lauantai 1. helmikuuta 2020

Mitä pelkäsin lapsena

Seurasin enimmäkseen sivusta keskustelua, mitä ihmiset ovat pelänneet lapsena, ja aihe tuntui jotenkin hyvin kiinnostavalta. Muistin ensiksi ilmeisimmän kerroksen:

Pelkäsin toisia lapsia. Pelkäsin kaikkia miehiä isää lukuunottamatta. Pelkäsin naisia, jotka lirkuttelivat tai lässyttivät, koska heistä tuli mieleen Hannun ja Kertun noita: ole mielin kielin, ja sinulla on ketunhäntä kainalossa. Pelkäsin opettajia, jotka tiesivät mikä on Oikein ja mikä Väärin ja joita vanhemmat ja isovanhemmatkin pelkäsivät - vanhemmille oli iso kriisi, kun väritin kansalaistaidon kirjaan oikeana tapana pestä kädet sen, jossa ei käytetty saippuaa, koska ihotautilääkäri oli kieltänyt minulta saippuan. Opin, että pitää teeskennellä käyttävänsä saippuaa, vaikka lääkäri olikin kieltänyt käyttämästä sitä. Pelkäsin, että paljastun vääränlaiseksi. (Ikään kuin kaikkialle kuroutuva ihottumani, jota kutsuttiin rutoksi, ei olisi sitä jo tehnyt.) Pelkäsin myös lääkäreitä, jotka lupaa kysymättä koskettivat kehoa kylmillä käsillään ja stetoskoopeillaan, väänsivät kipeästä kohdasta ja puhuivat pääni yli vanhemmille ikään kuin en olisi ollut kuulemassa. Pelkäsin talonmiestä, joka poltti tupakkaa ja tiesi jostain, että me olimme ystävän kanssa tuhonneet nurmikon, istutuksen tai portaiden siisteyden leikeissämme. Pelkäsin ambulansseja - pelkäsin niiden tulevan ja vievän minut hullujenhuoneelle, jossa minua iskettäisiin päähän sähköllä ja unohtaisin kokonaan kaikki hyvät jutut. Pelkäsin romaneita, joiden tiesin ostavan tottelemattomia lapsia. Pelkäsin poikien äitejä joiden pelkäsin näpit ojossa olevan kiskomassa minua poikiensa vaimoksi. Sinulla on niin nätti nenä sinä pääset hyviin naimisiin. Sinä näytät ihan ruhtinatar Gracelta. Pelkäsin että minut pakkonaitetaan ja pistetään synnytyskoneeksi. Pelkäsin kolmos-kutosluokan opettajaa, joka pakotti juomaan maitoa (joka sai minut pelkäämään, että kasvan vasikaksi ja lehmäksi, kotona näet puhuttiin siitä, ettei maito ollut ihmistä vaan lehmää varten) ja syömään kauheita koulunruokia, ja joka vaani meitä kaikkia haluten halata. Neljä vuotta pakenin halaamista, minua ei onnistuttu halaamaan. Luokkakokouksessa opettaja ei muistanut minua, olin ainoa, jota hän ei meinannut saada palautettua mieleensä - ajatella, hänen mielensä oli täydellisesti sulkenut pois lapsen, joka oli torjunut hänen läheisyytensä. Ja niin kuin minä pelkäsin opettajaa.

Mietin muiden pelkoja - ydinsotaa, ydintuhoa, tulipaloa. En ole pelännyt niitä. Enkä mitään villieläintä. Vanhemmat pelkäsivät käärmeitä, minä koetin pelastaa käärmeet. En pelännyt sotaakaan valveilla - valmistauduin siihen. Opettelin syötävät luonnonkasvit jo hyvin nuorena - mistä sitä tietää, milloin on tärkeää osata selvitä niillä. Opettelin rakentamaan majan ja tekemään pressusta ja havuista veneen, jolla voi tarpeen tullen paeta vesistöä pitkin. Pelkäsin sotaa unissa, sotaa ja vainoa. Pelkäsin, että jotenkin paljastuu, että olen osin inkeriläinen, ja siksi musta auto tulee. Mutta valveilla en pelännyt näitä - ne olivat perittyjä pelkoja, eivät omia ajatuksiani.

Ja sitten muistin lisää pelkoja:

Pelkäsin pimeää. Pelkäsin kuolleita, joille ei ollut annettu anteeksi ja jotka siksi olivat jääneet tähän maailmaan häälymään. Pelkäsin vampyyreita. Katsoin kaikki vampyyrielokuvat pienestä pitäen eikä se tehnyt hyvää. Pelkäsin, että juostessa liukastun ja puraisen kieleni poikki kuten serkulle kävi. Pelkäsin, että kaadun pyörällä tai pyörä hajoaa allani. Pelkäsin, että hevonen tallaa varpailleni tai puree tai pudottaa minut selästään. Pelkäsin, että luu kädessä tai jalassa katkeaa vain koska olen ollut huolimaton ja varomaton ja tyhmä. Pelkäsin, että kaadun, joka ikisellä askeleella, kun oli liukasta. Pelkäsin hukkuvani joka ikisellä uimatunnilla. Pelkäsin kaatuvani ja tuntevani veren maun suussa joka ikisellä luistelutunnilla - ja sentään harrastin taitoluistelua jonkin aikaa. Pelkäsin koiria koska ukin husky Heni kaatoi minut aina innoissaan maahan ollessani pieni. Pelkäsin koiria niin kovasti että kiipesin äitiä kuin puuta kaulatasolle saakka, kun isotädin perhoskoirat halusivat tervehtiä minua. Pelkäsin koiria mutta vein niitä ulos, vieraiden ihmisten aika hankalia koiria, koska olin jostain saanut päähäni, että se vasta oli jotakin. Pelkäsin kissoja koska minulle oli kerrottu että kissat ovat ihan hulluja ja kynsivät tahallaan. Pelkäsin että epäonnistun akvaariokalojeni kanssa ja jokin aamu ne kelluvat vatsa pystyssä. Pelkäsin että minut myydään koska tuotan lähinnä pettymyksiä. Pelkäsin myöhästymistä. Pelkäsin, etten kelpaa Jumalalle, enkä sitten kelvannutkaan, mutta kostin sen julistamalla kelpaamattomuuden vastavuoroiseksi. Pelkäsin, etten ikinä pääsisi baletin kärkitossuryhmään enkä päässytkään. Pelkäsin kasvavani aikuiseksi. Pelkäsin joutuvani muuttamaan pois lapsuudenkodista. Pelkäsin sekoavani kuten sekosivat ne tytöt, jotka äkkiä alkoivat eronteon lapsuuden ja itsensä välillä. Pelkäsin hylkääväni leikin ja lumon.

Pelkäsin mennä kouluun ja pelkäsin koulumatkoja. Pelkäsin unohtuvani pyhään metsääni lehtikuusten keskelle tanssimaan liian pitkäksi aikaa. Pelkäsin ukonsieniä, joiden kuvittelin jotenkin haittaavan pyhiä lehtikuusiani. Pelkäsin partiota jossa muut tuntuivat reippailta. Pelkäsin telinevoimistelua, jossa romahdin päälleni kerran toisensa jälkeen. Pelkäsin pelkäämistä, happamaa makua suussa, mustaa tykyttävää väsymystä pelon syötyä unet ja rikki syöpyvää ihoa.

Pelkäsin kättelemistä. Pelkäsin nousta bussiin ja tulla nähdyksi - räntäsateessakin oli mukavampi kävellä puolituntinen. Pelkäsin ääneen puhumista. Pelkäsin jonkun kuulevan kun kuljin ulkona ja puhuin kerrankin turvallisesti yksin ääneen. Pelkäsin hissiä, jolla ajoin luvatta alle yksitoistavuotiaana yksin. Pelkäsin sairastavani jotain salakavalaa tautia, koska usein olin niin väsynyt ja särkyisä, etten meinannut jaksaa kiivetä portaita kolmanteen kerrokseen. Pelkäsin pianonopettajan huomaavan etten koskaan jaksanut harjoitella läksyjä. Pelkäsin, mitä sitten tapahtuisi. Pelkäsin jonkun huomaavan miten vihasin pianoa. Potkaisin sitä usein salaa ja kun kuumemittari rikkoontui, lakaisin elohopeapallot pianon alle ja toivoin pianolta menevän äänen. Pelkäsin lauantaita heti sen mentyä ohitse, isän motivointiyrityksiä, jotta siivoaisin hänen kanssaan, yritystä keksiä jutunjuurta äidin töistä pääsemiseen saakka. Pelkäsin imuria ja pelkään sitä jollain tavalla edelleen, se on helvetinkone. Pelkäsin sipulia ruoassa, sen makua ja tuntua suussa. Pelkäsin juustoa, jo sen pöydälle nostaminen väänsi maailman mutkalle, iho seisoi kananlihalla, pelkäsin tukehtuvani siihen karmivaan hajuun. Pelkäsin suolakurkkua ja silakoiden ruumiinhajua. Pelkäsin alkoholia juoneita aikuisia.

Pelkäsin kauppojen hajua, valoja ja myyjiä pullapuotia lukuunottamatta. Siellä tuoksui hyvältä. Pelkäsin leipiä, joissa oli päällinen. Etenkin yritys hivuttaa leipään sekä ravintorasvaa, juusto/makkara ja jotain kasvista oli hirvittävä teko. Pelkäsin tulevani hulluksi jo tuollaisen leivän näkemisestäkin ja suuhuni en sitä olisi voinut pistää. Pelkäsin että minua ei kutsuttaisi syntymäpäiville ja kun joskus harvoin kutsuttiin, pelkäsin jo etukäteen, olisiko siellä jokin tuollainen hirviöleipä, tai kuten yksillä synttäreillä, hampurilainen, jossa oli ketsuppia, juusto, suolakurkku, sipulia ja majoneesia - en ymmärtänyt yhtään, miten joku voisi syödä mokoman sekamelskan. Pelkäsin myös kermakakkuja ja limonadin kuplien tuntua suussa. Pelkäsin populaarimusiikin tuhoavan aivoni, kuten isä oli väittänyt uudemman populaarimusiikin tekevän. En halunnut tyhmistyä, koska maailma tuntui aika pelottavalta ja monimutkaiselta ja tuntui tärkeältä pysyä valppaana ja terävänä selviytyäkseen.

Pelkäsin naapurintätiä, joka työskenteli sairaanhoitajana ja tökkäsi paljaaseen pakaraani jotain tököttiä ampiaisen piston turvotettua koko raajan kauheaksi makkaraksi. Pelkäsin hänen kertoneen kaikille, että itkin kivusta, etten kyennyt piilottamaan kipua. Pelkäsin, mitä tapahtuisi, kun vanhemmat saisivat selville, että olin taas mennyt sairastumaan, ja salasin viimeiseen saakka olevani sairas kolisten kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa naama edellä esteeseen ratsastustunnilla ja miltei oksentaen yskänkohtauksen aikana koulun uimatunnilla, jolla en olisi edes halunnut olla (mutta en ollut vielä oppinut lintsaamaan - pari vuotta myöhemmin en sitten uinut enää ollenkaan; milloin minulla oli isän kiisselinkeittoa vastaan kirjoittama lupalappu, että olin muka pudonnut puusta ja tarvitsin lepoa, milloin olin itse tehtaillut virustulehduslupalapun ja milloin minulla oli aina tarpeen tullen kuukautiset - joita minulla ei oikeasti edes vielä ollut mutta mitäpä pienistä). Pelkäsin koulun käsitöitä - onnistuin pistämään sukkapuikon syvälle kämmeneeni ja koulun halvat paskalangat aukaisivat ihottumat verille. Pelkäsin unohtuvani taas haaveilemaan ja että siitä huomautettaisiin.

Pelkäsin kesäloman loppuvan joskus. Pelkäsin joululoman loppuvan joskus. Hiihtoloman. Pääsiäisloman.

Pelkäsin ettei elämä koskaan muutu ja pelkäsin sen muuttuvan.

Pelkäsin etten keksisi hyvää keinoa saattaa itseäni pois päiviltä. (En keksinyt mutta se ei haittaa: aikuisuus on niin paljon lapsuutta helpompaa, valoisampaa ja ihanampaa.) Pelkäsin että menisi monta vuotta ennen kuin keksisin tavan kuolla ketään satuttamatta, myöskään itseäni satuttamatta. Pelkäsin etten jaksaisi sinne asti vaan minut vietäisiin sitä ennen piipaa-autolla ja se tuhoaisi vanhempani henkisesti. Pelkäsin jokaista päivää paitsi lomilla. Pelkäsin vanhempien ystävien lasta, jota vanhemmat väittivät ystäväkseni ja joka julmisteli heti aikuisten silmien välttäessä. Pelkäsin pelata seurapelejä: pelkäsin hävitä, koska se tuntui kurjalta, ja pelkäsin voittaa, koska sain mummun vihat niskoilleni niin tehdessäni. (Lakkasin pelkäämästä tajutessani, että voin antaa tahallani mummun voittaa: hänellä oli hyvä mieli voittaessaan ja minulla oli hyvä mieli, koska tiesin, että oikeasti olisin voinut voittaa jos olisin halunnut.) Pelkäsin kadottavani sieluni asioihin joihin kiinnyin ja siksi annoin ne nopeasti eteenpäin.

Pelkäsin sitä aikuisuutta, jota varten laitettiin leluja ja kirjoja vintille. Aikaa, jolloin minulla olisi omia lapsia. Siihen ei koskaan liittynyt aikuisten puheessa sanaa ehkä. Sittenkun. Pelkäsin, että lasteni isä olisi kaamea juicyfruitin hajuinen poika koulusta, se jonka äiti aina halusi sipaista ja kehua nenääni mainiten hyvistä naimakaupoista. Pelkäsin, etten ehtisi päättää päiviäni ennen tuota alennustilaa koska en keksisi tarpeeksi hyvää metodia.

Pelkäsin umpisuolentulehdusta koska silloin ei voisi välttää lääkäriä eikä sairaalaa. Pelkäsin tilanteita, joissa puhuttiin harrastuksista koska en purjehtinut lasketellut mökkeillyt ja soittaminenkin oli silkkaa silmänlumetta. Pelkäsin, ettei ikinä olisi aikaa tehdä sitä, mitä halusin: halata ponia jossain niityllä, ilman mitään satulaa suitsia aikataulua tavoitteita.

Pelkäsin purukumin tukkivan suolistoni kun olin kielloista huolimatta päättänyt niellä sen isona klönttinä itsetuhoisuuden puuskassa. Pelkäsin ettei ystävä enää lähtisi kanssani ulos leikkimään hänen tehtyään parit oharit peräkkäin. Pelkäsin joutuvani ilman ystävää siihen lapsilaumaan, jonka täytyi tehdä kaikkea karmivan tylsän näköistä - pelata pallopelejä, kirkkistä tai muuta ryhmäkauheutta. Pelkäsin vanhempieni kuolevan auto-onnettomuudessa ja pelkäsin joutuvani jommallekummalle tädilleni josta minut epäilemättä naitettaisiin mahdollisimman pian johonkin karmivaan juicyfruittalouteen tai muuhun amerikkalaiseen hapatukseen (jossa epäilemättä kuunneltaisiin populaarimusiikkia jonkinlaisena lobotomiakorvikkeena) lapsentekokoneeksi. Pelkäsin kutisevani hautaan saakka.

Pelkäsin vanhempien olevan oikeassa siinä ettei ihmisiin voi luottaa paitsi ehkä sukulaisiin. (No ei tietenkään miespuoleisiin sukulaisiin, selvähän se. Paitsi isään. Mutta muuten.) Pelkäsin tulevani niin vanhaksi että minun pitäisi osata sanoa, mitä haluan tehdä ja pelkäsin, että siitä seuraa vaikeuksia, kun ilmoitan haluavani mieluummin kuolla kuin mennä naimisiin.

Pelkäsin unohtavani leikin ja lumon ja lintujen kielen, lehtikuusimetsikön pyhyyden, oman kehoni pyhyyden. (Pelkäsin turhaan: on asioita, joita ei voi unohtaa.) Pelkäsin käyväni samanlaiseksi kuin aikuiset, joiden elämä tuntui olevan käsisärkyä, selkäsärkyä, noidannuolta, hammasleikkauksia, iskiasvaivoja, jalkateräkipua, päänsärkyä, rahahuolia, lasten epäonnistuneesta kasvatuksesta syyllisyyden tuntemista, työkiirettä, ainaista väsymystä ja läskiällötystä.

Kun sisko syntyi, pelkäsin, että minun luullaan synnyttäneen siskon. Työnsin vaunuja ulkona synkkänä ja pelkäsin, että jos kieltäydyn vaunurallista, vanhemmat hylkäävät minut. Pelkäsin satuttavani siskoa koska oli öitä joina olisin halunnut yksinkertaisesti tukkia siskon suun tyynyllä lopullisesti - en kestänyt jatkuvaa itkua ja jatkuvaa valvomista, kukaan meistä ei oikein kestänyt sitä. Pelkäsin, että pahat ajatukseni jotenkin välittyisivät ja sisko joutuisi niiden takia vaikeuksiin. Pelkäsin, että ilot kuihtuisivat niin himmeiksi, etten enää tunnistaisi niitä. Että pyhyys katoaisi silkkaan väsymykseen.

Pelkäsin, että vanhempien vihaisina minusta huutamat asiat pitivät paikkansa paremmin kuin mikään tai kenenkään kehu tai ihastelu. Pelkäsin pilanneeni paitsi heidän elämänsä, myös jotenkin koko maailman tai ainakin kaiken, mihin koskin. Pelkäsin, etten keksisi ikinä tapaa hyvittää kaikkea aiheuttamaani kärsimystä. Nukkumaan mennessä pelkäsin kuolemista enemmän sitä, että heräisin seuraavanakin aamuna.

Tämä on lista pelkistä peloista. Voisin kirjoittaa myös listan iloista. Minulla on ollut mielestäni hyvä, iloinen lapsuus. En uskalla sanoa sitä tavanomaiseksi - en tiedä lapsista riittävästi väittääkseni niin. Mutta muistan kutakuinkin yhtä paljon iloja kuin pelkojakin. Kummatkohan määrittävät meitä enemmän, ilot vai pelot? Ehkä on kirjoitettava lista iloista aivan vain hahmotellakseen vastausta siihen kysymykseen. 

torstai 30. tammikuuta 2020

Epäsymmetria

Sovimme tavaranheittotapaamisen tuntia ennen toista tapaamistani - ystävä on läpikulkumatkalla, ja voin syödä keskustassa aamiaisen tapaamisten välillä yksikseni. (Minua totisesti riipaisi jokin merkityskartta, jossa kysyttiin, kenen kanssa ja kuinka pieteetillä syö. Tänään söin aamiaisen yksin kahvilassa ja lounaan yksin junassa istuen! Illallisenkin syön junassa rasiasta. Yleensä olen ihan kiitollinen siitä, että minulla on ruokaa. Ei sekään ole itsestäänselvyys. Mutta kieltämättä merkityskartta sai huokaisemaan ja muistelemaan aikoja, jolloin tein ruokaa kahdelle. Joskus olen jopa elänyt sellaisen puolison kanssa, joka on auttanut pilkkomaan vihanneksia!)

Ystävä tulvii anteeksipyyntöjä kun saavun paikalle nälkäisenä ja vähän väsyneenä. (Olen tehnyt liikaa dynaamista harjoitusta eikä kehoni meinaa enää muistaa, miten nukutaan aamulla pidempään.) Hän on unohtanut tavaran, jonka takia tulin tänne. Ja koska hän on ystäväni - no, puhelimesta on loppunut akku eikä hän ole voinut soittaa. Häntä huolestuttaa. Nauran ja halaan. Tavallaan minusta on enemmän helpottavaa kuin ärsyttävää, että muutkin unohtavat asioita. (Itselleen olisi aika hankalaa sallia unohtelut, jos muutkin eivät niitä tekisi.) Viime talvena oli samantyyppinen tilanne. Menin varta vasten hakemaan erästä esinettä ja tuoja tuli paikalle ilman sitä. Nauroimme yhdessä ja juttelimme siitä, miten välillä unohtaa ihan kaiken.

Toisille on helppoa antaa anteeksi. Tai siis, minun on. Tiedän ihmisiä, jotka pitävät loukkaavana, jos toinen useimmiten myöhästyy, unohtelee asioita tai muuta sellaista. Itse en jotenkin löydä sitä loukkaamista tuollaisesta. Tuntuisi aivan absurdilta heittää joku ihminen menemään elämästään tuollaisen takia tai suuttua siitä.

Mutta annas kun itse unohtaa jonkin asian tai myöhästyy roimasti! Olen tullut tässä paremmaksi. Ennen menin niin lukkoon ja vihasin itseäni niin kovasti, ettei siinä ollut mitään tolkkua. Jotenkin en enää jaksa. Kun meinaa tuomita itsensä, auttaa, että kysyy, miten itse reagoisi, jos ystävälle olisi käynyt niin. No, selvähän se: ei siitä tekisi mitään ihmeempiä tulkintoja. Miksi siis itsensä kohdalla? Ja niin kääntyy ympäri vanha käsky, että rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi - ei niin, vaan juuri toisinpäin: rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi. Outo epäsymmetria. Se tarvitsee tällaisen korjausliikkeen. Ja sitten jos joku toinen räyhää siitä, että itse on myöhästynyt, on lähinnä hämmentynyt, että mitä nyt. Vaikka aika harvoin sellaista tapahtuu. Mikä saa miettimään, mistä on peräisin suomalaisten maine jotenkin täsmällisinä. Mummojen sukupolvi kyllä, meidän sukupolvemme - on ihan tavallista myöhästyä puolikin tuntia sovitusta ajasta.

Muistan vielä, miten pelottavaa oli ennen myöhästyä pari minuuttiakin. Joskus jätin vain menemättä tapaamiseen, jos tajusin matkalla myöhästyväni. Sillä tavalla menetin elämästäni muutaman ihmisen. En vain tullut paikalle emmekä enää nähneet. (Aikana ennen puhelinta ja nettiä se tosiaan oli siinä. Jonkin aikaa ahdisti liikkua keskustassa ja yliopistolla, kun mietti, että jos törmäisikin, mitä sitten. Mutta emme tulleet törmänneeksi.) Silloin ajattelin, että se heidän menettämisensä oli minulle ihan oikein, mitäs myöhästelin. En tiedä, miksi halusin sellaisen maailman. Mutta on selvä, etten halua enää sellaista maailmaa. On aivan riittävän monia ihmissuhteita, jotka loppuvat toisen osapuolen vetäytyessä. En halua olla itse se, joka vetäytyy, jättää vain tulematta ja ottamatta yhteyttä.

(Tunnen vähän syyllisyyttä siitä, etten ole jaksanut kutsua ihmisiä kylään entiseen malliin. Ehkä se näyttäytyy vetäytymisenä? Mutta vielä joku päivä tösmistyn! Nyt koetan olla ensisijaisesti lempeä itseäni kohtaan: ensin on saatava migreeniväijy ohi, saatava levättyä - tosin pelkään, ettei se ole näköpiirissä ennen kesää. On niin monta koulutusta! Ja paljon työtä! Molemmista olen kiitollinen: tämä on uutta, tämä työn paljous. Ja rakastan työtäni eikä mene päivää etten olisi kiitollinen siitä, että voin tehdä jotain näin absurdia.)

Muistan monia tapauksia, joissa joku on kadonnut kuvioista oudolla tavalla. Kummallisin taisi olla tapaus, jossa järjestölehden päätoimittaja tunki kaiken materiaalin jonkun toisen postiluukusta sisään, muistaakseni varustettuna lapulla, ettei jaksa koko juttua. Tyypistä ei koskaan kuultu sen jälkeen. Tai se ystävä, joka saatuaan työn ja rikastuttuaan siivosi tuttavapiiristään sekä minut, työttömyyden aikaisen köyhäilykaverinsa, joka olin yrittänyt kysyä, eivätkö hänen työssäkäyvät ex-ystävänsä tosiaan pystyisi käsittelemään sitä seikkaa, ettei hänellä ollut yhtä paljon rahaa kuin näillä, että oman äitinsä, joka myös pukeutui uffin vaatteisiin ja muuta yhtä epäillyttävää. Toivon, ettei noihin kohtiin ole sisältynyt näillä ihmisillä yhtä vaikeita oloja kuin omiin vetäytymisiini nuorena sisältyi. Vaikka eihän vaikeissa oloissa sinänsä ole mitään pahaa: niitäkin tarvitaan, niistä oppii. Ehkä pyörrän toiveeni ja toivon, että nämä ihmiset ovat onnistuneet tekemään pahoista oloistaan jotain itselleen tärkeää: oivalluksen, oppimiskokemuksen. Ja voihan olla, että heidän katoamisissaan on ollut aivan toinen logiikka kuin omissani, joissa keskeinen ajatus taisi olla, etten ansainnut ystävyyttä.

Tuntuu mukavalta aloittaa aamu halaten ystävää ja kertoen, että ei haittaa, vaikka hän unohti tavaran, jota tulin hakemaan. Toisiamme vartenhan me täällä maailmassa olemme. Aamiaisellakaan ei tule yhtään yksinäinen olo. Jaksan hymyillä vielä junassa matkalla turvallisuuskoulutuksesta kotiin. Osa ihmisistä tuijottaa ärtyneen näköisinä ikkunan läpi harmaaseen eikä halua vastata katsekontaktiin. Se tuntuu aina yhtä kummalliselta ja hivenen surulliselta. Mutta moni hymyilee takaisin, ja hymyt kuplivat rintalastassa, nostavat sitä ja korvantauksia kattoa kohti. 

maanantai 27. tammikuuta 2020

Markkinoinnista ja kuvaamisesta

Tänään olin osana keskustelua kahden ihastuttavan ja äärisympaattisen olennon kanssa. Tuli puhe markkinoinnista, henkilöbrändäyksestä ja blogeista. Kysyttiin, kirjoitanko blogia, ja vastasin, että kirjoitan. Mutta että tämä ei ole joogaopettajablogi, vaikka minua on likipitäen lapiolla hakattu päähän ja kehoitettu pitämään sellaista.

Muistaakseni kuvasin tätä oksennussangoksi.

On vaikeaa selittää omaa bloggaamista ihmisille, jotka ovat oppineet blogit sillä aikakaudella, kun niihin on jo liittynyt selvemmin markkinoinnin pohjavire. Kai jo aluksikin blogeissa oli välillä googlemainoksia, mutta teksti itsessään taisi kuitenkin pysytellä kaupallisen sisällöntuotannon ulkopuolella. Tai miten sen nyt ottaa: kun bloggasin kuivalehdelle (naurattaa edelleen ystävän luonnehdinta kuivalehden kostukkeesta), olihan se kaupallista sisällöntuotantoa: maksoin vuokrat sillä, että kirjoitin.

On vaikeaa selittää itselleenkään siitä, että oksennussangon täyteen oksentamisesta on joskus saanut rahaa. Kaikkea näemmä tapahtuu. Ehkä ei ole ollenkaan hyvä, että suhtaudun niin pilkallisesti joogapiirien kaikki on mahdollista -sloganeihin. if you can dream it you can do it ja joskus sen tekee vaikkei semmoisesta olisi osannut yhtään uneksua.

Toinen ihastuttavista olennoista oli sitä mieltä, että myös naamastoni oli, öh, henkilöbrändin rakentamista ja palveluideni markkinointia. Olin tästä aika hämmentynyt ja mutisin jotain yhteydenpidosta ihmisiin. Jos ajattelisin sillä tavalla, että kirjoitan palveluideni kohdeyleisölle naamastossa, en varmasti valitsisi aina niitä aiheita - ihan sama kuin täällä. En koe markkinoivani palvelua, koen testaavani, saanko olla olemassa ja ajatella tällä tavalla. Itsehän en lopulta oikein osaa ajatella, että saan olla olemassa, ja ainakin olen kohtuu saletti siitä, etten saisi kokea asioita, kuten koen, mutta olen käytännössä huomannut, ettei kukaan enimmäkseen jaksa ihmeemmin välittää näistä asioista, ja kun kirjoitan ne esiin eikä kukaan tule hakkaamaan minua kirveellä, voin olla tyytyväinen ja kiitollinen ja taas hetken uskoa, että lienen erehtynyt: saan olla, ajatella, toimia näin. Ja kun joku tuohtuu, se tapahtuu joka ikinen kerta jostakin muusta syystä kuin olin osannut pelätä. Niin että tämä on tavallaan hyvin terapeuttista: tiedän, etten kuitenkaan osaa ennakoida, mistä ihmiset suuttuvat, ja että ne asiat, joiden pelkään suututtavan, harvemmin ovat sellaisia. Tietenkään en tiedä, kuinka moni on tallustellut toiseen suuntaan ajatellen, ettei enää ikinä halua nähdä minua - ehkä monikin. Mutta sellaistahan tapahtuu muutenkin. Tämä tällainen sankko-oksentaminen tuntuu itsestäni aika erikoiselta henkilöbrändäysstrategialta. Mutta hitostako minä tajuan näistä jutuista mitään: olen opiskellut filosofiaa, kasvatustieteitä, hierontaa, joogaa ja nyt myös pilatesta, enkä päivääkään markkinointia ja sen sellaista, toisin kuin keskustelukumppanit.

Minua alkoi hieman huvittaa siinä istuessa, koska olin ajatellut aamupäivällä, että joutaessani kirjoitan kahdesta sattumuksesta eiliseltä. Ja kun mietin, miten ne istuivat henkilöbrändäyksen ajatukseen, huvituin.

Sattumukset ovat nämä:

Kävin siis viikonlopun pilateskoulutuksen ensimmäistä viikonloppua. Tietysti kuukautisten kovimmat vuotopäivät osuivat tähän. Ei se mitään: minullahan ei ole mitään kipuja tai sellaisia, ja psyykkisestikin olen vahvimmillani vuodon aikaan. Menin kupittamaan liikuntakeskuksen vessaan vielä ennen aamun ensimmäistä tuntia, jotten sotkisi housuja ja mattoja. Koska olin kiihdyksissä - koulutus on kiihdyttävän hyvä - ja mietin muita asioita, pudotin kupin vahingossa yleisen vessan pönttöön. Istuin hetken ja tuijotin jalkojeni välistä pönttöön: mitä helvettiä nyt teen? Vessa oli sitä mallia, jossa kopissa ei ole edes bideesuihkua. No, koska en saanut aikaiseksi järkevää strategiaa, ongin kupin sieltä pissaisesta ja verisestä vedestä ja pyyhin sen sekä käteni paperilla. Sitten menin yleistilaan ja pesaisin kupin nopeasti lavuaarissa, luikahdin takaisin koppiin ennen kuin kukaan muu tuli ulos kopeista tai sisään ovesta, ja tunkaisin kupin sisääni. Se tuntui vähän ällöttävältä ja riskialttiilta, mutta mitkä olisivat olleet vaihtoehdot? Tunti oli pian alkamassa, muita suojia ei ollut eikä minusta ehkä olisi free bleeding -aktivistiksi heti ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna. Järkeilin: Evoluution saatossa luolamiesoloissa urosten peniksetkään tuskin ovat olleet kovinkaan puhtaita. Emätin on harvoja kohtia, jotka puhdistavat itse itsensä. Silti vähän ällötti. Kun kiiruhdin saliin, huomasin, että tunnin alkuun oli vielä kaksi minuuttia ja meille oli tuotu kärryssä teeastioita ja kuumaa vettä. Kaadoin yhteen mukiin kuumaa vettä ja kirmasin takaisin vessakoppiin, kiskoin kupin sisältäni ja painelin sitä kuumassa vedessä minuutin. Sitten tungin kupin sisääni karmivan kuumana mutta ehkä hivenen desinfioidumpana. Koetin muistella hygieniapassista lukemiani bakteerien kuolema-aikoja. Minuutti tuntui aika lyhykäiseltä ajalta desinfioida mitään, mutta ehkä parempi sekin kuin ei mitään. Sitten pingoin takaisin tunnille, käänsin mieleni pilateksen tekemiseen ja unohdin koko asian. Muistin sen vasta tauolla. Ja illalla. Ja tänään.

Ehkä alan olla kuivilla toksisen shokkioireyhtymän mahdollisuuden suhteen.

Ällötystä ja huolta omasta terveydestä on melko helppoa säädellä kääntämällä huomio johonkin kiinnostavampaan. (Mutta ensi kerralla voisin kyllä ottaa mukaan varmuuden vuoksi toisenkin kuppini, jos liikun kaupungilla. Ehdin viime yön unessa käydä läpi senkin skenaarion, että jouduin sairaalaan antibioottitiputukseen kehtaamatta sanoa, mistä olin hurjan infektioni saanut, koska unessa arvelin saavani sapiskaa siitä, että tein todennäköisyyslaskelmat päässäni kuten tein valveillakin. Jälkiviisaasti: jollain olisi voinut olla tamponeja mukana, jos olisin tajunnut kysyä, mutta ei siinä tilanteessa tullut moinen mieleen - niistä on niin pitkä aika, etten yksinkertaisesti muistanut, että kertakäyttöisiä suojiakin varmasti vielä jotkut käyttävät.)

En oikein tiedä, mitä henkilöbrändillä haluaisin markkinoida kertoessani tämän.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, oli se, miten illalla minua jo nauratti kuppiasia ja olin koulutusviikonlopun hyvin menemisestä (ei yhtään itkemistä, vaikka sanoinkin ääneen, että opiskelin ensin hierojaksi koska ajattelin olevani niin huono liikkuja, ja sitten joogaohjaajaksi, koska ajattelin edelleen olevani liian huono liikkuja pilatesohjaajaksi mutta että nyt olen tullut siihen tulokseen ettei siinä ole kyse siitä, saanko tehdä jotain, vaan siitä, haluanko tehdä jotain) niin hervoton, että tunkaisin viimeisetkin isot lusikat tiskikoneeseen ja tiskikoneen päälle juuri ennen vieraiden tuloa - ja ne olivat tosiaan viimeiset isot lusikat ja olin tehnyt tarjoamiseksi keiton. Tuijotin tiskikonetta kuin riitaa haastaen tajuttuani asianlaidan. Sitten huokasin: okei, syödään ehkä pikkulusikoilla tai jotain. Onneksi vieraat ovat vanhoja ystäviäni ja sikäli samaa heimoa kuin itsekin olen: heidänkään lähtönsä ei ollut mennyt ihan putkeen ja he tulivat puolisen tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa, kun tuli keiton aika, kone naksahti sopivasti pysähdyksiin ja saimme kuin saimmekin isot lusikat. Kun vieraat pahoittelivat myöhäisyyttään, kiittelin heitä siitä ja kerroin lusikoista. Kaikki menee hyvin, sanoin.

En ole varma, rakentaisiko tällainenkaan tarina aivan sellaista henkilöbrändiä kuin arvelen myyväksi.

Jotenkin itsestäni tuntuu, että pyrin kuvaamaan elämää sellaisena kuin se näyttäytyy. Ja jotenkin kuvittelen, että markkinoinnissa tämä ei ole keskeistä.

Siinä saatan toki olla väärässä.

Ensimmäinen koulutusviikonloppu pitkästä pilateskoulutuksesta on joka tapauksessa nyt takana ja tunsin olevani aivan oikeassa paikassa. Vaikka onkin ihan selvää, ettei minusta tule piiskanheiluttajaa eikä tsempparia vaan matkaopas mahdottomuuteen, jäykkyteen, tärinään ja niistä huolimatta voimaantumiseen. Ja että pilateksessa kuten muuallakin minulle varmasti riittänee alkeistaso: työtä piisaa siinäkin. 

torstai 23. tammikuuta 2020

Kinostunut jännitys

Jännitys kinostuu kehoon. Huomenna alkaa iso koulutus, jota olen odottanut pitkään. Keho vastaa tulevaan ponnistukseen vetäytymällä, luimistamalla korviaan.

Jossain vaiheessa jännitys purkautuu.

Eläminen muistuttaa tanssia. Ei sillä tavalla, että se sujuisi tuosta noin vain ja laukkaisi kulmasta toiseen vaivattoman ja suorastaan painovoimaa uhmaavan oloisesti, viuhtoen ja kopisten, vaan sillä tavalla, että keho vuoroin kyyristyy ja oikenee, jännittyy ja singahtaa matkaan, vetäytyy ja lähestyy. Pidempiä pysähdyksiä ei tule. Ulkopuolelta se voi näyttää kuolemaa uhmaavalta laukalta, joka vääjäämättä etenee kulmasta toiseen mutta sisältä käsin tuntee vaijerien kiristymisen, nivelkivun, uupumuksen, tärinän ja välillä tulvivan vapautuksen.

Tapaan tärkeän ihmisen ja kaikki menee pieleen, jos pieleen meneminen tarkoittaa sitä, että molemmat poistumme tilanteesta levottomampina ja ärtyisämpinä. Ja kuitenkin: eikö juuri näissä kohdissa tai oikeastaan niiden vanassa tapahdu oppimista? Tilanteessa tapahtuu jotain niin arkkityyppistä, että väsähdän täysin. Toinen huomauttaa ikävästi enkä äkkiä jaksakaan yrittää auttaa häntä - kysyä, pettyikö hän, esimerkiksi. Koen pientä surisevaa syyllisyyttä siitä, etten ala kätilöidä yhteisymmärrystä, mutta väsymys on suurempi, se huuhtoo kaiken syyllisyyden ylitse enkä vain jaksa tarttua asiaan. Niinpä vetäydyn, peräännyn, tajuan liian myöhään, että ehkä olisi ollut parempi sanoa, että ei, en jaksa tänään nähdä sinua. Jonkun muun olisin jaksanut nähdä, sinua en. Mutta ei sekään paikkaansa: jaksan hyvin nähdä, jaksan hyvin jutella, ja ainoa, mitä en jaksa, on ottaa vastaan protestia ja purkaa sen pommia hellävaroen. En juuri tässä hetkessä.

Juuri se tekee minusta inhimillisen: kun joku toinen ei jaksa alkaa purkaa minun pommejani, ei minulla ole ainakaan mitään perustetta väittää, että minä en kyllä ikinä toimi noin jurposti ja että pitäisi ja että onpa kammottavaa. Tiedän ainakin, miten hidasta oppiminen on. Ja miten takapakkia tapahtuu tuon tuosta.

Tässä tunnistan kasvaneeni: Tunnistan, miten ennen reagoin tällaisiin kohtiin ja että tapa on muuttunut. Ennen jotenkin toitotin ja vaadin oikeutta ja puhkuin itseni suureksi. En osaa sanoa, seurasiko siitä paljonkaan hyvää. Sen osaan sanoa, että siitä seurasi paljon pahaa mieltä ja paljon hidastetta omaan prosessiini - puhkuin nimittäin itseni suureksi eniten itseäni varten, ollakseni varma ja selvä. Tuntuu instant-hyvältä olla varma ja selvä ja silloin voi kuvitella tajunneensa jotain oleellista itsestään. Ehkä jollakin tuo münchhausenmainen temppu jopa onnistuu, mutta minulla se ei toiminut. Sain lähinnä taistelukalakrapulan ja tajusin, että tämä ei ainakaan ole tie, jota haluan kulkea. On löydyttävä jotain muuta.

On hankalaa olla prosessissa. Mietin vuorenkokoisia asioita. Uskon vakaasti, että Laotse on oikeassa kirjoittaessaan viisaalle kaikkien asioiden olevan vaikeita ja vaativia ja asioiden sen vuoksi kuitenkin soljuvan eteenpäin. Iso alkaa pienestä - siksi pienen pommin voisi yrittää purkaa ensiksi. Jos jaksaisi!

Kehoparka. Tämäkin vielä kinostetaan siihen.

Seuraavat kolme päivää vietän prosessin keskellä tiiviillä kurssilla koettaen omaksua jotain hyvin teknistä ja tarkkaa. Pelkään, että alan itkeä kesken kaiken samalla tavalla kuin viimeisellä tosi tosi tärkeällä kurssilla - että taas vaan itken enkä osaa hetkeen lopettaa. Se on kummallinen pelko - itkuhan purkaa jännitystä tosi hyvin. Mieluummin itkisin yksin kotona kurssipäivän jälkeen mutta aina ei saa valita. Ja itkupelkokin on parempi kuin halu pysytellä kantimissa, jossa minua ei voisi mikään järkyttää.  (Hassua, miten vastakkaiset tavoitteet ovat kuin sillä nuorella olennolla, jonka myös ajattelen otokseksi itsestäni.) On ikävää, jos toiset joutuvat kannattelemaan tunnetartunnan hankalia kärhiä kehoissaan. Jälkiä asioista, jotka eivät oikeastaan liity heihin mitenkään.

Tuntuu kummalliselta, että huomenna astun uudelle alueelle, uuteen koulutukseen. Se on globaalisti ottaen hyvin kummallista, kun ajattelee, miten huonot koulutusmahdollisuudet tytöillä monissa maissa on ja miten heitä ajatellaan lapsentekokoneina. 

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Missä haluankin olla

Mitähän oikein ajattelin ryhtyessäni opiskelemaan joogaohjaajaksi? Takana oli ainakin melkein koko elämä ryhmäliikuntatunteja, joilla toisaalta koin pyhyyttä, toisaalta aina välillä voimakasta huolta ja syyllisyyttä ja välillä häpeääkin kehostani, joka kieltäytyy olemasta taipuisa, pehmeä ja norja. Ehkä ajattelin kaiken sen jotenkin yksinkertaistuvan, kunhan saisin lisää taitoa, informaatiota ja niin edelleen. Ehkä olisin voinut ennakoida - muistella ja tutkia sitä, sainko esimerkiksi filosofian tutkinnosta jonkin varmuuden ajattelutaidoistani: juuri päinvastoin!

Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.

Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?

Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.

Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.

Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.

Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)

Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.

Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään. 

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Mahdoton kalenteri

Juttelemme puhelimessa äidin kanssa sen jälkeen kun Kalifornian-nainen lähtee kotiinsa ja ehdin hetken hiljentyä ja palautua omaan tilaani ja keskiööni. Isä täyttää tänä vuonna kahdeksankymmentä ja haluaisi pitää isot juhlat - lähinnä äidin sukulaisille ja meille ydinperheelle. Koska emme ole mikään suuren lapsiluvun suku, missään ikäpolvessa, ja arvostamme enemmän rauhaa kuin hälinää, iso juhla tarkoittaa ehkä maksimissaan kymmentä ihmistä. Äiti tarjoaa paria viikonloppua - toisena kouluttaudun Helsingissä, toisena Amsterdamissa. Jaa, sanoo äiti, sitten varmasti on parasta, että pidämme juhlat ihan sinusta piittamatta, juuri silloin kun muille sopii. Ja me voimme mennä kolmistaan vaikka syömään isän ja äidin kanssa.

Tunnen itseni vähän huonoksi lapseksi, vaikka varmasti olen tosiaan vanhempieni lapsi. Kun olin lapsi, eikö isä ollut aina töissä ja eikö äiti viettänyt monet monituiset viikonloput erilaisissa koulutuksissa? Kyllä vain! Ja minä vannoin, ettei minusta tulisi ainakaan sellaista. Minä olisin aina läsnä rakkailleni! (Ja monta vuotta olinkin, ja tunsin syyllisyyttä liki aina, jos tein jotain minä-, en me-asioita. Onneksi oli sentään joitain minä-asioita, sillä siinä vaiheessa kun suhteet kaatuilevat, minä-ihmiset jäävät ja me-ihmiset usein eivät.)

Kuinka ollakaan, kalenteriin on joku buukannut keväälle seitsemäksi viikonlopuksi pitkät koulutuspäivät. Sitten on vielä lyhempiä pikkukoulutuksia siellä täällä arkena. On niin paljon opittavaa ja haluan antaa joogatuntilaisilleni hyviä vinkkejä ja eväitä - laittaa hyvän kiertämään.

Samalla tietysti ajattelen, että haluan antaa myös vanhemmilleni aikaa - he ovat vanhenemassa mutta jaksavat vielä tehdä yhtä sun toista. Ehdotan taas, että mitäpä jos lähtisimme yhteiselle matkalle kaikki. Meillä olisi samat preferenssitkin: ei alkoholia, kasvisruokaa, kävelemistä ja luonnon ihailemista, ehkä vähän joogaakin. Olemme viimeksi matkustaneet yhdessä muistaakseni vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyksi, joten kokemuksen voisi päivittää. Mutta jotenkin tuntuu kuin tätä olisi vaikeaa saada aikaiseksi - syksyllä tätä yritettiin vanhempien viisikymmenvuotishääpäivänä, mutta koska valmistelu alkoi myöhään, kesän lopussa, kalenterini oli armottoman täynnä. Ehdotin silloin, että buukataan kevääksi jotain. Ei buukattu. Nyt koetan ehdottaa, josko buukkaisimme syksyksi jotain. Etenkin loppusyksy ammottaa vielä tyhjänä. Mutta tuntuu, ettei vanhempien aikahorisontti veny sinne saakka.

Minun on keksittävä joku keino kommunikoida heille, että asiasta on päätettävä riittävän ajoissa ja että matka olisi minusta oikeasti tosi kiva tapa viettää aikaa yhdessä.

Muutenkin olen todennut kalenterini mahdottomaksi, vaikka se onkin rutosti parempi kuin syksypuolella. Jotenkin kalenteri näyttää aina kovin viattomalta ja tyhjältä, mutta annas kun sinne merkkaa matka-ajat tuntien lisäksi, päivät alkavat äkisti näyttää täyteen ahdetuilta ja haastavilta, vaikka matkalla yleensä istunkin junassa tai metrossa ja luen hyvää kirjaa. Ja sitten kun sinne pudottelee vielä kaupassakäynnit, omat liikunnat ja harvat ystävien näkemiset - ja yöunen - onko siellä enää yhtään ylimääräistä hetkeä?

En tiedä, hämmentäisikö tämä minua näin paljon, ellen olisi suurta osaa elämästäni elänyt aivan toisin: ilman merkintöjä tai hyvin vähin merkinnöin, venyvässä ajassa, jossa tärkeintä on ollut oivaltaa jokin idea ja oppia soveltamaan sitä.

En ole ikinä asunut näin kalliissa asunnossa. Vanhempani huomauttelevat minulle toistuvasti siitä, miten kannattamatonta tällainen asuminen on. Mutta viihdyn täällä paremmin kuin olen muualla viihtynyt; ehkä tämä on kaiken sen arvoista - matkaamisen, muutaman lisätunnin viikossa, pienen rahastressin? Aika näyttää.

Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet vyöryvät ohi. Vuosikymmenetkin - vuodesta 1991 on sentään jo 29 vuotta. Ystävä on katsonut suosituksestani japanilaisen elokuvan ja sanoo sen olleen kuolettavan tylsä. Minusta siinä oli koko elämä, kaikki kalenterin tyhjät kohdat. Tunnen ohimenevää surua siitä, miten vaikeaa meidän on ymmärtää toisiamme.

Tai sitä, miten kalenteri aina täyttyy päivien deadlinen lähestyessä.

perjantai 17. tammikuuta 2020

Asiat, joista haluan kirjoittaa

Huomaan, että sykkyrä lähtee taas purkautumaan. Unet ovat palanneet. Milloin olen viimeksi nähnyt unia? Siitä täytyy olla kauan. Nyt unia tulee joka yö tai ainakin muistan ne aamulla herätessäni. Unissa kohtaan itselleni tärkeitä ihmisiä ajalta kauan sitten, eläimiä, merenrannan.

On niin monia asioita, joista haluan kirjoittaa.

Siitä, miten on mahdollista muuttua hevoseksi silloin kun ihmishahmo ei palvele. Muut eivät näe sitä, mutta onko sen niin väliä? Ja siitä, miten outoa on tajuta, että kaikki muut lapsuudenystäväni pitivät hevoset elämän myrskyissä ja yksin minä lähdin toiseen suuntaan vaikken oikeastaan ikinä halunnut - en vain kuvitellut, että minulla olisi ollut sitä vaihtoehtoa, ja sitä paitsi osasin itse olla oma hevoseni tarpeen tullen. Ja totisesti olinkin, vuosien ajan, ensisijaisesti hevonen. Lapsuudenystävästä, joka ei näytä ikäiseltään - hänessä ei tunnu olevan yhtään rasvaa tai silmäpusseja ja hän tekee sen eteen niin valtavasti töitä osin työkseenkin ja vaikuttaa hyvin onnelliselta; olemme vanhentumassa hyvin eri tavoin ja huomaan edelleen rakastavani häntä sillä tavalla kuin perhettään rakastaa. Pyhistä, josta tajusin unessa unohtaneeni kirjoittaa: sanattomasta improvisaatiosta ja halibileistä. Siitä, millainen on oma fantasiani (sen lisäksi että saisin istua tuolissa omenapuun alla kesällä kaikessa rauhassa, että olisi jokin oma paikka ja omenapuu - mieleni on edelleen takertunut valheelliseen omistamisparadigmaan): se muistuttaa epäilyttävästi kadulla kampanjoivien uskisten hempeästi väritettyä lehtistä, jossa leijona ja lammas lojuvat ihmisten kanssa eikä kenenkään ole paha olla, tai valtavaa suklaasoijasammiota, jossa voisi olla kontaktissa toisten kehoihin ja syödä suklaavanukasta sanattoman nautinnon vallassa.

Siitä, miten eilen rippikoulusta kirjoitettuani näin unta rippipapista ja tajusin, että olen ikävöinyt montaa ihmistä sitä jollain tavalla itse tiedostamatta, kuvitellen, että elämän kuuluu tuntua näin kivulloiselta. Muistin äkkiä blogiystävän, joka oli pitänyt yhteyttä tähän samaiseen pappiin vuosien ajan, ja hämmennykseni: onko tuollainen mahdollista.

Ehkä voisin kirjoittaa siitäkin, miten paljon muistutan vanhempiani nykyään.
Isovanhempiani.

Voisin kirjoittaa kuolleista sukulaisista, miten näen heidät nyt.

Ja siitä naisesta, joka tuntuu enimmäkseen vastaavan kysymykseen mitä kuuluu, että kiitos, olen aivan sekaisin edelleen, ja hymyilee aurinkoisesti päälle - ja miten minusta tuntuu siltä, että me ymmärrämme toisiamme siinä hetkessä.

Milloin ehdin tehdä kaiken tämän? On vaikeaa riistäytyä irti kirjoittamisesta nyt kun on aloittanut. Muistan taas äkisti, miten hyvä olo tulee, kun kirjoittaa.