keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Vuoristorataa

En tiedä, mistä aloittaisin, koska tapahtumien kulut eivät varsinaisesti harrasta selkeitä alkuja ja loppuja. Intiassa vietetään parhaillaan eläinten hyvinvoinnin kaksiviikkoista, luimme lehdestä mainoksen aamulla. Samana iltapäivänä istumme riksassa, palaamme lintuja täynnä olevan suojelualueen rauhasta ja rauhanomaisesta tunnelmasta kohti kaupungin hälinää. Toffeenvärinen sileäkarvainen pieni koira jolkottaa rauhassa samaa puukuujan reunustamaa hiekkatietä, jolla riksa on juuri alkanut kiihdyttää vauhtiaan. Koiran takaa mahtuisi hyvin väistämään. Tai kuski voisi soittaa torvea. Niin, vaihtoehtoja on lukemattomia. Mutta kuski lisää kaasua, jokin sisälläni alkaa kirkua, tajuan törmäyksen välttämättömyyden, koira häviää näkyvistä korin alle, kori nytkähtää törmäyksestä ja kuuluu kopsahdus, sitten on kuin aika äkkiä painaisi jarrua toisin kuin kuski, ja tuossa hengittämättömyyden tilassa riksa tuntuu taittavan tuhansia kilometrejä, niin pitkään menee hiljaisuutta ennen kuin takapyörä, jonka päällä istun, muljahtaa tunnistettavan ja merkittävän kuhmun ylitse. Kaiken hiljaisuuden takaa kuuluu jokin ääni, oletan sen olevan koiran huutoa, mutta en ole varma, koska tähän kaikkeen liittyy eniten rikkoutumisen tuntu, epäuskoisuus ja epätoivoisuus, ja sitten valkoinen hiljaisuus johon ei liity mikään tunne eikä nimeäminen.

Jokin kääntää päätäni, näen takaikkunasta koiran jollakin tapaa liikkuvan metsään tieltä. Mutta koska riksa hyppii ja tärisee kuoppaisella hiekkatiellä ja kuski kaasuttaa eteenpäin ja vatsanpohjani kertaa ylimenemisen tunnetta ja on vain hiljaista ja pysähtynyttä, en pysty erottamaan enkä erittelemään, miten koira liikkuu metsään. Mutta tiedän, että sitä täytyy sattua mielettömän paljon, koska ainakin toinen takapyörä on kulkenut nujertaen yli sen jonkin kehon osan ja kova etukori on sitä ennen nakannut sen kumoon.

En tiedä, kauanko menee aikaa, että Fauni alkaa huutaa. Näen hänen kasvonsa, ne ovat venyneet tyrmistykseen, vihaan, epätoivoon. Ne ovat hiljainen naamio kaiken tuolla puolen. Sitten hän puhkeaa, tarraa rystyset valkoisina kuskin oikeaan hartiaan, repii sitä ja huutaa "What did you do? What did you do? Why didn't you slow down?" Kuski nauraa hämmentyneenä eikä hidasta tippaakaan. Hän huutaa moottorimetelin ja tuulenviuhunan yli: "It's nothing, master! Just a street dog!" Fauni karjuu: "Nothing? Nothing? You say that is nothing? See what you have done!" Ja kuski huutaa takaisin selvästi hämmentyneenä ja kiihtymystä tajuamatta mutta sitä peläten: "It's all right, sahib, a street dog, not inside dog, not collar dog! It does no harm!" Fauni huutaa koiran satuttaneen itsensä, eikö kuski aio tehdä mitään, kuski kääntyy katsomaan häntä ja huutaa, että kaikki on ookoo, ja riksa kiitää edelleen samaa vauhtia eteenpäin. Kuski taitaa pelätä saavansa kohta turpiin kunnolla, tajuan kaiken turran valkean ja kertauskehontuntumaylitysten keskellä tilanteen uudet vaarat ja revin Faunin irti kuskista ja huudan, että tämä riittää jo, ei se tajua, mitä se on tehnyt, ei nämä tajua, tämä on helvetti Intia, ei näitä kiinnosta, ei tuosta ole mitään hyötyä.

Fauni tajuaa, mitä koetan tolkuttaa, huutaa raivosta ilman sanoja, äänestä on helppoa tunnistaa turhautuminen ja raivon kosahtaminen siihen. Sitten hän putoaa itkuun. Olen edelleen niin täynnä kauhua, etten saa yhteyttä muuhun kuin hakkaavaan tunteeseen, ettei näin voi käydä, ei tällaista voi sattua, ei noin voi toimia, ja sitten äkisti tajuan, että tietysti se on totta, tällaista sattuu täällä usein, ja tämä on vallitseva toimintatapa eikä siinä nähdä mitään arvelluttavaa, ja putoan itkuun minäkin. Parumme takapenkillä ja riksa kiitää eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten äkisti tajuan, että ei, meidän olisi pitänyt siinä, heti paikalla, vaatia kuskia kääntämään riksa ja menemään takaisin, etsiä koira, viedä se lääkäriin. Mutta aikaa on kulunut, olemme jo aivan kaupungissa, koira on tällä välin taatusti raahautunut piiloon. Se on sokissa ja mahdoton löytää tiheiköistä. Arvon kahden vaiheilla, mennäkö vai eikö mennä, mutta koska olen matkustanut ja elänyt Vompsun kanssa ja nähnyt, mihin tarkistaminen johtaa ja kuinka hedelmällistä se tapaa olla, asetan itselleni rajan. Se tuntuu kauhealta ja epämieluisalta, haluaisin mennä, mutta luulen, että jos menisin, en saisi itseäni metsästä pois yön tullenkaan.

Niinpä nousemme bussiasemalla riksasta silmät päässä seisoen, posket märkinä ja jalat täristen. Fauni ärisee vielä kuskille, tajuaako hän ollenkaan, mitä on tehnyt tuolle koiralle ja tietääkö tämä edes, mitä empatia tarkoittaa. Kuski naureskelee hämillisenä kohtaamastaan raivosta, näkee selvästi, miten hän on lukittautunut puolustusasemaan, eikä siinä mitään: kuka vain lukittautuu siihen, kun kohtaa raivoa. Niinpä tungen Faunia sivummalle ja sanon kuskille hyvin lempeästi, että koirat tuntevat kivun aivan samalla tavalla kuin ihmisetkin, ja sitä koiraa sattui nyt hyvin pahasti. Mistä se lempeys tulee? Ehkä siitä, mitä olen lukenut esimerkiksi tyttövauvojen kohtelusta täällä. Ettei heitä välttämättä viedä lääkäriin heidän sairastuessaan tai että ainakaan suurempiin operaatioihin ei katsota köyhemmissä perheissä järkeväksi panostaa rahaa, koska kyse nyt kuitenkin on vain tytöstä. Jos tällainen moraalikoodi koetaan täällä täysin hyväksyttävänä, tuntuu liialta odottaa, että auttaminen ulottuisi kulkukoiraan ja sen tuskaan.

Ehkä aiemmat kummalliset julmuudet, joita olemme nähneet, ovat myös pudottaneet minua syvemmälle tunteeseen, etten oikein pysty vaikuttamaan mihinkään näkemääni epäoikeudenmukaisuuteen täällä. Että kaikessa nähdyssä itselle jää vain toteava rooli. Toistaiseksi. Tuntuu väärältä vaatia itseltä heti paikalla täyttä toimintavalmiutta tällaisessa ympäristössä, joka on hyvin vieras. Ja silti tuntuu masentavalta huomata, miten vähän pystyy vaikuttamaan mihinkään. Se jotenkin riistää itsestä aimo palan ihmisyyttä. Täällä ovat useimmat maailman parempaan tönimisen keinot, jotka tunnen, täysin kelvottomia. Enkä tietysti voi mennä julistamaan paikallisille sitäkään, että he ovat väärässä ja kauheita ja niin edelleen. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta se on kyllä kirjoitettava, että täällä monet asiat ovat todella karmealla tolalla eikä tuo tola tunnu mitenkään häiritsevän ihmisiä ja se on aika tyrmistyttävää. (Ehkä he olisivat samaa mieltä meidän elämämme moraalin puutteista ja niiden karmeuksista - vaikka perheiden hajoamisista, esiaviollisista suhteista jne. Kyseessä tuntuu olevan täysin toisenlainen arvojen rakenne.)

Matkaamme tuolta Ranganathittun lintualueelta Brindavanin puutarhaan koettaen pysyä jotenkuten koossa. Istumme puutarhassa ja tuijotamme maanista ihmisjoukkojen kuhinaa alemmilla valaistuilla suihkulähdeterasseilla. Epätodellisuuden puistattava leima painuu kaikkeen. Tajuan olevani edelleen jotenkin sokissa siitä, miten halpoja henki ja kärsimys täällä ovat. En voi olla miettimättä sitä, johtaako kärsimyksen ja kuoleman jatkuva näkeminen siihen, että niistä on helpompi olla piittaamatta. Eikö juuri sitä kutsuta tottumukseksi? Miten tottua johonkin ja hyväksyä sen todellisuus silti säilyttäen tuntuma siihen, mitä on mahdollista tehdä, mihin on mahdollista vaikuttaa ja mikä taas on vain otettava vastaan annettuna? Miten erottaa asiat, joille voi tehdä jotain, niistä, joille ei voi mitään? Miten voimaannuttaa toisia huomaamaan, että hekin voisivat vaikuttaa tähän ja tähän asiaan? Ei koska se on velvollisuus vaan koska auttaminen, hyvän tekeminen ja ystävyyden ja rauhan ilmapiirin levittäminen on ilo ja tekee elämästä merkityksellistä ja syvää.

Keho kertaa koiran ylitseajamisen tunnetta jatkuvalla syötöllä. Annan sen nytkähtää. Ja sitä, miltä ruhjoutuminen voisi tuntua jaloissa, lantiossa... luultavasti lainaan sen niistä kerroista, kun olen murtanut raajojeni luita. Tuijotan omaan avuttomuuteeni ja kuhisevaan ihmismassaan suihkulähdeterasseilla. Käännän katseen ylös ja tuijottelen kylmiä tähtiä kaukaalla. Loistavia, tuhansia aurinkoja... puiden latvuksia, joita valo piirtää esiin... Lapsia tulee koulu-univormuissa myymään postikortteja puistosta. He vetoavat rahan menevän koulumaksuihin. Mutta koiratapaus on karsinut moraalirelativismin, kuten Fauni asian kiteyttää. Huomaan sanovani painavan ein ja kertovani lapsille, että koska he ovat lapsia, heidän pitää saada käydä koulua ja leikkiä, ja että vanhempien olisi ansaittava koulurahat, ei heidän. Niin että en osta mitään lapsilta, kiitos. Se voi taas olla aivan vääre vaste tässä tilanteessa, mutta mistäs sen voisi tietää? Lapset ainakin vaikuttavat tympiintyneiltä törmätessään tuollaiseen periaatteellisuuteen.

Ehkä tarvittaisiin jokin palauteportaali, johon voisi kirjoittaa, mitä olisi valmis ostamaan. Esimerkiksi ostaisin itse mieluusti reilusti tehtyjä eteerisiä öljyjä, luomupuuvillaa kasviväripainatuksin, luomuruokaa ja -juomaa, kuivattuja paikallisia yrttejä. Ja että haluaisin ostaa ne kaupasta, en kadulta, ja aikuisilta, jotka mieluummin pyytävät hyödykkeistään enemmän jotta heidän lapsensa saavat sulatella oppimaansa iltaisin tarvitsematta rampoa turistikohteissa tahkoamassa rahaa. Ja että kaupassa saisin olla hetken rauhassa, jotta ehdin miettiä, tarvitsenko oikeasti tuota ja tuota asiaa. Mutta en halua makeaa teetä enkä kahvia, muovikrääsää, tuputtamista, postikortteja, polkuhintoja.

Täällä matkatessa tulee usein ajatelleeksi, miten vieras näistä ihmisistä täytyy olla reilun kaupan ajatus. Että joku maksaisi mieluusti vähän enemmän, jotta saa tietää työntekijöiden olojen olevan kunnossa. Täällä nimittäin puhutaan vain rahasta, rahasta, rahasta. Kaikki ovat kiinnostuneita, paljonko mikäkin maksaa ja kaikki pitäisi aina saada mahdollisimman pienin summin (ja myydä tietysti mahdollisimman paljon vedättäen). Ehkä reilun kaupan ajatus tarvitsee pohjakseen tietyn elintason. Luulen, että näistä ihmisistä näyttää enimmäkseen sulalta hulluudelta, että joku sijoittaisi rahaa jonkun muun kuin oman tai oman perheen tai suvun hyvinvointiin.

Nyt on aamu, seuraava aamu. Annan tyhmien ajatusten jolkottaa päässäni. Ne hölisevät omia juttujaan, kuten että jos en olisi tullut Intiaan ja jos olisin mennyt Ranganathittuun jokin toinen päivä tai jos olisimme kävelleet päätielle riksan ottamisen sijaan ja ja ja. Jos ei olisi mennyt sokkiin vaan olisi osannut vaatia kuljettajaa pysähtymään siinä silmänräpäyksessä. Ja että jos vielä ottaisi riksan ja menisi etsimään koiraa. Ja että jos sen löytäisi, entä sitten, antaisiko se minun kietoa kuonositeen ja raijata lääkäriin, ja entäs sitten, vaikka sen sinnekin saisi... Tämä muistuttaa muita tilanteita elämässäni, joissa olen saanut painia sen seikan seikan kanssa, että vaikka kuinka koettaa elää varovasti, onnistuu vahingoittamaan toisia. Ja se on jo tapahtunut tosiseikka, ja ainoa, mihin voi vaikuttaa jotenkuten, on se, mitä sitten tapahtuu, mitä tapahtumasta oppii.

Toistaiseksi en osaa, jaksa, pysty muuhun kuin päänsärkyyn ja epämääräiseen, syvään surullisuuteen. Täällä vietetään tasavallan päivää, juhla- ja vapaapäivää. Luultavasti muutaman päivän ajan kaikki kohdattu tuntuu epätodelliselta ja tyhjältä. Hiljaisuus lanaantuu eteenpäin minuutti minuutilta.

6 kommenttia:

Jani kirjoitti...

Sitä on aika vaikea tällaisesta, jolle empatia tuntuu niin vaistonvaraiselta — välillä suorastaan ärsyttävän refleksinomaiselta reaktiolta, sisäistää, miten pitkälti se tosiasiassa on opittava kyky. Ehkä samasta syystä minun on vaikea hahmottaa sitä, kuinka vain pari-kolme sukupolvea taaksepäin tuollainen säälimätön suhtautuminen muihin ihmiseläimiin oli myös täällä Suomessa enemmän sääntö kuin poikkeus. Se on minusta ihan samalla tavalla kummallista kuin jos vielä vain pari-kolme sukupolvea sitten olisimme olleet biologisesti kokonaan eri lajia.

Veloena kirjoitti...

Totta. Sitä on vaikeaa tajuta, ennen kuin siihen erilaisuuteen törmää pää edellä.

Jani kirjoitti...

Jaaha, yksi sangen tärkeä kuin-sana putosi näköjään tuosta pois: suhtautuminen muihin kuin ihmiseläimiin.

suklaahirviö kirjoitti...

Järkytti, oksetti ja itketti. :( Tajuan tosi hyvin F:n reaktion..! Varmaan omani olisi ollut samaa luokkaa, vaikka _tiedänkin_ ettei se riksakuski välttämättä ollut mikään 'paha' ihminen.. vaan kuten täällä aiempi kommentaattori sanoikin, niin asennoituminen on ollut Suomessa samaa vielä suhteellisen vähän aikaa sitten.

Vedet vuoti silmistä jokin aika sitten kun luin metsätöissä käytettyjen hevosten kohtelusta Suomessa vielä 40-50-luvuilla. Ne hevoset kirjaimellisesti TAPETTIIN.. rasitukseen. Ja jotkut ahneuksissaan ajatti hevosilla ihan tolkuttomia kuormia. Joko hevonen kuoli siihen [sydän loppui] tai sitten se tapettiin, jos ei pystynyt vetämään niitä taakkoja.

-Intia tuon tapauksen taustana vaan ihmetyttää kun olen aina hellinyt siitä sellaista käsitystä, että siellä on ahimsaa ja elämän kunnioittamista. Vaikka eihän se tietenkään ole niin yksioikoista: siellähän on myös äärimmäistä köyhyyttä, tyttölasten kohtelu mitä sattuu ja sitten tosiaan tuollaista eläimiin kohdistuvaakin.

Eipä taida olla paratiiseja tämän maan päällä.

Mun mielestä muuten oli jotenkin KIEHTOVAA se, että F. _uskalsi_ niin avoimesti näyttää suuttumuksensa ja järkytyksensä! Suomessa ainakin jotkut miehet ovat sellaisia, ettei heiltä onnistuisi tuo. Oma mieheni esim. on vähän sellainen 'jäyhä', eikä julkisesti itke vaikka itkettäisi. :( Joskus se tuntuu harmilliselta. Toisaalta olen itsekin vähän (!)samaa sorttia, tosin tuossa teidän tilanteessanne varmaan olisin raivonnut, itkenyt tai oksentanut - tai sitten kaikkia kolmea.

Toivottavasti loppuajan saatte vain nauttia positiivisista, ihanista elämyksistä!!

Karenina Unska kirjoitti...

Samoilla linjoilla täällä ollaan Suklaahirviön ja Janin kanssa. Toki olen aiemminkin järkyttynyt kuvauksistasi siitä, miten elämää ei arvosteta.

Mutta tätä lukiessani itkin jo minäkin. Ajattelin itseäni teidän asemassanne, sitä kauheaa hetkeä kun tajusit, mitä tulee tapahtumaan. Sokkia, epäuskoa, turhautumista ja voimattomuutta. Minunkin sieluni haukkoi henkeä, ja vapisin sisäisesti vielä niistäkin ajatuksista, joita itsekin olisin ajatellut: mitä jos, entä jos...

Faunin reaktio toi mieleeni kaikki hyvät ihmiset (tunsin hänestä suoranaista ylpeyttä): mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä, kuin yrittää saada kuljettaja ymmärtämään. Ja siinä samalla varmasti hänestä (kuten sinustakin) purkautui ulos tuska kaikista näkemistänne lyönneistä, haavoista ja ruhjeista. Oli silti urheaa edes yrittää. Ja ymmärrän sinunkin lempeän lähestymistapasi, olisin varmasti itsekin yrittänyt toimia samoin, riisua viestini lauhkeaan yksinkertaisuuteen: älä satuta, älä tapa.

Omatkin sanani tuntuvat nyt kompuroivan ja puuroutuvan. Yhtä kaikki: olitte urheita kun yrititte. Kaikkea ei voi estää, teitte kaiken sen, minkä siinä tilanteessa voitte. Lämpimiä ajatuksia teille.

Veloena kirjoitti...

Juu, ei ole paratiiseja maan päällä. Täällä ei käytännössä näe ahimsaa juuri mitenkään muuten kuin vegeravintoloiden määrässä. Mutta kun katsoo muuta eläinten kohtelua, on helppoa hahmottaa, että kasvissyönti on täällä sosiaalinen konventio enemmän kuin henkilökohtainen eettinen valinta. Otin kuvan yhdellä temppelialueella kyltistä, jossa lukee "compassion is not for the meat-eater". Mutta ei kasvissyöntikään sitä takaa, se on ihan selvää.

Ei sitä mikään takaa. Se taitaa olla kiinni jatkuvasta läsnäolon harjoittelemisesta, yrityksestä ymmärtää toisten intressit...

Hämmästyin itse tapahtumassa sitä, etten suuttunut. Luultavasti jos olisin ollut siinä yksin, olisin suuttunut. Mutta ehkä kaikki raivo ehti jo purkautua Faunin kautta; useinhan nopeissa sosiaalisissa tilanteissa käy niin, että toisten roolitukset vain lukitsevat itsen hetkeksi tiettyyn sävyyn eikä siinä ole kovinkaan paljon kyse valinnasta. (Ajattelen nyt sitä mekanismia, että kun toinen murtuu, toinen automaattisesti ottaa lohduttajan roolin. No, useimmat ottavat. On myös niitä, joilla automaatio ei toimi. Ja sitten niitä, jotka vetävät marttyyrin roolia triggeröidäkseen sääliä... ehkä automaatio estyy toisen marttyyriksi luokittelun takia?)

En usko, että shokkitilanteissa juurikaan valitaan vastetta. Se vain tulee jostain. On helpottavaa silti huomata, miten se vaste tuntuu muuttuvan. Itse olen nuorempana reagoinut hyvinkin rajusti ja aggressiivisesti. Nyt tuntuu kuin se raivo olisi kulutettu paljolti loppuun. Hetkeksi ainakin.