lauantai 4. tammikuuta 2020

Kuulakärkikynän purkamisesta

Kauan sitten kirjoitin alkavani purkaa itseäni - tai sydäntäni - tai millä nimellä sitä sitten kutsuinkaan - kuin kuulakärkikynää saadakseni selville, mitä sisällä on, miten mekanismi toimii.

Kävi vähän samalla tavalla kuin lapsena. Lapsena sain isältä kassillisen mainoskuulakärkikyniä. Kynät olivat mielestäni tosi ihmeellisiä. Tietysti ne olivat virheellisiä, ei niitä olisi muuten saatu jostain ilmaiseksi kassillista. Kaksi tekstiä taisi olla mennyt päällekkäin toisella kynän sivulla. Painoin nappia, terä tuli esiin. Painoin nappia, terä katosi. Kun avasin kynän, näin jousen ja muovisia palasia. Nostelin ne sievästi matolle, joka on edelleenkin mattona tuossa vieressä. Sitten avasin varovasti toisen kynän ja koetin koota ensimmäisen sen mukaisesti. En tainnut ikinä onnistua. Yritin aika monta kertaa. Suurin osa kynistä tuhoutui toki muuten. Tykkäsin esimerkiksi pureksia niitä rikki.

Uskomatonta kyllä, kaikki kynät ovat kadonneet aikoja sitten ja on enää muisto: kokonainen kassillinen kuulakärkikyniä. Olin hetken maailman onnellisin pieni tyttö, vaikka en onnistunutkaan enää kokoamaan kyniä, joille tein ruumiinavauksen.

Elämä on kummallista: siinä jaksottelevat seesteisemmät vaiheet ja kriisit. Se, mikä pätee yhteen, ei välttämättä mitenkään toimi toisessa. Kriisejäkin on eri tasoilla. Kun kirjoitin ylös, mitä olen tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, jotenkin hengästyin ja säikähdin ja mietin, saanko ikinä levähtää. Todennäköisesti en - voin levähtää jostakin, mutta samalla toinen hulluus, toinen diskurssi tulvahtaa sen tilalle. Jos ei ole elämänkriisiä - kuka olen, mitä haluan, mitä en ainakaan halua, miten ajattelen aiheuttavani toisille mahdollisimman vähän tuskaa  ja tuovani mahdollisimman paljon iloa -, tuntuu olevan vähintäänkin terveyskriisi tai uuteen ammattiin initioituminen käynnissä. Nyt tuntuu aivan ihmeelliseltä, että oikeasti opiskelin 11 vuotta filosofiaa - niin pitkään yksi aikuisidentiteetti! Se taitaa olla pitkäaikaisin, mitä minulla on ollut. Ja samalla aloin tuntea, että minut oli teljetty jos ei nyt vankilaan, niin ainakin turhan tiukkaan lokeroon. Kun lennähdin ulos siitä kaikesta, kirjoittaminen muuttui kuulakärkikynän purkamiseksi.

Katselen ammattiin opiskelemisiani - kymmenessä vuodessa kolme uutta tutkintoa, ja ensi vuonna yksi uusi lisää - ja mietin, missä määrin ne ovat käsien pystyyn nostamista ja hengähdystauon pyytämistä elämänkriisistä. En tiedä, miten hyvin hahmottaisin tätä, ellemme olisi Kalifornian-naisen ja Vompsun kanssa keskustelleet työhön pakenemisesta, ja Vompsu puhunut myös viihteeseen pakenemisesta. Tiedän itse paenneeni myös rakastumiseen ja ystävystymiseen.

Ja kaiken aikaa työmaa on odottanut: vielä näin monta kuulakärkikynää purkamatta tai pureksimatta.

Kuinka selvää onkaan, että tuuli on kääntynyt. Ja että sen enteet näkyivät jo viime kesänä, kun tarkasti katsoo. En silloin kyennyt vielä aloittamaan, vaikka yritinkin. Syksyllä olin niin väsynyt, että kun mietin, mitä olen tehnyt, esiin nousee aika monta muistikuvaa ulkovaatteet päällä ja kengät jalassa sängyllä vatsallaan makaamisesta ja itselle sopertamisesta, että saan olla tässä vielä ihan hetken, ihan hetken ja sitten jaksan viedä koiran - kuten toki jaksoinkin - ja laittaa ruokaa, tsekata sähköpostit, olla tavoitettavissa, käydä suihkussa pyykätä tiskata suunnitella tuntien teemat, mitä näitä nyt on. Hoidin työni niin hyvin kuin pystyin ja pelkäsin, mitä aivoissani tapahtuu, tai ehkä koko kehossa. Kadotin sanoja, tarkistin aikataulut miljoonaan kertaan ja tiesin olevani liian reunalla. Tiesin jonkin olevan vialla, mutten osannut sanoa, mikä mätti.

En osaa ikinä paikan päällä sanoa, mikä mättää. Osaakohan joku toinen?

Voi olla, että nytkin olen väärässä. Mutta ainakin olen taas tässä kirjoittamassa. Karhupumppu, kassillinen kuulakärkikyniä.

Joululomalla - no, lomani oli muutaman päivän mutta opetusta on ollut ehkä kolmannes siitä mitä normiviikkoina, joten tuntuu lomalta kyllä - olen ehtinyt vähän enemmän katsella sosiaalista mediaa ja internetiä ja koska olen ehtinyt sen sijaan että olisin vain koettanut levätä kaiken vapaa-ajan, olen todennut maailman olevan aika pelottavassa tilassa. Etenkin silakkaliikkeen käynnistäneet tapahtumat, maahan tulleiden pakolaislasten jahtaaminen ja heidän kasvojensa näyttäminen videolla tömäyttivät minut pahoinvointiin siitä, että kuilut yhteiskunnassa ovat taatusti liian suuret: on ihmisiä, joista on ihan okei jahdata huono-osaisia lapsia, jotka eivät ole mitenkään valinneet tilannettaan. Ja vaikka kuinka olen opiskellut NVCtä ja kasvatustieteissä aikuiskasvatusta, en yhtään tiedä, miten tällaisessa tilanteessa olisi hyvä edetä. (Varmaan siksi että olen noita opiskellut tullakseni ihan ei-kriisi-arjessa toimeen: eikä sekään ole helppoa, NVC:tä ei kannata ajatella toimimattomaksi vain siksi etten suoriudu siinä hyvin.) Kun seuraan keskustelua asiasta, rajalinjat ritisevät voimakkaina: keiden mielestä rasistien kanssa ei pidä keskustella lainkaan eikä heitä pidä yrittää ymmärtää (vaikka tehtäisiinkin erottelu ymmärtämiseen ja hyväksymiseen), kuka haluaa käsitellä jokaisen sisäistä rasistia, kenen mielestä ylipäänsä silakka on väärä metafora ja liikkeen pitäisi koostua haista tai piranjoista. Eikä siinä mitään: ihmiset ovat ja saavat olla erilaisia, eri tavoin asennoituvia, eri arvoja kumartavia. Mutta se varmuus, joka monella on oikeasta etenemistavasta, tuntuu tyrmistyttävältä. Miten he voivat olla niin varmoja siitä, mikä on muillekin oikea tapa edetä? Eikö kaikissa tavoissa ole myös sivuvaikutuksensa ja varjonsa?

Luulen, että vasta tässä kohdin tajuan oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni, miten hurjan erilaisia ihmiset persooniltaan ovat. Tavallaan olen toki sitä koettanut varovasti tutkia, mutta saanut jatkuvasti muistutuksia siitä, että liikun alueella, jolla ei ehkä saisi liikkua. Ja sitten jäänyt vähän yksin aiheeni kanssa. Olen vähitellen alkanut oivaltaa, että tämä on myös puheenaihe, josta ei saa keskustella julkisesti. Selän takana miltei kaikki kommentoivat asiaa eri sävyisin sivuhuomautuksin yksittäisistä ihmisistä mutta julkisesti asian käsitteleminen herättää levottomuutta, puhui erosta vaikka erilaisten toimintamallien, luokkien, sukupuolityypillisten tyylien tms. kautta ja ei-normatiivisesti. Jopa puhe kiintymyssuhdemallien eroista tuo levottomuutta. Ja kuitenkin - kyse on vain persoonasta, yksittäisistä ratkaisuista ja ajatuksesta niiden takana, ei koko ihmisestä. Ihminen ei koskaan voi olla ajatustensa summa - ajatuksethan, jos mitkä, ovat kierrätystä. Aika harvoin sitä keksii jotain, josta ei puhuta omissa piireissä. (Totisesti, tämän huomaa, kun on ollut liki kaikista piireistä poissa nyt kai jo vuosia, ja sitten koettaa palata - toiset käyttelevät jatkuvasti käsitteitä, joista ei ole mitään haisua. Todennäköisesti he eivät yritä olla vaikeastitulkittavia tai nostaa statustaan - heille vain on syntynyt keskustelujen myötä uusia luokituksia, joita he käyttelevät luontevasti. Minulla ei ole näistä asioista mitään sanottavaa, kun en edes ymmärrä, mistä keskustellaan. Ja sitten käyttelen toisaalta omaksumiani termejä kaiken aikaa ja olen pahoillani, kun tajuan olleeni vaikeaselkoinen, ja vaatii suunnattomia ponnisteluita yrittää tiivistää jossain ajattelusuunnassa vuosien aikana kehitetty käsite implikaatioineen toiselle kielelle - vaikka puhua joissain joogapiireissä siitä, miksi "kaikille sopiva" ei kaikista kuulosta itselle sopivalta: kun kaikille sopiva ei kerran tai sata kertaa sovikaan itselle syystä x, ymmärtää vankasti, ettei kuulu kaikille sopivan kaikkiin, että on vain ulkopuolella, no body tai ehkä pikemminkin wrong body.) Ja en osaa olla ajattelematta, ehkä väärin, milloinka en olisi väärässä, yleensä olen - liittyykö tämä erilaisuudesta ja sen ymmärtämisen vaikeudesta vaikeneminen jotenkin siihen, ettei keskustelu etene, että se lokeroituu, kupliintuu?

Haluaisin ajatella, että osaan keskustella erimielisten ja erilaisten kanssa. Se on tietysti ihan hubbabubbaa. Hyvä jos osaan keskustella edes itseni kanssa, ja siinä ei ole mitään toista edes, ei mitään eroa tai erontekoa. Siksi istunkin tässä kuulakärkikynä hyppysissä. - Ja kuka edes olisi samaa mieltä minun kanssani - etenkin kun en osaa oikein itsekään sanoa, mitä oikeastaan ajattelen? Ja milloinka en olisi säikähtänyt ja jähmettynyt tajutessani, että ihmiset eivät ehkä hyväksy ystävyyttäni tai keskusteluseuraani, koska hahmotankin hetkellisesti jonkin asian eri tavalla, sanallistan vajavaisesti, en osaa ennakoida, mitä minulta tarkalleen odotetaan tai halutaan, ja että ehkä sopua ei koskaan synny. Se tuntuu niin turhalta, koska tiedän tämän: Enimmäkseen taidan olla väärässä - olen kieppunut tuuliviirinä erilaisten kantojen välillä jo niin monet kerrat ja todennut, että pieleen meni taas. En osaa todellakaan sanoa, miten edetä, miten keskustella, miten luoda turvallinen yhteiskunta, miten varmistaa, ettei väkivalta taas nouse kuin hyökyaalto ja nielaise kaikkia sisäänsä. Enkä tiedä, onko täällä enää kellään voimia enää yhteenkään sotaan tai uuteen vastakkainasetteluun. Useimmat tuntuvat olevan rikki vielä edellisistäkin ja vasta hapuilemassa sellaista olemista kohti, joka ei olisi täynnä kieltoja, torjumisia, paniikkeja. Tai ainakin itse olen ja lähimpäni ovat.

Enkä ihan oikeasti tiedä, miksi haluan kirjoittaa tänne tämän. Paitsi että joskus aiemmin tämä toimi. Tämä alkoi avata asioita. Ehkä ajat ovat muuttuneet niin paljon, ettei tästä tule enää mitään ja vetäisen pääni taas kuoreen ja kirjoitukseni päiväkirjaan. Mutta ennen purin vähitellen kuulakärkikynän niin että pystyin taas aloittamaan täysin alusta. Siinä olennainen osa oli se, etten purkanut sitä päiväkirjaan. Se ei nimittäin vienyt asioita yhtään mihinkään. Minä, itse, tuntuu todellakin syntyvän enemmän sosiaalisessa kuin yksityisessä sfäärissä.

Sosiaalinen media - olen monesti kirjoittanut, että se on ollut oikea korkeakouluni. Olen saanut lukea ajatuksia, joita kukaan ei koskaan sanoisi kasvokkain. Kasvokkain kaikille kuuluu aina hyvää. Paitsi yhdelle tutulle, jolle kuuluu aina huonoa, joka kuitenkin kuulostaa tiedusteltaessa paremmalta kuin useimpien muiden hyvä. Olen saanut kirjoittaa ylös, opetella kirjoittaen, miltä tuntuu pelätä, pettyä, odottaa. Siitä on tullut sellainen olo, että ne ovat sallittuja tuntemuksia. (Vaikka tietysti olen samalla pahoillani siitä huolesta, jonka tiedän aiheuttaneeni.) Olen saanut jopa olla vihainen - ja olen oppinut, miten se polttaa itseeni merkin pahemmin kuin kehenkään muuhun: minulle se on ollut hurjan kiero tapa rankaista itseäni ja meni useampi vuosi ennen kuin tajusin, miten outo logiikka siinä toimi. Olen saanut erehtyä. Sitä olen tehnyt runsaasti. En osaa sanoa, olenko oppinut erehdyksistäni muuta kuin sen, että erehdyn kerkeästi. Olisi kauhean hienoa ajatella, että olen oppinut muutakin, mutta pahoin pelkään, etten ole. Pahoin pelkään, että erehdyn tälläkin hetkellä. Minusta on tullut kuin äitini, joka pyytelee jatkuvasti anteeksi sitä, ettei voi kauhalla vaatia, kun on lusikalla annettu.

Koska ajattelu ei ole annettua vaan sitä olisi jaksettava tehdä vatsallaan sängyllä makaamisen, töihin pakenemisen tai viihteen sijaan, koetan potkia itseäni jatkossakin kynäkassille.

Liekö Dewey oikeassa kirjoittaessaan, että ihminen ajattelee vain pakon edessä? Ehkä se on kriisien ydin, muutoksen ja oppimisen kova ydin: pakko. Maailma ei odota, se ei ole täällä tarjotakseen kulissia mukaville tapaamisille, syväsukelluksille itseen tai osaamisessa paistattelulle. On vain neuvottomuus, seuraava aamu ja sisäänhengitys -

perjantai 3. tammikuuta 2020

Kotikutoisuudesta

Teimme joskus männävuosina läheisten kanssa kaikki ihmisen vahvuuksien testin ajatuksella, että testitulokset ehkä helpottaisivat toisinaan solmuisaa vuorovaikutusta. Oli jännittävää vertailla keskenään vahvuuslistoja ja miettiä, miten erot ehkä näkyivät arjessamme, tavassa olla konfliktissa ja ratkoa erimielisyyksiä. (Yksi selvä kitkaero löytyikin: nöyryys. Yhdellä se oli korkein arvo ja monilla meistä ihan viimeisten joukossa - siinä vaiheessa painoin sitä itse tietoisesti alas, koska ajattelin, ettei se tuo elämään ainakaan mitään hyvää. Joogamaailma on kyllä tämän suhteen saanut minut harkitsemaan uudelleen ja nykyään annan itselleni luvan tunnustaa nöyrästi, että osaan ja tolkkuan tuskin mitään oleellista.) Useimmilla meistä oli aika korkealla kauneuden ja erinomaisuuden arvostus.

Jo silloin pohdin, että se näytti silti kovin erilaiselta meissä. Yksi meistä esimerkiksi halusi normittaa aika tarkasti, miltä erinomaisuus näytti milläkin tarkastelualueella, ja koki kaikki riitasoinnut siitä jotenkin ahdistavina. Huomasin itse olevani enemmän relativisti tässä mielessä: ajattelevani, että eri ihmiset näkevät erinomaisuuden eri asioissa, ja vaikka en itse tietysti haalikaan elämääni sellaisia joidenkin toisten erinomaisuuksia, jotka eivät kosketa minua oikein mitenkään, ymmärrän jollain etäisellä tavalla ainakin että jostakusta tämä oli erinomaisuutta, ehkä myöskin hämärästi miksi he sen siten kokivat (ainakin keskustelujen jälkeen). Tajusin myös, että pidän aika harvoin erinomaisina sellaisia klassisen loistokkuuden ääniä, kuvia tai liikehdintöjä, jotka kernaasti tunnistetaan erinomaisuudeksi. Niistä tuntui puuttuvan usein jotain - jotain särmää, uniikkiutta, ehkä? Liitän tämän samaan ajatusjuonteeseen tai preferenssiin, josta en näy pääsevän irti: minusta usein ihmisen ensimmäinen kirja, levy tms. on kiinnostavin. Hiomaton, kyllä, tempoileva, varmasti - jokin siinä on kiehtovampaa kuin siloitellussa, hallitussa erinomaisuudessa.

Ehkä se on osa uteliaisuutta? Osa sitä, että haluaisi jokin päivä elää toisissa nahoissa, päästä kurkistamaan toisen elämän sisään ja häikäistyä siitä eksotiikasta, jonka toisen uniikki tapa valikoida nähty antaa tutuillekin maisemille, esineille ja teoille. Tietenkään sinne ei voi päästä, konkreettisesti. Kaikki, minkä ottaa sisäänsä, tulee tulkituksi oman kokemuspohjan kautta. Ja jokaisen kokemuspohja on uniikki, raivostuttavuuteen saakka: jokainen on lopulta hyvin yksin maailmassa ellei fyysistä kosketusta ja läheisyyttä lasketa - sen voi todistetusti jakaa ja tyypillisesti sitä ei kauheasti edes tulkita. Tämä tietysti tekee kosketuksesta hirvittävän tärkeän osan hyvinvointia. Ja kosketuksen väärinkäytöstä tai kosketukseen pakottamisesta entistäkin hirvittävämmän teon: onko mitään kamalampaa, jota voisi tehdä toiselle ihmiselle kuin riistää kosketukselta sen turvallisuuden ja pyhyyden?

Mutta takaisin aiheeseen: ehkä tuota toisten todellisuuksien vierautta, joka näkyy tyypillisesti noissa hiomattomammissa, tempoilevammissa, epävarmemmissa signaaleissa, voisi kutsua myös kotikutoisuudeksi.

Kotikutoisuus on mielenkiintoista senkin takia, että vaikka se on helppoa hyväksyä toisissa, itsensä suhteen heittäytyy helposti tuomitsevaksi: Miksi toistan aina näitä samoja teemoja? Miksi olen tällainen ja tällainen? (Mikä on tietysti huonoa fantasiaa - en tiedä erityisen hyvin, millainen olen ja yllätän tuon tuosta itseni.) Miksi nämä samat asiat saavat minut edelleen niin pois tolaltani, että haluan erakoitua?

Erityisen hankalaksi oman kotikutoisuuden sietämisen tekee opettamisammatti. Siinä on pakko olla framilla, luoda ilmapiiri, kannatella kokonaisuutta, tarkkailla eleitä ja kehonkieltä ja sen mukaan luovittaa ryhmää eteenpäin. Siinä on pakko puhua ja välillä kun haluaisi parahtaa jotain, se halu on tunkaistava taka-alalle ja oltava vain hiljaa: opettaminen on aika paljon tilan turvallisesti antamista. Joskus on kyllä hyvä parahtaakin, koska no, en usko sellaiseen maailmaan, jossa heikkoudet ja sekopäisyydet pitää piilottaa. Eivät ne ihmiset ole tulleet sinne ihailemaan minua - eivät ne tulisi, jos se olisi homman nimi - vaan työstämään itseään, ja joskus siihen auttaa hiljaisuus, joskus kannustaminen, joskus haastaminen ja joskus absurdiudelle nauraminen. Ihmiselle, jonka turvanhakukäyttäytyminen on historiallisesti kulkenut akselilla pakene - jähmety, opettaminen ei ehkä ole helpoin valinta.

Suurin osa siitä, mitä opettamisesta ja oppimisesta opetettiin yliopistolla niin kasvatustieteellisessä tutkinnossa kuin pedagogisissa opinnoissakin, liittyi oikeastaan ihan toisenlaisiin sisältöihin kuin niihin, joita tässä opetetaan. Ja silti ajattelen: kaikessa opetuksessa olisi hyvä olla johtotähtenä uteliaisuuden virittäminen, kiinnostukseen sytyttäminen, lupa epäonnistua, lupa asettaa rajansa, lupa tuntea juuri ne tunteet, jotka tuntee, vaikka ne olisivat ihan vastakkaiset kuin koko muulla ryhmällä, lupa kuunnella itseään ja lupa säädellä itseään siihen suuntaan kuin hyvänä pitää. Mutta metataidoista tai etenkään niille tilan virittämisestä ei kauheasti puhuttu - sen sijaan puhuttiin siitä, miten haluttu sisältö saatiin siirtymään ja vaikkapa mitkä persoonallisuuden tai tunnesäätelyn piirteet tai lapsuudenperheen sosioekonomisesta taustasta omaksuttu oppijakäsitys itsestä näyttivät parantavan tai huonontavan suoriutumista - tarkoittaen suoriutumisella oppisisällön omaksumista tai saatua numeroa.

Sen vuoksi mennessäni opettamaan - tänä iltana jälleen - olen aika tavalla kotikutoisuuteni varassa. Olen napsinut mukaan hyviä fraaseja sieltä sun täältä ja olen ollut mahtavien ihmisten koulutettavana: kierrätän sitä hyvää. (Jos minun pitäisi osata antaa jotain todella lapsuudenkotikutoista, opetus kuulostaisi ihan toisenlaiselta. Ehkä raivoaisin, mikä tässä nyt on muka niin vaikeaa - asioista, joita en itsekään hallitsisi.) Ja koetan antaa itselleni luvan olla niin hatarasti ilmassa minkään isomman taustateorian, opetussysteemin tai sen sellaisen suhteen. Koetan sanallistaa riittävän selvästi, että näitä asioita ei ole tutkittu riittävästi ja että on toki kaikenlaisia hypoteeseja siitä, miksi jokin toimii, mutta - ne ovat hypoteeseja eikä niitä oikeastaan ole juurikaan testattu. Epäilemättä juuri tämä näkyy saamissani numeroarvioissa: osan oppilaistani mielestä en ole asiantunteva enkä osaa opettaa, vaikka luonkin hyvän ilmapiirin. He ehkä haluaisivat jonkun varmemman, jonkun, joka vain sanoisi, että näin se on, tältä sen kuuluu näyttää ja tuntua. Mutta en voi sanoa sellaista - voin kyllä sanoa, että tuossa asennossa kannattaa ehkä kuunnella polven tuntemuksia ja peruuttaa, jos alkaa vihloa. Ja valita harjoitukseen asennot, jotka eivät mene niin ääriin saakka, koska ihmiset eivät kuitenkaan kuuntele, jos sanon, että peruuta ääriasennosta. Yinjoogan kohdalla, josta tiedän kokemuspohjaisesti eniten, tämä epävarmuuteni korostuu. Kaikki, mitä siinä tehdään, on tavallaan sitä sitä faskiatietoutta vastaan, johon törmään muualla kuin yinjoogaopuksissa. Kuitenkin harjoituksesta tuntuu tulevan hyvä olo. Käyn vuosi vuodelta epäröivämmäksi sen suhteen, parantaako harjoitus liikkuvuutta (minulla ei ainakaan ole näin käynyt) ja kohdistuuko se edes ensisijaisesti sidekudokseen vai onko kyse ehkä vain jostain sellaisesta kuin parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta ja lymfakierron liikkeelle lähtemisestä, jotka välillisesti vaikuttavat toki hyvin moneen asiaan kehossa.

Toki hieromisessa oli aivan sama pulma. Ihmiskeho tuntuu olevan niin lähellä, mielestä nyt puhumattakaan, että siitä löytyisi paljonkaan vastaansanomatonta faktaa tiettyjen huonosti tutkittujen käytäntöjen kohdalta.

Jos minulla olisi jokin hyvä teoreettinen pohja, voisin ehkä helpommin kehitellä opetustyylin, joka ei olisi niin kotikutoinen. Ehkä silloin tuntisin, että minulla on enemmän annettavaa. Vaikka toisaalta - epävarmuuden kannatteleminenkaan ei liene hullumpi taito. 

torstai 2. tammikuuta 2020

Epäonnistumisista ja kiitollisuuksista

Yksi ohje, jonka koetan antaa ihmisille heitä harjoittamiseen opastaessani, liittyy epäonnistumiseen: Entä jos harjoitus miellettäisiin alueeksi, jossa ei tavallaan ole epäonnistumista? Jos se, minkä mieli tulkitsee kernaiten epäonnistumiseksi, onkin oikeastaan jotain aivan muuta tai ainakin myös aivan muuta?

Epäonnistumiseen tai omiin taitoihin pettymisen tuntuihin on helppoa suhtautua matkan päästä ja huiman vaikeaa suhtautua vierestä. Silti kai juuri tämä kohta on olennainen. Saa horjua, saa kaatua, saa päättää olla yrittämättä kahteen vuoteen, saa palata, kun siltä tuntuu. Ehkä tämä on se, mitä juuri nyt tarvittiin: huomio, että jokin palanen puuttuu. Joskus palasen tajuaa samoin tein, yleensä ei. Ja vaikka puuttuvan palasen tajuaisi, sen harjoitteluun voi taas mennä vuosia. Jotkut palaset tuntuvat mahdottomilta, täysin mahdottomilta, saavuttaa.

Tässä kohtaa virittyy omituinen kiitollisuus: Kiitollisuus asanaa kohtaan, kiitollisuus epäonnistumista kohtaan. Tämä on jotain, minkä olen oppinut juuri joogassa, joten kirjoitan tästä sen kautta. Mutta koetan viedä tätä suhtautumista muuallekin, minne kuljen. (Se on vaikeaa mutta en tällä erää oikein hahmota muutakaan etenemisreittiä.)

Kysyä: Okei, mitä tarkalleen tapahtui? Miten käsittelen siihen liittyvät ajatukset, tunteet ja tuntemukset? Mitä voin tehdä oppiakseni puuttuvia palasia? Voisinko hymyillä horjumiselleni samoin tein?

Yleensä en. Yleensä en osaa hymyillä vuosikausiin. Mutta sitten jossain vaiheessa hymyilen: on kulunut riittävästi aikaa.

Sanoihin palaaminen tuntuu vaikealta ja kulmikkaalta. Aivan yhtä kulmikkaalta kuin trikonasana vuosia sitten: niin paljon pelkoja, kramppeja. Saanko olla tässä? Miten saan olla tässä? Mitä kaikkea olisi muistettava tarkistaa, jotta asiat voisivat virrata ilman unettomia öitä?

Eivätkä asiat tietenkään virtaa, matolla tai sen ulkopuolella. Kerran toisensa jälkeen törmää omiin lukkoihinsa: lihaskireyksiin, kuivaan faskiaan, kyvyttömyyteen ymmärtää hyvin toisenlaista kokemusta, osaamattomuuteen luoda turvallista tilaa harjoitukselle tai keskustelulle. Haluaisi oppia, mutta ei osaa luoda edes itselleen lähikehityksen vyöhykettä. Ja siinä sen kehittelyssä onnistuu olemaan rasittava ja satuttamaan ihmisiä ympärillään, ja tajuaa taas kerran, ettei osaa tätä.

Koetan muistuttaa itseäni siitä, ettei kukaan ole toivoton ja ettei kukaan ole valmis, ja palata ajatukseen: entäpä jos opin, entäpä jos oppiminen tuntuu juuri tältä? 

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Outo sanonta

Olen pitkään hämmästellyt sanontaa ahdistuksesta ja masennuksesta: että ensimmäinen tarkoittaisi liikaa tulevaisuuteen takertumista ja jälkimmäinen liikaa menneisyyteen takertumista.

Eilen hämmennys konkretisoitui miltei parahduksen kaltaiseksi: miksi ihmeessä ahdistun, kun mietin menneisyyttä? Ei se ole lamaantunut, masentunut tuntu - sitä mitä tunnen sen kirjallisuuden perusteella tai siitä, missä tilassa olen ollut päivän tai viikon jonkin todella järkyttävän asian tapahduttua - vaan muistuttaa enemmän sitä, mitä tutkimuskirjallisuus nimittää ahdistukseksi.

On kummallista tajuta, että pelkää, ettei selviä vastoinkäymisistä, joista on selvinnyt jo. On kuntoutunut, kävelee taas kivuitta. Mutta kun muistaa, millaista elämä paikoin on ollut - ja muistelin viime vuosikymmenen läpi eilen - on ainakin minun todella helppoa ahdistua valtavasti. Takerrun menneisyyden tulevaisuuteen?

Olen helpottunut vuosikymmenen vaihtumisesta, vaikka kyse on vain päivästä kalenterissa. Tekee hyvää pysähtyä ja itkeä ulos ne itkut, joita ei koskaan uskaltanut kunnolla päästää ulos siinä kohdin, kun ne olisivat nimeytyneet ymmärrettävämmin ahdistukseksi. Jotenkin ne pelot ovat niin suuria. Ettei ikinä kävele kivuitta. Ettei pysty kirjoittamaan edes pidempää sähköpostia ilman kipulääkettä. Monta kertaa olin pysähtyä kysymään, että entäpä jos tämä ei tästä muutukaan, entä jos en kuntoudukaan. Ja sitten suljin silmät ja hengitin ja ajattelin, että se on sen ajan murhe. Todennäköisesti kuntoudun. Ja niinhän tosiaan on käynyt. Sain kirjoitettua gradun ja kirjoitan tätä ilman kipugeeliä ennen tai jälkeen. Pystyn taas elättämään itseni työllä.

Muisteleminen synnyttää myös valtavan hyöyn hellyyttä ja kiitollisuutta. Niin moni ihminen on tukenut ja auttanut, näyttänyt lempeällä esimerkillään suuntaa. Iso osa näistä ihmisistä on täysin yllättäviä tahoja - se tuntuu olevan elämässäni toistuva teema.

Kunpa pystyisin olemaan jonkun elämässä yllättävä taho, vaikka koenkin taas emootioita ihan nurinkurisesti. 

perjantai 20. joulukuuta 2019

Outo koirapolku

Jatkan ihmettelyä: eikö olekin kummallista, miten usein elämään tulee tietty tyyppi juuri siinä vaiheessa, kun on valmis ottamaan vastaan, mitä siltä voi oppia? Vai onko tämä illuusio? Olisiko ne asiat oppinut aiemminkin, jos olisi ollut siihen opettaja? 

Mietin tässä koiria, joiden kanssa olen elänyt. Jostain syystä mun on ollut koirista helpompi oppia asioita kuin ihmisistä - ehkä koska olen seurannut heitä niin tiiviisti ja rakastaen, ehkä koska koirien kanssa ei iske yhtä helposti päälle se arvioiva katse, jolla ainakin mut oli nuorempana kuorrutettu varsin paksulti - taistelen kaiken aikaa sitä vastaan, mutta hitto että se on vaikeaa (etenkin itseä katsoessa). Koirien kanssa on jotenkin ollut helpompaa tarkastella neutraalisti, huomata kuvioita ja sitten seuraavaksi tajuta, että ei helvetti, ymmärrän tuota kuviota osin sen takia, että ihan vastaava asia tapahtuu aina välillä omassa kehomielessäni.

Ensimmäinen koira oli helpoin - kasvatin sen pennusta ja sen kanssa sain lähinnä tuntea ylpeyttä siitä, miten rohkea, lannistumaton ja rauhallinen se oli: todellinen alfa, joka ei yhtään piitannut räkyttävistä rakeista. Ei minusta tuon ikäisenä ehkä olisikaan ollut kuin ihailemaan.

Toinen koira, rescue, oli jo vähän haastavampi: se rakasti ja arvosti selvästi enemmän miehiä, ja se oli aika pala itselleni, joka tietysti rakastin koiraa valtavasti. Vähitellen koira kuitenkin tottui siihen, että minä nyt olin se, joka sillä oli. Tämä koira visersi kaiken aikaa kun emme olleet ihokontaktissa ja rauhoittui vasta ihokontaktiin. Tuntui jotenkin ällistyttävältä tajuta, että niin, oikeastaan olen ihan samanlainen. Pulppuan yhteyteen kurottuvia sanoja (vähintään päänsisäisesti) ellei minua tue ihminen, aerialsilkki tai jokin muu halaava olento, kuten bolsteri tai huopa.

Kolmas koira (rescue) oli pelkopurija, jonka kanssa opin vihasta kaiken mainitsemisen arvoisen: se on puolustautumista, jonka taustalla on pelkoa. Tämän koiran kohdalla oli aluksi opittava lakkaamaan häpeämästä sitä, ettemme oikein olleet valmiit ulkoiluun: joka ulkoilusta tuli kaaos ja koira rellesti, miten lystäsi. Ensimmäisellä yhteisellä ulkoilulla se puri talutushihnan poikki ja tuli kotiin hampaat lahkeeseeni purtuna, hurjasti muristen. Tajusin, ettei sillä ollut ketään muutakaan ja että maailma pelotti sitä vielä minuakin enemmän, ja ostin metallisen talutushihnan. Pelkäsin koiraa melkein yhtä paljon kuin se minua mutta purin pelkoni itkien, etten ehkä jaksa enää seuraavaa päivää, en purren. Meille huudettiin jokunen kerta, että ei tuo koira sovi kaupunkiin ja että kouluta se piski. Mutta me vaan olimme prosessissa ja yksi päivä koira lakkasi riehumasta. Edelleen, jos minua suututtaa, kehotan itseäni, kuten kehotin koiraa sen kiukutessa, peittioa taputtaen: pure peittoa (joka totisesti purtiinkin rikki). Lopulta peiton puremisesta tuli vitsi koiran ja minun kesken: koira saattoi leikkihäristä ja mulkoilla minua sivusilmällä ja syöksyä sitten kurmottamaan peittoa ja sen päälle tulla hellittäväksi silmät naurua välkkyen ja leikkihärinää jatkaen. Vihastakin saa laskea leikkiä, saa olla tultasyöksevä lohikärmeke, kunhan korventaa mieluummin peiton kuin toisen ihon, ja senkin leikillään. Eikä koskaan tarvitse hävetä sitä, ettei ole vielä valmis.

Neljäs, nykyinen koira (lahja/rescue) on puolestaan niin arka ja herkkä, että saattaa mennä lamaannustilaan aivan normaaleista hoitotoimenpiteistä. Se on myös hyvin levoton olento, ehkä koska olemme sille jo mones koti. Sen avulla olen oppinut tunnistamaan itsessäni saman kuvion: kuinka kauan menee palautua ja uskaltutua ihmiskontakteihin sen jälkeen, kun luottamus johonkin tahoon menee, ja miten ylitsekäyvän voimakkailta voivatkaan tuntua läpikotaisin kohdatut pelot, joita ei taiteta peiton puremishaluiksi / joista ei syyllistetä toisia sillä ajatuksia pelosta kauemmas ja kehon toimintataipumuksia lamaannuksesta kauemmas harhauttaen. Tämä koira reagoi hyvin voimakkaasti meluun, nukkuma-aikojen venymiseen, kaikkeen ennalta-arvaamattomaan: niin, sen avulla on helpompi hyväksyä, että itse asiassa juuri näin oma kehonikin tekee. Toiset koirani eivät ole tätä oppia voineet tarjota, koska ne eivät ole samalla tavalla menneet tolaltaan elinympäristön muutoksista. Tämän koiran vertaiskäyttäytymistä tarkastellen minun on ollut helpompi suhtautua oman lapsuuteni muutamiin tapahtumiin: ehkä minäkin purin toisia naamasta, koska en saanut lähestyä riittävän hitaasti ja omilla ehdoin, tarkkailla ensin ja tutustua vasta sitten. Tämän koiran kanssa on ollut niin ikään kiinnostavaa seurata joidenkin aikuisten ihmisten suhtautumista sen tarvitsevuuteen ja herkkyyteen: minulle on kerottu muun muassa, että koiraa on haluttu lyödä siitä vastuussa ollessa tai ettei enää haluta sitä hoitoon, koska se on kuin hemmoteltu pikkukakara, jota pitää koko ajan käydä hyssyttämässä. (Tämä on nyt siis vain osa hoitajista - suurimmalla osalla ei ole ilmeisesti noussut näitä tuntemuksia tai ainakaan niistä ei ole kerrottu.) Tätä reaktiota katsellessani olen ehkä hivenen ymmärtänyt, miksi pienet lapset oppivat jo varhain kätkemään herkkyytensä ja tarvitsevuutensa jopa itseltään ja koettavat pitää sen piilossa niin pitkään kuin mahdollista. (Jotkut varmaan hautaan saakka.)

Tämä ihmettely on osa isompaa kuviota: ihmettelyä siitä, millaista elämä olisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos olisi esimerkiksi oppinut uimaan ennen koulua kertotaulun osaamisen sijaan. Mitä, jos ei tunnistaisi jotain asioita, jotka nyt tunnistaa? Mitä jos osaisi tunnistaa jotkin asiat, joille vain on sokea - täysin sokea? 

Mitä jos lähipiirissäni ei koskaan olisi tapahtunut seksuaalista hyväksykäyttöä ja mitä jos sen vuoksi - että ei olisi tapahtunut - vanhempani eivät olisi kokeneet erityistä halua suojella teini-minua, eikä olisi tullut koiraa, ei olisi muodostunut tapaa elää koiran kanssa - mikä kaikki olisi jäänyt oivaltamatta? Vai olisiko sen oivaltanut jotakin toista kautta? Mahdotonta tietää. 

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Syntymäpäivänä

Tänään on kummallinen päivä - ajattelen sitä, miten Echart Tolle kirjoittaa hautakiven viivasta kuolin- ja synnyinpäivän välillä. Ei tunnu viivalta eikä pisteeltä viivalla: itse asiassa muisti on niin hatara kapine, että on hyvin vaikeaa laisinkaan muistaa, miltä muulta kuin tältä tässä voisi tuntua.

Mutta olen ehkä puolenmatkassa. Olen edennyt puolet pidemmälle kuin ajattelin jaksavani edetä. Tämän arvion muodostin joskus lapsuudessa. Aikuiset valittivat kipujaan, särkyjään ja väsymystään aika paljon, ja koska minuakin sattui ja väsytti aika usein - hoidinhan koulun kunnolla ja harrastin illat pitkät; ei levon häivää - arvelin armeliaasti, että tarvitsee jaksaa vain kolmikymmenvuotiaaksi. Olen neljänkymmenenviiden. Vanhempanikin ovat edeleen elossa eivätkä valita enää niin paljon.

En tiedä, voihan olla, että sisälläni tikittää jo aikapommi ja kaikki havaitaan vasta liian myöhään, enkä elä suinkaan yhdeksänkymppiseksi. En oikeastaan panisi siitäkään pahakseni: on selvinnyt, että minulla on hyvin vähän, liki ei mitään, annettavana tässä maailmassa. Sikäli ei voisi sanoa, että jotain olennaista katoaa, kun kuolen.

Elämä on täynnä taitekohtia ja jos kulkee ei-niin-tallattua polkua (tiestä puhumattakaan) (ja kuka ei kulje, kysyn vaan) ei oikeastaan voi eksyäkään.

Kun mietin keski-ikäistymistä, tämä on ehkä keskeisintä: Vähitellen todellisuus on muuttunut vähemmän pelottavaksi. En ole vuosikymmeniin purrut ketään naamasta (pelon säätely: taistele), en ole viime aikoina jäätynyt niin voimakkaasti että kuvittelen halvaantuneeni (pelon säätely: jähmety) edes kauhistuksen kananjaloissa eli trikonasanassa, bananasanassa tai muussa rangan lateraalifleksiossa, en ole vuosiin lähtenyt mistään kotiin itkien (pelon säätely: pakene). Pimeän ja pyöräkellarien pelon menetin jo 1/3 elämää sitten, samoin uskomuksen, että olen täällä yksin ja ettei ihmisiin voi oikein luottaa ja ettei rikkoontunutta voisi korjata. Joitain vuosia sitten tajusin ajattelevani nykyään vedessä muutakin kuin hukkumista, tajusin, että hengityksen säätelyn elinikäisestä harjoituksesta voisi olla tässäkin apua ja opin sukeltamaan. Ilmajoogan myötä opin, ettei ylösalaisin käännettäessä kuole vaan se tuntuu todella mukavalta, jos ei putoa naamalleen ja satuta niskaa kuten koululiikunnan inversioissa.

En edelleenkään uskalla juosta jäisellä maaperällä tai hypätä laiturilta tai veneestä veteen, mutta ei minun myöskään tarvitse uskaltaa - nämä eivät ole arjessa kovin keskeisiä taitoja ja uskon, että selviäisin niistä hätätilanteessa.

Enkä enää ihmisseurassa mieti, kuinka paljon muut kärsivät tai ällöttyvät ärräviasta - vuosi vuodelta sekin asia käy pienemmäksi ja olen hämmentyneenä tilanteessa, jossa olen kaikesta mahdollisesta puhetyöläinen, jota kuuntelee monta ihmistä kerralla. Kun ajattelee kaikkea sitä urputusta, jota joutui kuuntelemaan Halosen noustessa presidentiksi, tunnen itsensi suorastaan löytöretkeilijäksi edettyäni tilanteisiin, joissa puhun ääneen vaivaantumatta. (Myös Lola Odusogan kohdalla minulta meni vähän ohi se, että muut vapaamieliset juhlivat hänen misseyttään ihonvärin, ei ärrävian takia. Minä tietysti arvelin sisimmässäni ärrävikaa suuremmaksi esteeksi elämässä. Niin kovasti lähipiirini oli sitä hävennyt kasvuiässäni. Ei minulla ollut vielä mitään käsitystä siitä, miten voimakasta ja laajallelevinnyttä rasismi on.)

Kuvasin pari päivää sitten videon, jossa kyllä olin tietoinen kaikista vioistani, mutta kuvasin sen silti. Etenkin kun on kyse äänikurssista, on minusta tosi hyvä asia, että videolla on ihminen, joka ei äännä virheettömästi tai puhu jotenkin karismaattisella äänellä vaan mumisee, pyörittelee silmiään, sorauttelee ärrää ja kuulostaa kaikelta muulta kuin ammattipuhujalta - ehkä se voi olla lupalappu niille, jotka haluaisivat oppia puhetekniikkaa mutta eivät meinaa uskaltautua kurssille, koska onhan se nyt helvetin pelottavaa, jos kurssia vetää joku, joka on tottunut esiintymään ääneen: joku niistä, jotka pienestä pitäen kipuavat esiintymislavoille. (Vähän samalla tavalla kuin on pelottavaa mennä musikaalisen pianonsoitonopettajan tunnille piinaamaan hänen absoluuttista sävelkorvaansa tai lähteä tekemään pilatesta balettitanssijan johdolla, kuten minäkin pilatekana aloitin. Joitain päiviä sitten kansalaisopiston opettajien pikkujouluissa jouduin kuuntelemaan musiikinopettajan arviota, ettei huonoa sävelkorvaa tai rytmitajua olekaan, että on vain laiskuutta eikä hän voi ymmärtää, miksi joku vaivautuu kurssille jos ei jaksa enempää ahkeroida tulosten eteen. Toisessa puheenvuorossaan hän oli jo erottellut ihmiset lahjakkaisiin ja lahjattomiin, joten en katsonut aiheelliseksi kommentoida mitään hänen laiskuuskäsityksiinsä - en edes sen vertaa, eivätkö ne hänestä olleet ristiriidassa lahjakkuusnäkemyksen kanssa.)

Vietän päivää mökissäni sadetta kuunnellen. Teknisesti tämä ei toki ole mökki vaan pienkerrostalo mutta minusta viistokattoiset huoneet ja vain kolmen perheen talo keskellä lähiömetsää, ilman yhtään ikkunasta sisään paistavaa valoa, on mökki. On vuoden pimeimpiä päiviä ja luvattu hurrikaani ei vaikuta sen kummemmalta kuin kovalta sateelta - sen verran kovalta, ettei koira suostu kakkaamaan ulos sadepukuun vyötettynä. Luen kirjan, teen spagettia ja kofeiinitonta kauralattea. Joogaan vähän ja nukun päiväunet. Olen aikatauluttanut kalenteriin kaksi epämiellyttävää soittoa mutta viittaan niille kintaalla. Kerrankos sitä ollaan keskellä viivaa. Tai ehkä sen lopussa. On mukavampi ottaa nokoset.

Kun herään nokosilta, olemme kiertyneet koiran kanssa oudolle kerälle kuin kaksi kissanpentua, pehmeinä, lämpiminä, sanattomina. Muistan erään tuttavan lähettäneen kutsun kirjanjulkistajaisiin ja kirjoittaneen oheen pienen henkilökohtaisen viestinkin. Se tuntuu jotenkin kaukaiselta - koko ajatus huoneesta täynnä ihmisiä, enkä usko, että osaisin taaskaan sanoa mitään oleellista, keskustelut ovat sillä lailla liian nopeita minulle. Tarvitsen niin älyttömästi hiljaisuutta ympärilleni, että sanat alkavat muovautua. Ja nyt ne tuntuvat leijuvan kauempana, vaikka olenkin ikään kuin valveessa.

Hetken epäilen ehkä itsekin siirtyneeni bardoon, kuten kirjan miehelle käy kirjan lopuksi. Mutta sitten muistan, että minusta on tuntunut siltä jo pitkään, joten tuskin siitä on kuitenkaan kyse. Outoa kyllä, elämässäni kietoutuu vahvasti yhteen kaksi asiaa: tuntu siitä, että on jotenkin loppunut jo, ulkopuolilla ja eristyksissä JA samaan aikaan avautuu uudelle. Koetan muistaa, siinä nokostenjälkeisessä lämpimässä, milloin en olisi tuntenut tätä upottavaa, kaksihaaraista epätodellisuuden pakkopaitaa.

Huomaan, etten tiedä elämästäni oikeastaan juuri mitään, ja sikälikin tämän päivän nimeksi sopii hyvin syntymäpäivä.

En oikein ymmärrä, miksi olen monesti valinnut tietoisesti huonomman tai vähemmän kiinnostavan vaihtoehdon. Miksi olen luopunut asioista ja kuvitellut siten vahvistuvani. Tai kuvitellut, että asiat palaavat takaisin luokseni, jos niiden on tarkoitettu palaavan. (Ehkä niiden ei ole tarkoitettu palaavan - voi luoja mitä roskaa.) Millaista olisi ollut elää elämää, joka olisi tahditettu valkoisen miehen valloitusvimmalla jonkin epämääräisen intiaaneille kuvitellun asenteen asemesta? En edes tarkalleen muista, mistä olen saanut päähäni tuon ajatuksen luopumisen ylväydestä. Mutta muistan, miten pienenä jo kannoin sitä. Sen johdattamana olen antanut muille aika paljon sellaista, jonka olisin mieluiten pitänyt itselläni - muistuttanut itseäni siitä, että täällä mikään ei ole kuin lainassa ja sitten vielä palauttanut arvokkaan lainan paljon ennen aikojaan.

Olen luopunut monista asioista, joita rakastin. Vähitellen olen oppinut rakastamaan monia asioita, joita en aiemmin osannut kuvitella oppivani rakastamaan. Ja sitten on asioita, joita en näytä oppivan rakastamaan, tuskin edes hyväksymään. Mutta niitä tulee ajatelleeksi vain harvoin. Elämässä on niin paljon suoriutumista: aikataulujen tarkistamista, viesteihin vastaamista, koirasta huolehtimista ja pitäisi myös muistaa syödä terveellisesti ja jotenkin pitää huolta omasta harjoituksesta, omasta kunnosta, kaiken hälinän ja kaaoksen keskellä. Ehkä kaikki muutkin ovat vastaavanlaisessa tilanteessa, tukehtumassa vaatimuksiin, toivomuksiin, arkeen?

Olen helpottunut tästä levähdystauosta tässä päivässä. Ties mitä seuraavaksi tapahtuu.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Lupa olla aivan mahdoton

Neljätoista vuotta sitten olin juuri eronnut ja niin yksinäinen, että päätin laulaa yhdessä kenen tahansa kanssa joululauluja, ja syntyi skypejoululaulujen pieni ja tuntematon mutta lämminhenkinen perinne. Vuosi vuodelta tuon perinteen henkiinherättäminen alkoi tuntua yhä raskaammalta - ei koska olisin ollut yhtään sen vähemmän yksinäinen, pikemminkin yksinäisyys on syventynyt vuosi vuodelta ja ymmärrän sitä yhä paremmin, eikä siksi että olisin jotenkin yksin joutunut puuhaamaan tapahtumaa; ei lainkaan, onneksi on aina joku, joka tuntuu kaipaavan tällaista toimintaa ja aktivoituu - ja tänä vuonna en jaksanut mukaan enää virtuaalisestikaan.

Onpa hellittäminen hurjan vaikeaa! Joudun tosissani kertomaan itselleni, että minulla ei ole velvollisuutta, että tämä ei ole pitää-kategorian asia, että saan päättää viettää illan muutenkin ja ihmiset tulevat varsin mainiosti toimeen ilman vastahakoisia paikalle raahautumisiani. Kaipaan joitain ihmisiä, joita voisin lauluissa nähdä, mutta en jaksa enää yhtäkään hidastempoista laulua enkä kursailua sen suhteen, kuka aloittaa laulamisen.

Ja sitten kaiken tämän takia tunnen itseni ihan hirvittäväksi olennoksi kaikkine näine jaksamattomuuksineni. Ja kovin ristiriitaiseksi ja dogmaattiseksi ja ja ja. Sillä enkö yinitunnilla mieti, mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ne ovat niin yliyang eivätkä voi olla sätkimättä ja rynnivät asennosta toiseen kauhealla ponnella ja tohinalla (ja totta kai tiedän, miten siihen tilaan joudutaan - siihen on syynsä, että aloin annostella yinjoogaa itselleni yhä isommin lusikoin ja lopulta harhailin siitä vielä voimakkaammin rauhoittavan levon joogan pariin), ja sitten kun on kyse laulusta, ärsyynnyn näemmä liian yinimäisestä käyttäytymisestä. Kai haluaisin, että kaikki uisivat tilanteisiin niin kameleontteina, että kadottaisivat täysin kaikki persoonallisuuspiirteensä ja tempautuisivat osaksi tilannetta ja sen (tietysti täysin objektiviisia ja helposti aistittavia - tämä on ironiaa, pystyn näemmä sittenkin siihen kun tarpeeksi sattuu) vireysvaatimuksia saumattomasti. Ikään kuin itsekään pystyisin sellaiseen (koska en pysty uimaan hitaaseen joululauluun vaan käyn raivokkaaksi samoin tein ja lopulta päätän kokonaan olla menemättä koska en kestä yhdessäraskassoutuisuutta). Ja enkö kuitenkin halua, että kaikki saavat olla juuri sellaisia kuin ovat?

Haluan. Ja en.

 Määräisin itselleni litranmitalla kärsivällisyyttä ja tyytyväisyyttä suoraan suoneen, mikäli se olisi mahdollista. (Näin helppoa on hyväksyä oma tyytymättömyys ja turhautuminen.) Koska suoraan suoneen asenteiden ja emootioiden injektointi ei kuulu taitoihini eikä työkalupakkiini, istun kotona lukien kirjaa keuhkosyöpään kuolemisesta vanha koira jalkoihin käpertyneenä ja välillä pysähdyn miettimään, miten kummallista on elämä: välillä kaikki sädehtii ja hohtaa ja välillä tuskin jaksaisi nostaa sormeaan, välillä myötätuntoa riittää kuuntakaiseen ja takaisin ja välillä voi vain tuntea helpotusta siitä ettei ole valtaa karjua pää poikki, välillä elämässä on suunta ja välillä silkkaa sekavaa lumipyryssä rämpimistä viikosta toiseen, välillä tuntee välimatkan toisiin sulavan liki olemattomiin ja välillä miettii, onko maa muine Homo sapienseineen edes samassa galaksissa, välillä on läheisiä ja välillä - kuten nyt - on niin yksin arjessaan, että puhuu sammalille ja tuoleille ja käy päänsä sisällä moniäänisiä keskusteluita identifioitumatta erityisesti yhteenkään puheenparsista.

 Ja: tätäkö tarkoittaa "antaa itselleen lupa olla aivan mahdoton"?