Siivoamisesta

(Ensiksi ilmoitusasia: kuten huomaat, yhteys toimii jälleen. Se, joka oli kyllääntynyt internetiin, olikin modeemi. Onneksi minulla on ystävä, jolla on tuntoaisti. Hän huomasi modeemin kuumeen ja antoi sille riittävän pitkän lepohetken unten mailla. Olen pahoillani, että selitän asian näin antropomorfisesti, mutta katsohan nyt, olen humanistisesta tiedekunnasta valmistunut. Mitä muutakaan voisi odottaa? Sitä paitsi animismi toimii hyvin modeemin kanssa. Minuakin hämäsi vain käyttöohje, jossa modeemi käskettiin sammuttaa pariksi minuutiksi. Ohjeessa pitäisi lukea: "puoleksi tunniksi". Etsin helppoon ongelmaan vaikeaa ratkaisua ja suren kyvyttömyyttäni tulla toimeen modernissa aivan turhaan. Eikä modeemijuttu ole ensimmäinen tilanne, jossa tämä piirre tulee esiin.)

Asunto on tavattoman ryönäinen. Pintapuolin on siistiä, mutta koska vuokraemäntäni vei jonkin kummallisen logiikan sanelemana lähtöään ennen imurinsa ja lattialuuttunsa kellarikomeroon kaikkien muiden komuuttien ja vaatesäkkien alle - "Niin, kalustettuna sovittiin, mutta eihän imuri ole kaluste" - ainoat siivousvälineeni ovat lattiharja, kihveli, astianpesuaine ja ylimääräinen keittiörätti. Ja kengät!

"Voisin tulla katsomaan sitä konetta", ehdottaa ystävä spontaanisti. "No hyvä on, jos tosiaan haluat. Se olisi kauhean kilttiä. Mutta - " tässä kohden on pidettävä tauko ja vedettävä henkeä "- olen tässä siivoamassa eli en välttämättä ehdi oikein seurustella. Mutta jos - "

Mutista huolimatta ystävä saapuu. Hän alkaa nauraa nähdessään siivoustyylini. Paljaiden jalkojen sijaan olen työntänyt jalkani luomiskenkiin, noihin kopiseviin korkeakantaisiin tohveleihin, jotka saavat jalat näyttämään sorkkamaisilta. Kopitan huoneesta toiseen ensin pölyä lakaisten, sitten annan tiskirätin laulaa. Ensimmäiseksi pesen punaiset portaat.

Siivoaminen on kummallinen toimitus. Flamencon tai Missy Elliottin on raiattava täysillä. Tai edes Alamaailman vasaroiden. Vaatteita ei tietenkään vaihdeta jo valmiiksi likaisempiin vaan liataan päällä olevat eikä korkokenkiä riisuta todellakaan. Tosin aletessani luututa tasamaan lattiaa joudun laskeutumaan nelinkontin ja päätän riisua housut ja sonnustautua kietaisuhameeseeni, jotteivät polvet nyt aivan mustiksi käy. "Mikä tuo on, takaliinako?" kysyy ystävä. Vasta tänään keksin, että käärinliina olisi hyvä nimi hameelleni, joka fiksataan termiin lannevaate. Vaikka kyllä lannevaatekin kelpaa. Siinä on Peppi Etelämerellä -henkeä.

"Eikö noissa kengissä ole hankala siivota?" kyselee siivoustekniikastani hämmentynyt ystävä. Hän kannattaa itse alastomuusmetodia siivouksessa, mutta koska minulla on vieras JA pihalta näkee suoraan asuntooni sisään, en päätä tällä kertaa kokeilla hänen metodiaan, vaikka toki koetan avaramielinen ollakin siinä lattialla eestaas hyöriessäni. Astianpesuaine ja Chifonet-rätti ajavat asiansa oikein kiitettävästi. "Ei, ei ollenkaan", vastaan tiedusteluun. "Nämä kengät, katsos, tekevät siivoamisesta luovaa ja juhlaa. Jos siivoaa muuten kuin korkokengissä, tuntee itsensä sorretuksi."

(Epäilemättä on ihmisiä, joilla on täysin päinvastainen tuntemus, mutta minusta korkokengät ovat hauskat kotipuuhissa. Eihän ihminen yleensä ole muiden kuin itsensä sortama - enkä minä halua ryhtyä sellaiseksi. Kun tahdon laittaa korkeakorkoiset tohvelit, myös laitan ne ja sillä siisti. Puhumattakaan hiuksiin pujotelluista, niskaa kutkuttavista hörhelöistä. Niihin en sentään nyt ole sonnustautunut.)

Ylipäänsä, en ymmärrä, miksi asiat pitäisi tehdä järkevästi. Totta kai tajuan, miksi siivouksessa pitäisi käyttää työtakkia ja verkkareita, mutta ainoat verkkarini ovat viininpunaista joustosamettia ja tavattoman matalavyötäröiset. Voisin kylmettää ristiselkäni niissä kontatessa. Ne ovat juuri hyvät pilatekseen, mutta en kuollaksenikaan halua kurastaa niitä tai vahingoittaa niiden polvien pehmeää, upottavanihanaa kangasta.

Niinpä konttailen korkotohveleissa ja kietaisuhamosessani, teknisen aluspaidan antaessa puuhaan hifistisen sävyn. Keltaiset kumihanskat ovat aivan ehdoton asuste tähän puuhaan. (Niistä tulee lisäksi mieleen koreografioiden harjoittelu - jos olen joskus harjoitellut tanssiin, jossa tiedän esityksessä käytettävän hansikkaita, olen havainnut parhaaksi harjoitella hansikkaat kädessä, koska muuten vasta näyttämölle puettavat hansikkaat sekoittavat pasmat täysin koskettaessaan kättä, tuota herkkää ruumiinosaa, joka puolelta. Koeta siinä sitten muistaa, missä kohdin tehdään piruetti. Ehei, olen harjoitellut keltaisissa kumihanskoissa, mikrosortseissa, sukissa, steppikengissä ja urheilurintaliiveissä. Onneksi yleisönä on ollut vain eläinlauma, joka on tuijottanut julmistuneena systemaattista riehumistani ja kumihansikkaisiin verhottujen käsien lyyrisiä liikkeitä.) Keltainen on kaunis, kirkas väri.

Siivoaminen potentiaalisen kriitikon läsnäollessa on oikeastaan aika kiinnostavaa. Yksin siivotessa unohtuu helposti lueskelemaan, mutta toisen läsnäollessa lattiaan on helpompi keskittyä. Ylimääräinen energia kuluu puhumiseen. Jälki näyttää hyvältä.

Kun asun jonkun kanssa, siivoaminen ei totisesti ole hauskaa. Silloin asunnon ovat kansoittaneet epämääräiset monistepinot (kertokaahan joku, miksi miehet ovat lähestulkoon kaikki fanaattisia monisteiden ja vanhojen lehtivuosikertojien kerääjiä, kuitenkaan onnistumatta arkistonhoitajan vaativissa tehtävissään) ja tuoleille jätetyt puolipitoiset vaatteet, tai vielä uhkaavammin, paidat joista on irti nappi tai housut joiden takamus olisi paikattava heti. Jokaista paperia poisheittäessä saa pelätä, että tästä tulee vielä rutinaa. Siivoamisesta tulee huojahtelevan, sortumisvaaraa potevan pinon siirtämistä nurkasta A nurkkaan B. Hermoja kiristää lisäksi se, ettei miehillä ole koskaan aikaa suursiivota, harvemmin myöskään ommella nappia, vaikka olen kärsivällisesti ja useaan otteeseen napinompelun tekniikan näyttänytkin.

Mutta täällä, jossa saan siivota vain omat sotkuni eikä kukaan karju minulle, vaikka heittäisinkin verokortin vahingossa paperinkeräykseen, siivoaminen rulettaa.

Tosin menoa katsellut ystävä alkaa jossain vaiheessa mumista, että hänellä on kyllä vanha imurikin, jonka voisin tulla hakemaan. Loistavaa, pian saan imuroida! (Ruoskaa niille, jotka kehtaavat sanoa, että täällä Suomessa ei ole vastavuoroisen auttamisen verkostoja vaan ihmiset joutuvat maksamaan kaikesta. Ovatkohan nämä valittajat koskaan aloittaneet siitä, että koettaisivat auttaa toisia tai tehdä yhteistyötä ilmaiseksi? Minun kokemukseni mukaan ihmiset ovat hämmentävän kilttejä ja ihania. Voi olla tietysti kyllä kyse siitä, että näytän lukiolaiselta, ja ehkä jopa kuulostan sellaiselta kihertäessäni, ja siten herätän hoivavietin niin naisissa kuin miehissäkin. Pieni reppana, sitä pitää jotenkin auttaa. Vaikka oikeasti tietysti olen aika sitkeä enkä ollenkaan niin reppana. En ymmärrä, mutta jostain syystä minulle kannetaan välillä lahjoja kuormittain. Aivan vieraat ihmiset saattavat antaa kirjan, tai taulun, tai levyn, tai tohvelit. Siksi kai en ole koskaan oppinut pyytämään tai vaatimaan mitään. Olen vain joka ikinen kerta hämmästynyt, mistä hyvästä tämäkin nyt. Halannut ja todennut, että oikeudenmukaisen maailman hypoteesin sijaan kannattaa ajatella, että ihmiset huolehtivat toisistaan ilman taka-ajatuksia.)

Olen hämmentynyt siivousinnostani. Täällä en ole koonnut edes mittavia tiskivuoria ja syötyäni saatan tiskata lautasen heti. Kun tulee ilta, menen nukkumaan sen kummemmin konstailematta tai univaikeuksia potematta. Olen tästä kovin hämmentynyt. Olen kuvitellut vuosikausia, etten osaisi elää yksin, mutta näemmä osaan elää yksin huomattavasti paremmin kuin parisuhteessa. Tai ehkä tämä on vain vastareaktiota ja herään kohta karuun todellisuuteen.

Toistaiseksi aion kuitenkin nauttia siivousinnostani korkein koroin ja flamencon tahtiin.

Taukoilua

Tietokoneeni on tullut hulluksi. Se ei osaa enää internetiä. Se tarkoittaa sitä, että päivitystahtini tässä hieman hiljenee todennäköisesti - ainakaan huomenna en koneelle pääse. (Tämä tiedoksi myös ystäville; puhelimeni sen sijaan toimii normaalisti, mikäli muistan ladata sen akun.)

Muutenkin olen latuska. Olen joutunut vakavan tytöttelyn kohteeksi, kapinoinut, onnistunut luomaan turhia jännitteitä, ja tämän jälkeen vielä Alkossa pyydetään henkkarit ostaessani lempiluomuviiniäni Chateau Corsouta. "Olen kyllä jo kolmekymmentäyksi", sanon topakasti. "Ei kyllä uskoisi", lohkaisee myyjä ja katsoo henkkareita. "Mutta niinpä näytät olevan." Onnistun jotenkin kokoamaan huudattavuuden sisääni piiloon ja toteamaan murskaavasti: "No, ehkäpä yritän pitää tuota kohteliaisuutena."

Kyllästyttää.

Olen ollut lukiossa viimeiset - hetkinen - kuusitoista vuotta. Ja kyllästynyt todistamaan täysi-ikäisyyttäni.

Kutittamisesta

Asun omalaatuista maailmaa. Tässä maailmassa kuljetaan jäätiköiden yli kenkien päälle vedettävät liukuesteet jalassa ja keksitään kesken iltakävelyn vetää pienet musikaaliaariat. No ei tämä vielä mitään. Omituisempaa on se, että jos tässä maailmassa erehtyy ryhtymään kutitussaarnaajattareksi, hirvittävän kutittamisella uhkailun - kiherryttävän kauhun tasapaino - jälkeen rauhansopimus muodostetaan mietiskellen kutiamisen funktiota.

Ei siitä enempää. Johtopäätöksiin saakka ei päädytä.

Esitän hypoteesin, että ihminen kutiaa paremmin kiinni sidottuna, tietoisena siitä, ettei voi kiemurrella pakoon. "Tuo on pervokamaa!" vastustetaan. Kukaan ei sido ketään mihinkään eikä millään. Kunhan mietitään.

Lapsena leikimme isän kanssa kutitusvankilaa tuntikaudet. Se tapahtuu näin: Isä istuu sohvalla, jalat normaalisti maassa. "Keisarinna", hän sanoo (vanhempani vittuilevat tuolla tavoin, kutsumalla keisarinnaksi), "tule tänne." Viittaa polvitaipeisiinsa, silmissä vaaniva ilme. "Ei, en tule", sanon. "En minä ajatellut kutittaa", hän vastaa. Mietin pää kallellani. Joka ikinen kerta kutitetaan, vaikka luvataan - enkä voi olla menemättä. Hihitys alkaa kiertää vatsaa, sivellä sen sisäpuolta kirjavin höyhenin. Nyökkään, hymykuopat meinaavat haljeta. Puristan huulia tiukasti yhteen, ettei virnistys karkaisi.

Käyn istumaan isän polvitaipeiden taakse ja alle, säärten ja sohvan väliseen turvakoloon, josta on pian tuleva ansa. Laitan polvet koukkuun, kiedon käsivarret omien säärieni ympärille, painan poskeni lumpioille ja suljen silmät. Odotan, hyräilen. Vähitellen rentoudun: ehkä tällä kertaa isä on tosissaan eikä aio kutittaa. Rentoutuminen maistuu pettymykseltä. Katsooko se todellakin televisiota, eikö kutittaminen olisi tärkeämpää?

Äkkiä sääret kiristyvät ympärilleni. Samassa maailma on täynnä käsiä, jotka hyökkäävät kaikkiin pahimpiin paikkoihin: kaulan sivustoille, trapetsilihaksille, solisluille, kainaloihin, kylkiin, polviin, takareisiin, kämmenpohjiin, jalkapohjiin. Kun yhtä paikkaa koettaa suojella sen ympäri palloksi kiertyen, toinen paljastuu. Puolustusvaihe kestää vain hetken.

Sitten on pakko kirkua, kyyneleet vuotavat, keho alkaa kulkea omia teitään. Hihitän, huudan, kirun naurusta, suusta purskahtelee harkitsemattomia, välillä nyyhkäisen, ilma pusertuu holtittomasti keuhkoihin ja takaisin, vängyrryn vankilassa pääsemättä sieltä mihinkään, käteni huitovat, jalkani potkivat ja polkevat matonreunaa, toinen jaloista potkautuu täyteen pituuteensa, anelen armoa tekemättä eroa sisään- ja uloshengityksen välille, kädet eivät lakkaa, maailma soi liian heleästi, jotta sitä voisi kestää. Jalkojen kalterit ympärilläni puristavat niin lujasti, etten pääse mihinkään. Olen kutituskoneen uumenissa.

"Eeeeiiiii.....Lopetaaa.....Eeeeiiiii....."

En muista lainkaan, miten kutittaminen loppuu, vaikka näin käy joka päivä. Herpaannunko täysin, väsynkö potkimiseen ja kiemurtamiseen? Mutta enhän se ole minä, joka kiekurtuu, se on maailma, maailma on huitovaakirkuvaaitkeväähihittävää kiemurtamista kohti jotakin, pois jostakin. Jotenkin se lakkaa. Ei voi olla niin, että pyörryn päivittäin eivätkä vanhempani välitä siitä - kun pyörryn, he ovat huolesta sekaisin pitkään jälkeenpäin. Lopettaako isä vain äkisti ja alkaa katsoa taas jalkapalloa, hiihtoa tai muuta miesten juttua? Saattaa olla, että loppu on niin suuri pettymys joka ikinen kerta, että olen torjunut sen muistoistani täysin.

Kun koetan muistaa, kutittaminen vain jatkuu ja jatkuu, ja väännyn ikuisesti asennosta toiseen tahdottomana, nikamat laulaen.

Keskustelussa kutiamisen funktiosta korostuu kohdallani ymmärrettävästi näkemys, että reaktion olennainen osa on kirkumista ja vängyrtymistä. Olen niin perusteellisesti initioitu, että pystyn kutittamaan itseänikin. Tarkoittaen: myös kutisen silloin. Voitte kuvitella, millaista lääkärikäynnit tapauksessani ovat. Meinaan loikata taaksepäin stetoskoopin koskettaessa, silmäni muljahtavat melkein nurinniskoin, sävähdys leikkaa halki lihaksiston kentän ja on vaikeaa olla pakenematta riehakkaasti kiljahdellen. Tai lujuessani uima-altaaseen, jossa kutittava medium ympäröi täysin eikä kiemurrellen pääse sekunnin murto-osankaan rauhaan. Mutta tuntemusta, jonka kutittaminen synnyttää, en osaa oikein kuvata, vaikka tuo tunne on jokapäiväinen ja täyttää maailmani.

Sen saa, kun vetää päälleen housut ja paidan, tai mekon ja huivin, tai päiväpeitteen, tai takin. Kun astuu suihkun alle tai uima-altaaseen, kättelee jotakuta tai vain käsittelee mielikuvituksessaan mahdollisuutta, että tuo toinen saattaisi äkisti ojentaa kätensä -

Olen tuntenut tällaisia hevosia ja koiria, joiden suhde kosketukseen on tällainen, hieman erikoislaatuinen, jotka kutisevat korostuneen voimakkaasti pelkän reaktiivisen silloin tällöin sävähtämisen sijaan. Sellaista hevosta harjatessa on oltava hirvittävän rauhallinen, ja silti saattaa saada kaviosta hevosen värähtelynsä kesken äkisti vinkaistessa ja jalan sätkähtäessä. Ja koskettakaapa joskus selällään makaavan kissan polkuanturoiden välisiä pieniä poimuja: eläin avaa silmänsä, julmistuu, tassu kikertyy kokoon ja vetäytyy ruumiin viereen äkisti, marionetin raaja, suppuun.

En muista, miten yksittäiset kutituskerrat loppuvat, mutta sen muistan, että lapsena jumaloin tuota leikkiä. Saatan vetelehtiä olohuoneessa ja kiskoa sukkahousujani ylös uudelleen ja uudelleen vilkuillen isään vaivihkaa, olevinani kukkia kastelemassa tai sohvatyynyjä oikomassa. Isä katsoo televisiota, välillä isän selkärankaa pitää kävellä eestaas tai hieroa tämän hartioita sohvan selkänojalla istuen. Suostun tähän kaikkeen kutituksen toivossa. Haluaisin mennä huoneeseeni lukemaan, mutta haluan myös kutitusta. Odotan kärsivällisesti. Lopulta isä huomaa hiljaisen vaanintani, häntä alkaa hymyilyttää.

Eräänä kesänä isä lakkaa kutittamasta. Muistan tarkasti tuon kesän. Olen poissa tolaltani. Vaikka on uimakelit ja retkeilemme Herkkupepun kanssa merenrantaa eestaas kumiveneellä, keräten viherlevää ja levittäen sitä suuriksi laatoiksi eräälle luodolle toivoen sen kuivuvan kauniin vihreäksi kankaaksi josta leikata ihmeellisiä kesäkaulaliinoja talveksi, jotakin puuttuu. Levottomuus kertyy jäseniini, mikään leikki ei ole tarpeeksi riehuva. Juoksemme hevosina metsissä, käymme tallilla, ulkoilutamme toisten ihmisten koiria, uimme, kumiveneilemme, käymmä yökylässä toistemme luona, makaamme nurmikolla valkoiseen lakanaan kietoutuneina, toivoen lepakkojen tulevan, yritämme perustaa leppäkerttufarmin. Levottomuus kasvaa palloksi sisälleni. Muutun surulliseksi ja araksi. Maleksin olohuoneessa, isä käskee minut pois television edestä. Ymmärrän, että minua ei enää rakasteta. Samana kesänä ne lakkaavat kutsumasta minua keisarinnaksi.

Siihen se loppuu, kutitusvankila. Vasta yläasteella löydän AMS:n, joka kutiaa yhtä paljon kuin minä. Touhumme herättää närkästystä välitunneilla. Meille aletaan sanoa, että me varmaan nussimme hevosiakin. "Näin on", vastaamme. Emme muuta tapojamme ennen kuin AMS haluaa erään pojan ja meidän on vakavoiduttava, jotta hän vaikuttaisi viehättävältä. Naisten pitää vaikuttaa viehättäviltä ollakseen kelpoja miehille, ajattelemme. Nainen ei saa kirkua ja kiemurtaa julkisella paikalla niin kovasti, että putoaa tuolilta lattialle ja ulvoo siellä toisen kohtalottaren seuratessa perässä sormet armottomina. Mutta kutitusleikki ei lopu, se vain siirretään piiloon, välitunnista koulun jälkeisiin iltapäiviin. AMS kantaa minut yliopistoon saakka, sinne sisään, on juhlat joissa kaikki kutittavat toisiaan hieman humalaisina, vallilalainen keittiö on täynnä kirkuvaa ja kiemurtavaa lihaa, joka syöksähtää yhden kiduttajan luota pakoon vain päätyäkseen toisen ulottuville. (Niin hyvissä juhlissa en ole koskaan sen jälkeen ollut, ja siitä on sentään jo kymmenen vuotta. On hieman surullista, kuinka lapsuus on asentanut minuun valmiuksia, joita aikuiselämä on enimmäkseen täysin kyvytön ottamaan käyttöön. Se tekee hieman raivokkaaksi.)

Jotkut ihmiset väittävät, etteivät enää kutise. En osaa olla säälimättä heitä. Heillä ei enää ole tätä tuntemusta, jota en osaa oikein sanallistaa. Kuinka maailma kiertyy, värit liukuvat toisiinsa, kehosta löytyy yllättäviä supistumisen ja ojentumisen voimia ja haluja, hengitys haukkoo, koko iho väreilee vaanien ja vaatien.

Omituista on, että äitini kosketuksesta en ole koskaan saanut tuota tuntemusta. Hän ei voi kutittaa minua, vaikka haluaisi. Hän on ainoa poikkeus maailmassani. Se hieman surettaaa: että äiti on erillään koko muusta maailmasta, jota asun.

Viallinen ääni

Luen ensi kesän matkasta innostuneena lisää Inkeristä, nyt sen runosta ja tajuan, taas kerran, itseni piirteitä, joita en ole osannut identifioida aiemmin. Olen aina tiennyt olevani ennen kaikkea isoäitini tyttärentytär, enemmän kuin kummankaan vanhempani lapsi tai etenkään suomalaisen kulttuurin tuote. (Toveri Timo kutsuukin minua jo inkeriläiseksi halauslähetyssaarnaajaksi suomalaisten alkuasukkaiden parissa. Mikä on hieman omituista, koska olen asunut aina täällä. Vaikka ainahan minua on ärsyttänyt ihmisten pökkelöys ja mitä vanhemmaksi käyn, sen pikaisemmin sen taidan myös näyttää.) Mutta toisaalta, en ole oikein kuitenkaan tajunnut, mitä on olla voimakastahtoisen ja sielultaan ylivirittyneen inkeriläisnaisen ensimmäinen vunukka, joka on saanut kuulla pienestä pitäen kaikkea lapsen korville kihelmöivää ja kutkuttavaa ja päättänyt kaiken sen houkuttamana olla kuuntelematta muita naisia, vaikka onkin rakastanut näiden käsiä ja sylejä yhtälailla ja enemmänkin.

Kaipauksesta on tullut äidinkieli. Olen kuullut niin monta itkua siitä, kuinka rakas seutu, oma kulttuuriympäristö ja ihmiset on riistetty ja häpäisty. Ja siitä, kuinka muiden tositodellisuus, jossa joutuu elämään, lähi-ihmiset ja ympäröivä tapakulttuuri, eivät ymmärrä, eivät ole riittävän herkkiä ja nyansoituja vaan toimivat kankeiden sääntöjen kohmettamina. Ja että jossakin toisaalla, vaikka edes menneisyydessä, toisessa paikassa, on se tositodellisuus, johon itse solahtaisi vaivatta, loistaisi ja säkenöisi, kierähtäen sylistä toiseen ja polkua pitkin kaivolle. En tiedä, ovatko nämä lapselle sopivia aiheita yleismaailmallisesti, ehkä ne tekevät lapsesta sellaisen aikuisen kuin minusta on tullut: liian suoran, kaipaavan.

Nuorempana ärsyynnyin kaverieni kyvyttömyydestä surra. Heidän elämänsä tuntui takertuvan pelkkään senhetkiseen inhimilliseen sfääriin, jonka itse koin valtaosin ahdistavaksi ja jäykäksi aina, kun täysin kaoottinen nauru tai kauhu ei siivittänyt tunnelmaa. Heidän vakavuutensa oli ahdistunutta, ei surullista. Heidän tuskansa oli "minä en kelpaa" -tuskaa, ei "en koskaan pääse sinne" -tuskaa. (Näiden ero on siinä, että ensimmäisessä keskitytään itsen kelvottomuuteen, toisessa tavoitteen mahdottomuuteen. Tässä iässä tavoitteena taisi olla lähinnä rakkausseikkailu, jonka senkin onnistuin kai kuvittamaan erilaisin ulkotiloin, jollaisia ei välittömästä lähiympäristöstä saattanut löytää.) Tuntui, että todellista ymmärrystä oli turhaa etsiä. Ymmärsivätkö he, mistä puhuin vuodattaessani tuntemuksiani lähimetsän pyyhkiydyttyä pois uuden kerrostalon alta? Huolestani siitä, että minulle rakas istumis- ja lukemispaikka sekin pian uhrattaisiin uudelle talolle? Eivät he tuntuneet ymmärtävän. Näin maailman jatkuvasti rapautuvan ympärilläni, kauniiden paikkojen ja muistojen riistäytyvän jonkun toisen käskystä. Mutta en osannut vihata taloja, autoja, katuja, ihmisiä. Totesin vain, että tämä on harhaa, surullista ja kauheaa harhaa. Heitä kummastutti.

Vasta nyt, kun katselen lyhyitä runonpätkiä, ja tunnistan tutun teeman, tajuan. Tuo kaipaus on isoäitiä vakavimmillaan, surullisimmillaan, ääni joka itkee pilattua maata, revittyä taloa, sitä niittyä jolla oli kamalasti kyitä, maan mustuutta, suota jonka poikki tultiin kartanolta kotiin palkkaleipä kainaloisena, isän Safir-hevosta, Pietarin kaduilla pienen myyntikojun luona siskon kanssa istumista ja kommunisteja, hyi helvetti, sylkäisee sanan maun suustaan.

Minulla on, kiitos isoäidin, ylikehittynyt kaipauksen viitekehys. Sen seurauksena utopiat tuntuvat houkuttelevilta ja todellisemmilta kuin harha, jonka kaduilla kuljen. Ei - kadut kyllä ovat todellisia, ja talot, mutta se, miten ne tahdotaan nähdä, kiusaa minua. Eivät ne ole kulissi työssäkäymiselle ja varakkuuden haalimiselle ties minkä tähden. (Tänäänkin minulle koetetaan selittää, miksi on periaatteellisesti väärin jos toinen sisaruksista saa vanhemmiltaan enemmän rahaa kuin toinen, enkä ymmärrä, vaan toistan vain itsepäisesti, että jos se toinen ei tarvitse sitä rahaa, halua sitä, ei siinä ketään vastaan rikota. "Mutta se toinen saa enemmän." Ja: "Entä sitten? Sehän on vain rahaa." Paheksuva toteamus: "Rahaa ei voi olla liikaa." En osaa niellä sitä tuosta noin vain. Miksi ei? Eikö riitä, että on tarpeeksi, pitääkö olla tarpeeksi ja sitten vielä vähän?) Ja ylisuuri surun viitekehys - se syö pohjan ahdistuksen mahdollisuudelta ja ironialta. En sure pitkään, mutta kun suren, olen hetken aivan lamaantunut ja sitten äkisti puhallun täyteen korkeuteeni ja käyn raivokkaasti asioita päin hetkeen ketään tai mitään pelkäämättä. Onneksi tyyneys saapuu pian - valpas tyyneys, hysteerinen ilo, toiveikkuus ja asioiden tarkasti katsominen ja niiden kutsuun vastaaminen.

Äiti väittää toisinaan, että meistä kahdesta siskoni on kuten isoäiti. Minulle ei ole mainittu esikuvasukulaista ollenkaan. (Äidistä olen ehkä sui generis ja siten vaihdokas. Selvähän se, että ainakaan kovin hämäläinen tai savolainen en ainakaan ole...) Äidin väite on askarruttava. Ehkä se johtuu siitä, että hän tunsi äidistään vain tämän äidillisen puolen, joka oli tunteiden läpisyövyttämä ja raivokas juuri samalla tavalla kuin mustasisko on. Mustasiskokin saattaa heittää kiistakumppania lautasella, kirjalla tai maljakolla, potkia, purra ja raapia. Minä heitän lautasen vain lattialle äärimmäisen raivon hetkellä, tai rahaa ulos ikkunasta. (Tässä on se logiikka, ettei ole varaa olla liian kauan vihainen.) Mutta sisareni ei osaa surra eikä kaivata tällä tavalla. Hänelle uusin uusi on aina parasta. Ja isoäitini - joka tietenkin on toisaalta sama ihminen kuin äitini äiti, esimerkiksi lain viitekehyksessä - ei ollut tunteiden läpisyövyttämä eikä raivokas esineitä kohti heittävällä tavalla. Minuun suuttuessaan hän kyllä heitti kahvikupin seinään, mutta riittävän kauas päästäni. Ja sen jälkeen itki, ja purki kaiken. Alkaen Safirista ja päättyen siihen, kuinka saksalaissotilaat olivat ahdistelleet tyttöjä maantiellä, näitä samoja, joita oli syytetty niiden kanssa veljeilystä ja juonittelusta kuulusteluissa. Ennen vai jälkeen, sitä hän ei kertonut.

Eikä kumpikaan, äiti eikä mustasisko, kiinny paikkoihin. Minä kiinnyn. Jo nyt, täällä kuukauden asuttuani, kolme edessäni avautuen, olen kodissani, kaikki huokuu merkityksiäni, jasmiinit, kynttilänjalka, kynäpurkit, kirjat, pyykkiteline, punaiset lyhdyt, siniset valoköynnökset, musiikki, keraamiset veistokset. Ja puisto, sen mäki lehmuksineen, niin monen kanssa käsikkäin alassyöksytty: jos minut nyt vietäisiin, itkisin.

Ajatus yhteiskunnallisesta mullistuksesta, joka riuhtaisisi ihmiset irti asunnoistaan ja kortteleistaan, rannoiltaan ja metsistään ja lähettäisi nämä jonnekin toisaalle lupaa kyselemättä, on liian raskas, jotta osaisin kannattaa mitään sellaista mullistusta, niin tarpeellinen kuin se toisaalta olisikin. Tämä maailmanjärjestys on pahasti pielessä, mutta minusta vallankumousromantiikka kuulostaa aina silti lähinnä märkiviltä haavoilta, yön pimeydessä sisään murtautuvilta lynkkaajilta ja asemilla itkeviltä lapsilta, joilla ei ole ollut aikaa edes kenkien jalkaan laittamiselle. Siksi en vihaa vaan suren ja kaipaan nähdessäni juostun, leikityn ja valoisaa kesäyötä käsikkäin kävellyn maailmanpalan muuttuvan kuraiseksi paalutetuksi tontiksi.

Vallankumousromantiikka on laji, johon silti tunnun ajautuvan ja törmäävän. Ihmiset, joista pidän, alkavat puhua sen sävyllä ennemmin tai myöhemmin. Ja sitten istun kuin halvaantuneena ja ajattelen, eivätkö heidän isovanhempansa - eivät selvästikään. Näitä ei laivattu toiseen maahan, jossa niiden oli pakko naida ensimmäinen vastaantulija, jotta niitä ei olisi lähetetty takaisin poliittiseen helvettiin, joka oli samalla tapakulttuuriltaan taivas. Näillä ei ollut sukulaisia, jotka olivat mukana toteuttamassa kumousta ja jotka pystyivät säästämään lähipiiriään puhdistusten imulta jonkin aikaa, mutta tulivat lopulta itsekin syödyiksi, ja jos säästyivät, saivat päälleen sen hirvittävän raivon, jota työleireistä selvinneet eivät mitenkään katsoneet voivansa poissulkea.

En kykene vallankumousromantiikkaan enkä reaalipolitiikan konformisuuteen mutten myöskään olemaan välinpitämätön. Olen huolissani paikoista, spesifeistä paikoista ja niiden kokonaisuudesta, eliöistä noissa paikoissa, paikkojen verkostoista, poluista, silloista ja valtateistä. Siilien, voikukanhahtuvien, maitovalaiden ja norsujen reiteistä. Pelkään, että joudun sanomaan jokin päivä, että ihmiset olivat siellä - lue: täällä - hyviä joskin julmia ja ajattelemattomia ja vääriin asioihin keskittyviä mikä tavallaan on vielä anteeksiannettavaa, mutta että heidän vaatimansa ja tukemansa systeemi oli siellä - lue: täällä - sellainen, jota ei voi hyväksyä.

Nyt ei ole mitään ulkopuolta, jonne voisi käydä rajan yli kuljetettuna, säikky eläin ikkunan mustuuteen vilkuillen, mitä minun elämästäni nyt tulee, saanko huomenna ruokaa, rajan ylittäessään tietäen, että jokin on loppu, jostain pitäisi olla puhumatta, eikä enää ikinä pääse takaisin niihin paikkoihin, joihin sydän on kasvanut kiinni kaikista tienvarsille dumpatuista likaisista romuista ja pelkäämisen muistoista huolimatta. Ei ole ulkopuolta.

On käännettävä esiin ihminen kerrallaan. Kaavittava heidän päältään niljaisia pressuja ja hometta. Sanottava: "Lapsenlapsia ei voi pelastaa siltä kaikelta. Olkoot vain tulevaisuutta, ne ovat myös menneisyyttä, juuri sitä poispyyhittävää, joka pureutuu materiaan eikä lähde enää millään irti."

Nyt alan ymmärtää, mikä minussa on niin viallista. Olen miettinyt pitkään Wallace Stevensin kirjoittamaa, Jukka Kemppisen kääntämää loppua runotriptyykistä "Ilmastomme runot" - "Epätäydellinen imperfekti on paratiisimme. Huomaa että tässä katkeruudessamme ilo, koska epätäydellinen meissä on niin kuumaa, on sanojen viallisuus ja äänten itsepäisyys."

Mutta minussa eivät vain sanat ole viallisia. Myös yksi äänistä on viallinen. Se on se, jolle ei ole paikkaa eikä vaihtoehtoja. Mitä ihmettä sille teen?

Lisäys

Dewey esittää eräässä kirjoituksessaan kiinnostavan kysymyksen (en nyt jaksa etsiä missä, luultavasti joko Knowing and Knownissa tai Experience and Naturessa) siitä, missä kohden murha tapahtuu.

Lavastus: henkilö A kaupungissa N lähettää 1000 kilometrin päässä asuvalle henkilölle B kaupungissa O kirjeen. Kirje kuoren sisällä on kastettu aineeseen, joka tappaa sitä koskettavan. (Tai sinne päin. Kuitenkin, tappaa.)

B saa kirjeen ja avaa sen. Hän ojentaa kätensä ja koskettaa paperia ja vaipuu - no niin, en nyt karehdi tässä sen enempää - kuolleena lattialle. (Miksi aina kuollessa vaivutaan maahan? Harva kirjeitään ulkosalla availee, ellei asu maalla. Minä avaan kirjeeni punaisilla portaillani seisten. Tai no, enimmäkseen Gmailissa.)

Mihin murha sijoittuu? Sinne mistä tappava aine ostetaan, sinne missä kirjeeseen pudotetaan tuota ainetta, sinne missä kirje sujautetaan kuoreen, sinne missä se pudotetaan postilaatikkoon, tuolle välimatkalle jonka kuolemankirje matkaa kuoren ja postin hoivassa nuo 1000 km (tuhannen kilometrin murha, toden totta...), sinne missä se kolahtaa postiluukkuun, sinne missä kirje avataan lattialle pudoten?

Dewey kysyy: Onko se, ettemme osaa sijoittaa murhaa mihinkään pisteeseen näistä, osoitus, ettei sitä tapahtunut? Onko kysymys murhan paikantamisesta relevantti? Onko kokemus samanlainen kuin tuhannen kilometrin murha?

Mihin sana tai katse sijoittuu? Entä esteettinen kokemus? Ymmärrys?

Tämän takia on niin vaikeaa ajatella maailmaa, jossa on kiinteitä keskikokoisia objekteja, joista toisilla on mieli, toisilla ei. Ja että mieleen sijoittuu se, mitä emme osaa muutenkaan sijoittaa. Esimerkiksi, tämä musiikki, joka oli aluksi nimi, sitten neuvo, sitten bittejä ja tällä hetkellä sisäkkäisiä kirkkaalla aineella täytettyjä erivärisiä lasipulloja, jotka mutkittelevat ja joiden läpi käyminen on hidasta, koska pullot ovat liukkaita sisältä eikä musiikkia voi kuunnella käsivarrenmitan päästä, vaan se on ympärillä, kirkas värinpäilyvä lasi sitkeine nesteineen.

Kukaties kulttuurillamme on pakkomielle paikantamisesta ja koordinaatistoista, pisteenomaisuudesta. Ei nähdä, että pisteet ovat apupisteitä. Ilmiöt voidaan sijoittaa koordinaatistolle, nuottiviivastolle tai pohjustetulle kankaalle tai lukemattomille peräkkäisille ruuduille mutta malli ei ole sama kuin maailma.

Ilmiöt voidaan sijoittaa kirjainten järjestykseen vain karkeistettuina.

Ihminen, joka haluaa mallintaa koko maailmansa sen kaikissa aspekteissa, on epäilemättä ymmärtänyt jotakin maailmasta väärin.

Koska joskus muutama sana riittää vakuuttamaan, että joku ymmärtää maailman valtaosin kohdalleen. Kuten Psapfon kirjoittaessa: "olen aina toivonut että sinä saisit kokea ilon" - niin yksinkertaista. Ja: "... minä rakastan aurinkoa, kauneutta, se on minun osani täällä".

Mutta erityisesti pidän riveistä: "Minä en anna vihani märkiä Olen mieleltäni hiljainen"

(Ystävä kysyy, "miksi ihmiset suhtautuvat hyviin asioihin niin paskamaisesti? Se on sietämätöntä." Vastaan: "Niin onkin." Silti on vain siedettävä ja ehkä hieman oltava huolissaan. Ehkäpä he antavat vihansa ja pelkonsa ja pettymyksensä märkiä?)

Harjoituksista

Tällä erää olen eniten raivoissani ajatuksesta, että kirjoittaminen olisi ensisijaisesti jonkin kirjoittamistekniikan harjoittelua, rutiinin vereänä pitäviä sormiharjoituksia. Sormien sijasta tässä harjoitetaan kyllä muita kehonosia.

Olen tänään havainnut jälleen kerran, että Bach-levyni auttaa minua työskentelemään todella pedantisti. (Tosin sen soidessa päähäni pulpahtelee ikävästi outoja katkelmia epistemologiaa. Kuuntelin Brandenburgin konserttoja vähän liikaa kissaihminen van Fraassenin empiristisen tieteenfilosofian ja epistemologian rajoilla seikkailevaa kandintyötä vääntäessäni, silloin kauan kauan sitten.) Sen sijaan Ravelin La Valse, jota en osaa rakastamatta koko hupsuudellani, tempaa kirjan äärestä hakemaan vielä kupin teetä ja uppoutumaan hulluihin kuvitelmiin, joita suoritan etupäässä jaloillani pientä olohuonettani ympäri kieppuen. Valitettavasti taidan olla enemmän La Valse temperamentiltani ja maailmankuvaltani.

Pian joudun todelliseen koetukseen, sairaaloihin ja vanhainkoteihin presidentinvaalin ennakkoääniä keräämään. Alan kuulostaa ikävästi joltain pylväspyhimykseltä asiasta ystäville kertoessani, eikä se miellytä. Laitan uudelleen La Valsen soimaan. Raivostuttavasta CD-soittimesta puuttuu täysin repeat one -toiminto. Mutta myös repeat all. Päätän, etten osta koskaan CD-soitinta ulkonäön perusteella kuten vuokraemäntäni näyttää tehneen.

Saan sentään kirjoitettua Jeaniesta ja Conniesta luettuani Svenin väärin ja läksytettyäni tätä siitä, miten maailma on. Ikään kuin minä tietäisin, miten se on. Tai siis, tietysti tiedän, miten se on, ainakin silloin kun soitan La Valsea tai vesijuoksen. Sellaisena kuin se on minulle. Mutta ei se ole koko totuus. Maailmassa olisi kovin vähän toivoa ja ironiaa, jos maailma sellaisena, kuin se minulle on, olisi koko totuus. Ja kovin vähän kirjoitettavaa. (Väärinlukeminen on mainiota. Olen hyvä siinä. Erittäin hyvä, oikeastaan. Onneksi. Eipähän pääse luiskahtamaan dogmien kivimetsään ja aina välillä tuohtuu sanomaan jonkin kantansa kirkkaasti.)

En ole juurikaan puhunut muiden kanssa kuin entisen työkaverini ja Kelan virkailijan. Heidätkin kohtaan puhelimitse. Kelan virkailija kyselee hämäriä Gramex- ja Teosto-maksuista. Kaikki on erään männävuotisen työnantajani syytä - se on maksanut edellisen vuoden juttupalkkioni jostain syystä tekijänoikeuspalkkioina. Nyt Kelassa ei tahdota uskoa, että olen lopettanut sanoilla säveltämisen rahasta tälle impressaarille. (Nykyään vain siivoan rahasta sanoilla ja sanoja. Koska säveltäminen on vaikeampaa ja kompromissittomuudenhakuisempaa kuin siivoaminen, olen tyytyväinen saadessani olla sanasävellellessäni oma impressaarini. Ainakaan en aivan yhdellä kuuntelulla totea, että rahahana sulkeutuu, koska Jeaniesta ja Conniesta ja näiden melkeinhymyilystä ei ole baletin taustamusiikiksi. Rahahana ei sulkeudu, koska sitä ei ole. Villiinnyn.)

Aina ajatellessani utopioita ja Kierkegaardia alan ajatella myös Talvipuutarhaa. Tahtoisin mennä joku päivä taas Talvipuutarhaan. Ottaa rasiallisen dolmatheksia, enkä myös baklavaa, ja haarukan, ja syödä siellä, vehreyden keskellä. (Helvetti, kun mulla ei ole uunia, tykkäisin tehdä baklavaa - parasta saa, kun tekee itse. Vaikka täytyy sanoa, ettei arabileipomo Mannerheimintiellä sekään aivan huonoa baklavaa myy!) Harmillista, kertakaikkisen harmillista, että pitää hankkia rahaa, jonka todellisuuteen en oikein edes usko, en edes silloin, kun nielen sen amaranttina ja spagettikurpitsana. Kurpitsa kyllä onkin itse siemenestä kasvatettu. Siemenen sain lahjaksi. Kun hymyilee, saa. Sitten tarvitsee vain kitkeä ja vaalia.

Kaipaan ilmiselvästi kitkemistä.

Kasvoista

Olemme museossa. Kesän iltapäivävalo ei pääse sisään. On hiljaista. Kuljemme kolmin. Pysähdymme ja katsomme tauluja. Vetäydymme taaksepäin, kumarrumme eteenpäin. Kävelemme seuraavalle. Välistä ovensuussa seisoo univormupukuinen vartija.

Vieras on väsynyt. Hän pyytää anteeksi, on istuttava hetki. Nyökkäämme, kuljeksimme eestaas silmäillen tauluja. Vieras nukahtaa istualleen. Kurkistelemme hänen nukkumistaan nurkan takaa huolestuneina. Ettei kyse olisi sairaskohtauksesta? Tai ettei hän valahda pian tuolilta lattialle. Hiljainen kuorsaus kantaa yllättävän pitkälle uneksivassa museossa. Vartijakin käy pilkistämässä ovenraossa ja katselee vaivihkaa vierasta.

Menemme viereiseen huoneeseen neuvottelemaan, mutta emme saa vastausta, kuinka asiaa käännämmekin. Lopulta menemme seisomaan vieraan luokse kuin valppaat koirat, jotka odottavan nukkuvan omistajan luona ja rähähtävät sisääntulijoille. Kukaan ei tule sisään. On alkukesän kauniita päiviä. Valonkajo liukuu lattiaa hitaasti eteenpäin. Äkkiä vieraan pää hätkähtää pystyyn ja silmiin syttyy elämä.

Ei, kiellämme, ette te pitkään nukkunut. Hetken vain. Vieras vilkaisee kelloaan, ei sano mitään. Kuljemme kierroksen loppuun, hän tarkkaavaisena, me herpaantuneina. Astumme ulos, soran ääni kenkien alle. Hän kysyy, mistä tauluista pidimme eniten. Hämmennyn.

Tietenkin estetiikan professorit tahtovat puhua tällaisista asioista. En ole katsonut tauluja lainkaan sillä silmällä, olen vain liukunut unikuvasta toiseen. Suljen silmäni, toivon jumalaa koneesta. Se saapuu: suljettuun aistimaailmaan nousee mielikuva taulusta, jossa kasvot hymyä lukuunottamatta ovat leijuvaa värikästä usvaa. Avaan silmäni, eivätkä he ole pitkästyneet odottamaan. Kerron, etten muista taulun nimeä. Mutta kuvaan taulun. Hekin muistavat sen.

"Mikä siinä oli niin erikoista?" kysyy vieras tarkkaavaisena. Vastatessani tajuan, että hän todella kuuntelee, mitä olen sanomassa. Se on kummallinen tunne. Kuulijan tarkkaavaisuus ja hyväntahtoisuus saavat asiat äkisti virtaamaan minusta, lauseet muodostumaan. Ymmärrän suhteita, jotka ovat jääneet ilman kuuntelijaa epämääräisiksi, näkymättömiksi. "Se on hymy", aloitan, "ilme, eivät kasvot. Sillä tavoin nähdään ystävät."

Ymmärrän, että käynnissä on se jokin, josta olen lukenut muutamista filosofian harjoittamista koskevista teoksista. Minua kätilöidään. Näkemyksiä muodostetaan näin, tajuan äkisti, kesken lauseen. Eivät ne muodostu istuen ja lukien, vaan näin. Lukemalla voi hankkia pohjaa, käsitteellisiä ja narratiivisia valmiuksia kohdata erilaisia tilanteita, mutta arvokkaat, käytännöstä syntyvät näkemykset ja uudet keksinnöt tehdään tällä tavalla: jonkun silmät tuikkivat, kutsuvat, houkuttelevat sanoja. Joku tekee kysymyksen, johdattelee. Jatkan selittämistä.

Että ystävän nähdessäni en näe hänen silmiensä suhdetta korviin, nenään, suuhun. Tavatessani aivan uuden tuttavan näen hetken aikaa hänen kasvonsa, mutta lopulta kasvot ovat vain materiaa, naamio. Niiden funktio ei ole tulla nähdyiksi vaan olla ilmeiden näyttämönä. Kasvojen piirteiden luokittelu on vähän sama kuin teatterissa näytelmää katsellessaan keskittäisi kaiken huomionsa esiripun laskoksiin tai näyttämön pituus- ja leveyssuunnan suhteen arviointiin. Toki näinkin voi tehdä, mutta usein näytelmä on mielenkiintoisempi. Kun katselen hetken kasvojen liikkeitä, kasvoista tulee kehys, joka katoaa.

Ja kun pyydetään piirtämään poissaoleva ystävä, minulla on suuria vaikeuksia. Vaikka olen tehnyt luonnoksia usein, vaikka katson uudet kasvot kuin maalari (olen myynyt jonkun verran muotokuva-akvarelleja nuorempana), eläytyminen toiseen kadottaa minulta fyysiset piirteet.

Olen pahoillani niiden puolesta, jotka pitkästyvät tässä vaiheessa. Tiedän kertoneeni edellisen tarinan ennenkin, joskin epäilemättä toisin lausein. Mutta tämä on vasta johdantoluku. Ja koska jaksatte käydä tässä museossa, suottehan anteeksi oletuksen, että olette kiinnostuneita siitä, missä järjestyksessä mieli liikahtelee huoneesta toiseen, unikuvalta unikuvalle.

Silloin en vielä tule ajatelleeksi sitä, mikä on tärkeintä.

Tajuan sen vasta lukiessani piirtämisestä kommenttilaatikkooni tulleita lauseita. Että muutkin ovat nähneet sen, kuinka piirretty ihminen on usein juuri piirtäjän kuva. Luulen, että tämä liittyy poissaolevien ystävien piirtämisen vaikeuteen. (Mallista piirtämistä olen opetellut jossain vaiheessa sen verran perusteellisesti, että pahimmat minä-minä-maneerit olen kadottanut siinä. Pitää vain tarkastella ihmisen kehoa esineenä - - - tässä on vain se vika, että näin piirretty keho myös näyttää esineeltä tilassa. Ehkäpä todellinen mestaruus esittävissä kuvataiteissa onkin sitä, että piirretty tai maalattu hahmo on paitsi intersubjektiivisesti arvioiden itsensä näköinen objektina, myös itsensä oloinen eleiltään, ilmeiltään ja liikkeiltään? Koska en koskaan ole saavuttanut tätä tasoa ihmisten kanssa, hylkäsin erään toiveeni ryhtyä kuvataiteilijaksi melko nuorena.)

Sillä mitäpä olisi eläytyminen, ellei toisen olon sisäistämistä itseen, omiin ilmeisiin ja eleisiin? Kun joku on surullinen ja saamme hänestä tunnetartunnan - täksi kutsutaan ilmiötä, joka saa pienen vauvan pärähtämään itkuun sen kuullessa toisen vauvan itkevän, ja joka tartuttaa hihityksen ystävien kesken - hänen asentonsa ja ilmeensä käytännössä siirtyy meihin samalla tunnetilan kuljettaen. Kulttuureissa, joissa tunteiden ilmaisua ei liiemmin arvosteta, lapset oppivat jo nuorena piilottamaan sopimattoman tunnetartunnan silminnähtävät merkit. Mutta eiköhän jokaiselle ole silti tuttu se hirvittävä kaiherrus, kun jotakuta luokassa kiusataan, eikä itse uskalla mennä väliin tai sanoa mitään, mutta kuitenkin tuntee tuon toisen tuskan itsessään, vaikka pitääkin näyttää siltä, ettei tunne mitään. Tunteettomuuden teeskentely on hyvin vaikeaa. Vaikka kasvot onnistuisivatkin - eivätkä ne onnistu, ilme on liian jäykkä - niin viimeistään kehon lihastonus kertoo, että tunteettomuus on tilasta kaukana. (Tämä on kuvitelmani helvetistä. Tämän parempaan ei mielikuvitukseni pysty. Tuon tunteettomuuden, ilmeettömyyden teeskentelyn rinnalla luun murtuminen ei tunnu lainkaan voimakkaalta, vaikka se onkin tuskan lajina lyhistyttävämpi ja viiltävämpi. Sen unohtaa nopeammin.)

Primatologi Frans De Waal kirjoittaa empatiasta: "...ystävän auttamisessa yhdistän yhteistyötä tekevien eläinten taipumuksen auttaa ja tyypillisesti inhimillisen arvion ystäväni tunteista ja tarpeista. Minut toimimaan saavat voimat ovat samat, mutta toteutan tehtävän kuin älykäs ohjus sokean raketin asemesta. Kognitiivinen empatia on tavoitehakuista. Sen ansiosta voin hienosäätää apuni ystäväni täsmällisten vaatimusten mukaan."

Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, mitä tunnetartunnassa ja siitä kehittyneessä empatiassa ja myöhemmin sosiaalisen hoivakäyttäytymisen monimutkaisessa kuviossa tapahtuu yksilössä, joka haluaa auttaa ja eläytyy toiseen. Jotakin tiedetään. (Luulen lukeneeni tämän Damasiosta, mutten ole varma ja se referaatti on entisessä kodissani. Siispä etenen viittaamatta.) Kun näemme toisen surun, hädän tai hymyn, omissa aivoissamme aktivoituvat ne alueet, jotka aktivoituisivat meidän itsemme surressa, tuntiessa hätää tai hymyillessä. Tunnistamme siten toisen tunteen oman kehokuvamme kautta. On tärkeää huomata, että tunnistamme omatkin tunteemme tuon saman kehonkuvan kautta. Vaikka puhe on kehonkuvasta, kannattaa muistaa, että tämän suorempaa kokemusta meillä ei voi olla mistään. (Jopa ne filosofian esimerkit "suorasta kokemuksesta" tai "välittömästä kokemuksesta", joka saadaan astuttaessa vahingossa ja tietämättä vaikkapa banaaninkuoren päälle sitä miksikään aluksi luokittelematta eivät kerro olion sinänsä kohtaamisesta. Sori. Niissäkin on kyse kehonkuvan näyttämästä asiasta: keho näin ja näin, jalan alla olevaa vain ei ehditä siihen hätään luokitella sen määräisemmin. Ajatus siitä, että tuntoaistilla saatu kokemus olisi suorempi, koska tunto on lähiaistina primitiivisempi esimerkiksi kaukoaisti näköön verrattuna, ei ole kovin uskottava. Tuntoaisti tuntuu kyllä olevan perustavin aisteista, merkityksessä vaikeimmin petkutettavissa ja oppimisen kannalta olennaisin, mutta se ei tarkoita vielä, että se antaisi meille oliot todellisimmillaan. Tylsä, mutta tavallaan röyhkeydessään kiinnostava tätä kantaa puoltava provokatiivinen kysymys voisi tässä yhteydessä olla, että jos tuntoaisti riittäisi antamaan meille oliot siten kuin ne todellisuudessa ovat, miksi ihmeessä meille sitten edes olisi kehittynyt muitakin aisteja. Tuskinpa sentään vain voidaksemme kuunnella Fauren Nocturneja, katsellaksemme Klimtin tauluja, maistellaksemme tummaa suklaata - ja briljeerataksemme näillä. En ole halukas nostamaan yhtä aistia ylitse muiden. Kaikille on funktionsa, ja kaikkien ilmoittamat maailman piirteet tulisi mielestäni asettaa painoarvoltaan samalle viivalle. Tämän voi ymmärtää kysymykseksi esimerkiksi arkkitehdille: mietitkö myös, miltä valitsemasi pintamateriaali tuoksuu?)

Mitä siis toisen tunteiden havaitseminen on, ellei niiden tuntemista omassa kehossa, omin ilmein ja elein? Vaikka emme näekään kehonkuvaa peilikuvamaisena kuvana, emmekä tarvitse peiliä havaitaksemme, kuinka reagoimme ystävämme hihitykseen - kas, minuakin alkoi hymyilyttää - olisin valmis uskomaan, että kulttuurissamme itseen liittyy tietty visuaalinen kuva. Meillä on peili, jota pitää tuijottaa joka ilta ja aamu hampaat harjatessa. Koulukuvat otetaan joka vuosi. Äiti vie peilin eteen ja sanoo: "Katso nyt miten kurassa olet." Kamera on joka kodin tarvekalu. Itsen valokuvia sensuroidaan suuremmalla innolla kuin toisten. (Mieleeni tulee eräs tapaus ystävän työpaikalta. Virkistyspäivästä otetut kuvat piti ottaa firman intranetistä pois, koska ihmiset eivät kestäneet sitä, miltä näyttivät kuvissa retkeilyvaatteet päällä, kasvot punoittaen.) Onko ihme, että kokiessamme kehonkuvallisesti toisen ilon ja surun alamme kuvallistaa sen näiden kasvojen, näiden mystisten minuuden merkkien kautta? (Vielä hurjempaa on esittää sarja omiakuvia lapsuuden kautta aikuisuuteen vasta aikuisiässä tavatulle tuttavalle. Hän poimii epäröimättä ne, jotka näyttävät "sinulta". Järkyttävintä on, että kun kokeen toistaa useammalla ystävällä, ne kaikki poimivat samat kuvat. Ja: nuo kuvat ovat ne, jotka itsekin poimisi. Voi tietysti olla, että jollakulla on vahvasti häiriintynyt itsekuva, eikä hän olisi samaa mieltä ystäviensä kanssa siitä, mitkä kuvat pitäisi poimia itsennäköisinä, mutta olettaisin, että enemmistö olisi samaa mieltä ystäviensä kanssa. Tästä saisi kiinnostavan tutkimuksen aikaiseksi. Idean saa ottaa ken haluaa.)

Niinpä kun otan hiilen käteen ja alan piirtää, tuloksena on usein jonkinlainen toisinto itsestäni mallin ilmeellä ja asennolla. Naista on helpompi muuntaa itsestä toiseen, mutta mies alkaa jo olla ongelma. Koska en halua piirtää naisennäköistä miestä, piirrän selkeästi jonkin toisen eläimen oloisen miehen. Piirrän jotkut eläimet ihmistä paremmin. Olen esimerkiksi käyttänyt huomattavasti enemmän aikaa hevosen liikeratojen ja aivoitusten miettimiseen kuin ihmisten liikeratojen ja aivoitusten miettimiseen. Siksi ei ole lainkaan omalaatuista, että olen huomattavasti parempi hevosen kuin ihmisen piirtäjänä.

Siksi ei ole ehkä omituista myöskään se, että miellän itseni osittain hevosena. Olen koettanut miettiä sisältäkäsin niin pitkään ja kovasti sitä, miltä tuntuu juosta neljällä kavioitetulla jalalla, millaista on olla varvasastujan luustossa ja saaliseläimen hahmotustavassa. Jotain siitä on tietenkin jäänyt rinnakkaistodellisuudeksi tähän kanta-astuja-metsästäjä-keräilijä -paradigmaankin (jota koetan nykyään vahvistaa käymällä kehotekniikoiden tunneilla: feldenkraisissa, pilateksessa). Ihmisen kasvot ovat hevosen kasvoihin verrattuna tietenkin rumat, karvattomat, punastuvat ja niin edelleen. Silmämme ovat pienet ja tihrustavat. Monet meistä ovat unohtaneet liikkeen hurman. (Minä en, sen verran perusteellisesti olen kiinnittynyt hevosiin.)

Ja kyllä, myös tutun hevosen piirtäminen on vaikeaa. Ilmeen löytää helpommin kuin pään fyysisen muodon.

Aloitan ihmisen kasvoja piirtäessäni ilmeestä. Se johtuu siitä, että tarkastelen ihmistä tuntevana, elävänä ja kommunikoivana oliona, en materiaalisena kimpaleena. (Tämä saattaa olla syy myös siihen, miksi en ymmärrä pornografiaa lainkaan.) Mutta jos piirrän ihmisen kokonaan, aloitan usein muusta kuin kasvoista. Usein piirrän ensimmäiseksi hartiat, joiden asento kielii paljon. Vartaloa piirtäessäni niinikään eleet ja liikehtiminen tapaavat tukahduttaa fyysiset suhteet, ellen istu mallin ääressä ja pakottaudu keskittymään hänen piirteisiinsä pala palalta, autistisesti kartoittaen. Tämä on objektivointia: kuinka pikkurilli taittuu tästä näkökulmasta, kuinka pitkä kaula on suhteessa lapoihin, moniko selkänikama kuultaa läpi.

En täysin ymmärrä, miksi objektivointi itseen kohdistuessa tuntuu monesta niin pahalta. Eihän siinä ole kyse minkään relevantin kokonaisuuden arvioinnista. Tekeekö minusta huonomman ihmisen se, että huomaan itsekin, kuinka taipuneet pikkuvarpaani ovat, tai kuinka neliömäiset kynteni? Ei, en osaa ajatella näitä vikoina. Ne olisivat vikoja vain jotakin normia vasten. Ja normi - itseni tapauksessa se kai on onnellinen, liikkuva, kivistämätön keho, joka näyttää juuri tältä ja jota voin työstää näillä keinoin. Edes se, että joissain kuvissa leukani alla hyllyy pään asennosta johtuen pieni kaksoisleuka, ei aivan hirvittävästi jaksa hetkauttaa minua. Olen varma siitä, että jos joku pitää minusta, hän ei huomaa sitä ollenkaan, vaan näkee ainoastaan sen, kuinka hymyilen tai suren.