Vuorovaikutteista kirjoittamista ja muuta hölöhölöä

On hauskaa katsella blogiin eksyneiden tai löytäneiden hakusanoja. Jotta olisin hieman vuorovaikutteisempi, reagoin nyt niihin kirjoituksen tasollakin. Harmillista kyllä, statcounterini on ilmaisversio ja sen analyysisiivu on aika ohut. Niinpä tänä aamuna tekemäni viime aikojen hakusanojen haku on menettänyt eilen iltana minua hauskuuttaneen "kuka ne puurot oikein keittää" -haun, joka itse asiassa sai miettimään koko tällaisen kirjoittamisen mahdollisuutta. (Oikeastaan statcounterilla leikkii Fauni, joka on itseäni kiinnostuneempi ihmisten verkkoretkeilystä. Hän bongaa myös äitiään, joka käy täällä välillä lukemassa kuulumisia. Hei vaan, Faunin äiti!)

Tässäpä viimeisten hakujen osuudet:

47.30% veloena
28.38% veloenisch
4.05% dystonia lantion kiertymä
2.70% pulpettikatto
2.70% haastattelu hierojakoulutuksen
2.70% Nurit Krauss
2.70% jalkaruusu
1.35% kehomusiikki
1.35% häpyliitoskipu
1.35% kipeä häpyliitos
1.35% valkoinen näppy ikenessä
1.35% teinikarkotin

Ihastuttavaa, vaikka en nyt voikaan yhtä vuorovaikutteisesti kertoa, kuka sen puuron keittää. (Sen muuten keitin minä työpaikan mikroaaltouunissa, ja aineksina oli kraanavesi, kauranlese ja pussillinen pakastepuolukkaa.)

Mutta hakuaiheisiin:

Veloena on tämä blogi. Jotkut erehtyvät kutsumaan tätä kirjoittavaa samalla nimellä, mutta se on vähän ajattelematonta. Ei tässä nimittäin vielä kaikki.

Veloenisch on sitä, mitä elän ja puhun. Jotkut näkevät tässä jotain linjauksia, mutta itse olen kirjoitellut siitä, mitä päähän pälähtää. Ei siihen mitään linjauksia tai lupauksia tarvita. Välillä päähän ei pälähtele, eikä sekään tunnu kovin vaaralliselta. Jossain määrin pidän kirjoittamishinkua kirouksena omalle niskahartiaseudulleni. Harvemmin muistan ergonomiaa kirjoittaessani, mikä on harmillista.

Dystonia lantion kiertymä - olen tavannut vain servikaalista dystoniaa sairastavia henkilöitä, ja ajatus siitä, että samantapainen oire kiertäisi lantiota, kuulostaa aika pelottavalta.

Pulpettikatto - miksihän niitä ei käytetä enemmän? Mansardikatto miellyttää kyllä omaa silmääni eniten, mutta pulpettikattoiset talot näyttävät hauskan lippaisilta, vähän kuin suuruuskompleksiin sairastuneilta linnunpöntöiltä.

Haastattelu hierojakoulutukseen. Kannattaa hakea, jos yhtään mietityttää. Koulutus kestää vain vuoden ja ainakin itse olen tyytyväinen, että sen kävin, vaikka koulutuksen aikana epäilinkin potevani jonkin sortin mielenhäiriötä. Haastattelussa voi tietysti olla ultrarehellinen ja oma itsensä. Jos koulun ja omat intressit eivät natsaa, niin sitten niin käy. Ceeveeni todistaa minun käyttäneen vastaavaa menetelmää myös työhaastatteluissa. Yleensä kyllä minua ei ole kutsuttu edes haastatteluun. Mutta olen enimmäkseen viihtynyt niissä paikoissa, joihin minut on otettu. Paitsi materian myyntityössä. Ja ainakin haastattelut ovat olleet mielenkiintoisia. Koulutukseen haastattelija on yleensä koulutettu psykologi, joten erityistä tuomitsevuutta tai lokeroimista ei kannata pelätä. Siinä koulujen haastattelut erottuvat edukseen monista työhönottohaastatteluista.

Nurit Krauss on ehkä tulossa Suomeen jo tämän vuoden puolella. Kiitos NuritinTLB- ohjelman, oikea m. gluteus mediukseni on tällä hetkellä tulessa. Kyllä hellävarainen kurkottaminen voi olla aika tehokasta myös lihasten kestävyysharjoituksena. Mutta ei tässä vain jumissa olla, nimittäin TLB:n myötä jalkaterien kipu on lähestulkoon kadonnut, ja se on jo jotakin. Oikeasti, se että voi kävellä kivuttomasti, tuntuu ihmeelliseltä.

Jalkaruusu on semmoinen, mistä minua on peloteltu lääkärissä. Että jos tulee bakteeri-ihottuma, pitää hakea riittävän pian antibioottikuuri siihen, ettei tuo iskisi. Minun kynsivallintulehdukseni ei parantunut toistuvilla antibioottikuureilla. Se parantui sillä, että sain jalkaterapeutilta ohjeen, että varpaan sivut on huolellisesti kuivattava joka suihkussa käynnin jälkeen rutikuiviksi ennen kuin jalan sujauttaa sukkaan, ja että varpaita ei saa ikinä rasvata. Kas, sinnepä katosi tulehduksen uusiminen.

Kehomusiikki - katsokaa, miten ihmiset kävelevät, miten eri rytmit kytkeytyvät toisiinsa liikeketjussa, pyyhkivät heidän kokemustaan. Tai miten ihmiset tanssivat, musiikkiin tai sitä ilman. Mieluummin ilman.

Häpyliitoskipu osoittautui kohdallani ennen kaikkea heijastuskivuksi kohdunsuulta. Ikävä kipu, toden totta. Kannattaa tutkia ja hoidattaa.

Kipeä häpyliitos, kts. edellinen.

Valkoinen näppy ikenessä voi johtua esimerkiksi hammastahnan natriumlauryylisulfaatista. Oma suuni ei ole pahemmin aftaillut sen jälkeen kun siirryin Bioteneen. Eikä hampaiden peseminen enää satu. En kyllä aiemminkaan hahmottanut tuntua kipuna, mutta pakko se on kivuksi nimetä nyt kun välillä joutuu Oxygenolille Biotenen yllättäen ehdyttyä - kivulta se nyt tuntuu, kun oppinut, että peseminen voi tuntua myös miellyttävältä. Mutta voihan suu toki varmasti muutenkin näppyillä.

Teinikarkotin hämmentää pientä päätä. En oikein pidä ajattelumallista, jossa itseä pelottava, ahdistava tms. muuten kielteisesti liikauttava ihmisryhmä päädytään karkottamaan pois silmistä ja siten pois mielestä. (Tässä muuten hyvä kirjoitus aiheesta, aiheena tosin enemmän maahanmuutto, mutta teineihinkin suhtaudutaan vähän samaan tapaan epäröiden, etenkin jos ne ovat vieraita ja niitä on paljon yhdessä paikassa.) Teinitkin ovat ihmisiä. Sitä paitsi minua ei olisi teininä karkotettu klassisella musiikilla - pidin siitä silloin ihan yhtä paljon kuin nytkin. Usein makasimme ystävän kanssa lautalattialla selällään kuunnellen Chopinin valsseja. Emme kai olleet kovin katu-uskottavia. (Tuskin edelleenkään olemme.)

Nyt listalla ei ollut teinejä sukkahousuissa, usein on ollut. Siinäpä toinen kapea suhtautumisvaihtoehto teineihin. Usein on haettu myös filosofian opiskelua. Suosittelen sitä. Ei siis nettihakua aiheesta vaan filosofian opiskelemista. Ei taida olla sellaista asiaa kuin hyödyttömät opinnot. Aina opittu ei tietenkään vastaa yliopiston asettamia tavoitteita, mutta ei se kai niin vakavaa sekään ole - kukin poimii elämästä itselleen makoisimmat marjat. On myös hyvin opettavaista käydä keskusteluja oman opiskelualan hyödyllisyydestä - siinä huomaa aika äkkiä, miten eri tavoin hyödyllisyys voidaan mieltää. Siitäkin oppii aika paljon, ettei ole työmarkkinoilla kuuminta hottia. Tai ainakin itse pidän rikkautena sitä, ettei kaikki ole sujunut liian helposti omassa elämässä - sitä voisi näet ajautua kuvittelemaan, että jos jonkun elämässä takkuaa, on kyse aina vain asennekysymyksestä tai viitsimisestä tai jostakin tuollaisesta, ikään kuin ihmiset olisivat umpioituja yksikköjä.

(Keskustelimme tässä iltana muutamana Faunin kanssa sellaisesta mahdollisuudesta, että otsaan hiusrajaan voitaisiin kiinnittää pieni kamera tallentamaan kaikkea koettua ikään kuin kokijan näkö- ja kuulokulmasta. Leikimme ajatuksella, miten tuollaisten tallenteiden olemassaolo muuttaisi käsityksiämme kohtaamisesta, etiikasta, vuorovaikutuksesta, erilaisista elämismaailmoista. Vaikka nauhat olisivat lähtökohtaisesti yksityisiä, niihin voisi itse palata ja tarkistaa hämäävien tilanteiden ja tunnekuohujen lauhduttua, mitä itse asiassa toinen sanoikaan, miten elehti, jne. Ja kuuluisivathan siinä omatkin vastaukset, vaikka kasvonilmeet eivät näkyisikään, aivan kuten emme näe niitä toisen kanssa livenä keskustellessakaan - mikä voi olla hyvä, ettei halvaannu itsetiedostuksen määrästä. Ja, kuten Fauni huomautti, löytyisi epäilemättä heitä, jotka laittaisivat nauhansa vapaaseen jakoon. Se olisi tuhottoman mielenkiintoista. Varmasti esimerkiksi kerjäävän romanialaisnaisen nauha tai servikaalista dystoniaa sairastavan nauha tallentaisi aika erilaisia reaktioita kuin esimerkiksi pienen vauvan tai söpön koiranpennun kanssa liikkuvan ihmisen nauha. Tämä nyt on tietysti ääripään kärjistys, mutta kyllä - kyllä se olisi mielenkiintoista. Ja on vaikeaa uskoa, ettei tuollaisen nauhamateriaalin läpikäyminen vaikuttaisi kohtaamistaitoihin. Toivoisin itse olevani rohkeampi kohtaajana, ja ehkä niin vielä joskus käykin. Tietäisi vain, miten.)

Istun kirjastossa, kaikki tuntuu järjestyvän. Solmimme työsopimuksen vain joulukuulle, koska tiesin lähteväni pitkälle pois, pitkäksi aikaa. Mutta kun palaan helmikuussa takaisin, vanha paikka ja uusi sopimus lauantaityöstä odottaa minua. Se on mukava yllätys, jonka varaan en uskaltanut laskea. Kirjastossa työskentelemisessä on jotakin rentouttavaa. Se tuntuu hauskalta nyt kun saan muuten tehdä ei-istumatyötä. Ja kirjasto on ollut osa elämääni jo niin pitkään. Se ei samalla tavalla riitele arvomaailmaani vastaan kuin vaikka jokin kaupallisempi työpaikka riitelisi.

Ääh, nyt lopetan hölöämisen. Väsyttää tämä viikon pituus - illaksi on vielä luvassa kurpitsajuhlat, vaikka olo on kaikkea muuta kuin juhliva. Haluaisin lähinnä nukkua... onneksi huomenna on vapaapäivä, samoin maanantaina. Luultavasti tosiaan tarvitsen unen ja levon, jotta pakara lakkaa kramppaamasta ja väsymys valahtaa kehosta toisaalle.

Joku muukin on jo kirjoittanut siitä kolumnista, jolle olisin ehkä hivenen kohottanut kulmakarvaani, jos olisin eilen muistanut tai tänään jaksanut. Itse olen päinvastoin kuin kolumnisti pahoillani siitä, että jossain vaiheessa varhaisaikuisena revin pari vanhaa päiväkirjaa niiden nolouden takia. Ikään kuin en olisi silloin ajatellut niitä ajatuksia ja elänyt sellaista elämää. En silloin kestänyt sitä lapsellista ja meuhkaavaa itseä, mutta nyt epäilemättä kestäisin sen itsen aivan hyvin. Ja tämä on juuri sitä, minkä itse miellän kasvamiseksi, sofistikoitumiseksi, kypsymiseksi. Että sietää jopa noloutta, häpeää, surua, kiukkua, neuvottomuutta, tyhjäpäisyyttä, pelkoja - paitsi muissa, myös itsessään. Mutta epäilemättä tuolla kolumnistilla on erilaiset tavoitteet ja luultavasti myös erilainen käsitys siitä, miten hyvä maailma olisi mahdollista saavuttaa, ja mikä on kypsyyttä ja järkevyyttä. Eipä silti, että oma järkevyyskäsitykseni muutenkaan ihan yksiin menisi kenenkään muun järkevyyskäsityksen kanssa. Tai että sen tarvitsisi mennä. Tai että se pysyisi samana.

Kai vain muutos pysyy... ja kirjasto.