Kaksi viikkoa sitten katkaisin kuusi vuotta jatkuneen suhteen. Tai en tiedä, oikeastaan. Oikeastaan tuntuu kuin toinen olisi katkaissut sen jo vuosia sitten jollain toisella tasolla. Mutta nyt olen vienyt avaimen takaisin. Ei ole syliä, johon voisi juosta turvaan maailmaa. Hymy, joka ennen liikutti niin, etten tiennyt, miten olla, liikuttaa edelleen, mutta eri tavalla - en osaa hallita tuskaa, tuskin edes kantaa sitä.
Haen ystäviltä apua, kuten tällaisissa tilanteissa tavataan tehdä. Heidän kanssaan osaan jopa hihittää. Ja onnistun nukahtamaan rauhassa heitä tavattuani (tosin herätäkseni myöhemmin painajaisiin). Heidän kanssaan kaikki se, mitä olen hävennyt viimeiset vuodet ja pelännyt, jotenkin pienentyy, arkistuu. Onnistun heidän kanssaan ajattelemaan, ettei ole häpeällistä rakastaa jotakuta, joka ei tunnu vastaavan takaisin samalla sitoutuneisuudella, avoimuudella ja haavoittuvuudella. Ettei ole aggressiivinen ele vetäytyä turvaan kokoamaan itseään siinä vaiheessa, kun alkaa pelätä ihmisten näkemistä, mitä kuuluu -kysymyksiä, on vaikeaa iloita toisten onnesta ja olla tyytyväinen oman elämän pienistä yksityiskohdista ja iloista.
Tuntuu musertavalta, että osana lohdutuspuhetta saan kuulla toisen ihmisen kokemuksen, että hänen maailmassaan häntä halutaan ja häntä pidetään erityisenä monien ihmisten taholta. Häntä ihmetyttää, etten saa sitä kokemusta suhteissani. (Ei se täysin pidä paikkaansa - on sellaisiakin kokemuksia ollut, pitkänkin aikaa. Sitten vain tapahtuu jotain, jonka haluaisin ymmärtää paremmin.) Se, että joku kokee jotenkin pysyvämmin noin, tuntuu hurjalta. Miksen ole lähtenyt jo kauan sitten suhteesta, jossa on näytetty aivan selvästi, että jos joskus olinkin hetken erityinen, siitä on aika kauan jo? Miksi olen halunnut painaa itseäni alas suhteessa pysymällä? Siksikö, että se diskurssi, että on jonkinlainen hankala, epäsopiva tyyppi, joka haluttiin mutta joka ei osaa olla ja tuntea oikein, on niin tuttu lapsuudesta? Vai siksi, että tiedän koko elämäni ajalta vain neljä miestä, jotka ovat olleet minuun ihastuneita tai seksuaalisesti virittyneitä ilman että olemme maanneet? Miten sellaisen elämän pohjalta kehitetään uskomus, että toiset ihmiset hahmottaisivat minut jotenkin romanttisessa mielessä erityiseksi ja haluttavaksi? Ymmärrän kyllä, että jos olisi sellainen kokemus, olisi helpompi pitää rajoistaan nopeammin ja tarkemmin huolta, koska saatu kohtelu olisi niin räikeässä ristiriidassa tuon minua kohdellaan näin -kuvan kanssa. Ja uskon, että minulla on sellaisen kokemuksen siemen olemassa - ilman sitä en olisi osannut lähteä ollenkaan. Tosin se siemen tuntuu olevan pitkälti omaa aikaansaannostani, koska pitkien suhteiden romahtaessa on vaikeaa enää rekonstruoida sitä erityisyyttä - se säilötään jollain tavalla surutyössä, mutta säilyke on eri asia kuin tuores. Pidän itsestäni monin tavoin, pidän hyvinvointiani tärkeänä ja tiedän, että suhteeni itseeni on tärkein ihmissuhde tässä maailmassa. Samalla olen tuskallisen tietoinen siitä, miten itseidentiteetin rakentumisessa vaikuttaa toisilta saatu palaute. Tiedän, miten olen kukoistanut ympäristöissä, joissa minuun on suhtauduttu luottaen ja toiveikkaasti. Ja mitä tapahtuu, jos suhtautumista leimaa valtaosin emotionaalinen torjunta. Miten nopeasti se alkaa syödä niitä voimavaroja, jotka olen kasannut parempina aikoina säilykelaareihin.
Mikä saa miettimään romanttisia suhteita ylipäänsä, ja sitä, miten oudosti elän siinä sfäärissä verrattuna moneen muuhun, jonka tunnen ja joiden kanssa olen asiasta keskustellut. Tulen hyvin harvoin ajatelleeksi toisten ihmisten haluamisia enkä ole muuten kuin todella huonoissa kantimissa ollut kiinnostunut niistä. Itse asiassa olen hyvin vähän kiinnostunut edes omistakaan ohimenevistä haluamisistani, paitsi silloin kun kaikki hajoaa (kuten nyt). Olen lähes koko elämäni elänyt emotionaalisesti johonkuhun sitoutuneena, ja ehkä sen vuoksi viestinyt toisaalle kehollani ja eleilläni jotain sanomaa, joka on toiminut kuin suojamuuri. Olen myös ollut tuosta muurista jotenkin helpottunut. Nyt tajuan äkisti, miten se ehkä on estänyt sellaisen "olen viehättävä nainen" -kokemuksen syntymistä. Olen attribuoinut suhteessa saamani lämmön ehkä aika paljon siihen, miten paljon olen itse suuntautunut toiseen. Olen ajatellut, että lämpö pitää ansaita, sen eteen on tehtävä jatkuvaa työtä. Ehkä se onkin haitallinen ajatus? En tiedä, ja sekin tuntuu musertavalta.
Ehkä miltei kaikki vain tuntuu nyt musertavalta. Paitsi ne hetket täydellisen suruun putoamisen jälkeen, kun äkisti jokin pieni yksityiskohta ilahduttaa. Varpusten hyppelehtiminen, auringonnousun valo vastapäisen talon seinällä. Tosin moni niistäkin kohdista herättää jotain hankalaa, kuten vaikkapa pienet linnut. Niistä tulee mieleen eksä. Saan tosissani tehdä töitä vakuuttuakseni, että ne ovat ihan vain varpusia, nämä. Yhtäkaikkisesti liikutun niistä niin kovasti, että itkettää. Liikutun siitä, ettei meidän välillämme ole mitään erityisten hankavaa ja kivuliasta, varpusten ja minun. Ne hyppivät, seuraan sitä, ne eivät sanottavammin häiriinny läsnäolostani. Ne ovat ihania, ja saan ajatella niin ilman että se hävettää.
On niin paljon kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen. Miksi niin moni kertoo rakkaudestaan ja kiitollisuudestaan vasta sitten kun suhde puretaan? Miksi voin pahoin suhteessa, jossa en saa isompaa myönteistä palautetta kuin jälkikäteen? Onko omassa tavassani kommunikoida jotain sellaista, joka tekee myönteisen palautteen antamisesta vaikeaa? Vai onko kyse siitä, että tunnen jotenkin vetoa ihmisiin, jotka pihtaavat sellaista palautetta? Tai olenko itse vain niin kulmikas, että kommunikoivammat ihmiset väistävät minut kilometrien päästä? (Nuorempana taatusti olikin näin, mutta viimeiset kymmenen vuotta olen ainakin yrittänyt kovasti pehmentyä pehmentymistäni.) Niin, ja miksi tuntuu jo etukäteen niin pahalta, että todennäköisesti jo pian eksä löytää uuden ja sitoutuu tähän, kun samalla tiedän, että siinä vaiheessa on yleensä helpompi päästää enemmän irti? Miksi suhteen rakoillessa ja erotessa toisen tekemiset ja tekemättä jättämiset saavat niin suhteettoman painon? Miksi ne samat asiat, joihin tietää yleensä, turvallisemmassa tilanteessa, suhtautuvansa ihan tyynesti ja huumorilla, äkisti kiskaisevat kehon täyteen hälytystilaan? (No joo, tiedän siitä mekanismista yhtä sun toista, ja tämä miksi on enemmän parahdus kuin kysymys, tai ehkä kysymys siitä, miksi yleinen kuvio pätee kohdallani, vaikken haluaisi - mikä sekin lienee aika yleistä, ettei haluaisi sen pätevän.) Miten voi olla kahtena peräkkäisenä sekuntina vuoroin sitä mieltä, että on tehnyt oikean ratkaisun, joka kunnioittaa omia tunteita ja niiden toipumisen mahdollisuutta, ja sitten sitä mieltä, että ei, tämä on kamalinta, mitä olen voinut tehdä, että olen murskannut kaiken, tulevaisuuteni, rakkauteni, ja sitten vielä toisen ihmisen läheissuhdeminäpystyvyyden, ja nyt kyllä tulen saamaan tästä niin pahasti turpiin, etten ehkä pysty enää nousemaan vaikka kuinka haluaisinkin? Mihin siinä hädässä häviää se totuus, etten tue toista millään tavalla hänen kanssaan onnettomana takkuillessani? Ja se, miten tyytyväiseltä hän nyt näyttää kaiken loputtua? Miksi tuntuu vaikealta iloita siitä? Siksikö, että osa minusta uskoo eron olevan kauhea erehdys ja osa ei? Ja että se osa, joka ei haluaisi päästää irti, kauhistuu siitä, miten toiselle kaikki käy niin paljon keveämmin? Miten siinä kohdin ollaan kokematta itseä typeräksi? Miksi täytyy muistuttaa itseään kerta toisensa jälkeen, että vapaa mailma, sallittua rakastaa ketä tahansa, vaikka ei saisi vastakaikuakaan, ja sitä ei tarvitse hävetä? Ja mihin katosi kiitollisuus siitä, että tämä ihminen osoitti, että pystyn kuitenkin vielä rakastumaan ja sitoutumaan syvästi, mitä epäilin kymmenen vuotta sitten rankasti? Miksi tuntui niin pahalta sanoa monta vuotta, että rakastaa toista, kun toinen ei enää osannut vastata siihen mitään? Miksi, eihän se minun vastuualuettani ole? Olisiko ollut parempi, etten olisi sanonut sitä ääneen? Olisiko ollut parempi, että olisin vetäytynyt itse aiemmin, luopunut toivosta aiemmin? Onko sillä edes väliä, kun kaikki kuitenkin meni, miten meni?
Minun vastuualuettani on tarkastella, miltä tuntuu, kestänkö, viihdynkö, onko tämä rakentavaa vai hajottavaa, epämukavuutta vai kudosvauriokipua. Ei ole mitään yleispätevää mittapuuta, standardeja. On vain yritys ja erehdys. Asiaa ei helpota se, etten ole edellisestäkään erosta aivan varma, edelleenkään. Se meni toki, kuten meni. Sen olen hyväksynyt. Mutta en ole lainkaan varma, että se olisi sujunut kovinkaan hyvin, lopulta. Ja pelkään tehneeni taas kauhean erehdyksen, jotakin, mitä on mahdotonta korjata. Olisin ollut edellisessä suhteessani valmis yrittämään uudestaan useamman kuukauden asiaa pyöriteltyäni ja itseäni koottuani. Siinä vaiheessa se eksä oli tietysti jo sitoutunut kuukausien ajan uuteen ihmiseen, ei vain ollut tullut kertoneeksi sitä, ehkä haluten suojella järkytykseltä tai jotakin. Siitä jäi jokin aukko, jokin omituinen nimeämätön tuska, siitä tajusta, että on valmis kokoamaan itsensä vaikka irtojäsenistä ja vielä kerran yrittämään, vaikka toisia ei kiinnosta enää, ettei ole sellainen ihminen, joka katsottaisiin sen arvoiseksi. Ehkä jokin varmuus siitä, että erot ovat peruuttamattomia. Niitä eivät toiset anna anteeksi. Ei saisi tulla niin paha olo eikä siitä saisi toipua. Ei saisi ottaa taukoa, ei ainakaan siitä avoimesti puhuen. (Ilmeisesti jonkinlainen arjessa ankeilu on sallitumpaa monen mielestä. Mutta en kestä sitä.) Ei saisi haluta vielä katsoa, olisiko tässä jotakin kaunista ja hyvää, jos prosessin kuluessa olisikin opittu jotain uutta. En ymmärrä. Mistä voin tietää, mitä ajattelen vaikkapa parin kuukauden päästä? Miksi toiset tulevat niin nopasti tulokseen, että tuntuipa paskalta tuo prosessi, mutta hyvä kun se saatiin ajettua läpi, koska nyt voin sitten edetä eteenpäin elämässäni? Miksi epäilen, että se "eteneminen" tarkoittaa herkästi vain samojen asioiden toistamista jonkun toisen ihmisen kanssa? Miksi ajattelen, että monikin suhde voisi toimia paremmin tietyn aikaa erossa olon jälkeen? Tai siis, tiedän kyllä, miksi ajattelen näin - se hämmästyttää, miksi niin moni ero jää lopulliseksi. Korjataanko niissä mielialaa liian pian? Onko se haluttomuutta pysytellä tuskassa, tutustua siihen kunnolla? Vai halua johonkin, joka ei sisällä tuskaa? (On vaikeaa kuvitella sellaista tilannetta.) Jotenkin ajattelen, että kun on suhde, jonka kipukohdat on jo kartoitettu hyvin, sellaisessa on lopulta kuitenkin turvallisempaa liikkua kuin täysin uudessa suhteessa, jossa menee aikansa ennen kuin karikot paljastuvat.
Luulen kyllä oppineeni kaikesta aiemmasta edes jotakin, vaikka tilanne on toki täysin uusi ja täysin erilainen kuin aiemmissa eroissani. Haluaisin ainakin keskustella kaiken selväksi, kuulla toisen tarinan tapahtumista, hyväksyä tarinoiden yhteismitattomuuden, Toivoisin, että meistä voisi tulla joskus ystäviä. Joskus, sitten kun on tarvottu tämän loputtoman surun suon yli. En osaa sanoa, miten voisinkaan osata, toivoisinko meidän vielä joskus palaavan yhteen. Sen tiedän, että yhteys tähän ihmiseen on erityislaatuinen toimiessaan. Mutta että siinä on ollut niin suuria vaikeuksia viime vuodet, etten enää jaksanut, että kadotin siinä ponnisteluun lähes kaiken itsestäni. En ole jaksanut kirjoittaa, tavata ystäviä, mitään. Olen vain sinnitellyt päivästä toiseen. Koettanut hymyillä ihmisille, jotka näyttävät murtuneilta joukkoliikennevälineissä.
Tuntuu pahalta, että joskus oli ihminen, jonka halaukseen saattoi turvautua, ja sitten äkkiä on sanottava sille ihmiselle, ettei enää pysty tai kestä, että muuttuu siinä suhteessa liian surulliseksi ja toivottomaksi. Että jonkin on muuttuttava, ja koska keskusteluista huolimatta mikään hänen tekemisissään ei muutu, suhteen määritys ja välisemme etäisyys olkoon sitten se, joka muuttuu. Ja sitten ei ole enää turvallista syliä. Se on vaikein ja kamalin päätös, jonka voi tehdä. Lähteä sen luota, jota rakastaa, koska kaikki sitä seuraava suru, tuska ja yksinäisyyskin on vähemmän vahingoittavaa sekä itselle että toiselle. Ehkä. Mahdollisesti. Työhypoteesina, mutta se ei ole kuin työhypoteesi, eikä ole mitään sen suurempaa varmuutta.
Haen ystäviltä apua, kuten tällaisissa tilanteissa tavataan tehdä. Heidän kanssaan osaan jopa hihittää. Ja onnistun nukahtamaan rauhassa heitä tavattuani (tosin herätäkseni myöhemmin painajaisiin). Heidän kanssaan kaikki se, mitä olen hävennyt viimeiset vuodet ja pelännyt, jotenkin pienentyy, arkistuu. Onnistun heidän kanssaan ajattelemaan, ettei ole häpeällistä rakastaa jotakuta, joka ei tunnu vastaavan takaisin samalla sitoutuneisuudella, avoimuudella ja haavoittuvuudella. Ettei ole aggressiivinen ele vetäytyä turvaan kokoamaan itseään siinä vaiheessa, kun alkaa pelätä ihmisten näkemistä, mitä kuuluu -kysymyksiä, on vaikeaa iloita toisten onnesta ja olla tyytyväinen oman elämän pienistä yksityiskohdista ja iloista.
Tuntuu musertavalta, että osana lohdutuspuhetta saan kuulla toisen ihmisen kokemuksen, että hänen maailmassaan häntä halutaan ja häntä pidetään erityisenä monien ihmisten taholta. Häntä ihmetyttää, etten saa sitä kokemusta suhteissani. (Ei se täysin pidä paikkaansa - on sellaisiakin kokemuksia ollut, pitkänkin aikaa. Sitten vain tapahtuu jotain, jonka haluaisin ymmärtää paremmin.) Se, että joku kokee jotenkin pysyvämmin noin, tuntuu hurjalta. Miksen ole lähtenyt jo kauan sitten suhteesta, jossa on näytetty aivan selvästi, että jos joskus olinkin hetken erityinen, siitä on aika kauan jo? Miksi olen halunnut painaa itseäni alas suhteessa pysymällä? Siksikö, että se diskurssi, että on jonkinlainen hankala, epäsopiva tyyppi, joka haluttiin mutta joka ei osaa olla ja tuntea oikein, on niin tuttu lapsuudesta? Vai siksi, että tiedän koko elämäni ajalta vain neljä miestä, jotka ovat olleet minuun ihastuneita tai seksuaalisesti virittyneitä ilman että olemme maanneet? Miten sellaisen elämän pohjalta kehitetään uskomus, että toiset ihmiset hahmottaisivat minut jotenkin romanttisessa mielessä erityiseksi ja haluttavaksi? Ymmärrän kyllä, että jos olisi sellainen kokemus, olisi helpompi pitää rajoistaan nopeammin ja tarkemmin huolta, koska saatu kohtelu olisi niin räikeässä ristiriidassa tuon minua kohdellaan näin -kuvan kanssa. Ja uskon, että minulla on sellaisen kokemuksen siemen olemassa - ilman sitä en olisi osannut lähteä ollenkaan. Tosin se siemen tuntuu olevan pitkälti omaa aikaansaannostani, koska pitkien suhteiden romahtaessa on vaikeaa enää rekonstruoida sitä erityisyyttä - se säilötään jollain tavalla surutyössä, mutta säilyke on eri asia kuin tuores. Pidän itsestäni monin tavoin, pidän hyvinvointiani tärkeänä ja tiedän, että suhteeni itseeni on tärkein ihmissuhde tässä maailmassa. Samalla olen tuskallisen tietoinen siitä, miten itseidentiteetin rakentumisessa vaikuttaa toisilta saatu palaute. Tiedän, miten olen kukoistanut ympäristöissä, joissa minuun on suhtauduttu luottaen ja toiveikkaasti. Ja mitä tapahtuu, jos suhtautumista leimaa valtaosin emotionaalinen torjunta. Miten nopeasti se alkaa syödä niitä voimavaroja, jotka olen kasannut parempina aikoina säilykelaareihin.
Mikä saa miettimään romanttisia suhteita ylipäänsä, ja sitä, miten oudosti elän siinä sfäärissä verrattuna moneen muuhun, jonka tunnen ja joiden kanssa olen asiasta keskustellut. Tulen hyvin harvoin ajatelleeksi toisten ihmisten haluamisia enkä ole muuten kuin todella huonoissa kantimissa ollut kiinnostunut niistä. Itse asiassa olen hyvin vähän kiinnostunut edes omistakaan ohimenevistä haluamisistani, paitsi silloin kun kaikki hajoaa (kuten nyt). Olen lähes koko elämäni elänyt emotionaalisesti johonkuhun sitoutuneena, ja ehkä sen vuoksi viestinyt toisaalle kehollani ja eleilläni jotain sanomaa, joka on toiminut kuin suojamuuri. Olen myös ollut tuosta muurista jotenkin helpottunut. Nyt tajuan äkisti, miten se ehkä on estänyt sellaisen "olen viehättävä nainen" -kokemuksen syntymistä. Olen attribuoinut suhteessa saamani lämmön ehkä aika paljon siihen, miten paljon olen itse suuntautunut toiseen. Olen ajatellut, että lämpö pitää ansaita, sen eteen on tehtävä jatkuvaa työtä. Ehkä se onkin haitallinen ajatus? En tiedä, ja sekin tuntuu musertavalta.
Ehkä miltei kaikki vain tuntuu nyt musertavalta. Paitsi ne hetket täydellisen suruun putoamisen jälkeen, kun äkisti jokin pieni yksityiskohta ilahduttaa. Varpusten hyppelehtiminen, auringonnousun valo vastapäisen talon seinällä. Tosin moni niistäkin kohdista herättää jotain hankalaa, kuten vaikkapa pienet linnut. Niistä tulee mieleen eksä. Saan tosissani tehdä töitä vakuuttuakseni, että ne ovat ihan vain varpusia, nämä. Yhtäkaikkisesti liikutun niistä niin kovasti, että itkettää. Liikutun siitä, ettei meidän välillämme ole mitään erityisten hankavaa ja kivuliasta, varpusten ja minun. Ne hyppivät, seuraan sitä, ne eivät sanottavammin häiriinny läsnäolostani. Ne ovat ihania, ja saan ajatella niin ilman että se hävettää.
On niin paljon kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen. Miksi niin moni kertoo rakkaudestaan ja kiitollisuudestaan vasta sitten kun suhde puretaan? Miksi voin pahoin suhteessa, jossa en saa isompaa myönteistä palautetta kuin jälkikäteen? Onko omassa tavassani kommunikoida jotain sellaista, joka tekee myönteisen palautteen antamisesta vaikeaa? Vai onko kyse siitä, että tunnen jotenkin vetoa ihmisiin, jotka pihtaavat sellaista palautetta? Tai olenko itse vain niin kulmikas, että kommunikoivammat ihmiset väistävät minut kilometrien päästä? (Nuorempana taatusti olikin näin, mutta viimeiset kymmenen vuotta olen ainakin yrittänyt kovasti pehmentyä pehmentymistäni.) Niin, ja miksi tuntuu jo etukäteen niin pahalta, että todennäköisesti jo pian eksä löytää uuden ja sitoutuu tähän, kun samalla tiedän, että siinä vaiheessa on yleensä helpompi päästää enemmän irti? Miksi suhteen rakoillessa ja erotessa toisen tekemiset ja tekemättä jättämiset saavat niin suhteettoman painon? Miksi ne samat asiat, joihin tietää yleensä, turvallisemmassa tilanteessa, suhtautuvansa ihan tyynesti ja huumorilla, äkisti kiskaisevat kehon täyteen hälytystilaan? (No joo, tiedän siitä mekanismista yhtä sun toista, ja tämä miksi on enemmän parahdus kuin kysymys, tai ehkä kysymys siitä, miksi yleinen kuvio pätee kohdallani, vaikken haluaisi - mikä sekin lienee aika yleistä, ettei haluaisi sen pätevän.) Miten voi olla kahtena peräkkäisenä sekuntina vuoroin sitä mieltä, että on tehnyt oikean ratkaisun, joka kunnioittaa omia tunteita ja niiden toipumisen mahdollisuutta, ja sitten sitä mieltä, että ei, tämä on kamalinta, mitä olen voinut tehdä, että olen murskannut kaiken, tulevaisuuteni, rakkauteni, ja sitten vielä toisen ihmisen läheissuhdeminäpystyvyyden, ja nyt kyllä tulen saamaan tästä niin pahasti turpiin, etten ehkä pysty enää nousemaan vaikka kuinka haluaisinkin? Mihin siinä hädässä häviää se totuus, etten tue toista millään tavalla hänen kanssaan onnettomana takkuillessani? Ja se, miten tyytyväiseltä hän nyt näyttää kaiken loputtua? Miksi tuntuu vaikealta iloita siitä? Siksikö, että osa minusta uskoo eron olevan kauhea erehdys ja osa ei? Ja että se osa, joka ei haluaisi päästää irti, kauhistuu siitä, miten toiselle kaikki käy niin paljon keveämmin? Miten siinä kohdin ollaan kokematta itseä typeräksi? Miksi täytyy muistuttaa itseään kerta toisensa jälkeen, että vapaa mailma, sallittua rakastaa ketä tahansa, vaikka ei saisi vastakaikuakaan, ja sitä ei tarvitse hävetä? Ja mihin katosi kiitollisuus siitä, että tämä ihminen osoitti, että pystyn kuitenkin vielä rakastumaan ja sitoutumaan syvästi, mitä epäilin kymmenen vuotta sitten rankasti? Miksi tuntui niin pahalta sanoa monta vuotta, että rakastaa toista, kun toinen ei enää osannut vastata siihen mitään? Miksi, eihän se minun vastuualuettani ole? Olisiko ollut parempi, etten olisi sanonut sitä ääneen? Olisiko ollut parempi, että olisin vetäytynyt itse aiemmin, luopunut toivosta aiemmin? Onko sillä edes väliä, kun kaikki kuitenkin meni, miten meni?
Minun vastuualuettani on tarkastella, miltä tuntuu, kestänkö, viihdynkö, onko tämä rakentavaa vai hajottavaa, epämukavuutta vai kudosvauriokipua. Ei ole mitään yleispätevää mittapuuta, standardeja. On vain yritys ja erehdys. Asiaa ei helpota se, etten ole edellisestäkään erosta aivan varma, edelleenkään. Se meni toki, kuten meni. Sen olen hyväksynyt. Mutta en ole lainkaan varma, että se olisi sujunut kovinkaan hyvin, lopulta. Ja pelkään tehneeni taas kauhean erehdyksen, jotakin, mitä on mahdotonta korjata. Olisin ollut edellisessä suhteessani valmis yrittämään uudestaan useamman kuukauden asiaa pyöriteltyäni ja itseäni koottuani. Siinä vaiheessa se eksä oli tietysti jo sitoutunut kuukausien ajan uuteen ihmiseen, ei vain ollut tullut kertoneeksi sitä, ehkä haluten suojella järkytykseltä tai jotakin. Siitä jäi jokin aukko, jokin omituinen nimeämätön tuska, siitä tajusta, että on valmis kokoamaan itsensä vaikka irtojäsenistä ja vielä kerran yrittämään, vaikka toisia ei kiinnosta enää, ettei ole sellainen ihminen, joka katsottaisiin sen arvoiseksi. Ehkä jokin varmuus siitä, että erot ovat peruuttamattomia. Niitä eivät toiset anna anteeksi. Ei saisi tulla niin paha olo eikä siitä saisi toipua. Ei saisi ottaa taukoa, ei ainakaan siitä avoimesti puhuen. (Ilmeisesti jonkinlainen arjessa ankeilu on sallitumpaa monen mielestä. Mutta en kestä sitä.) Ei saisi haluta vielä katsoa, olisiko tässä jotakin kaunista ja hyvää, jos prosessin kuluessa olisikin opittu jotain uutta. En ymmärrä. Mistä voin tietää, mitä ajattelen vaikkapa parin kuukauden päästä? Miksi toiset tulevat niin nopasti tulokseen, että tuntuipa paskalta tuo prosessi, mutta hyvä kun se saatiin ajettua läpi, koska nyt voin sitten edetä eteenpäin elämässäni? Miksi epäilen, että se "eteneminen" tarkoittaa herkästi vain samojen asioiden toistamista jonkun toisen ihmisen kanssa? Miksi ajattelen, että monikin suhde voisi toimia paremmin tietyn aikaa erossa olon jälkeen? Tai siis, tiedän kyllä, miksi ajattelen näin - se hämmästyttää, miksi niin moni ero jää lopulliseksi. Korjataanko niissä mielialaa liian pian? Onko se haluttomuutta pysytellä tuskassa, tutustua siihen kunnolla? Vai halua johonkin, joka ei sisällä tuskaa? (On vaikeaa kuvitella sellaista tilannetta.) Jotenkin ajattelen, että kun on suhde, jonka kipukohdat on jo kartoitettu hyvin, sellaisessa on lopulta kuitenkin turvallisempaa liikkua kuin täysin uudessa suhteessa, jossa menee aikansa ennen kuin karikot paljastuvat.
Luulen kyllä oppineeni kaikesta aiemmasta edes jotakin, vaikka tilanne on toki täysin uusi ja täysin erilainen kuin aiemmissa eroissani. Haluaisin ainakin keskustella kaiken selväksi, kuulla toisen tarinan tapahtumista, hyväksyä tarinoiden yhteismitattomuuden, Toivoisin, että meistä voisi tulla joskus ystäviä. Joskus, sitten kun on tarvottu tämän loputtoman surun suon yli. En osaa sanoa, miten voisinkaan osata, toivoisinko meidän vielä joskus palaavan yhteen. Sen tiedän, että yhteys tähän ihmiseen on erityislaatuinen toimiessaan. Mutta että siinä on ollut niin suuria vaikeuksia viime vuodet, etten enää jaksanut, että kadotin siinä ponnisteluun lähes kaiken itsestäni. En ole jaksanut kirjoittaa, tavata ystäviä, mitään. Olen vain sinnitellyt päivästä toiseen. Koettanut hymyillä ihmisille, jotka näyttävät murtuneilta joukkoliikennevälineissä.
Tuntuu pahalta, että joskus oli ihminen, jonka halaukseen saattoi turvautua, ja sitten äkkiä on sanottava sille ihmiselle, ettei enää pysty tai kestä, että muuttuu siinä suhteessa liian surulliseksi ja toivottomaksi. Että jonkin on muuttuttava, ja koska keskusteluista huolimatta mikään hänen tekemisissään ei muutu, suhteen määritys ja välisemme etäisyys olkoon sitten se, joka muuttuu. Ja sitten ei ole enää turvallista syliä. Se on vaikein ja kamalin päätös, jonka voi tehdä. Lähteä sen luota, jota rakastaa, koska kaikki sitä seuraava suru, tuska ja yksinäisyyskin on vähemmän vahingoittavaa sekä itselle että toiselle. Ehkä. Mahdollisesti. Työhypoteesina, mutta se ei ole kuin työhypoteesi, eikä ole mitään sen suurempaa varmuutta.
Tekstit
