Lisäpanoksia

Tulen ortopedin vastaanotolta kotiin jotenkin keveänä. Ortopedi on diagnosoinut vaivan samoin kuin itse leikkidiagnosoin aluksi ja arvelee, että muu nyt voi olla vain jotain tauhkaa sen ympärillä. En osaa teeskennellä, etten tiedä anatomiasta ja kuntoutuksesta mitään. Seuraavaksi työterveyden pitäisi antaa lähete magneettiin, joka pitää mennä ottamaan toisessa kaupungissa. Ja soittoaika ortopedille, ja lisää sairauslomaa työterveyslääkärin kautta, kuntoutus työfysioterapian kautta. Prosessi alkaa selkiytyä. Ehkä minun ei kohta tarvitse juosta siellä kahdesti viikossa esittelemässä asiaani, kun diagnoosi selkeytyy. Jos se on sitä, mitä ortopedi arvelee, kuntoutuksessa puhutaan kuukausista, ei viikoista. Tunnen keveyttä, koska se, miltä jalka tuntuu ja millainen toimintakykyni on tätä nykyä, sopii paremmin yhteen kuukausien kuntoutumisajan kanssa kuin päivien tai viikkojen kuntoutumisajan kanssa. Ehkä kohta pystyn paremmin nukkumaan, kun en joudu jatkuvasti miettimään, pystyisinkö kuitenkin kylmiltäni hyppäämään fyysisesti vaativaan työhöni, vaikken pysty viemään koiraa edes viiden minuutin pissilenkille. Jotenkin sitä yhtälöä on ollut vaikeaa hahmottaa.

Heti kun astun sisään, Vompsu näyttää minulle läppäriltään kokousdioja. Hänen työpaikkansa yt-neuvottelut ovat alkaneet. 

Juuri siinä kohdin, kun kaikki muukin on hajoamassa käsiin. Vompsua pelottaa. Koetan sanoa, kokouksen loputtua, että hänhän on saanut paljon kehuja ja vakinaistuksen ja kaikkea, että hän nyt jos kuka on turvassa. Mutta tietysti on olemassa se toinenkin juonne - työterveyden tukema pyyntö, ettei tarvitse mennä lähityöhön, koska se kuormittaa liikaa mielenterveyttä ja uhkaa työkykyä. Kuka tietää, mikä kaikki vaikuttaa siihen, ketkä irtisanotaan. Enintään joka seitsemäs siellä joutuu irtisanotuksi tai osa-aikaistetuksi. Se kuulostaa aika paljolta. (Tällä hetkellä Vompsulla on ylityömääräys. Kotiylitöistä puhumattakaan, nyt kun en pysty suureen osaan kotitöistä.) 

Tänä syksynä olen puhunut oppilailleni paljon joogan kovasta ytimestä. Minulle se ei ole mitään asanoihin liittyvää, vaan ihan yksinkertaisesti paluuta hengitykseen, kehoon ja tähän hetkeen, tapahtui, mitä tapahtui. (Kirjoittaminen täydentää sitä hyvin - tässä voi päästää tarinat laukalle, ja sitten ne neutraloituvat, alkavat kyllästyttää, niihin voi palata havainnoimaan ja oivaltamaan, mitä kaikkea spagettioksennusmylly suoltaa. Mutta sitäkin tärkeämpi on tuo palaaminen aisteihin ja aistien takaiseen olemiseen vain.) Tämä syksy on kyllä ollut melkoinen koetinkivi ja olen ollut kiitollinen jokaisesta vippaskonstista, jota olen harjoitellut. Palaan, palaan, palaan ja palaan. Kuinkahan palasina olisin, jos en osaisi tai jos ei olisi tällaista luontumusta, harjoitusta?