Sataa

Sataa, ulkona pimeä. Katon alle muodostuu kupu, jossa on hyvä maata, lukea vanhan opiskelutoverin kirjoittamaa mainiota kirjaa. Toisella puolen kehräävä pieni kissa, toisella tuhiseva pieni koira. 

Yöllä heräsin useita kertoja jalkakipuun. Tämän piti olla se päivä, jolloin olisin uiskennellut takaisin töihin, mutta niin vaan aamulla itkin, niistin hihaan ja soitin sinne, tänne ja tuonne. Olin ilmeisesti niin itkuinen puhelimessa, että sain samoin tein ajan työterveyslääkäriin, hyvä jos ehdin ottaa taksin sinne pestyäni ensin kainaloita käsipyyhkeellä (jalkakipu ja suihku eivät oikein rimmaa). Itkin vähän lääkärissä ja uudelleen laboratoriossa. En muista itkeneenikään ennen verikokeessa. Pyysin sitä anteeksi ja sanoin, että taitaa nyt vaan olla vähän kuormaa. Ja ettei neulajuttu sinänsä pelota, ei se ole sattunut. Mutta maailma kieppui kyllä ihan kunnolla silmissä ennen kuin äkisti asettui. Hoitaja kysyi, olenko syönyt aamupalan. Sanoin, etten nyt toki lähde mihinkään ilman sitä, ellei paastoa edellytetä aivan erikseen. Neljäkymmentä grammaa kasvisperäistä proteiinia, paljon kuitua. 

(Taannoin ilmeni, että olin syönyt liian vähän proteiinia ja nyt syön sitä tarpeeksi. Tuntuu ihan kosmisilta määriltä, mutta huomaan myös jaksavani ihan eri tavalla ja ettei tule napostelunälkää kaiken aikaa.)

Kun itku äkisti loppui verikoeputken kyynärtaipeesta törröttäessä, hätäkin meni jonnekin toisaalle. Äkisti olin ihan rauhallinen. Ja olen edelleen. Vaikka jalkoihin sattuu, ja vaikka luen kirjan sanat "seisoo omilla jaloillaan" vähän tuhahtaen: niin, jaloilla ongelmitta seisominen, niitä itsestäänselvyyksiä, kiintopisteitä, joiden erehtyväisyyttä ja väliaikaisuutta mieluummin olisi ajattelematta, kuten toisessa tänä toipilasaikana lukemassani kirjassa, Jenny Offillin Ilmastoissa, päähenkilö parahtaa (luultavasti hiljaa) meditaatiotunnilla: 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka elää vanhaksi.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty vanhuudelta.

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka sairastuu.

Hengitän ulos ja tiedän, etten välty sairaudelta. 

Hengitän sisään ja tiedän olevani sitä lajia joka kuolee.

Hengitän ulos ja tiedän, etten voi välttyä kuolemiselta.

Hengitän sisään ja tiedän menettäväni joskus kaiken ja jokaisen jota rakastan.

Hengitän ulos ja tiedän, ettei ole keinoa pelastaa heitä. 

Hei, hetkinen nyt. Kaiken ja jokaisen jota rakastan? Olisiko jotain sopivampaa aloittelijoille?

Olen nauranut kohdalle useammin kuin ehkä olisi tarpeen. 

Mutta onhan se tarkkanäköinen kohta. Miksi ihmeessä en sallisi itselleni sen uudelleen ja uudelleen lukemista ja ääneen nauramista? 

Yleisesti ottaen suhtaudun rauhallisesti, mutta on hetkiä, joina itken, koska kaikki on niin suurta ja muodotonta ja arvaamatonta. Luultavasti vaiva paljastuu joksikin aika pieneksi ja tyhmäksi asiaksi, ei miksikään dramaattiseksi. Vaihdevuosi-ikäisten vaivoja, rappeumaa ja sen sellaista. Ehkä ärtynyt hermosto. Nämä symmetriset liekehtivät saappaat tuntuvat vain niin kummallisilta, että tulee mieleen, miten hermotus kulkee oikeaan ja vasempaan alaraajaan. Ehkä siellä on jotain, minkä mieli tulkitsee jalkojen tulessa olemiseksi. Lääkäri laittaa lähetteen ortopedille, koska ei ymmärrä enää mistään mitään. No, en minäkään. 

Kotiin päästyäni rauha pysyy ja tajuan tosiaan saaneeni sen ajan ortopedille. Jos saamme selville, mitä tämä ei ainakaan ole - sen, mitä tämä on, tuskin selviää, tällä elämänkokemuksella siltä ainakin tuntuu --- jo siitä saadaan kuntoutukseen raamit: tämän kivun päälle voi mennä ja on mentävä, tuota kipua sen sijaan ei haluta yllyttää. Haluaisin siihen selvät sävelet, koska on ilmeistä, ettei töitäni noin vain aloiteta kolmen viikon levon jälkeen, tai vielä useamman viikon levon jälkeen, ilman mitään kipuja. Mutta ainakin asiat etenevät jollain tavalla työterveyden kuviokellunnassa. Kun vielä alkaa sataa, tulee hyvin turvallinen olo, vaikka jalat tietysti ovat semmoiset kuin ne tätä nykyä ovat. Ehkä alan vähän tottuakin niihin jo, ne eivät enää tunnu niin selvästi ei yhtään omilta jaloiltani.

Ensi viikon poissaoloista en enää saa sairausajan palkkaa työnantajiltani. Täytyy ilmeisesti jumppailla jotain papereita Kelaan päin. Sitä en ole vielä koskaan tehnytkään. Silloin kun käden nivelrikko pitkittyi ja esti minua työskentelemästä, nostin opintotukea, sen viimeiset kuukaudet. 

Silloinkin tunsin itseni vanhaksi. Nyt minusta tuntuu oudolta, että olen joskus ollut niin nuori. (Vaihdevuodet, tässä esimuodossaankin, tosiaan muuttavat asioita rajusti.)

Toivon, että talvesta tulisi vetinen ja sateinen. Paljon sadetta, paljon lauhaa lempeyttä. (No, niinhän toki toivon joka syksy, joten tämä ei oikeastaan ehkä ole mainitsemisen arvoista.) 

Syömme joka päivä kurpitsaa, chiliä ja valkosipulia. Ehkä kesä ei ollut ihan niin huono kuin helposti ajattelisi. Ainakin satoa piisaa. 

Pieni kissa on niin liikuttava karvattomine läikkineen. Kortisonikuuri ja eliminaatiodieetti ovat saaneet hentoisen udun peittämään ihoa muualla paitsi vatsan kaljussa lurpassa. Kissa hengittää rytmisesti ja hyrisee, silmät ovat puoliummessa mutta pää pystyssä ja keträyksen tahtiin nytkähdellen. Se on alkanut hakeutua nyt enemmän meidän läheisyyteemme, kun sen kissaveli kuoli. Se käy puskemassa myös koiraa, mitä se ei ikinä tehnyt kissaveljen eläessä. 

Vähitellen ymmärrän: vaikka kissat olivat keskenään rauhanomaisia ja nukkuivat sylikkäin, pesivät toisiaan ja halusivat aina syödä yhdessä samalta lautaselta, oli niillä silti myös reviirinsä. Yksi vessa on pysynyt hyvin tyhjänä Zenonin kuoltua, sen täytyi olla sen vessa. (Se oli hyvin salakähmäinen vessakäyntiensä suhteen.) Myös sänky ja kainaloni olivat Zenonin aluetta, koira Zenonin ystävä, nahkainen nojatuoli Zenonin tukikohta, Laguunalla ei ollut niihin pääsyä. Tai ehkä olisi ollut, mutta se valitsi väistämisen. (Kissat ovat konfliktia väistäviä, jos se vain on mahdollista.) Nyt kun ei ole enää väistettävää, se ottaa Zenonin asioita haltuunsa hitaasti ja kokeellisesti. Tuo asioiden ja toisten olentojen varaaminen tietylle olennolle, sen reviiriin, kuulostaa helposti jotenkin vaarallisemmalta ja vihamielisemmältä kuin haluaisin sen kuulostavan. Ajattelen sillä enemmänkin sitä, miten tietyssä tiimissä tietty ihminen valikoituu asiain ulkopuolisille esittelijäksi, tai miten tietty perheenjäsen valloittaa tietyn aseman perheen dynamiikassa, eikä kellään ole siitä mitään nokan koputtamista tai pahaa sanottavaa: se vain on sen henkilön rooli. Ymmärrän kissaväistön. Olen itsekin monesti kissaväistänyt: ehkä tuo on tuolle tärkeää, en sotkeudu siihen, antaa hänen hoitaa tuo juttu.

Täällä me kellumme keskellä pimeänmärkeää universumia kuivassa kuplassa. 

Ystävä on tuonut kottikärryllisen vaahteranlehtiä ja postipaketin. Hän kiipesi yläkertaan näyttämään jalkaansa tullutta haavaa, joka pelotti häntä. (Haava tuli hänen viedessään koiraparkaani metsään.) Totesimme yhdessä, ettei se näytä niin pahalta ja että ehkä se itsekseenkin umpeutuu. Yöllä se kuitenkin vuosi ja hän meni hoitajalle, joka tunki haavaan jonkinlaista desinfioivaa nauhaa. Se pitää poistaa sieltä itse joidenkin päivien kuluttua. Miksi ajatus haavasta poistettavasta nauhasta tuntuu pelottavalta mutta ajatus ruven repimisestä nautinnolliselta? 

On lohdullista asua suoraan katon alla ilman että välissä on mitään vinttiä tai toisia asuntoja. Sateesta saa näin enemmän irti. Äkkiä ymmärrän muuttaneeni sadetaloon. Aurinkoa, valoa, sitähän on enemmän kaupungeissa, korkeiden talojen yläasunnoissa. Asun matalassa kaikukopassa sellaisten kanssa, joita rakastan.