Puut ovat pyöreitä lehtien painosta, kukkatertut kurottavat avaruudellisesti. 

Vaikka kastanjat pudottelevat keltaisia, suuria lehtikäsiään, muistuttaa muutama kivettymä siitä, millaisia ne keväisin ovat. 

Kirjoja & sidontaa

Haa, miten typerä pastissi otsikkona. Toisaalta, harrastavat tuon tekijätkin sitä. Vahinko ja mauttomuudet kiertämään, siis. Suotakoon anteeksi mauttomuuden monistaminen: olen aamupäivän haistellut kirjansidontaliimaa.

Toinen koirankehveleistä nimittäin kalusi yhden tärkeimmistä graduni lähdeteoksista, ainoan kappaleen Suomessa, kansistaan ns. koirankorville ja vältyimme maksamasta kirjan uudelleen sidonnasta lupaamalla sitoa sen itse. No problem, olen ennenkin sitonut kirjoja ja kouluttautunutkin alalla. Nyt kirja makaa kuin uutukaisena painojen alla, jotteivat sivut käpristy liiman kuivuessa. Resuisesta pokkarista on tullut alcantaralla päällystetty kovakantinen, arvokas opus.

Eilen kuulimme shokeeraavan uutisen: vastapäinen luottosuutarimme lopettaa liikkeensä ja siirtyy jonkun muun palkolliseksi Tapiolaan. Harmin paikka, sillä meidän suutarimme on korjannut niin koiranvaljaat, laukut kuin lenkkaritkin. Kenkien käyttöikä venyy helposti kymmeneenkin vuoteen ja ominaisuudet sen kuin paranevat korjausten myötä, jos käytössä on osaava suutari. Mutta heitä ei ole paljon. (Jos tiedät Hgin kantakaupungissa toimivan hyvän suutarinliikkeen, laita palautetta, pliis!)

Toinen shokeeraava uutinen: mies vei pyörän huoltoon takapyörän pinnan katkettua, ja pyöräkorjaaja antoi pyörälle teurastuomion. Kuulemme nykypyörät on tehty kestämään maksimissaan viisi vuotta. (Runkotakuu on ainakin suomalaisilla valmistajilla yli kaksikymmentä vuotta, eli kyse on keskiöiden, vanteiden ja pinnojen heikkouksista.) Miehen pyörä on nelivuotias. Joka tapauksessa, vaikka varaosien ostaminen kävisi yhtä kalliiksi kuin uuden pyörän ostaminen, on toki ekologisinta korjauttaa pyörä. Samalla tukee sitä ammattitaitoa, joka pyörien korjaamiseen liittyy. Pyöräkorjaaja ei oikein tainnut ymmärtää pointsia; mies ei ole käyttänyt pyöräänsä lääkärissä Ecobikessa, joka on mielestäni aivan ehdoton mesta pyörän korjauttamiseen. Kuten osaava suutari, Ecobiken äijäkin tekee pyörästä entistä ehomman, jos runko vain kestää.

Murheellista, miten kertakäyttöistä kamaa täynnä maailma on.

Pitäisi ehkä sittenkin valmistuttua opiskella suutariksi. Sehän olisi käytännöllinen ekoammatti. Toisaalta kirjan sitomisessa haisteltu liimakin saa jo sekopäisen olon aikaan. Entä kenkiin käytettävät liimat? Taitavat olla vielä tujumpaa tavaraa.

Ajatus laukkaa: entä kenkien suunnittelija? Miksi kukaan ei valmista kenkiä, jotka olisivat ei-nahkaiset, ilmatyynypohjin, ei-hikipaja, ja sitten vielä streetwise tyyli? Luulisi noiden myyvän. Karhu originals on vähän sinne päin, mutta niissäkin on nahkaa. Helppo korjattavuus kuuluu myös mielestäni hyvän kengän ominaisuuksiin; lenkkarit ovat tyypillisesti hankalat korjata, valisti luottosuutarimme lenkkareitani fiksatessaan.

No juu. Totuus on että olen täysi poropeukalo. Kaikki leikkaa-liimaa-askarra -tyypin tehtävät ovat minulle hiuksianostattavan vaikeita. Siitä huolimatta jatkan itsepäisesti niiden opettelua. Parsin sukkia, villapaitoja, uusin nappeja, paikkaan farkkujen pyöräilyssä olemattomiin hinkkautuneet haarat, sidon hajonneet kirjat, liimaan hajonneet keraamiset esineet. Siivoan, sekin vielä. Leivänmuruarmeija valloittaa keittiön pöydän. Sudin sen biojäteastiaan motkottaen itsekseni. Tänäänkään en ehdi viimeistellä graduani. Huomenna, huomenna.

Mutta sidottu kirja on hyvän näköinen. Hyvä diili, kaikille: sekä kirjastolle että meille, joilla on enemmän aikaa kuin rahaa.

Avoin kirje

Mies sai sähköpostilla forwardoidun avoimen kirjeen suomalaisille. Koska sisältö on niin terävä, laitettakoon tännekin, jos vaikka joku alkaisi ajatella. Veloena.

"ALASTON REAKTORIHANKE

Avoin kirje suomalaisille

Uutta ydinvoimalaa on pidetty kansallisena välttämättömyytenä erityisesti kolmesta syystä. Sen on väitetty vähentävän hiilidioksidipäästöjä sekä parantavan työllisyyttä ja energiaomavaraisuutta. Suurteollisuus on viime aikoina ryhtynyt riisumaan tätä pyhäpukua reaktorihankkeensa yltä. Sen toimet osoittavat perustelujen olleen läpikotaisia valheita. Kolmannen ydinreaktorin rakentaminen Olkiluodon saarelle on liiketoimintaa, jossa enemmän kuin ennen on sääli sairautta eikä ahneudella ole rajoja.

Pian kevään 2002 eduskuntakäsittelyn jälkeen voimalan himoitsijat alkoivat julkisesti haukkua aiemmin puolustamiaan ilmastopolitiikkaa ja päästökauppaa. Vieläkö kansanedustajat uskovat, että heidän onnistui rajoittaa hiilidioksidipäästöjä sallimalla maailman suurimman ydinvoimalan rakentamisen? Asiaa käsitelleen kauppa- ja teollisuusministeriön vetämän toimikunnan mielestä ”kivihiilen käytön hallittu rajoittaminen” on kuitenkin mahdotonta. Hiilivoimalatkin ovat yksityisomistuksessa ja yksityisomistus on perustuslain erityisessä suojeluksessa. Kuka suojelisi ihmisiä ja ympäristöä moiselta perustuslailta?

Kampanjan aikana vedottiin Suomea sitovien ilmastosopimusten lisäksi ikiaikaiseen Venäjän pelkoon. Kansallisella omavaraisuudella ei kuitenkaan ole arvoa sähköteollisuudelle. Yhtiöt ostavat kaiken saatavilla olevan sähkön Venäjältä, jotta Suomessa tuotettua sähköä riittäisi myytäväksi Ruotsiin. Ruotsista kun saa paremman hinnan. Äskettäin ilmoitettiin uuden merikaapelin rakentamisesta. Sitä pitkin suurin osa uuden ydinreaktorin tuottamasta sähköstä voidaan siirtää Pohjanlahden ali. Pitäisikö loputkin Ruotsissa käytöstä poistettavista ydinvoimaloista rakentaa Suomen puolelle? Olisimme ainakin ydinjätteen osalta yllin kyllin omavaraisia.

Huoltovarmuudella viitataan kriisiaikoihin ja sotakokemuksiinkin. Vakavissa kriisitilanteissa paljon sähkön ja maakaasun tuontia suurempia uhkia ovat kuitenkin ydinreaktorit ja -jätteet itse sekä sähköntuotannon keskittyminen Olkiluodon saarelle. Meiltä edellytetäänkin suurta luottamusta Pohjolan Voima Oy:öön ja Fortum Oyj:öön, koska niille on kasautunut paljon niin kutsuttua yhteiskuntavastuuta. Yhdessä tytäryhtiöidensä kanssa ne hallitsevat sähköntuotantoa, kantaverkkoa (Fingrid Oyj), suunniteltuja ydinjätevarastoja (Posiva Oy) ja ydinvoimaloita (Fortum Power and Heat Oy ja Teollisuuden Voima Oy). Nämä ovat kaikki tavanomaisia yrityksiä siinä mielessä, että niiden ensisijainen tehtävä on huolehtia omistajiensa eduista. Emme voi kuin toivoa, ettei liiketaloudellista kannattavuutta liikaa paranneta teknisen turvallisuuden kustannuksella. Toistaiseksi ydinvoimalat ovat riippuvaisia valtion ilmatorjuntapalveluista, mutta voisiko yhtiöille antaa luvan myös oman armeijan perustamiseen?

Työllisyys ja kilpailukyky olivat nekin arvossaan vielä keväällä 2002. Kukaan ei tullut silloin kysyneeksi, mihin ihmeeseen teollisuusyritykset uutta ydinvoimalaa tarvitsevat, koska ne eivät investoi Suomeen. Päinvastoin, Pohjolan Voiman suuromistajan UPM-Kymmene Oyj:n sekä Outokumpu Oyj:n kaltaiset suunnattomasti sähköä käyttävät yritykset ovatkin ryhtyneen sulkemaan ja myymään tehtaitaan. Erityisesti UPM:n rahat ovat kiinni uudessa reaktorissa ja sillekin omia tehtaita tärkeämpi investointi on se uusi sähkölinja Ruotsiin.

Omistajien edun lisäksi nämä yritykset haluavat hallita kuin entisaikain hallitsijat ikään. Hakuvaiheessa puhuttiin ”Suomen viidennestä” ydinvoimalasta, vaikka TVO tietenkin halusi itselleen oman kolmannen ydinreaktorin. Omistamisen ja hallitsemisen riemu pääsi ilmoille uuden voimalan esitteessä, jonka otsikko on ”Yksi, kaksi, KOLME”. Posivakin halusi ydinjätehaudat omalle maalleen Eurajoelle niin kovasti, että oli valmis ostamaan kunnalta suostumuksen paljolla rahalla ja uhkailuilla. Kun poliittinen tahto on tärkeimmissä asioissa ostettavissa, miksi enää tuhlata veronmaksajien rahoja vaaleihin?

Posiva onnistui vuonna 2001 huijaamaan eduskuntaakin väittämällä, että ”ydinjätteille on ratkaisu”. Kallioon hautaaminen olikin ilmeisen toimiva ratkaisu silloin, kun ongelmana oli saada jätekeskustelu hiljenemään uuden reaktorin tieltä. Itse jätteet pysyvät hengenvaarallisina. Yhtä hyvin onnistui teollisuus edellä kuvatusti huijaamaan eduskuntaa siinä, että uusi ydinvoimala on ”vastuullista energiapolitiikkaa”, jolla lisätään työllisyyttä ja hidastetaan ilmaston lämpenemistä. Edellisen kerran eduskuntaa huijasi ydinvoima-asioissa kauppa- ja teollisuusministeriö. Se teki yritysten kanssa sopimuksen siitä, että Suomessa valtio pitää ydinvoiman kaikin keinoin ”yhteiskunnan kokonaisedun mukaisena”. Sopimukselle annettiin nimeksi Ydinenergialaki ja kansanedustajat siunasivat sen yksimielisesti puolitoista vuotta Tshernobylin onnettomuuden jälkeen. Siltä varalta, että Itävallasta, Ruotsista tai Italiasta tutut ydinvoimaloita sulkevat kansanäänestykset leviäisivät tänne, lakiin sujautettiin pykälä, jonka mukaan yhtiöillä on subjektiivinen oikeus korvauksiin, jos valtio joutuu sopimuksen rikkomaan.

Jokapäiväinen turvallisuutemme on siis sellaisten miesten käsissä, jotka ovat tottuneita valehtelemaan työkseen. Eduskunnan ydinvoimapäätöksen jälkeen heillä on ollut hyvä syy luottaa siihen, että heidän johtamansa yritykset saavat tehdä mitä vain. Pitkän ydinvoimakampanjan aikainen pidättyvyys on ohi. Viranomaisten suojellessa sekä puolueiden, ay-liikkeen ja median valtaosan tukiessa he ovat halvan sähkön nimissä valmiita ja kykeneviä uhraamaan kansanvallan sekä ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin. Vahinkojen korjaaminen on valtaisa haaste poliittiselle ympäristöliikkeelle, koska onnistumiselle ei ole vaihtoehtoja.

Milka Sunell

Ydinvoima-aktivisti, historiantutkija

Helsinki

Toimitettu 10.9.2004 julkaistavaksi 30 suurilevikkisimpään suomenkieliseen sanomalehteen. Lukeminen, kopioiminen ja levittäminen siis sallittua."

Kirjojen maailmassa 

Lyhyitä huomioita elämisestä ja omistuskirjoituksista

Tiistai, luentopäivä. Mariankadun salissa ajatukseni ei tahdo asettua aloilleen, sillä minua askarruttaa kovasti, kuinka on mahdolllista, että yliopisto on täynnä tiloja, joiden eri ajoilta olevat ratkaisut eivät oikein käy yksiin. Vanhan, kauniin talon seinien marmoripylväsaiheet ovat tallella kultauksineen kaikkineen, mutta lattia on päällystetty koiranoksennuskuvioisella linoleumilla, tuolirivistöt ovat ehtaa seisaria kakanruskeine villakangaspäällyksineen ja ikkunoiden ylle on viritetty piirtoheitintekniikan vaatimat tummanruskeat muoviset rullaverhot, joilla tilan saa täysin pimeäksi. Katossa on sentään näkyvissä kauniit hirret, mutta antiikkisten lasilampunvarjostimien väliin on sijoitettu räikeitä toimistotyylin loisteputkia. Pohdin, että kenties on väärin vaatia tyylillistä yhtenäisyyttä kaupungin päättäjiltä, jotka sijoittavat lasi-teräs-pömpeleitä viehättäviin vanhoihin kortteleihin, yksityishenkilöiden sisustusharrasteista nyt puhumattakaan, kun kerran Yliopistollakin, joka sentään on sivistystä vaaliva laitos, on vaikeuksia moisten vaateiden kanssa.

Yhtä kaikki, aion edelleen dyykata kalusteita roskalavalta tai ostaa käsityökalusteita. Ikeaa ei meille tule, ei rullaverhoja eikä muovimattoja.

Illalla on sauna. Tiistai on paitsi luento-, myös saunapäivä. Saunassa mies vaahtoaa edelleen viikko sitten saamastaan omistuskirjoituksesta Rooman Klubin raporttiin Kasvun rajat. Vaikka olenkin ollut ympäristöjärjestöaktiivi jo yhdeksän ja puoli vuotta, en tunnista miestä, jolta nimi oli kirjoihin - yhteen omaan ja yhteen opiskelijakirjaston kappaleeseen - saatu.

Omistuskirjoitushulluus! En edelleenkään ymmärrä, miksi omistuskirjoitus jotenkin nostaisi kirjan arvoa, noin periaatteellisessa mielessä. En ole koskaan itse raahannut kirjaa kenenkään omistuskirjoitettavaksi. Moinen tuntuu jotenkin henkilönpalvonnalta. Varmasti mies on oikeassa siinä, että se imartelee kirjoittajaa. Mutta on lopulta aika harva ihminen, jolle soisin moisen imartelun ja joka voisi rehellisesti omistaa kirjan kappaleen minulle. Tarkoitan: enhän tunne ketään semmoisia ihmisiä. Olen itse joskus kirjoittanut silloiselle parhaalle ystävälleni kirjan 21-vuotislahjaksi, satakunta sivua reilausmatkastamme. Sellaiseen voi kirjoittaa hauskat synttärit ja niin edelleen, mutta että ventovieraalta pyytäisi -

Joskus omistuskirjoitukset ovat kyllä kiinnostavia. Kesällä löysimme talomme paperinkeräysastiasta lastin hyvää kirjallisuutta, sekä fiktiota että tutkimuskirjallisuutta. Joukossa oli helmi: Pablo Nerudan runokirja ranskaksi, käännöksen ensipainos, omistuskirjoituksella Jörn Donnerille. Donnerin ex-vaimo oli dumpannut tämän roskikseen, ja me tietysti ongimme sen (kuten kaikki muutkin kirjat) talteen. Hassua; pidän kyllä Nerudasta enemmän kuin Donnerista, mutta Nerudan runous ei ole itselleni sitä kaikkein läheisintä. Silti omistuskirjoituksen löytyminen oli jotenkin jännittävää. Jonkinlainen historiallinen yhteys tuli todennetuksi. Samalla tavoin kuin on kiinnostavaa lukea dumpattuja kirjeitä; muutamasta tyhjälleen jääneestä talosta olen löytänyt pinkan kirjeitä, lukenut ne läpi ja koettanut kuvitella, mitä ihmisiä nämä ovat olleet, miten he ovat eläneet, mitä toivoneet -

olisi mukavaa ajatella, että ne kirjeet, jotka olen itse heittänyt roskalaatikkoon, olisivat päätyneet jonkun uteliaan käsiin, mielikuvia kutsumaan ja hämmentämään, mutta luultavasti, tässä jätehuollon ja paperinkeräyksen iloisessa tehokkuudessa, ne on hämmennetty sekaisin Hesarikerrostumien, mainoskataloogien ja aikakauslehtien kera, massaksi, ja wc-paperiksi.

Sic transit...

No, onhan wc-paperikin aika intiimi asia, tietysti.

Marginaalit

Elän marginaalissa. Kuten me kaikki. Onko ketään keskiarvoihmistä olemassakaan?

Huvittavaa, että se, että olen nainen, saa minut tuntemaan itseni marginaaliseksi. Vaikka naisia on miehiä enemmän maapallolla, sana "ihminen" identifioituu vahvasti sanaan "mies" - rationaalinen, muuttumaton, syntymästä kuolemaan tasavauhtia liukuva otus.

Eilen istuin pitkään kuumassa kylvyssä taittamassa flunssaa. Ajan kulukseni raavin tylsällä Gillette kertakäyttöpartahöylällä hyvästejä kainalokarvoille ja säärikarvoille. Hymyillyttää - pitkään feminisimi tarkoitti minulle vakaumusta, etten aja säärikarvoja ellei sen hetkinen miehenikin aja. Useimmiten säärikarvani saavat kasvaa rauhassa, mutta toisinaan raakkaan ne pois huvittelun vuoksi. Kylvyssä ei tarvitse edes käyttää mitään vaahtoja ihoa liukastamaan.

Meneillään on Anna-Liisa-Härkös-kausi eli tunnen oloni kodittomaksi kadulla ilman minimalistista meikkausta (ripsiväriä kasvokarvoihin, turaus poskipunaa, huulirasvaa). Meikkaaminen ja laittautuminen ovat omituisia asioita. Kausittaisia. On vuosia, jolloin meikkaan tajuttoman räikeästi, käytän koruja ja kauniita vaatteita (tietysti käytettynä UFFista ostettuja!) ja se on ihan jees. Sitten on vuosia, jolloin mieluiten pukeudun epämääräisiin villatakkeihin, pooloihin enkä peseydy kuin kahdesti viikossa. Likahiukset piilotan bandanan alle ja meikkaan vain erityisiin juhlatilaisuuksiin.

Naiseus on erityisen vaativa marginaali: äitini ja siskoni ovat supernaisellisia kauneudenhoitoalan ammattilaisia, ja isällenikin laittautuminen on sitä naiseuden ydintä. Toisaalta en itse arvosta ihmisiä, jotka näyttävät pystyyn tällätyiltä eivätkä voi viedä roskapussia ilman meikkivoiteen tasoittavaa väriä kasvoilla. Ulkoinen kauneus on minulle lopulta aika marginaalinen seikka ja perinteisessä mielessä "kauniit" ja "komeat" ihmiset vaikuttavat minusta usein vastenmielisiltä ja turhamaisilta: Millainen ihminen voi oikeasti pitää pitkät, moitteettomasti lakatut kynnet ja föönata hiukset joka aamu? Eivätkö ne koskaan tiskaa, pese nyrkkipyykkiä, vaihda kasvien multaa?

Toinen kiinnostava marginaali, johon katson kuuluvani, on ihmisoikeuksien sulkeistajat: ihmisoikeuksien toteutuminen on taattava, mutta vain siinä määrin, kuin siitä ei ole muulle planeetan luonnonprosessien jatkuvuudelle liikaa haittaa. Suurin osa ihmisoikeuksista on ihmisen oikeuksia eläimenä eli reiluuden nimissä samat oikeudet (soveltuvin osin) olisi taattava muillekin eläimille. Suuri osa ystävistäni kuuluu myös tähän marginaaliin.

Marginaaleja voisi luetella loputtoman määrän, mutta nyt on päiväunien aika.

Sallittakoon töksähtävä lopetus.