Vaaleanvihreä kietaisuneule

On selvästi vaarallista pukeutua vaaleanvihreään kietaisuneuleeseen. Kaikki uhkaa sortua. Neuleen alta pitäisi näkyä ruskean topin reunaa, mutta topin alta näkyykin rintaliivin turkoosi reuna. Nyin toppia ylöspäin kiusaantuneena. Helvetti, sen olkaimet on lyhennettävä!

Hassun tytön vauvasta on tullut iso neiti, joka osaa hymyillä. Olen hyvilläni, kun viimein ehdimme tavata kunnolla. Vauva houkuttaa minusta esiin ison pehmon, joka leikkii sormillaan steppaajaa ja laukkaavaa hevosta lastenvaunujen työntökahvalla eikä osaa olla hymyilemättä. Poskilihakset alkavat pian krampata. Jos en osaakaan flirttailla miesten kanssa, vauvan kanssa selvästi osaan. Se kihertää aivan riemuissaan. Katson vuorotellen oikealle ja vasemmalle, suljen silmät dramaattisesti, avaan ne uudelleen, keinuttelen päätäni, ravistan sitä kuin koira, katson kieroon, heijaan rattaita vuoroin sivu-, vuoroin pituussuunnassa. Vauva ei muista ikävöidä lounasta hakevaa äitiä. Hän ei ehdi huomata, että äiti katoaa, nauraa vain.

Muistan edelleen, millaista on nukahtaa sohvalle ja herätä siihen, että tulee kannetuksi vuoteeseen, ja teeskennellä nukkuvaa, ettei joutuisi pesemään hampaita pahanmakuisella tahnalla. "Hiljaa, ettei se herää", kuiskii äidin ääni. "Ei se...", sanoo isä. "Se näyttää hereillä olevalta", väittää äiti takaisin. On ajateltava rentous huolellisesti, solahdettava peiton alle kuin kala. Kaksi suukkoa, poskille. Valorako sulkeutuu, huone on pimeä. Voi ujuttautua peiton alta, lattia on viileä, katsella ulos ikkunasta muumiverhojen lomasta.

Olivat käyneet syömässä Kissan luona, Kissa oli tehnyt ruokaa. Oli sanonut, että on hyvä opetella kokkaamaan. "Hyvää ruokaa se teki", raportoi Hassu Tyttö. Jotakin minusta on siirtynyt Kissaan. Hän on kuullut riittävän monta kertaa luettelemani mausteet, nähnyt pirskottavan ruusuvettä tai appelsiininkukkavettä, lähes mantraavan sellerinsiementen nimeen. Kun Hassun tytön vauva nukahtaa, silitän mietteliäänä sen poskea. Ja palatessani suklaakakun ääreen jää oikea jalkani lastenvaunujen pyörälle ja heijaa vaunua pyörää työnnellen eestaas. Rekisteröin asian vasta aikoessani nousta seisomaan. Hetken ajattelen, että jos löytäisin jostain kunnon miehen - - saan itseni kiinni, pakotan muistamaan surulliset asiat. En voisi vastata lapselle tämän kuunnellessa Dersusta, että amba on sellainen eläin, jota ei enää ole. Ja että juurtakin kasvatetaan kaupallisesti, ei enää tarvita amboja suojelemaan juuria muualta tulevilta kerääjiltä metsien oikeille ihmisille. Katselen vielä hetken nukkuvaa lasta, kuuntelen hajamielisesti Hassun tytön kertovan siitä, kuinka kemikaalijäämät kertyvät lapsiin. Ja valaisiin, ajattelen. Äkkiä vihaan pistävästi laivaa rannassani, sen moottoriääntä, joka sotkee valaiden laulun. En pysty ajattelemaan näitä asioita jatkuvasti, mutta aina noustessaan näkyviin ne pysäyttävät, saavat miettimään hetken, ryhtyäkö johonkin todella epätoivoiseen.

Hyvästelemme kadulla, joka käy yhä valkoisemmaksi. Helsinki näyttää yhä enemmän sairaalalta.

Takaisin pyöräillessä räntä paiskoutuu silmiin. Pitkälläsillalla ja Kasarmikadulla kasvoihin sattuu. Eteisessä käärin kehoni ulkotamineista kuin lahjan ja tarkastelen sitä mietteliäästi. Siskon vanhassa vaaleanvihreässä kietaisuneuleessa vaikuttaa tyystin toisenlaiselta kuin mustassa korkeakauluksisessa villapaidassa tai punaisessa kittanassa hupparissa. Sisko antoi kaikki värilliset vaatteensa minulle siirtyessään kokomustiin. Näytän kiltiltä ja pehmeältä ja melkein aikuiselta. Pelottavaa. Vatsaani kouristaa.

Kuukautiset alkavat. Olen huolestunut - mitä keho oikein juonii? Se on kiristänyt tahtiaan, ei kuuntele järjen kalkatusta. Koetan nähdä sen logiikan, mutta se pysyy yhtä umpiomaisena kuin mielenikin. Huomaan, että ajatukseni eksyvät sinne, minne koetan kieltää niitä menemästä. Kitken tekstiä rivi riviltä. Lähetän muutaman sähköpostin pysyäkseni koossa. Huomenna menen taas laitoksiin äänestyttämään ihmisiä.

En osaa valmistautua siihen, mitä minulle on tapahtumassa. Jalka on ärtynyt eilisen tanssitunnin jäljiltä, en pysty kävelemään ilman lenkkareita. Pelkään, ajattelen liikaniveliä nilkan ja jalkapohjan luissa. Röntgenkuvissa ne näyttävät kuroumilta. Ajattelen ligamentteja, jotka eivät pidä liikanivelten joustosta lattiaantömähdyksissä. En osaa olla tanssimatta tosissani, jossain vaiheessa musiikki valtaa minut kuitenkin ja pyyhkäisee pois kaiken varovaisuuden ja hyppään kuten ennenkin - muistamatta, että alaskin on tultava, eikä oikealle jalalle saisi pudota kovasti, pitäisi vielä ottaa hissukseen, odotella, kuulostella.

En osaa valmistautua, koska tapahtumat ovat uniikkeja. Nostelen vielä hetken toppia onnettomana ja päätän sitten olla kiusaantumatta sen omalaatuisesta leikkauksesta. Haluaisin entistä enemmän syödä dolmatheksia kameliapensaiden luona, mutta kellään ei ole aikaa sellaiseen. Olemme liian kiireisiä merkitystemme kanssa. Neule sentään, se ei näytä kovalta eikä määräiseltä. Se on samanvärinen kuin koivut keväisin, tai lehmukset.

Ajattelen sitä lämpimänä, pehmeänä unelmana, joka on vähintään yhtä todellinen kuin räntä. Hormonipurskahduksen keskellä huomaan tahtovani kutsua koko maailman tämän neuleen sisään. Ihmiset eivät kykenisi siihen, he nauraisivat, sanoisivat: "Tuo on small-kokoa, en mahdu sinne."

Sitten lähden taas ja on viima.

Per aspera...

Eikö sanotakin, että haaste on eufemismi vaikeudelle?

Jazz on haastanut minut. Koska olen hullu, tartun kysymyksiin kevyesti. Joskin tässä jokin klappaa - itselleni olen toki normaalin normi. Muut ovat omituisia.

Tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Viisi omituista tapaa:

1) Koetan vastata sähköposteihin, kirjeisiin ja puheluihin heti sekä maksaa laskut heti, koska muuten unohtaisin. Tämä saa kuulemma aikaan fanaattisen innostuksen vaikutelman.

2) Luen runoja joka päivä.

3) Tykkään laulaa sanoittamattomiin melodioihin omin sanoin, jotka improan siinä lennossa. Usein laulaessani näin joko tanssin, vesijuoksen tai liikun ystäväni Ilveksen seurassa. Usein sanat ovat puhdasta nonsensea ja liittyvät senhetkiseen tilanteeseen. Lähes aina niissä on ilkikurinen, seksuaalinen sävy. Sana "virkattu" esiintyy kyllästymiseen saakka.

4) Koetan aktiivisesti sovittaa yhteen käytännön tapani ja sen maailmankuvan, jonka olen omaksunut ja jota koetan korjata tuntosarvet kehollisesti viuhtoen. Tämä tarkoittaa käytännössä suunnilleen sitä, että yritän elää mahdollisimman ekologisesti, vegaanisesti, toisia kunnioittavasti, tehdä vapaaehtoistyötä, oppia mahdollisimman monista eri tavoista asuttaa maailmaa jne. Se on kuulemma omituista, vaikka en ymmärräkään, miksi.

5) En tee asioita, joita pidetään normaaleina, jos en pidä niistä, jos ne eivät tunnu tarpeeksi mielekkäiltä tai hyviltä. Se tarkoittaa: en: katso televisiota enkä kuuntele radiota, masturboi, namedroppaa, pönkitä statustani materialla, halua vakivirkaa tai rivitaloa tai purjevenettä, identifioidu yhteenkään nimeen jolla minua voi kutsua, tavoittele tietoisesti ulkokohtaista "aikuisuutta", laskelmoi ihmissuhteissa, sano pitäväni designhuonekaluista puhumattakaan niillä sisustamisesta jne.

Heitän pallon eteenpäin hurinalle, Janille, LL:lle, Codaqueenille ja C:lle. Hei, te - varmasti teidänkin omituisuutenne ovat pikkuruisia ja hassuja.

Hyvänen aika

Blogiini on löydetty hakulauseella: "Miksi opiskelu on parempaa kuin seksi".

Väärä osoite. Kyllä tänne on ennenkin kaikensortin sukkahousufetisistejä löytänyt, mutta tuo on jo aika paksua. Mitä ihmisten päissä oikein liikkuu? Helvettiäkö Google-kone ne tänne paimentaa?

Miksi seksi on parempaa kuin suihkussa käynti? Miksi suihkussa käynti on parempaa kuin teen hauduttaminen? Miksi teen hauduttaminen on parempaa kuin rikkaimurin lainaaminen? Miksi rikkaimurin lainaaminen on parempaa kuin opiskelu? Miksi opiskelu on parempaa kuin seksi?

Ei, tästä aiheesta en aio innostua. En osaa sanoa siihen yhtikäs mitään muuta kuin että koko kysymyksenasettelu kusee. Selvästikään evoluutio ei ole edennyt tarpeeksi pitkälle, tai sitten se, joka on tyhmä ja pihalla, olenkin minä. Mikä on kieltämättä aika todennäköistä tähän kellonaikaan.

"Ikh hob dikh tzufil lib"

Tehdessäni töitä kuuntelen klassista musiikkia. Se auttaa kannattelemaan selkää ja harteita, muistamaan vatsalihaskorsetin ja niskan pituuden. Mutta baletilta se ei kuulosta, enemmänkin kesiltä. Kesin ei tarvitse ajatella, että on pysyttävä suorana ja hymyilevänä. Se käy luonnostaan eivätkä yötkään ole pimeitä.

Miten on mahdollista, että Faurén musiikissa on niin paljon surumielistä ja villiä kujeellisuutta? Ehkä samalla tavalla kuin on mahdollista se, että elän tuota mielentilaa päivästä toiseen syyttä suotta, tärisen pyörineni mäkeä alas niin lujaa, että pelkään jääväni motoroitujen alle. Vaikka miksi pelätä? Ajan varovasti, heijastimin, lujaa. Käyn uhmakkaaksi ajatellessani, että ainahan on mahdollista, että kuolen todella liikenteessä, kuten pelotellaan. En osaa kuvitella, millaista se olisi, tuo kuoleminen. Vammautumisen osaan kuvitella. En pidä ajatuksesta. En osaa jarruttaa kiitäessäni Kasarminkatua pohjoiseen päin tärinän selkärankaani imien.

Muutenkin holtittomuutta on ilmassa. Taon tekstiä koneelle, vääntelen lauseet suomeksi. Sitten on pakko nousta ja venytellä. Joskus pitää myös tanssia hitusen, ettei täysin lannistuisi ajatukseen uudesta vaalitoimikuntakierroksesta laitoksissa. Saahan siitä toki palkkaa olla "itsellinen", olla seinien omistama Veloena, mutta kyllä tämä on aika turhaa vallirallia (kuten caucus race on suomennettu siinä Alicessa, joka on hyllyssäni). Kun tuntuu jo aivan liikaa siltä, että haluan tanssia, laitan soimaan klezmerkasetiltani ikh hob dikh tzufil libin ja sen kappaleen, joka kuulostaa siltä, miltä poutanaisia kieputtava myrskytuuli kuulostaisi Bella Chagallin sanoin, jos Bella puhuisi suoraan puupuhaltimin ja valittavin viuluin. Mitäpä siinä, kotona on hyvä tanssia. Hiukset auki, sorkkamaiset kengät jalasta seinään, liikkeelle.

En voi mitään sille, että ajatuksissani olen kolmikymppisen modernin sinkun sijasta mustiin mekkoihin pukeutuva arkaainen leski, joka avaa hiukset nutturaltaan vain yksin ollessaan.

Mutta samalla, kun jotkut elämäni osat tuntuvat painuvan merenalisen kaukaisiksi, tuskin erotettaviksi, toiset osat yllättävät ilmestymällä vuosikymmenen jälkeen. Saan sähköpostin, jossa kysytään, muistanko vielä. Tietenkin muistan. Muistan kuinka istuimme katolla, ja myöhemmin myös kävelimme työmiehille sinne viritettyä palkkia eestaas, näkyi yli Helsingin kattojen, tahdoit soittaa viuluasi siellä, minä tahdoin tehdä palkilla kuperkeikan. Se oli juuri silloin, kun luin Bella Chagallia, hassua että viestisi tulee juuri tänään, kun olen tänä viikonloppuna kuunnellut Bellan mieleen tuovaa kasettia liikaa. Ja viikko sitten näytin juuri kuvasi ystävälle, ja mietin ääneen, mitä sinusta on tullut.

Kun istumme katolla tarpeeksi monta hyppytuntia, pudotusta lakkaa pelkäämästä. On elokuu tai syyskuu tai toukokuu, lämmin. Pelti hehkuu. Jossain vaiheessa ruotsinopettaja keksii paikkamme ja katolle meno, kolmannen kerroksen ikkunasta ulos pujottautuminen ja siipirakennuksen kattopeltiä seinän vierestä ylös ryömiminen, kielletään eksplisiittisesti. Opettajaa järkyttää eniten se, että tyhmyys on tyttöjen, ei poikien, keksimä.

Kuinka voisin unohtaa jonkun niin lahjakkaan ja sovinnaisuudesta piittaamattoman? "Olen romantikko", sanoit. Uskoin sen heti. Myös sinä tahdoit seikkailla ja seikkailikin kanssani vaarallisten miesten keväässä raahaten punaviinipulloja repussa, ilmoittaen aikovansa tänä iltana maata jonkun kanssa. (Siihen aikaan sitä vain ilmoitettiin ja sitten pistettiin hulinaksi.)

Jälkeenpäin kuvaat kokemustasi yksityiskohtaisesti. Nopeus, jolla etenet miesten kanssa, hämmästyttää. Vaikka kuinka koetan, en pysty vastaavaan enkä oikein osaa harmistua siitä - me nyt vain olemme erilaiset. Miehet keksivät aina, että olen suloinen lapsukainen, jota on suojeltava. En tajua sitä, koska olen kuitenkin sinua pidempi ja tasapainoisempi, ja minulla on niin paljon vähemmän hävittävää, koska minulla ei ole sinun musiikkiasi. (Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että minulla on tämä oma musiikkini, tanssi ja sanamusiikki. Tai oikeastaan, olisi kai parempi sanoa, että ne lainailevat minua silloin kun niitä sattuu huvittamaan. Ei minulla mitään ole. Minä kyllä olen, tapahdun, mutta vain tullessani lainailluksi, ja sitten palautetuksi takaisin mietteliäisyyteen unta odottaessa.)

Voi ei, en unohda, taatusti. Ja kuinka unohtaa, miten makasimme lattialla selällään kuunnellen klassista musiikkia, mistä muut eivät niin perustaneet; muistan senkin, että pidit eniten Beethovenista. Ja lukiotyttösuhteesi keski-ikäiseen venäläiseen sellistiin, oliko se sellisti vai viulisti, no kuitenkin, Ilja, muistan hyvin kaiken, vaikka yksityiskohdat ovatkin joskus epäselviä. Et sinä hänen soittamisestaan niin paljon puhunutkaan kuin siitä, mitä teitte hotelleissa. Olit rakastunut, se oli selvää.

Nyt saan sähköpostin. Hymyilen, hengitän kevyemmin, käsiin kohoaa pieni hiki. En vielä vastaa, pitkitän ajatusta, pyöritän sitä, vasta tanssitunnin jälkeen, on illaksi jotain odottamista.

Ja kun hyvästelen toisen tärkeän ihmisen taas joksikin aikaa - en osaa olla rakastamatta ystäviäni liian alttiina - hän sanoo jotain, joka on pakko kirjata muistiin. "Vaikka olenkin paska pitämään yhteyttä, olet mulle hirveän tärkeä", hän sanoo. Halaamme, esplanadi-ihmiset melkein juoksevat ylitsemme, emme lähtisi minnekään. On mentävä.

Muistahan lähettää minulle se lupaamasi levy, jossa lauletaan ystävämme Wislawan runo "Terroristi, hän katsoo". Tälläkään kertaa Cafe Esplanad ei räjähdä, vaikka käymme sinne sisään ja viivyttelemme aivan liian pitkään kertoessasi, kuinka lensit autollasi voltin ja sait otsaasi vain pienen verinaarmun ja sääreesi mustelman. Se ei räjähdä, vaikka siviiliuhrien räjäytteleminen onkin parhaita tapoja saada otsikoihin analyyseja maailmantilanteesta.

Olisihan se outoa, jos täällä räjähtäisi.

Ei, tanssin jälkeen käyn vain istumaan viestistä iloisena. Survon hiukseni takaisin pompulan taakse, kaadan lisää jasmiiniteetä. Nainen, jonka nimeä en tiedä, joskus olen aivan typerä, äänitän musiikkia kirjaamatta esittäjää ylös, vaihtaa kesken laulun englanniksi ja vesittää tunnelman.

Vaihdan musiikin takaisin Fauréen.

Tunnusteluvaiheesta

Se, millaiseksi ihminen sosiaalisuutensa kuvaa, riippuu epäilemättä aika paljon siitä, millaisissa yhteisöissä hän liikkuu. Jos yhteisöt ovat pakotettuja, kuten työpaikka tai koulu, kuvauksessa korostuu helposti yksilöllisyys ja irrallisuus, ulkopuolisuuden tuntu. (Erri de Lucan kokoelmassa Vasemmalla ylhäällä on mahtavan tarkka novelli siitä, miten ulkopuoliset muodostavat hetkellisen lojaalin yhteisön.) Jos taas ne ovat enimmäkseen valittuja, kuten minulla (ympäristöjärjestö, ystävättäret, miehet joiden kanssa koetan pitää teoreettisen puoleni hereillä, liikkumispaikkojeni sanaton yhteisö), korostuu helposti yksin tuumin ponnistelu, yhteensulautuminen, välittömyys, halailu ja kikattaminen, sisäpuolisuuden syli.

Joskus tällaisia yhteisöjä on pyritty erittelemään. En nyt muista, mitä nimikkeitä niille annettiin eräässä koulutustilaisuudessa, olisiko ollut "organisaatio" ja "sisäryhmä", en ole varma, mutta on selvää, että pakotetun yhteisön dynamiikka on toisenlainen kuin valitun yhteisön. (Traaginen tarkastelukulma syntyy, kun ihminen koettaa tulla valittuun yhteisöön pakotettuun yhteisöön liittymisen taktiikalla, olettaa olevansa joukkoa, samoin jos pakotetussa yhteisössä käyttäytyy ikään kuin olisi valittu sinne.) Pakotettuun yhteisöön joko kuuluu tai ei. Raja on selkeä. Sillä, tunteeko kuuluvansa, ei ole mitään väliä kuulumisen kannalta.

Valittu yhteisö on monimutkaisempi. Sinne liukumiseen kuuluu tunnusteluvaihe, jossa mikään ei ole vielä selvää. Tässä vaiheessa leikki on selkein periaate käytöksessä. Ilmeet ja eleet ovat kujeellisia, kutsuvia ja hieman hämillisiä. Samalla tavoin kuin vieraan lajitoverin kohtaava koira, ihminenkin tekee leikkiinkutsuja ja karkaa (ajatuksen-) juoksuun purkaakseen epätietoisuutta siitä, missä mennään. Näitä eleitä voi tietysti toteuttaa monella tasolla. Joku hellii strategianaan mauttomia vitsejä, toinen nojaa leukaa kämmeneen, kolmas korottaa vaistomaisesti ääntään hiukan kujerrukseen.

Kiinnostavimmaksi tunnustelun leikki muotoutuu ollessa jonkun kanssa kahden. On käsittämätöntä, miten intensiivistä ihmisten kanssa on kommunikoida kahden. Vaaraa jonnekin triviaaliin lipsumisesta ei ole. Samalla tavalla kuin poeettinen kieli on tihentynyttä, myös kahdenvälinen kommunikaatio on tihentynyttä: jokainen ele säihkyy merkitystä. Intensiteetin heilahtelu tuntuu voimakkaasti. Se hetki, jolloin äkkiä päädytään pienen tauon jälkeen hämillisyyteen, on äärettömän kiinnostava. Hämillisyys ilmenee usein hymyilynä sekä kehollisina oireina: raavitaan päätä, kallistetaan päätä, silmäillään nopeasti kelloa, nostetaan esiin kysymys ajan kulusta, onko jo myöhä. (Minusta ei kai koskaan olisi liian myöhä. Vaikka etukäteen kerronkin ihmisille kauhutarinoita siitä, millainen lohikäärme olen illan tullen, en väsy lainkaan ihmisten kanssa, jos pidän näistä.) Hyvät ystävät ja ystävät on helppo jakaa sillä perusteella, kenen kanssa on jo myöhä.

Ystävystyminen on vaikeaa. On olemassa jokin alustava sopimus, että tulemme toimeen. Mutta se, miten tuosta sopimuksesta tehdään käytäntö, on täysin epäselvää. Sen takia tuntuu sopivalta puhua leikistä - leikki on spontaanein toimintaa kuvaava sana. Huomaan ajautuvani kerta toisensa jälkeen vaikeuksiin tämän ajatteluni kanssa. Ihmiset suhtautuvat minuun suurena lapsena, vaikka tietenkin leikkini on aikuisen leikkiä, toiveet ja pettymykset aikuisen toiveita. (Itse asiassa, suhtaudun hieman epäilevästi dikotomiseen lapsi/aikuinen -erotteluun teoreettisista syistä. Ja ne, jotka puhuvat oletetusta dikotomisesta aikuisuudesta käsin, ottavat nähdäkseni arveluttavan auktoriteettiasenteen, joka romuttunee kyllä ennen pitkää. En tunne yhtään aikuiseksi itsensä niveltävää, joka ajattelisi niin paljon maailmassaolon perusasioita kuin itse teen. Olemassaoloa, moraalista tapaa kanssakäydä, merkityksellistämistä. Mutta ehkä tämä onkin lapsellista... Omaksuttu aikuisuusasenne näyttää täältä käsin lähinnä jonkinlaisena kyvyttömyytenä myöntää, että on lopulta kuitenkin haaveilija ja surullinen unelmiensa rappiotilasta.) Varmasti on totta, että suhtaudun maailmaan historiattomana, avoimena ja muuttuvana. Riittää, että uskoo kaiken järjestyvän. Uskaltautuu, toimii.

Tai: sen on riitettävä. Leikille on jäätävä tila.

Puhun taas tilasta! Haluaisin ehkä sanoa tilanne. Leikille on varattava tilanteita. (Varaaminen on parempi ilmaisu kuin jääminen - varaaminen kuvaa paremmin sitä, kuinka aktiivisesti on ponnisteltava.) Käytävä leikin labyrinttiin. (On mielenkiintoista tarkkailla ihmisten ilmaisuja tiloista toiseen menemiselle. Itse suosin selvästi luiskahtamisia, putoamisia ja kierimisiä, konttaamisia, ryömimisiä ja keinahtamisia. Tai loikkimista, kiitämistä, ratsastamista, vedetyksi tulemista. Kiipeämistä ja käpertymistä nukkumaan korkeille paikoille. Hyppäämistä auki - ei ylemmälle tasolle vaan ilmaan. Onko ilmaan jääminen kädet levällään, keho ojennettuna tila? Eilen tanssiani hetken katsellut ystävä ihmetteli, eikö jalkaani satu, kun varpaillaan ojennettuna hyrrättyjen piruettien jälkeen lopetan sarjan nopealla painonsiirrolla koukistuneelle jalalle, koko jalkaterälle. Ja kuitenkaan ei kyse ole mistään kävelyaskelta raskaammasta - kehon painopisteen siirtäminen alemmas ja koko jalkaterälle yläruumis etunojassa vain näyttää niin erilaiselta tilalta kuin päkiöillä liikkuminen niska, selkä, sääret ja kädet pitkinä.)

Minua koskettaa lapsissa eniten heidän valmiutensa vastata leikkiin. Koirissa sama. Olen vuosikaudet yrittänyt vahvistaa itsessäni noita eleitä. En tahdo olla torso, jolla ei ole päätä eikä raajoja vaan pelkkä aikuisen haluhierarkia. Haluan kulkea arvaamattomuudessa. Se on vaikeaa. Mutta onko vaihtoehtoja? Voi sitä päivää, kun lakkaan jaksamasta hymyillä ja innostua. Sinä päivänä ovat turvalliset ja tehokkaat eutanasiakioskit toivottavasti jo arkea.

Takkuan ja kipuilen päivän kerrallaan. Mietin sisäryhmiä, koska omin sisäryhmäni on toisaalla enkä osaa mennä takaisin. Niinä päivinä, kun käyn siellä, entisessä kodissani, en tahdo päästä eteistä pidemmälle. Lysähdän rahille, eläimet kokoontuvat ympärilleni puskemaan, kehräämään, nuolemaan käsiä ja kyyneliä ja kerjäämään hellyyttä. Se, että saa takin päältä ja kengät jalasta, on lähes toivotonta. Maailma on kyynelsamea, kurkkua kuristaa, tahtoisin olla takaisin, tahtoisin olla onnellinen, mikä tässä on, etten osaa. Yleensä tunnin tai puolikkaan itkeminen tekee olon niin turraksi, että pystyy nauhomaan kengät auki ja astumaan olohuoneeseen niskakarvat pystyssä, jännittyneenä, hengitystiet tukossa.

Minut tulkitaan väärin, tietysti. Kerran toisensa jälkeen. Uudet ihmiset, tunnusteluvaiheessa. Skypetän Kissan kanssa ja kysyn, onko totta, etten osaa olla iloinen, ettei minussa ole iloa. Kissa hämmentyy. Enkö minä muka ole iloisin, jonka hän tuntee? Ja jos se ei ole aitoa, jos se ei olekaan iloa, onko kukaan iloinen -

(Tätä pitäisi joskus tarkastella muunakin kuin retorisena kysymyksenä. Tekeekö se, että joku on iloisempi kuin muut saman lajin edustajat arvioijan otoksessa tästä iloisen?)

Rauhoitun, mutta olen edelleen huolissani siitä, kuinka vaikeaa ihmisille noin keskimäärin on tulla tilanteeseen, jossa vallitsee tiukasti pisteytetyn statuspelin sijaan leikin periaatteettomuus. Leikillä on joissain korvissa myös ruma kaiku: "Leikkii tilanteilla, leikkii ihmisillä, leikkii ideoilla, leikkii sanoilla." En ole koskaan tajunnut, miten sellaista tehdään. Olen varma siitä, että kyseessä on kielellisesti epätarkka ilmaus, ja näiden ihmisten pitäisi oikeasti käyttää verbiä pelata. Leikkiminen yksin on mahdotonta. Tilanne leikkii minulla ainakin yhtä paljon kuin minä sillä, samoin ihminen, idea, sana.

Kun tunnusteluvaiheesta on edetty sisäryhmään, leikki uhkaa hävitä ja laimentua. Siinä vaiheessa, kun on käynyt oliona itsestäänselvyydeksi, jonka kanssa ei tarvita enää hiukankaan leikkiä eikä vastata leikkiinkutsuun, ainoa tie on ulos, toisaalle.

Kuulostaa väärältä sanoa, että ihmisille näiden lapset tai eläimet ovat niin rakkaita ja tärkeitä siksi, että nämä eivät kyseenalaista saamaansa rakkautta, tarkastele sitä kriittisesti. Koska sehän on suurin vale, minkä voi muotoilla sanoin. Juuri eläimille ja lapsille rakkaus ja kuuluminen on ikuisesti epävarmaa, ehdollista. He tekevät leikkiinkutsun jatkuvasti, ovat siinä koko olemuksellaan, kaikkine toiveineen ja pelkoineen ja kiskovat aikuisenkin osallistumaan spontaaniin iloon. En tiedä, kuinka olen onnistunut säästämään tuon epävarmuuden itsessäni, mutta olen selvillä siitä, että se on yhtäaikaisesti suurin vahvuuteni ja kiroukseni.

Nyt kun tarvitsen kipeästi kaikkia ihmissuhteitani maailmani rakenteen sorruttua pari kuukautta sitten, se tuntuu tietenkin vahvuutta enemmän kiroukselta. Psyykkinen rakenteeni on selvästi kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen rakenne, enkä ole ollut näin yksin ja onneton yhteentoista vuoteen. Joudun ponnistelemaan tietoisesti nähdäkseni kaiken tämän leikin ja alttiiksi asettumisen vahvuutena, kun kohtaan kummastelua siitä, miksi tyylini on lapsenomainen. Vastaisinko: koska olen rakastanut - ja olen siinä yhä - ja minua on rakastettu?

"Olet tottunut siihen, että kommunikaatio on helppoa ja onnistuu", sanoo ystäväni. Se pitää paikkansa. Tai tarkentaen - kommunikaatio onnistuu vain ollessaan vaikeaa leikkisällä tavalla. Maaillmassa ei ole mitään niin vaikeaa asiaa kuin leikki. Siihen ei voi suhtautua vakavasti eikä laskelmoiden. Olen tottunut siihen, että kommunikaatio onnistuu, koska leikkiinkutsuni on hyväksytty, on hyväksytty se, etten kiinnity purjeveneisiin, rivitaloihin ja korkokenkiin enkä pelaa varmaan päälle pukeutumalla laskeutuviin hameisiin. Vaan merkityksiin, musiikkiin, itsepäisyyteen, hyväksynnän epävarmuuteen silmittömän ja irrationaalisen luottamuksen keskellä -

Hyvä on, olen kunnossa. Kun saan sen tekstiksi, olen taas jaloillani.

On jo myöhä. On avattava tekstinkäsittelyohjelma ja paiskittava töitä eteenpäin -

Ystävättäryydestä

Ystävätär saapuu, kuulen kellon, juoksen ovelle eteisen läpi, tömps tömps tömps. Porrasovi, narrr, portaat tum tum, lukon kieli klunk. Tönäisen. Ovi ei tahdo aueta. Tönäisen lujempaa. Menetän tasapainoni, kaadun käsi edellä eteenpäin, saan toisen käteni kiinni karmiin, roikun siinä läähättäen ja katson ylöspäin. Hiukset ovat pidentyneet, ystävätär hehkuu.

Oletko noin iloinen minut nähdessäsi, melkein kysyn. Mutta korjaankin vain painoni päkiöille, hymyilen, vaikka olen äsken pelännyt turskahtavani itkuun samantien sympaattiseen seuraan päästessäni, sanon: "Loikkaasisääntervetuloa", tumisen portaat alas.

Siinä hän on, eteisessä, käärii kaulaansa esiin liinan sisästä. Katselen uteliaana kaikkea tuota alakoulumaista sievyyttä. Ystävättäret nähdään pikkutyttöinä, niin kuuluu tehdä. Kaikki hyvät ystävättäreni ovat pikkutyttömäisiä samalla tavoin kuin itsekin olen - kujeellisia, kikattavia, hyväntahtoisia, eivät kovin älyllisiä eivätkä ollenkaan kovia tai ammattimaisia. Suositut, eteerisen kauniit aikuismaiset naiset eivät pidä kaltaisistamme, kuten eivät myöskään tylsät, vakavat tytöt. (Vakava tyttö muuttuu helpommin ystävättäreksi kuin aikuisten maailmaa elävä täti. Kaikki voivat kääntyä. Harva haluaa.) Halaamme, tietysti. Siksihän ystävättäriä on, pääsee halaamaan estoitta ja pitkään, ja miten hyvältä poskikosketus tuntuu.

Laukkaamme keittiöön lähestulkoon käsikynkkää, teemme spagettia eilisen illallisen jämistä. Ystävätär kauhoo naamaansa rucola-pähkinäsalaattia, kun selitän mieskuviottomuuttani. Sitten en malta olla kysymättä, mikä on valo hänen kasvoillaan. Jotain on tapahtunut, hän on onnellinen. Hän kumartuu, kuiskaa salaisuuden. (En kerro sitä, koska sitten se ei olisi enää salaisuus.) En voi istua paikallani, vaan syöksyn kaulailemaan, nauran, painava pelko selviämättömyydestä on poissa. Iloitsen hänen onnessaan, unohdan kaiken, mikä on painanut minua aamulla, nostanut itkua ja levottomuutta nurkkiin. "Muuta tänne", suostuttelen, "oltais kämppiksiä..." On harvoja naisia, joille ehdottaisin sellaista. Mutta tälle, kyllä. Me kikattaisimme joka päivä, en olisi ollenkaan surullinen.

Jonkinlainen etäisen sapfomainen humanistinaisten yhteisö, jonka kaikki jäsenet olisivat 160-170 cm pitkiä, lapsenomaisen vyötäröttömiä, lastenkoon vaatteisiin mahtuvia ja niitä käyttäviä, kehotekniikoista kiinnostuneita, kasvissyöjiä, naamiaisten ystäviä, kulttuurinharrastajia ja seikkailuista pitäviä mutta käytännössä täysin torvia niiden järjestämisessä, saattaisi olla ihanteellinen asumismuoto. Mieltymys erilaisiin kimalteisiin hiuspinneihin ja hyväntuoksuisiin huulirasvoihin olisi niinikään ehdoton vaatimus. Ja kikattamistaito! Voin jo kuvitella sen kiherteen, jonka aalloissa liikkuisimme paikasta toiseen.

Ystävätär selittää kaiken parhain päin. Ystävättäret ovat sellaisia: yksi aloittaa lauseen, toinen päättelee sen. Välillä nauretaan. Nyt tulee lahjakin: Sen synty -kirja. Räkätämme yhdessä, kun ystävätär erehtyy toteamaan, että miehet pitävät naisia enemmän seksistä - lähes tipahdamme tuoleilta. (En ole koskaan löytänyt tuolle väitteelle hyvää empiiristä evidenssiä enkä usko löytävänikään. Naisten erotiikka on niin paljon laajempaa ja emmehän me muusta juuri puhukaan kuin kuvioista. Asiaa voi puhua vain, jos seurassa on mieskin, tai vieraampi nainen, vielä tunnusteluvaiheessa oleva. Vaikka toisaalta, olen kyllä monen ystävättäreni varjoamanuenssi-opintopsykologi.)

Ystävättäryydessä on parasta juuri nauraminen ja halaaminen, käsikynkkäys ja täysi hervottomuus. Miesten kanssa ei voi nauraa sillä tavalla. Ne tuijottavat omituisesti ja katsovat jossain vaiheessa kelloa: "Sä olet nauranut yhteensoittoon jo puoli tuntia. Hei, mikä tässä on noin hauskaa... hei, toi ei ole hauskaa. Haloo. Lopeta."

Muistan hyvin kerran, jolloin makaamme erään entisen kollegani, nykyisen runoilijattaren kanssa Krakovassa hotellin tuplavuoteessa emmekä osaa lopettaa. Miehet istuvat kirjoituspöydän ääressä, kaatavat lisää hunajavodkaa laseihin ja kurkkuunsa, mulkoilevat ärtyneinä ja hiljaisina. Ulvomme, kyyneleet pusertuvat silmistä. Joka kerta, kun silmämme kohtaavat, keho alkaa vapista uudelleen, kouristua, hihitys karkaa, voihkimme, kieriskelemme, potkimme jalkoja ilmaan, päämme kopsahtavat yhteen, huudamme: aaa, aaa, aaa, hymykuopat ovat heretä, vatsaan sattuu. Mitä nuivemmiksi miehet käyvät, sen pahemmin hysteriamme on pohjustettu. Olemme jo miltei rauhallisia, makaamme selällämme, katsomme kattoa, saan lisättyä huulipunaakin, varomme vilkuilemasta toisiamme tai sanakirjaa, jossa on hassuja fraaseja "tilaisin teen, kiitos" ja olemme jo tyyntymässä, vatsaan koskee edelleen. Yksi miehistä sanoo: "No nyt ne viimein lopetti. Ei helvetti, eihän tuota hulluutta jatkunutkaan kuin yli tunnin." Ystävätär tyrskähtää, pidätelty huvi purkautuu kurkusta kähinänä, sitten ulvomme taas.

Kerran menemme kahvilasta ulos nopeammin kuin miehet, nykäisen hihasta, sanon: "Mennään piiloon!" Silmät avautuvat, hymy syttyy, kipitämme karkuun minkä jaloista pääsemme korkoinemme, hihittäen. Nousuhumalaisessa päässäni näytämme Oskar Kokoschkan naisilta. Maastoudumme kulman taakse, hiivimme eteenpäin, kierrämme korttelin ympäri puistoon, piiloudumme pensaaseen kyykkyyn, kädet suille painettuina, silmät tuikkien. Vakavat miehet mustissa takeissaan kulkevat hiekkatietä ohi. Puhuvat, ei kai, kyllä vaan, Habermasista. On vaikeaa pitää äänen kutkutus sisällä. Miehet menevät ohi, yksi pieni hihi paljastaa meidät. V kääntyy, katsoo suoraan pensaan ja hämärän ja sumun läpi, sanoo: "Kyllä me nähtiin teidät koko ajan. Tulkaa jo, toi on ihan lapsellista."

Hotellissa sitten nauramme parisängyssä, peiton päällä. Yli puolitoista tuntia. Välillä miehet menevät käytävään, kun eivät kestä. "Sanokaa nyt edes, mille nauratte." Mille? Kuinka hullunkurista... nauramme lisää.

Toisinaan olen unohtaa, että miehistä ei tule ystävättäriä. Se on suunnattoman harmillista. Saan itseni kiinni viime hetkellä, juuri kun olen ryhtymässä käytännön kepposeen, jossa ei ole päätä eikä häntää, joka on yksinkertaisesti neronleimaus idiotismin saralla. Sitä olisi vaikea selittää miehelle.

Ehdimme nähdä aina liian vähän aikaa. Ja aina on jokin opiskelu tai mies tai työ tai lapsi tai masennus tai kesämökki tai gradu tai psykoosi, joka riuhtaisee ystävättären toisaalle, ulottumattomiin joksikin aikaa. Mutta me palaamme aina, halaamme, juoksemme käsikynkkää ja hihitämme. Ystävättären seurassa maailma on kujeellinen ja hieman arvaamaton, suuri huvipuisto, jossa voi piileskellä kojujen takana. Voi, miksi heitä on niin vähän? Odotan sunnuntaita, jolloin ehkä näemme uudelleen. Haluan juosta, kihertää, syödä eväitä Talvipuutarhassa, kaulailla ja hupsutella, kunnes olen aivan kepeä enkä muista yhtään syytä olla nyreä ja epäluuloinen.

"Totta kai sinä rakastut pian uudelleen", sanoo ystävätär. "Tai jos et, pidät muuten vaan hauskaa. Sitä paitsi joku kyllä rakastuu sinuun, kun sulla on noin ihanat raidalliset sukat."

Kas kun en tuota itse keksinyt. Melkein otan sukat jalasta ja annan. Mutta en aivan. Ne ovat sitä paitsi vähän likaisetkin, jo monetta tuntia jalassa.

Olen pyöräillyt tänään Töölöön ja takaisin farkunlahkeet ylös käärittynä, jotta pinkki-punaraidalliset polvisukkani pääsisivät oikeuksiinsa. Tarvitaan vain ystävätär, että keksii tällaisia loistoideoita. Kukaan ei ole kyllä vielä juossut perääni, mutta toisaalta, aika pöhköähän sellainen olisikin. Hihityttäisi. Itse asiassa, polvisukat hihityttävät jo nyt. Tarkastelen niitä, ja epäilen, että miehet eivät ymmärrä sellaisten päälle. Samat sukat eräissä pikkujouluissa yhdistettynä mustaan pitsiminihameeseen ja kultakuoriaisen näköisiin kenkiin (oli mulla varmaan joku paitakin, olettaisin) tuottivat vain hämmästelyä siitä, että olen alkanut näemmä pukeutua japanilaiseksi sarjakuvahahmoksi. En jaksa toistaa tässä taas ikääni, mutta ymmärrän kyllä, että sillä on jotain tekemistä näiden hämmentymisten kanssa. Leikkikoulusta on aikaa.

Miehistä viis. Ehkä sukat houkuttavat paikalle uusia ystävättäriä. Ihanaa. Olen jo sieluni silmin vaahtokylpybileissä Ibizalla kirjavasti sukitettujen ystävättärien kanssa. Heittelemme vaahtoa, syömme sitä ja juomme Pina Coladoja. Olen aina halunnut maistaa Pina Coladaa. Vaikka tuskin koskaan olen niin rikas, että voisin ostella drinksuja, joita juodaan pillillä ystävättärien kanssa sukkajalat sätkyttäen... ja oksennetaan myöhemmin baarin vessassa, horjuva ja niin ikään pahoinvoiva ystävätär pitää hiuksia kiinni, etteivät ne tuhruunnu.

Eikä ole ketään, joka sanoisi, että tuollainen ei käy, tai että tuo on lapsellista, tai että ystävättärien kanssa höpötämme hölmöyksiä. Tietenkin. Luemme vakavia kirjoja, höpötämme hölmöyksiä. Putoamme aidalta selällemme, koska nauramme niin kovasti, emmekä jaksa nousta, vaan makaamme siinä huoltoasemalla selällään, jalat aitaa vasten, kunnes on liian kylmä. Emme koskaan sano: "Bahtin sanoo siitä, että" tai "Tuo ei käy!" Soitamme, pääseehän ystävätär juhliin, ilman häntä voi olla kurjaa jos siellä on vaikka liikaa poikia. Tai pahinta, toisia ystävätärpareja, joiden seuraan tunkeutuminen on täysin mahdotonta!

Omituisinta on se, että ystävättärien kanssa ei kilpailla mistään. Vaikka ystävätär nappaisi nenän edestä sen miehen, jota on miettinyt pitkään, siitä on vain iloinen. Tai saa apurahan, tai on vain täydellinen tavalla, jonka miehet olettavat ärsyttävän. Ei. Ystävättärille ei osaa ärsyyntyä. He ovat vain salmiakkipääkallonihania.

En tiedä, johtuuko se yhdessä nauramisesta ja tunnetartunnan fyysisyyden voimasta, mutta siinä naurussa on jotain pyhää. Sitä ei voi korvata millään. Sillä voi korjata loukkaantumisia, rakkaussuruja ja se korvaa aika hyvin unta, päämäärän tunnetta ja orgasmia. Mutta sen puutetta ei korjaa mikään.

Tarvittaisiin jonkinlainen systemaattinen esitys tuosta nauramisesta.

Intiimistä

On asioita, jotka ovat pakkopaidanvahvoja. Ne vääntävät liikkeen paikalleen, puolustuskyvyttömäksi. Yksi näistä asioista on näyttäminen. Näyttää polku, jota pitkin on tultu, valikoituine yksityiskohtineen. Polku on nimetty tietyllä tavalla, sanotaanpa vaikka rakastamiseksi.

"Sinä olet erehtynyt", sanotaan. "Tällä ei ole mitään tekemistä rakastamisen kanssa. Tämä on kohtalottomuutta." Ja: "Tämä on enemmän ilon vakuuttelua kuin iloa."

Entä jos jonkun kohtalo onkin istua ja odottaa, että jotakin tapahtuisi? Entä jos se on sitä, että kävelee rannalle ja haluaa kirkua, koska ei kestä kaipaustaan ja siihen vastaamattomuutta? Tai jos se onkin sitä, että tuntee koko elämänsä etenevänsä selkä menosuuntaan, menneisyys selkeänä edessä ja tulevaisuus teräväkulmaisena ja liukkaana selän takana? Jos se onkin sitä, että ei suostu ottamaan vastaan kuvaa ihosta, hengityksestä ja kohdusta likaisina, väljinä, sanallistamiseen liian triviaaleina? Jos se onkin raivoa siitä, että maailma tahdotaan nähdä, ei haistaa ja kosketella, että sen halutaan olevan kirkas ja selkeä vaikkei se sellainen koskaan olekaan? Jos se onkin tunnetta siitä, että tanssii marionettina, kumartelee ja niiailee ja ojentaa kättään yhä uudestaan - tyhjään. Koskee pelkkää ilmaa, pelkkää kohtikurkottamisen tekoa.

Että koettaa saavuttaa, mutta ei saavu. Näkee tarkkoja kuvia, mutta tunnistaa ne pelkiksi kuviksi, kirkastuksiksi. Kulkee tilojen halki laulussa, jonka jokainen säe olisi korvattavissa ja uudelleenjärjestettävissä, koska ulospäin kaikki näyttää harhailulta puistoa eestaas jottei tarvitsisi niin nopeasti palata autioon eriöön.

Mikä riittää siihen, että jotakin voi sanoa rakastamiseksi? Riittääkö se, että kädet eivät pitele teekuppia tasaisesti, että ruoka ei mene alas ja että öisin valvominen rengastaa silmät? Riittääkö se, että haluaa vanheta jonkun kanssa kykenemättä perustelemaan, miksi juuri tämän ihmisen kanssa? Riittääkö se, ettei osaa vihata tuota toista silloinkaan, kun ehkä pitäisi polkea jalkaa ja sanoa ei käy, se ei voi mennä näin? Riittääkö se, että tulee kannetuksi pää alaspäin vanhassakaupungissa, jalat ilmassa sätkien, naurun vyyhti purkautuen? Riittääkö se, ettei osaa kuvitella edes suutelevansa ketään muuta vuosikausiin? Että ei pelkää silloinkaan, kun menettää tajuntansa ja herää toisen läpseeseen kasvoilla? Että silloinkin, kun muistaa luopuneensa monesta tärkeästä surematta, tietää luopuneensa niistä omasta tahdostaan?

Ja sitten ei enää jaksa.

Ei, se ei riitä. Sellainen on banaalia.

Halutaan rivejä, jotka ovat iloisia, iloa. Minun on vaikeaa nähdä tässä kaikessa muunlaista iloa kuin sellainen, jota pitkin olen kulkenut kadottaen ajatuksen, että minulla yksilönä olisi jokin oma kohtalo, näkymä, kiteytymä ajassa ja tilassa.

Kun se kaikki on ohi, on jäljellä enää kirjaimia. Samoin käy isoäidille tämän kuollessa. Jää kirjaimia, arvoitus. Keneltä rubiinikorvakorut saatiin? Lakkasiko hän koskaan toivomasta sitä ja sitä? Tajusiko hän sen, että eleet kertovat sielusta enemmän kuin kaikki sanat, joilla voi valehdella? Ei ole sanaa, jolla ei voisi, se mainittakoon.

Asettamalla nähtäväksi intiimin ihminen tekee pelottavan eleen: osoittautuu kritiikille. Vaikka kritiikki koskisikin pelkkiä kuvaelmia, intiimit kuvaelmat ovat jotakin, jolla ihminen lunastaa oikeuttaan olla. (Minun vaikeuteni on aina tämä sama, pohjimmiltaan: tunne, että minulla ei ole oikeutta olla täällä. Luulen, että kaikki kirjoittaminen, piirtäminen, tanssi ja ystävyys on palautettavissa tähän: yksin en riitä. Koetan olla mahdollisimman vähän harmiksi, tuottaa mahdollisimman paljon iloa, mutta en onnistu. Hyvästi, siperiantiikeri. Hyvästi, Amazon. Hyvästi, entisten miesteni mielenrauha - en ymmärrä, miksi olette halunneet minut takaisin, ehkä ette osanneet kuvitella tarpeeksi.) Oikeuttaan sanoa: No niin, elämäni on yksi suuri solmu. Mitäpä siitä sen enempää. Mutta ainakin olen rakastanut...

Minun on vaikeaa uskoa, että rakastaminen voisi olla muuta kuin kärsimistä. Sitä ei valita, se on samanlainen kuin hirttotuomio ilman perusteluita, kuoppaan putoaminen tai verkon sisään jääminen, liukastuminen banaaninkuoreen tai tietylle yläasteen luokalle joutuminen. Se on tietysti omalaatuinen kärsimys, koska tuossa kärsimyksessä tulee hyväksytyksi täysin. Jokainen ruumiinosa on lumottu, läpihellitty. Päättää: suljen silmäni muulta, ajattelen vain tätä, tässä haluan vanheta ja aikanaan kuolla. (Ja tietenkin niin myös käy - en ole koskaan onnistunut lakkaamaan rakastamasta ketään jota olen rakastanut. Eroaminen on fyysistä eroamista, sillä ei ole mitään tekemistä kaipauksen ja huolen läsnäolon kanssa.) Ja silti, alusta lähtien, mukana on kauhea taakka: entä jos tulkitsemmekin väärin?

Objektiivisia kriteereitä ei ole. Jälkeenpäin, kun kaikki on jo pielessä, kuulee lausuntoja. Että ihmiset arvostivat, että heille se, mikä näkyi, oli jonkinlainen ideaali. Mutta kun uskaltautuu kertomaan, kuinka sen kaiken näkee, sanotaan, että tästä ei pitäisi sanoa mitään, tämä on banaalia. Missä ilo, tyttö? Missä nauru ja sormien solmut, halu olla osa enemmän kuin kokonaisuus?

En ole koskaan ollut varma siitä, mitä olen tekemässä. En ole osannut luvata kenellekään ikuisuutta ehdottomasti. Ehkä on totta, etten ole rakastanut muuta kuin koiria ja puita, hevosia ja kissoja, polkupyörää ja tanssimista, ajattelun vaivalloisuutta ja haluttomuutta ajatella siten kuten pitäisi jotta olisi suosittu tai vaihtoehtoisesti riittävän klassisesti saadakseen arvostusta.

Ystävätär tulee luokseni kylään. Katsokaahan vain, eivätkö vain nuo olekin kyyneliä? Kiitollisuuden kyyneliä. On joku, joka uskoo, että miesten ja naisten ei kuulu vihata toisiaan eikä teeskennellä vihaavansa toisiaan, joku joka haluaisi vauvan mutta ei löydä sille isäksi sopivaa miestä, sellainen ystävätär. En tahtoisi itse enää kokea mitään sellaista, mitä olen sanonut rakastamiseksi. Ehkä väärin, ehkä oikein. Mutta hänelle tahtoisin suoda sen, koska hän haluaisi sitä. Tuskin sellaisena kuin sen kuvittelen olevan mahdollista, mutta toisenlaisena. Ehkä joku muu pystyy siihen. En aio ryhtyä kyyniseksi, vaikka en itse enää jaksa.

Haluaisin mennä äidin luokse. Kävellä sisään kampaamon halki, huiskia kampaajien ahneet kädet hiuksiltani niiden haaroittumista päivittelemästä, nousta portaat, ulvoa itkusta ja pudota lattialle, katsoa ylöspäin ja sanoa: "Sinä olet antanut minulle väärän mallin. Ei se ole rakastamista." Äitiään ei voi murhata sillä tavalla. En mene. En aio huolestuttaa äitiäni parkumalla, etten osaa.

Enkä suostu kirjoittamaan kuten mies kirjoittaisi, kaikin kohdin.

Olen kiitollinen kritiikistä, jonka saan, tietysti. Hahmotan paljon vahvemmin sen, mitä olen sanomassa, kun se kaikki kyseenalaistetaan ja käännetään nurinniskoin. Hahmotan heikkouteni ja teen niistä numeron. Numerolla on helppo operoida, se on niin abstrakti, pelkkä vaihtoarvo. Olen tyyni kehonavauksen keskellä, mutta jälkeenpäin itken lattialle lätäkön.

Kun valittavana on yksinäisyys ja yksinäisyys, valitsen niistä kipeämmän. Sen, joka kulloinkin tuntuu vaikeammalta. Tai, jos rehellisiä ollaan, en valitse. En voi olla luistumatta siihen, mikä milloinkin sattuu eniten. Milloin suhteeseen, milloin sen lopettamiseen. Kytkeydyn siihen, se kiskoo minua, laulan mennessäni. Kuinka laulu, tanssi tai polku erotetaan siitä, joka ne synnyttää? Kuten äiti lapsestaan - sanomalla, että se on lapselle parhaaksi. Äiti katsoo vierestä, kuinka lapsi tekee tyhmyyksiä, tulee onnettomaksi, ei osaa rakastaa, ei osaa enää nukkuakaan, muuttuu epävarmemmaksi ja surullisemmaksi. (En valita nyt tavanomaisuuksista, siitä kuinka lapsi ei lakkaa kynsiään tai panosta riittävästi fyysiseen viehättävyyteensä.)

Lapsi katsoo, kuinka äiti on huolissaan, eikä uskalla mennä äidin luokse romahtamaan. Enemmän menisin koirien luokse, itkisin Lohen turkkiin, mutta en voi. Mitä minä sanoisin selitykseksi sinne menemiselleni? Että olen pahoillani, etten ymmärrä rakastamisesta mitään, tuosta ainoasta, johon olen jaksanut uskoa kaiken aikaa, vaikkakin epävarmasti? Se tie on suljettu. Kohta ystävätär saapuu.

Takerrun ajatukseen brunssista ystävättären kanssa. Pysy kasassa, hoen itselleni. Tunne kehojen paino allasi ja päälläsi. On uusia yhtälöitä. Uusia malleja. Ehkä ensimmäistä kertaa hahmotan, etten lainkaan ymmärrä, mitä osaan tai mitä saatan toivoa. Lopettaapa toivominen. Että olisi vain hiljaisuus. Ehkä buddhalaiset ovat sittenkin oikeassa, ja Platon. Tai jos saisi kohdunpoiston - ei sellaisia tehdä - se olisi varmasti hyvä kaikkien kannalta. Muuttuisi iloiseksi neutriksi, lapseksi taas. Konttaisi ruohikossa ja ajattelisi, että kissa ei ruohikon halki kävellessään näe muuta kuin vihreää.

Samoin on ihmisen laita hänen rakastaessaan, tai tehdessään pakon edessä sitä, mitä olen kuvitellut rakastamiseksi.