Mikään ei lohduta niin kuin se, että saa keskustella asiat selviksi.
Mutta eikö olekin kummallista, miten hyviä erokeskustelut ovat monesti verrattuna niihin keskusteluihin, joita käydään, jotta ero voitaisiin välttää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, miten jälleen kerran vasta eron jälkeisissä keskusteluissa palautuu se rehellinen, suora ja välitön yhteys, joka on suhteessa kadonnut ajat päivät sitten. Että on helppoa sanoa ääneen, mikä hävettää ja pelottaa. Ja mitä uskaltautuu toivomaan. Muistan äkisti, miksi olen vuosikaudet jankannut keskusteluissa eron olevan suosikkivaiheeni suhteissa. Tässä oppii. Ei tarvitse enää ponnistaa mihinkään. Asiat vain soljuvat.
Toki kaikki tuntuu edelleen niin raa'alta ja pelottavalta - se, että toinen ei ensin näytä surulliselta ja se, miten surulliselta hän sitten äkkiä näyttää. Pelko vain vaihtaa jalkaa: milloin on huolissaan itsestä, milloin toisesta. (Meistä ei tarvitse enää olla huolissaan, koska mitään meitä ei ole.) Ja miten onnistuu ravintolassa keskustelemaan kuin normaali ystävä ja sitten varoittamatta kauhu heittää kaiken kierteelle - miksi teeskentelen, että tämä on helppoa ja keveää, kun ei tämä siltä tunnu. Ja silti on selkeää, että jotain myönteistä tapahtuu, koska pystymme keskustelemaan asioista.
Äkkiä se syli, jonka menettämistä murehdin, onkin taas tässä sellaisena kuin siihen tutustuin, lämpimänä ja konstailemattomana. Halatessa tietää kohtaavansa jotakin epäröimätöntä. Ja vaikkei voi halata niin usein kuin ennen ja ehkä, todennäköisesti, jossain vaiheessa tämä oikeus vain otetaan pois - silti, ehkä laatu on tässäkin tärkeämpi kuin määrä.
Uimastadionin turkoositerapiasta palatessani istun raitiovaunupysäkillä hiukset märkinä ja hymyilen silkasta helpotuksesta. Kaunis päivä, syksyn tuoksua, puista lehtiä raastava tuuli. Jokin päivä matkustan Pantelleriaan. Sen nimen arvellaan olevan väännös arabiankielisestä nimestä Tuulen tytär. Tarina tulivuoren lämmittämästä saunasta kallioluolassa on liian kiehtova, jotta voisin jättää menemättä. Mutta ei vielä. On vain aikaa. On helppoa laskeutua tuuleen, myrskyyn, merivirtoihin, kylmänä neulana pistävään aurinkoon. On taas helppoa ymmärtää kulkevansa yksin, kevein kantamuksin. Ilman suuntaa, toki, taas.
Ikään kuin se suunta olisi ennenkään taannut mitään.
Mutta eikö olekin kummallista, miten hyviä erokeskustelut ovat monesti verrattuna niihin keskusteluihin, joita käydään, jotta ero voitaisiin välttää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, miten jälleen kerran vasta eron jälkeisissä keskusteluissa palautuu se rehellinen, suora ja välitön yhteys, joka on suhteessa kadonnut ajat päivät sitten. Että on helppoa sanoa ääneen, mikä hävettää ja pelottaa. Ja mitä uskaltautuu toivomaan. Muistan äkisti, miksi olen vuosikaudet jankannut keskusteluissa eron olevan suosikkivaiheeni suhteissa. Tässä oppii. Ei tarvitse enää ponnistaa mihinkään. Asiat vain soljuvat.
Toki kaikki tuntuu edelleen niin raa'alta ja pelottavalta - se, että toinen ei ensin näytä surulliselta ja se, miten surulliselta hän sitten äkkiä näyttää. Pelko vain vaihtaa jalkaa: milloin on huolissaan itsestä, milloin toisesta. (Meistä ei tarvitse enää olla huolissaan, koska mitään meitä ei ole.) Ja miten onnistuu ravintolassa keskustelemaan kuin normaali ystävä ja sitten varoittamatta kauhu heittää kaiken kierteelle - miksi teeskentelen, että tämä on helppoa ja keveää, kun ei tämä siltä tunnu. Ja silti on selkeää, että jotain myönteistä tapahtuu, koska pystymme keskustelemaan asioista.
Äkkiä se syli, jonka menettämistä murehdin, onkin taas tässä sellaisena kuin siihen tutustuin, lämpimänä ja konstailemattomana. Halatessa tietää kohtaavansa jotakin epäröimätöntä. Ja vaikkei voi halata niin usein kuin ennen ja ehkä, todennäköisesti, jossain vaiheessa tämä oikeus vain otetaan pois - silti, ehkä laatu on tässäkin tärkeämpi kuin määrä.
Uimastadionin turkoositerapiasta palatessani istun raitiovaunupysäkillä hiukset märkinä ja hymyilen silkasta helpotuksesta. Kaunis päivä, syksyn tuoksua, puista lehtiä raastava tuuli. Jokin päivä matkustan Pantelleriaan. Sen nimen arvellaan olevan väännös arabiankielisestä nimestä Tuulen tytär. Tarina tulivuoren lämmittämästä saunasta kallioluolassa on liian kiehtova, jotta voisin jättää menemättä. Mutta ei vielä. On vain aikaa. On helppoa laskeutua tuuleen, myrskyyn, merivirtoihin, kylmänä neulana pistävään aurinkoon. On taas helppoa ymmärtää kulkevansa yksin, kevein kantamuksin. Ilman suuntaa, toki, taas.
Ikään kuin se suunta olisi ennenkään taannut mitään.
Tekstit
