Surujen sammakkona

Olipa kerran kasvatustieteitä opiskelevien vaatteenvaihtajaiset, ja aikuisopiskelija, joka löysi vaihtopöydältä kai pesukintaaksi tarkoitetun sammakon, froteeta, täytettä ja vatsa karheaa kangasta, hankauspintaa. Sammakko näytti niin surulliselta ja yksinäiseltä, ettei sitä voinut mitenkään jättää siihen pöydälle. Kotona tanssiva koira rakastui sammakkoon.

Koiran kuolemasta on jo vuosia, eikä muita eläimiä ole kiinnostanut, mutta yhä surujen sammakko on tungettuna eläintarvikkeiden pärekoriin. Sen kyljessä on reikä, josta tursuaa täytettä. Kuka tahansa muu varmaan viskaisi sen pois, mutta en voi, en surujen sammakkoa. Jokin sen myrtyneessä ilmeessä vetoaa.

Vuodet vierivät erilaisina. Tämä vuosi on vaikeaa mallia.

Ensin tuli huimaus, joka oli niin voimakasta, etten meinannut pysyä pystyssä, ja kyykistyminen oli täysin poissa laskuista. Terveyskeskuksessa käskettiin huuhtelemaan korvista vaikut, ja se auttoi vähän, mutta vain vähän. Huimaus oli seuranani toukokuulta syyskuun alkuun ja katosi sitten yhtäkkiä sen kummemmin selittelemättä tai minkään muun muuttumatta. 

Vompsun äiti mursi sen toisenkin lonkkansa, Vompsu lähti häntä lohduttamaan sairaalaan ja sai reissultaan koronan. Se oli pitkä, monipolvinen ja huolestuttavan oloinen sairaus katsella, pelkkää kuumehorkkaa ja yleisvoinnin huonoutta ilman spesifimpiä oireita. Koetin varjella eläimiä ja itseäni tartunnalta, eläinten suhteen ehkä onnistuinkin, mutten itseni. Olin kuumeessa vain päivän, mutta millaisen päivän! Luuhasin ympäriinsä itkien, yrittäen löytää isomummoni juuri tuomaa piispankukkaa, kunnes sitten äkkiä tajusin Selman kuolleen jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, mittasin kuumeen ja passitin itseni petiin. (Ihailin sitä piispankukkaa valtavasti, ehkä alitajuntani lahjoitti sen takaisin näin oudolla tavallla, muutenkin kuin muistikuvana ja pienenä mutta kalvavana syyllisyytenä siitä, etten Selman kuollessa rientänyt pelastamaan tuota kasvia kaatopaikalta.) Kun kuume houreineen väistyi, jäi jäljelle vain autio väsymys, jotenkin oudompi ja upottavampi kuin aiemmat mitkään väsymykset. 

Kausi alkoi, ja ensimmäistä kertaa en kokenut siitä ilon pisaraakaan, en olisi vain jaksanut. Jo ensimmäisenä opetuspäivänä vatsani alkoi sattua niin, etten meinannut päästä kotiin. Ja sitten kipu herätti särkylääkkeiden läpikin, ja itkien menin opettamaan seuraavan päivän tunnit, ja sitten vatsan alueeseen erikoistuneelle fysioterapeutille, koska tiesin jo, ettei terveyskeskuksessa tehdä muuta kuin kirjoitetaan viestien perusteella sairauslomaa. Tämä oli jo ties mones kerta kuin vatsakipu tuolla kohdin uusi, mutta nyt pahempana kuin ennen. Oli melkoinen helpotus kuulla ongelman olevan vain toiminnallinen ja saada iso kasa toimivia liikkeitä mukaan, sellaisia, joissa vatsalihaksia voi kuormittaa laukaisematta kipukramppia. Kipukrampitkin kävivät vähemmän pelottaviksi, kun tiesi, että kyse oli vain kramppaavasta, vahvasta lihaksesta. Sellaista voi hieroa ja hautoa lämpötyynyllä, jotain tyrää tai erkaumaa oikein ei.  

Kauden toisella täydellä viikolla toinen kissoista, punainen iso kolli mourusi yöllä hädissään, ja aamulla soitin lääkärille. Koska tässä vaiheessa kissa oli jo reipas ja söi ja kaikkea, eikä sen kummempia oireita ollut havaittavissa kuin yön mouruaminen, kuolaaminen ja pinnallinen hengitys, lääkäri arvioi, ettei ollut niin kiire etteikö voisi odottaa seuraavalle päivälle, johon löytyi vapaa aika. Kun lähdin lääkäriin, Vompsu sanoi, että taitaa nyt kyllä olla turha reissu, tuohan on ihan ok. Vaan matkalla taksissa kissa alkoi pitää outoa ääntä, ja lääkäri totesi keuhkokuumeen. Röntgenissä tulehdus näytti pieneltä ja meidät passitettiin kotiin antibioottien kanssa, korostaen, että jos käänne huonompaan tapahtuu, pitää hakeutua heti päivystykseen. Käänne huonompaan tapahtui antaessamme ensimmäistä annosta antibioottia. Kissa yksinkertaisesti lakkasi hengittämästä kesken antibioottia vasten tappelemisen. Ensiksi emme olleet uskoa, mitä tapahtui, mutta sitten se loksahti kohdalleen: kuollut kuin kivi. Eipä sitä auttanut enää mikään päivystykseen meneminen siinä kohdin. 

Menin opettamaan sen illan tunnit, mutta tuntien jälkeen lysähdin kasaan enkä yhtään ymmärtänyt, miten olisi mahdollista polkea pyörä kotiin. Yöllä itkin, huusin ja tärisin, tai pikemminkin, jokin itki, huusi ja tärisi kauttani, ja siihen johonkin ei oikein pystynyt identifioitumaan, se oli niin erillinen kaikesta logoksesta ja luonnehdinnoista. Kuoleman raja on niin konkreettinen ja virittynyt, että kaikki siinä tilanteessa vapautunut voima, kai se vain oli täristävä ja huudettava pois. 

Siitä pitäen jo ennestään vaikea vuosi on käynyt vaikeammaksi edetä. Minuutit ja päivät kyllä kuluvat enkä lopulta ollut töistä poissa kuin päivän, opetus siltä päivältä vain siirrettiin kauden loppuun joulukuulle, mutta kaikki tapahtui ikään kuin jonkun paljon ilmaa raskaamman väliaineen kannattelemana. Hengitin tuota outoa hyytelöä, kaikki elävät näyttivät haurailta ja pelkäsin koko ajan vuorovaikutuksissa, että toiset yksinkertaisesti lakkaavat hengittämästä yllättäen ja minun pitää vain jaksaa jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, osata toimia, haudata ruumiita puutarhaan lisää ja lisää. Öisin heräsin korvatulppienkin läpi miehen ja koiran kuorsaukseen ja säikähdin heidän olevan tukehtumassa. Sain kuitenkin pidäteltyäni itseäni sen kolmen hengityskierroksen ajan syöksymästä toimintaan, ravistelemaan, elvyttämään. (Sitähän se harjoittamiseni on: tauon kuromista ärsykkeen ja reaktion väliin.) Ja niin saatoin antaa toisten nukkua, mutta istuin loppuyön sängynpäätyyn nojaten, itkien ja hihaan niistäen, kaikki ihokarvat pystyssä sojottaen. Vaikka tiesin jo, etteivät he kuolisi tänä yönä, olin jo ehtinyt säikähtää puolikuoliaaksi itse. Koira huusi ja huutaa edelleen öisin hädissään, eloon jäänyt kissa nuoli vatsansa ja puolet tassuista kaljuiksi, vein sen taksilla eläinlääkäriin peläten, että se kuolee sillä reissulla tai ensimmäisen lääkkeen antoon, mutta toistaiseksi kissa on elossa ja karvaakin on alkanut kasvaa takaisin, kiitos lääkehoidon. Mies meni niin itkuisaksi ja hänen pakko-oireensa paisuivat siihen mittaan, että patistin hänet soittamaan työterveyteen, mielialalääkkeen määrä tuplattiin ja hän sai vapautuksen heitä muuten koskevasta läsnätyösuosituksesta, jotta hetkellisesti aika rajallista työkykyä saadaan suojattua.

Viime viikonloppuna näin ensimmäistä kertaa viikkoihin asioita, jotka kiinnittivät huomiota kauneudellaan, saivat vähän hymyilemäänkin. (Opettaessa olen hymyillyt ja nauranut, mutta se on jokin ammattiminä, jonka maailmassa on vain selviydyttävä, laitettava suru hetkeksi syrjään, pois. Sen osaan. En pitkiksi toveiksi, mutta tunti, pari kerrallaan; ilman tuota taitoa olisin tuskin selvinnyt hengissä kaikista taloudellisesti vaikeista kohdista elämässä. Puhun ihan sulavasti hengittämisestä ja siitä, miten se seuraa meitä elämän jokainen hetki. Ja sitten kotona itken, koska muistan, miltä näyttää se, kun rakas olento lakkaa hengittämästä: hampaiden välistä pilkistää sinistyvä kieli ja päivää myöhemmin, haudattaessa, mudasta sojottavat ylös jäntevät auringonkultaiset rusakonjalat, samat jotka niin usein roikkuivat rennosti kissapedin reunan yli, mutta äkkiä kylminä, jäykkinä, kuolonkankeina, joinakin millä ei ole mitään tekemistä sen eläimen kanssa, jonka kanssa nukuimme monet päiväunet.) Laitoin vireille hakemuksen uuteen kissaan, koska jäljelle jäänyt kissa tarvitsee kaverin ja olen vähitellen saanut kerrottua itselleni, että jos eläinlääkäri ei ymmärtänyt, että punainen kissa kuolisi sillä tavalla, miten minäkään olisin sen voinut ymmärtää. Että ei, en tapa kaikkea mihin kosken, että tämä oli itse asiassa ensimmäinen eläimistäni, joka ei kuollut vanhuuden sairauksiin tai niihin liittyvään eutanasiaan, joskus näinkin voi käydä, ja että autan kuitenkin lopulta parhaiten sitä meille tulevaa kissaa niin, että se saa kodin, jossa sitä rakastetaan. Vaikka olenkin vajavainen ja osaamaton ja tapahtuu kamalia asioita, enimmäkseen kaikki on sujunut hyvin eläinten kanssa eikä siis ole ihan kamalaa ottaa uutta eläintä, koska se ajatus, että vahingoitan kaikkea, mitä kosken, ei kestä kriittistä tarkastelua, vaikka kuinka tuntuisikin todelta järkyttyneenä. Ajattelin: no nyt päästään eteenpäin. Ruokakin maistui ensimmäistä kertaa kuukauteen muulta kuin pakkopullalta, jota pitää niellä, koska syömistä ei saa unohtaa. 

Seuraavana aamuna molemmat jalkani olivat aivan kuumat, kipeät ja tulehtuneet. Onhan noita tulehduksia ollut ennenkin, ja jalkani ovat antaneet paljon kipua vuosien mittaan. Sellaiset Lapin-reissut, vaellukset ja eräoppaan koulutukset, joita muut tekevät, kuulostavat hienoilta ja houkuttelevilta, mutta olen joutunut rajaamaan ne pois toiveistani, koska minulla on jalkani eikä niillä voi tehdä samanlaisia asioita kuin muiden jaloilla. Mutta eivät ne ole ikinä tulehtuneet molemmat samalla kertaa. Nyt on syysloma, ja olin suunnitellut tekeväni remppaa, remppakamat ovat valmiina, mutta remppaaja vuoteenoma. Olin myös uhonnut saavani viimein levätä - univelka on melkoinen, koska olen nukkunut punaisen kollin kuoleman jälkeen kokonaisen yön peräti kaksi kertaa, mikä on aika vähän kuukauden aikana - mutta en tietenkään tarkoittanut tätä, että joudun vuodelepoon. Hemmetti sentään!

Kirsikaksi kakun päällä olin jalkojen tulehtumisesta niin levoton, että sain hillittömän hyödyllisyysvimman ja makaamiseenpitkästymisen ja päätin parsia kaikki reikäiset sukat ja paidat. Vompsu toi niitä sängylle ja aloin kursia vuosikausien reikiä, jotka olivat ilmeisesti vain odotelleet tällaista tarpeeksi syvän epätoivon hetkeä. Mietin siinä parsiessani kaikkea, joudunko taas vaihtamaan ammattia, että haluan pystyä vielä joskus kävelemään, ja miten nopeasti jokin ihan rutiiniasia voi muuttua joksikin täysin saavuttamattomaksi. Ja miten puuduttavan pitkästyttävää on vain odottaa, että tulehdus laantuisi. Jossain vaiheessa pitkän maanantain päätteeksi mies kapusi aivan väsyksissä lasikuistilta yläkertaan luokseni ja totesimme molemmat, että ihan perse päivä tämä. Miehen mukana sängylle oli kiivennyt myös pieni hiekanvärinen kissa. Se läimi villalangan pätkää kädellään ja imaisi sen äkkiä suuhunsa kuin spagetin. Yritin haroa lankaa sen suupielestä, mutta se käänsi päätään sivuun ja nielaisi saaliinsa. Tuijotin kissaa typertyneenä ja sitten aloin itkeä. Olisin antanut mitä vaan pitkästymisestä, mutta pitkästyminen oli tiessään. Soitin eläinlääkärille. Kyllä, kissa pitäisi yrittää oksennuttaa, lanka voi tukkia suoliston. Eläinlääkäriasema oli sulkeutumassa yöksi, mutta he antoivat eläinsairaalan yhteystiedot, jo toiseen kertaan kuukauden sisään. Vompsu ei ollut uskoa korviaan, kun sanoin, että hänen pitää viedä kissa taksilla eläinsairaalaan NYT, keskellä yötä. Kyllä hän toki ymmärsi sen, etten voinut niillä jaloilla lähteä mihinkään ja että jos toinenkin kissoista kuolee, siitä ei ehkä noin vain tokeennutakaan. Joten he lähtivät taksilla, ja jäin parsimaan parsimistani, parsimaan ja itkemään. Onhan minulla ennenkin ollut kissoja mutta eivät ne ole olleet kiinnostuneita langoista. Täällä en taas ole lankojen kanssa tehnyt mitään ennen tuota iltaa. Tunsin itseni niin typeräksi ja toimillani vain kuolemaa kylväväksi. Oliko parsiminen oikeasti muka tärkeää? Ei tietenkään. Miksen malttanut olla tekemättä mitään, hengitellä vain, sietää hyödyttömyyttäni ja pitkäveteisyyttä? Ja niin edelleen. (Sain parsittua kaiken ja siivottua langat pois ennen kuin kissa palautui kotiin.) No, kissaa ei tietenkään saatu sairaalassa oksentamaan. Ei auttanut kuin tuoda se kopassaan takaisin kotiin ja toivoa sen oksentavan taksiin tai kotiin päästyään. Mutta vielä mitä. Se vain halusi syödä (luultavasti kiitos kortisonikuurin). Niinpä maanantai-illasta saakka olen yrittänyt tuijottaa kissaa ja arvioida, vaikuttaako se kivuliaalta vai ei. Mutta koska toisen kissan kuolemasta on vasta kuukausi, tuoreessa muistissani on, miten tarkasti kissat halutessaan salaavat kuolemanvaarallisetkin tilat ja että ei, minulla ei ole hajuakaan kissan todellisesta tilasta, todellakaan. (Ymmärrän kissoja, enhän minäkään ole suruani ilmaissut opettaessani. Asiat on mahdollista laittaa sivuun odottamaan ja palata niihin, uudestaan ja uudestaan. Yksi oppilaistani sanoi männäviikolla, että ihana kun olen aina niin ilahtunut kaikesta - niin vähän me toisistamme tiedämme. Mutta muutama oppilas on itkenyt kuin vesiputous, ei se ole kovin tavallista, he ehkä poimivat jonkin signaalin.) Lankaa ei ole vielä tullut kakassa ulos, mutta eipä ole tullut eläinlääkärin mainitsemia tukkeumaoireitakaan. Vielä saamme jännittää, onko edessä päivystykseen hakeutuen pikainen leikkaus vai hoituuko asia itsestään luonnollista tietä. Ainakaan pienen kissan ruokahalua ei lannista mikään, se söi maanantaiyönäkin valtavan vuorellisen ruokaa heti lääkäristä kotiuduttuaan, vaikka lääkäri oli sanonut, ettei se varmaan suostu vielä aamullakaan syömään pahoinvointia aiheuttavan lääkkeen takia. Se syö ja syö ja syö ja syö. Ja jokaisen aterian myötä huokaan hivenen helpotuksesta. 

On torstain illansuu, ja olen viimeksi käynyt ulkona sunnuntaina päivällä. Matka keittiöön tai vessaankin on ponnistus, nyt sentään kivuttomampi kuin maanantaina, jolloin olin hajota jo viiden askeleen matkasta vessaan. Hyvä puoli asiassa on se, että yksi työnantajistani antaa minulle työterveyden palvelut. Niinpä soitin tiistaina, kissasairaalayön jäljiltä itkuisena työterveyshoitajalle syötyäni jo maanantaina itseohjautuvasti sitä vahvaa tulehdusta sammuttavaa lääkettä, jota olen saanut nivelrikkoa varten. Työterveyshoitaja kuunteli hetken ja kysyi, milloin tuki- ja liikuntaelimistöäni on viimeksi tarkasteltu kokonaisuutena ja onko koskaan poissuljettu autoimmuunisairauksia. Kerroin, että vuonna 2013, samassa kohdassa, jossa jouduin vaihtamaan ammattia näistä syistä. Mutta että silloin fysiatrian poliklinikalla oltiin sitä mieltä, ettei kyse ollut muusta kuin herkästi tulehtuvasta kudostyypistä. Työterveyshoitaja huomautti, että onhan vuodesta 2013 jo melkoinen aikakin. Sain huomiselle tunnin ajan työterveyslääkärille. Tunnin ajan! Käsittämätöntä. Ja pääsen fysioterapiaankin. Olin niin helpottunut puhelun jälkeen, että itkin koiran ihan märäksi ja niistin hihaan monta monituista kertaa. (Vaikka tietysti lääkärille meno pelottaakin.) Saas nähdä, milloin pääsen palaamaan työhön, mutta ainakin asia etenee jollain tavalla ja joku yrittää auttaa minua ymmärtämään kokonaiskuvaa tästä kehosta, joka tulehtuu niin usein, rajusti ja varoittelematta. Ehkä sille kaikelle on jopa nimi.

Tuntui typerältä ja väärältä olla huolissaan omasta työkyvystään kun samalla piti pitää silmällä, onko kissa hengenvaarassa. Jokin työkykyasia on kuitenkin niin pientä ja epäpyhää elämän ja kuoleman isoon rajaan verrattuna. Mutta yhtäkaikkisesti tuntui kurjalta, ettei voinut mennä metsään kävelemään ja itkemään, se kun on se säätelykeino, jota olen tottunut käyttämään. Ei ainoa, mutta helpoin ja luontevin. Nyt jotenkin huoli työkyvystä tuntuu käsitellyltä. Kaipa itsekin totesin, että jos niin käy, etten voi jatkaa tässä ammatissa, opettelen jonkun toisen. Olen tehnyt sen jo useamman kerran, miksi se ei siis nytkin onnistuisi.

Tänään on torstai ja olen varovasti tehnyt vähän joogaa, koska tulehdusreaktio on sammunut jaloista levon ja vahvan lääkkeen myötä. Sellaista, siis, missä ei tarvitse olla jalkojen päällä, lattialla pyörimistä ja hengittämistä, nesteitä liikkeelle laittavaa, hengitystilaa vapauttavaa.  Käveleminen antaa kyllä aika voimakasta kipua edelleen, mutta uskon selviytyväni huomenna lääkäriin taksilla. Tuntuu kummalliselta, että kaiken tämän jälkeen, tämän kamalan kesän ja syksynpuolikkaan jälkeen, miten sydän yhä jaksaa lyödä ja hengityslihakset liikuttaa keuhkoja. Olen hajalla kuin surujen sammakko. 

Sellaista on elämä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja välillä, kaikkea muutakin. Mutta kerta toisensa jälkeen elämä työntää polvilleen ja pakottaa kumartumaan, tärisemään, huutamaan, luopumaan, aloittamaan uudelleen alusta. En tiedä mitään, ymmärrä mitään, osaa mitään oleellista. Vaan eivätpä tiedä, ymmärrä ja osaa muutkaan. Me vain niitämme sekunteja minuutteja tunteja päiviä viikkoja kuukausia vuosia, haparoimme pimeässä askel kerrallaan. Ja tämän ajan keskellä tuntuu siltä, että ainoa oikea vaste tähän kaikkeen olisi liikuttua kyyneliin ihan kaikesta, ihan kaikesta elävästä. 

Kirjoitan "keskellä", vaikka se, että kirjoitan, saa minut epäilemään, että olen jo reunalla, siirtymässä jonnekin toisaalle.