Nälkä kasvaa syödessä

Kissan jalat on koetettu kietoa tiiviisti mutta satuttamatta pyyhkeen sisään. Kissakapalo ei käyttäydy, kuten muumioiden pitäisi: sen tassu luikertelee loukusta ja suu sylkee, minkä ehtii. Ruisku on ladattu critical care -ruoalla, jota on lällistetty vedellä juuri sen verran, että sen ruiskuttaminen nieluun käy mahdolliseksi. Nieluun ruiskuttaminen jää silti teoreettiseksi muotoiluksi, koska ainakin yhtä paljon tavaraa lentelee Faunin kasvoille, vaatteille sekä tietenkin kapalopyyhkeelle. Ohi menee niin paljon, että operaation päätteeksi Fauni menee suihkuun ja kuivaa itsensä vahingossa sitten kapalopyyhkeeseen.

Pakkoruokinnassa on jotakin, mistä en pidä. Haluaisin ajatella eläimen vaistoineen ja tuntoineen tietävän paremmin, mikä sille on parhaaksi. Entä jos se haluaa kuolla? Millä ihmeen oikeudella me nöyryytämme sitä kietomalla kapaloihin ja tunkemalla ruskeaa mössöä sen suuhun? Vahvemman oikeudella? Niin kai. En haluaisi joutua valtaa käyttelevän vahvemman asemaan, en etenkään silloin, kun en pohjimmiltani voi sanoa, ettei tässä vallassa olisi kyse mielivallasta.

En keksi ainakaan tältä istumalta valtaa, jossa ei olisi kyse mielivallasta tai jonka kohdalla ei ainakaan voisi kysyä, voisiko kuitenkin, intuitioiden vastaisesti, olla niin.

Asian tekee mutkikkaammaksi se, että olen halunnut lakata elämästä tietyssä elämäntilanteessa. Tai no, tiettynä jaksona, kouluaikana ja vähän sen jälkeen. Tuo intuitio on ollut aika ponteva ja tilaa ja aikaa ottava. Entä jos kissalla on jokin samanlainen? Jokin syyhän sille on, että se lakkaa syömästä. Viimeksi sen tehdessä näin ei saatu selville, oliko se ensin lakannut syömästä vai saanut maksakirroosin. (Seuraussuhde voi mennä kummin päin vain tai näin ainakin eläinlääkäri esitti.) Nyt maksa-arvot ovat kohdallaan, samoin muutkin veriarvot. Vatsassa mikään ei arista, hampaat näyttävät olevan kunnossa. Kissa ei vain halua syödä. Ja muutakin: sen pontevuus ja iloisuus, seurallisuus ja elämänhalu näyttävät selvästi kadonneen. Se makaa sängyllä tiukkana laihana keränä tai järjestää itsensä sfinksiasentoon nenä seinää vasten kuin ilmoittaakseen, ettei aio seurustella kenenkään kanssa. Ovelle jolkottamisen ja juoruilun sijaan se laahustaa katsomaan, naukaisee käheästi ja laahustaa takaisin sänkyyn. Tai vain makaa sängyssä.

En osaa sanoa omaltakaan kohdaltani, onko parempi jonkin hämärän kokonaisuuden kannalta, että elän vai että olisin onnistunut yrityksessäni lopettaa eläminen. Aina silloin tällöin palaan tuhlaamaan aikaani kysymyksen parissa. Kirjoitan tuhlaamisesta, koska pidän melko selvänä, etten osaa vastata kysymykseen enkä oikeastaan edes löytää siitä mitään mielenkiintoista uutta harkittavaksi. Fakta nyt joka tapauksessa on, että istun tässä ja kirjoitan, joten jossain mielessä minun täytyy elää. Aika todistettavasti ja tukevasti. Enkä aio tehdä sille yhtikäs mitään, en enää. Tämä suhtautuminen on kestänyt niin pitkään vakaana, että alan suhtautua tähänkin kuin faktaan, epävarman ennusteen sijasta.

Omalta kohdaltani minun ei tarvitse päättää, millaisia toimenpiteitä sallisin itselleni tehtävän, jotta pysyisin hengissä. Yhteiskunta tai lääkärikunta, miten sen nyt mieltää, on päättänyt puolestani, että jos toipumismahdollisuuksia on, toimenpiteisiin ryhdytään. (Jos rahaa on, tietysti. Yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa asenteet saattavat muuttua.) Kissan kohdalla minun sen sijaan pitää päättää. En halua kuulostaa kylmältä: tietysti haluaisin kissan elävän ikuisesti, tai ainakin pitkään. Se on elämäni pitkäaikaisin palanen. Mutta en tiedä, onko se mikään syy ajatella, etten käyttäisi vahvemman mielivaltaa kissaa kohtaan päättäessäni sen puolesta, mikä on sille parhaaksi. Mitä ylipäänsä ymmärrän kissan kokemuksista? Hyvin vähän.

Anoreksiaan sairastuneen kissan toipumisarvio on fifty-fifty pakkoruokinnasta huolimatta. Olemme kerran onnistuneet kissan kanssa, tuoneet sen vielä hurjemmasta kunnosta takaisin. Toisaalta se oli silloin nuorempi. Toisaalta sen maksa ei ole nyt vielä alkanut tulehtua, koska toimin nopeasti tajutessani sen lihaksiston alkaneen kuihtua ja sen käyneen kevyeksi ja hiljaiseksi. Ei minulla ole tähän oikeutta, ajattelen tunkiessani ruokaa kissan nieluun. Tietysti se nostaa muitakin kysymyksiä oikeuksista. Mihin minulla on oikeus? Ehkä jossain määrin määrätä kehostani ja ajankäytöstäni. Mutta aika harvoin tunnen toimivani oikeutetusti missään ja mitenkään. Ehkä eniten silloin, jos puolustan jonkun toisen oikeuksia tai autan jotakuta toista. On vaikeaa väittää, siinä kohdin, ettei minulla olisi oikeutta tehdä niin. Asia käy paljon hankalammaksi silloin kun yritän muotoilla pitäväni jostain tai haluavani tehdä jotakin itseni vuoksi. Se ei koskaan tunnu oikeutetulta. Pystyn järkeilemään itseäni toimivaksi, mutta yhtäkaikkisesti toimin hieman korvat luimussa.

Katselen kissaa, joka on käynyt sängylle ja nuolee ruokamössöroiskeita turkistaan inhosta värähdellen. Ei auta kuin ottaa ruokinta kerrallaan ja tuudittautua ajattelemaan, ihan kokeeksi vain, että sanonta nälkä kasvaa syödessä pitää paikkansa. Ajattele sitä kokeena, sanotaan kognitiivisessa terapiassa. Myyn tämän kaiken itselleni kokeena. No, katsotaan nyt, mitä tapahtuu.

Mitä tapahtuu: Ajattelen, mikä lopulta on tärkeää ja tekee elämästä elämisen arvoista. Miksi siihen on niin vaikeaa kiinnittyä, huomata sitä, tyytyä siihen. Onnistun siinä hetkittäin ja paljon, paljon useammin kuin ennen, nuorempana, mutta elän edelleen äänien kanssa, jotka huomauttelevat, että onpas tuossa rumaa ihraa lihasten päällä ja on typerää kuvitella, että tämä nykyinen koulutusohjelma muuttaisi yhtään mitään tai avaisi yhtään ovea työelämään ja ihan on oma syysi, että olet halunnut jotain tiettyä etkä tyytynyt johonkin missä laiskuudellasikin pärjäisi. Jätän äänet omaan arvoonsa mutta kuulen ne silti. Joskus väsyneenä itken niiden takia. En ei-väsyneenä, en enää. Mutta välillä olen väsynyt enkä jaksa sanoa mitään vastaan. Väsyneenä en aina muista, että äänet eivät ole ikinä tyytyväisiä. Teki, miten teki, aina ne löytävät huomautettavaa.

Sikäli on aika samantekevää, mitä tekee, jos siitä tulee aina kielteistä huomautettavaa.

Tavallaan ennen oli helpompaa, ennen kun en osannut ajatella, ettei ihminen saisi olla kynnysmatto. Tai että ainakaan se ei pidemmän päälle tee hyvää yhtään millekään. Ei tallaajalle, ei matolle, eikä normaalille, jota he käyttäytymisillään rakentavat.

Ei auta kuin sinnitellä tilanteessa, katsella näitä ankeita näkymiä ja ideoita ja kuulla äänet ja kohauttaa hartioitaan ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkaa: ottaa etäisyyttä, palata, sitoutua, tehdä, uppoutua, väsähtää, ottaa etäisyyttä ja niin edelleen. Ei mielivallan ajatus ole mikään uusi. Eikä se, etten ole varma tekemiseni oikeutuksesta. Eikä se, että pysähdyn hämmentyneenä siitä, ettei mitään readymade-merkitystä voi tosiaan anoa mistään. Että merkitys on heijastettava itse. Tai vielä todentuntuisemmin, että se on piru vie raavittava kynsin kivenkovaan pintaan. Heijastaminen kuulostaa liian keveältä ja automaattiselta, peilimäiseltä. Peili ei voi kuin heijastaa. Ihminen sen sijaan voi tosjahtaa kohtaan, jossa merkityksiä ei noin vain löydy tai tehdä. Jossa on tyhjyys, merkityksetön, sokea koneisto, joka hyörinästä huolimatta ei lopulta näy muuttuvan mihinkään. (Totta kai se muuttuu, sanoo osa. Älä ole kärsimätön...)

Kissa palaa toisen huoneen vierassängyltä toisen huoneen sängylle, jossa nöyryyttävä syöttönäytelmä on tapahtunut. Sen toisessa kyljessä on märkiä länttejä, joista se tai toinen kissa on nuollut toipilasruokaa. Onkohan se masentunut, huomaan pohtivani. Kissalle on määrätty masennuslääkettä, joka sivuvaikutuksenaan lihottaa. Nyt tavoitellaan sivuvaikutusta. Mutta voihan se masentunutkin olla. Mietin, mitä masennus muutenkaan tarkoittaa, miten sitä käytän ja miten sen ymmärrän. Sanon joskus olevani masentunut, hetkittäin, mutta yhdistän sen aivan muuhun kuin merkityksettömyyteen. Pikemminkin silloin kaikki on hyvin vahvasti merkittyä ja olen epäonnistunut noiden merkitysten mukaisesti. Petyn itseeni, vihaan itseäni pistävästi ja lamaannun hetkeksi, ajatuksetkaan eivät tahdo liikkua, märehdin. Se ei ole vielä kestänyt kauan. Paljon useammin vaikeat oloni ovat sellaisia, että ajatukset sinkoilevat valtavalla intensiteetillä, haluan toimia heti nyt, rimpuilla pakoon kauhusta, tehdä lopullisia ratkaisuja ja olen varma, että juuri sillä hetkellä ymmärrän kirkkaimmin, miten maailma makaa ja miten sen ongelmat ratkaistaan. (Olen pohtinut, johtuuko intensiteetti ja kirkkauden tunne siitä, että kerrankin toimintasuunnitelmani ovat linjassa itseäni solvaavien äänien kanssa, että kerrankin järkeily jyskyttää juuri siihen suuntaan, joka tuntuu aina leijuvan muissakin tilanteissa lähes näkyvänä mahdollisuutena - johon en yleensä kiinnitä huomiotani, mutta joka yhtä kaikki äännähtelee silloin tällöin.) Se ei jotenkin minusta kuulosta masentuneelta. Ja sitä vaikeat oloni lähinnä ovat: räjähtävää toimintavalmiutta, hetkellistä absoluuttista varmuutta.

Tai ei niissä oikeastaan kyllä enää ole absoluuttista varmuutta kuin tosiaan aivan hetkittäin. Nämä hetket eivät ole niin pitkiä, että todella toimisin niiden aikana juuri mitenkään. (Yleensä haluan sanoa ihmissuhteeni irti, koska koen tuottavani muille pelkkää kärsimystä.) Lähinnä kuuntelen miltä tuntuu ja sitten hengitän ja muistutan itseäni siitä, että tämä on toistuva tuntu, toistuva käytösmalli ja yleensä kukaan ei ole erityisen ilahtunut sen ilmestymisestä kuvioihin, kaikkein vähiten minä itse.

Kissan käyttäytyminen näyttää jotenkin enemmän siltä millaiseksi kuvittelen masennuksen. Mutta en tiedä, kenties nimeän aivan hullusti. (Se tuntuu jopa todennäköiseltä mutta tämä ei ole alakuloinen toteamus, kunhan vain totean, ei siihen liity sen kummempia tuntemuksia. Olen tottunut olemaan väärässä.)

Kissa kiertyy taas kerälle. Katselen sitä ja tunnen valtavaa avuttomuutta. On niin vähän, mitä voi tehdä. Eikä siitäkään ole varma, toimiiko raivostuttavasti ja mielivaltaisesti. Olen kaksin tuon tyhjyyden kanssa, vaikka Fauni liikkuukin huoneistossa ja kissa hengittää kerällä. Onko heidänkin sisällään tai ehkä pikemminkin ympärillään sama tyhjyys, sama itsestäänselvyyksien puute? Koetan muistaa, tuntuuko minusta aina tältä, ja luulen, ettei tunnu, mutta toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että aika usein tämä on näkökentän rajamailla ja käännän tahdonalaisesti katseeni poispäin siitä, katselen detaljeja, kiihdyn niistä, raavin merkityksiä innokkaammin tai ainakin pontevammin, sen sijaan että vain lepäisin ja hyväksyisin tämän mykän universumin, nimeämättömät, epävarmat tapahtumat.

Kuulostaapa synkältä. No mutta, ei tämä tapahdu ilman pontevuutta. Tarkoitan: aina kun kirjoittaa, tekee jotain. Raapii niitä merkityksiä. Pontevasti. Vaikka tietää, ettei tilanne siitä muutu. Tai ehkä muuttuu. Mutta ei kuten sen kuvittelisi muuttuvan.

Katselen kissaa ja silitän sitä varovasti. Se ei jaksa reagoida ihmeemmin. Välillä se juttelee, jopa kehrää ja kellii, mutta ei juuri nyt. Takerrun sanontaan nälkä kasvaa syödessä ja toivon niin käyvän silloinkin kun pakkosyötetään.

Onnellisuudesta

Saamme kutsun maatilalla pidettävään minifestivaaliin. Menemme. Perillä on suuri joukko melko humaltuneita ihmisiä ja nurmikko ja purjeista tehty katos, navetanylisillä konserttisali. Muistan oikein: kun täysikuun maissa aurinko laskee, kuu nousee. Tekevät soundcheckiä navetassa, punainen valo maalaa sisätilan kovin erilaiseksi kuin ympärillä levittyvät pellot ja mustaan taittuvat metsien suipputornistot. Kävelemme Faunin kanssa peltotietä eteenpäin, poispäin pihapiiristä löytääksemme näkyvyyden.

Kuu on juuri punnertamassa metsän takaa. Se pulpahtaa pintaan, lakea kohti, uhmakkaalla voimalla.

Kuulemme laulajan aloittaneen. Emme silti kiirehdi takaisin.

Tai ehkä pitäisi olla kirjoittamatta monikossa, koska toisia ihmisiä on vaikeaa ymmärtää. Sitten pitäisi ehkä lakata tyystin kirjoittamatta ihmisistä, koska myös itseään on vaikeaa ymmärtää.

Koska varon jalkaa, en voi juoda tolkuttomasti. Koska en juo tolkuttomasti, katselen kaikkea hieman kauempaa. Vuorokausirytmini ei sotkeudu. Alkaa nukuttaa. Mutta niin kauan kuin joku laulaa, ei tunnu ikävältä. Voi keinua ja miettiä ääntä ja pientä riitasointua, pientä epätahtisuutta, niiden merkitystä musiikkiin kiinnittymiselle. Voi ottaa kuvia, miettiä eroa metsän ja navetanylisten välillä, ja toimivan navetanylisen ja konserttisaliksi muutetun navetanylisen välillä. Ja vain olla ja sulkea silmät ja aistia pieni kipu tutussa paikassa, ei liiallinen, kipugeelin lieventämä, tympeä, kestettävä.

Hieman laulun loputtua koetan nukkua huvimajassa. Siellä ei enää ole lämmin, kuten päivällä. Musiikki jyskyttää liian lujasti, vaikka korvat on tungettu täyteen vessapaperista syljellä tiivistettyä mössötulppaa. Koetan rentoutua diskoon, ajatella niitä kertoja, joina teininä nukahdin korvalappustereoiden ääneen vanhempien katsoessa televisiota tai puhuessa kovaan ääneen puhelimeen. Mutta en voi sille mitään, että muistikuviin liittyy typertynyt pahoinvointi heräämisen hetkenä, tunne siitä, että joku on käännellyt aivoja ja rikkonut niiden tahtia, käsitellyt niitä liian kovakouraisesti, väärin. Hengitä, komennan itseäni. Hengitä ja hyväksy paha olo. Se menee ohi.

Mutta milloin, kysyn. Milloin se menee ohi? Fauni on palannut ulos, häntä eivät samalla tavalla viillä iltaisin tupakansavu ja liian remakka nauru, kiirettä paukuttava rytmi, ne eivät tunnu ensisijaisesti kipuna ja vasta sitten eriteltävänä aistimuksena. Häntä ne viiltäisivät niin aamulla, jos hänellä on univelkaa. Nyt on ilta ja minulla univelkaa. Toivon muuttuvani tuosta noin vain iltaihmiseksi, mutta eihän sellaista tapahdu. Elän väärää aikaa, verkostoitumisaikaa, iltaisin bilestetään -aikaa, sähkövaloaikaa. Kehoni puhuu aurinkoa ja kuuta, lintujen aamuun heräämistä, iltaan rauhoittumista. Ehkä se hieman edistää, sen vuorokausi tapaa olla lyhempi kuin planeetan, mutta melko sopusointuinen kuitenkin.

Lopulta päätän, että jotakin on tehtävä. Haluan ehjän unen. Räime saattaa jatkua aamuun saakka, ja en osaa nukkua päivän tullessa tai tultua. Haluaisin juosta navetalle ja kirkua, että lopettakaa nyt herran tähden, mutta eihän siinä halussa ole järjen häivää. Muuthan haluavat nimenomaan tämän musiikin, tämän valveen, ovat täällä sitä hakemassa. Ei se heitä haittaa. Eikä siinä ole mitään väärää. Minä vain olen väärässä paikassa väärään aikaan, ymmärrän sen selkeästi. Ja jos en saa nukkua, on vaikeaa pysyä kohteliaana ja tuntematta itseään vääryyttä kärsineeksi. Enkä pidä itsestäni piikikkäänä marttyrina. Mitä vain paitsi se, ajattelen. Sitä paitsi: itse olen tänne itseni tuonut ja minun pitää täältä siten itseni poiskin järjestää. Ehkä on jokin yövuoro Helsinkiin taajamasta. Kuljen ulos, nuotiolle, kysyn Faunilta, voisiko hän tarkistaa asian puhelimestaan. Kyllä vain, kolmenkymmenenviiden minuutin kuluttua lähtisi yövuoro.

Pohdimme, miten pääsisin siihen. Ketään ei taida olla selvänä kuskiksi. Asian selvittämiseenkin menisi helposti seurueessa pitkään. Taksi, sanon. Voisiko soittaa taksiin ja kysyä, ehtisikö täältä hakea ja viedä pikavuoropysäkille tuoksi kellonlyömäksi. Voi. Taksi lupaa tulla heti. Haalin tavaroita pieneen olkalaukkuun, joka on kai enemmän olkatasku. Ostin sen Intiasta, se on kastittomien naisten käsityöryhmän tekemä ja suunnittelema. Designin nimi oli Ants. Muistan sen kaiken yhtäkkiä pimeässä kamoja kopeloiden.

Toiset tuovat myöhemmin varvastossut, sievän pinkin poimintasangon ja mustikkapoimurin. Riittää, että on koira, kakkapusseja, lompakko, bussikortti kaupungin sisäiseen liikenteeseen. Seisomme pimeän maantien laidassa, kaukana mustassa loistaa muutamia valoja. Yöt ovat käyneet taas pimeiksi. Nuku, ne sanovat.

Lopulta taksi liukuu toisesta suunnasta kuin tuijottamamme. Koira loikkaa sisään, kömmin perässä, ovi kiinni, matkaamme pimeän läpi. Suljen silmät, nojaan taaksepäin. Pääsen kotiin.

Pikavuoropysäkkiä vastapäätä on naisenniminen ravintola. Parkkipaikalla tyhjäkäy tai valot päällä seisoo suuri joukko autoja. Niiden ympärillä pyörii porukkaa, joka tykkää soittaa suutaan reteästi. Onneksi kukaan ei kiinnitä meihin kahteen pieneen eläimeen huomiota. Onkohan bussi tulossa? Minulla ei ole kelloa, ei puhelinta, ei mitään sen kummempaa mukana. Jos bussi ei jostain syystä tule tai on mennyt jo, on odotettava vielä puolitoista tuntia. Olen unohtanut katsoa kelloa taksista lähtiessäni. En muista, että korttimaksutositteessa aika varmaan näkyisi. Sen sijaan keskityn toivomaan, että bussissa voi maksaa kortilla tai että ainakin hinta on sama kuin päivällä.

Pikavuoro saapuu viimein. Hinta on melkein kaksinkertainen yölisän takia. Hetken pelko läikähtää ylitseni, kun tajuan, ettei kolikoita taida olla tarpeeksi. Onneksi kortti käy. Vajoan penkkiin, katselen moottoritien vilistävien valojen ohitselävitse kauemmas ja mietin, miten pelottavalta tuntuu tehdä asioita eri tavalla kuin ystävät tekevät tai kuin kuvittelee heidän tekevän. Että vain päättää tarvita unen, hiljaisuuden, ottaa ja lähtee yksin pois, tai ei yksin, vaan koiran kanssa. Koiran pää lepää reidellä, sen silmät nauravat iloisesti. Se hyväksyy, tein niin tai näin.

Ajattelen sitä huvittavaa tosiseikkaa, että samalla kun matkaan poispäin livepainajaisvalveeksi muuttuneesta festaripaikasta, aviomieheni matkaa kohti samaa paikkaa jalan pimeitä maanteitä pitkin ja tiedustelee Faunilta tekstiviestein, jatkuukohan meno edelleen vireänä. Hän haluaa samaan rymyyn, josta minä pakenen vaikka taksilla ja yölisäbussilla, jonka takaosa on täynnä teinejä, näiden kännykällä soitettua pimputusta ja mölinää siitä, miten joku vitun koirakin viettää vitun lauantaita tässä vitun paskabussissa. Hymyilen pimeään kuunnellessani, miten teinityttö vinkuu äidille puhelimessa. Äiti sen on oltava, ei tuollaista sävyä muuten saavuteta.

Lopulta bussi saapuu Kampin keskukseen. Muistelen viimeisen yöbussin kotiin lähtevän yksi kolmekymmentäviisi. Se tarkoittaa kahdeksaa minuuttia. Kokoan koiran lähelleni, askellamme reippaasti, en halua nyt välittää kivusta, on vain kannateltava vatsasta ylöspäin, tunnettava kehon kaatuminen eteen ja ylös, myötäiltävä kaatumista, estettävä se hiuksenhienosti, hieman takapotkuisesti, pyyhkiydymme ravintoloista ulos vuotavien musiikkien ja ihmisten läpi, liikennevaloista ylitse, raitiovaunun takaa, eikä haittaa vaikka myöhästyisimme, aina on toisia busseja ja raitiovaunuja ja kävelemisvaihtoehto, mutta toki ehdimme bussiin, ehdimme viimeisinä. Ovi sulkeutuu, tuskin ehdin istahtaa ja pyytää koiran syliin, kun liikumme jo.

Työpaikan viereisesen baarin portailla viipyilee paljon ihmisiä tupakalla. Käyttääköhän kukaan baarin verkkoa öisin? Käytän sitä välillä töissä, takahuoneessa, jos ei ole juuri asiakkaita, ja sattuu olemaan kone mukana, istun hierontapöydällä kone sylissä, työstän googledocsiin. Jos tulee yllättäen asiakas, läppään koneen kiinni ja tungen tuolin alle ja levitän plintille lakanat kuin kyse ei olisikaan lukukammiosta.

Jos en lähtiessä ollutkaan varma, miten käy ja miten osaan suhtautua päätökseeni lähteä, nyt alan ymmärtää tehneeni oikean ratkaisun. Kaupungissa on niin hiljaista verrattuna maaseudun räimeeseen. Siellä kukaan muu ei olisi herännyt seitsemän korvilla, täällä saan herätä, milloin haluan, ja voin tehdä mielekkäitä asioita heti pelkäämättä kenenkään herättämistä.

Kun avaan kotioven, harmaa kolli kurahtaa ja tulee puskemaan jalkoja. Sen on selvästi ollut yksinäistä. Pesen hampaat onnesta pakahtumaisillani. Kun käperryn sängylle, eläimet hiipivät luo. Ihana hiljaisuus ympärillä, vapaus nukahtaa kun niin haluaa.

En muista, olenko ikinä ollut aivan näin onnellinen kuin siinä. Kuin tässä.

Yökävelyllä lämpimänä yönä

Puut tuoksuvat, on melkein tyven. Elosalamat kaukana saalistavat huomion. Kuljemme niiden suuntaan, välillä istahdamme penkille vesialueen reunaan. Seuraan, miten jotkut salamoista iskevät mereen saakka, tai ehkä kaukaisiin rantoihin, saariin, niemiin jossain pimeän toisella puolen. Lasken etäisyyttä, kävelemme kohti ukkosrintamaa. Pitäisi olla pyörä, ei sitä saa kiinni jalan.

Liikumme kuitenkin toisen vesialueen reunaan. Natriumlamppujen keltainen valo kuvastuu vedestä tyyninä kiekkoina. Salamat, hieman lähempänä. Tuuli viriää, viileä tuuli, se heiluttaa jalavien lehtikimppuja ja veden pintaa, työntää sen aaltoilemaan. Natriumlampun valon kuvajainen, lähin, heiluu tuulessa. Sen liikkeen voi tulkita joko käärmemäiseksi siksakkausluikerrukseksi tai, jos hieman pidempään tuijottaa, eikä muuta kuin aikaa ole, pyörimisliikkeeksi. On kuin pitkä kultainen hyrrä pyörähtelisi, hyrrä joka on tehty taivuttamalla kultaa spiraaliksi, johon tuulen on hyvä tarttua. Tai kuin luistelijatar pyörisi, on helppoa kuvitella toisen jalan kurotus eteen ja toisen koukistuminen alle, käsien kietoutuminen kylkiin, pyörimisen kiihtyminen. Tämä liike ei vain sammu.

Kävelemme rakkaiden paikkojen ohitse ja läpi. Kas, tuossa paimensimme kollegattaren kanssa humalaista, päänsä kolauttanutta miestä. Tuolle talolle. Tämän vaahteran alla satoi vettä tuulenvirin käydessä, vaikka muuten oli pouta. Tältä kentältä ammuimme raketin, juoksimme kentän laitaan ja värjöttelimme ja ajattelimme jo ostaneemme kalliin viallisen, kun raketti äkisti ampaisi ylös ja levitti säkenöivän kukintonsa kaupunginosan ylle. Tuossa talossa asuin kahteen otteeseen ja siellä ovat ehkä kirjanikin vielä. Kuka tietää? Ne jäivät ylähyllyille eteiseen, kun muutin, ja vuokralainen lupasi pitää niistä huolta. Sitten hän lähti ja tuli toinen vuokralainen. Hän ei ole luvannut mitään. Kirjoja ne onneksi vain ovat. Ja tuolla nurmikolla istuin usein kissojen kanssa. On vähän kuin olisin kuollut, kulkea nyt tällä tavalla koiran kanssa ja muistella.

Mutta se on se, mitä nyt haluan. Kulkea ja haistaa, muistaa, palauttaa mieleen, ajatella. Ei tuntea, ei vielä. Olen tuntenut loppuun vähäksi aikaa. Olen tiskannut jättitiskin ja lähtenyt ulos. Todennut, että joskus käy niin, että viimeinen orapihlaja kentän laidalla näyttäytyy pienenä norsuna, jolla on töyhtöpäähine. Norsu sukii kärsällään orapihlaja-aitaa. Tai ehkä pitää sen hännästä kiinni. Enkä ole varma, missä määrin mielikuva on visuaalinen ja missä määrin kehollinen, missä määrin tarinallinen. Ei, en ole lainkaan varma.

Kun tulen kotiin, olen niin väsynyt, että hyvä kun jaksan ajaa hissillä ylös.

Kesäytyminen

Yllättävän nopeasti lopulta kipu suostuu supistumaan fyysiseksi tuntemukseksi. Ei tarvita paljon sen kummempaa kuin että pystyy kulkemaan koiran kanssa aamu- ja iltalenkin, pientä tuntua jalassa, välillä ilkeäkin vihlaisu, mutta on kulkemassa, kuljettavissa, elossa. Häkkiin teljetyn eläimen kauhuhien haju vähenee.

Niin yksinkertaisista asioista näyttää onnellisuuden mahdollisuus muodostuvan, tai ehkä pitäisi puhua totutusta onnellisuuden mahdollisuuden tasosta, koska eiväthän kaikki suinkaan saa näitä lähtökohtia. Tarvitaan kyky viedä pyykit pihalle kuivumaan narulle, kyky kävellä vuoristoradalle, kyky kävellä puistoon kuuntelemaan kesäkonserttia, näkemään joukko. Haluatko tanssia, kysyn seuralaiselta. Eipä oikeastaan, haluanko minä, hän kysyy takaisin. No, haluaisin mutta on varmasti parasta jalalle, etten turo sitä heti uudestaan, sanon. Sitten vain istumme illassa ja iloitsen muiden tanssiaskelista ja siitä, että olen siinä, olen kävellyt siihen, keinutan rintarankaa musiikkiin, on muutakin kuin hätä ja tuntu ohitseluisumisesta.

Hermosärky ei ole enää jatkuvaa, niin yksinkertaisestikin sen voisi ilmaista.

Pieni olkihattuinen tyttö reisii rusokirsikkaan, veli hakkaa runkoa paksulla halolla. Juuri kävelemään oppineen oloinen lapsi haluaa liittyä mukaan puun runtelemisen yritykseen ja meinaa saada halosta päähän toikkaroidessaan rungonhakkaajan taakse. Äiti pelastaa lapsen, kantaa tätä kuin kissaa takaisin viltille, lapsi höpöttää itsekseen katse taivaita lakaisten, koettaa napata puun ainakin mukaan avoimin kämmenin, ei pysy viltillä, tanssahtelee uudestaan runkoa nyt yhdessä runtelevia sisaruksia kohti.

Ymmärrän niin hyvin hänen haluaan mennä nyt kun istun tässä, puistossa, hengitän sisääni ihmisiä ja kesää, vilttejä ja seurueita, iloa ja hymyjä ja halauksia ja tervehdyksiä, maailmanpyörää mäen päällä, musiikkia.

On perjantai ja kolmastoista päivä. Koska on vuoristoradan syntymäpäivä, kyytiin pääsee ilmaiseksi. Ajamme kaksi kierrosta. Tuoksuu tervalta, kiskolonksuu. Kirun ilosta, litistyn ystävän ja seinämän väliin,  pelot ovat jossain muualla. Melkein juoksen laitteesta pois. Miten kummallista.

Parantuminen on väkevää tapahtumista. Töistä kotiin tulen osan matkaa raitiovaunulla, mutta kun ekokaupassa käytyäni huomaan bussin odotusaikaa olevan melkein vartin, kävelenkin kotiin. Se saa niin onnelliseksi että itkettää. Että sattuu vain vähän, että vasemmalle jalalle voi astua ja sillä voi ponnistaa, että tunnistan taas itseni ja kadut ja kaupungin. Ihmeellistä!

Aamu joka ei mennyt hukkaan

Makaan sängyssä lämpimään kehoon kietoutuneena. Katselen ikkunasta harmaata taivasta, harmaata kattopeltiä ja rallia sen reunassa. Aivan näkymän alalaidassa on myös kapea keltainen seinärantu. Harmaan eteen nousee kaksi katkennutta lehmuksenoksaa sammaleineen; olen tuonut ne tomaattien kiipimätuiksi, ja tomaatit, jotka olen sitounut vihreällä Lett-Lopi -langalla, pinkki kastelukannu, lehtensä pudottanut ja chilinsä kellastanut Short Yellow Tabasco, Aji Cristalin reuna, tuulessa heijaavat keltaiset siperianunikot, kaksi kappaletta, ja härmesalvian syvänsiniset kukkatöyhdöt. Raolleen haalla kiinnitetystä parvekkeenovesta tuleva ilmavirta liikauttelee pehmeästi lasilyhtyä, jonka ostin kirpputorilta kahdellakymmenellä sentillä ja päällystin lintuja ja kasveja esittävin servietin palasin ajatellen uuteen kotiin muuttanutta ystävää; aioin viedä sen tuliaiseksi, mutta hänen päätettyään olla kutsumatta minua sinne en sitten koskaan vienyt lintulyhtyä ja koska minusta on tuntunut sopimattomalta viedä sitä kellekään muullekaan, se saa olla täällä.

Harmaaseen tihentyy jokin, jota ajattelen ensin roskaksi. (Roskaksi missä - silmässäkö vai ikkunalasissa? En tiedä.) Sitten korjaan hypoteesiani: Kyseessä on sittenkin lokki. Toisinaan, muistan, hypoteesia on korjattava lokiksi silloinkin kun katukuilun ylitse matkaa laiskasti läiskyviä vanhan nahkamanttelin riekaleita. Vaaditaan korjausliike, sillä sellaiset esineet eivät elottomina lennä niin korkealla ja vaakasuoraan, eivät ainakaan sillä tavalla läiskyen. Esine - onpa hassu nimitys manttelista revitylle palalle.

Katon valkoisessa kävelee hämähäkin ruskea hahmo. Tai oikeastaan katto ei ole aivan valkoinen Maali on taitetun sävyinen ja sitä paitsi kattoon jo tarttunut monenlaista likaa, nokea ja käryä. Hämähäkki matkaa niistä välittämättä parvekkeenoven yläraosta kohti eteisenovenylistä nurkkaa. Välillä se pysähtyy. Miettivätkö hämähäkit? Muistan Amorgoksen hämähäkkien punomat tunnelit piikkipensaissa ja hämähäkin Annalassa. Se kahmaisi valkean pallonsa etukäpäliinsä ja juoksi juuri möyhimääni papuharjannetta ylös niin että maamurut potkiutuivat sen jäljessä rinnettä alas, mäen laella se lisäsi vauhtia ja kiihdyttti vaon pohjalle ja siitä seuraavaa harjannetta ylös. Toivoin että olisin osannut kommunikoida sille, ettei minua tarvitse pelätä, etten vahingoita. Mikä ei kyllä tarkalleen pidä paikkaansa. En vahingoita tahallani, mutta aina välillä maata muokatessa katkaisen kastemadon ja maamuurahaisparat joutuvat muuttamaan muniensa säilytyspaikkaa tuon tuosta ja ties kuinka moni kuolee stressiin sen seurauksena, vaikka koetankin kääntää niiden munat esiin varovasti, rikkomatta, kun huomaan osuneeni niihin. (Niitä on palstalla nykyään kaikkialla, joten en voi vain jättää sitä kohtaa kääntämättä.) Yksi päivä istuimme Faunin vanhan ystävän kanssa puistossa ja puhuimme hämähäkeistä. Hän oli videoinut niitä ja saanut tallennettua syyn niiden monijalkaisuuteen; tai ehkä kyse onkin seurauksesta, pitää varoa sanojaan. Joka tapauksessa, monijalkaisuus mahdollistaa niiden saalistustavan yksilötasollakin. Hämähäkki roikkui verkossa neljällä tassulla, piti saalista etukäpälillään ja kieputti kahdella käpälällä lankaa saaliin ympärille. Näin ystävä sen ainakin kuvasi. Tai ehkä ymmärsin väärin, kuulostaisi kätevämmältä kieputtaa saalista, puolata sille seittiä.

Käsi nousee korvalleni, kupittuu sen päälle. Kuuntelen lämpöä. En kuule pulssia. Tässä on hyvä olla, toisenlaista kuin niinä päivinä kun tuli kurja olo siitä, miten kaksi piti käsivarsista kiinni (ikään kuin sitä olisi tarvittu) ja yksi repi kasvojen edessä hämähäkiltä jalan kerrallaan irti ja nauroi sille, että itkin ja huusin, ettei niin saa tehdä, että sitä sattuu. En itke, kun kissa saalistaa hämähäkin ja syö sen. Tai ampiaisen, tai perhosen. Eivät ne tee sitä sillä tavalla. Millä tavalla ne tekevät sen? Jotenkin toisin. Ei se ole vain syömistä, muttei myöskään vain leikkiä, ja missään nimessä se ei ole vain julmuutta. Käsi korvani päällä ei tee mitään sellaista. Se kertaa lämpöä ja äkkiä muistan, vuosien jälkeen, miten kävelin isoäidin kanssa Gyldenintietä ohi muutamien ulkoilutuskoirien talojen, olemme tulossa lääkäristä, korva on juuri puhkaistu, se uintiretkistä lähipäivinä, äänet sattuvat, itken ja isoäiti vain kulkee kuin mitään ei tapahtuisi. Koskoo, koskoo, elämä koskoo. Itke, lapsi, itke, kyllä se menee. Koskoo aikansa. Voin kääntää pääni ja katsoa isoäitiä, mutta kuka se on, joka katsoo? Onko se lapsi vai aikuinen? Käveleekö hän reikä tärykalvossa vai makaako hän hengittäen toisen lämpöä ja tuoksua, käsi kuppina korvaa lämmittäen ja suojaten? Kun kysyn, kyky katsoa isoäitiä katoaa, isoäiti haalistuu sellaiseksi piirrekimpuksi jona pystyn häntä kutsumaan tahdonalaisesti: lääkkeiden ohentamat hiukset, pisamat, valkoinen hellehattu, kirpputorifarkut, kirjavankukertava hippipaita, diabetesranneke, valkoiset terveyssandaalit, ruskeat nylonsukat joiden reiät on parsittu punaisella langalla. Jäänsinisten silmien tarkka katse, haluttomuus alistua mihinkään kilttiin ja kesyyn. Tämä on enää piirrekimppu.

Joten palaan tähän tässä, käsi kipristyy korvalta, siirrän omat käteni toisen pysyvästi särkeviin kohtiin, jotka särkevät silloinkin kun hän ei niitä muista vaan keskittyy muuhun, kirjoittamaan konekieltä, jota en osaa lukea mutta jota usein katselen olan takaa ja kysyn, mitä tarkoittaa tuo tai tuo kirjainyhdistelmä, ja ajattelen protokollia ja operaatioita ja sitä kummallista seikkaa, että hän osaa tuota kieltä. (Ja se osittain pitää nuo tietyt kohdat kipeinä.) Nostan käteni lepäämään noiden kohtien päälle ja keskityn siihen, miltä käsistä tuntuu, mitä kädet kuulevat ja näkevät. Tai ehkä on väärin sanoa, että keskityn, se kuulostaa jotenkin ponnistavalta; ei, liu'utan kiinnostukseni siihen, ei sen kummempaa. Tunnen lämmön ja kireyden ja hetken kuluttua alan hahmottaa, miten ihon läpi kasvaa pieniä tunnustelevia säikeitä molemmin puolin ja punoutuu säännölliseksi kuvioksi, täplikkääksi kukastoksi, jossa aina kahdeksan kukkaa ympäröi keskelle puhkeavaa vinoneliötä, jonka sisällä on ympyrä, jonka sisällä kahdeksan pienenpientä pistettä ja niiden keskellä aukko, ovi jonnekin toisaalle. Panen merkille, en kysy mitään, nukahdan hetkeksi, herään kädet edelleen niillä kohdillaan, huomaan jännityksen sulaneen niiden alta, hengitän poskea, nostan kädet, annan niiden liukua toisaalle.

Vaihdamme pitelijän ja pidellyn roolia kuin laiskat mainingit, ajatuksitta ja toistuen. Aamu kuluu muttei mene hukkaan tai katoa. On vaikeaa sanoa, nukummeko vai valvommeko. Kirkkaat kuvat huuhtoutuvat tajunnan läpi - kuollut linnunpoikanen polulla, sen siipisulkien säälittävät, pölyhuiskamaiset alut, ja sitten toisaalta runsaat elävät linnut, kuin ihmeen kaupalla ympäristöään tutkivat, lehahtavat, varoitushuutavat, valppaat, mosaiikkiainespussi joka kasvaa vuosi toisensa perään, luuttuamistani lattioista lähtenyt ruskea möljä, miten koira säikähtää tietokonereppua vaikkei se edes liiku tai kahahda, ja kaikki minkä näen, ikuinen arvoitus intialaisessa seinävaatteessa, miksi hevosten alle on pitänyt piirtää kukkaset ja norsujen alle pienet punaiset rummut, on kuin joku tamppaisi mattoja ulkona, muttei kai kukaan mattoja tuntikaupalla tamppaa.

Kun heräsin, olin niin onnellinen, että itkin. En edes oikein tiedä, miksi, sellaiselta vain joskus tuntuu.

Löytyminen

Joskus itsensä löytää kummista toiminnoista. Näkee unta, jossa pistelee itseensä parantumista nuppineuloilla, jotka on poimaistu suoraan Ginger-mallinukkeparan pienestä päätä markkeeraavasta neulatyynystä. (Eikö olisikin surkeaa, jos olisi kaulan jatkona pelkkä neulatyyny? Kyllä saan olla tyytyväinen. Sekin olisi surkeaa, ettei olisi raajoja, joita rikkoa, eikä minkäänlaisia sukuelimiä, ainoastaan polyuretaanivaahdolla täytetty torsohahlo ja sen päälle kurottu joustosametti.) Kun unen näkee useita kertoja, osaa jo odottaa sitä hetkeä, että muistaa, ettei ole desinfioinut nuppineuloja juuri lainkaan ja että niistä voisi tulla tulehdus. Vai poistaisiko tervehdyttävä vaikutus senkin?

Kun kirjoitan julkiseksi nuppineulaunen, se katoaa. Olenko muka käsitellyt kaiken sen? En taatusti. Neulominen sattuu välillä ja välillä ei. Joinain päivinä vain pääni ottaa vastaan neulat kohtuullisen oloisesti. Ehkä se on sittenkin neulatyyny, jos mikä, kehossani. Kallossa neulat tuntuvat suorastaan mukavilta.

Nuppineulojen itseeni työntelyn sijaan näen unen lentoturmasta. Koneen keskusradiossa säkättää urheiluselostaja, joka kertoo koneen joutuneen vaaralliseen sivuliirtoon japanilaisessa asennossa. Siltä varalta, ettei joku tiedä: japanilainen asento näyttää tarkoittavan, että pudotaan perä edellä ja vahvasti oikealle kallellaan.

Kahdeksikon raitiovaunulle on tapahtunut jotakin. Raitiovaunupysäkin numero- ja reitti-infotaulun päälle on kiskaistu punainen huppu, jossa lukee, ettei pysäkki ole käytössä. Kävelen maauimalaan pohdiskellen sitä, miten arka pieni kissamme saattoi säikäyttää hongkongilaisen sosiologin, joka halusi yövieraaksi osittain juuri lemmikkieläinten takia. Ei kai hän tiennyt kissaeläimistä paljon mitään. Työnnät vaan ne sivuun päättäväisesti, jos ne tulee kuumottamaan yöllä, neuvoin häntä kissoihin liittyen. Eihän niistä ikinä tiedä. Joskus ne piinaavat liian kilttejä ihmisiä, ja tämä tyttö oli niin pieni, tekeytyi niin pieneksi äänellään ja rintakehällään ja ryhdillään ja eleillään, etten tiennyt, olisiko minun pitänyt ristiä hänet söpöimmäksi näkemäkseni eläimeksi vai tokaista, että kuule, kukaan ei tule sinulle antamaan sitä tilaa, jota et itse ota. Liika kiltteys ja sokerisuus saa epäilemään, ainakin minut, koska ei ole ihmisiä, jotka olisivat puhdistettuja sillä tavalla kuin teollinen sokeri saattaa olla. Vai onko? Huomaan toivovani, ettei ole. En ehkä osaisi kutsua heitä enää ihmisiksi. Minulle on tärkeää, että kaikki ovat hieman hulluja. Jostain syystä se saa toiveikkaaksi jatkon suhteen.

Jatko: Se, mitä tekee, kun huomaa, ettei suunniteltu reitti toimikaan.

Löydän itseni siis paitsi unesta työntelemästä nuppineuloja lihaani tai putoamassa lumimyräkässä rahtikoneen japanilaisen asennon sivuluisussa, myös muurin vierestä, silittämästä sammalta kädellä ja tunnustelemasta, miltä tuntuu kävellä varovasti uimalaan. Olen saanut keskiviikkona pohjallisen. Se väsyttää jalkaa ainakin vielä. (Oikealla jalallakin on tietysti uusi pohjallinen mutta se tuntuu mukautuvan ihan kaikkeen natisematta.) Mutta on mahdotonta sanoa mitään heti ja ainakin näytän pystyvän kävelemään uimalaan.

Ystävä on todistuksen mukaan neulomisen jälkeen siinä kunnossa, että yrittää kieltäytyä lihallisen lapsensa hoitamisesta hoitaakseen näkymätöntä lastaan. Ehkä minun ei siten kannata hämmentyä värikkäistä, estoitta valveeseen muistuvista unista. Haluaisin nähdä unta metsästä, haluaisin päästä metsään kävelemään. Ehkä voisin onnistua jo tänä kesänä, jos kuntoutan ahkerasti ja maltan antaa sähkövirtaa jalalle kahdesti päivässä. Ainakin voisin onnistua näkemään unta metsästä. Latvialaiset vieraat kertoivat Dharamsalasta meidän kauttamme kotiin palatessaan, että heillä on sama juhannustaian lähde kuin täälläkin, kukkiva sananjalka. Olen kunnostautunut ulkomaisten couchsurfing-vieraiden hyysäämisessä; se on osittain hauskaa ja osittain ihan vain kummallista, tyypeistä riippuen. Enimmäkseen kuitenkin hauskaa ja kiinnostavaa. Kun lähden myöhemmin Budapestiin, voi olla, että pääsen majoittumaan saman systeemin kautta erään paikallisen filosofian professorin kortteeriin. Hän kirjoitti ja ilmoitti haluavansa meidät sinne, tuosta noin vain. Jännittävää. Ensin on kuitenkin tarkistettava, ettei hän tupakoi sisätiloissa. Sellaiseen asuntoon en näet suostu majoittumaan.

Löydettyäni itseni sammalta silittelemästä löydän jalopähkinät ja päätän yrittää tänäkin kesänä. Jospa en nyt mädättäisi näitä vaan saisin glykoa.

Olen haudutellut pari päivää lukemaani tekstiä siitä, miten kuva per päivä - tai kuten ajattelin, sana tai pari per päivä - tekee onnellisemmaksi. Ja miettinyt, miksei silti aina halua, jaksa, kykene, tuottaa noita kuvia. Joskus ei tartu niihin, koska on jo mukavaa, ja joskus, koska tuntuu, ettei osaa sanoa mitään myönteistä. Tai rakentavaa. Tai kuultavaa.

Tai mitään mitä haluaisi myöhemmin lukea. Ikään kuin sitä osaisi hävetä niin paljon, lopulta. (En näytä osaavan.) (Toivoisin etteivät muutkaan osaisi. Itsensä ja yhteisön kannalta, mutta etupäässä itsensä kannalta.)

Sammal tuntuu käteen mukavalta. Jatkan kävelemistä eteenpäin uimalaan tuttua reittiä pitkin, pitkästä aikaa.

Non grata

Nykyään on vaikeaa nähdä ihmisiä. Tai siis, heitä on kivaa nähdä, jos heidän kanssaan ei oleteta liikuttavan paikasta toiseen ja he eivät kysy, mitä olet kesällä puuhannut. Puuhata: verbi, joka ei sovi nykyiseen tilaan.

Puhuin eilen ystävän kanssa siitä, mitä haluaisi tehdä pidemmällä aikavälillä, ja sitten tänä kesänä. Huomasin, etten tänä kesänä oikein haluaisi tehdä mitään muuta kuin pystyä kävelemään metsässä. Tai pystyä kävelemään kivuttomasti raitiovaunupysäkiltä uimastadionille (ja toiseen suuntaan).

Sellaisen ääneen sanominen on jotenkin karmivaa. Tajuaa olevansa persona non grata, ontuva sairaskertomus, jonka elämä on kadonnut oireisiin oman ikäisten ja hieman itseä nuorempien terveiden ihmisten mittapuulla.

Tietysti haluan muitakin asioita. Mutta eniten haluan tätä. Se tekee minusta tylsän keskustelukumppanin ja välillä mietin, olisiko tyystin parasta telkeytyä sisään ja parvekkeelle. Sitten koetan ajatella: no, ehkä minä olen se hankala ihminen muiden elämässä, joka muistuttaa heitä asioista, joita he eivät mieluiten ajattelisi.

Tänä iltana puistossa on bileet. Olen menossa, kaikesta huolimatta (ja ehkä kukaan ei kysykään, mitä kuuluu tai mitä olen puuhannut). Suurimmat huolenaiheeni ovat: 1) päästä raitiovaunupysäkille, 2) päästä raitiovaunupysäkiltä puistoon, 3) löytää istuma-asento, jossa jalka voisi levätä, 4) varoa humalaisia ihmisiä, etteivät he horjahda päälle niin että jalka vääntyy sattuvaan asentoon, 5) päästä puistobileistä kotiin, mikä sisältää taas kaksi liitäntäkävelyä raitiovaunupysäkille.

En oikein ehdi haaveilla laajakantoisemmin, kun yksinkertaisista asioista kasvaa vuorenkorkuisia. On vaikeaa ymmärtää, että vielä huhtikuun lopulla tanssin afrikkalaista tanssia paljasjaloin kivuitta ja peloitta.