Kevyt kosketus

Kuulen myöhemmin, aamulla, hätääntyneeni keskellä yötä. Kevyesti päälläni levännyt käsi oli nostettu varovasti toisaalle, mutta kun olin vingahdellut ja sätkinyt onnettoman ja hätäisen kuuloisesti, käsi oli laskeutunut takaisin ja silittänyt. Olin vaiennut ja jatkanut unta turvassa taas pitkään.

Näen, miten kevyt kosketus vaikuttaa kissoihin. Ne seisahtuvat ollessaan jo lähtemässä toisaalle, kuulostelevat tuntua selässään, niiden häntä ei liikahdakaan. Maailma jähmettyy. Muusta ei ole nyt niin väliksi. Kissat tuntuvat unohtavan, mitä ovat menossa tekemään. Se jotenkin lumoaa, en kyllästy katselemaan. Tunnun itsekin unohtavan murheeni ja levottomuuteni.

Hahmottelen ajatusta kevyestä kosketuksesta. Siitä, miten se on tullut niin tärkeäksi, miten tunnistan sen myötä asettuvani. Äiti koskettaa siten, että kosketusta opettavatkin käyvät hänen kosketettavanaan. Ehkä jollekulle toiselle toinen ominaisuus, toinen ulottuvuus, tuntuu samalla lailla rauhoittavalta. Muistan ystävän taannoisen toteamuksen, ettei hän voisi kuvitella läheissuhdetta ilman syviä älyllisiä keskusteluita. Sen vierauden. Pidän keskusteluista, mutta eivät ne kai minun kohdallani voisi koskaan olla ratkaiseva tekijä. Minulla on vain toisella tavalla järjestynyt elämä, toisenlaiset kriteerit. Emme me äidin kanssa ole monestakaan asiasta samaa mieltä. Mutta se, miten kosketamme toisiamme, ei juuri voisi olla paremmin, silloin harvoin kun olemme lähietäisyydellä. (Toisenkinlainen aika on ollut, mutta siitä on kauan. Silloin halusimme etäisyyttä, väljyyttä, jota emme saaneet.)

Siitä on pitkä aika, että joku on osannut silittää painajaisunen pois. Herään virkeänä, en tahtoisi nousta, mutta on mentävä töihin, käveltävä lumisen kaupungin halki, huomattava kunnon vajuneen sairastamispäivinä. On istuttava töissä, hämmästyttävä äkisti siitä, että kädet ovat aivan lämpimät, yhtä lämpimät ja liikuttuneet kuin mieli. Elämä etenee kummallisin kääntein, mitä kaikkea siinä tuleekaan ajateltua ja tehtyä, äkkiä on helppoa rakastaa kaikkia ja myötäelää heidän tunnetilojaan, hyväksyä ne tämän iltapäivän ajan. Ei niin, että minä niille välttämättä mitään osaisin tehdä. Mutta ne saavat olla ja vaikuttaa ja surku surua ja riemu iloa, hymähdys päähänpinttymiä, ne menevät ohi kyllä, jotenkin solmut aukeavat, uusia solmiutuu.

Tarkkanäköinen nainen tulee hakemaan tietokoneiden päiväkäyttötunnukset ja sanoo: "Kas, sinun uusi vuotesi on ainakin alkanut hyvin." Hätkähdän, hymyilen.

Se pitää paikkansa. Vaikka kotiin palaaminen ja koulun alkaminen ja pimeys ja kylmä ja kaikki tuntui hetken liialliselta, vuosi on alkanut hyvin. Mitä enemmän parannun, mitä vähemmän hengittäminen sattuu, sen paremmin sen tajuan.

Hajaa

Kalifornian-nainen kirjoittaa kaipaavansa. Muistatko vielä meidät, hän kysyy. Kuvassa tytär letittää letit päässä äidin päähän lettejä. He näyttävät päivettyneiltä ja kesäisiltä. (Hieman aikaa ja kas, väännän lettejä Faunin päähän, aloitan mitään ajattelematta, näin meemi etenee. Paitsi että me emme näytä päivettyneiltä emmekä kesäisiltä, ja vieressä lojuu Vompsu ja kirjoittaa työhakemuksia.) Tokihan minä muistan naisen, joka kirjoittaa lehtijuttuja ikuisesta rakkaudesta uskomatta aiheeseen pätkääkään ja sitten muutama viikko maastamuuton jälkeen kohtaa rannalla mukavan koiran ja sen isännän, ja tytär opiskelee laulua ja rakastuu meksikolaiseen laittoman maahanmuuttajan poikaan. Tytär joka kiusaa äitiään pukeutumalla julkisesti mummojen siivousmekkoihin.

Nauran kun luen kirjeen, vaikkei siinä mitään nauramista kai vielä olekaan. Nauran muistoille. On hauskaa muistaa niitä päiviä, kun kannoimme veistoksemme hyllyltä pöydälle ja avasimme muovit ja raavimme saven pintaa haarukalla ja hieroimme siihen slikkeriä. Kuinka kerroimme äitien uudet kootut ja nauraa räkätimme suomalaiselle vakavamielisyydelle. Mitä kuuluu, kysyy Kalifornian-nainen. Alan muotoilla vastausta päässäni. Tokihan muistan, jaa, mitä kuuluu, se onkin monimutkaisempi juttu... elämäni on edelleen slapstickin tyylilajissa etenevää. Pyhä ainutkertainen improslapstick, jossa toisten elämänsä suurimmiksi päiviksi nimeämät rituaalit synnyttävät lähinnä hinkuvaa ahdistusta ja toisten katastrofeiksi mieltämät tapahtumainjuoksutukset tuntuvat minusta kiinnostavilta ja avaavilta.

Huomaan selkeästi tämän ystävyyden erityislaatuisuuden: On monia ystäviä, jotka ovat tulleet läheisiksi sillä lailla, että heidän kanssaan on tehty asioita, jaettu pitkiä päiviä ja öitä, ja kun heitä kaipaa, kaipaa jo tapahtuneiden asioiden tunnelmaa. Tämä on toisenlainen ystävyys, jotenkin vapaampi ja liikkuvampi, melkein pelkkää potentiaa. Kaipaan sitä, miten Kalifornian-nainen nauraa ja sanoo äidistään, että se on ihan hullu, hulluhulluhullu.

Myöhemmin huomaan huolestuvani raha-asioista. Laskeskelen, paljonko rahaa voi jäädä käteen uudessa ammatissa, ja tajuan äkisti, että on keksittävä jokin keino selvitä ilman omaa tilaa. Hei hei virginia vaan. Lasken, paljonko jaksan hieroa mukavasti päivässä, paljonko vapaapäiviä tarvitsen, ja sitten mietin, jääkö rahaa ruokaan. Melkein kyynelehdin, ennen kuin muistan, että nämä summat ovat euroja, eivät markkoja. Silloin hengähdän hetkeksi ja huokaisen, kai se sitten, kai tämä tästä soljuu omalla painollaan, raha on ennenkin riittänyt, kymmenenkin euroa on iso raha. Paitsi että sitten muistan, että vuokratkin ilmoitetaan euroissa, ei markoissa.

Ehkä sen ei ole edes niin väliä. Olen selvinnyt jotenkin aina ennenkin, vaikka sekoilen edelleen markkojen ja eurojen välillä. Itse asiassahan en ole kovin montaa kertaa saanut maksukehoituksia, hoidan raha-asiat tunnollisesti joskin päättömästi, ja lainaakaan ei ole tarvinnut ottaa, ja olen pienistä tuloistani säästänyt kuitenkin pienen pesämunankin. Niin että jos haluan tarpeeksi kovasti pois Suomesta ensi talvena, pääsen. Aina on jokin keino.

Sekä Vompsu että Fauni hajoilevat töidensä kanssa, ja tuntuu vaikealta olla avuksi. Ei ole vaikeaa maata ja kuunnella ja keskustella, mutta tunnen itseni kauhean avuttomaksi avointen prosessien äärellä. En oikein osaa patistella itseänikään ratkaisemaan asioita nopeammin kuin luonnollista tahtia muhittaen, ja oikeastaan itse taisin ikävuodet 15-35 muhittaa aika ahdistuneena kysymystä, mitä oikeastaan haluaisin tehdä. En tiedä edelleenkään vastausta, mutta nyt sentään olen hierojakoulussa kokeilemassa, olisiko siitä johonkin, ja moinen toimeliaisuus on lakaissut pahimman tietämättömyysmurinan piiloon. (Maisterintutkinto ei missään vaiheessa tuntunut vastaukselta kysymykseen, vaikka halusin toki senkin tehdä, ei sillä ole sillä lailla työelämän kannalta mitään merkitystä ellei sitten työhönottaja satu olemaan pekuliaristi.) No, toki tuo tietämättömyysmurina on korvaantunut murinalla koulujärjestelyiden älyttömyydestä, koulun ilmastoinnista ja niin edelleen. Mutta riittääpä ainakin uutta hämmästeltävää, kuten luokkatoverien alttius pitää suoralta kädeltä mahtavana milloin mitäkin, mille ehkä itse lämpenen hyvin hitaasti tai en lainkaan.

Joskus joitain vuosia sitten elin lyhyttä illuusiota, että voisin oikeasti auttaa ihmisiä, vauhdittaa heidän ajatuksiaan, tai mistä minä tiedän, oliko se illuusio, voihan olla, että niin kävikin, siltä se ainakin tuntui, mutta nyt tuntuu siltä, ettei minulla ole sellaiseen oikein mitään keinoja tai voimavaroja. Voin kuunnella, loikoa, halailla, pyytää tarkennusta. Siinäpä se. En voi antaa kuin aikaa, sanon Faunillekin, joka herää aamuvarhain voimaan pahoin työasioita ja on yllättäen virkkuna valveilla tullessani ihmiskasvoisena herätyskellona kylään. Minäkin herään taas aamuvarhain. Herään kysymyksiin anatomiasta.

Tasan kahden viikon kuluttua on tutkintotilaisuus kaksi. Yhteen aamupäivään on mahdutettava kattavat suomen- ja latinankieliset muistikuvat koko kehon lihas- ja luustoanatomiasta, eri hierontaotteista teoriassa ja käytännössä, on tutkittava asiakas ja kirjattava tutkimus muistiin, neuvoteltava tavoitteet, annettava lämpöhoito... Koko syksy on tähdännyt tähän. Tuntuu, että syksystä on kauan. Siitä syksystä. Elämässä tapahtuu kaiken aikaa niin paljon tärkeämpiäkin prosesseja.

Hitaasti hengittäminen lakkaa taas sattumasta. En uskaltaudu vielä suihkuun, koska haluan, ettei hengittäminen ala sattua uudestaan.

Lähettiläitä toisesta ajasta

Aamulla en kerkiä nähdä metsää enkä puita. Se johtuu siitä, että raitiovaunupysäkille tulee luokkatoverini ja tervehtii. Hyvä, että hän tekee niin, en välttämättä itse ajatuksiltani huomaisi tuttua hahmoa. Kävelen hänen kanssaan metsän läpi ja käy siten kuin ihmisseurassa tapaa käydä: ei ehdi huomata metsää eikä puita. Vaikken olekaan erityisen huolestunut tai mitään, kommunikaation tyyli imee kaikki voimat.

Kun koulu loppuu, astun ulos valmistautumattomana. Puut seisovat jyhkeinä ja kummallisen kimallelumen peittäminä. On kuin ne hengittäisivät joka solullaan. Kai ne niin tekevätkin. Vai sumuko tässä hengittää yhdessä pakkasen kanssa? Eivät ne yleensä tuollaisina esiinny talvisin. En oikein tunne tällaista valkoisuutta. Silmäilen puita epäilevästi.

Ne seisovat sievästi juurillaan jäiseen maahan tarrautuen. Niiden uusi ulkonäkö ravistelee ajatusten purkkia, harmaata aivomassaa kallomaljassa, ihonväristä kalloa. Jostakin nousee mielikuva siitä, miten eliöt kehräävät oman aikansa ja tilansa, synnyttävät ne muodosta, kuinka muoto järjestää materian. Jo kauan ennen kuin geeneistä tiedettiin mitään, muodosta pohdittiin näin. Mietittiin, onko muoto olemassa itsekseen vai vain yksilöolioissa ilmentyvänä. Onko se todellisempi kuin nämä olennot, joiden lomitse voi kulkea. Se kaikki tuntuu jollakin tavalla kaukaiselta nyt. Ajatella, kaikki ne karkeat oppiriidat. Puut vaikenevat.

Kuljen sen kaiken poikki ja huomaan, miten tien hiekoituksessa on puutteita. Ja katson oksia ja runkoja ja koetan muistaa jokaisessa lähestymisessäni, miten kahta samanlaista puuta ei ole. Ei, klassinen ajattelu on liian kaukana, mutta romantiikasta saa sentään jonkinlaisen otteen. Ettei ole puuta ylipäänsä, ei ihmistä ylipäänsä, ei koulupäivää ylipäänsä. Ja tunnen niin suurta uupumusta ja itkua, että jos jostakin tulisi kuorma-auto ja tönäisisi minut kumoon, tuskin huomaisin eroa.

Yksin tunnistan itseni paremmin, yksin tai sellaisessa seurassa, joka jaksaa hämärään sohimistani, kuten epäsystemaattista uteliaisuutta voisi sinutella.

Hämmentävä unentarve

Hämmentävintä toipumisessa on unentarve. Ei tuota pienintäkään vaikeutta nukkua horottaa ensin kahdeksan tunnin yöunet, valvoa pari tuntia, nukkua sitten neljän tunnin päiväunet, kerrata anatomiaa pari tuntia ja tuntea valtavaa, kerrostaloja suurempaa väsymystä.

Niin vaikeaa kun minun on yleensä nukahtaa ja etenkin nukkua riittävästi, tunnen hämmästystä ja ilahtunutta kiitollisuutta unesta, jossa on jotakin hilpeää ja perinjuurin vierasta. Nukun sikeästi, en näe unia, ja valve tuntuu unta epämääräisemmältä.

Viimeksi olen nukkunut näin juuri erottuani. Siitä on nyt neljä vuotta. Silloinkin oli keskitalvi. Huomenna ajan raitiovaunulla kouluun ja toivon, että muistaisin pakata koululaukkuun mukaan kameran. On kuin olisin joku toinen. Haluaisin päästä itseeni takaisin, mutta en ole oikein selvillä, voinko tehdä sen eteen mitään muuta kuin uskoutua unen varaan.

Epämääräisiä rahinoita

Sairastumisessa tuntuu kurjimmalta lopulta sosiaalinen puoli. Se, että hengitys sattuu ja rahisee epämääräisesti, ei tunnu niin uhkaavalta kuin yksin jääminen. Näinkö epidemiat marssivat, tämäkö niitä tehostaa? Peruutan työvuoron, iltamenon ja brunssin. Se tuntuu jotenkin raukkamaiselta ja epäasialliselta, vaikka olen niin väsynyt, etten oikein pysy tolpillani ja yskä hakkaa hakkaamistaan. Tuntuu, että koko maailma, värikäs ja kiinnostava ja osaava ja ystävällinen maailma solmiutuu jossakin toisaalla, tapahtuminen jatkuu, ja itse on harmaata käppyrää, joka yskii sängyn pohjalla eikä jaksa laittaa mitään ruokaa, syö tuliaissipsit ja syntymäpäiviltä jääneet keksit ja muutaman mandariinin ja ei pysty yskimiseltään nukahtamaan. Toivoo että joku tulisi kotiin ja tekisi ruokaa tai hakisi ruoan ravintolasta styroksilaatikossa, tai soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu, ja se toive tuntuu liioitellulta, huomion hakemiselta, ei sairastamisessa ole mitään kiinnostavaa, sairastaminen on rasittavaa ja tylsää rään kirnuamista: ajatus ei liiku, ei naurata, ei jaksaisi edes rakastella.

Huoli palaa kerran toisensa jälkeen. Voinko enää palata takaisin terveiden maailmaan? Ja äkkiä ei edes tahdo palata, tuntee etääntyneensä, tai toisten etääntyneen, oivaltaa, miten paljon helpompi monen on olla, jos itse ei ole paikalla, heille jää enemmän tilaa, ei tule mieleen ristiriitoja, jotka on näennäisesti ratkaistu, muttei mikään kai koskaan täysin ratkea, ymmärtää selkeästi, ettei osaa kuulua kuitenkaan joukkoihin, on liian vanha ja sairas ja illuusioton, moodin totuudentorveus tuntuu ehdottomalta, kaikki muu näyttää sillä hetkellä typerältä valheellisuudelta, silmien ummistamiselta. Eiväthän ihmiset oikeasti välitä. En minäkään. Sanon voi ja harmillista, mutta ei minulla ole voimavaroja sen kummempaan. Voin käydä hakemassa jollekulle appelsiineja kaupasta ja tehdä lämmintä mehua. Voin kantaa kirjoja ja laukkua, kun toisella on kyynärsauvat. Mutta paraneminen on tehtävä itse. Oivaltaminen on tehtävä itse. On aika harvoja asioita, jotka voi pohjimmiltaan tehdä yhdessä tai jossa toinen voi paljonkaan auttaa. Niin sitä sitten makaa hämärässä silmät kiinni, koettaa pysyä toiveikkaana sen suhteen, että ehkä joskus toisaalla tuntuu toiselta. Että ajatukset ja mielentilat ja mielialat ja minäntilat lipuvat taivaalla pilvien käsittämättömyydellä. Majesteettista, raskasta höyryä barokkikupruin tai ohutta suikaletta joka tuskin varjostaa iloa. Ei tässä nyt ainakaan mitään rypemistä kaivata. Mutta mieli on jo kääntänyt selkänsä ajatukselle ystävyyden periaatteellisesta mahdollisuudesta. Sairaus on kannettava yksin.

Paitsi että sitten on äiti, ja äkkiä aiempi yksinolokin tuntuu tavallaan lohdulliselta, kun on ponnisteltava puhelimessa, ettei kuulostaisi liian väsyneeltä tai itkuiselta.

Äiti nimittäin soittaa, vaistoeläin äitiä alkaa huolestuttaa se, ettei kukaan ole soittanut hänelle. Tai että joku on soittanut, mutta puhelin on esimerkiksi ollut rikki. Heidän lankapuhelimensa käyttäytyy kummallisesti, äiti paljastaa. Ja muutenkin on ollut koko päivän semmoinen olo, ettei sinulla ole kaikki ihan kunnossa nyt. Että tulet ajatuksiini koko ajan. En myönnä soittaneeni. Mutta kenen ääni tämä on, äiti kysyy, ei ehkä näin teatraalisin sanankääntein, mutta sinnepäin, et sinä ole aiemmin tältä kuulostanut, sano kauanko flunssa on oikein päässyt jatkumaan, ja kuumettakin ollut, pitäisikö sinun nyt mennä lääkäriin tai sairaalaan heti, pitäisi tietysti, mikset mene. Kummallinen matala ääni vastaa äidille, rauhoittelee, perustelee huomista maanantaita ja terveyskeskusta. Äitiä pelottaa, ettei terveyskeskuksessa oteta hoitoon. Otetaan siellä, sanon. Sinä et ikinä lapsenakaan valittanut, äiti moittii, sinä vain teit kaiken saman kuin terveenä, mutta näytit muumiolta. Nauran kummallisella äänelläni ja kysyn, mitä muumiolta näyttäminen tarkoittaa. No muumiolta, et hymyillyt etkä innostunut. Samanlaista se on minulla, sitten, yksikin kerta kun olimme juuri muuttaneet, muistatko sen kun se asunto oli liian pieni meille ja etsittiin asuntoa kaksi vuotta, kaksi vuotta juostiin joka ainut vapaapäivä näytöissä, olisihan niitä asuntoja ollut tietysti jos olisi ollut enemmän rahaa mutta kun ei ollut, oli vain tämmöiset rahat, miten niillä saa asunnon Helsingistä, siihen aikaan pankit olivat varovaisempia yrittäjien lainoittamisen suhteen, sitten löytyi se asunto ja me ei tykätty siitä mutta oli se isompi ja oli muutettava, ja minulla oli ollut flunssa ja en jaksanut mitään, olin ihan muumio, sanoin vain isille että käy sinä ostamassa joku liesi ja pesukone, osaat sinä, ja se osti ihan vääränlaiset, mutta huomasin sen vasta kun olin terve. Niin, sanon, minusta tuntuu kyllä nyt aika muumiolta. Paitsi että olen myös huolissani kaikesta. Että jaksanko koulun. Että onko minulla enää yhtään ystävää kohta kun olen koko ajan kipeä. Kyllä sinun pitää mennä lääkäriin, inttää äiti. Niin niin, sanoin jo, että menen huomenna, vastaan. Väsyttää tämä kaikki, tämän keskustelun kääntyminen peilikuvakseen tuon tuosta, ei minulla mikään ole, mene nyt lääkäriin, ei tämä ole niin vakavaa, on se.

No entä matka, kysyy äiti. Miten teidän matka jos olit vähän kipeänä koko ajan. No miten se, ihmeesti sitä jaksaa. Hengittäminen sattuu ja väsyttää kummasti, mutta jotenkin sitä pääsee ylämäkien päälle. Joinakin päivinä vain kirveli limakalvoilla ja paleli, ei sen kummempaa, se tuntuu melkein siltä kuin olisi jo terve. Vaikka leijuikin vähän toisaalla ja ihmetteli, miten muita ei palele ilman pipoa ja takkia ja miten ne jaksavat koko ajan innostua vähän kaikesta näkemästään. Yskin. Äiti sanoo, että tuo kuulostaa ainakin keuhkoputkentulehdukselta.

Lääkäri on samaa mieltä tänä aamuna. Epämääräisiä rahinoita. Olemme diagnoosista samaa mieltä, samoin jatkotutkimuksista. Keskustelemme lyhyesti yskänlääkkeiden tehosta ja plasebosta, saan reseptin neljänneslitran pulloon varoituskolmiollista plaseboa, koska tahdon niin. Minusta plasebossa ei ole kausaalisesti ottaen mitään kummallista. Käytän myös tahtomisen käsitettä, ei se ole ilmiönä sen ongelmattomampi kausaalisesti kuin plasebokaan. (Ja ne saattavat liittyä yhteen hämärin tavoin, eikä se hämäryyskään haittaa minua, koska intuitiivisesti ne tuntuvat saman emoilmiön tai tapahtumisen eri särmiltä.) Ainakin yskänlääke tuntuu pysäyttävän yskän. Siunattu plasebo. Saan myös antibiootit. Lääkäri tahtoo niitä enemmän kuin minä. Minusta alkaa nimittäin lääkärissä tuntua jo siltä, että tulehdus on taintumassa. Miten muuten muka innostuisin plasebosta tällä tavalla? Tuntuu kuin olisi päässyt hipaisemaan nimeämisen ja nimellä kutsumisen magiaa: nyt kun epämääräinen rahina on muuttunut diagnosoiduksi keuhkoputkentulehdukseksi, saan siitä ihan eri tavalla otteen.

Saan puhelimitse tiedon tulehdusarvoista ja luvan palata ihmisten ilmoille jo huomenna, jos kuume ei tänään nouse ja minusta tuntuu illalla ja aamulla siltä, etten ole umpiväsynyt. Koetan hahmottaa, haluanko palata. Ei, en taida haluta, mutta kahden viikon päästä on näyttö, joten menen kyllä kouluun, jos en ole liian uupunut. Olisi kätevämpää sairastua kesällä, silloin olisi helpompaa solahtaa takaisin vuorovaikutuksen pyörryttävyyteen. Nyt se kaikki tuntuu vain halvaannuttavan pelottavalta. Koulussa toiset ovat aloittaneet jo, tuntuu entistäkin ulkopuolisemmalta mennä sinne eri päivänä kuin muut, heidän itsestäänselvyytensä ovat jääneet minulle mysteereiksi, ja ystävät ovat puhuneet keskenään asioita, joista en tiedä mitään, enkä osaa luottaa siihen, että saisin koskaan enää tolkkua mistään. Tunnen äkillistä halua paeta pelkästään virallisiin kertakohtaamisiin, kuten kohtaaminen lääkärin kanssa, niistä voi selvitä vaikuttamatta täysin ääliömäiseltä. Jatkumot ovat katkenneet. Ehkä uni solmii ne, kun valve ei selvästikään pysty.

Saan nukkua iltapäivän, totutella siihen karmeaan ajatukseen, että palaan sosiaaliseen ulottuvuuteen epäsopivana, ulkopuolisena ja jokseenkin haluttomana kirimään kiinni kaiken, mikä on käsitelty käpristellessäni yskää. Minun pitäisi jaksaa mennä apteekkiin, hakea lääkkeet, en mennyt heti, koska arvelin, että jaksan nyt mitä vaan ja halusin ensin kuulla tulehdusarvot puhelimessa. Mutta äkkiä lääkärissä käymisen synnyttämä tarmonpuuska raukeaa ja sama uuvuttava harmaus levittyy sitkeänä jarruttamaan hengittämistä, rahisee keuhkoputkissa ylös ja alas, kuvittelen ruohikon, jota tuuli tuivertaa vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle, ilmavirran kierittämät kuoriaisparat, lääkäri on soittanut jo ja voisin mennä apteekkiin, ei sinne ole niin pitkä matka, mutta uni istuu rintakehällä ja heiluttelee sääriään, nimi lipsahtaa otteestani, hengitysteissä rahisee epämääräisesti ja tajunta painautuu matalaksi, näkymättömiin.

Välitilinpäätös

Kun tein tämän kerran viime vuonna, taidan tehdä nytkin (nyt Hillalta napsaistuna):
(sitä paitsi pääni on niin täynnä räkää, ettei strukturoimattomasti taida ajatus kulkea)

1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Pyrin opiskelemaan jotakin sellaista, jota TIEDÄN haluavani, en vain tappaakseni aikaa vaan oppiakseni jotakin oleellista.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Hmm, lienenköhän luvannut jotakin? Ainakin olen unohtanut sen suloisesti! Enkä taatusti lupaa mitään. Paitsi pitää kiinni avoimuudesta silloinkin kun se tuntuu tosi vaikealta.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Moni. Toisaalta huomaan helposti etääntyväni ihmisistä jo näiden ollessa raskaana, koska en sillä lailla oikein osaa luontevasti vierailla lapsiperheissä, en ainakaan ennen kuin lapset ovat sanoin kommunikoivassa iässä. Yksi ystävistä on kuitenkin säilynyt raskaudesta ja vauvasta huolimatta läheisen oloisena, mikä on hyvä huomata.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
En muista, kuoliko ukki tämän vai edellisen vuoden puolella. Toisaalta en usko myöskään, että meitä voitaisiin luonnehtia erityisen läheisiksi. Eli eipä kai.

5. Missä maissa kävit?
Ainakin Virossa ja Portugalissa. En kai muualla.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Hmm, en muista vuodesta puuttuneen erityisesti mitään. Vuosi oli hyvin moni-ilmeinen! Ehkä mahdollisuuden viimein paeta talvea lämpimään?

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
En taida edelleenkään olla erityisen päivämääräorientoitunut. Tapahtumien paikantaminen kuukausiin ja vuosiinkin on selkeästi liian haastavaa. Mutta muistan varmasti hyvin tarkasti joitakin tunnelmia!

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
En koe saavuttaneeni mitään erityistä. Tai ei kun sittenkin: pidin puolen vuoden kevät- ja kesäloman, jonka aikana torppasin päättäväisesti kiinnostavatkin työtarjoukset. Sitä ilman olisin varmasti jo aivan piipussa, eli hyvä kun pidin kiinni loman tarpeestani!

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En koe, että mikään vaikeuteni tällä hetkellä paikantuisi erityisesti tähän vuoteen, kyllä niiden siemenet ovat itäneet jo paljon kauemmin. Ehkä suurin vaikeus on tällä hetkellä jaksaminen. Koulu syö voimavaroja kaikesta muusta, joka olisi ihan riittävän haastavaa jo itselläänkin, mutten oikeastaan pidä tätä epäonnistumisena.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Onnistuin taas telomaan koipeni ja nyt loppuvuodesta olen flunssaillut pelottavan intensiivisesti. Haluaisin taas olla terve! Mutta ei mitään vakavaa, mistä olen kiitollinen.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Flexi-bar -keppi.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Jaa, lienen nauranut etenkin itselleni tänäkin vuonna. Vaikka nauroin aika makeasti niille miehillekin, jotka eivät voineet uskoa, että naiset voisivat lähestyä seksuaalisin ehdotuksin mieshierojaa. Jotenkin se, että vielä tähän maailmaan aikaan on naimisissa olevia, aikuisia miehiä, joille naisten seksuaalinen aktiivisuus näyttäytyy fiktiona, jaksaa huvittaa ja samaan aikaan kauhistuttaa.

13. Kenen käytös masensi?
Masennun ensisijassa omasta käytöksestäni. Usein ja aika syvästi, mutta ei se ole vaarallista. Parempi sekin kuin silmien sulkeminen.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan, asumiseen ja koulumaksuun. Matkaan.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Tästä joulumatkasta ja muutamista naamiaisbileistä!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Caetano Veloson "Blue skies" ja Petra Magonin "Blackbird" ja Freshlygroundin "Touch in the Night" nyt ainakin. "Aina"? Tuskinpa. Ei mulla semmoinen muisti ole. Se ei toimi niin.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?
Hmm, onnellisempi. Mutta tämä keskitalvi on aina mulle helvettiä. En pidä kylmästä. Pimeys ei niin haittaa, mutta kylmyys.

b) laihempi vai lihavampi?
Varmaan aika samoissa mitoissa. Ainakin mahdun samoihin vaatteisiin.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Huomattavasti köyhempi. Koulu on aika iso rahareikä eikä sen ohella oikein jaksa tehdä ekstratöitä.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Laiskotelleeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni kaikkea ihan hupsua. Mutta heh, taitaa olla turha toivo.

20. Kuinka vietit joulua?
Lissabonissa, kaveriporukalla vuokratussa asunnossa. Jouluaattona aurinkokin pakotti hetkeksi ulos välikausitakista, ihanuus. Ensi vuonna toivottavasti jossakin lämpimämmässä ja pidemmän ajan... kahden viikon matka on kuitenkin vähän kiusaamista, pitäisi saada olla ainakin kuukausi, mutta koulun takia ei nyt pystynyt.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Kyllä vain. Kuvittelin, ettei minulle enää tapahtuisi niin, mutta näemmä ei pitäisi olettaa mitään tämmöisiä.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään taaskaan.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei ole televisiota, eli ei ole.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En hankkiudu vihasuhteisiin. Jos suutun jollekulle, puin asiaa tai otan etäisyyttä tai todennäköisemmin molemmat, ja itselleni nyt olen aika tasaisesti vihainen ja leppyvä.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
En muista, mitä olen lukenut. No ehkä se kirja, jota käänsin, on jättänyt pisimmät jäljet.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Freshlyground ja sitten varmaan tsurnamusiikki.

28. Mitä halusit ja sait?
Paikan hierojakoulusta (joka nyt on muotoutunut siis vähän painajaismaiseksi jaksamisen kannalta, mutta kai tää tästä).

29. Mitä halusit muttet saanut?
Rauhallisemman, leppoisamman elämän. En voi kyllä myöskään sanoa, että olisin sitten heinäkuun alun toiminut tätä kohti mitenkään... :D

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tykkäsin kovasti Lars von Trierin Antichristista.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 35 ja menin kouluun, oli vika koulupäivä ennen joulua, toin luokkakavereille sokeroitua inkivääriä ja pähkinöitä sen kunniaksi. Illalla Vompsu oli töissä, joten Fauni vei minut syömään haluamaani paikkaan. Halusin Lemongrassiin syömään thairuokaa, ja sinne myös menimme. Oli kylmä ja olin huolissani Faunista, joka päätti tavata eksänsä puolen vuoden tauon jälkeen juuri ennen bileitä. Pelkäsin hänen masentuvan pois juhlatunnelmista, mutta olisi pitänyt muistaa, etteivät ihmiset yleensä ole niin helposti tolaltaan meneviä kuin itse olen eksieni suhteen.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Koulun leppoisampi tahti. Minua ei haittaisi yhtään, jos koulu kestäisi vaikka lukukauden pidempään, jos se tarkoittaisi leppoisampaa tahtia.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Kirjavia riepuja.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Voimakkaan suunnan löytyminen, siihen työstäminen ja sitten rakastuminen. (Tai no, onko se nyt järkevää tai järjissä pitävää, en tiedä, mutta kyllä siitä voimia tuntuu saavan?)

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Se, että ammatissaan vaitiolovelvollisiksi säädetyille ihmisille ei taata lain puolesta työnohjauksen mahdollisuutta.

37. Ketä ikävöit?
Olen vähän huono ikävöimään. En kai ketään tällä hetkellä. Kesäisin varmasti keksisin ikävöitäviä, mutta talvisin erakkous sopisi minulle paremmin kuin hyvin.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Fauni tietysti. Olimme puhuneet keskenämme ehkä kymmenen tuntia, kun jo huomasin hälpättäväni hänelle elämäni vaikeimpia asioita, ja aika pian tajusin, ettei hänen seuransa tunnu koskaan painavan minua alaspäin vaan on päinvastoin hilpeyttävää ja samalla syvämietteistävää. Joskus on kuin tapaisi vanhan ystävän, jota ei ole vain tullut tavanneeksi koskaan aiemmin.

Snip pitkä hiljaisuus snip snip

Onpa aika kulunut nopsaan. Ja samalla jotenkin tahmeasti, koska vaikka matkalla on hauskaa ja tuntuu ihmeelliseltä saada sillä lailla viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on itse valinnut olla, ei flunssa missään vaiheessa katoa täysin. Se kutittaa keuhkoputkissa, röhää kurkussa, tukkii nenätiehyet. Juuri kun sen luulee katoavan, se palaa uutena, aloittaa alusta, istumme intialaisessa ravintolassa, ihmettelen, mistä tämä kaikki kylmä tulee, kädetkin melkein vapisevat, yllättävä heikkous, kurkku alkaa verestää.

Nyt olemme palanneet kotiin ja matka tuntuu värikkäältä unelta ihmeellisine puistoineen, initiaatiokaivoineen, herkullisine vihannestoreineen. En halua palata takaisin pimeään, kylmään Suomeen. En halua takaisin kouluun, en jaksaisi enää stressata yhdestäkään tentistä tai näytöstä tai vilkaistakaan anatomiaa. Lentokonetta odottaessamme itken vähän. Haluaisin karata, ihan mitä tahansa paitsi palaaminen. Mutta eihän se auta. Ei auta kuin lentää kotiin ja koettaa löytää lohtua siitä, ettei kenenkään tutun pää ole ikinä räjähtänyt lentokoneessa, vaikka laskeutuminen siltä kovasti tuntuukin. Koneessa mietin sitäkin, miksi palaaminen tuntuu niin pahalta. Ja että jos haluaisin käydä koulun loppuun - tavallaan ei ole mitään mieltä viskata sitä hiivattiin puolessa välissä, puoli vuotta turhaan kärsineenä - niin tarkoittaako se, että minun pitäisi luopua ihmissuhteista, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Mutta tuntuisi kauhealta jättää taakseen ihmissuhteita jonkin hemmetin koulun takia. Niinpä huokaisen ja itken vähän lisää ja kai tämä tästä.

Koulu alkaa ylihuomenna. On kuumetta. Yskittää. Olen liian rakastunut levätäkseni kunnolla, en malta nukkua tarpeeksi.
,
Jos kuume nousee vielä maanantaina, on kai mentävä lääkäriin. Sillä silloin flunssaa on jatkunut jonkinvakavuisena kuukauden. Ja jos en tervehdy, en jaksa koulua, en mitään.