torstai 2. kesäkuuta 2022

Liikaa, avainasioita

On päiviä, jotka ovat liikaa. 

Eilen oli liikaa. Oikeastaan saaga alkoi jo toissapäivänä, kun tulin yöllä kotiin joogaohjauksista. (Minulle iltayhdeksän jälkeen on yö, koska haluaisin olla nukkumassa jo, mutta on pakko suoriutua ei-kotona.) En meinannut saada pyöränlukkoa auki asemalla. Lukko on ulkonäöstä päätellen jostain 50-60-70-luvulta, abloyn messinkinen riippulukko, vähän ränttä, ja käytin sitä, koska kadotin oman lukkoni sangan. (Pyörä kaatuu aina kun yritän nostaa risaa autotallinovea kiinni, enkä ole ehtinyt kevätkiireissä fiksata sen seisontajalkaa. Kun pyörä kaatuu, kaikki korista - ml. lukko ja sen sanka - sinkoavat pitkin pihatietä ja sen tantereita.) Istuin jo hetken maassa tuhertamassa itkuakin, mutta sain sitten lukon väännettyä auki, vaikka kipeää nivelrikkokäteen tekikin. 

Aamulla lähdin hoitamaan avainasioita - minulla on täällä ohjattavana kesäpilates puistossa, ja tarvitsin väistötilan avaimen, koska ei siellä kesäisin mitään vakseja ole, ja Suomen kesässä ei voi luottaa siihen, että on aina pouta ja/tai lämmin. Taas pyörän lukko oli vaikeaa saada auki asioinnin jälkeen, mutta onnistuinpa kuitenkin. Tässä vaiheessa nivelrikko oli jo niin kipeä, että teki mieli vaan huutaa. Hetki lepoa kotona - keskiviikko on aina viheliäinen päivä, koska tulen tiistaina kotiin liian myöhään, menee tunteja rauhoittua, ja kun olen käynyt liian myöhään nukkumaan, herään aamulla liian aikaisin, koska stressi on niin korkealla. Ja sitten taas pyörän selkään, hakemaan pakettia, joka oli pyynnöistä huolimatta ohjattu pikkukaupungin päänoutopisteeseen, ei lähikauppaamme, ja säilytyksessä viimeistä päivää. Sain paketin, kävelin pyörälle paremmalla kädellä pakettia raahien, nostin paketin peräkärryyn ja yritin avata lukkoa. Yritin, yritin, pidin taukoa, yritin uudelleen. Pidin taas taukoa. 

Avaimen kääntäminen on ehkä hankalin liikerata silloin kun nivelrikko on ärtynyt, eikä se eilen ollut vain ärtynyt, vaan aivan tulipunaisen äkäinen. Kivun päälle vaan kääntämään, uudelleen ja uudellen. Mieleen nousivat kutsumatta kaikki hankalat jutut - se, miten piti luopua rakkaasta ammatista tuon käden takia, miten käden kipeytyessä ei vain jaksaisi normaalia kanssakäymistä, kaikki ne naurettavuuden ja myös mielen puolen vammaisuuden tunnut, koska ihan oikeasti, pieni nivelrikko, ei mitään verrattuna niihin ystäviin, jotka ovat jo kuolleet syöpään ja muuta vastaavaa, ja miksi silti tuntuu niin pahalta kun muut hehkuttavat kiipeilykokemuksiaan ja juoksukokemuksiaan ja ehkä pyytävät välillä mukaankin ja tuntee itsensä ihan typeräksi ja vammaiseksi, kun joutuu vastaamaan, ettei pysty. On eri asia, ettei halua tai ettei pysty, ja minä en pysty. Hyvinä päivinä sitä kohauttaa olkapäitään ja ajattelee, että miksen juuri minä, pulaan ihan hyvin näiden nivelrikkojeni kanssa, ohjaan työkseni liikuntaa ja olen ok kunnossa, ymmärrän, miten näiden kanssa toimitaan. Aika harvoin joudun turvautumaan särkylääkkeeseenkään, vaikka tänäkin keväänä olen kärry ja lapio -pelillä kyörännyt kuusi tonnia multaa pihassa. Muutamina päivinä on joku kerinnyt auttaa mutta ehdottomasti suurimman osan määrästä kyöräsin itse. Ja nyt en saatana saa yhtä pyörän lukkoa auki ja koko vammaisuuden stigma vyöryi päälle ja sai vainoharhaiseksi.

Istahdin kävelykadun penkille, silmäilin vaivihkaa, oliko kukaan kiinnittänyt huomiota ähräämiseeni. Ei. Tässä iässä on se hyvä puoli, että on näkymätön. Toisaalta toki olisi ollut hyvä, jos joku olisi tullut tarjoamaan apua, olisin ottanut sen ilolla vastaan. Mutta olin sen verran solmussa että avun pyytäminen vieraalta ihmiseltä ei ollut mahdollista. Tuntui liian vaaralliselta, pelkäsin, että alan itkeä siinä keskellä kävelykatua taas. Joten otin puhelimen, soitin Vompsulle. Ei niin, että sekään olisi helppoa. Kyllä sitä tuntee itsensä aivan umpityhmäksi soittaessaan ja joutuessaan kertomaan, että on täällä jumissa pyörän ja peräkärryn ja painavan paketin kanssa, koska ei vaan saa avattua lukkoa kipeällä kädellä. Onneksi Vompsulla on omat hikkansa, joiden takia hän ymmärtää, millaista on olla hädissään ja alakynnessä. "Mä tulen ja pelastan sut", hän sanoi ja lähti pyörällä samoin tein. Lukko tietysti avautui hänelle ihan tuosta noin vain. Huolimatta siitä, miten tyhmäksi ja avuttomaksi tunsin itseni sillä hetkellä, se kaikki pyyhkiytyi pois, kun pääsi pyörän satulaan ja suuntaamaan kohti kotia. Käden kipu ei tietysti samalla tavalla hellittänyt, mutta kipu on vain kipua. Nyt siihen ei liittynyt stigmaa. Olin toimintakykyinen siitä huolimatta, saanut apua.

Ehdin olla kotona muutaman tunnin ja syödä lounaan ja sitten piti taas lähteä, nyt illan puisto-opetukseen. Teimme lukkovaihtarit Vompsun kanssa - hän otti paksun kettingin vanhoine abloylukkoineen ja minä Vompsulle ostetun modernimman lukitusketjun, jossa on pieni, siro lukko. Kokeilin sen ketjun avaamista pari kertaa, se tuntui huikean keveältä käsikivusta huolimatta. Tällä pärjäisin varmasti! Mietin vähän, olenko toimintakykyinen niin kipeällä kädellä, mutta päätin, että olen. Vaikka pyöräily onkin käsikivussa tukalaa ranteen aluen staattisen jännityksen takia, opetus sujui mukavasti ja keskittyessäni toisten tekemiseen ja sen ohjaamiseen unohdin hetkeksi jopa käden. Pyörä odotti kauempana peräkärryineen, koska ohjauksen jälkeen oli rekojako. Heipattiin tuntilaisten kanssa, suuntasin iloisesti pyörälle. Avain ei meinannut työntyä lukkoon, joten painoin sitä nyrkin sivulla, ja sitten tartuin varovasti ja väänsin sen verran tarmokkaasti kun kipeällä kädelläni uskalsin. Outo tunne - avain jotenkin pyörähtää tosi vapaasti, mutta lukko ei aukea, ja yhtäkkiä kädessäni on pelkkä avaimen kahva ja pieni pala vääntynyttä metallia. Meni hetki ennen kuin tajusin hölmistyksissäni, että olin vääntänyt avaimen poikki ja että sen terä oli lukon sisässä. Ajattelin, että tämän täytyy olla unta - enhän kipeällä kädellä edes pysty vääntämään kovaa. Mutta ei, siellä se terä oli lukon sisässä ja vain pääty nipussani. Ensin nauroin, sitten itkin. Sitten iski paniikki: ei tämä ollut unta ja minunhan piti ihan justiinsa olla hakemassa niitä ruokia rekojaosta. 

Joten ei kun kävelemään koti rekoa kestokasseja, kypärää ja jooga-alustaa raahaten, kipeää kättä kiroillen, pyörän kärryineen puistoon hylänneenä. Soitin Vompolle, ja siinä vaiheessa vasta tunsinkin itseni typeräksi. Juu, lukkoasioita taas. Niin no, nyt on vähän erilainen lukkoasia, se avain on nyt poikki siellä lukossa. Juu, itse väänsin sen poikki, en oikein tajua, koska ei tällä kädellä mitään poikki väännetä. Paitsi että väännettiin, MOT. Vompsu huokaisi syvään ja sanoi, että lähtee tulemaan. Puolijuoksin kohti rekoa, vatsa vääntyi ylösalaisin, kuten vatsani säikähdyksissä tekee, ja ennen rekoa oli pakko käydä vielä prismakeskuksen vessassa tyhjentämässä suoliparka, joka oli jo saanut päivästä tarpeekseen. Ehdin hakea ruoat ja suuntasin sitten puiston kulmalle, jossa Vompsu jo odottikin. Kuormasimme kaikki kassit ja tavarat Vompsun pyörän sarviin ja lähdimme kohti lukossa olevaa pyörää. Jalassa oli rakko, kengissä ei sukkia, koska olin kuvitellut liikkuvani pyörällä. Paleli, koska minulla oli vain puistojumppavaatteet, ei mitään takkeja tai pipoja, ja ilta viileni. Nälkäkin oli jo hirmuinen, koska olin mitoittanut ruokailut niin, että tunnin ja rekon jälkeen pyöräilen kotiin ja teen ruoan.

Sitten taas ährättiin. Vompsu koetti ensin vetää avainta ulos pihdeillä, koska lukkoon oli vara-avain, ja kun siitä ei tullut mitään, vääntää lukkoa väkivalloin auki vaikka millä vehkeellä. Kaksi leathermanin teristä katkesi sinne lukkoon sisään ja yksi vääntyi. Lukko alkoi näyttää maailmanlopun reiältä mutta pysyi tanakasti kiinni. Tässä huomasi selvästi taas, miten tärkeää on, ettei ole yksin epätoivon keskellä. Yksin saa helposti vaan pakokauhun, liukuu kuvitelmaan, että tämä ei voi olla totta, heittelehtii itkun ja naurun välillä ja saattaa tehdä jotain aivan typerääkin. Mutta kun olimme siinä molemmat, saatoimme pohtia ja neuvotella, mitäs nyt tehdään, eikä kumpikaan täysin murtunut. Lopulta oli tunnustettava, ettei lukkoa taidettaisi saada aukeamaan näillä välineillä. 

Kuormasimme tavarat peräkärryyn ja alkoi hidas kotimatka, jossa pyöräni takarengasta kannateltiin ja etupäätä työnnettiin eteenpäin, samalla hallinnoiden myös toista pyörää. Matkaa ei ollut kuin kolmisen kilometriä mutta se tuntuu aika pitkältä tuommoisilla spekseillä. Mutta jotenkin on kuitenkin aina helpompaa, kun karavaani liikkuu. Vaikka käsi huusi aivan äkäisenä, ei ollut kipulääkettä matkassa, nälkä kurni, paleli ja kaikkialle sattui, sentään liikuimme kohti kotia. Kun käännyimme kotikadulle, se tuntui jo aivan unenomaiselta. Vielä hetki, ja olimme pihassa. Pyörät saattoi työntää talliin, nostaa klenkkaa ovea niin että lukko pääsi napsahtamaan kiinni, ja todeta, että oltiin taas siinä pistessä, jossa meillä on vain yksi toimiva pyörä eikä yhtään pyöräperäkärryä. (Vain minun pyörässäni on sen vetokoukku.) Juuri viime viikonloppuna annoimme yhden toimivan pyörän ystävälle, joka on köyhä ja superpienellä eläkkeellä. Hän on pyörästä valtavan iloinen ja pääsee nyt liikkumaan Helsingissä ihan eri tavalla kuin ilman sitä. No, vasta tiistaina onkin seuraava pakollinen meno. Ja senkin pystyy hoitamaan hätätapauksessa kävellen, vaikka sitten onkin vieläkin myöhemmin kotona ja keskiviikosta tulee vieläkin tuhoutuneempi. 

Matka oli kummallinen - kävelimme ohi lukemattomien autojen, ja mietin, että vaikka sitä kuinka välillä tunteekin itsensä toimijuudeltaan aika tarkkarajaiseksi (ja välillä ahdasrajaiseksi), niin sentään olemme selvinneet ilman autoa edelleen. Olemme rakentaneet puutarhaa, melkein kaiken saa kotiinkuljetuksella. Pyöräperäkärryllä on rahdattu vaikka mitä, painavaakin. Se on loistava vehje, jokaisen senttinsä väärti. Paleli, nukutti, sattui, itketti vähän, ja silti tunsin tyytyväisyyttä siitä, että olimme siinä työntämässä pyöriä ja kärryä kohti kotia ja turvaa. Ostamassa lisäaikaa lukkoprobleemin avaamiselle ilman että jawat vievät pyörästä osan kerrallaan. 

Sitäkin ajattelin, miten usein joogaa ohjatessa muistutan, ettei joogaa kannata arvioida sen perusteella, miltä harjoituksessa tai juuri sen jälkeen tuntuu, vaan miten nukkuu seuraavat yöt, löytyykö ruokahalua, ja miten reagoi silloin kun asiat eivät menekään niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan. En siinä kävellessäni osaa yhtään arvioida, mitä ajatella omasta reaktiomallistani. Kunhan vain totean tapahtuman sisäänrakennetun ironian. Kas tässä mittatikku - mutta mitä ihmettä tällä tehdään?

Kun pääsimme sisään taloon, oli kuin joku olisi poistanut kaiken toimintakyvyn koko kehosta ja mielestä. Jossain unenkaltaisessa onnistuin keittämään pastat, syömään. Mutta nyt, seuraavana aamuna, kaikki muu on musta aukko. Jotenkin olen epäilemättä käynyt nukkumaan ja hampaat tuntuvat siltä, että ne on pesty, vaikkei siitä ole yhtään mielikuvaa. Selvästi päivä vei viimeiset voimat jo ennen unipuulle käymistä. 

Tänään sataa ja on harmaata. Hyvä. 

Tänään taidan ihan vain levätä. (Tämä kirjoittaminen on osa sitä, osa pisteen tökkäisemistä lauseen perään.) Annan itseni kesannoida huolella jotta niihin päiviin, jotka edeltävät seuraavaa liikaa-niistoa, on voimia ja kimmoisuutta. 

1 kommentti:

Jani kirjoitti...

"Istahdin kävelykadun penkille, silmäilin vaivihkaa, oliko kukaan kiinnittänyt huomiota ähräämiseeni. Ei. Tässä iässä on se hyvä puoli, että on näkymätön."

Tai sitten olivat niin kuin minä, joka ajattelen, että avun tarjoamista tärkeämpää on antaa avuntarvitsijan pitää kiinni näkymättömyydentunteestaan, koska niin itse pulassa ollessani haluaisin, vaikka ongelma olisi miten ylitsepääsemätön yksin ratkaista. Eli klassinen suomalainen "oho, liukastuin ja pää halkesi, mutta onneksi sentään kukaan ei huomannut".