maanantai 8. kesäkuuta 2020

Varjottomuudesta

Nukahdan matalapaineesta johtuen keskellä päivää. Näen unta, jonka lopputuokiossa ehdin pohtia, kumpi on arvokkaampaa, nähdä kettu unessa vai valveella. Unessa pystyn nimittäin kelaamaan kettua ees ja taas. Ketun takaraivo loistavan tuuheine korvineen nousee useat kerrat kumpareen takaa, kettu nousee kolosta maalle, ravistaa, kulkee vesirajaan ja sukeltaa. Lähestymme saarta astinkiviä pitkin. "Katso nyt", tivaan seuralaista huomaamaan. "Ei se voi olla kettu, ei niitä asu täällä", hän vakuuttelee eikä katso, joten silkka tahdonvoimani pakottaa tapahtuman keriytymään auki uudestaan ja uudestaan. Ikuisesta toistosta tiedän näkeväni unta. Ehkä myös siitä, että vaikka ketun edesottamukset toistuvat, lähestymme saarta: me emme kelaudu. Näen myös ketun tarkemmin kuin siltä etäisyydeltä voisi nähdä. Ehdin miettiä, kumpi on arvokkaampaa, unen kettu vai valvekettu.

Herään. Supi on paskantanut pääni sisään ja vaikka kykenen mumisemaan unen ääneen Vompolle, jokin aivoissa ei toimi aivan tavanomaisesti. Ei saisi nukkua päiväsaikaan niin pitkälti. 

Koska pääni ei toimi, en muista, mistä sen luin. Joku kirjoitti Twitterissä jotain Jari Ehrnroothista. Jotain siitä, miten on alkanut tämän kriisin aikana tuntea yhä enemmän kuin tämä, ajattella tämän olevan ehkä jollakin tavalla sittenkin oikeassa - että vapauteen liittyy aina vastuu. Tai ehkä olen nähnyt vain unta. En osaa käyttää Twitterin hakutoimintoa niin hyvin, että löytäisin kommentin enkä älynnyt tykätä siitä, koska olin aiemmin vain niin pöyristynyt ja hämmentynyt. Mistäkö? Minähän siis pidän Ehrnroothista. Tiedän, ettei minun kaltaisteni pitäisi pitää, mutta en usko pitäiseihin, ja E puhuu useimmiten järkeä. Ei aina, mutta ei meistä kukaan puhu aina järkeä. Jopa Dalai Lama nauraa välillä tavalla, joka saa miettimään, onko hänellä ihan kaikki hyvin. (Ei varmasti ole, sillä taustalla.) 

Olin pöyristynyt siitä, että joku, jossain, oli elänyt elämää, jossa oli vasta nyt alkanut mietiä, että vapauteen liittyy aina vastuu. Ja, arvatenkin, oikeuteen velvollisuus.

Sain itse tiedon tästä saatuani opon tunnilla tarran, jonka oli julkaissut joku järjestö. Sain tarran valheellisesti - sen sai, jos oli käynyt suihkussa joka päivä, vaihtanut ihokkaan joka päivä, syönyt koulun jälkeenkin säännöllisen lämpimän aterian joka päivä ja mitä vielä sellaista, joka oli kannaltani ihan täyttä fiktiota. Varmaan piti ainakin pestä hampaat kahdesti päivässä ja siinä onnistuin vain kuherruskuukautenani salmiakinmakuisen hammastahnan kanssa, kolmekymmentäviisi vuotta myöhässä. Halusin tarran, melkein kaikki olivat saaneet tarran ja opo näytti aina niin kovasti ilahtuvan, kun joku uusi sai tarran. Ajattelin, ettei ketään varmasti haittaa, vaikkeivät ehdot tarkalleen ottaen täytykään, joten viittasin viittaamistani, ja kun kyselysarjan lopuksi opo kysyi, saiko joku ensimmäistä kertaa viitata jokaiseen kysymykseen, viittasin taas. Opo ilahtui ja pääsin hänen salkulleen - sellaiselle kovalle muovisalkulle - joka oli täynnä tarroja. Suurin osa tarroista oli mauttomia ja lapsille suunniteltuja, mutta viimein töngin esiin vastuutarran. Siinä oli kuva maapallosta, jota kehysti päivänkakkaroista tehty seppele. "Vapaus ja vastuu kuuluvat yhteen, sanoi maailma minulle kerran kesäyönä." Luki siinä jotain muutakin - teksti oli pitkähkö ja kursiivilla. Pääni naksahti uuteen järjestykseen: aina kun kuulin jonkun sanovan vapaus, pääni lisäsi siihen varjomaisen kaiun: vastuu. 

Myöhemmin kun opiskelin filosofiaa, ymmärsin äkisti moraalifilosofian kohdalla, miten oikeuksien ja velvollisuuksien järjestelmät olivat ikään kuin peilikuva samasta asiasta: toisessa vain painotettiin sitä, toisessa tätä. Niin että kun joku puhui ihmisoikeuksista, pääni sanoi ääneen varjon: ihmisvelvollisuudet. 

Ehkä siksi pidin hyve-etiikasta. Siinä en kuullut kakofoniaa. (Ehkä sekin on yksi syy, miksi pidän Ehrnrootista - kuulen hänen puhuvan hyve-etiikkaa. Voi olla, että kuulen väärin, mutta minkäs teet.) 

Tässä kriisissä olen seurannut hämmästyksellä ja kulttuurishokki päivä päivältä syvemmäksi uurtuen, miten moni haluaa vapauksia ja oikeuksia ja miten huolissaan ollaan siitä, että oikeuksiin ollaan kajoamassa. 

Itse olen ajatellut näin: Kun oikeuksiin kajotaan, minulta otetaan myös velvollisuus harkita itse tilanteessa, jossa en oletettavasti harkitse riittävän hyvin. Koen sen helpotuksena. 

Monin tavoin olen yksinkertainen olento. Esimerkiksi kasvissyönnin koen suurena helpotuksena, koska kauppavalinnat on rajattu niin paljon pienempään määrään asioita. Ja nyt kun ziljoonamiljoonaa kasvilihaa on valikoimissa ja kaupoissa ei ole maskisuositusta edes täällä epidemia-alueella, tilaan citymarketista kotiinkuljetuksella mutta ostan silti uskollisesti niitä ihan muutamia vanhoja tuttuja: tofua, tempeä, papuja, soijasuikaleita. Citymarketista saa helsinkiläisvalmisteista vietnamilaistyyppistä tuoretofua, joten en aio esiintyä minkään sortin askeetikkona. Citymarketista saa myös pirkkajatkojohtoja ulkokäyttöön. 

Itse asiassa, koko rajoitusten aika on ollut paljon helpompi ja miellyttävämpi kuin "arki", tuo kupla pandemioiden välissä. Ei ole tarvinnut tavata ihmisiä. Ei ole tarvinnut istua kymmentä tuntia viikossa joukkoliikennevälineissä, joissa ei ole ikinä mukavia penkkejä ja joissa sykevälivaihtelu pienenee enemmän kuin vaativimmissa työtehtävissäni. En ole kaivannut mitään. Itse asiassa olen päässyt eroon isosta osista nivelsärkyjä nyt kun päätin, etten tee joogaa niin paljon. Se, etten edes näytä päivittäin äärirajoille vieviä asentoja, merkitsee paljon. Ajattelen näin: jotkut laskostuvat kuin mankeloitu lakana, jotkut kuin kupruille kuivunut lakana ja jotkut kuten puutarhatuoli. Minun kehoni on puutarhatuolimainen perusolemukseltaan, on ollut lapsesta saakka. Ei - vauvasta saakka. Sitä on kulutettu ja paukutettu kunnes siitä on tullut kurittoman lakanan kaltainen, mutta se on säryillään ilmaissut, ettei pidä käsittelystä. Nyt kun se saa taas olla puutarhatuolimainen ja saa osakseen lähinnä kävelyä ja kuopsutusta, se ei ole kivistellyt juuri lainkaan. 

Minusta on kätevintä ajatella samoin tein yhteen oikeudet ja velvollisuudet, vapaudet ja vastuut. Tämä lienee yksi syistä, joiden vuoksi en ole hirveästi kasvatellut vapausasteita enkä kärsinyt niin vapauksien riistämisestä. Oikeuden saada riittävästi informaatiota senkin huomaan oikeastaan vasta nyt kun minulla on itseasetettu velvollisuus koettaa pitää pääni ja läheisten päät pinnalla tässä tilanteessa. 

Äiti on tilannut tukusta visiireitä ja kysyi, tilaako minullekin. Kumpikaan meistä ei ymmärrä tätä maailmaa, joka penää oikeuksia ennen kuin ilmoittaa kantavansa velvollisuuksia. Vastaan, että katsotaan nyt ensin, hommaako joku opetuspaikkani minulle visiirin. Asiallista se ainakin olisi. Vaikka kai minulla pitäisi jo olla kuva siitä, miten tässä maassa vastuiden ajatellaan menevän: ne päättyvät siihen mihin lain sanktiotaulukotkin.

Ei mene päivää, ettenkö ajattelisi jossain kohdin sitä, mitä William Haseltine sanoo: Virus ei leviä, me ihmiset levitämme virusta.

Minä kuulen sen näin: Minulla on vastuu, jonka nojalla vapaudet rajautuvat, ja velvollisuus, joka määrää oikeuksieni mittaa tässä tilanteessa. Ei ole niin, että epidemia vain leviäisi. Se, miten käyttäydyn, vaikuttaa siihen. Joka ikinen ratkaisu vaikuttaa. Joka ikinen yksityiskohta. Vapaudun syyllisyydestä ja kiusallisista hiljaisuuksista ja voin oikeutetusti nauttia tulevista vuosista vain jos en osallistu tappotalkoisiin. 

Sekin on niin outoa, että kirjoitetaan lehdissä, että suomalaisten valistaminen maskien käyttöön olisi valtava viestinnällinen ja logistinen ponnistus. Minä luulin, että me elämme talkoiden maassa ja yhdistysten maassa. Meillä käsittääkseni on ollut vahva vapaaehtoiskulttuuri. En ymmärrä tätä valtavaa ponnistusta. 

Äiti toivoo, että tulisin kylään. Hän tietää, etten suostu autokyytiin, koska seurauksena voisi olla jonkun sairaalareissu tai kuolema. Pyörämatka on pitkähkö. Äiti ehdottaa, että tulisin lähijunalla pyörän kanssa lähelle. Odotan, että HSL asettaisi maskisuosituksen tai jopa pakon. Olisi mahtavaa päästä saunaan tänä kesänä! Toistaiseksi etenemme näin: puhumme puhelimessa. Sadepäivänä - onko satanut vai onko vain matalapaine? - sataako edes? - ehdin unessa nähdä ketun takaraivon karva karvalta niin tarkasti ja läheltä, että voisin työntää nenän niskavilloihin ja haistaa, tuoksuuko ketunkin niska kanakeitolta kuten villakoiran niska tuoksuu. Ketun korvanreunojen lävitse väreilee kultainen valo. 

Taistelen sisäisiä skeemoja vastaan, kuten lapsuudessa toistettua tarinaa siitä, ettei sosialismissa kukaan välitä mistään, koska mikään ei ole omaa. (Tämän tarinan kuvituskuva on neuvostoliittolaisen rappukäytävän rappio vs. asunnon sisätila.) En usko, että kehonikaan on oma, saati sitten ajatukset, mutta välitän niistä silti. Välitän ketusta, siitä että se pääsee livahtamaan karkuun, välitän siitä, etten tule konstruoineeksi jotain oikeutta, joka heijastaa toisiin liian raskaan velvollisuuden. Ihmiset hehkuttavat, miten mahtavaa on päästä höpöttämään suusta suuhun. Ei jää kuin ajatukset ja rukoukset, thoughts & prayers. Toivon, että tapahtuu ihme. Että virus oikeasti kuihtuu täältä vaikka oireettomia altistuneita ei edelleenkään testata eikä turvaväliä saada kaikkialla pidettyä. Ettei kukaan ystävä tai läheinen tai oikeastaan yhtään kukaan enää joutuisi viruksen takia sairaalaan tai kuolisi.

Kun Uuden-Seelannin pääministeri ilmoittaa, että sieltä puretaan kaikki rajoitteet, tunnen hapanta kaihoa. On sittenkin asioita, joita kaipaan. Ja kuka olisi uskonut, että minä, linjakkaiden tavoitteiden suuri vihollinen, kaipaan nimenomaan noita linjakkaita tavoitteita, jotka olisi viestitty selvästi ja kaikille sitouduttavalla tavalla. Että jokainen sairaus ja kuolema on liian kova hinta huolettomuuksista toisaalla. Että kun hetki pinnistellään, voidaan palata. 

Mutta voi olla, ettei meidän lakimme ja EU-jäsenyytemme lopulta anna siihen mahdollisuutta, kuten ei myöskään kansalaisten saavutetuista eduista kiinni pitäminen. (Ajattelen niitä, joiden etu on asua yhtäällä ja työskennellä toisaalla, rauhantilanne, jossa rajat voidaan pitää apposellaan. Mutta eivät kaikki rajat ole kaikille olleet tuossakaan maailmassa auki - ajatellaan vaikkapa Välimeren vallihautaa, joka nielee elämää ahneesti.) 

Mitä tahansa kirjoitan, se voidaan aina tulkita pahantahtoisesti. 

Tulkitaankin. 

Ajattelen ihmistä, joka tulkitsee säännönmukaisesti ja mielellään pahantahtoisesti kirjoittamani ja mitä kauhua jo pelkkä hänen mielikuvansa herättää. En tiedä, mitä hänen maailmassaan uhkaan, mutta tajuan uhkaavani jotain oleellista, koska ei hän muuten sillä tavalla käyttäytyisi. Sen olen oppinut itsestäni tänä keväänä. Kun läheisteni henkeä ja terveyttä on uhattu poliittisin päätöksin, pääni on halunnut tulkita aika pahantahtoisesti. Koska en luota, siitä se johtuu. En enää luota. En luota sote-viranomaisiin, en luota hallitukseen, en luota puolueeseen, jota äänestin, enkä luota edes yhdenvertaisuusperiaatteeseen, joka tuntuu olevan pohjoismaisen identiteetin ytimessä mutta tarkoittavan usein käytännössä sitä, ettei ihmisiä voida suojella siellä, missä on hätä. 

En ymmärrä, miten joku kaltaiseni, joka liikkuu unen ja valveen rajan yli huolettomasti ja joka on lakannut luottamasta instituutioihin, voisi uhata ketään. 

Tänään kirjoitan, koska näin unessa ketun enkä osaa käyttää Twitteriä riittävän hyvin.

Kun kysyin aiemmin, millainen se twitter oikein on, eikö se ole jotenkin ilkeä, minulle vastattiin, että onhan se. Totta: se on sitäkin. Mutta olen myös nähnyt siellä paljon reilumpaa käyttäytymistä kuin naamastossa. Ja ennen kaikkea kiinnostuneempaa, valveutuneempaa menoa, yrityksiä hahmotella kansalaisyhteiskuntaa, tukea toisia ja selvitä tästä eteenpäin. Jos luen naamastoa, ei voisi ikinä uskoa, että eletään keskellä pandemiaa. Se tuntuu hyvin hämmentävältä. 

Ikään kuin voisi valita elää ilman varjoa. 

Ei kommentteja: