P niin kuin perjantai - puolisoudesta, positioinneista ja painajaisista; ehkä on myös hieman nerjantai, koska myös normaaliudesta

Painajaiset palasivat lähien myötä. Vaikka valveella olen suhteellisen tyytyväinen siihen, että leijun tilojen halki hengityssuojaimessani muiden paahtaessa limakalvot paljaina eessuntaas, muutamaa jo päältäpäin hyvin haurasta vanhusta lukuunottamatta, uniin tulee kauhu siitä, miten ihmisille käy. Vaikka kuinka käyrä nyt painuukin alaspäin. Lähissä yksi nainen kysyi, edellytetäänkö heiltäkin maskeja. Vastasin, että kuten hyvin tiedätte, nyt meitä on itseämme kehotettu harkitsemaan, miten haluamme suojautua ja suojata toisia, ja tämä (viiton maskiin) on minun vastaukseni - ei teiltä kukaan mitään edellytä, paitsi että perehdytte asiaan ja mietitte läpi, miten haluatte tehdä. Hyvä, nainen hihkaisi, sitten en käytä. Vaikka tällaiset spontaanit reaktiot vähän huvittavat minua valveilla, unessa saatan sovitella niitä ylleni. Viime yönä olin juhlissa. Siis unessa. Erään ammoisen ympäristöaktivistituttavan luona. Kaikki tuntuivat olevan humalassa ja maskeja ei tietysti kellään. Sitten tapailin kasvojani ja tajusin, että minäkin olen sellainen - toivottoman humalassa ja maskitta. Näin myös Vompsun siellä seurueen toisella laidalla, hänelläkään ei ollut maskia, ja kädet huitoivat sitä tahtia, että tuskin hänkään oli selvin päin. Heei, me ei enää jakseta välittää, ajattelin. Vai sittenkin - olimmeko alkaneetkin välittää liikaa siitä, miltä vaikutimme toisista? Pähkäilin unessa näitä ja päädyin jälkimmäiseen. Petyin unessa itseeni niin raskaasti, ja Vompsuun myös, että astelin samoin tein pihalle kellekään mitään virkkamatta. Avasin pyörän lukon, lähdin tankojuoppoilemaan kohti kotia järkyttyneenä, miettien, miten saatoin laistaa tuolla tavalla ihan perus ihmisyydestä. Heräsin tähän katkeraan tuntemukseen. 

Oli helpotus herätä, tajuta, etten ole sittenkään käyttäytynyt aivan noin järjenvastaisesti, välittämättä kaikesta lukemastani ja omista arvoistani. 

Vompsu tuli ehkä maskitta uneeni, koska puhuimme eilen keskenämme. Kerroin, miten tajusin, että hakemani paikan sai ihminen, jolla oli vähemmän kokemusta siitä työstä, ja aprikoin ääneen, kuinka paljon tällaisiin saattaa vaikuttaa se, että meniin haastatteluun FFP tiiviisti kasvoilla ja asiaa mitenkään selittelemään vaivautumatta. (Minusta selityksen taakka on periaatteessa niillä, jotka eivät suojaa toisia eivätkä itseään.) Minulle tarjottiin myös etähaastattelun mahdollisuutta mutta valitsin lähin, koska minulle oli tärkeää, että he tajuavat, että aion käydä töissäkin lähit hengityssuojain kasvoilla. Kun tiimi on pieni ja tiivis, on tärkeää, ettei sinne muodostu mitään outoja kyräilyjä - sellainen olisi raskasta kaikkien kannalta, joten ajattelin, että heidän on parasta samoin tein nähdä, miten siirrän arvoja käytäntöön pyytelemättä erityisesti anteeksi toimiani tai tietyllä tasolla piittaamatta siitä, miten muut toimivat näissä asioissa. (Tietyllä tasolla olen tietysti edelleen shokissa siitä, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyvät aiempiin kuvitelmiini nähden.) Tässä kohdin se vaan näkyy niin paljon selvemmin kuin monessa muussa kohdassa. Vaatteista ei näe, että ne on ostettu ekologiasyistä käytettyinä, samalla tavalla ei näe, että autosta on kieltäydytty samasta syystä, että on samasta syystä pitäydytty kasvisravintoon jo ties kuinka pitkään, ettei ole taaskaan lomamatkailtu mihinkään ja niin edelleen. Ihan saman erilailla tekemisen ja erilailla asioiden hahmottamisen kanssa olen itse elänyt jo vuosikymmenet. Kuunnellut ihmisten naureskelua aromipesille ja työntänyt itse kypsennettävät siihen haudutuslaatikkoon, koska minusta sähkön säästäminen oli hyvä juttu jo ennen kuin hinnat nousivat. Sitä ei vaan ole nähnyt samalla tavalla yhdellä vilkaisulla kuin hengityssuojainta. Ja enimmäkseen olen katunut niitä kertoja, kun olen avannut suuni, ja paljastanut, että ajattelen ja toimin toisin. 

Toki peruskouluni käyneenä tiedän, että erilaisuus ei saisi liikaa näkyä. En ikinä täysin nielaissut sitä ajatusta, koska tosiasiassa olemme erilaisia - taustoiltamme, ihonväriltämme, äidinkieleltämme, iältämme ja niin edelleen. Iso osa niistä erilaisuuksista on sellaisia, joita ei voi noin vain valita tai valita pois. Osa on valittavissa, mutta mikä on normaaliusvalitsemisen motivaatio? Tähän kysymykseen uni kai pureutui. En osaa keksiä juuri surullisempaa asiaintilaa kuin sen, että joku tulee valinneeksi pitkittyneet terveysongelmat, joista ei ehkä noin vain valitakaan pois, tullakseen tässä ja nyt käsitetyksi "normaalina". Ja ei, en ajattele tätä tunnillani käyvien mummujen ongelmana tai niiden ihmisten ongelmana, jotka matkustavat lähijunassa, vaikka seuraukset tietysti lankeavat etupäässä heidän kannettavikseen. Ajattelen, että tiedotus on sakannut pahan kerran. Minulla on koulutukseni, minulla on kiinnostukseni ja elämäntapa, jossa jää aikaa seurata tällaista asiaa. Dystopiakurppana (tämän nimen opin yhdeltä joogakollegalta, hän kuvasi ilmiön ja totesin iloisesti, että just tuo olen; olen rakastanut dystopiakirjallisuutta koko sydämestäni) olen tietysti äärimmäisen kiinnostunut tästä live-dystopiasta ja perehdyn asioihin. En voi olettaa, että kaikki tekisivät niin. (Jälleen, peruskoulu: kukaan ei voi käsi sydämellä sanoa, että kyllähän kaikki ihmiset tonkivat tietoa villisikalauman intensiteetillä. Ollen vieläpä niin röyhkeitä, että eivät ihan siltä istumalta usko, mitä joku ylilääkäri kotomaan lehdessä lausahtaa, jos sen lausahtama sattuu olemaan ristiriidassa alan kansainvälisten asiantuntijoiden käsitysten kanssa.) Olen ollut tyytyväisempi, näin jälkiviisautena, niihin elämäni ajanjaksoihin, jolloin olen antanut tarmokkaammin huutia yleisesti jaettujen sukupolvikokemusten läpikäymiselle ja tehnyt omia asioitani. Ja vähän näreissäni niistä jaksoista, jolloin olen kääntänyt päättelyn kuutamolle ja antanut virran viedä. Koska lopulta se tuntuu vähemmän tempautumiselta, ylipäänsä: se tuntuu vähemmän. Vähemmän kirkasta iloa, vähemmän epätoivoa. Mitäpä muita mittareita minulla olisi? Ehkä, että ymmärrän (edes valheellisesti), miksi teen jotain, ja että tunnen iloa velvollisuuksistani. Mutta ennen kaikkea tuo tuntuma kertoo, olenko linjannut toimintani syvempien arvojeni mukaisesti. Miksi siis en hyödyntäisi tätä tietoa linjatessani toimintaani nyt?

Vompsu piti ihan mahdollisena, että hengityssuojain kasvoillaan ihminen ei ole sopiva. Ehkä mihinkään. Hänen käydessään konferenssissa hän herätti huomiota hengityssuojaimella sisätiloissa ja yöpymällä teltassa muiden yöpyessä hotellissa. Muut eivät olleet uskoa näkemäänsä ja päivittelivät sitä ääneen. Vompsu oli tapansa mukaan vaan sanonut, että hänelle on tärkeää, ettei hän tartuta tautia kenellekään. Ne, jotka läsnäolijoista tiesivät hänen pakko-oireisesta häiriöstään, ehkä laittoivat koko jutun sen piikkiin. Hänen entinen esimiehensä oli tullut osoittelemaan sormella kahden kesken ja arvuuttelemaan, että varmaan Vompsu oli jättänyt rokotteet ottamatta. Kun Vompsu oli kertonut meidän hakeneen neljännet rokotteet Tallinnasta, tämä hahmo oli hämmästynyt, ja ehkä sitten taas ajatellut pakko-oireista häiriötä. Siihen on niin helppoa turvata, jos pitää sen sortin oikoteistä. Minä en pidä. Kuuntelen tarkasti Vompsua, mitä tulee lausuntoihin sopivuudesta, koska hän on totisesti saanut oman osansa siitä, ettei ole ollut sopiva. Kun tutustuin Vompsuun, hän kertoi avoimesti mutta vähän kauhuissaan tästä pakko-oireisesta häiriöstä ja pelkäsi, etten voi suhtautua häneen sen takia ihmisenä vakavasti tai tasaveroisesti. Hirvittävä asia pelätä. Koska en tiennyt asiasta juuri jotain sosiaalipsykologiaan tentittyä oireistoa enempää, kyselin, miten hän toimii ja miltä se tuntuu tämmöisissä ja tämmöisissä tilanteissa. Kuuntelin vastaukset ja koetin kuvitella, millaista on elää siinä maailmassa, ja totesin, että enimmäkseen se oli maailma, jossa haluaisin elää oikeastaan enemmän kuin omassa hutiloivassa arjessani. En kaikissa kohdin - siihen on syynsä, että siihen saa lääkkeitä ja terapiaa. Mutta enimmäkseen kyse on Vompsun kohdalla siitä, että hän pysähtyy ajattelemaan paljon meitä muita useammin, miten hänen toimensa voivat vahingossa, tahattomina sivuvaikutuksinaan, vahingoittaa toisia tuntoisia olentoja. Ja osin, koettaa ennaltaehkäistä nuo vahingot. (Tämä on se järkevä osuus, jota halusin itselleni.) Ja osin, koettaa kulkea etsimässä vanaveteensä jääneitä kärsiviä, joille voisi soittaa ambulanssin. (Tätä en toivoisi kenellekään: se tuottaa paljon kirveltävää tuskaa.) Sitoutuessani seurustelemaan sitouduin siihen, että autan häiriön hankalammissa puolissa mutta kieltäydyn tarkastelemasta sitä keskivertotallaajan näkökulmasta jonakin epänormaalina ja korjattavana. Etenkään korjattavana-ASAP. Päinvastoin: haluan tarkastella, mitä voin oppia tästä. Miltä yhteiskunta ja "normaali" näyttävät tästä maailmasta katsottuna. Suunnata muutospaineen mieluummin niitä kohti. 

Keskustellessamme illalla ajattelin, että totisesti, vaikka meillä on aika huonosti mitään romanttista kautta koskaan ollut, puolisous on meissä vahvana, ja oli silloinkin, kun erosimme. (Emme ole edelleenkään saaneet aikaiseksi mennä maistraattiin. Kai tässä ehtii vielä.) Tietty avoin solidaarisuus, tasavertaisuus. 

Ne eivät vaan osanneet positioida sinua, sanoo Vompsu. Kaikki ne merkinnät sinun CV:ssäsi, ja hengityssuojain, eivät ne tajunneet, kuka sinä olet. Sopivat on helpompi positioida. 

Nyökkäsin Vompsulle, niin ehkä. Ehkä ihmiset haluavat helppoutta. Helppoutta määritellä, tyypitellä. Ongelma tietysti on se, ettei meistä kukaan ole "kuka sinä olet". Kaikissa on jatkuvasti mahdollisuuksia singahtaa tänne tai tuonne, käännähtää, kiepsahtaa, muuttaa suuntaa ja lähestymistapaa. Mennä virran mukana tai harata vastaan kuin jokin ammoinen ranka, joka hädin tuskin pilkistää mudasta mutta voi yhtäkaikkisesti iskeä kahlaajan varpaaseen kipeästi, ehkä jopa luun pituussuunnassa halkaisten. Vaikka se ranka ei taatusti ketään halua vahingoittaa eikä ole ensimmäisessä mieleen tulevassa merkityksessä edes elossa. (Ja silti osa elämän kiertoa, muuttumassa muuksi.) 

Positiointipuhe on kummallista. Haluaako joku oikeasti positioida toiset? Onko se vain joku lohdutusheijastus itselle ja omalle sisäryhmälle? Haluaako joku olla helposti positioitava? Onko normaaliuspaine osapuilleen juuri sitä? Jos on, kai sitä positiointia oikeasti sitten tapahtuu tai se koetaan jotenkin tarpeelliseksi näkökulmaksi ajatella vuorovaikutusta? Liittyykö tämä jotenkin brändäämiseen ja henkilöbrändäämiseen? Viestintään: pieni lusikka kerrallaan, luurangot kaappiin? Jos ihminen pystyy ottamaan vastaan puolen tunnin asiainvaihdossa kunnolla kaksi tai kolme uutta asiaa, onko järkevää pitää asiat tosiaan vaan niissä kahdessa tai kolmessa ja varmistaa, että ne menevät läpi, ja olla leikittelemättä millään sivuajatuksilla. (Huomaan nostaneeni jo otsikkoonkin neljä asiaa. Paha ihminen, huono viestijä, jos oletetaan, että oletan, että kaikki sanomani on uutta. En oleta sellaista: ajattelen ihan samoja kuin kaikki muutkin. Pikemminkin niin. Ja trallallaaa, tässä sitä virkkaan tyhjyyden reunaan nirkkoa. Sanoja, joiden merkitykset olen unohtanut, mutta joita käyttelen sulavasti. Jotenkin liittyvät käsityöhön. Nirkko taitaa olla jonkinlainen virkattu uloke, jolla ei ole mitään muuta virkaa kuin roikkua mukana ja läpsyä koristeellisesti.)

Yhtäkaikkisesti, tajusin taas illalla, ja aamulla, unesta herättyäni, että olin aivan naulan kannassa pandemian alkaessani ja soittaessani Vompsulle, että tule sieltä ulkomailta pois tänne. Eihän tämä enää kenenkään terveydelle turva ole samalla tavalla kuin alkumetreillä, kaukana siitä. Koronakuolemissa per satatuhatta kiritimme kiinni ykköstä Kreikkaa, kun viimeksi vilkaisin. (Tietysti kehittyvissä maissa kirjaamiset tehtäneen eri tavalla kuin siellä missä systeemi työllistää isomman osan väestöä.) Mutta ainakin me täällä voimme tukea toisiamme, pohtia yhdessä ja sanoa ääneen, että arvostamme toisiamme juuri sen takia, että edes yritämme toimia siten, kuin ajattelemme, että kaikkien olisi parasta toimia, jos heillä olisi aikaa, rahaa, informaatiota, motivaatiota, toisinaan jopa röyhkeyttä. (On helppoa tuntea itsensä röyhkeäksi, kun toimii eri tavalla ja pitää vielä toimiaan perusteltuina.) Yksin voisi olla aika musertavaa uida vastavirtaan näine ajatuksineen, että ihmisen terveyttä tulee suojata. Että sillä on väliä, tuleeko pitkäaikaisoireita. Ajattelin aluksi, että tämä yksinäisyys voisi musertaa etenkin Vompsun, mutta päivä päivältä tajuan tarkemmin, että kyllä se saattaisi minutkin mankeloida. Etenkin nyt, kun absurdi tihentyy: kun sekä Kiina että Intia ovat saaneet julkistettua sen, mistä länsimaidenkin etevimmät ovat puhuneet heti pandemian alusta lähtien: nenärokotteet, joilla on edes periaatteessa mahdollista estää myös tartuntoja. Nähtäväksi vielä jää, lunastavatko nenärokotteet niihin kohdistuvat odotukset taudin ehkäisyssä ja saammeko niitä joskus tännekin. Yhdysvalloissa on puolestaan löydetty neutraloiva vasta-aine, joka tehoaa kaikkiin nykyisiin variantteihin. Vasta-aine löydettiin etsittäessä vasta-ainetta HIVille. Uusia hoitoja tulee kaiken aikaa ja sitä vasten tuntuu oudon pessimistiseltä, miten moni ajattelee, ettei tämä tilanne tästä mihinkään muutu ja ettei siksi kannata enää suojata ja suojautua.

Mutta tilanteet muuttuvat. Myös tämä tilanne. 

(Suoraan sanottuna, Kiinan julkaistessa rokotteensa ajattelin, että tämä selittää sen koronapolitiikkaa, ja että tämä oli todellakin odotettavissa. Tiesin, että siellä kehitetään yhtä nenärokotteista. Suomessakin olisi voitu kehittää. Mutta tukia syydettiin mieluummin turkisteollisuuteen ja ties mihin muuhun.)

Tavallaan on hurjaa, että on hieman samanlaisessa pyörteessä kuin talvena 2005/6, tai toisaalta, myös talvena 2009/10, tai 2016, kun sairastuin ja muutuin siksi, joka olen nykyään, mutta nyt sen pyörteen silmä on jossain muualla, kauempana. Että taas ajatukset, näkemykset hiertyvät pakotteissa uusiksi. Että on vaikeaa tunnistaa noita aiempia ihmisiä, toisia, itseään. Koska kukaan ei ole kukaan: kaikki muuttuvat niin nopeasti ja perinpohjin, putosi komeetta hiuksiin, keuhkoihin tai hypnopoliksen eläintorille. 

Helpottumisesta ja isoäidin suklaakekseistä

Helpotusta ei useinkaan näy perustunteiden listassa, vaikka - no, sanotaan vaikka, että olen helpotusihmisiä siinä missä hämmennysihmisiäkin, ja kiinnostusihmisiä. En ajattele helpotusta vain huolen jälkenä. Usein ne huoleni ovat kuitenkin aika pieniä mutta helpotus suonkaltainen, sisäänsä imaiseva ja joskus liki horisonttiin ulottuva. 

En saanut hakemaani työtä ja koin juuri tällaisen valtavan helpotussuon. Olisin halunnut vain käydä nukkumaan mutta kas, kausi mokoma meni juuri alkamaan ja samalla sadonkorjuuaika jatkuu. Ehtoisasti homehdutin yhden satsin päärynöitä, joita koetin hapattaa. Saas nähdä, mikä muu säilykkeistäni vielä homehtuu ajan mittaan. En erityisesti säikähtele näitä kohtia. koska oppirahat on maksettava. On tässä oppiraharakkojakin käsissä, ja palovammoja. Kun kätensä polttaa riittävän monta kertaa ja on tuhonnut riittävän monta uunikinnasta, voi tilata purkitustyökalut. Ihan oikeasti. Kyllä minulla on kauden alettua kolmekymmentä euroa pistettäväksi siihen, etten jatkuvasti tärvää käsiäni. Vaikka sähkön hinnat olisivat mitkä talvella. 

Ystävän kanssa pohdimme, riittävätkö rahat talven yli. Vastaan, että Vompsun mielestä riittävät, emme joudu myymään taloa. Ja että itse en sitten mieti tätä lainkaan. En halua, pysty, jaksa. Ulkoistan. 

Ehkä sen takia ajattelen, että voin ostaa tuommoiset purkitustyökalut.

Sää kylmeni, vilustuin ja luimistelin lohduttomana kaksi päivää, että olenko kuitenkin ehkä saanut koronan kaikesta huolimatta. Mutta sitten heräsin taas ihan omana itsenäni ja totesin, että ehkä edellisviikon omituinen haluttomuus siihen, tähän ja tuohon, sormien välien auki syöpyminen ja sienitautia kukkiva varvas kertoivat jostain alla muhivasta. Nekin katosivat samalla kuin limaisuus. Sekin helpotti. Samaan aikaan kuulin, etten saanut työtä.

En muista ikinä suhtautuneeni muulla kuin ensisijaisella helpotuksella siihen, etten saa työtä, jota jokin osa minusta kai ajattelee, että sitä pitäisi haluta, kun on kerran erehtynyt kouluttautumaankin. 

Töissä on vaan hankalia piirteitä, kuten että pitää sitoutua tiettyinä aikoina telkeytymään sisätiloihin. Joissain töissä se ei haittaa - opiskeleminen, joogan ohjaaminen - koska ajatuksilla on tilaa liikkua. Mutta on paljon töitä, joissa pitäisi jaksaa vuorovaikuttaa kuten aikuisten oletetaan tekevän, jotenkin ihmishahmoon, meritokraattiseen ajatteluun ja ties mihin muuhun paskaan pitäytyen. Joissa pitää esittää hyvin kapeaa kuvaa. Ja pahimmillaan siihen menee koko kapasiteetti, niin että tuntien jälkeen on vain aivan puhki, koska on muuttunut kaiken maailman merkityksettömiksi transaktioiksi. Lounaallakin on saattanut vain mutustaa jotain aiemmin kasattua kotitekoista silmät sumeina ja hopottaen itselleen jaksa jaksaa. Jaksa jaksa kivun päälle, jaksa jaksa mielettömyyden päälle. Tämä työ olisi tuskin ollut sellainen. Sellaista työtä ei mikään osa minusta olisi osannut haluta ehkä enää hakea vaikka kuinka sähkön hinnat sitä ja tätä. Mutta yhtäkaikkisesti, helpotus. Ja sitten äiti pahoittelee, etten taaskaan saanut työtä. 

Jos tässä ajassa ja maailmassa erehtyy ajattelemaan, että ihmisen ensisijainen työ on kuitenkin elää elämäänsä mahdollisimman avoimesti, uteliaana, mitään torjumatta (ikään kuin se olisi mahdollista) yrittäen sitten samalla kuitenkin hankkia myös elantonsa niin ettei ihan joudu elättinä vain olemaan, niin omituista tunnevieraantumistahan siitä seuraa.

Maailma on toisaalta täynnä vieraannuttavia sanoja, käsitteitä ja asioita, prosesseja. "Elämänhallinta", "urasuunnittelu", "protestanttinen etiikka", noin esimerkiksi. Kirjassa, jota parhaillaan luen, Michael Sandel kirjoittaa, että amerikkalaiset olettavat eurooppalaisia enemmän, että omasta urakehityksestään ja ansioistaan voi noin vain päättää, että voi ryhtyä takomaan onneaan. En tiedä, mistä kiikastaa, mutta olen aistivinani samanlaista eetosta kyllä täälläkin aika tavalla. Jotenkin koulutusta pidetään tärkeänä. Ja niitä oikeita työpaikkoja. 

Onnistun kokemaan vierautta jopa sen keksipurkin kanssa, jossa miehen veli vaimoineen toi meille mansikoita ja jonka kanteen on kuvattu jotenkin imelällä fotorealistisella maalaustyylillä isoäiti lapsenlapsineen suklaakeksejä valmistamassa. Kuva herättää epäuskoa. Ensinnäkin, isoäiti ei näytä sen sortin ihmiseltä, joka on tehnyt fyysistä työtä ja iltaisin vain lysähtänyt väsyneenä kasaan. Epäilen, lieneekö tämä isoäiti myöskään eronnut - keittiö on niin suuri, ettei sitä yhden mummun eläkkeellä ylläpidetä. Minun kokemukseni isoäideistä on toisenlainen kuin kuvassa myhäilevä olento. Tämä isoäiti tuskin myöskään menee kävellen tai potkukelkalla paikkoihin. Hän on sen oloinen, että pihassa on ennemminkin joku auto, jota isoäitikin osaa ja saa halutessaan ajaa. (Edes äitini ei ole ajanut korttia.) Keittiö on puhdas - mutta kenen vanhuksen keittiö on puhdas, eiväthän he kaihiltaan näe fläkkejä eivätkä nivelrikoltaan jaksa olla niitä hankaamassa? Ehkä siellä käy siivooja? Ehkä nykylasten isoäidit voivat olla edes vähän tuommoisia? Mutta kun ajattelen äitiäni nyt kun hän, kiitos siskoni perinteisempien unelmien, on edennyt isoäitivaiheeseen - missä on osteoporoosin köyristämä selkä? Missä menopausal red -hiusväri ja permantenttien tai suoritustusten hapertama hiusaines? Ja ainakin omien vanhempieni keittiö on aivan täynnä kaikenlaisia tahroja ja pinttymiä ja puoliksi juotuja kahvikuppeja ja kuivahtaneita leivänpalasia, kaikkea unohtunutta hylkytavaraa. (Niin myös minun keittiöni.) Kuva on todella kiero - tyyli näyttää fotorealismilta, mutta onko tuommoisia isoäitejä muka jossain? Keittiön seinätkään eivät kellerrä. Isoäidin kasvoista ei tarkalla tutkimisellakaan voi erottaa epätoivoa, jota tuurijuopon kanssa seilaavat kokevat. Katkeruutta, kun omia lapsia ryssitellään koulussa tai kun lapsen toinen isoäiti sanoo että ei tuo mukula ole minulle mitään sukua, menkää pois, äpärät. Tämä isoäiti on jotenkin saanut myös essunsa pysymään puhtaana ja suorassa, silitettynä, eivätkä sormet ole vääntyneet, nivelet paisuneet ja kipeät. Ei tuo mitään fotorealismia ole, tuo on jotain fotopropagandaa, samantyylistä kuin sisustuskuvat ja asuntojen myyntikuvat - kaikuvia autioita tiloja, joiden varovaisenharmaista seinistä voisi odottaa pian työntyvän esiin jäänmurtajan keulan. Ennemmin sen kuin naapurista kuuluvan yksin jätetyn koiran ulinan tai vaimean musiikin. 

Millaista olisi oloutua elämään suvussa, jossa ei ole jatkuvasti jouduttu suoristamaan ryhtiä paheksuvien katseiden alla ja näyttelemään, ettei itketä? Onko sellaisia sukuja? Muistan jotkut bileet, joita kuokin lukioiässä, ruotsinkielisten bileet, puhuivat siitä, miten kauheaa olisi syntyä sukunimeen, jota toiset eivät tunnistaisi, josta ei heti hoksattaisi, että tuon täytyy olla sukua sille ja sille. Bileet tapahtuivat Eirassa talossa joka muistutti enemmän linnaa. Ehkä siis sellaisiakin sukuja on, vaikkakin epäilemättä vähän. Itse mietin noita juttuja muistaessani sitä, miten molemmat vanhempani muuttivat suureen kaupunkiin nimenomaan katkaistakseen nimestään tunnistetuksi tulemisen. Niiden katseiden kohtaamisen, jotka kyllä palauttavat paikalleen, roskasakkiin, teit mitä hyvänsä. Ja miten vaikeaa vanhempieni on ymmärtää, että meidän pikkukaupunkiin muuttamisessamme ei ole tällaista sävyä. Ei kukaan meitä täällä tunne. Nimemme eivät sano kellekään mitään. 

Joka tapauksessa, on helpotus elää näkymättömänä (vaikka isä sanookin, että elämme Inarissa, tämä on heille emotionaalisesti niin etäällä, puolen tunnin ajomatka). On helpotus, että voi keskiviikon tunnillaan vaan iloisesti huikata heiheit ja että ensi viikolla nähdään, kun vaihtoehto - vielä iholla - olisi se, että joutuisi sanomaan, että minäpä olenkin siirtymässä muualle, ja vaikka se harmittaa, joudun jättämään teidät. Osa tulee tunnilleni toiselta puolen suurkaupunkia. Muistan edelleen, millaista oli viime vuoden syyskauden lopulla, kun jouduin sanomaan yhdelle sennuryhmistäni, että joudun luopumaan heistä, koska matka on vaan jo liian pitkä muutettuani. He olivat kirjoittaneet runon ja halusivat halata ja moni itki. Minäkin sitten itkin. Tuntui vaikealta. He ovat vanhoja ja joutuneet luopumaan jo niin paljosta. Tuntui väärältä muuttaa, vaikka tietysti muuttaminen oli omalta kannaltani aivan loistojuttu ja olisi ollut typerää jättää muuttamatta sen takia, että sitten joutui luopumaan noista muutamista tunneista. Siitä, miten he itkivät, tajusin, että heille se, mitä olin onnistunut sanomaan, oli jotenkin tärkeää. 

Vaikka annoin vain luvan, että kaikki saa tapahtua juuri kuten tapahtuu. Mikä helpotus. 

Annan isoäidin keksipaketin isoäidille luvan olla tuommoinen, annan itselleni luvan vieraantua, annan emootioiden tulla, mielikuvien tulla, muistojen tulla, etenen/peräännyn tulevaan selkä edellä. Aivan kuten omat isoäitini tekivät, ja isoisoäitini, joka syntyi ehkä viimeisellä toivon vuosisadalla, 1800-luvulla. 

Näkemiin, kesä

Jo eilen olo oli vähän niin ja näin, ja muutaman päivän väsynyt kiukkuinen synkeys alkoi saada tarkennusta. Sormien välit syöpyivät auki, vasemman jalan sienitaudin innokkaasti nostattava varvas alkoi taas kuplia mätärakkuloita, yöllä nokka muurautui ihan umpeen ja nivelkivut herättivät sen verran äkeinä, että oli otettava parasetamolia. 

On ehkä viimeinen lämmin päivä tänä vuonna. Ja sitten olen pihalla kasmirvillatakissa ja turkoosissa pipossa, jonka nimi on Jean Pierre, ihan vaan sen takia, että olen sairastumassa jollain tavalla. Eiliseltä peruuntui opettajakokous, tältä päivältä kaveriretki taiteilijakotiin. No, sentään on piha, ja on aika erilaista sairastaa vällyissä synkeässä ja kylmässä talven pimeydessä kuin puolimakuulla elokuun vehreydessä äidiltä saadussa baden-badenissa. (Kun äiti aikanaan kysyi, haluanko baden-badenin, kuulin sen muodossa, haluanko Baden-Badeniin, jonka kuvittelen jonkinlaiseksi kylpyläpaikkakunnaksi, ja koska elämme edelleen korona-aikaa, vastasin tietysti, että en ole ajatellut nyt matkailla, liian raskasta. Sitten selvisi, että kyse oli lepotuolista. "Meillä on aina ollut baden-badeneita." Sanoin tervetuloa.) (Olen varmasti vanhempieni mielestä ihan täysi homekorva, kun en ikinä tiedä tuotteita niiden kauppanimillä. Ne puhuvat sillä tavalla, ovat aina puhuneet, ja lapsesta saakka olen vaan avannut toisen korvan. Ja jos oikein olen asiat hahmottanut, vanhempani ovat suhtautuneet yliopistoiluuni ja asiantuntemukseeni samalla tavalla: toinen korva auki, jotain ihme soopaa taas tupruttaa. Mutta kasvien tieteelliset nimet olen heiltä oppinut, tuosta noin vain, aika pienenä jo, se maailma on onneksi tuntunut molemmista osapuolista kiinnostavalta.)

Koska nyt ei voi kipeänä lähteä rallaamaan, joutui Vompsu juoksemaan sijastani kaikilla lupaamillani ja suunnittelemillani asioilla. Ehkä se ei ollut huonokaan juttu, hänen tuli taas käytyä kaupassa, ehkä kolmatta kertaa pandemian aikana. Katsoin tarkkaan, mitä hän sieltä itselleen osti nanuksi. Olen tuonut selvästi ihan vääriä herkkuja. 

Koska en ole aivan kuoleman kielissä, vaikka keuhkojen alue onkin aivan jäässä ja jäinen viima puhaltaa ylös alas keuhkoputkia ja nenän limakalvot tuntuvat ärtyisiltä, totesin, että viimeinen hyvä päivä, ei voi vain maata, illalla on tulossa sankollinen mustaherukkaa ja tyrniä Hurinalta, joka ryhtyi kylmiltään luomuviljelijäksi. (hurinaan ei voi enää viitata, koska siinä osoitteessa asuu nykyään joku aivan toinen.) Siis todella kylmiltään - ihmiset eivät lakkaa hämmästyttämästä itseäni. Minä en osaisi kuvitella, että osaisin jotain tuommoista, vaikka olen harrastanut kasveja ja viljelyjuttuja jonkin verran jo kotona asuessa ja intensiivisemmin omilleni muutettua, eli nyt ainakin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ajan. Juuri ja juuri uskon, että osaan hoitaa tätä pihaa. Jotenkuten. Ja päärynät eivät odota - täällä on kaksi päärynää, jotka kypsyttävät hedelmiään kovaa vauhtia. Niin että sanko vaan käteen ja poimimaan suoraan puusta, sitten pilkkomaan päärynöitä kahteen suureen lasipurkkiin, joista toista koetan hapattaa Kilner-purkissa ja toista ensin sokerikäyttää ja sitten etikoittaa siideriemon avulla vanhassa keksipurkissa, jossa tavanomaisemmin teen kombuchaa. Olen varma, että saan aikaiseksi vain homeräjähdyksen, mutta pistän ajatuksen interferonien piikkiin: Kylläpä sitä nyt ollaan synkeitä. On sitä muutakin saatu aikaiseksi kuin homeita. 

Jossain vaiheessa päärynöitä pilkkoessa, seisten, tiskipöydän ääressä, ihmettelin, että käteen jotenkin sattuu. Kun kaikki päärynät oli pilkottu, totesin pilkkoneeni sen verran ahkerasti, että kädessä on kunnon rakko kaikkien tautiavaumien lisäksi. Suuret purkit näyttävät komeilta ja päärynää on tuhottu ainakin puolitoista sankollista. 

Ajattelen: no, nyt voi mennä pihalle lepäämään. Kirja mukaan, baden-badenin tyynyt. Ukkonen jyryttää. Ja sitten alkaa sataa. Palaan sisään. 

Kun olen asettunut sisään suht mukavasti, iso kuppi kurkuma-inkivääri-mustapippuriteetä, niin eikö siellä taas paista päivä.  

Aamulla taivaalla kieppui valtava korppilauma pellon yllä. Pääsimme laskuissamme kuuteentoista yksilöön, mutta on aika haastavaa laskea kieppuvaa parvea. Kova oli myös krop kropotus. Kyllähän täällä päivittäin näitä kuulee ja näkee, mutta tämmöistä määrää kerralla en ole vielä nähnyt. Tuli mieleen intia ja sen bramiinihaukat. 

Sisällä ilmanpuhdistimet kohisevat, koska yritämme estää tätä-jotakin siirtymästä kehenkään muuhun. 

Vielä pitää jaksaa virittää muovihuone ylös, ruukut siihen alle, prosessoida herukat ja tyrnit. Päivä kerrallaan olen nauttinut kesän ihanasta. Nyt on kai jätettävä sille hetkeksi hyvästit. Tuntuu hurjalta, miten toiveikkaalta tämän kohdan peilikuva keväässä tuntuu - valoa on kuitenkin aika tavalla! Ja nyt on kuin sukeltaisi syvään kylmeen lampeen, turpeenhajuiseen pinnanaliseen. Iho menettää paahteisuutensa ja muuttuu taas valkoiseksi hyhmäksi. Ehkä kyse ei ole vain valon määrästä, tai lämmön määrästä, vaan myös muutoksen suunnasta. Keho tunnistaa lyhenevät päivät vuosi vuodelta aiemmin, epäröi semmoisen ääressä mistä ei voi perääntyä tai mihin ei voi olla käymättä sisään. 

Muutama kuukausi, ja kesän kuvia katselee taas ihmettyneenä: Kaikki nuo muodot! Eikä muista, miltä tuoksui iltaisin, kun narsissitupakka, enkelinpasuuna ja tuoksuherneet tekivät ilmasta lähen käätymäisen painavaa ja konkreettista. 

Sadonkorjuuaika on vasta alussa, umpioituja purkkeja jo puolitoista isoa laatikollista. Syyskylvö meni pieleen: kirpat söivät taas kaikki brassicat. Ainoastaan sikurisalaatit voivat hyvin. Ja sitten kompostimullasta nousee jos jonkinlaista taimea. Ananaskirsikka taitaa olla täälläkin päärikkaruohomme, ja kakkosena sitrukset. 

Yhtenä päivänä ennen kuin tulin kipeäksi kävelin tuttua peltoa ympäri laulaen ääneen Kesäillan valssia. Koira ei piittaa, vaikka vähän eksentrisoin. Niskakarvat nousivat pystyyn, kesä on vaan niin uskomaton ja ihana ja yltäkylläinen. Ja paras juuri näin metsiä peltoja hevosia haoissaan koira puutarha. En vieläkään meinaa uskoa, että olen päässyt tänne asti, nyt on hedelmäpuu, jonka alla voi istua tuolissa. 

Tänään kipeänä mutta enimmäkseen terveenä. 

Eikö olekin kummallista, että oikeastaan kaiken oppimisen arvoisen on oppinut jo ala-asteella näistä kahdesta laulusta, kesäillan valssista ja dona donasta?

Sekin lienee vain illuusio. Sanat ovat keränneet mukaansa kaikki vuodet ja ajat, joina niitä on mielessään hyräillyt, ja nyt tuntuu, että niissä on kaikki tarpeellinen. Mutta niin, onhan niissä paljon: molemmissa taivaan pääskyt ja maassa kulkevien raskaus ja epävarmuus sinne tänne heitellyksi tullessa. 

Asiat, joista olisi ollut hyvä tietoinen silloin joskus

Harvassa ovat ne kohdat, joissa pystyy ennakoimaan ja ennaltaehkäisemään turhaa pään seinään hakkaamista. Kun pysähtyy ja antaa menneiden vuosien taas tulvia lävitseen, tajuaa monta kohtaa, joissa olisi toiminut toisin, jos olisi tiennyt. 

Olisi suhtautunut toisin vanhempiensa varoitteluihin hybriksen sijaan. Olisi uskonut hyvällä, että viisainta on naida itsensä maaseudulle, jossa voi ympäröidä itsensä niillä asioilla, jotka tekevät olemisesta tasaisempaa, kestettävämpää, iloisempaa, jotka auttavat hahmottamaan armon keskellä haparointia. Olisi kuunnellut tarkemmin tarkkasilmäistä ystävää, joka tiesi jo yli vuosikymmen sitten, että tämä, metsä vieressä, mahdollisuus elää eläinrytmissään ja eläinkehossaan, on se, missä voisin olla onnellinen. 

Jos olisi ollut tietoinen, ihan tosissaan, miten huimaavan erilaisia ihmiset keskenään ovat ja miten yhden taivas on toisen helvetti. Jos olisi tajunnut, että lopulta jokaisen elämä on haparoivaa kamppailua, merkityksen tönkimistä esiin raunioista vaikka väkisin, että suunta kiteytyy vain harvoin, paljon harvemmin kuin voisi kuvitella, että tempautumiset eivät kanna paria vuotta tai ainakaan vuosikymmentä pidemmälle, eivät ammatillisesti eivätkä ihmissuhteissa, ystävyydessä eikä rakkaudessa. Jos olisi myöntänyt jo alkuunsa, että rakastaa vanhempiaan kivuliaan voimakkaasti, tuli mitä tuli, ja että tuo suhde varjostaa kaiken myöhemmän, koska on vaan niin paljon sallivampi, ymmärtävämpi, armollisempi, luottavaisempi, pidempi, pidempimielinen. (Kuinka oikeassa olin lapsena, kun saatoin herätä keskellä yötä ahdistuneena ajatuksesta, että jokin päivä kodista on muutettava pois, koska maailma on rakennettu siten, sen sijaan että kaikki vain pysyisi ennallaan, hyvänä ja kauniina jos koulua ja harrastuksia ei lasketa mukaan. Nuorena oksetti myöntää, että oli ajatellut niin.) Jos olisi hahmottanut, ettei mikään ihmissuhteissa ole koskaan helppoa tai yksinkertaista, niin että arvojen mukaan elämisen ajatuskin tuottaa akuuttia tarvetta repiä hiuksia päästä ja viskoa tuhkaa ympäriinsä kuin jokin maanisesti kylpevä pulu. Vaikka tässä että tänne muuttaessa ajattelimme, että ehkä on hyvä, että talossa on tilaa, tilahan täyttyy, molemmilla vanhenevat vanhemmat, ehkä he tarvitsevat joskus omaishoitajaa, tänne mahtuvat. Paitsi ei emotionaalisesti - jo muutaman tunnin vierailun jälkeen kaikki ovat viulunkielen-kireinä ja toipumiseen menee päiviä.

Jos olisi oivaltanut, että hautajaisia ja kuolemista koskeville asenteille on olemassa omat nimensä ja filosofiansa jo vuosisatojen takaa, mutta Kiinasta. Että on silkkaa hupsuutta mennä yliopistoon lukemaan klassikoita ja filosofiaa, jos on sydämeltään moralistinen mystikko. (Kyllä se on mahdollista.) Aivan yhtä hyvin olisi voinut sekoitella kompostia kaikki nekin vuodet. Olisi asteen helpommin positioitavissa ja sen vuoksi kokisi harvemmin niitä hetkiä, kun joku vaan tuijottaa eikä selvästi tajua. (Haluan lakata viittaamasta Platoniin, miksi aina palaan Platoniin, miksi en huomaa sitä alkaessani hölpöttää ja pölpöttää.) (Ylipäänsä, että lakkaa viittaamasta ja sulkee suunsa ja havainnoi.)

Sitäkin kuvittelin vuosia, että viimein Jumala oli ottanut minulta pois kirjoittamisen vimman. Tai sanomisen vimman. Ei niin, että uskoisin Jumalaan tai olisin silloin uskonut, niin vaan pyydetään J.K. Ihalaisen runossa ja se resonoi vahvasti. "Herra ota minulta pois tämä sanomisen vimma." Mutta mitä vielä. Olisi hyvä, jos olisi tiedostanut paremmin, että sanomisen vimma on vain piilossa, käpertyneenä jonnekin kylkiluiden taakse, käärmekierteellä. 

Kuvittelin vuosia myös, että asiat jotenkin muuttuvat pysyvämmin. Mutta vuosi vuodelta tuntuu yhä enemmän ja enemmän, että kierrän kehää. Vuodenajat muuttuvat, vuorokaudenajat muuttuvat, suunnat muuttuvat joskus harvoin, ylipäänsä monta ilmiötä vuoroin kasvaa, vuoroin kutistuu elämismaailmassa, mutta lopulta ei lakkaa olemasta sama lapsi, joka halusi pitää enemmän kädestä, halusi paijata hevosia niillä kilpailemisen sijaan, halusi käpertyä illalla unille sylimykkyrään niin että kaikki eläimet (leluja, aikuisen näkökulmasta) oli saatu sullottua sänkyyn, ettei kellekään jäisi paha mieli ja kaiho ulkopuolella. Edelleen samat asiat riemastuttavat eniten: pilvet! lätäköt! kasvit! eläimet! lojuminen! tuntoaisti kun keho liikkuu rauhassa! yksityiskohtiin hiljentyvä mieli! hiljaisuus! yksinolo tai enintään muutaman läheisen kanssa olo! kuumuus! aurinko! Edelleen samat asiat kuvottavat eniten, vaikka kuinka koetti muuttaa, siedättää, olouttaa itseään, ettei tulisi vanhemmikseen: ihmisjoukot! päihtyneet! ruuhka! kaupat! hajusteet! ihmisten ilmoilla olo! katsojaksi kutistetuksi tuleminen! sisätilat! kylmyys! Ehkä nämä ovat jonkinlaisia metapreferenssejä? 

Nämä olisi ollut hyvä muistaa, ehkä kirjailla johonkin seinätauluun: Syyllisyys on tunteista arvokkain. Sekä itkua että iloa tarvitaan, ja jos jompikumpi prosessi alkaa kauhtua, alkaa pulmien kausi. Kukaan ei voi riistää eikä toisaalta antaa lahjaksi sitä tyytyväisyyttä, kun katselee illalla itseään silmiin peilistä ja toteaa, ettei mennyt siitä, missä aita oli matalin. Niistä päivistä, jolloin näin voi tehdä, on syytä olla kiitollinen. Harjoittaminen opettaa olemaan tarkertumatta päämääriin. Hengitys kerrallaan. Attribuutit lakastuvat, kun nukahtaa. On osin oma valinta (ehkä metapreferenssejä lukuunottamatta), pukeutuuko niihin aamuisin. (Kas, olen näemmä edelleen karrella työhaastattelun viattoman kuuloisesta kehotuksesta: "Kuvaa itsesi kolmella adjektiivilla." Valitsin adjektiivit utelias, iloinen ja tunnollinen. Aivan yhtä totuudenmukaisesti olisin voinut sanoa: mitään oppimaton, kunnianhimoton, haparoiva. Tai valehteleva, kieltävä, puolustautuva. Miellyttämisenhaluinen, pelokas, närkästyvä. Kaikissa on jokaisen luontumuksen mahdollisuus, kun tulee heitetyksi tai - todennäköisemmin - ahtaa itseään väkivaltaisesti tietynlaiseen ympäristöön, joka kutsuu noita luontumuksia esiin. Tuossa tilanteessa, työhaastattelussa, olin reaktiivinen, epäröivä ja varautunut mutta kuten tuohon tilaan kuuluu, tunnistin sen vasta jälkikäteen, ehkä koska on tajunnalle jotenkin tuskaista todeta, että onpas tässä kohdin epämukavaa ja kammottavaa ja miksi olen sallinut tuoda itseni tämmöiseen laisinkaan.)

Ehkä myös: Itselleen voi antaa anteeksi yhtä sun toista. Toisten anteeksiannot eivät ole omalla vastuulla, anteeksi pyytäminen toki, mutta tässäkään ei kannata takertua päämääriin vaan yksinomaan hoitaa oma puoliskonsa. Borgesin ajatuksia asiasta sopii lukea, jos jonkun toisen toiminta suututtaa.

Nuorena olisi ollut hyvä myös tiedostaa, että myyttisten taivaalla leijuvien värikkäiden säteilevien hahmojen sijaan omat tuttavat olivat tulevia keski-ikäisiä, eläkeläisiä ja vanhuksia. Ja edelleen niitä pieniä lapsia, joihin nuoret aikuiset eivät halua identifioitua sitten millään. Ei, ei vain tiedostaa, vaan tuntea se luissaan: että he ovat tässä suhteessa aivan samanlaisia kuin itse on. Että ne kaikki aikakaudet ovat läsnä, vain pinnan kelmu hämää. (Paitsi silloin kun piirtää ihmisiä - en ole ikinä oppinut piirtämään ihoa kelmumaiseksi, yhtenäiseksi, koska vaikka kuinka optisesti se olisi sellainen, näkeminenkään ei ole optista, irrallaan kokemuksista, ja ehkä juuri piirtäessä puolustukset ovat niin matalalla, että sen informaation on mahdollista virrata myös jos ei nyt tiedostetumpaan, niin ainakin konkreettisesti piirtyvään kuvaan.) Olisi hyvä, jos olisi ollut enemmän voimia vastustaa yhteiskunnan muotitusta, harata päättäväisemmin vastaan. Olen kyllä kiitollinen ja paikoin vaikuttunutkin elämänpolustani, mutta siinä on myös vaiheita, jotka mieluummin olisin jättänyt väliin, lähinnä naimisiimenoa ympäröivän ja sitä seuranneen ajan yritys muuttua sosiaalisesti joksikin aivan toiseksi. Vastustin sitä mallia pitkään, lopulta murruin. Siitä seurasi lähinnä surua ja vaikeuksia. Nyt olen pääsemässä takaisin keskiööni. Myös rakastumiset olisin mieluiten jättänyt väliin. Ja olen sen tiennyt jo silloin, etten oikeastaan haluaisi elämääni sellaista sähisevää rikkovaa voimaa, punaista ja katkeraa, kun en kuitenkaan missään tapauksessa olisi suostunut lisääntymään sukupuolisesti - ja sen funktion turvaajahan tuo voima ennen kaikkea on. Mutta en ole osannut sanoa ei ja siihen tilaan astuttuaan näkee tämän toisen jotenkin - sellaisena missä ei haluaisi viettää aikaa, koska tämä on niukkaa, illuusiotonta, teräväsilmäistä, ja joskus haluaa vain nähdä unta valveilla pysyttelyn sijaan. Nyt ehkä sitä alkaa jo olla turvassa siltä? Rakastumiset eivät ole suuntia vaan tempaantumisia. 

Ulkona aurinko, sees, viikonloppu, kello kahdeksan. Aika mennä purkittamaan yön aikana uunissa hikoilleet tomaatit. Toivon, että umpiointini säilyvät hyvinä. Niitä on jo laatikollinen. 

Vaikka ajattelen, että olisi ollut hyvä olla tietoinen, silloin aiemmin, nyt, jostain, niin se on ajatusleikki, ja aika hilpeä ja keveä sellainen. Eihän asioita voi oppia ennen kuin ne oppii. Ja pidän elämääni hyvänä ja olen siitä kiitollinen, vaikka aika monena iltana ajatus onkin, että olen tunnustellut tätä ihmiselämää riittävästi jo, en jaksaisi enää ja jos kuolisin yöllä, voisin sanoa, ystävät voisivat sanoa, ettei se tapahtunut liian aikaisin, että olin valmis ja tyytyväinen osaani luurankona, matojen ruokana. Tämä on paras elämä, jonka tiedän, kamaline puolineenkin. 

Nyt purkittamaan tomaatit, sillä on elokuu ja ensi viikolla tulee kylmää. 

Somelakko

En ole aiemmin kokenut somea ahdistavana, mutta viime päivien kiukkuinen tulikivenheittely sai aikaan sen, että jonkin aikaa asiaa aamukahdelta vatvottuani päätin pistää somen säppiin toistaiseksi. Blogia en miellä someksi ja pidän tätä tärkeämpänä asioiden jäsentämisen kannalta. Sikäli on todella omituista, että some nieli niinkin moneksi vuodeksi tältä voimavaroja. 

Luen Tonu Onnepalun kirjaa. Ymmärrän sitä paremmin kuin somea. Vähän kuin laajennettu ja nykyaikaistettu Saarnaajan kirja, tuo vanha lemmikki. 

Jostain luin joskus, että Saarnaajasta saisi pitää vasta vanhetessaan, mutta itse pidin siitä jo kaksikymppisenä, samoin kuin Tyhmyyden ylistyksestä. Silti en ole katsonut tarpeelliseksi pohtia, olenko masentunut, kuten Onnepalu tekee. Ehkä se on ironiaa? Varmaa ainakin omalla kohdallani on, että tämän tilan sisältä mikään ei näyttäydy yhtä kammottavana kuin menemiselämä ja romanttinen rakkaus, jota Kalifornian-nainen kutsuu hullun taivaaksi. 

Huomaan jääneeni levottomaksi eilisen työhaastattelun jäljiltä. Oppisinko valehtelemaan riittävän hyvin? Haluaisinko oppia? Haluaisinko sanoa "koronanjälkeinen aika" tietäessäni, että ollaan kaikessa muussa, en taatusti. Eilen oli toisen työpaikan kokous Teamsissa (tätä nykyä teen töitä neljälle taholle edellisvuosien kolmen asemesta). Siellä puhuttiin huolestuneesti heistä, jotka eivät suostu ymmärtämään, ettei koronasta enää tarvitse välittää. 

Olisin tietysti voinut kysyä, kenen mielestä ei, ja miksi ei, mutta muserruin sen yksimielisyyden alle. Vaihdoin kallonsisäisen suotimen siihen, jossa näin luurangot keskustelemassa tästä asiasta Teamsissa. Helpotti hieman. Mutta huomaan herääväni synkeänä ja yksinäisenä ja jotenkin lannistuneena. 

Ajattelen haastattelua, jonka luin männäpäivänä, ja josta olen keskustellut muutaman luottoihmiseni kanssa. Se on kysymyksissään täysin järkeenkäypä mutta tässä asenneilmastossa siitä ei oikein kai ole viisasta puhua. Meidän yhteiskuntaamme on äkisti versonut monia asioita, joista ei ole oikein viisasta puhua. Jotenkin liki kaikki muut näyttävät nollavan kognitiivisen dissonanssin, ehkä auktoriteetin menetelmällä. Itse en pääse yli siitäkään, että jotain vauva.fi-saittia sensuroidaan aivan mielivaltaisesti juuri kun siellä on jotain ei-pelleilymielessä tuotettua asiaakin. 

Seison puutarhassa, korjaan omenia ja talouspäärynöitä suoraan puusta kestokasseihin ystävälle vietäväksi. Saamme kassit toiselle puolelle Suomea kolmannen ystävän avulla. Molemmat ystävät ovat tulleet tutuiksi blogin kautta silloin joskus. (Onpa siitä kauan.) Naapurin mies huutelee kasvimaaltaan ja yskii välillä pahan kuuloisesti. Huutelen takaisin. Ei ihmeemmin liikenteen ääniä, ei kivitaloja, ei asfalttia. Helpotus tästä kaikesta. Lintu lentää koivusta toiseen. Illalla näimme Vompsun kanssa kurkia. Tosin kurjethan kuullaan ensin, ikiaikaiset töräykset, ja vasta sitten älytään tutkia taivaankantta tarvittavalla paneutumisella. Nytkö ne jo lähtevät? No, onhan iltaisin toki jo aika pimeä. Galapagoksentomaatti, joka ei siis ole tomaatti lainkaan vaan villi lähisukulainen Galapagos-saarilta, on kellastanut kaikki lehtensä, samoin Joseph Lofthousen tomaatit, joihin on risteytetty luonnonlajisukulaisia, S. habrochaitesia ja S. pennelliitä. Ne puhuvat vielä luontoa ja säätä, toisin kuin tomaattitomaatit, jotka vaan jatkavat hommiaan sinne saakka että lyhistyvät pakkasiin tai sienitauteihin. 

Tuntuu oudolta kun on äkisti niin kylmä. Pakko pistää kasmirtakki päälle, ja pipo. 

On siellä kuitenkin parikymmentä astetta vaikkei siltä tunnu.

Valmistaudumme talventuloon. Viime talvena kalleimpien kuukausien sähkölasku oli yli 600 euroa kuulta. Meillä on siis pörssisähkö. Kovaa menoa on tulossa tällekin talvelle. Vompsu soitti sähköyhtiöllemme ja kyseli, millainen sopimussakko tulisi, jos irtisanoisimme määräaikaisen sopparimme. Ei heillä ole sopimussakkokäytäntöä, se tarkoittaisi retkeä oikeusistuimiin. Antaa olla, totesimme. Se on vain rahaa. 

Tämä liki kaataa taloutemme mutta aiomme selvitä irvistellen. Olemmehan me aina ennenkin selvinneet. (Tuntuu ihan hullulta, millaisilla palkkioilla elin vuosikaudet. Ihan oikeasti. Nykyään olen mielestäni melkoinen kroisos mutta tietysti melkein kenen muun mielestä tahansa aivan auttamattoman köyhä.) 

Ensi kuussa katolle tulee melko laaja paneelisto mutta se helpottanee laskua enemmän kesällä kuin talvisin, jolloin aurinko ei säteile samaan malliin. Tänään sähkömies kävi asentamassa vesivaraajan sulakkeen sisääntuloon aikakytkimen. Nyt sen sijaan, että varaaja alkaa lämmitellä aina kun jokin laite vähänkin imaisee lämmintä vettä, se saakin lämmittää vain öisin ja silloinkin vain kolmen halvimman tunnin aikana. Sähkömies sanoi, että ei hän kyllä lämmitä vesisäiliötä itse kuin pari kertaa viikossa ja vielä kerrankin viikossa lämmittäen sen pitäisi olla legionellaturvallinen, kunhan lämmittää kerralla vähän korkeammalle. (Ja luultavasti pahin legionellavaarani on ihan muualla.) Varaaja on kuitenkin hyvin eristetty ja veden lämpötilaa pystyy tarkkailemaan aistinvaraisesti - kun se alkaa tuntua viileältä, kytkin päälle. Luulisi sopivan lämmitysrytmin löytyvän aika nopeasti. Lämmintä vettä olemmekin säästäneet aina, myös kerrostaloasukkeina aikanaan. Sellaista kaikkea jää hihansuihin ympäristöjärjestöaktiivivuosista. Vedenkulutuksemme kokonaisuudessaan on ollut suunnilleen puolet sitä mitä edellisillä asukkailla (joita oli myös kaksi, plus kaksi koiraa). Ja roskis tyhjennetään vain neljänneksellä niistä ajoista joina heidän roskiksensa tyhjennettiin. Tiedän tämän niistä esitiedoista, joiden kanssa jätehuolto ja vesihuolto lähestyivät meitä tänne muuttaessamme - olettaen aluksi, että asiat sujuisivat suunnilleen samalla tavalla, kun on yhtä monta ihmistäkin, mutta ei se ihan niin mene. Ihmisillä on hyvin erilaisia kulutustottumuksia. 

Ihmeellinen elokuu. Hedelmiä ja kasviksia ei tarvitse nyt ostaa. Syömme sitä, mikä pihassa kasvaa. Ensi vuonna enemmän penkkejä, enemmän valinnanvaraa.

Tuntuu jotenkin mukavalta työntää kauemmas etenkin naamasto, josta on viime aikoina tullut lähinnä semmoinen kysyvä olo, että haluanko oikeasti olla yhteyksissä kaikkien näiden ihmisten kanssa, ainakaan tällä tavalla. 

Uuvahdusrintama

Voi kauhu, miten keski-ikäinen ihminen väsyykään yhdestä työhaastattelusta. Oli vissiin taas vähän liian jännää. 

Tiskivuori kasvaa, tomaatteja olisi hyvä säilöä mutta kun ei vaan irtoa. Olkoon niin. 

Luultavasti jännittävä ei ole haastattelu eikä ainoana maskillisena vaikka missä tiloissa kulkeminen vaan erilaisten tulevaisuuksien hahmottuminen näkökenttään - tämä on erilainen kuin tuo, ja miten asiat menevät, hitostako sitä voi tietää lopulta, mikä on hyväksi organisaatiolle tai itselle, ja kaiken kanssa voi varmasti elää, mutta täysin eri olentona. En osaa taitekohdissa näemmä edelleenkään yleensä selvästi päättää, että haluan tätä, en tuota. Useimmista haluamistani ja saamistani asioista olen oppinut lähinnä, että käsitykseni niistä oli naurettavan pielessä ja sillä siisti. Joten haluni ovat hirvittävän hauraita. En luota niiden kuvastoon (ellei jostain kehity suuntaa kuten aina välillä käy - ei kyllä ikinä työhaastatteluissa tai työnkuvia pohtiessa). Olen kehittynyt siinä, miten kävellään ulos oletetusta onnelasta, joka paljastuikin kuralätäköksi, jossa mahallaan ollen on hieman hapeton olo.

Takaisinmatkalla kävin kirjastossa, hakemassa yhden ja palauttamassa toisen avaimen sekä Lidlissä katsomassa, olisiko siellä vielä niitä jumalaisia tempehejä (ei ollut; paska juttu). Lidlin ulkopuolella siinä kaksitoistavuotiaat pojat huusivat toisilleen aika vihaisen kuuloisesti aiheesta näkyykö sillä videolla pääministerin tissit vai ei. Rikkinäinen puhelin voi ainakin täällä hyvin, jos muu ei voikaan. Katselin poikia ja ajattelin, että meidän kissat ovat biologiselta iältään vain hitusen noita vanhempia, pitää muistaa se ensi kerralla, kun ne husivat toisiaan ja rallaavat päättömästi rikkoen asioita. Varmasti nekin huutaisivat kaikesta maan ja taivaan välillä, jos osaisivat. Hyvä, etteivät osaa.

Viime päivistä on jäänyt tahmea ja väsähtänyt olo, tunnen itseni liian vanhaksi ja kyllästyneeksi koko ihmiskuntaan. Jotenkin onnistuin sen työhaastattelussa vielä piilottamaan putkinäköistämällä sen todellisuuden, jota kuvailin, mutta kotiin palattua matalapaine vyöryi päälle. Kaikkein absurdeinta on, että ihmisillä on vaikka mitä mielipiteitä tästä kaikesta juhlintakohusta, ja hyvin harva sosiaalisen piirini aiheeseen liittyvistä käsityksistä tai asenteista on itselleni edes etäisesti käsitettävä. Ja toisaalta hyvin harvaa taas kiinnostaa, miten Suomessa koronakuolleisuus sen kun kasvaa. Ymmärrän olevani heille hengityssuojaimineni aivan yhtä käsittämätön. Mutta en osaa olla näkemättä tätä: ruumis ruumiin päälle, ja moni tuttu ihminen joutuu painimaan kaikkien outojen oireiden kanssa miettien, milloin palaa työkykyiseksi. 

Ajattelen sitä, miten ruton jälkeen monissa kirkoissa maalattiin kuolemantanssikuvia piiloon. Nyt sekin tehdään pikakelauksella, silloin kun kuolemia on eniten (tähän saakka). 

Minulla on hengityssuojaimen lisäksi toinen buusteri otettuna ja israelilaisia NONSeja iso laatikko. Edes kukaan läheiseni ei ole (vielä) sairastanut koronaa, ehkä koska olemme pitäytyneet suojautumisessa. Välillä olemme nähneet vanhempien kanssa maskeitta sisätiloissa, nyt kai neljästi pandemian aikana, mutta sitä ennen kaikki ovat aina riipaisseet antigeenitestit. Ei meistä sitä kukaan halua toisilleen antaa.  

Alkaa sataa, pyykit pitää nostaa sisään vaikkei lainkaan jaksaisi. 

Olettaisin, että viikonlopun jommalla kummalla puolen minulle ilmoitetaan, että valitettavasti et tullut valituksi, ja sitten koen helpotusta. Tämän sentään tunnen. Eikä tämä ole kuralätäkkö paitsi niinä päivinä kun ei vaan jaksaisi mitään. Enimmäkseen päivät ovat toisenlaisia. 

Koronapäiväkirjat, osa än plus yksi

Ei tarvitse olla kummoisempi ennustajaeukko sanoessaan, että talvesta tullee vaikea ellei sitten jostain taivaista ala yllättäen ja liki järjenvastaisesti sataa steriloivia nenäsumuterokotteita.

Covidia ei juuri kauheasti testata, ainoaa luotettavaa epidemian mittaria jätevesiseurantaa vähennetään vaikka todetaan tasojen olevan korkealla, hengityssuojaimia käyttää tuskin kukaan, omikronit eivät näytä suojaavan seuraavalta omikronilta, sairastuneen eristysohje päättyy päivään viisi, jolloin tutkimusten mukaan edelleen 94 prosenttia sairastuneista on tartuttavia, liki kaikki tapaamiset tahdotaan nyt pitää lähinä ja kun kysyy etämahdollisuutta ollaan lähinnä kiusaantuneita, jokaisen sairastumisen tiedetään lisäävän pidentyneiden oireiden jättipotin mahdollisuutta, ilmahygieniatoimiin ei näytetä ryhtyneen paitsi eduskunnassa (jonka suojaamista varten ilmeisesti Valtioneuvoston tiederaporttikin sitten teetettiin vaikka aikuisten päättäjien kuvittelisi osaavan suojata itseään paremmin kuin vaikkapa päiväkotilasten), ja jo valmiiksi koko meidän sairaanhoito huojuu ylikuormituksessa.

Päälle vielä apinarokko.

En ole enää pystynyt katsomaan suomalaista mediaa liittyen koronan torjuntaan ensi talvena, se on vaan liian hapokasta huttua, se tiedevihamielinen pestään käsiä, muuta ei voida (vastoin WHO:n ohjeistusta) mutta muiden kommenteista olen ymmärtänyt, että ilmahygieniatoimien sijaan ollaan tiukan paikan edessä taas valmiita pistämään paikkoja (paitsi väestöleviämisen kannalta olennaisia kouluja) kiinni/etään sitten kun tarpeeksi moni sairaala on kaatumisen uhan alla, kun käsien ja pintojen mahdollisesti uudelleen käyttöön otettava dessaus ei maagisesti autakaan, vaikka rituaali suoritettaisiin kuinka taiteen sääntöjen mukaisesti. Terveydenhoitokaan ei saa neljänsiä rokotteitaan, vaikka tiedetään niiden ehkäisevän myös tartuntoja vaikkei toki täysin. (Ellei terveydenhoito hae itse rokotteitaan Tallinnasta - sieltä buusterin saa kyllä ilmaiseksi pop upista jonottamatta 10 min satamasta.) Työikäiset eivät saa buustereitaan myöskään (elleivät hae Tallinnasta; me haimme). Hengityssuojainten tehosta ei uskalleta sanoa kansalle mitään. Saati suositella. Paras kiemurtelija oli vissiin Etelä-Savon joku viranhaltija, joka loihe sanomaan, että nyt kun tilanne siellä on tosi kiperä sairaalakapan kannalta, ei se hengityssuojaimen käyttö ylireagointiakaan ole.

Musta myöskään kalliin hiilidioksidipitoisuusmittarin ostaminen omaan piikkiin ei ollut ylireagointia, koska sen avulla pystyn syksyllä tietopohjaisemmin päättämään, missä laittaa päähän FFP2 ja missä FFP3. (FFP3 on raskaampi, en mieluiten liikuntaa ohjatessani käyttäisi sitä, mutta näillä tautiluvuilla ja tällä toimintapolitiikalla sen lisärasituksen lusiminen saattaa olla lopulta viisainta, kun haluaa pelata suht varman päälle pitkän koronan uhkankanssa.) Ja jos alkaa liikaa ahdistaa kesken kaiken monien suojattomuus, ehkä alan raahata hepasuodattamia rinkalla joogatiloihin, jos mittalaitteen PPM vihjaa, että niille ois tarve. Nehän tutkitusti tehoavat kaikkeen ilmavälitteisesti tarttuvaan. Ja kun olen ennenkin raahannut vilttejä, silmätyynyjä, blokkeja jne. julkisilla ja polkupyörällä tehdäkseni oppilaideni harjoituksesta turvallisempaa, miksen siis raahaisi nyt hepoja, joita niin ikään ei yksikään instituutio tarjoa, koska tutkimustieto ei siirry toimintapolitiikkaan vaan tuntuu, että tärkeintä on olla erottumatta joukosta ja toteuttaa samaa meemiä kuin ne naapurit, jotka on jostain syystä valittu relevanteiksi vertaisiksi. (Voi olla, että hahmotan väärin. Olen tätä asennetta inhonnut niin pitkään ja hartaasti, että pahoin pelkään, että näen sitä sielläkin, missä ei edes ole siihen aihetta.)

Pari päivää sitten kuulin ensimmäisen kerran tämän laulun ja siitä tuli heti korvamato. Pompo katsoi sen elokuvan, jossa tämä on. Minä vain kuulin laulun ja osasin toistaa melodian yhden kuuleman perusteella. Tältä kuulostaa pyhä. 

Ihmiset kuulee tän laulun niin eri tavalla. Mä kuulen tän niin, että kun kerran pystyn perehtymään, osaan lukea tieteellisiä julkaisuja ja seuraamaan suojautumiskeskustelua, niin toimin sitten niin hyvin kuin osaan, annan itseni ja elämäni prosessille, koetan suojata ihan jokaista sairastumiselta, vammautumiselta ja ennenaikaiselta kuolemalta. Että se on ilo, velvollisuus on ilomme, ja epätäydellisyys johon ei saa jähmettyä vaan tehdä niin hyvin kuin voimavaroineen voi ja näillä mennään, koska elämä on pyhää ja ihanaa silloinkin kun instituutioiden sitkas polkuriippuvuus ottaa pattiin. Joku muu kuulee tällaisen rallin niin, että tulkoon tauti jos on tullakseen, tulkoon krooniset vaivat, tulkoon kuolema niille joita emme katsoneet tarpeelliseksi suojata nimetessämme suojauskeinot rajoituksiksi ja juhliessamme sitä, että meidän perheessä oli lievä ja kyllä meidän asiantuntijat on miettineet tän meidän puolesta joten meidän ei tarvi ottaa kantaa, seurataan vaan suosituksia tai jos niitä ei hetkenä x ole, eletään kuin ellun kanat.

Fatalismeja on monenlaisia, jokainen sidottu omaan näkökulmaansa kai aika pitkälti arvojen kautta.

(Pitää varmaan katsoa taas syksyllä Passage to India, kai se jostain löytyy, siinä tämä kiteytyy kaikista parhaiten - ei kirjassa, vaan vain elokuvassa, kirja oli sen jälkeen pettymys, koska etsin siitä sitä mitä löysin elokuvasta, ja kirjan Godbole on eri hahmo ja eri funktiossa kuin leffan Godbole: leffan Godbole toteaa jotain valinnanvapaudesta enkä enää muista tarkalleen, millä sanoin täsmälleen, mutta sen muistan, että tajutessani, mitä siinä sanotaan, tuntui viimeksi, että putosin jonnekin aivan uuteen, tähän, mitä koetin äsken tuohon kirjoittaa - että näkökulma määrää niin pitkälti, ja että ehkä jokainen meistä on monadimaisesti tietyssä heijastuspisteessä, ja että se näkymä koetaan arvoina, ja - ehkä - että jos niitä arvoja vastaan joutuu rikkomaan, se voi tuntua vaarallisemmalta kuin kuolema tai toisten täysin hylkäämäksi joutuminen, se voi suistaa erilaisiin lamaannuksen tiloihin, joissa emootiot lakkaavat ohjaamasta, jossa äkisti ilo katoaa. Mutta tämä on vain hypoteesi, olen ollut elämässäni vain kerran tuollaisessa naamaa halaavassa kuralätäkössä, ja tiedän vain sen, että olen valmis aikamoisiin tekoihin, etten joudu sinne uudestaan.)