Koomisesta, lyyrisestä ja traagisesta

Kun tutkin tekstejä, jotka ovat aina jotenkin miellyttäneet ja lohduttaneet minua, antaneet voimaa, huomaan niissä kiinnostavan kolmijaon. 

Tekstit, jotka keskittyvät kuvaamaan kokevaa minää, esittävät asian koomisesti - usein suorastaan slapstickinä. Jos asiat sujuvat tai takkuavatkin pitkälti sattumusten vieminä, minä ja sen reflektio muodostaa niiden koomisen aspektin: niin sokea, niin hölmö, niin huikentelevainen ja aina jollain tavoin liiallinen kulma asioihin.

Tekstit, joissa kuvataan yhdessä tekemistä ja rinnakkaiseloa ei-inhimillis-arkisen kanssa, ovat sävyltään yleviä ja lyyrisiä. Näissä ei ole minää, on vain me. Me puiden lomassa, me sukupolvien ketjussa, me yhteistä ihannetta tavoittelemassa, me osana maailman monimutkaista systeemistä aaltoilua. Mittakaava on suuri, yksittäisihmissuorituksen räpeltävyys (joka ei katoa mihinkään) unohtuu, koska kokonaisnäkymä on niin ylevöittävä ja henkeäsalpaava. 

Tekstit, jotka kuvaavat arkista inhimillistä kanssakäymistä, ovat sävyltään traagisia. Ihmiset eivät saavuta ymmärrystä toisistaan, paljon jää sanomatta ja uskaltamatta, eikä sen kaiken paljon sävy ole huvittunut vaan surullinen ja ehkä vähän kauhistunutkin. Kaikki huutavat omaan megafoniinsa kielellä, jota toiset eivät osaa tulkita. Rakkaudenteoiksi tarkoitetut asiatkin jollakin tavalla satuttavat - etenkin jos kyse on ns. romanttisesta rakkaudesta. Sitä ei vaan ole tarkoitettu ihmisolentoa varten, varhainen symbioosi äidin kanssa on murrettu eivätkä korvausobjektit yllä alkuperäisen kovan kaman tasolle. Vieroitusoireissa kuluu loppuelämä.

Miksikö tätä ajattelen? Tietäen, että moni kokee jotenkin pelottavana ja vaikeana tämän ajan Suomen kevytsulkuineen, haastoin itseni laittamaan päivittäin naamastoon tekstikappaleita, jotka ovat jotenkin auttaneet minua. Mutta sitten niitä koneelle nakutellessa jäin miettimään, että mitä ihmettä, mitenkäs minä koen tämmöisen tekstin jotenkin - rohkaisevana, voimaannuttavana?

Ja seuraavaksi: Jos jonkun elämässä säätimet ovatkin eri tavalla vinksallaan, voiko heidän kanssaan ystävystyä? Siis ihan oikeasti ystävystyä, kaverustuahan voi melkein kenen kanssa vaan. Mutta että jos on ihminen, joka ei vaikka ihan jatkuvasti repeile omia toimiaan seuratessaan, miten semmoisen kanssa ystävystytään? Tai joka ei yhteistyössä koe sitä nostatusta ja pyhyyttä - tai kokee sen ihan eri tavoitteen suhteen? Tai jonka suhtautuminen kommunikointiin ja etenkin rakkauteen on jotenkin mutkatonta, teknistä ja toiveikasta. Ai kamala! 

Paljon jännittäviä ja tyyliltään ehkä eniten lyyrisiä asioita tapahtuu enkä osaa sanoa, siksikö tämäkin luokittelu pusertuu maailmaan keinotekoisena ja turhana. 

Eilen sain tietää, että saamme viljelypalstan tästä vierestä. Tänään menen tapaamaan itselleni valtavan tärkeää vanhaa ystävää, joka kuolee pian. Huomenna vyöttäydyn suojavarusteisiin ja menen vapaaehtoisena rokotuksia avustamaan. 

Tunnehutusta ja diskursseista

Seuraan somekeskustelua, jonka Sami Pihlströmin erinomainen kirjoitus on tönäissyt liikkeelle. 

Yksi puheenvuoro herättää huomioni. Kommentoija kirjoittaa, että onpa hurjan erilainen teksti, mielipide, eetos - en ole varma täsmällisestä sanamuodosta, ja täsmennystä kysyttäessä lausuu, että hänen kuplassaan ei tällaista puheenpartta ole harjoitettu. Että siellä ei ole sanottu noin jyrkästi. Hänelle teksti on jotain erilaista, ennenkuulumatonta - kiinnostavaa, kyllä, mutta vierasta. 

Tunnistan ajatuksen, joka alkaa hahmottua itselleni. Se on ajatus diskursseista. Ne, jotka ovat lukeneet Veloenaa pidempään tai ehkä keskustelleet asiasta kanssani muutoin, ehkä ovat saattaneet huomata tiettyä kitkeryyttä diskurssianalyysia kohtaan allekirjoittaneen taholta. Ehkä se johtui siitä, että tietyissä opiskelukuplissa diskurssit vyöryivät niin päälle, että sain vastareaktion? (Vastareaktioni tapaavat olla aika jyrkkiä, ja olen ollut siitä monesti kiitollinen, koska pääsen niistä kyllä ylikin enkä jää loppuiäkseni vihailemaan kantoja ja teorioita. Ehkä jos olisin jotenkin loogisempi, analyyttisempi ja itsetietoisempi, vastareaktioita ei lainkaan tarvittaisi, mutta se ei taida olla tilanne.) Koska nyt huomaan ajattelevani, että jassoo, tämän kirjoittaja ensinnäkin elää kuplassa, jossa on dominanttina diskurssina "lapset ensin, lasten rajoitukset pois" (jonka osa ihmisistä näkee mahdollisena lasten junan alle sysäämisenä), ja sitten vieläkin hämmästyttävämmin: hän ei ole muodostanut mitään vastareaktiota tuohon ylitsevyöryvään diskurssiin! Hänen mielessään tuo sävel ei ole huutanut riitasointua koko vuotta! Hän ei ole nähnyt tilanteessa mitään sellaista piikkilangikkoa, jossa olen itse - ja aika moni muukin on - kokenut luovivani pian vuoden ajan. Hän ei koe helpotusta, kun joku muotoilee tuon riitasoinnun selkeästi.

Minulle kirjoitus tuli helpotuksena - olin ihmetellyt filosofien hiljaisuutta. Miettinyt, että eikö kukaan muu näe tässä tilanteessa mitään omituista. Tai sitä, että juuri tällaisia tilanteita vartenhan meitä on koulutettu! (Juu, myös ne, joista ei tullut virkaheittoja kuten allekirjoittaneesta, ne, joilla on ollut enemmän malttia, itsekuria ja tavoitteita sekä tonneittain enemmän minäpystyvyyttä.)

Ja ei, en allekirjoittaisi kirjoituksen joka lausahdusta. Tämä mietityttää: 

Tämä tunnehuttuinen ajattelutapa on korvattava vastuun, velvollisuuden ja syyllisyyden ankaran rationaalisella käsitteistöllä.

Tunnehuttu kuulostaa emootioiden säätelyn karikoita syynänneen korvaan vähän turhan jyrkältä. Ei emootioiden sääteleminen ole mitenkään helppoa, kuten minkä tahansa somefeedin läpikäynti osoittanee. (Tai ehkä jollakulla on asiallinen menestyjäsome luettavanaan, kukaties.) Lisäksi tietysti ajattelen tapani mukaan, että vastuu ja velvollisuus liittyy nimenomaan niiden omien tunteiden säätelemiseen, ilmaisemiseen ja toisten tunteiden kanssasäätelemiseen - siihen ei voi olla törmäämättä yhtenäkään elinpäivänään, jos on missään kanssakäymisissä. Mutta olennaista lienee, ettei maailma ole vain tätä. Kamalaa, millainen olisikaan maailma, jossa pelkät omat tulkinnat, niiden synnyttämät ailahtelut ja niiden kanssa toimeen tuleminen olisivat keskiössä.

Ankara rationaalisuuskaan ei ymmärrettävistä syistä miellytä sanaparina itseäni. En ole ankara enkä rationaalinen (eikä mielestäni kirjoittajakaan, kun antaa emootioidensa paistaa noin paljaana tuossa kohdin - retoriikka siinä kärsii). Ihminen on aivan liian monimutkainen värkki ollakseen kovin rationaalinen. Mutta kyllä, suon siihen pyrittävän.

Koska olen hyväntahtoinen lukija, kirjoitan lauseen uudelleen päässäni näin: Tämän välitöntä mielihyvää korostava ajattelutapa kaipaa täydennyksekseen vastuun ja velvollisuuden käsitteistön sekä säikähtämättömän asennoitumisen syyllisyyden tunteisiin. Sellainen paskiainen minä olen: Muokkaan tekstiä tuosta noin vain ikään kuin se olisi oikeuteni. No, siten pystyn rykimättä lukemaan paremmin. (Ja tekstikin on minusta vaan parempi. Tämän takia kai kirjoitankin, vaikka tulokset eivät kyllä enimmäkseen anna aihetta hurrata. Ei auta kuin muistuttaa itseään siitä, että ajattelun siivoustyö ei koskaan lopu.)

Ällistyttävintä tuossa somekeskustelun kommentissa, joka kiinnitti huomioni, siihen palatakseni - kuten kirjotiin, en ole ankara enkä rationaalinen, en myöskään itseäni kohtaan, ja pyrkimyskin rispaa pahasti - on jotenkin se, että se saa miettimään, onko maailmassa paljonkin ihmisiä, jotka ikään kuin uivat tiettyyn diskurssiin uponneina. Niin täysin uponneina, ettei heidän tule mieleenkään kysyä, onko tälle diskurssille olemassa metadiskurssia. Vaikkapa: Onko tämä se suunta, johon haluan ihmisten elämismaailman suuntautuvan yhä enemmän? Ketä nyt poljetaan? Mitä muita ajatuksia näistä asioista on?

Alkuperäisessä tekstissä taas eniten hämmentää se, että siinä puhutaan lapsista ja kasvattamisesta. Minusta aikuisväestö tässä kasvattamista kaipaisi, ja sitähän Pihlström juuri tekee. Aikuisia muistutetaan siitä, että heidän puheenvuoroillaan on seuraamuksensa. Olen ollut pandemian ajan paha nainen, joka on zoomjoogatunneillaan loppukiitoksissa laittanut ihmiset kiittämään zoomista, jonka avulla joogaa voidaan tehdä ryhmässä nollariskillä ketään tappamatta tai sairastuttamatta ja kuormittamatta hoitohenkilökuntaa. Olen muistuttanut, että kukaan ei ole yksin, vaikka olisimmekin omissa kodeissamme: me jaamme paitsi harjoituksen, myös halun pysyä terveinä ja hengissä. Ja pitää muistakin huolta! Koko vuoden aikana ainoastaan kolme ihmistä on sanonut spontaanisti, että onpa mahtavaa, että voimme joogata pandemiasta huolimatta, ja ihanaa, että tämmöinen nettimahdollisuus on olemassa. (Yksi näistä on äitini, yksi entinen kämppikseni. Ymmärrän, millaisia etuoikeuksia minulla on ollut saada elää tällaisten ihmisten kanssa.) En viitsi kirjoittaa, kuinka moni on valitellut, ettei jooga tunnu oikealta tai samalta tällä tavalla. Tietenkään se ei tunnu samalta! Eihän ulkona käveleminen, ostosten tekeminen tai edes nukkuminenkaan tunnu samalta pandemiassa. Sitä pandemia tarkoittaa: pan, kaikkialla.

Ja hitot se on mitään myönteistä ajattelua, että sinnikkäästi muistutan, että on syytä olla monesta seikasta kiitollinen. Se on kovaa, kovaa ajattelua ja toimintaa ja vastavirtaan uimista. Mutta näen velvollisuudekseni sanoa näitä asioita, koska melkein kaikki, mitä luen ja kuulen, on päinvastaisen päivittelyä, joka ei ainakaan omaa jaksamistani ja rohkeuttani lainkaan kohenna. Minä kaipaan ennemminkin muistutusta siitä, että ihmiset ovat rohkeita, pystyviä ja sinnikkäitä. (Vaikkeivät olisikaan rationaalisia ja ankaria. Otan mieluummin sinnikkyyden, kiitos.) Se kirittää sinnittelemään itsekin. Kohtasin tällaisen ihmisen, ja hitto vie, minkä voiman siitä keskustelusta sainkaan. Sen takia toki Twitterissäkin käyn: että näen päivittäin, että on ihmisiä, jotka jaksavat puhua sen puolesta, minkä näkevät tärkeäksi. Tämä rajoitusten ja oman jaksamisen huonouden päivittely hämmentää itseäni: Odottiko joku oikeasti, että pandemian aikana emootiot eivät järise? Että ideaaliarjessa pinnan alla pysyvät mielenterveysongelmat eivät aktivoidu? Että kanssasäätelyyn turvaamaan tottunut ihmispolo ei joudu opettelemaan uusia taitoja kun tarjolla on enimmäkseen vain itsesäätelyä? (Ainakin tämä tekee näkyväksi sen, miten tärkeää on ihan vain olla läsnä samassa tilassa. Mikään sanojen yhteys tai zoom ei korvaa sitä - mutta tuottaa ainakin yhtä väkevää iloa toisella tavalla: Saan olla osa ratkaisua! Saan pelastaa henkiä!)

En yhtään epäile, etteivätkö ihmiset olisi juuri niin kovilla kuin kuvaavat olevansa. Mutta eivätkö he kuuntele, miten ison osan diskurssista muodostaa nyt tuo kovilla olemisen kuvaus? Eivätkö he koe sen tarvitsevan vastavoimaa? Se tässä tuntuu oudolta.

Nyt on onneksi jo tarjolla ihan järkeviäkin tehtäviä tässä souvissa. Kun pandemia alkoi, totesin aika pian, että oma näkemykseni poikkeaa ympäristön näkemyksistä niin paljon, että taitaa olla ihan turhaa tuutata sitä näkyville, etenkin kun oma viestintäni järkkyy siinä missä luottamukseni ihmisiin. Huomasin senkin, että olen ollut akateemisista piireistä niin pitkään niin poissa, ettei ollut mitään luontevaa foorumia koettaa käynnistellä etabloituneempia tovereita vaikuttamaan. Mitään käytännön apua mihinkään ei viime keväänä myöskään pyydetty (paitsi se yksi mielensisältöjen tutkimus, johon osallistuin, ja koronakevät-tekstikeräys, johon niin ikään vyörytin melkoisen määrän tekstiä - myös kaiken sen, minkä ensiksi aioin julkaista facebookissa tai blogissa mutta poistin sitten liian loukkaavana; ajattelin, että tämä ei ehkä ole kohta, jossa kiristetään kognitiivista dissonanssia). Nyt voin sentään avustaa rokotuksissa. Ensi maanantaina on koulutus. Pelottaa mennä rokotuspaikalle, mutta olen ostanut kasan oikein tehokkaita maskeja enkä usko, että saan koronan, kunhan vain suojaudun riittävän huolellisesti. Pystyväthän terveydenhuollon palkatut työntekijätkin tekemään työnsä eivätkä useimmat heistä sairastu. Tarvitaan vain huolellisuutta ja illuusiottomuutta sen suhteen, kuinka helposti variantit tarttuvat. Ja haluan tehdä edes jotain auttaakseni tätä kriisiä ohi. Jos minusta ei tullutkaan ajattelijaa eikä intellektuellia, kuten nuorena haaveilin, voin sentään toimia avustajana rokotuksissa.

Koska vaikka kuinka Pihlströmin tavoin ajattelen, että ihmisten prioriteetit ovat monasti pahasti hakusessa, en voi mitään sille, että minua huolestuttaa lukea kaikki se uupumus, väsymys, huoli ja monen maailmaan hitaasti hiipivä toivottomuus. Totta kai on odotettavaa, että nämä kaikki piinaavat ihmisiä pandemiassa. Mutta juuri sen takia pandemiassa asiat olisi hoidettava ripeästi.

Ja koska pandemia on parantanut toimijuuttani ensialun jälkeen, annettuani ensin turpiin omalle vaativuudelleni (kuten kai kaikissa toimissani?), yritän toimia ripeästi ja kuten oikeaksi näen. (Samalla kun pelkään ja en todellakaan kaipaisi ihmisseuraa; minua hämmentää, miten voi olla, että edelleen tarvittaisiin satoja rokotuksissa avustajia ja somefeedini on täynnä ihmisiä, jotka valittavat siitä, ettei toisia ihmisiä saa nähdä tarpeeksi - sen perusteella kuvittelisi, että paikoista rokotusten avustamisessa tapellaan mutta kattia kanssa.) Järkevän toiminnan mahdollisuus auttaa katselemaan diskurssien yli kohti metadiskurssia: on vain yksi tämä elämä, sitä on suojeltava, hyväksyttävä se, että se näyttää aivan toiselta kuin mitä joskus toivoi, ehkä toiselta kuin mitä nytkään toivoisi, taatusti, jos vielä jaksaisi toivoa, en taida jaksaa, ja tuo sama elämä meissä kaikissa on ihan uskomattoman sitkeää ja juonikasta, pakenee säätely-yrityksiä ja olosuhteita, puskee, punkeaa, versoo, paleltuu ja toipuu. Voin tehdä, mitä tässä voin tehdä. Se on aivan liian vähän ja silti sen on jotenkin riitettävä.

Enkä yhtään epäile, etteivätkö ne toisten diskurssien viljelijät kokisi myöskin tekevänsä näin. Ainakin osa heistä. Sehän siinä hämmentävää onkin. Mutta pohdiskelen, kuuntelevatko he jonkun ihan muun tilanteen diskurssia näitä on vaikeaa -puheenvuorojaan tuottaessaan. Ehkä sen saman, joka saa niskakarvani pörhistymään pystyyn tuosta tunnehuttulauseesta. Koska ei tunteita voi kieltää, ei se onnistu. Ja on niin monia paikkoja, joissa ei ole sallittua tuntea ja kokea, kuten tuntee ja kokee. Tai ainakaan siitä ei saa hiiskahtaakaan!

On vaikeaa (kolkkoa, sisäistä naurua) olla jotain mieltä, kun sympatiat ovat kaikkien ihmisten puolella. Mutta toisaalta, pitää joitain diskursseja vahingollisina. Sitä diskurssia, ettei saisi tuntea tai kertoa tunteistaan. Ja sitäkin diskurssia, että kerrotaan jatkuvasti vain niistä tunteista, jotka eivät vala kehenkään vaikeassa kriisitilanteessa toivoa, luottamusta ja sinnikkyyttä. Ole nyt tässä sitten. Joten arvostan sitä, että joku kirjoittaa yrittämättä ymmärtää kaikkia. Koska noin minäkin pohjimmiltani ajattelen, että oiekus henkeen ja terveyteen on ensisijaista, vaikka sitten eksyn siihen, että ihmisten pitää saada tulla nähdyiksi ja kuulluksi juuri semmoisinaan, enkä ole tarpeeksi jämäkkä ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, että ehkä en sittenkään halua tuntea näitä ihmisiä. Haluanko? Enkö halua? Hitostako minä siitäkään ymmärrän mitään.

Sen kyllä ymmärrän hyvin, että ehkä monikaan ei halua tuntea minua. Olen ymmärtänyt sen nyt kun olen tajunnut, etten voi enää edes äänestää. Hallituspuolueet ovat paljastuneet aivan järkyttäviksi arvoiltaan tässä kriisissä ja oppositiopuolueet jo aiemmin. Varmasti itse sitten olen yhtä järkyttävä arvoiltani heidän mielestään. Hyvästi, yhteiskunta. Kai tämä on vieraantumista. Samalla tunnen toimintakykyni kohentuneen verrattuna tilanteeseen, jossa jotenkin luotin siihen, että muut kyllä tietävät ja heihin voi luottaa ja onko minulla nyt maailmassa mitään virkaakaan.

Kuuntelen, miten viereisessä huoneessa taloustieteilijä selittää oppilaalleen zoomissa ajatusleikkiä, jossa hän maksimoi hyvinvointiaan. Kuvitellaan, että hyvinvointiani maksimoi se määrä pizzaa, jonka saan syödä - meille tuli juuri pizzauuni pihaan postiin kotiinkuljetuksella, ja selvästi teema vuotaa opetukseen - ja mieleni kirmaa kysymään, onko tämä yksi niistä viitekehyksistä, jotka ohjaavat harhaan? Että pitää maksimoida? Eikö kohtuullinen riittäisi? Myös hyvinvoinnissa? Silly example, kuten kuulen Vompsun pahoittelevan, ehkä, mutta entäpä jos siinä onkin perää ja välitön hyvinvointi muistuttaa pizzaa enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää?

Uusi näkökulma

Eilispäivän viisaat sanat: "Suosituslinja on parempi. Syyllistetään ne jotka käyvät ravintoloissa, ne jotka eivät käy ravintoloissa pitämässä niitä pystyssä sekä yrittäjät jotka yrittävät pitää firmoja pystyssä."

- Sovella sama ihan mihin tahansa alaan. (Itse olen lähitarkastellut liikunta-alaa.)

Ja luo nykyisen tieteellisen tiedon iloisesti ohittavia skenaarioita, joissa tätä tilannetta pitkitetään pitkittämistään sen sijaan, että toimittaisiin napakasti ja edes koetettaisiin pelastaa se vähä, mitä pelastettavissa on. Väitä mahdottomaksi sitä, mikä on toteutettukin useammassa maassa.

Totisesti, on lottovoitto syntyä Suomeen. Kansa jakaa samaan aikaan laumasuoja-ajattelulle naureskelevia meemejä ja päätöksenteossa ainoat lasketut skenaariot perustuvat tälle ajattelulle. Harva jaksaa katsella STM:n tiedotustilaisuuksia. Ehkä minunkaan ei pitäisi, jos priorisoisin mielenrauhan. Mutta jostain syystä en tee niin: olen paljon velkaa, edelleen. Olen saanut kouluttautua ja päässyt tutkimuksiin sairastuessani. Koen elämäni mielekkäämmäksi, jos voi(si)n antaa jotain takaisinkin. 

Edes marmatusta! (En selvästikään ajattele, että systeemi olisi valmis, kaukana siitä.) En tiedä, nauraako koko potaskalle jo. 

Kaikki kyttäävät toisiaan ja nimittelevät toisin ajattelevia ja toimivia. Melkein kaikki tuntuvat pelkäävän, miten tulevat luokitelluiksi toisten silmissä. Jotenkin ajattelen että tämä ei ole se "yhteiset talkoot", jota ehkä tavoiteltiin. 

Vai onko? Kuka tätä toivoisi?

En ole aiemmin oikeastaan ajatellut johtamista paljonkaan. Tämä kriisi on saanut miettimään sitä toistuvasti. Jos ohjeet (toimenpiteet a...e) ja niiden status (käsky/suositus) ei ole täysin selvä, ketä voidaan pitää vastuullisena tuloksen ollessa jotain aivan muuta kuin mitä toivottiin (y...ö)? Johtamisen ajatteleminen tekee kyllä hyvää tällaisella anti-tavoite ja anti-hierarkia -painotteiselle olennolle. Etenkin kun toimin opetustyössä. Ehkä saan tämän anteeksi: olen sentään ajatellut kommunikointia aika tavalla ja ajatellut, että kommunikaation olisi hyvä olla mahdollisimman auki pureksittua. Mitä muuta johtaminen - lopulta - on? Ehkä siinä on jokin vivahde, että kommunikoidaan jotain ei-haluttua? Mutta eikö silloinkin kyse ole suostuttelusta, perustelusta, analyysista, tavoitteiden pilkkomisesta? 

En tiedä vielä. Mutta on kiinnostavaa, miten jokin tapahtumainkulku tönäisee kiinnostuksen liikkeelle. Se on hyvin koukuttavaa: avautuu uusia näköaloja. Ja vaikken vielä tiedä, miten niiden keskelle etenisin - tai etenenkö, lopulta - on tämä mielentilana kutkuttava!

Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama. 

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista. 

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa. 

Aktivoitumisesta ja tarinoiden sulkeistamisesta

Mieli, tuo suuri donquijotelainen selittäjä, aktivoituu ja provosoituu joka ikisestä matkasta joukkoliikennevälineissä. Tarkoitan tätä: Viikossa on edelleen kaksi lähituntia ja kuljen niihin junalla, metrolla ja bussilla. Joka ikisellä matkallani näen koko joukon maskittomia ihmisiä. Etenkin päiväs- ja ilta-aikaan. Työssäkäyvillä työssäkäyntiaikoina on jostain syystä maski - ehkä koska he joutuvat vastentahtoisesti lähityöhön ja koettavat suojella itseään. Mutta rallaajilla ei useinkaan ole. Olen melko varma, ettei suurella osalla tuosta valtavasta joukosta ole mitään kovin hyvää syytä olla käyttämättä maskia. Ja mieleni kysyy, kerran toisensa jälkeen: miksi? 

Koska se on hyödytön kysymys, ellen oikeasti mene niiden ihmisten luo ja kysy sitä ääneen, koetan kääntää mieltäni. Ei nimittäin puhettakaan, että menisin puhuttelemaan ihmisiä, jotka eivät käytä maskia. Sehän olisi vähän kuin kerjäisi tarjuntaa. Joten käännän mieltäni. 

Kysyn: miksi minun on niin itsestäänselvää käyttää maskia ja oli jo ennen kuin kukaan muu käytti. 

Tähän kysymykseen voin edes teoriassa yrittää vastata, saada aikaan keskustelun. Koska olen impronnut ja improkokemus tunkee kaikille elämän osa-alueille, ehkä, keksin kolme asiaa:

1) Tähän teemaan sopivat elämän käännekohdat: On melkoinen tuuri, että oman elämän kaksi isoa trauman lähdettä resonoi näinkin suoraan juuri tämän pandemian kanssa. Toisaalta, kun mietin useita ratkaisuja elämässäni, pidän aika selvänä, että monessakin kohdin ensimmäinen traumoista vaikuttaa tapaani edetä maailmassa. Eiköhän se ole kivennyt tien sille, etten tahdo vahingoittaa toisia. (Siitä huolimatta että jatkuvasti teen niin, koska en edelleenkään osaa luovia tarpeeksi hyvin. Eiväthän ihmiset ole intresseiltään ja kipukohdiltaan yhtenäinen joukko. Koko elonkehästä puhumattakaan.) Toinen traumoista - keuhkokuumeeseen sairastuminen - on uudempi ja tajusin oikeastaan vasta pandemian myötä sen olevan trauma; tiesin sen kyllä muuttaneen itseäni, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että osa jälkioireista saattaa olla traumaperäisiä. Ajattelen nyt ensisijaisesti migreeniä. Se tuli elämääni keuhkokuumeen myötä ja asettaa melko tarkat rajat, joita koetan säännöllisesti joustatella ja saan sitten taas palautuksen nöyryyteen sen suhteen. En ollut tullut ajatelleeksi sen mahdollista traumaperäisyyttä ennen kuin luin Peter Levinen kirjan Kun tiikeri herää. Nyt kun olen saanut tuon ajatuksen, lahjaksi ja pyytämättä, aion kaivaa loppuun asti sen kanssa. Kunhan pandemia on ohi, haen silmänliiketerapeutin ja haluan katsoa, löytyisikö siitä apua. On nimittäin päiviä, jolloin en meinaa jaksaa kestää kipuani. 

2) Syyllisyysalttius ja tieto siitä, miten toimii syyllisyyttä tuntiessaan: Ensimmäiseen traumaan liittyy hyvin vahvasti syyllisyyden tunne. Olisin voinut estää tapahtuneen, jos olisin toiminut, kuten minua kehotettiin toimimaan. Olin nuori, laiska ja riskitiedostamaton - ja hyvä neuvottelemaan, joten neuvottelin itseni kannalta mukavamman toimintamallin. Se hyväksyttiin, ja tunsin hetken tyytyväisyyttä. Mutta tuon toimintamallin vuoksi toinen ihminen joutui kärsimään tavalla, jonka määrää ja laatua en osaa edes kuvitella. Tapahtuneen jälkeen minua syytettiin vihaisena tapahtuneesta. Vetosin siihen, että sain kyllä luvan toimia, kuten olin toiminut. Ja se myönnettiin: näin oli, näin kävi. Mutta kuulin silti useamman kerran virkkeen, jossa todettiin, että jos en olisi ollut niin laiska ja mukavuudenhaluinen ja olisin vain toiminut kunnollisesti, tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Mikä on tietenkin totta, ei siitä voi pullikoida irti. Näin ollen jo nuorena syyllisyys nousi aika keskeiseksi tunteeksi mielenmaisemassani. Suuri osa unistani on edelleen syyllisyysunia ja koen aika kerkeästi syyllisyyttä. Nyt kun olen lukenut unennäön funktioista, tajuan entistäkin paremmin, miten syyllisyysaltis olen: syyllisyys nousee selvästi todella herkästi tilanteissa esiin ja säikähdän sitä niin kovasti, että silloin kun en keksi, miten voisin toimia vieläkin paremmin pelastavana lassiena (kuten vaikkapa matkatessani junalla ja nähdessäni, miten monella ei ole maskia ilta-aikaan - kai minun jotenkin pitäisi heille onnistua välittämään, että he vaarantavat toiset ja itsensä? - tätä pitäisiä vastaan tietysti taistelen; haluaisin onnistua siinä, mutta en yhtään tiedä, miten), setvin sitten unissani niitä syyllisyyksiä, jotka voisivat muuten ehkä kerryttää painolastia. 

(Unikirja on kyllä hyvä: lupasin itselleni, että lakkaan purnaamasta ja huolestumasta ruumispussi- ja tartutusunista. Luin siitä nimittäin sen, että jos näkee vaikean jakson aikana unia vaikeasta teemasta ja siihen liittyvistä tunteista ja oloista, masentumisriski noiden asioiden takia pienenee. Nyt olen välillä ollut ihme unen thought police ja kysellyt tuskaisena, miksi uneni märehtivät. Mutta eivät ne märehdi. Ne käsittelevät kipeää materiaalia ilman stressihormonia, opin kirjasta. Eli oikeastaan mieleni toimii ihan järkevällä tavalla, on toiminut kaikki nämä vuodet, kun olen purnannut siitä, miksi muut saavat nähdä kivoja seksiunia ja hupsutuksia usein myös vaikeina kausina ja omat uneni ovat vaikeina kausina sitä samaa kuin valvekin. Mennään tällä.) 

Ehkä se, että tietää, miten helposti syyllisyys virittyy ja mistä kaikesta sitä saattaakaan päätyä ottamaan vastuuta, tavallaan tekee itsestäänselväksi, että hoitaa ainakin ne ihan perusjutut, jotka ovat itselle toteutettavissa kohtuullisen helposti? Tiedän, miltä tuntuu joutua ajattelemaan jälkikäteen, että uups, en viitsinyt tehdä tätä sinänsä helppoa asiaa, ja nyt sitten mietinkin loppuelämäni, miksi en viitsinyt, mikä siinä oli niin kummallista ja niin edelleen. Olisi varmasti erilaista elää, jos omien toimien kärsimisen kohde olisi itse. Tai jos perustavanlaatuisessa kokemuksessa joutuisi itse kärsimään toisten toimista. Mutta oma peruskokemuksen mallini tuntuu tuon trauman jäljiltä olevan, että minä teen ja joku muu kärsii. (Ja sitten tietysti kärsin minäkin seuratessani, miten toinen takkuaa vuodesta toiseen.) Ei, en usko, että kukaan ansaitsemme näitä kokemuksia, jotka painavat leiman kaikkeen riskiarviointiin vuosiksi. Mutta niitä tapahtuu ja tosiaan, niillä on jäljet. Mikä ehkä selittää, miten koko pandemian ajan joka ikiseen suuttumukseeni siitä, että meitä ei ole koetettu tarpeeksi ponnekkaasti suojella, liittyy vahva syyllisyys: Miksi minä en osaa tehdä tälle asialle mitään? Miten voisin opetella tekemään tälle jotain?

3) Usko siihen, että voi vaikuttaa asioihin ja tieto siitä, ettei toivo kenenkään joutuvan kokemaan tukehtumisen tunteita päivien ajan. Toinen traumani liittyy keuhkokuumeeseen. Siinä kukaan ei tehnyt mitään, ei kukaan moraalinen agentti. Siinä vain tuli virus ja sitten meinasi tukehtua hengiltä ja hapen vähetessä alkoi hiipua. On oikeastaan aika kummallista, miten paljon tuollainen kokemus muuttaa ihmistä. Herään joka aamu ja tunnen valahtavaa kiitollisuutta siitä, etten ole tukehtumassa. Se, miten usein tämä toistuu - joka hemmetin heräämisessä - ehkä kertoo, miten säikäyttävää sen on täytynyt olla. Semminkin kun sillä hetkellä en kauheasti mitään tolkunnut, ja toipuessakin vain ajattelin, että tämä oli tässä ja tästähän toivutaan. Mutta hermosto on eri mieltä. Se ei taida olla edelleenkään toipunut vuodesta 2016. Soisin kernaasti, ettei kenenkään hermoston tarvitsisi neljän vuoden kuluttua olla samassa tilassa vuoden 2020 ja sen tapahtumien takia. Voin vaikuttaa lähinnä siihen, ettei kukaan saa minulta tautihippaa. En usko, enää, että asiasta puhuminen tai tiedottamiseni voisi vaikuttaa kehenkään. Ehkä tuo on lopulta kokemus, joka pitää kokea itse tai nähdä läheisessä - tosin jälkimmäiseen en usko, koska ei kukaan läheiseni tajunnut, miten kovasti säikähdin. Eikä ihme: enhän tajunnut itsekään. Vasta tätä pitkää pörheää taudin siittämien metaforien ja olojen häntää huolitessa olen tajunnut, miten äkisti elämä kääntyy ja saa uusia sävyjä. Olin kaiken aikaa kuvitellut, että ympäristö vaikuttaa meihin valtavasti ja itse on suurelta osin fiktiota ja muuttuu olosuhteiden ja seurueiden myötä, mutten ollut tajunnut, miten syvältä se voi muuttua. 

Niin että kun matkustan työasioissa junassa ja näen ihmiset ilman maskeja puhumassa puhelimeen, olemassa, matkaamassa ilmeisesti ihan huvin vuoksi, ja pääni kysyy miksi, vastaan sille, että keskitypä hyödyllisempään: siivoamaan omaa tonttiasi. Siivottavaa riittää. Ja niin sitten elän läpi selitysmalliani. Hivenen verran vähemmän ahdistuneena, tällä erää, koska nyt siskoni on suostunut näkemään äidin vauvan kanssa - ulkona, ohimennen, mutta kuitenkin. Sisko oli äidistä näyttänyt siltä, että kaikki on kunnossa. En ole edelleenkään uskaltanut onnitella siskoani, koska serkku onnitteli ja sisko katkaisi häneen välit toistaiseksi. Etenen siskoni kanssa kuten sisään eksyneen villieläimen kanssa: jätän ikkunat ja ovet auki, puuhailen omiani ja olen kuin en huomaisikaan. Minulle riittää se, että äiti uskoo äidinkatseellaan kaiken olevan kunnossa. Ei minun tarvitse hämmentää enää sitä soppaa. Voin olla se vaaraton hahmo, joka puuhailee etäämmällä. 

Ja niin sujuu taas yksi viikko, kolmanneksi viimeinen täyttä lukujärjestystä. Istun junassa, ohjaan mieltäni hedelmällisempiin kysymyksiin, asioihin, joihin ehkä voisin jopa onnistua vaikuttamaankin. Selitän itselleni, miksi itse käyttäydyn näin, miksi se tuntuu - en voi kirjoittaa sanaa luonnollinen, siinä on liikaa tauhkaa, mutta jos voisin, kirjoittaisin ehkä sen ablatiivissa.

Uskonko selitysmallini olevan oikea? En tietenkään. Mutta mitä voisin tehdä mielelleni, joka selittää? Annan sen olla, annan sen aktivoitua ja selittää ja sitten astun kaksi metriä taaksepäin ja sanon itselleni: kas, tällainen tällä kertaa. Sulkeistan sen sisällön, kun en sen toimintaa voi sulkeistaa.

Mietin, tätäkö me olemme täällä tekemässä. 

Uudesta normaalista

Sisko synnytti vauvan, luen naamastosta. Koska on pandemia-aika, näen varmaan uuden sukulaisen sitten joskus ensi kesänä. Eipä silti, että se erityisesti harmittaisi - en ole vauvaihmisiä. Siihen, että vauvasta tulee puhuva ja oma ihmisensä ja sillä tavalla kiinnostava, menee kuitenkin vielä aika tavalla aikaa. Ensi kesäkin lienee siitä perspektiivistä aika pikainen ajankohta. Mutta ajattelen äitiä, jonka kanssa sisko ei enää kommunikoi lainkaan. 

On minunkin joskus tehnyt mieli pistää liinat kiinni hetkittäin. Kenenpä ei. Mutta en jotenkin pysty aiheuttamaan sellaista tuskaa. Tiedän, että äitini tarkoittaa ehdottoman hyvää. 

Enimmäkseen ajattelen siskoa. Onko hänellä riittävästi tukea? Silloin kun kustannustoimitin aivan järkkyä kirjaa masennuksen juurista varhaislapsuudessa, ainakin siinä kirjassa kovasti korostettiin, ettei lapsen saanut äiti saisi jäädä yksin. En oikeastaan tiedä, onko siskollani sellaisia ystäviä, joiden kanssa hän pystyy puhumaan kaikesta. Oletettavasti on. Toivottavasti on. Oikeastaan on hullunkurista, että olemme sisarukset - meillä on niin iso ikäero ettemme oikein ikinä ole jakaneet mitään. Pidämme hyvin erilaisista asioista, vaikka joitain yhdistäviä tekijöitäkin toki löytyy (koirat, jooga). Sisko suuttuu niin helposti ja on niin pitkävihainen (tässäkin olemme hyvin erilaiset), etten tiedä vielä, uskallanko kysyä, onko kaikki hyvin ja tarvitseeko hän tukea. Sen perusteella, mitä tiedän, hän voisi suuttua siitäkin, etenkin ehkä kirjallisessa kommunikaatiossa, jossa eleet ja äänen sävy eivät samalla tavalla kuulu ja näy. Joten ehkä pitäydyn sivummalla jotta hänellä on joku tuttu aikuissukulainen siltä varalta, että hän tarvitseekin jonkinlaista tukea.

Uusi normaali on tosiaan aika erikoisen näköinen. 

Hämmennyksellä olen lueskellut joidenkin ihmisten kaipaavan tässä pandemiassa eniten koko suvun päivällisiä. En osaa edes kuvitella sellaista. Millaista olisi semmoisessa suvussa? Tai siis - olen nähnyt Vompsun suvun päivällisiä ja todennut, etten oikein osaa sovittautua niihin. Väsyn niistä samalla tavalla kuin yläasteesta tai avokonttorista. (Mutta kai ulkopuolisena sellaisessa väsyykin? Sisäpuolelta se ehkä tuntuisi toiselta?) 

Muistan sen ajan, kun pidin päivällisiä ja kutsuja ja kutsuin aika arvelematta vaikka kenet mukaan. Siinä oli jotain hauskaa ja sain siitä jonkinlaista tyydytystä - ha! osaan tämmöistä! - mutta lopulta siinä oli kuitenkin iso annos teatteria ja itselleen jonkin todistelua mukana. Koska kun vieraat olivat lähteneet, aika usein tunsin tyytyväisyyden lisäksi myös pohjatonta surua ja yksinäisyyttä. (Kumpaakaan en samalla tavalla tunne tässä uudessa normaalissa, jossa sellaisia asioita ei vain tapahdu.) Enkä nyt ajattele, että suru ja yksinäisyys olisivat jotain, mitä pitää vältellä. On vain mielenkiintoista, miten systemaattisesti niitä kutsuin, kun olisin voinut olla kutsumattakin. Ymmärtäisin sen, jos niiden vastapainona olisin jotenkin kokenut olevani huiman elossa ja onnellinen juhlien aikana. Mutta ei - se oli aina enemmän odotushorisontti, ei toteutuma. Mukavaa jutustelua, kyllä, mutta aina pinnallisemmin kuin kahden kesken metsäretkeillessä tai vesijuostessa. Enemmän lähipiiriä, tavallaan, mutta en sitten kuitenkaan osannut ystävystyä useimpien niiden ihmisten kanssa. Tai ehkä edes halunnut. Olen edelleen sitä mieltä, ettei ystäviä voi olla liikaa. Mutta nykyään ajattelen myös, että vaikka ihmisten kanssa on yleensä aika helppoa tulla ihan ok tasolla toimeen, aika harvan kanssa lopulta on helppoa ystävystyä syvästi. Ja kun on näin helposti ihmisväsähtävä, on järkevää (niin uskaltautuessaan - ei se helpolta tunnu) suunnata liveresurssinsa fiksummin. 

Ehkä se ei ole niin kummallinen näkökanta, jos ajattelee sitä, kuinka monen perheenjäsenenkään kanssa tunnen olevani jotenkin samassa veneessä. Äidin, yleensä. Välillä isän. Isoäidin kanssa, ehdottomasti, silloin kun hän eli. Ja on minulla mukava serkku, josta ehkä voisi tulla ystävä, jos asuisimme lähempänä toisiamme. Mutta muuten - kolmesta isovanhemmastakin kaksi jäi vieraaksi, vaikka kuinka vietimme aikaa keskenämme. 

Mietin, miten siskoni nämä asiat jäsentää, ja tuleeko jossain kohdin elämiämme sellainen tuokio, jossa puhumme näistä. Ehkä, ehkä ei. 

Luonnollista, tottakai

Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran tätä kuuluisaa TEDtalkia. Siinä toki puhutaan stereotypioista ja ihmisryhmästä, johon ne kohdistuvat. Mutta on toisenkinlainen vaarallinen yhden tarinan ansa. Siinä oloudutaan vallitsevaan tilanteeseen omasta näkökulmasta ja ajatellaan, että juuri näinhän tämän kuuluukin mennä. Kaikki ratkaisut tuntuvat luonnollisilta ja loogisilta. 

Opetan kolmelle eri työnantajalle. Paikat sijaitsevat vierekkäisissä kunnissa ja yhden kunnan alueella minulla on kaksikin työnantajaa. Sijaitsemme alueella, jossa korona on joko kiihtymis- tai leviämisvaiheessa, riippuen kai vähän, keneltä kysytään. (Yhden tarinan kannattajat ehkä hyväksyvät ajatuksen, että hallinto saa päättää, miksi vaihetta kutsutaan. Ja tottahan toki se onkin vain nimi - mutta nimi, joka vaikuttaa toimenpiteisiin, joten tavallaan se ei ole vain nimi. Nimillä ja sanoilla yleisemminkin on maagisia voimia. Niillä saadaan asioita aikaan tai jarrutetaan.) Kun opetan kolmelle työnantajalle, näen kolme aivan erilaista käytäntöä, suhtautumistapaa, toimintapolitiikkaa. En pääse erehtymään kuvittelemaan mitään niistä luonnolliseksi tai loogiseksi. 

Yhdessä paikassa meille esitettiin painava vetoomus loikata lähitunneista etään. Se on sama paikka, jossa on suositeltu painokkaimmin maskia myös asiakkaille. Myös kaikki kevään tunnit suositeltiin samalla siirrettävän etään. Vain desinfioitavia yhteiskäyttövälineitä on saanut käyttää ja ne desinfioitiin syyslähin aikana sekä ennen käyttöä että sen jälkeen. Nyt olemme edässä. Viimeisellä lähiviikolla näin oppilaitoksen oveen teipatun kaupungin epidemologisen yksikön kirjoittaman altistumisilmoituksen. Kysyessäni altistumistiedoista selvisi, että oppilaitos toimii, kuten epidemologinen yksikkö suosittaa, ja kommunikoi altistumisista vain ja juuri sillä tavalla kuin epidemologinen yksikkö ohjeistaa. Itsenäisiä linjauksia ei siis kommunikaation suhteen tehdä, mutta toisaalta otettiin ennakoiva kanta digiloikassa. 

Toisessa paikassa viestintä maskeista on ollut vähän sekavampaa: toisaalta niitä on suositeltu mutta toisaalta korostettu ehkä vähän hämmentävissäkin määrin sitä, että niitä ei asikkaiden tarvitse käyttää, jos siltä tuntuu. Tässä paikassa vakitunneillani kaikilla on maski yhtä (ja ainoaa) miesosallistujaa lukuunottamatta. Kun olen sijaistanut sairastuneiden kollegojen tunteja, olen havainnut, ettei muiden tunneilla maskeja käytetä yhtä laajalti. Ehkä siellä maskipuhe ei ole osa opetuspuhetta? Ehkä opettajat eivät ole itse käyttäneet maskia ennen kuin suositus tuli? (Itse käytin kauden alusta saakka viikkokausia ennen kuin oppilaille suositeltiin - silloin olin usein ainoa maskillinen salissa.) Olen myös kuullut tuntilaisiltani, etteivät kaikki liikunnan opettajat käytä maskeja. Riskiryhmäläiset ovat kiittäneet minua siitä, että olen pitänyt maskia kaiken aikaa ja pitänyt maskiasiaa esillä sinne saakka, että tunneilla alettiin käyttää maskia. Täällä paikassa maskisuositus annettiin hallinnon taholta asiakkaille kuukautta myöhemmin kuin ensimmäisessä paikassa eikä sitä kauheasti perusteltu. Osa yhteiskäyttövälineistä on sellaisia, että niitä ei voi desinfioida. Sitä ei problematisoida millään tavalla. Uskotaan, että ryhmien pienentäminen ja nollavaihtojen väljentäminen tunnit hieman aiemmin lopettamalla riittää hygieniaksi. Täällä olen saanut myös joukon hassuja ohjeita, kuten että asiakkaiden juomapullot pitää salissa asetella turvavälien päähän toisistaan. Ohjeissa on myös ristiriitaa: toisaalta sanotaan, että opettaja saa poistaa tunnilta hengitystieoireisen, toisaalta, että opettajan pitää ohjata yskivää tai aivastelevaa oppilasta ohjaamaan eritteensä kyynärtaipeeseen. Opettajan pitäisi myös ohjeistaa ja valvoa käsien pesu aina ennen ja jälkeen harjoituksen. Luulen, ettei ohjeen kirjoittaja ole tajunnut, että siihen kuluisi tunnista turvavälit säilyttäen siinä kymmenen minuuttia siinä paikassa, jossa kaksi valvottavissa olevaa lavuaaria on salin puolella ja käsien pesun pitää siten tapahtua sinä aikana, kun sali on meille varattu. (Käsiähän pitää saippuoida se kolmekymmentä sekuntia ja sitten huuhtelut ja huolella kuivaamiset päälle.) Kun tähän lisää desinfioitavien yhteiskäyttövälineiden desinfiointiajan turvavälit jälleen säilyttäen sekä nollavaihdon väljennysajan, tunnista onkin kulunut koronatoimenpiteisiin kätevästi liki kaksikymmentä minuuttia. Lisäksi on käytännön pulmia: kun sanon, että peskäähän kädet ennen ja jälkeen harjoituksen, aikuisoppilaat sanovat "kyllä äiti" ja nauravat (eivätkä pese käsiään). Tämän paikan hyvä puoli on, että epidemia-asiasta kommunikoidaan avoimesti. Saan tietää, moniko opettaja ja oppilas on saanut koronan ja monenko vilkku on vilkutellut (niin että hallinto siitä tietää - kuvittelen kyllä että jokainen ei välttämättä ilmoittaisi tuntilaisena harrastusryhmäänsä vilkun vilkutelleen vaan jäisi vain pois seuraavalta tunnilta). Samoin saan tietää, ettei yhdenkään tartunnan arvella tulleen meidän toiminnastamme. (Se ei ihan hirveästi lohduta, kun tietää, miten iso osa tartunnoista jää mysteeriksi tällä seudulla.) Täällä jatketaan aikuisten harrastetoimintaa normaalisti uusimman tuntiopettajakirjeen mukaan. 

Kolmannessa paikassa ei suositella maskeja liikuntaan. Eikä vain niin, että niitä ei suositella: siellä suositellaan asiakkaille lähetetyssä kirjeessä, että maskia nimenomaan ei käytetä liikuntasuorituksen aikana. Perusteluksi on otettu WHO:n kanta asiasta. Itseäni tämä linjaus hivenen hymyilyttää sikäli kun tiedän, että muissa opetuspaikoissani maskeja suositellaan, seniorinikin niitä käyttävät sujuvasti tunneilla ja etenkin, kun ohjaamani lajit kyseisessä paikassa ovat niin leppoisia, että mittauslaitteeni Oura kuvittelee usein minun ottavan päiväunet "suorituksen" aikana. Miksi ihmeessä joku ei haluaisi suojella itseään ja toisia sellaisessa lajissa, jossa ei edes tule hiki tai hengästys? Täällä suurin osa tunneistani on onneksi nettipohjaisia jo lähtökohtaisesti. Mutta pari intensiiviä pidetään lähinä. Kellään ei ole enää paikallaan maskia, vaikka niitä käytettiinkin sääntöjen mukaisesti pukuhuoneessa, ja kun mainitsen, että muissa opetuspaikoissani niitä käytetään myös joogassa, katseet kiertävät seinänvieriä eikä viestiä haluta kuulla. Toisaalta tämä paikka on varovaisin siinä mielessä, että mitään yhteiskäyttövälineitä ei sallita lainkaan - ei edes niitä, jotka voisi helposti desinfioida. Lattiaan on teipattu merkit matoille, jotta kahden metrin turvavälit hahmotetaan. Paikassa on myös ilmavin ja tilavin sali, jossa ei koskaan tule samanlaista pöppöröistä oloa kuin muutamassa muussa opetuspaikassani - pöppöröö saattaa kertoa toki lisääntyneen hiilidioksidin (ja siten huonon ilmanvaihdon) lisäksi tai sijaan myös vaikkapa homeongelmasta tms. Sitä, tapahtuuko paikassa altistuksia tai tartuntoja, emme saa edes opettajat kuulla. Tätä perustellaan sillä, ettei oppilaitos käsittele salassa pidettävää tietoa, jota (yksilöidyt) terveystiedot tietenkin ovat. Jos kuitenkin joku haluaa varoittaa anonyymisti ryhmäläisiään sairastumisestaan, tieto on välitettävä suoraan oppilaitoksen johdolle, joka päättää yhdessä viestinnän kautta, kommunikoidaanko asiaa eteenpäin. (Tämä perustelu tuntuu tietysti vähän kummalliselta, kun tietää, että toisaalla meille kerrotaan altistumisista koontikirjeellä säännöllisesti ja toisaalla on ollut altistumisista tiedottavat epidemologisen yksikön laput koko rakennuksen ulko-ovessa jopa ohikulkijoidenkin nähtävinä.) (Mutta virkamiehenä työskennelleenä tiedän, millaisia lait ovat: niitä tulkitaan. Yksittäinen virkamies tulkitsee virkavastuussa lakia, ehkä tiimin tuki taustalla, ehkä ei.) 

Koska opetan kolmessa näin eri tavalla koronaturvallisuutta hakevassa paikassa, en ymmärrettävästä syystä voi pitää yhdenkään tahon toimintatapaa luonnollisena. En pysty kuvittelemaan, että näinhän tämä menee, koska näin tämän on mentävä. Tiedän, millä muillakin tavoilla toimitaan. Kussakin paikassa on hyviä puolia ja huonoja puolia. Tämä on ollut pelastukseni koko työaikani: Olen freelancerina nähnyt jos minkälaisia tapoja järjestää asiat. Olen oppinut ottamaan asioista itse selvää sen sijaan että luottaisin siihen, mitä minulle kerrotaan, etenkään juhlapuhemaisissa törähdyksissä. (Ja kyllä, lägään kaiken aikaa - opin koko ajan uutta - ne ovat kolikon kaksi puolta.)

Minua kohdellaan kaikissa paikoissa reilusti. Saisin kaikista paikoista ilmaisia maskeja laatikkokaupalla sekä lainavisiirin opetukseen. En ole koskenut näihin ilmaisiin tai lainavehkeisiin vaan olen hommannut paremman tason suojaimet itse - ehkä koska asia on huolettanut itseäni jo paljon aiemmin kuin hallintoa, ja tehtyäni itse pohjatyöt en pidä kirurgisia maskeja lainkaan ihanteellisena source control-toimenpiteenä liikuntaan enkä toisaalta usko visiirin estävän tarpeeksi aerosolileviämistä, jota moni maailmalla pitää ensisijaisena superspreading -leviämistapana.

Tämä on kummallinen syksy. Sama moniäänisyys päässäni jatkuu. Sama moniäänisyys, joka keväällä syntyi siitä, että tarkasteli maskien hyödyistä kirjotettua maailmalla, tiedeyhteisössä ja sitten toisaalta meidän hallinnossamme. Ja kun luen ihmisten mielipiteitä, hätkähdän välillä siihen tosiseikkaan, miten moni on ostanut sen tarinan, ettei koronaa kannata yrittää tukahduttaa - koska pääministeriämme lainaten, mitä hyötyä siitä olisi. (Ehkä hän ajattelee tukahdutuksen lockdownina, jota eivät seuraa mitkään rajoitteet? Mutta eihän sellaista kantaa ole kannattanut kai kukaan muu kuin muutaman maan hybridistrategia... mukaanlukien oman maamme hybridistrategia, jonka taustalla ovat täysin vanhentuneet arviot taudista, jonka kanssa koetetaan "tasapainoilla". Tukahdutimme vahingossa ja heitimme tulokset roskikseen, noin pelkistäen. Kuinka tehokas voisikaan olla tukahdutus, joka tehdään etukenossa ja suunnitellusti, ei vahingossa? Ja jota motivoisi tieto siitä, että sen tuloksia ei heti hassata?) On harmillista, jos ihmisten ajattelua hallitsee haastamaton ajatus, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa korona vastaan. Miten tällaisen ihmisen kanssa puhutaan? Miten häntä motivoidaan käyttäytymisenä muuttamiseen? Häntä voi ohjeistaa toki tarkastelemaan tilannetta muualla, mutta ilmeisesti niin kauan kuin tarkasteltava maa ei ole yksi euromaista, se ei ole sopiva vertailukohde. On luonnollista, että täällä toimitaan näin. Tämä on järkevä tapa toimia täällä. Tälle ei ole vaihtoehtoa. Jos joku esittää vaihtoehdon, voi pohtia, mikä häntä vaivaa. 

Ja totta kai ymmärrän, että luonnollisen menettämisessä on riskinsä. Tunnen joka ikinen päivä, joka ikinen facebookin avauskerta nihkauksen erilaisten todellisuuksien välissä. Ei ole helppoa mennä ainokaisena junaan maskin kanssa, ei ole helppoa toistaa toistamistaan, että mutta eikö tämän strategian taustalla ollutkin laumasuoja-ajatus, hyvä, no, mitä on käytännössä muutettu nyt kun siitä sanouduttiin irti. Kuten Vompsu sanoi: jos epäilee valtionsa hoitaneen asian parhaalla mahdollisella tavalla, osa ihmisistä näkee foliohattuna, ja kun sitä foliohattuepäilyä kohtaa tarpeeksi monta kertaa, alkaa itsekin miettiä, että olenko foliohattu ja vaan ihan sekaisin.

Luonnollisen menettäminen ei toisin sanoen tunnu mukavalta. 

Toisaalta, kuten Dewey kirjoíttaa, ihminen tapaa ajatella vasta umpikujaan kosahdettuaan. Niin kauan kuin hommat vain sujuvat, ei ole tarvetta pysähtyä, tarkistaa lähtökohtiaan. Mikään homma ei ole sujunut ainakaan omassa maailmassani sitten maaliskuun. Ja se aktivoi ajattelemaan. 

Reflective thinking is always more or less troublesome because it involves overcoming the inertia that inclines one to accept suggestions at their face value; it involves willingness to endure a condition of mental unrest and disturbance. Reflective thinking, in short, means judgment suspended during further inquiry; and suspense is likely to be somewhat painful.

En osaa sanoa, ottaisinko mieluummin tilanteen, jossa ajelehdin onnellisesti elämän virroissa vai tilanteen, joka pakottaa minut oikeasti miettimään, mistä tämä kaikki oikein kertoo ja olenko arvioinut väärin vastuualueeni aiemmin, kun olen luottanut enemmän toimintapolitiikoihin. Onneksi ei tarvitse valita. Mutta sen tiedän, mitä ottaisin mieluummin: ottaisin mieluummin tilanteen, jossa ihmisten terveyttä ja henkeä suojeltaisiin pontevammin. Olisin ihan mieluusti siinä uskossa, että minut, tuntilaiseni ja läheiseni koetetaan tosissaan turvata. Ettei minun tarvitse itse lukea vieraiden oppialojen tekstejä osatakseni suojautua ja suojata. Ettei minun tarvitsisisi harmitella sitä, etten ottanut kamerallani kuvaa altistusilmoituksesta oppilaitoksen ovessa - koska kun menin katsomaan altistumiset-sivulta, sitä ei vielä ollutkaan siellä. Ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni foliohatuksi silloin kun koetan sanoa, että okei, sinulla on tämä yksi tarina, mutta entä jos se tarinana johtaakin harhaan ja lamaannuttaa juuri siinä kohdin, jossa jälkiviisaana joutuisi toteamaan, että tuossa olisin halunnut ymmärtää ja osata toimia paremmin.