Riippuvat pilvet saivat nimet

Ortopediltä ulos kävellessä - kävellessä, hitaasti, mutta ei enää mummotöpöttäessä, tässä on kokemuksellisesti iso ero, vaikka edelleen seniorit painelevat ohitseni, kun matelen magneettikuvaan ja lääkärille - tunnen helpotusta: viimein vaivalla on nimi, se on todennettu magneettikuvassa, enkä ole enää se hulluämmä, joka käy itkemässä mysteerijalkojaan ja väittämässä, ettei pysty. Totta kai osa minusta tiesi, että jotain on pielessä, kun ei pysty olemaan jalkojen päällä ja aiemmin problematisoimaton käy vaikeaksi ja kivuliaaksi, mutta sitten osa myös kysyi, että entäs jos kuvitteletkin kaiken? (Lapsuuden kaikuja; oletko nyt ihan varma, että maha on oikeasti kipeä, oletko varma ettet pysty menemään kouluun, mitä jos menisit vaan, usein tulee parempi olo kun menee vaan. Ja sitten takaisin kotiin lähettäminen, kun oksentaa tai yskii niin kovasti, että koulussa ei haluta katsella sitä.) Että entäs jos oletkin jotenkin - - harhainen, spesifisti omien jalkojesi suhteen? 

Mutta tosiasiassa en ole ollut yhtään harhainen. Itse asiassa diagnoosi on juuri se, josta sanoin alusta saakka hoitoon hakeutuessani, että oletan tämän olevan x, koska näin ja näin.  

Ortopedillä kaikki kuulostaa vielä kovin valoisalta ja helpolta. Ensinnäkin, on aamu, jalkani eivät ilmoittele. Toiseksi, ne ovat olleet edellisinä päivinä huomattavasti leppoisammat. Olen päässyt kävelemään muutaman minikoiralenkinkin, todella hitaasti ja lyhyesti, mutta silti: kyllä tämä sittenkin on elämää. Kolmanneksi, nyt on nimi ja voidaan alkaa kuntouttaa täsmällisesti. Neljänneksi, ortopedi on kanssani samaa mieltä, että työhön voisi lähteä hitaasti palailemaan, jotenkin vaiheittaisesti tai asteittaisesti, sillä kuntoutus on tässä vaivassa pikemminkin kuukausien kuin viikkojen souvi. (Mutta olen kuntoutettavissa, se on tärkeintä.) Hän neuvoo etenemään varoen: nyt kun tuntuu jo vähän paremmalta, ei kannata innostua liikaa. Aloittaa osalla töistä, se leppoistaa työhön palaamista, kun ei tarvitse edetä on/off. 

Kaikki vaikuttaa hyvältä, melkein liian hyvältä. Juttelen muutaman työnantajankin kanssa tuosta mahdollisuudesta, että voisi alkaa palailla kevennetysti. 

Sitten tarkistan vielä Kelasta, mitä tapahtuu oikeudelleni sairauspäivärahaan, jos lähden kokeilemaan kevennettyä työtä. Kun tietoni ja työsuhteideni tiedot on katsottu läpi, selviää, että ei tässä olekaan mahdollisuuksia mihinkään osasairauspäivärahaan, sitä voidaan myöntää vain vähintään 30 tuntia viikossa työskenteleville. Kohdallani on siis vain täysi sairauspäiväraha mahdollinen, ja kaiken pitää mennä on/off. Joko olen työhöni täysin kyvytön tai sitten täysin kykenevä. (Tätä muotoilua virkailija ei sano ääneen, mutta sitähän se käytännössä tarkoittaa.) Ja arvio koskee koko kutakin sairauspäivärahakautta kerrallaan, eli jos opettaisin vaikka ne kolme kurssia, joissa minun ei käytännössä tarvitse olla jalkojeni päällä, ja joiden kohdalla "ryhmäliikunta" on vähän hassu kuvaus, kun jengi lojuu liikkumattomana, Kela katsoisi, että olen ollut koko viikon ja liikkuvampienkin kurssieni opetuksen osalta työkykyinen, ja siltä viikon sairauslomalta ei voitaisi myöntää lainkaan sairauspäivärahaa. Kevennetyn työn sairauslomatodistuksella saan kokeilla tunnin tai kahden työtä viikossa, se ei vielä veisi päivärahaoikeutta. 

Enää kaikki ei vaikutakaan niin selvittävältä kuukausissa mitattavine kuntoutuksineen. Mutta yhtäkaikkisesti tästäkin jotenkin selvitään. No, kokeilen ensi viikolla opettaa sen yhden kaikista keveimmän tunnin, jos isompaa takapakkia ei sitä ennen tule. (Vaan saattaapa tullakin, kun maanantain fysioterapiassa käydään puhuttelemaan kipeää kohtaa.) Sittenpähän nähdään, mitä jalka siitä toteaa. 

Tämän maailman kokoaikatyöfetissi tuntuu vuodesta toiseen yhtä uskomattomammalta. Siitä huolimatta en osaa katua omia järjestelyitäni. Olen vain koettanut pysyä hyvinvoivana, terveenä ja jopa iloisena. Hitot siitä, että aina välillä ahdistaa, kun huomaa, että jokin hyvä asia jää saamatta siksi, että olen järjestänyt työni toisin kuin jonkun toisen mielestä pitäisi.

Sataa, pilvet riippuvat alhaalla. Aamun kivuttomuus on vaihtunut iltapäivän jomotukseksi. 

Katselen taas ikkunan läpi, koska jalalla - toinen on jo kivuton - on mielipiteensä eilisestä magneettirallista ja tämän päivän lääkärirallista. No joo, ei tällä ehkä ihan heti opeteta. Ensi viikoksi on kirjoitettu sairauslomaa.