maanantai 18. toukokuuta 2015

Matkalta palattuani editoin kuvat

Huvittaa tämä matkakuvien editoiminen. Tyyppi käy suurkaupungissa ja tykkää sen vilinästä, mutta kuvaa lähestulkoon ainoastaan kissoja, hyönteisiä, kukkia ja kaakeleita. No ok, on muutamasta ränsistyneestä talostakin kuva. Ja tyhjästä kadusta. Ja auringonlaskusta. Ehkä siinä on jotain sellaista, että kuvaaminen vaatii pysähtymistä, ja jos on paljon ihmisiä, ei halua pysähtyä vaan liikkua mahdollisimman nopeasti, solahtaa lomitse ja jäädä huomaamatta. Kai vain hahmotan ihmiset enemmän tuoksuna, liikkeenä ja jonakin väistettävänä kuin visuaalisina kappaleina. Tanssiessaan ihmiset ovat kiinnostavia kuvattaviakin, mutta istuessaan ja kävellessään näemmä eivät. Maisematkin ovat hankalia kuvata kameralla. Niitä on parempi kävellä.

Sanoin useimmat tärkeät asiat (visuaalisia yksityiskohtia lukuunottamatta - ja ne ovat tärkeitä) tuntuvat helpommilta kuvata kuin kameralla. Tai ei helpommilta - mutta olen tyytyväisempi siihen, miltä asiat kuulostavat, sitten kun ensin pähkin ilmaisun kanssa. Joskus mietin, miten ihmiset tuntuvat ahdistuvan muiden kuvista naamastossa. Vaikka ne ovat vain kuvia. (Toisaalta kyllä olen huono ahdistumaan sanoistakin täällä, koska kuten Eco sanoo, sanat ovat ne, millä voi valehdella. Heh, representaatiot.) Itse ahdistun vain niistä kuvista, joissa itse esiinnyn. Joskus koulin itseäni jakamalla niitä, mutta aina siihen liittyy vissi outous - enhän koskaan näe muuten itseäni tärkeissä kokemuksissa, ja muutenkin, kun on kiinnostunut jostain, itsetietoisuus liudentuu muurahaisen pierun kokoiseksi, mikä on eittämättä nautittava tila. En tiedä, kokevatko itsensä enemmän kauniiksi tai älykkääksi kokevat ihmiset jotenkin toisin. Ehkä. Onneksi maailmaan taatusti mahtuu jokainen tapa kokea se. (Osa ihmisistä tuntuu kyllä ahdistuvan siitä, ettei joku toinen onnistu kokemaan itseään kauniiksi tai älykkääksi. Siihen on vaikeaa keksiä mitään muuta sanottavaa kuin että eiköhän niin kokeva ihminen kuitenkin tule toimeen sen näkymänsä kanssa, jos näyttää kuitenkin pysyvän toimintakykyisenä ja hyväksyvän itse kokemuksensa. Useimmat meistä pystyvät siihen varsin mainiosti. Vaikka ei kai mulla mikään velvollisuus ole kertoa tätä kellekään tai huolestua toisten ahdistumisista - ja ehkä he haluavatkin ahdistua? Mistäs minä siitä mitään tiedän. Kaikilla meillä on omituiset särömme ja niistä käsin kai juuri kehitymme.)

Maailmassa riittää liki loputtomasti kiinnostavaa havainnoitavaa. Jopa omia mielenliikkeitään on mukava havainnoida samalla tavalla kuin muurahaispesää tai valon liukumista seinällä. Jonain sellaisena, mitä ei tarvitse kontrolloida. Koska ei ole thoughtcrimea. Tai feelcrimea. Teot ovat eri asia, niitä on mietittävä. Ja keho. Vaikka haluaisin kirjoittaa, ettei ole bodycrimea, jotenkin omasta kehosta ulkoa käsin otettu kuva voi tuntua sellaiselta, koska kehon kuvaamiseen ja kehona kuvassa olemiseen liittyy niin paljon konventioita ja esineellistäviä standardeja. Etenkin jos kuvaa ei ole otettu salaa tai luontevasti esimerkiksi jonkin tilanteen osana vaan on joutunut pysähtymään ja pyytämään toista ottamaan kuvan, kuva ahdistaa. Miksi pyytää sellaista? Kai koska siitä on jonkinlainen sosiaalinen konventio. Ja sitten kun editoi kuvia, näkee selvästi, miten jäykkänä kompuroi jouduttuaan omasta päähänpistostaan kameran takaa sen eteen, pysähdyttyään omaan keholliseen olemassaoloonsa ja havaittavuuteensa - katselee varpaitaan, supistaa raajat kehon kylkiin, lyhentää itseään, työntää hartiat eteen ja ylös, koettaa näyttää mahdollisimman nöyrältä, pieneltä ja huomaamattomalta. Enemmän lyönnin- kuin katseenkestävältä. Ja samalla konventioon kurkottavissa kasvoissa suu hymyilee mutta silmät eivät - silmät tapittavat täynnä kysymystä, pitääkö minun tosiaan näkyä ja näyttäytyä visuaalisena kappaleena, jonka osat ovat suhteutettavissa toisiinsa, ja ilmeessä on ripaus paniikkia siitä, että näinkö sitä toisille on kaiken aikaa näin näkyvä. (Vaikka kuinka tietää, että useimmat ihmiset katsovat korkeintaan vain itseään ja vihaamiaan ihmisiä ilkeästi, mittaillen, mieleen hiipii tässä kohdin epäilys, mistä sitä voi tietää, ovatko he kilttejä vai eivät. Vaikka sitä ajattelee, että ei se heitä kiinnosta, muistaa liian selvästi Suosikin kirjeenvaihtopalstan toistumistaan toistuvan fraasin "läskit ja rillipäät älkööt vaivautuko".)

Minulle on suuri arvoitus, mistä sikiävät ne naiset, jotka nähtävyyksillä väläyttelevät hymyjä ja onnistuvat oikaisemaan itsensä, poseeraamaan jähmettymättä, kulmia kurtistamatta tai maahan tuijottamatta, keho ja raajat pitkinä ja virtaavina. Luoja paratkoon että olen sitäkin yrittänyt. Mutta ei siitä tule mitään. Itsetietoisuus kutistaa kehoni häpeävään asentoon, ja ellei minulle ole jotain erityistä tekemistä kuvanottohetkellä, näytän siltä kuin samaan aikaan haluaisin kadota maan päältä ja yrittää reippaasti pysyä pystyasennossa ja virnistyksessä. (Itse asiassa tanssiessakin käy niin, että jos huomaan, että minua kuvataan, alan tuijottaa varpaitani ikään kuin minun pitäisi katsoen varmistaa, mitä jalat tekevät, kun kerran joku muukin näkee ne ulkoa käsin. Monelle, olen huomannut, käy aivan toisin päin! Samalla tavalla tuntuu kammottavalta joutua opettajan tarkkailtavaksi liikuntatunnilla - senkin, minkä osaa varmasti, sotkee ihan taatusti hänen tuijottaessaan. On vaikeaa kanavoida huomiotaan ponnistamiseen, kun huomio vuotaa siihen, että itseä tarkkaillaan. Päättelen personal trainerien yleisyydestä, että moni taas pystyy ponnistamaan paljon sinnikkäämmin tarkkailtuna. Niin erilaisia me olemme.) Vasta kameran takana tai paikassa ilman kamera-osoittaa-itseen -fokusta voi huokaista ja unohtaa itsensä muuna kuin näkökulmana ja lähestymistapana, tuoksuna, sanoina, tanssina - sellaisena, josta on helpompi olla huolestumatta. Se on se itse, jonka tuntee ja josta jollain tavalla jopa pitää ja joka on hyvä sellaisenaan, jolle ei ole standardia.

Deletoin taas yhtä lukuunottamatta matkakuvat itsestäni. Siitä yhdestäkään en pidä, mutta annan sen olla. Ehkä osaan pitää siitä kymmenen vuoden kuluttua. Harmittaa, miten vähän kuvia on ensimmäisen tutkinnon vuosilta, toisista tai itsestä. Aivan kuin elinvuodet 20-30 olisivat silkkaa mielikuvitusta. Silloin ei ollut toimivaa kameraa eikä tätä nykyistä kulttuuria. Ehkä olisin ahdistunut kuvista silloinkin. Todennäköisimmin. Vaikka siinä iässä sitä osuikin edes hieman paremmin siihen standardiin, jonka mukaan naiskehoa useimmiten kuvataan.

Ei kommentteja: