja arominvahventeilla hölvättyjen valmiskastikkeiden sijaan luovasti esimerkiksi aasialaisen makean kastikkeen pohjaksi tamaria, omaa omenamehua ja inkiväärimehua. Leipoa kakku niin ettei siinä ole ripaustakaan jauhoa, vaan ainoastaan bataattia, porkkanaa, kaakaojauhetta, oliiviöljyä ja muutama laidunkanan muna. (Luojan kiitos molempien meidän kolesteroliarvot ovat aivan erinomaiset, ei ole tarvinnut yrittää korvata kookosta millään.)

Meidän keittiö on vähän hupaisa. Sieltä ei löydä sokeria eikä oikein perinteisiä jauhojakaan. (Niveleni ilmoittavat, jos yritän syödä niitä.) Kahvia ei juo enää mieskään. Alkoholiin ei ole koskettu ainakaan kymmeneen vuoteen. Sen sijaan on kaikenlaisia outoja kuivattuja itsekasvatettuja kasveja, pakasteeseen soseutettuja itsekasvatettuja, kuivattuja ruusun terälehtiä, sitruksen kuoria, monenlaisia siemeniä ja pähkinöitä, kuivattuja sieniä, kimchiä, valtavia tuottajalta ostettuja pusseja talvijuureksia kuten porkkanoita ja mustia retikoita, veriappelsiineja ja bataatteja, itupurkissa kehittymässä seuraava mungpavunitujen satsi, kilokaupalla tahinaa. (Ylipäänsä, ostan asiat yleensä vähintään kilon pakkauksissa, pienemmät pakkaukset saavat vain pahalle tuulelle. No, ei ehkä dulsen kohdalla, tai ravintohiivahiutaleiden, mutta monen muun.)

(Huomaan äkisti ikävöiväni hijikiä. Sitä pitäisi hankkia pitkästä aikaa. Rakastan hijikiä.)

Kokarua emme silti harrasta, mutta jotain pikkaisen sinnepäin. Ystävälle kvinoan liotusta kommentoidessani tulin ajatelleeksi, että oikeastaan se, miten teen ruokaa, on aika kapinallista. En pyri kätevyyteen tai helppouteen, joskaan en toki tahallani tee asioita vaikeiksikaan; kyllä menen siitä, missä rima on matalimmillaan, mutta se on oma rimani, ei jonkin mainosmiehen rima. En ajattele olevani niin nerokas, etten voisi laittaa aikaa ruoanlaittoon. Ja en ajattele olevani niin vähäarvoinen, että voisin syödä ruokaa, joka on tehty mitenkuten. Liotan kuivatuotteet, jotta siementen suoja-aineet purkautuvat ja niiden ravinteet ovat paremmin käytettävissä ja mahanpurut minimissään. En tiedä, tästäkö johtuu, luultavasti ei, mutta en ole koskaan sairastunut raudanpuutosanemiaan tai saanut mittauksista huonoja ferritiiniarvoja, en edes kuparikierukan kanssa, joka totisesti teki kuukautisvuodoista runsaita. (B12-vitamiinin puutteen silti sain fennovegaaniyritelmävuosinani, vaikka popsin purkista sitä; kun siirryin vahvempaan valmisteeseen, pulma ratkesi.)

Ystävän sanoin meillä on kasvissyöjän kakka: se tulee joka ruokailun jälkeen ja on volyymikas. Paljon kuitua, siitä kai se kertoo. Ummetusta en ole ikinä joutunut kokemaan. Nyt kun koetan parannella jännettä, olen ottanut kuurin naudan kollageenia, joka on joissain tutkimuksissa tuottanut fysioterapiaan yhdistettynä tiiviimpää jänteen rakennetta. Suhtaudun kollageeniin lääkkeenä, jota syödään kuuri ja sitten ei taas tarvitse.

(Koira ja kissatkaan eivät syö nautaa. Nuorempi kissa syö vielä osin kanapohjaista ruokaa, koska penturuokia ei ole vielä tarjolla pelkällä hyönteisproteiinilla. Laguuna ja Koko syövät eläinkunnan tuotteista vain hyönteisproteiinia, ja taitaa niissä ruoissa olla myös kalaöljyä. Välillä Koko saa luita ja muita perinteisempiä koiranherkkuja, mutta koetan pitää senkin kulutuksen maltillisena. Ja itse asiassa, jos miettii jotain kissan luontaista ravintoa, hyönteisproteiini lienee sitä lähempänä. Ennemmin kissa hyönteisiä saalistaa kuin nautoja.)

Platonin Gorgias-dialogissa puhutaan siitä, miten eri lailla kokki ja lääkäri laittavat ruokaa. Muistan jo silloin, kaksikymppisenä filosofiaan hassahtaneena untuvikkona, ajattelleeni, että haluan laittaa ruokaa kuin lääkäri, joka ruokkii koko systeemiä koko sen elinkaarta ajatellen, en kuten kokki, joka tavoittelee vain hetken nautintoa. Tietysti siinä tuo lääkäri ja kokki olivat vain analogia muihin asioihin, mutta pysähdyin miettimään ihan kirjaimellistakin tasoa. (Sitä paitsi syötävä on joka tapauksessa.)

Ensimmäiset kesän ravintokasvit on kylvetty. Kunpa sääennusteet pitäisivät nyt paikkansa ja kammottava talvi sulaisi pois omaan mahdottomuuteensa. 

Pamflettien ulkopuolelta

Eilen selvisi illalla, että oli Runebergin päivä. Ja sitten oli niitä somepostauksia, joissa Fredrika ei ollut vain torttumaakari. No ei totisesti. Mutta missään ei mainittu hänen puutarhaihmisyyttään. Tätähän ei voi tietenkään jälkikäteen tivata keltään, tai ehkä joltain elämäkerturilta voisi, että mikähän hän olisi itse eniten mieltänyt olevansa. Mutta tulee vaan mieleen eräs toinen kulttuurivaikuttaja, K. Marx, joka tunnetaan kovan luokan yhteiskuntakriitikkona, mutta joka ainakin joidenkin lähteiden mukaan yritti nopeasti kirjoittaa työväenluokan ahdinkoa pois alta, että pääsisi siihen varsinaiseen pihviin, eli estetiikkaan ja kauneudentajuun.

Edelleen olen kuulevinani näissä Fredrika ei ollut vain torttumaakari -postauksissa vähän sitä vanhaa jakoa vakavastiotettavaan (toimittaja, kirjailija, ajatusten hämmentäjä) ja sitten toisaalta hömpsäntuusaan (torttumaakari, puutarhatonttu, vaimo, äiti). Kaipa se lopulta palautuu hierarkkiseen ja dikotomoivaan ajatteluun, jossa erotellaan arvoltaan ajattelu ja aistiminen, julkinen ja yksityinen, henkinen ja kehollinen, pysyvä ja ohikiitävä, kaukoaistillinen ja kontaktiaistillinen. Jotkut vähän mutkia suoriksi vetävämmät kirjoittajat ovat identifioineet toisen puolen torjuntaa seksualisuuden suitsimiseen, jotkut symbolikielen ylivaltaan. Itse pidin kaikesta lukemastani eniten pragmatistien pohdinnoista, joissa pyritään osoittamaan, ettei toista ole eikä voi olla ilman toista - pohjimmiltaan aika lähelle taolaista maailmankuvaa tuleva tapa suhtautua maailmaan (ja mikäpä olisikaan uutta auringon alla).

Millaista olisi ajattelu, jonka pohjana ei olisi aistimuksia? Julkinen toiminta, joka ei pohjaisi siihen, mitä on saanut tietoonsa yksityisissä tapaamisissa? Ja niin edelleen.

Siitä puutarhasta: Fredrikan puutarhasta tiedetään aika paljon. Rahaa paloi ja kasveja tuotiin eteläisemmästä Euroopasta. Kirjeenvaihdossakin muistaakseni kasveja käsiteltiin aika lailla (mutta kuinka luotettava muisti on, kysynpä vaan). Kyllä hän oli siinä edellä aikaansa.

On kiinnostavaa katsella, mitä kaikkea valitaan pamfletteihin ja mitä ei.

Nyt tietysti joku saattaa parahtaa, että eihän sitä naisten puutarhanhoitoa vastustettu, ja että pitää palkita siitä, mitä teki kaikesta vastuksesta huolimatta. Itse asiassa se naisten puutarhanhoito ei ole ehkä ollut ihan niin suoraviivaisen hyväksyttyä sekään. Esimerkiksi Penelope Livelyn puutarhaesseekirjassa Life in Garden tulee esiin, miten monin paikoin Euroopassa noina aikoina säätyläisnaisen ei sopinut itse tahrata käsiään multaan. Suomesta en osaa sanoa, täällä on ehkä aina ollut tilaa ja köyhyyttä sen verran, että luokkasignalointiin ei ole samalla tavalla menty kynsin hampain. Olettaisin, että vähintään aviomies vastusti, kun ulkomailta tilailtiin kalliita ruusuja. (Se on vähän semmoinen sisäänkirjoitettu rooli, että katsotaan tilejä ja ihmetellään ääneen, että tuloja on ollut, mutta miten saldo on aina nollassa ja mitä nämä ja nämä ostot oikein ovat, ai kasveja, no niinpä tietysti. Jotenkin olen myynyt tämän taloustieteilijämiehelleni investointeina ja nyt kun puutarhamme alkaa olla muutakin kuin surhea mutanurmi, hän kernaasti identifioituu sen ylläpitäjäksi. Jonkun vaan pitää johtaa prosessia, eikö niin?) 

Ja sitten: kyllä minusta pitää palkita siitäkin, mitä ei vastusteta vaan mihin suorastaan kannustetaan, jos se nyt sattuu olemaan se, mikä saa itsen jaksamaan ne vähän kehnommatkin hommat, jotka kokee jotenkin pakollisiksi hoitaa.

Joka tapauksessa oletan, että jokainen meistä tullaan muistamaan aivan jostain kapeasta, satunnaisesta siivusta elämää ja tekoja. Sitä ei kannata miettiä, kun suuntaa elämäänsä ja jakaa aikaansa asioille, koska kuolemattomuutta ei ole luvassa ja mainekin elää omaa elämäänsä maailmassa, jossa ihmiset rakastavat yksinkertaistuksia ja anekdootteja.