Joskus törmään kantoihin, jotka hätkähdyttävät (ja uteloittavat) itseäni. Usein niissä on kyse toisten ihmisten omista poikkeavien käytäntöjen arvostelmista. Se, mikä näissä kannoissa hätkähdyttää, on kenties tiivistettävissä sanoihin uteliaisuuden puute.
Joku on huomattanut (usein aika asiallisen kuuloisesti) jotain kantansa ilmaisijan toiminnasta tai toiminut jotenkin eri lailla kuin kantansa ilmaisija itse toimisi. Kantansa ilmaisija närkästyy: Toinen on erilainen, hyi! Toisesta kellään ei saisi olla hauskaa maailmassa! Kaikkia tyyppejä sitä pitääkin sietää!
Närkästynyt toki saa olla.
(Vaikka onkin aina hauskaa leikitellä omalla loukkantumisella ja hämmennyksellään ja kysyä, häpeänkö nyt jotain niin kipeästi, että haluan piilottaa sen itseltänikin - miksi nimittäin närkästyisin muuten niin polttavasti jonkun toisen tekemisistä, jotka eivät taatusti mitenkään kuulu omaan vastuualueeseeni ja joihin voin usein vaikuttaa aika minimaalisesti (etenkään takanapäin länkyttämällä)? Eräässä kiinnostavassa artikkelissa, jonka vastikään luin, oli tutkittu häpeä-sanan esiintymistä viiden valtakielen kirjalllisuudessa viimeisen kahdensadan vuoden ajalta. Häpeä-sanan käyttö on systemaattisesti vähentynyt ja muiden epämukavuuden ilmausten määrä kasvanut. Emme häpeä, mutta olemme kasvavissa määrin ahdistuneita, stressaantuneita, närkästyneitä jne. - ja näiden tuntojen määrä kasvaa siinä missä häpeän vähenee. Ehkä takana on muutos tuntemisen tavassa, mutta saattaa kyseessä olla muutos puheenparressakin. Liekö häpeä hävettävämpää kuin ennen? Vaikeaa arvioida. Vai ovatko ympäristömme tai kausaaliattribuutiomme todella muuttuneet siinä mittakaavassa, ettemme enää sitoudu sellaisiin ajatuksiin kuin ajatuksiin kyvyistä ja luonteista? Itse ainakin törmään näihin jatkuvasti arkikielessä, vaikken itse kannatakaan niitä juuri minkään selittäjinä. (Ehkäpä siksi huomaankin törmäykseni.) Moni tutkija joka tapauksessa pitää syyn ja jopa tunteen ulkoistamista ikävästi polttelevan häpeän säätelykeinona: ei minua hävettänyt, mutta tilanne oli vaivaannuttava / ei se ollut minun syyni vaan noiden ja voi pojat, että niiden käyttäytyminen vituttaa.)
Mutta tuohon närkästykseen liittyy usein kummallinen piirre. Sitä toista osapuolta ei yhtään koeteta ymmärtää. Ei olla kiinnostuttu, miksi se toimii tai ajattelee eri lailla. Ja miten se tuon erilaista toimintaa ehkä taustoittavan päätelmänsä perustelee.
Sosiaalisessa mediassa tällainen närkästyksen purkaus näyttää joissain kaveripiireissä lisäksi synnyttävän komppausaallon, jossa kukaan konfrontoi tai kysy alkuperäiseltä närkästyjältä, että eikö sua yhtään kiinnosta, miksi se toinen reagoi tai käyttäytyy tuolla tavalla. Että voihan sillä olla joku syy tehdä niin. Ja voisi olla aika kiinnostavaa tietää, mikä se syy on ja miksi se pitää sitä hyvänä syynä tehdä noin.
On tietysti mahdollista, että aika moni tahdonalaisesti sivulliseksi jättäytyvä lukee saman päivityksen kommentteineen samalla hämmennyksellä ja uteliaisuudella, jolla sen itse luen: kas, tämä tyyppi ei halua ymmärtää, miksiköhän, ja nämä toisetkin vain näyttävät haluavan leimata sen vanavedessä, ja miksiköhän niin? Ja sitten seuraa se ikävämpi - omaan vastuualueeseen kuuluva - miksiköhän, josta on myös jaksettava kiinnostua: Niin, miksiköhän en itse nyt ala konfrontoida tätä ja samalla tutkia, onko hypoteesini lainkaan paikkansa pitävä? Olenko vain leimannut nämä ihmiset keskusteluhaluttomiksi tai uteliaisuudenpuutteisiksi? No, en ehkä. Arvelen, että jos argumentoisin oikein taitavasti, he saattaisivat kiinnostuakin keskusteluun ja houkuttua aiheen tonkimiseen. (Tosin minäpystyvyyteni juuri tässä lajissa on horjuvaista sorttia ja ainakaan moinen toiminta ei avita univaikeuksissa tai vähennä jännitystä elämästä.) Mutta näyttää siltä, että avustamattomina heidän uteliaisuutensa ei heidän kohtaamassaan tilanteessa herää, kukaan muu ei vaikuta olevan kiinnostunut heidän uteliaisuuteen avustamiseensa, ja arvelen, ettei aikani riittäisi, jos konfrontoisin tällaisissa tilanteissa aina tyyliin entisiä työkavereita tai ala-asteen luokkatovereita. (Jostain syystä läheiseni harvemmin kirjoittavat tuohon tyyliin, että vittu mikä urpo kun teki x tai sanoi y, vitun ilonpilaaja.)
En yhtään pidä siitä, että olen huomaavinani uteliaisuuden puutteen esiintyvän useimmiten niillä ihmisillä, joilla ei ole korkeakoulutusta. Se tuntuu elitistiseltä ajatukselta. Mutta toisaalta, näin se näyttää menevän. (Tosin lienee järkevää olettaa, ettei korkeakoulu ole synnyttänyt uteliaisuutta vaan uteliaisuus auttanut kestämään korkeakoulua? Tai ainakin nyt kun olen lukenut joidenkin opiskelijoiden kuvausta korkeakoulupoluistaan, ounastelen sen menevän enemmän näin päin. Toivoisin olevani tässä väärässä ja pelkään, etten ole.) Tai sitten en enää onnistu kuulemaan, että on siellä uteliaisuutta ja halua ymmärtää, mutta se vain jostain syystä ilmaistaan ja siitä keskustellaan tavalla, joka ei edistä vaihtoehtoisten selitysmallien löytymistä.
Tänään luin hämmennyksestä oppimisen edistäjänä ja törmäsin kiinnostavaan väitteeseen: tarvitaan jonkin verran pohjatietoja aiheesta, jotta uteliaisuuden virittävä kognitiivinen dissonanssi olisi mahdollinen. Niinpä: jos aiheesta ei ole mitään tietoa eikä kantaa, mikä hyvänsä väite voidaan hyväksyä semmoisenaan, ei tarvitse kiinnostua eikä uteloitua. (Toisaalta, näytäpä ihminen, jolla ei ole käyttöteoriaa tunteista, motivaatiosta, sosiaalisista pelisäännöistä jne.) Tavallaan näin. Mutta ehkä kyse voisi olla muustakin: vaikka olisi jokin käsitys, sitä ei ehkä myöskään haluta epäillä. Miksi? Koska varmuus tuntuu kivemmalta kuin epävarmuus, koska uteliaisuus on vaivalloista, koska on liian monta kertaa havaittu uteliaisuuden kilpistyvän työhypoteesin sijaan turhautumiseen ja siitä tylsyyteen? Koska epävarmuus ja uteliaisuus mielletään ryhmäkurin rikkomiseksi? (En miellä näin mutta joskus konfrontoidessa huomaa tällaisen ajatuksen nousevan joidenkin mieleen tai jopa kielelle ja siitä puheeseen. Lisäksi minut on lapsena sosiaalistettu tällaiseen ajattelutapaan; itselleni korkeakoulu totisesti mahdollisti uteliaisuuden esiin pulpauttamisen sen sijaan että sitä olisi joutunut edelleen häpeilemään.) En tiedä, tätä aihetta on tutkittu yllättävän vähän tai sitten en ole iskenyt kultasuoneen. (Oletan jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa todennäköisemmin.)
Kai kaikista on tavallaan hauskaa osua oikeaan arvauksessaan. Onhan se hauskaa voittaa lotossakin. Kausaaliattribuutiot vain ovat kovin vaikeita. Sikäli se muistuttaa lottoamista. Joskus käy tuuri. Monesti ei. Todennäköisyys osua selitysarvauksessaan oikeaan tuskin kuitenkaan kasvaa, ellei uteliaisuus viriä ja tilannetta ole oikeasti valmis tutkimaan monilta kanteilta, pompottelemaan vaihtoehtoisia selityksiä ja hyväksymään sekin seikka, että aika harvassa asiassa ensimmäinen arvaus itse asiassa osuu häränsilmään.
Hyvä jos viimeinenkään.
Niin, tuo, minkä julmasti ja kevytkenkäisesti nimeän uteliaisuuden puuttumiseksi, tosiaan hätkähdyttää ja ennen kaikkea uteloittaa itseäni. Mitkähän lienevät villeimmin itsestään ilmoittelevat tarpeet ja toiveet siellä kovalta kuulostavan julkisivun takana?
Joku on huomattanut (usein aika asiallisen kuuloisesti) jotain kantansa ilmaisijan toiminnasta tai toiminut jotenkin eri lailla kuin kantansa ilmaisija itse toimisi. Kantansa ilmaisija närkästyy: Toinen on erilainen, hyi! Toisesta kellään ei saisi olla hauskaa maailmassa! Kaikkia tyyppejä sitä pitääkin sietää!
Närkästynyt toki saa olla.
(Vaikka onkin aina hauskaa leikitellä omalla loukkantumisella ja hämmennyksellään ja kysyä, häpeänkö nyt jotain niin kipeästi, että haluan piilottaa sen itseltänikin - miksi nimittäin närkästyisin muuten niin polttavasti jonkun toisen tekemisistä, jotka eivät taatusti mitenkään kuulu omaan vastuualueeseeni ja joihin voin usein vaikuttaa aika minimaalisesti (etenkään takanapäin länkyttämällä)? Eräässä kiinnostavassa artikkelissa, jonka vastikään luin, oli tutkittu häpeä-sanan esiintymistä viiden valtakielen kirjalllisuudessa viimeisen kahdensadan vuoden ajalta. Häpeä-sanan käyttö on systemaattisesti vähentynyt ja muiden epämukavuuden ilmausten määrä kasvanut. Emme häpeä, mutta olemme kasvavissa määrin ahdistuneita, stressaantuneita, närkästyneitä jne. - ja näiden tuntojen määrä kasvaa siinä missä häpeän vähenee. Ehkä takana on muutos tuntemisen tavassa, mutta saattaa kyseessä olla muutos puheenparressakin. Liekö häpeä hävettävämpää kuin ennen? Vaikeaa arvioida. Vai ovatko ympäristömme tai kausaaliattribuutiomme todella muuttuneet siinä mittakaavassa, ettemme enää sitoudu sellaisiin ajatuksiin kuin ajatuksiin kyvyistä ja luonteista? Itse ainakin törmään näihin jatkuvasti arkikielessä, vaikken itse kannatakaan niitä juuri minkään selittäjinä. (Ehkäpä siksi huomaankin törmäykseni.) Moni tutkija joka tapauksessa pitää syyn ja jopa tunteen ulkoistamista ikävästi polttelevan häpeän säätelykeinona: ei minua hävettänyt, mutta tilanne oli vaivaannuttava / ei se ollut minun syyni vaan noiden ja voi pojat, että niiden käyttäytyminen vituttaa.)
Mutta tuohon närkästykseen liittyy usein kummallinen piirre. Sitä toista osapuolta ei yhtään koeteta ymmärtää. Ei olla kiinnostuttu, miksi se toimii tai ajattelee eri lailla. Ja miten se tuon erilaista toimintaa ehkä taustoittavan päätelmänsä perustelee.
Sosiaalisessa mediassa tällainen närkästyksen purkaus näyttää joissain kaveripiireissä lisäksi synnyttävän komppausaallon, jossa kukaan konfrontoi tai kysy alkuperäiseltä närkästyjältä, että eikö sua yhtään kiinnosta, miksi se toinen reagoi tai käyttäytyy tuolla tavalla. Että voihan sillä olla joku syy tehdä niin. Ja voisi olla aika kiinnostavaa tietää, mikä se syy on ja miksi se pitää sitä hyvänä syynä tehdä noin.
On tietysti mahdollista, että aika moni tahdonalaisesti sivulliseksi jättäytyvä lukee saman päivityksen kommentteineen samalla hämmennyksellä ja uteliaisuudella, jolla sen itse luen: kas, tämä tyyppi ei halua ymmärtää, miksiköhän, ja nämä toisetkin vain näyttävät haluavan leimata sen vanavedessä, ja miksiköhän niin? Ja sitten seuraa se ikävämpi - omaan vastuualueeseen kuuluva - miksiköhän, josta on myös jaksettava kiinnostua: Niin, miksiköhän en itse nyt ala konfrontoida tätä ja samalla tutkia, onko hypoteesini lainkaan paikkansa pitävä? Olenko vain leimannut nämä ihmiset keskusteluhaluttomiksi tai uteliaisuudenpuutteisiksi? No, en ehkä. Arvelen, että jos argumentoisin oikein taitavasti, he saattaisivat kiinnostuakin keskusteluun ja houkuttua aiheen tonkimiseen. (Tosin minäpystyvyyteni juuri tässä lajissa on horjuvaista sorttia ja ainakaan moinen toiminta ei avita univaikeuksissa tai vähennä jännitystä elämästä.) Mutta näyttää siltä, että avustamattomina heidän uteliaisuutensa ei heidän kohtaamassaan tilanteessa herää, kukaan muu ei vaikuta olevan kiinnostunut heidän uteliaisuuteen avustamiseensa, ja arvelen, ettei aikani riittäisi, jos konfrontoisin tällaisissa tilanteissa aina tyyliin entisiä työkavereita tai ala-asteen luokkatovereita. (Jostain syystä läheiseni harvemmin kirjoittavat tuohon tyyliin, että vittu mikä urpo kun teki x tai sanoi y, vitun ilonpilaaja.)
En yhtään pidä siitä, että olen huomaavinani uteliaisuuden puutteen esiintyvän useimmiten niillä ihmisillä, joilla ei ole korkeakoulutusta. Se tuntuu elitistiseltä ajatukselta. Mutta toisaalta, näin se näyttää menevän. (Tosin lienee järkevää olettaa, ettei korkeakoulu ole synnyttänyt uteliaisuutta vaan uteliaisuus auttanut kestämään korkeakoulua? Tai ainakin nyt kun olen lukenut joidenkin opiskelijoiden kuvausta korkeakoulupoluistaan, ounastelen sen menevän enemmän näin päin. Toivoisin olevani tässä väärässä ja pelkään, etten ole.) Tai sitten en enää onnistu kuulemaan, että on siellä uteliaisuutta ja halua ymmärtää, mutta se vain jostain syystä ilmaistaan ja siitä keskustellaan tavalla, joka ei edistä vaihtoehtoisten selitysmallien löytymistä.
Tänään luin hämmennyksestä oppimisen edistäjänä ja törmäsin kiinnostavaan väitteeseen: tarvitaan jonkin verran pohjatietoja aiheesta, jotta uteliaisuuden virittävä kognitiivinen dissonanssi olisi mahdollinen. Niinpä: jos aiheesta ei ole mitään tietoa eikä kantaa, mikä hyvänsä väite voidaan hyväksyä semmoisenaan, ei tarvitse kiinnostua eikä uteloitua. (Toisaalta, näytäpä ihminen, jolla ei ole käyttöteoriaa tunteista, motivaatiosta, sosiaalisista pelisäännöistä jne.) Tavallaan näin. Mutta ehkä kyse voisi olla muustakin: vaikka olisi jokin käsitys, sitä ei ehkä myöskään haluta epäillä. Miksi? Koska varmuus tuntuu kivemmalta kuin epävarmuus, koska uteliaisuus on vaivalloista, koska on liian monta kertaa havaittu uteliaisuuden kilpistyvän työhypoteesin sijaan turhautumiseen ja siitä tylsyyteen? Koska epävarmuus ja uteliaisuus mielletään ryhmäkurin rikkomiseksi? (En miellä näin mutta joskus konfrontoidessa huomaa tällaisen ajatuksen nousevan joidenkin mieleen tai jopa kielelle ja siitä puheeseen. Lisäksi minut on lapsena sosiaalistettu tällaiseen ajattelutapaan; itselleni korkeakoulu totisesti mahdollisti uteliaisuuden esiin pulpauttamisen sen sijaan että sitä olisi joutunut edelleen häpeilemään.) En tiedä, tätä aihetta on tutkittu yllättävän vähän tai sitten en ole iskenyt kultasuoneen. (Oletan jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa todennäköisemmin.)
Kai kaikista on tavallaan hauskaa osua oikeaan arvauksessaan. Onhan se hauskaa voittaa lotossakin. Kausaaliattribuutiot vain ovat kovin vaikeita. Sikäli se muistuttaa lottoamista. Joskus käy tuuri. Monesti ei. Todennäköisyys osua selitysarvauksessaan oikeaan tuskin kuitenkaan kasvaa, ellei uteliaisuus viriä ja tilannetta ole oikeasti valmis tutkimaan monilta kanteilta, pompottelemaan vaihtoehtoisia selityksiä ja hyväksymään sekin seikka, että aika harvassa asiassa ensimmäinen arvaus itse asiassa osuu häränsilmään.
Hyvä jos viimeinenkään.
Niin, tuo, minkä julmasti ja kevytkenkäisesti nimeän uteliaisuuden puuttumiseksi, tosiaan hätkähdyttää ja ennen kaikkea uteloittaa itseäni. Mitkähän lienevät villeimmin itsestään ilmoittelevat tarpeet ja toiveet siellä kovalta kuulostavan julkisivun takana?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti