Kuluuko viikkoakaan, etten selaisi
Fernando Pessoan Levottomuuden kirjaa?
(Joka linkistä huolimatta on minusta, kuten lukutiheydestä voisi jo päätellä, yllättävän tyydyttävä.)Pessoa kirjoittaa: "
Pelkkä hammassärky riittää viemään uskon Luojan hyvyyteen." Huomautus on hauska, mutta oletteko huomanneet, kuinka ateistinen asenne käy sitä yleisemmäksi, mitä turvatumpi ja (fyysisesti) kivuttomampi maailmasta tehdään? Turvatumpi viittaa nyt tässä tietysti länsimaisen ihmisen turvattuuteen. Intiassa ei ole turvaa, broilerien kasvatushallissa ei ole turvaa, ja niin edelleen. Minusta Pessoa ei tosin ole tässä kohden
oikeassa. Pelkkä hammassärky riittää viemään uskon
siihen, että kehollisuus olisi pyhää, on oma hypoteesini. Kehon ja sielun erottaminen, sielun ylistäminen jumalallisena, sen materiattomuus - eikö sen tavoitteena olekin vain taata, että hammassärky ei jatku taivaassa, vaan menee kurjan kehon, tuon halveksitun lihasäkin, mukana madoille. Mutta mikä virhe. En osaa ajatella, mitä tekisi sielulla, jolla ei ole sormia, sorkkia, itusilmuja tai sensellaisia. Sielulla, joka olisi kivuton.
Hitto vie, eiköhän koko idea sielusta ole kivun idea. Hammassäryn pitäisi siis nimenomaan tehdä ihminen hyvää uskovaksi. Ei, ei sittenkään - en halua sanoa, että sielun idea on yhtäpitävä kivun idean kanssa, koska jos ihmisellä on sielu, ja etanalla, niin kuinka kieltää sielu siltä passifloralta, jonka olen kasvattanut siemenestä. Mutta kasvi ei tunne kipua, tai ainakin tahdomme vankasti uskoa niin. Kyllä, minäkin. Hmm. Löydän itsestäni halun syödä, enkä osaa kuvitella täysin synteettistä ruokaa.
Tanssi on tapa, jolla koetan päästä kipuun.
(Nyt jalka jomottaa hiljaisesti innostuttuani vähän liian kovaan kolkuttamiseen steppitunnilla. Ehkä myös tanssiminen paljain jaloin kotona ärsyttää sitä. On rauhoituttava. Kuinka niin tehdään? En halua taas lääkäriin, kyynärsauvoille. On rauhoituttava...) Kirjoittaminen samoin - en päästä pettymyksiä enkä iloja liudentumaan ja katoamaan. Kun luen Lars Svendsenin kirjoittavan, että pitkäveteisyyttä -
mitä helvettiä se oikein on olevinaan, en enää muista - voisi koettaa transsendoida joko tullen uskoon tai rakastuen, suutun. En ole vihainen pitkään, mutta hetken sähisen raivosta. Jos ihminen ei ole uskossa eikä rakasta, ihan turha hänelle on sellaisia
suositella. Sellainen ihminen, joka suosituksesta keksii ryhtyä tarkastelemaan maailmaa muutenkin kuin hyödynnettävänä raaka-ainevarastona,
kas täähän on jännää, auringonlasku olisi jees vaikkei yhtään eliötä olisikaan (Mutta olisiko se auringonlasku, ilman kehoja? Vai olisiko se vain kosmisen mittakaavan liikettä?) - tuskin hän mitään olennaista löytäisi.
(Ne ihmiset, jotka sanovat kerrottuani, mistä tein graduni, että voi kuinka boheemia/taiteellista/jännittävää, minä en ymmärrä noista asioista sitten mitään.) Tai ihminen, jolle pitää kädestä pitäen selittää, että rakastuminen se on ihmeellinen asia, siinä menee pää ihan sekaisin, voi voi, on pakko vähän tanssia ja laulaa ja silleen. Voi vaikka joutua kirjoittamaan runojakin, se on kyllä vähän jo
liikaa ehkä, joo, anna anteeksi, kun tulin maininneeksi. Se tapaisi jonkun ja kuvittelisi rakastuneensa sen jälkeen ja menisi naimisiin ja ostaisi rivitaloja ja - - -
(rivitaloista on tullut raivostuttava päähänpinttymäni sen jälkeen kun vanhempani muuttivat sellaiseen ja ovat alkaneet puhua, että minunkin pitäisi oikeastaan muuttaa sellaiseen.)Pessoan lukemisen ongelmana on, että ajatukset eivät lepää eivätkä systematisoidu, vaan alkavat laukata.
En osaa ateismia. Siksi suutun niin kovasti, kun neuvotaan tulemaan uskoon pitkäveteisyyden torjumisen reseptinä. En ole myöskään uskovainen, vaikka olenkin takuuvarmasti uskonnollinen. Miksi muuten saisin raivokohtauksen eräässä luonnonpyhässä paikassa institutionalisoidun valtionkirkon merkittyä sen ristillä, joka on tehty puista. Pahinta on, että ollaan armeijan mailla, joten eiköhän tämä ole
niiden tekosia. Kuka kysyi puilta luvan? Eikö kaunis rotkoinen metsä ole pyhä ilman parista sen puusta väkerrettyä ristiä?
(Löydän ristipuiden kannot, ne ovat selvästi nähtävillä, raivo kasvaa, kiertää, eikö ole edetty mihinkään siitä ajasta, jolloin hiisi kaadetaan kirkon alta?) Viekää
murhapaikkanne muualle, harvoin olen niin vihainen, mies ei ymmärrä, mikä minun on, hän on ateisti, hän ei koe pyhää sillä tavalla, vaikka jättikin armeijaan menemättä eettisistä syistä. Lopulta nirhaan ristin alas, irroitan puut toisistaan miehen ojentamalla
Leatherman supertoolilla ja pakotan miehen kantamaan ne kanssani kauemmas. Olen isänmurhan jälkeen tyytyväinen, hyräilen onnellisena metsässä.
Emme jää kiinni, ja hyvä niin. Voin kuvitella, kuinka kaistapäiseltä kuulostaisin oikeussalissa. Melkein komeettahiuksiselta. Oikeussali ei ole paikka uskonnollisen kokemuksen inventaarioon. Että piilotin häväistyt puut. Että riehasin sillä tavalla. Sanoisin, että
isomummoni, joka meni hevosiaan hakkaavien tukkilaisten eteen ja huusi, että lyökää häntä eikä hevosta, ei se noin suurta kuormaa jaksa, ja miehet häpesivät ja kevensivät kuormaa, ja hänen miniänsä, isoäiti, joka uskoi nähneensä etukäteen unessa aina kuka kuoli ja inhosi kaikista eniten tätä ikuista nöyristelyhäpeää täällä, olivat yhtä mieltä vain siitä, että oikeastaan Uudessa Testamentissa vain Jeesus riehaa temppelissä oli autenttinen kuvaus ja muu apostolien jälkeenpäin rahan tai ties missä himossaan säveltämää sentimentaalista paskaa. Niin että jos puita aletaan rienata, on suorastaan velvollisuuteni puuttua asiaan, ne eivät siunaa yhtään armeijaa, kuten runoilija Ihalainen sanoo, että tämä on Jeesuksen toinen kotimaa, se on ironiaa, en minä ironiasta paljon ymmärrä, olen yksinkertainen ihminen, mutta tämän sentään ymmärrän, te ääliöt, ettäs tiedätte, senkin - - tässä vaiheessa varmasti itkisin. Mies kuulostaisi järkevältä: hän vain vihaa kaikkea irrationaalista ja uskonnollista ja vastustaa sen takia uskontoa. Se, että vastustaa uskontoa, koska on piilevällä tavalla uskonnollinen, kuulostaa omituisemmalta. Mitä ottaisin todisteekseni? Senkö kuvakirjan, jossa Jeesus kaataa rahanvaihtajien kojut? Missähän sekin lienee? Kaikkea minullekin on iltasatuina luettu. Ei ihme, että olen tällainen. En tarvitse itse kirjaa todisteeksi, onhan minulla muistini. Kuvassa ilma on sakeana rahaa, joka sinkoutuu vihreäliinaiselta pöydältä kilistäkseen kuurona lattialaatoille. Jeesuksen kasvot ovat vääntyneet raivosta. Onneksi sillä metsäretkellä on mukana Leatherman, muuten olisi jäänyt risti purkamatta osiin.
On kevät, lumi sulamassa.
En taida koskaan onnistua selittämään miehelle, miksi risti on purettava. Risti on hänestäkin banaali, mutta niin taitaa olla reaktionikin - jotenkin hauska anekdootti järkensä hetkeksi himmentävästä naisesta, joka kirkuu raivosta ja huseeraa Leatherman supertool viuhuen. Varmasti lähtöni näyttää samanlaiselta. Muistaakseni tämä on yksi syytöksistä, jonka päädyn verbalisoimaan. Että hän ei ymmärrä pyhää vaan pitää uskonnollista kokemustani vitsinä. No niin, se tietenkin pitää paikkansa. Hän ei ole koskaan ajatellut myöskään karkaavansa sirkuksen mukana, menevänsä luostariin tai ryhtyvänsä maksulliseksi seuralaiseksi. Hän on ihana ja järkevä ihminen. Minun järkevyyteni on pelkkää järkeilyä seurauksista. Inhoan järkeilyäni.
Tästäkin metsäretkestä puhun vasta nyt, kun rikos on vanhentunut. Tai no, ehkä jos olisin järkeilevämpi, en puhuisi siitä nytkään. Rikos... niin, kai se on rikos. Purkaa jonkun pystyttämä risti, piilottaa puut. En osaa sanoa. Minusta tuntuu siellä metsässä, että se risti on rikos ja se on saatava purettua hinnalla millä hyvänsä. Ikään kuin purkaminen pystyttäisi puut uudelleen, ikään kuin se auttaisi mitään. Sellaisella raivolla ei ole funktiota. Taidan itkeä ensiksi, sitten riehua, sitten olla tyytyväinen, ja lopuksi itkeä ymmärrettyäni, miten turhaan olen reuhtonut.
Minulla on syyni olla kuulumatta kirkkoon. Ei mikään instituutio voi monopolisoida pyhän kokemusta itselleen ja määrätä, kuinka nuo kokemukset olisi tulkittava. Eikä kieltää minua kävelemästä hautojen yli jos niin haluan. Säikäytän ystävän kävellessäni sinne, mitä hän sanoo vainajien puoleksi. Ettei sinne kuuluisi mennä. Mutta siellä on hyvä kulkea sammalella. Hitto soikoon, en minä sitä sammalta irti revi. Kunhan kuljen kevyesti, melkein sen yläpuolella, en sitä pitkin.
Hieman edellisen Pessoalauseen alla alkaa kappale komeasti: "
Voi, miten vakavan ja karkean virheen vallankumoukselliset tekevätkään määritellessään eron porvariston ja kansan, aateliston ja kansan tai hallitsijoiden ja hallittavien välillä! Varsinainen ero on sopeutuvien ja sopeutumattomien välillä; loppu on puhetta ja tyhjää puhetta."
Tässä kohden Pessoa osuu johonkin oleelliseen.
(Ja itse katoan harhateille, miettimään, sopeutuuko Ross-yhtiön hybridisoima broileri, jota saatte tilatessanne "kanaa". Minä en saa, kun en tilaa. Veikkaisin, että kana ei ole ateisti. Mutta onko se uskonnollinenkaan? Kissat ainakin ovat, siitä olen jokseenkin varma. Koirat, selkeästi, hevoset myös. Koirien uskonnollisuus on tuoksuhurmaa ja kuulumisliehakointia, hevosen juoksemista, villiintymistä. Ja vapaat linnut, kuinka muuten. No niin, nyt joku varmasti alkaa rettelöidä kommenttipalstalla. Hei, en sanonut, että ne rukoilevat iltaisin. Mutta ne kuuluvat maailmaan muuten kuin laskelmoiden, kiintyvät siihen, hurmioituvat siitä. Älkää tulko sanomaan, että eläimet eivät saa esteettisiä elämyksiä. Taatusti saavat. Niillä on selkeitä mielitekoja ja -paikkoja. Ja esteettinen ja uskonnollinen - pyhän ja ihmetyksen mielessä - ovat niin lähellä toisiaan, että niitä on aika turha erottaa. Enkä sano, että nämä lempiasiat olisivat irrallaan eläinten geneettisesti muotoutuneista piirteistä, tietenkään. Ne rakentuvat niiden päälle. Mietin aika yleistä ilmiötä, kuinka hevoset vierastavat kimoa parittelukumppaninaan. Aivan niin, ja riikinkukon pyrstö, tiedän, lueskelen yhtä sun toista luonnontieteellistä, mutta en näe sitä vastakkaisena ajatukselle, että eläimetkin, että ihmisetkin - - - Mutta että broileri, joka ei näe päivänvaloa kertaakaan elämänsä aikana - - - voiko se olla sopeutumaton, siis uskonnollinen?) Mihin olinkaan tulossa? Tämä ei käy, otan liikaa vapauksia, teen päättymättömiä lauseita.
Olen varmaankin tulemaisillani johonkin, mitä Dewey kirjoittaa ateismista maailmankuvana. En muista, ja muistitikkuni ei jostain syystä kommunikoi tietokoneen kanssa tänään lainkaan eli en pääse käsiksi graduni siihen kohtaan, jota olisin halunnut siteerata. Graduvihkopinonikin on Käpylässä. Deweyn ajattelu menee kuitenkin suunnilleen näin, ei näillä sanoin mutta näillä ideoilla: Maailma, jolla on merkitys, ei ole ateistinen maailma. Ateistisessa maailmassa on pelkkiä vaihtoarvoja ja vertailuita. Siinä ideat, toiveet eivät ole olemassa. Se on pysähtynyt. Mutta maailma, jonka merkitys yhdistää, jossa on toivoa, joka muuttuu, kun sitä päin puskee, on uskonnollinen. Esteettinen/poeettinen kokemus ateistisessa maailmassa on mahdottomuus, sillä ateistisessa maailmassa ei ole merkitystä symbolisessa muodossa lainkaan. - Sitten löydän kohdan
netistä.
Eläköön. Minun ajatuksissani teksti on ainakin elänyt.
Tässä sitaatti:
"aggressive atheism seems to me to have something in common with traditional supernaturalism. I do not mean merely that the former is mainly so negative that it fails to give positive direction to thought, though that fact is pertinent. What I have in mind especially is the exclusive preoccupation of both militant atheism and supernaturalism with man in isolation. For in spite of supernaturalism's reference to something beyond nature, it conceives of this earth as the moral center of the universe and of man as the apex of the whole scheme of things. It regards the drama of sin and redemption enacted within the isolated and lonely soul of man as the one thing of ultimate importance. Apart from man, nature is held either accursed or negligible. Militant atheism is also affected by lack of natural piety. The ties binding man to nature that poets have always celebrated are passed over lightly. The attitude taken is often that of man living in an indifferent and hostile world and issuing blasts of defiance. A religious attitude, however, needs the sense of a connection of man, in the way of both dependence and support, with the enveloping world that the imagination feels is a universe. Use of the words 'God' or 'divine' to convey the union of actual with ideal may protect man from a sense of isolation and from consequent despair or defiance."Tuohon lisäisin itse vain sen, että koska symbolit koetaan aina kehollisesti, koska juuri symbolisessa kokemuksessa ihminen on kokonaisena läsnä ja osa tilannetta, juuri silloin punastuu tai kalpenee, tuntee halua suudella ihmistä, puita, Kolera-allasta, laulaa tai huutaa tai yksinkertaisesti pakahtua hengiltä, pyhä ja uskonnollinen on kehollisinta ja yhteyttätodentavinta, mitä on.
En usko, että pystyn koskaan ymmärtämään uskontoinstituutiota, joka kieltäisi edes jossain olomuodossaan tanssin. Se on pahinta typistystä, mitä kuvitella saattaa. Kuinka koskaan tanssimaton ihminen voisi ymmärtää, mitä on nouseminen ja laskeminen, pyöriminen ja viriäminen, suuntautuminen ja taipuminen? Kuinka ihminen voisi ymmärtää, mitä tarkoitetaan hyväntahtoisuudella, suurisydämisyydellä tai sielulla
(käsite, joka on vaarallinen, se kantaa niin vääriä konnotaatioita kristillisessä maassa), jos hän ajattelee, että keho on paha, että sitä tulee halveksia.
("Broilereista ei tarvitse välittää, niillä ei ole sielua." Ja: "Kun kärsit jonkun toisen takia, sielusi kärsii, ei ruumiisi." - mutta ei se niin mene... lukekaa Damasionne, aamen. No niin, ehkä sielu on kehon kuva, kehon kuva aivoissa, kehon-ympäristön tanssi aivoiteltuna? Kokemuksessa keho ei esiinny erityisen merkittävänä, erotu erityisesti ympäristöstään - ainoastaan puutteissaan se nousee esiin: en voi lentää, siksi en pääse katonharjalle kipuamatta ensin kerroksiin ja sitten ryömimättä kattopellin reunaa ylös levottomana mahdollisesta pudotuksesta...) Sitpäpaitsi, jos sielu ja ruumis erotetaan ja sanotaan sielun olevan ikuinen ja hyvä ja ruumiin ainoastaan hankala himohiiri, käsky "älä tapa" menettää merkityksensä. Älä tapa - mitä kuolemisella on väliä, jos merkitsevää on sielu, ja kuollessa sielu säilyy ja jopa pääsee eroon ruumispussistaan, joka on hankala ja vääränlainen aina toisten sitä katsoessa...
En osaa ateismia, koska tanssin. Ajattelen aluksi näin. Mutta saattaa olla, että olen väärässä. Ehkä tanssin, koska en osaa ateismia. Tai ehkä aluksi on ollut jokin aavistus, joitain tärkeyksiä, jotka ovat lapsille tuttuja: pyöriminen ympäriympäri metsässä silmät latvuksissa, keinumisen tuottama hihityttävyys, sensellaisia, ja niistä on alkanut kehittää eteenpäin sekä tanssia että ajatusta maailmasta koettuna merkitykselliseksi, maailmasta johon kuuluu, ajatusta tilasta minut lävistävänä ja minua tanssittavana, tilasta ja tilanteesta, joka tekee minut.
Ehkä olenkin pelkkä tilanteiden ja tilojen kuja - kujasto - kaupunki puistoineen - yökerhoineen - kattoineen - hymyineen - reitteineen metsään - pohjakasvillisuuteen -
Piirteiden jatkumo, jonka määräävä piirre on se, että piirteet on saavutettu näiden ja näiden eliöiden ja esineiden kutsuessa ja pelotellessa - kutsuessa, enimmäkseen, en osaa pelätä riittävästi -
Piirteiden jatkumo, jonka kantokyky on tilojen kantokykyä, tilanteiden kantokykyä, liukumista toisikseen - piirteiden jatkumo, johon pinttyy tiettyjä palkittuja aineksia; tapa kallistaa päätä, tapa valikoida lyhyt hame, tapa juhlia sekä tuska että ilo joskus vieläpä yhtäaikaisestikin, tapa olla hillitsemättä halua sanoa, tapa uskoa että tiloille ja tilanteille
voi -Sitä kutsutaan
sopeutumattomuudeksi.
En ymmärrä ihmisiä, jotka pelkäävät muutosta. Mikään ei ole pysähdyksissä. Muutoksen suuntaa voi pelätä ja inhota, muutosta vääntää toiseen suuntaan. Mutta sanoa: "Olen tällainen ja tällainen, tämä on ammattini hautaan saakka, tätä teen vapaa-aikanani, tavoitteeni on, olen kunnon ihminen", se on järkyttävää. Sopeutuminen siihen myyttiin, että ihmiset ovat yksikköjä, yksilöitä, yksin vastuussa.
En jaksa sitä ollenkaan, tällä erää.
Kun pyöräilen takaisin äänestyttämästä, hengityshuuru jäädyttää poolokauluksen suuni edessä. Viima hakkaa silmistä kyyneleet ja kylmyys veitsii märät poskipäät. Tuskin saan pyörän lukkoon ja oveni auki. Putoan portaat alas eteiseen, en saa takinnappeja auki, kuljen ympyrää, itken, sormet ovat valkoiset ja tunnottomat, sitten tulipunaiset ja muhkuraiset, istun vessanpöntöllä kämmenet ja jalkaterät työnnettyinä keltaiseen muoviämpäriin täynnään kuumaa vettä, jatkan itkemistä. En siksi, että raajanpäitä paleltaa tai sitä, kuinka joudun byrokratian hampaisiin hukattuani kaikki marraskuun palkkakuitit muutossa, vaan koska olen nähnyt taas monta ihmistä laitoksessa, älykkäitä ja hyviä ihmisiä, joilla on niin vähän kontakteja, jotka on suljettu lopullisesti ulkopuolelle, koska he sattuvat olemaan pyörätuolissa jouduttuaan kerran satunnaiseen onnettomuuteen.
Ja sitten onkin jo kiire tanssitunnille. Olen niin onnellinen - voisin lentää päin lehmuksia rinteessä ja nauraa siitä huolimatta. Tehdessäni mustaa jazzkoputtelua nopeammin kuin ehdin ajatella, alkaa ylävartaloni elää omaa elämäänsä: kädet nousevat haastavasti avoimina, rintakehä pumppaa olkavarsiin dramaattisen, nytkähtävän kierron, taivun sivulle, koko kylkiluiden korsetti hyppää muutaman sentin oikealle jalkojen jatkaessa vasemmalle ja tavoitaa sitten jalat samalla, kun kädet vaipuvat koukkuun. Näen tämän vilauksenomaisesti peilistä ja ehdin juuri ja juuri ajatella: "Hyvänen aika! Nyt se alkaa tanssia!" Ja sitten fraasi loppuu. Aloitamme uudestaan. Taas samassa kohdassa keho haluaa korostaa jalkojen sinnikästä ja keskittynyttä kolketta nuljahtamalla yläosallaan tanssillisesti. Tällä ei ole mitään tekemistä tahdon eikä tasapainon kanssa: kyse on puhtaasti kehon tyylistä liikkua.
Tekstit
