Taidekävelyllä koiran kanssa

Viikonloppuna mökillä koira sai ja antoi hammasta isäntäväen koiran kanssa. Sellaisia koirat toisinaan ovat: käänteishammaskeijuja, jotka antavat hammasta ja sitten menee rahaa antibiootteihin ja kipulääkkeisiin. Niiden riidat muistuttavat paljon ihmisten riitoja. Usein on kyse tulkinnan ongelmista, niin tässäkin ainakin toisessa yhteenkarkaamisessa muuten ongelmattoman oloisen yhdessäelon keskellä. Toinen murisee tuntiessaan rajojaan loukatun, muttei koskaan kävisi kiinni. Toinen tulkitsee murinan paljon vihamielisemmäksi kuin se itse asiassa on, ja käy kiinni. Molemmat painivat, purevat ja räyhäävät minkä ehtivät. Sivullisilla on täysi työ kiskoa ne takakoivista irti toisistaan. Onneksi kukaan sivullinen ei saanut hammasta. Jälkeenpäin koirat murjottavat vähän hämmentyneen ja pelokkaan oloisina. Mummokoiraa pelottaa ja se ryömii nukkumaan laverin alle ennen aikojaan. (Ja kun olen itse kuunnellut eläinlottopelin yhden kuvan tulkintakiistan - onko tumma alue kuvassa kissanpennun korva vai häntä - ja nähnyt koirarähinän, en saa itse unta ajatukselta, että miltei kaikki vuorovaikutus on väkivaltaista törmäämistä ja junttaamista, ja arvaa vaan, haluaisinko paeta metsiin...)

Koirien antibiootit ovat vahvoja. Ne rasittavat elimistöä. Lisäksi koiramummelin päässä on reikä toisen korvan alapuolella, repeämä, josta näkee lihaksia peittävät kalvot. Ei siis voi uida eikä riehua. Päätämme antaa koiran määrätä tahdin ja lenkkien pituuden, itsehän se on paras asiantuntija oman vointinsa suhteen. (Paitsi silloin kun sen korvahaavaa pitää desinfioida; se ei kertakaikkisesti ymmärrä, miksi sitä kirvelevää suihkekamaa tungetaan kipeään kohtaan. Se sietää käsittelyn juuri ja juuri, irvistellen ja muristen, lihapullan toivossa. Mietin repeämää desinfioidessani, olenko itsekään paras asiantuntija sillä hetkellä, kun minulle suoritetaan kivuliasta toimenpidettä, jonka juuri ja juuri siedän.)

Aluksi koira vähän tuntuu ihmettelevän, ettei sitä juuri ohjailla. Se kuulostelee ja vilkuilee taaksepäin, ja me koetamme hiipiä sen perässä sillä tavalla, etteivät katseemme tai mitkään muut aiheuttaisi askeleisiin painonsiirtymää, josta se voisi tunnistaa meidän preferenssimme kulkusuunnasta. Koira johdattelee meitä mutkittelevasti ja virtsajälkien hajumajakoita seuraten puiston halki, oppilaitoksen viertä. Se tietää, että katu ylitetään suojatien kohdalta ja että suojatielle ei syöksytä vaan vauhtia vähän hidastetaan ennen sille astumista. Ei se sentään liikennettä katso, mutta muuten sen suojatiekäytös osoittaa sen varsin mainiosti tietävän, miten autotiet ylitetään koiran osalta. On jännittävää seurata sen edesottamuksia teiden ylitysten suhteen. Mistä se tunnistaa suojatiet? Hajuista asfaltilla vai paikkamuististaan vai ymmärtääkö se asfalttiin maalatut raidat merkiksi? Samapa tuo - sen suhtautuminen suojateihin on varsin systemaattista. Se lintsaa niistä ainoastaan hyvin pienillä lähikaduilla sekä oman talomme kulmalla - siinä missä itsekin saattaisin niistä lintsata.

Koiraa kiinnostaisivat monet ei koirille -alueet, se selviää melko pian. Se haluaisi tutustua niihin istutuksiin ja nurmikoihin, joihin on isketty kieltokyltti. Valitettavasti joudumme tässä vaiheessa kiristämään hihnaa sen verran, ettei se tepsuta suoraan kiellon alta istutuksiin. Ehkä kanit lymyävät siellä. Seuraavaksi se suuntaa jonnekin määrätietoisesti. Eläinlääkäriinkö se, ihmettelen jo hetken, mutta sitten alan ounastella, että koiran määränpäänä on videovuokraamo. Kyllä vain! Se on kiipeämässä jo vuohenketterästi Makuunin portaita, kun meidän täytyy taas pysäyttää sen tarmokas eteneminen. Fauni on aivan ihastuksissaan koiran edesottamuksista. "Se on niin viisas", hän hämmästelee seuratessamme koiran sivistynyttä kaupunkilaiskäytöstä. Ei sitä kiinnostaa tungeksia ruoantuoksun perässä, sitä kiinnostavat selvästi kohteet, jotka ovat jääneet lähiympäristössä mustiksi aukoiksi. Kun se ei pääse videovuokraamoon, se kääntyy lyhimmälle reitille kohti kotia.

Keskustelemme siitä, miten hankalaa on, kun koiraa ei voi päästää niihin kohteisiin, joihin se haluaisi tutustua sivistyneesti ja kiireettömästi. Ehkä meidän pitäisi kutsua tätä taiteeksi, josko silloin olisi mahdollista suunnistaa vaikka istutusten halki pissimättä ja varovaisesti, ehdotan. Sillä onhan tässä jotakin hieman taidemaisella tavalla ympäristöä tutkivaa otetta.

Seuraavana päivänä päätämme ottaa taidekävelyn uusiksi, mutta matkaan tulee vähän mutkia. Koira on nimittäin oivaltanut saavansa päättää, minne mennään. Nyt se ottaa suunnan heti päättäväisesti ja sievästi tepsuttamisen sijaan kiskoo remmiä kuin höyryveturi. Tajuan, minne se on menossa: eksän vanhemmille, jossa saa jääkaapin eteen istahtamalla palan kinkkua. Jossain vaiheessa pakotamme koiran pysähtymään ja valitsemaan uuden suunnan, koska on aamu, pian on ehdittävä töihin ja niin edelleen. Koira seisoskelee ja katselee ympärilleen valppaana. Sitten se valitsee suunnan ja lähtee jolkottelemaan. Vielä uudelleen se korjaisi kurssia alkuperäistä kohdetta päin, mutta pysymme lujina. Taide tarvitsee kuratointia, ehkä tämä on nähtävissä niinkin. Kävelemme kotiin mielenkiintoista reittiä, jota emme tulisi itse valinneeksi. Kuratointia tarvitaan muutamassakin kohtaa.

Kolmannella taidekävelyllä koira johdattaa meidät aivan yllättävälle reitille. Se haluaisi mennä ensin metroon ja sitten raitiovaunuun, mutta kuratoimme sen metron sisäänkäynniltä ja raitiovaunupysäkiltä eteenpäin. Kun kyytioptio on menetetty, se suuntaa teollisuusalueelle ja hinkuu pusikoihin, joissa elää harvinaisen tiheälti kaneja. Siihenkään ei lähdetä, koska pusikot sijaitsevat vilkasliikenteisten teiden keskellä eikä sinne ole tarkoitettu tehtäväksi kävelyretkiä. Vaikka ei olekaan ruuhka, autot lähestyvät ja suhahtavat ohi liian lujaa, jotta uskaltautuisimme koiran ehdottamaan paikkaan. Huokaus, uusi suuntautuminen. Nyt koiralla on selvästi taas jotakin mielessä. Kun turisemme keskenämme koirien edesottamuksista ja koiran itseohjautuvuuden muutoksesta - miten määrätietoinen siitä on tullutkaan! - eläin johdattaa meidät polveillen mutta määrätietoisesti Kuvataideakatemian ovelle. Siihen se seisahtuu ja hämmästelee nauruamme. Kylläpä sen kyldyyritietoisuus on kohentunut! Päivässä Makuunin karkkia ja leffaa ahmivasta vastaanottajasta Kuvataideakatemiaan aktiiviseksi taiteen tuottajaksi ja suuntaajaksi! Liekö noussut pissi päähän, ainakin sen hajuja on impattu tarmolla, naureskelemme. Koira ei välitä. Se tietää olevansa erinomainen taidekävelijä.

Kolmannellakin taidekävelyllä koiraa pitää hieman kuratoida Kuvataideakatemian jälkeen, jotta pääsisimme ennen keskiyötä kotosalle.

Tänään aikomus on retkeillä paikkaan, jonne me ihmiset haluamme. Saa nähdä, mitä siitä tulee nyt kun koira on huomannut, miten mukavaa on saada itse sommitella kävelynsä tai ainakin suurin osa siitä.

Operaatio tukipohjallisiin ja jalkaan käypä sandaali

Silloin kun jalkapöydän kivut olivat pahimmillaan ja sain pohjallisortoosit tukemaan jalkaparkojeni rakennetta, en osannut aavistaa, mitä tuleman pitää. Kaikki on ratkaistu, ajattelin jalkafysioterapeutin kertoessa, että EA-kaupassa myydään myös sandaaleita, joihin irtopohjallisetkin käyvät.

Siellä oli vain yhtä edes kohtalaisesti säädeltävää sandaalimallia, johon saattoi vaihtaa pohjalliset, mutta kun se nyt oli kerran tarjolla, ostin nuo Hartjesit. Oikeastaan heti kuitenkin ilmeni, ettei niistä oikein ollut irtopohjallisten kanssa käytettäviksi: sandaalien oma pohjallinen oli ehkä nelisen kertaa irtopohjallista paksumpi, ja minulla on muutenkin hyvin matala jalka, joten sandaalit pyörivät jaloissa miten kuten. Kyllä ne silti kesäkenkinä menivät, etenkin pyöräillessä.

Kun viime talvena tajusin, että hierojana tarvitsen työkengikseni sandaalit, marssin uudestaan jalkaterapeutin luo ja sanoin haluavani paksummat ja pehmeämmät tukipohjalliset, sellaiset jotka kävisivät juuri tähän sandaalinpohjaan. Sovittelimme ja mittailimme ja parin viikon kuluttua sain pohjalliseni. Ne olivatkin ehkä kolme kertaa paksummat kuin aiemmat ja ihanan pehmeät (ensimmäiset pohjalliseni ovat kivikovat; en ymmärrä, miksi ihmeessä kukaan sellaisia haluaisi, ja en enää aio suostua sellaisiin nyt kun on selvinnyt, että pehmeitäkin on olemassa ja silti ne tukevat kuulemma aivan yhtä hyvin). Mutta eivät nekään ole tarpeeksi korkeat Hartjesin sandaaleihin. (Ja itse asiassa kun mittasin Hartjeseja niiden omilla sisäpohjilla, totesin sandaalit liian löysiksi niinkin; vaihdettavin sisäpohjin varustetut terveyssandaalit tunnutaan tekevän mummoille, joiden jalat ovat jo levinneet ja turvonneet lähestulkoon muodottomiksi.)

Pähkäilin asian kanssa pitkään, sillä Hartjesit ovat aika kalliita sandaaleja, Suomesta ei tunnu löytyvän muita vastaavia sandaaleita oikean kokoisina (Citymarketit ja Prismat myyvät näitä, mutta niitä ei ole koskaan siellä niitä kivemman näköisiä malleja tämmöiseen normaalikokoon 39 tai 40, ja kun valmistajan sivukaan ei näytä päivittyneen puoleentoista vuoteen, liekö pulju enää edes pystyssä; EA:ssa on hajapareja kivemman näköisistä sandaaleista, mutta niitä ei olla myyjän mukaan tilaamassa sinne lisää) ja toisaalta halusin ehkä mieluummin kunnostaa Hartjeseista paremmat kuin ostaa uudet. Ja - uudet mitkä? Uudet saman mallin sandaalit? Juu ei kiitos. Netistä löytyisi tietysti vaikka mitä ihanuuksia, Drewta, Aetrexia ja Naotia, mutta vähän arvelluttaa tilata kenkiä netistä, kun sovittaminen olisi kuitenkin aika oleellista työkenkien tapauksessa.

Lopulta vein Hartjesit läheiseen suutarinliikkeeseen ja he lyhensivät (säätövaratonta) takaremmiä pari senttiä. Päkiän yli menevää eturemmiä ei pystytty lyhentämään. Kenkä parani vähän, mutta edelleen se heilui jalassa ja hiersi rakot päkiän luo aina pidempää matkaa kävellessä. Olin alistunut tähän tilaan.

Pari viikkoa sitten toinen sandaaleista alkoi osoittaa hajoamisen merkkejä. Irtopohjallista kiinni pitelevät tarranauhat yksinkertaisesti syöpyivät irti sisäpohjasta. Liimasin silloin uudet nauhat sisäpohjaan ja ne kestivät tähän aamuun saakka. Sama pohjallinen lähti taas lieruamaan ulos kengästä Hakaniemen torilla, ja kun tutkin asiaa tarkemmin, tajusin koko vasemman jalan sisäpohjallisen mädäntyneen epämääräiseksi muhjuksi. Miksihän ihmeessä sandaalin sisäpohjan materiaaliksi (siis varsinainen jalkaa vasten olevan pohjallisen kiinnitysalustaksi) on valittu nahka? Eihän nahka pysy hyvänä, kun se kastuu tuon tuosta kesäsateissa ja sitten kosteus ei pääse haihtumaan päällä olevan ortopedisen pohjallisen alta... No, oikeakin sisäpohja paljastui aika mädäksi.

Pähkäilin asiaa kymmenisen minuuttia ja marssin sitten Saiturin Pörssiin. Ajattelin ensin uudeksi sisäpohjamateriaaliksi sitä kumimattoa, josta voi leikata palasia pesukoneen jalkojen alle. Sitä en kuitenkaan löytänyt, joten suoritin pikavertailua liukuestematon, synteettisen lattianpesuliinan ja muovisten ruokapöytätablettien välillä. Päädyin tabletteihin, koska liukuestematto on pehmeydestään, joustavuudestaan ja muovisuudestaan huolimatta epätasainen alusta tarranauhalle, ja sama pätee lattianpesuliinaan.

Kotona revin aiemmat sisäpohjat irti kumipohjista. Se ei ollut vaikeaa. Sitten putsasin kumipohjan ja liimasin vanhan sisäpohjan mukaan leikatun palan tablettia pikaliimalla pohjaan. (Liimasin myös sormenpääni sileiksi ja kumikäsineen kiinni liimatuubiin. Myös sakset takertuivat liimatuubiin, mutta ne sain väännettyä raa'alla voimalla irti.) Liimasin seuraavaksi toisen sisäpohjan muotoisen palasen ensimmäisen päälle saadakseni madallettua sandaalin lestiä matalille jalkapöydilleni sopivammiksi. Sitten tein toiselle kengälle saman. Ja a vot, hyvältä näyttää!

Nyt vaan pitää käydä ostamassa lisää tarranauhaa ja liiskata sitä uusiin sisäpohjiin, jotta saan kiinnitettyä tukipohjalliset tukevasti uusiin sisäpohjiin. Kokeilin jo vähäsen uudistuneita sandaaleja, ja ne tuntuvat paremmilta kuin koskaan ennen. Tabletti osoittautui aivan loistavaksi materiaaliksi: se ei lahoa ja se on hieman joustavan tuntuinen. Nyt kengät eivät hellu päkiänkään kohdalta! Voi tietysti olla, että jossain vaiheessa tablettiviritys rätsähtää, mutta ei se ainakaan kalliiksi tai työlääksi käynyt. Tabletti maksoi euro kahdeksankymmentä senttiä ja pikaliimaa oli kaapissa jo ennestään muutaman euron maksanut tuubi. Aikaa operaatioon kului noin kymmenen minuuttia. Itse asiassa hämmästyttää vähän, etten ole jo aiemmin ryhtynyt tällaiseen sandaalituunaukseen. Kaipa tässä on vaan ollut muuta stressattavaa eikä järki ole kulkenut... :P

Tämä tietysti avaa aivan uudenlaiset näkymät sandaaliasioihin. Ehkäpä sitä voisi ostaa jotkut kivan näköiset sandaalit ja repiä niistä vain sisusmateriaalit hiiteen ja muokata niistä vastaavin keinoin ortooseihin sopivat? (Tavallisen pohjan päälle ortoosia ei oikein voi kiinnittää: pohjassa ei saisi olla mitään muotoiluja vaan sen pitäisi olla aivan latuskainen.)

Jännittävää ja voimauttavaa! Ehkä nyt olen kasvanut tukipohjallisteni mittaiseksi...

Mökkiasiat

Matkustamme erään ystävän mökille viikonlopuksi, ja se synnyttää tiettyjä haasteita. (Ei, en aio ryhtyä jäsentämään niitä ongelmiksi.) Esimerkiksi, jos lauantaille on luvattu rankkasadetta ja viittätoista astetta ja sunnuntaille poutaa ja kolmeakymmentä, mitenhän siihen pitäisi pukeutua? Onko pakko raahia kumisaappaat? (Saamassamme autokyydissä on aika hintsusti tilaa.) Mitä mökeillä oletetaan tehtävän? Pitäisikö ottaa mukaan kynttilöitä, jos tahtoo lukea, vai onko mökillä sähköt? (Olen itse tottunut mökkeilemään sähköttömästi lapsuuteni, ja hämmästyn edelleen, jos jossain mökillä on sähköt. Tai puhelin. Tai etenkin televisio.) Jos siellä on sähköt, kannattaisiko ottaa mukaan läppäri ja mokkula vai pitää nettietäisyyttä? Kuulemma siellä on uuni, eli ainakin voi leipoa, jos metsästä vaikka löytyisi vadelmaa tai mustikkaa. Mutta millä piiras täytetään? Minä en voi syödä maitotuotteita, ja Fauni inhoaa soijajugurttia (tai oikeastaan tarkemmin ilmaistuna kaikkea jugurttia) ja banaania, enkä oikein ymmärrä, millä muullakaan väliaineilla marjat saataisiin kahlittua piirakan sisään. No, ehkä otan mukaan tönän soijavaniljavanukasta, näin ne puoleen hintaan ekokaupassa ja kahmaisin mukaan.

MÖKKIPANIIKKI!

Mökkiasiaan olisi helpompaa suhtautua, jos kokisi itsensä mökkihenkiseksi tai jotain. Mutta ne kaikki mökit, joilla olen käyneet, ovat eronneet toisistaan aika rankasti enkä ole tuntenut kuuluvani maisemaan tai tekemisen tyyliin millään niistä. Lapsuuden kesinä kävin isoäidin ja ukin kanssa erämökillä, jossa ei tosiaankaan ollut sähköjä. Perille piti soutaa järven yli. Ja perillä mukana tuotu vähäinen kylmäsäilytettävä ruoka laitettiin suohon upotettuun maitohinkkiin, joka oli vähän niin kuin jääkaapin korvike. Enimmäkseen syötiin oman maan potaattia ja kaalia ja salaattia ja järvestä nostettua kalaa. Välillä tehtiin lättyjä kuiva-aineksista. Kyitä oli paljon, joten helteessäkin oli mentävä kumpparit jalassa. Ja itikoita oli julmetusti. Kortisonivoidetta piti ottaa mukaan vähintään iso tuubi, jos mieli saada nukuttuakin, hyttyskarkotteista nyt puhumattakaan. Kissan kanssa seurustellessa kävin vähän Kissan ja tämän siskon mökillä, jossa oli kanssa paljon itikoita. Siellä ei oikein ollut mitään järkevää tekemistä, paitsi kerran keväällä, jolloin istutin sinne paljon kukkasipuleita ja -juurakoita, ja kerran syksyllä, kun keräsimme valtavan kasan sieniä. (No, emme me silloinkaan mökissä istuneet, tietenkään.) Kissan vanhemmilla taas oli vanha kyläkoulu, jossa oli kaupunkitason fasiliteetit, enkä oikein onnistunut mieltämään sitä "mökiksi". Siellä saattoi kaivaa kohopenkkejä puutarhaan ja paistaa leivinuunissa ihanan rapeapohjaista pizzaa. Vompsun kanssa olemme käyneet joitakin kertoja hänen äitinsä mökillä, jossa on myös paljon itikoita. (Hmm, itikat näyttävät muodostuvan perusteemaksi, siihen ehkä pitäisi jotenkin varautua? Kortisonivoide ainakin mukaan!) Sielläkin on vaikeaa keksiä tekemistä. (Paitsi häissämme, jossa oli useita kymmeniä ystäviä, disko öisellä nurmella ja niin edelleen.) Saunomisella ja tiskaamisella kun ei voi mitenkään täyttää päivää. Siellä tuntuu ihan hauskalta esimerkiksi tyhjentää huussi kompostiin. Onpahan jotakin.

Oikeastaan mukavimpia mökkejä ovat olleet siirtolapuutarhamökit, joillaisia on muutamilla tuttavillani. Se, että voi ajaa mökille metrolla tai raitiovaunulla, tuntuu luksukselta. Eikä tarvitse kumisaappaita, taatusti. Eikä tarvitse jumittaa. On sen aikaa kun tuntuu kivalta, ja sitten hipsii kotiin.

Mökeillä tunnutaan jostakin syystä soitettavan radiota. Se on kummallista, koska radiosta ei itse voi valita musiikkia samalla tavalla kuin esimerkiksi Spotifysta. Jos aurinko paistaa, radiosta ei tarvitse ärtyä, koska voi mennä ulos, mutta auta armias, jos sataa ja radio sen kun pajattaa. Ei, en ymmärrä radiota, kun kerran voi kuunnella hiljaisuuttakin. Tai sitä en ainakaan ymmärrä, että samat uutiset kuunnellaan monta kertaa päivässä. Ehkä radiota jatkuvasti päällä pitävät eivät kovin aktiivisesti kuuntele ohjelmaa, mutta en itse ollenkaan osaa sulkea korviani enkä keskustella muusta kenenkään kanssa, kun radio pajattaa ja imee huomioni. Ja kun koko valveillaoloaikansa kuuntelee radiota, vaikka yhdenkin päivän... huh!

No, ehkä tuolla ei kuunnella radiota... koetan olla katastrofoimatta! Olen varma, että mökkiviikonlopusta tulee oikein hauska, mutta sana "mökkeily" ei sinänsä herätä minussa myönteisiä mielteitä. Ehkä se johtuu siitäkin, että olen aina mökkeillessäni ollut jonkun toisen vieraana (tai pieni lapsi)? Ehkä jos olisi tuttu paikka, jossa päätöksentekoon ja asioiden järjestämiseen voisi osallistua tasavertaisesti, se olisi ihan toinen juttu?

Toinen kummallinen juttu, johon en ole vielä päässyt sisään, on grillaaminen. Jos oikein muistan, grillaaminen ei ole ollut suosittua Suomessa kovinkaan kauan. Tai ainakaan sitä ei harrastettu suvussani eikä ystävieni perheiden mökeillä silloin, kun olin lapsi. Silloin tyypillinen mökkiruoka tuntui olevan kalakeitto tai kesäkeitto. Nykyään grillaamisesta tuntuu tulleen keskeinen mökkiaktiviteetti. Ei siinä mitään, jos grillattua ruokaa syö kerran viikossa tai jotain, se on ihan hauskaa. Mutta jos sitä pitää syödä päivittäin, se kuulostaa jotenkin kummalta. Aika monet grilliruoat ovat kuitenkin tosi rasvaisia ja suolaisia ja usein puolivalmisteista tehtyjä (vaikka toki puolivalmisteistakin on löydetty kaikkea terveellistä). (Mutta mauiltaan grilliasiat ovat aika tylsiä verrattuna vaikka intialaisiin tai thairuokiin.) Ennen grilliä taisi olla muurinpohjapannuvillitys, sen pyyhkäisemistä yli mökkeilevien ihmisten oli jotenkin opettavaista seurata. Käyttääköhän kukaan enää niitä pannuja muuhun kuin wokkaamiseen? Teininä kiistelin isoäidin kanssa siitä, kumpi oli parempaa, sisällä pannussa paistettu ohukainen vai muurikkaan viskaistu epämääräinen, jättikokoinen ja paljon taikinamaisempi lätty. (Parasta minusta silti on aina ollut grahamjauhoista tehty ohut pannukakku, koska siihen nousee ihania, kuivia ja suuria tissejä, semmoisia kuplia, jotka eivät maistu puhkirasvaisilta niin kuin lätyt.)

Koetan sommitella laukun sisältöä tällaisten mietteiden pörrätessä päässäni. Uida voi alasti, mutta tarvitaan pyyhe ja silkkimakuupussi. Mutta pitäisikö ottaa sateenvarjokin? Goretextakki vie paljon tilaa, onkohan se välttämätön? Ehkä jos kumpparit eivät mahdu, uintikengistä voisi löytyä sadepäivän ratkaisu? (Jalkoihini tehdyt pohjalliset eivät kestä paria tuntia sateessa sandaalein lätistelemistä, mikä on sekä raivostuttavaa että valitettavaa; ikään kuin suomen kesään ei semmoisia patikoita osuisi tuon tuosta.) Niissä jalat kipeytyvät, mutta toisaalta, paljain jaloin liikkuminen vasta kipeää tekeekin, kaikenmaailman kiviä ja oksanpätkiä ja käpyjä on poluilla ja niin edelleen. Eikä kaupungissa ole voinut totuttaa jalkanahkoja moisiin haasteisiin. Entä marjastus? Jos innostuu poimimaan mustikkaa, mitähän sitä tarvitsisi mukaan? Tietysti voisi suoraan poimia minigrip-pusseihin, mutta tuleeko marjoista ihan muhjua matkalla? Luultavasti. Toisaalta, haittaako se? Smoothieta niistä kuitenkin tulee, tai piirakanpäällistä. Onpa hankalaa.

Villakerrasto tarvittaneen kylmäksi päiväksi eli huomiseksi. Kyypakkaus. Ja jos huomenna joudutaan kököttämään sisällä, tarvitaanko kirjoja? Vai keskustelemmeko me kaiken aikaa? Siellä on ainakin viiniä, ja viini ja kirjat sopivat huonosti yhteen. Jälkeenpäin ei nimittäin muista lukemastaan muuta kuin kumman haltioituneen tilan. Onneksi on sauna. Sauna ja viini sopivat myös huonosti yhteen. Hmm. Jaa. No, ehkä viiniä voi ottaa vasta saunan jälkeen. Jos sitä erehtyy nauttimaan ennen saunaa, ei jaksa saunoa tuntikausia. (Ja koska kaikki muu ajatus tekemisestä tuntuu kaukaiselta ja arvelluttavalta, mieluusti saunoisin koko viikonlopun. Saunominen tuntuu niin turvalliselta ja takuuvarmasti ihanalta.)

Naureskelen omalle neuroamiselleni, mutta koetan suhtautua myös myötätuntoisesti. Totta kai mökeille meneminen on vaikeaa, kun ei ole juuri kokemusta moisesta. Ehkä tämä on taas näitä rajakokemuksia, joissa asettautuu tilaan ja kokee jatkuvia vierauden ja epäuskoisuuden aaltoja. Tai sitten ei tule edes ajatelleeksi, mikä voisi olla vaikeaa paikkaan asettumisessa. Ehkä tämä on myös perittyä neuroottisuutta, kuten neuroottisuus omasta vartalosta. Lievempää tämä kyllä on kuin vanhemmillani, jotka suhtautuvat avoimen vihamielisesti mökkeilyyn. (He eivät ole niin kiinnostuneita kasveista ja ötököistä, joten se on aika ymmärrettävää: heille siellä ei ole yksinkertaisesti mitään.) (On muuten kummallista, että vanhempani pitävät kyllä kaupoissa käymisestä; he eivät pidä monestakaan asiasta tässä maailmassa, mutta Itäkeskukseen he menevät mieluusti. Se tuntuu kummalliselta, koska yleensä he suhtautuvat kaikkeen kielteisemmin kuin itse suhtaudun. No - on hyvä, että heillä on ilon aiheita.)

On jännittävää koetella itseään tällä lailla äärirajoilla. Ystävät, joiden luokse mennään mökkeilemään, ovat onneksi ihania. Jotenkin luotan siihen, että kaikki heidän hoteissaan järjestyy kyllä, vaikka pakkaamisessani ei olisi tolkun häivää.

Parin tunnin päästä me hyppäämme jo auton kyytiin, ja viikonloppu mökillä alkaa.

Kesäkulua ja pohdintoja

Arvelin ihan oikein, että tarvikekassini ilmestyy näkyville, jos vain jaksan odottaa. Oliko se retkeillyt väliajalla, sitä en kai koskaan saa tietää, eikä sen ole väliäkään. Joka tapauksessa odottaminen ei käynyt pitkäksi, koska näen kadulla lastenvaunuja työntävän pariskunnan, jonka paidoissa lukee "Napalm Death" (mies) ja "Good luck!" (nainen). Totisesti, maailma on absurdi paikka. Tapahtuu muutakin. Ystävä ui ensimmäistä kertaa koirien rannalla, koirien kanssa. Toisten ystävien kanssa pohdiskelemme ääneen, miten toisille ihmisille on luontevaa käydä tutkimassa uuden kotikaupungin kolkat ja toiset sen kuin jumahtavat kotosalle. Nämä muutama ystävä ovat asuneet Helsingissä useita vuosia, mutta he eivät olleet mm. koskaan uineet täällä rannalla tai kävelleet jäitä saariin ennen kuin raahin heidät sinne kokemaan uutta kotikaupunkiaan. (Toista en ole saanut vieläkään houkuteltua rannalle, en edes koirarannalle, jossa ei taatusti tarvitse murehtia selluliitteja.) On jännittävää koettaa hahmottaa, miten joku pystyy sisäilemään kartoittamatta ensin ulkoympäristöä. Luultavasti oma matkastressini nimittäin johtuu täysin päinvastaisesta luontumuksesta: en oikein osaa asettua aloilleni ennen kuin ajattelen kartoittaneeni perinpohjaisesti ympäröivän maaston. Lontoossa töissä oli vaikeaa saada tarpeeksi lepoa, koska oli niin paljon kävelyreittejä, jotka olisi pitänyt läpikävellä ennen sängylle rojahtamista.

Vaikka en ole ehtinyt vielä laatia mainoksia, asiakkaita on tullut oikeastaan juuri sopivalla virralla. Ehkä vähän siis lykkäänkin mainosten laatimista, sellaisten kotikutoisten kaupan ilmoitustauluille vietävien mainosten. Turhaahan tässä on mainostaa ennen kuin kuntoni nousee taas sen verran, että jaksan hieroa useampiakin asiakkaita. Ehkä parin, kolmen viikon päästä voisi olla mainostamisen paikka. Ihanaa pitää vähän hengähdystaukoa vielä.

Tämä kummallinen kesä eroaa viime kesästä valtavasti. Viime kesänä en enää osannut oikein nukahtaa, vaan makasin Vompsun vieressä koettaen hengitellä unituhinaan tai rilluin muiden ihmisten kanssa Helsingin yössä Vompsun nukkuessa itsekseen. Juhlia oli vaikka kuinka paljon, ja melkein aina kun jossain oli ihmisiä, paloin halusta rynnätä sinne ja halailla kaikkia. Tänä kesänä taas huomaan suhtautuvani juhliin, kutsuihin ja näkemisiin jotenkin laiskasti. Ihan mukaviahan ne ovat, ja tiedän ne tärkeiksi, etten vain könöttäisi kahdestaan koiran kanssa, mutta silti huomaan haluavani ja kaipaavani lähinnä lepoa ja hiljaisuutta, tilaa ajatusten tulla ja mennä, katuja kävellä, syliä johon nukahtaa. Olen nukkunut pitkään ja syvään, paitsi viime yönä, jonka vietin pitkästä aikaa Vompsun luona. (Hän ei ole useinkaan halunnut minua alakertaan nukkumaan.) Makasin taas valveilla ja pohdin, miksen osaa enää nukahtaa Vompsun viereen. Osasinko joskus sen? Kyllä varmaankin. Mutta mikään uusi ongelmahan tämä ei ole... todellakaan...

Jotakin alkoi tapahtua viime keväänä, viime kesänä. En enää osannut muistaa, miten nukahtaa Vompsun kanssa. Sellaista tapahtuu joskus. Hämmentävää. Tai ei kai minun nyt enää pitäisi tällaisista hämmentyä. Tapahtuu, mitä tapahtuu. Se on hyväksyttävissä. Kenties muutettavissakin, mutta ensin asia on hyväksyttävä.

Aamulla säpsähdän hereille paljon Vompsua ennen ja onnistun herättämään hänet, koska en muista, että hän herää herkästi ja suuttuu, jos herätän hänet. Unohdan olla hiljaa ja hän herää, ja sitten hän toteaa, jotenkin surumielisesti, että oikeastaan on kyllä mukavampaa nukkua yksin. Saa nukuttua syvemmin. Ikään kuin me etääntyisimme kaiken aikaa, hän sanoo huolestuneesti. Koiran remmi kädessä, koira remmin jatkona pyydän häntä miettimään sitä, ettei aina kannata heittää heti hanskoja tiskiin. Ehkä me opimme vielä. Tai sitten emme, mutta voimmehan me silti tehdä asioita muuten yhdessä. Sillä kummallista kyllä ainakin minun puoleltani on käynyt niin, että mitä vähemmän jonkin välttämättömyyden tai kunnollisuudentavoittelun koen sitovan itseäni tiettyyn ennaltamäärättyyn suhdemuottiin, sitä kärsivällisempi ja ystävällisempi jaksan olla, sitä harvemmin saan itkukohtauksia ja menetän toiveikkuuteni.

Oikeastaan jos koko suhdeajatteluani tarkastellaan kriittisesti välimatkan päästä, niin näyttää siltä, että vuosi vuodelta olen väljentänyt odotuksiani ja pakkomielteitäni. Vaikka ensimmäisessä suhteessani ajattelinkin käyttäytyväni vapaamielisesti ja joustavasti, niin nyt noita odotuksia tarkastellessa kylmää pahemman kerran. Odotin esimerkiksi, että onnistuisin juuri tuon satunnaisen miehen kanssa ratkaisemaan kaikki ongelmat ja en sallinut itselleni eroamisen ajatusta silloinkaan, kun vain tappelimme kaikissa vuoropuheluissamme. Seuraavassa suhteessa sallin jo eroamisen ajatuksen noin niin kuin periaatteessa, mutta käytännössä en osannut pistää toimeksi, ja sitä paitsi minulla oli aivan pähkähulluja odotuksia, kuten että jos suhde on suhtkoht ookoo kunnossa, en saa seksuaalisessa mielessä havaita muita miehiä enkä naisia ja että pystyn omaa olemistani ja toiveitani vähättelemällä pitämään puolisoni onnellisena (ja että se on tärkeämpää kuin se, miten itse voin). Tuon suhteen loppuminen muistutti räjähdystä, koska suhde oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta, ja kaiken aikaa vapaudenkaipuuni ja suhdemuotokriittisyyteni oli syventynyt, mutten käytännössä osannut luopua silti vanhoista odotuksistanikaan, ne kun olivat luonnehtineet suhteen solmimisen ajankohtaa ja silloin tehtyjä identiteettijärjestelyitä. Kun sitten sain lähdettyä suhteesta, en voinut kuin ihmetellä sitä, miten kummalliseen ja tukalaan asentoon olin itseni onnistunut vuosikausiksi sullomaan. Ja tietysti olin kauhean pahoillani siitä, että moiset typerät päähänpinttymät ja niistä seuraava onnettomuus olivat riivanneet silloista kumppaniakin, joka oli niihin valtaosin syytön. Voi, nuoruutta ja typeryyttä!

Suhteessa Vompsuun en ole sitoutunut enää niin tiiviisti, mutta silti minulla oli vielä muutama vuosi sitten sellaisia ajatuksia, joita en enää haluaisi uudelleen omaksua. (Vai onkohan tässä kyse haluamisesta vai osaamisesta? En koe itseäni erityisen luotettavaksi arvioijaksi tämän suhteen.) Vaikka jostain yhdessä nukkumisen merkityksestä. Niin paljon itsestäänselvyyksiä. Miten hitaasti ne katoavatkaan! Ja miten paljon huolta niiden katoaminen tuottaa samalla kun kuitenkin asioista puhuminen järkevästi ja kiihtymättä helpottuu. Kun toisesta pitäminen ilman mitään odotuksia ja vaatimuksia helpottuu. Kumpi lopulta on etäisempää, muodoista ja odotuksista kieltäytymisen mahdollistama myötätunto ja kärsivällisyys kuulla toisen erityisluonne, hahmottaa hänen maailmansa (silloinkin kun ei pysty tai osaa vastata hänen toiveisiinsa) vai yhteen sidotut, mutta aina joiltakin kohdin yhteensopimattomat ja siten levottomuutta lietsovat toiveet? Kumpaankin liittyy omanlaistaan läheisyyttä ja lohtua, ja ehkä on sellaisiakin läheisyyden ja lohdun lajeja, joissa yhdistyisivät näiden hyvät puolet, mutta ainakin minulla on vielä matkaa sellaiseen.

Yksi syy, miksi Faunin kanssa on helppoa viettää aikaa, ja luulen, että myös helppoa nukahtaa hänen viereensä, lienee se, ettei hän tunnu odottavan mitään. Eikä vain minulta tai suhteilta, vaan muutenkin - ei hän tunnu ihmeemmin odottavan mitään elämältään, työltään tai kai miltään muultakaan. Paitsi ehkä omalta psyykkiseltä käsittelykyvyltään; häntä harmittaa jotenkin, jos hän saa itsensä kiinni vaikeasta olosta. Ei paljon, mutta kuitenkin. Moinen odottamattomuus tuntuu virkistävältä, ainakin toistaiseksi. Olen aika tottunut siihen, että itseeni kohdistetaan sen kummemmin kyselemättä kauhea kasa odotuksia, jotka sitten joudun ilkeästi roksimaan palasiksi. Ja että odotuksia kohdistetaan paitsi omiin tekemisiini ja tapaani olla, myös suhteeseen toisen ja itsen välissä, oli sitten kyse tuttavuudesta, ystävyydestä tai rakkaudesta.

(Voi tietysti olla myös niin, etten ole vain onnistunut hahmottamaan Faunin odotuksia, koska en ole onnistunut murskaamaan niitä. Sekin on mahdollista, koska kuten varmaankin olen joskus aiemmin tilittänyt, häneen tutustumistaan on luonnehtinut valtava hämmennys siitä, että joku toinenkin voi hahmottaa asiat syvätasolla niin samalla tavalla. Sellainen tuntuu hyvin kummalliselta. Erot, joita onnistun hahmottamaan, sijaitsevat pintatasolla, kuten käytännön toimissa esim. ruumiinkunnon ylläpitämiseksi tai kyvyssä nukahtaa joukkoliikennevälineisiin.)

Olisi hauskaa ymmärtää, miksi arvostaa määrittelemättömyyttä ja vapautta niin paljon. Voisiko sellainen johtua osittain lapsuudenperheen kietoutuneisuudesta? (Tässä lyhyessä mainosjutussa osutaan mielestäni kietoutuneisuuden mielenmaiseman ainakin minulle kiteyttävään ilmaisuun: "Being suffocated or suffocating another individual is 'normal'.") Ja sen käsittämisestä, ettei välttämättä ole tuomittu loppuiäkseen kietoutumaan, tuntemaan tukehtumista, haluamaan pois hinnalla millä hyvänsä? (Tai tukehduttamaan toista, sen puoleen, osana "normaalia kanssakäymistä".)

Voi, miten monimutkaista kaikki taitaa olla.

Työhukka

Siitä on viikko, kun hukkasin työhuoneen avaimet. Hukkasin, kuvittelin hukanneeni. Katsoin avainrengasta sen jälkeen kun olin sulkenut jo oven takanani, jättänyt hoitokissan avaimet sinne pöydälle. Tajusin: näin vähän avaimia, sinne taisivat jäädä lukkojen taa kissan luo myös työavaimet. Tarkistin avaimet nipussani vielä useita kertoja. Niitä oli kuusi kappaletta. Joukossa ei ollut työpaikan avaimia.

Laitoin sähköpostia hoitokissan omistajalle ja ilmoitin voivani tulla hakemaan avaimet, kunhan he saapuvat. Hyvä on, sain vastauksen, tule vain, kunhan ensin löydämme avaimesi. Heidän nipussaan ei nimittäin ollut heille vieraita avaimia. Etsin laukuista ja verkkarien taskuista, kaikista mahdollisista paikoista kotoa. Lopulta keksin katsoa uudestaan avainrengasta, ihan kuin vain vakuuttuakseni, etten ole hömelö tai kävele unissani tai jotain.

Siinähän ne killuivat, kaksi tuttua työhuoneen avainta, toinen riippulukkoon ja toinen oven lukkoon. Miten ne olivat siihen tulleet? Laskin avaimet. Kuusi kappaletta, joista kaksi työhuoneen avaimia. Tuijotin avainnippua epäuskoisena. Ei auttanut kuin kuin uskoa, että siinä ne olivat majailleet kaiken aikaa. Mikään alushousutonttu ei ollut ottanut niitä kurillaan pois ja sitten palauttanut siihen. En vain ollut tunnistanut niitä, nimennyt niitä työhuoneen avaimiksi. En siis nähnyt niiden työhuoneenavaimeutta. Ne olivat vain kaksi arvotonta killua, nimettömiä kilisijöitä renkaassa, josta puuttuivat työhuoneen avaimet. Haaskametallia. Kunnes tunnistin ne uudelleen, tässä, nyt.

Kun sitten pääsin työhuoneelle, totesin kassini kadonneen siivouskomerosta. Kassissa oli neljä tai viisi kertakäyttölakanaa (jotka nimestään huolimatta ovat kestokäytössä; ne kuivuvat hurjan paljon nopeammin kuin oikeat lakanat, joten suosin niitä), sydänkuvioinen huopa ja kaksi hierontaöljypulloa. En osaa kuvitella, kuka avaimet oveen omistavista ihmisistä haluaisi viedä tuon kassin. Ovi on oikeastaan aina lukossa, joten ei kassia kukaan ulkopuolinen varmaankaan ole ottanut. Eikä siellä ollut mitään arvokasta - mutta yhtä kaikki se on nyt hukassa.

Jos on. Tietystä syystä epäilen, että kassi on kuitenkin työhuoneella. Etten vain tunnista sitä kassikseni. Jospa annan muutaman päivän kulua, odottelen. Kassikin odottelee. Sitten ehkä näen sen taas.

Raskaiden päivien vanavedessä

Hermostus alkaa kerääntyä kehoon jo pari päivää ennen operaatiota. Operaation aamuna kädet liettyvät kylmästä hiestä, suu löyhkää, tuntemukset katoavat, tilalle tulee tyhjyys. Syön kaksi suurta kapselia ja kun suussa alkaa maistua rekkitangolta, tiedän lääkkeen imeytyvän suunnitelmien mukaisesti. Jos en tällä kertaa vaikka kokisi yhtä kovaa tuskaa.

Operaatio sujuu hyviin. Lääkäri avaa kohdunsuuta jollakin värkillä, jota en henno katsoa. Sairaanhoitaja avaa värkin steriilistä kertapakkauksestaan, lääkäri ei tahdo sotkea venyviä käsineitä, sitten he ovat taas kaapilta jalkopäässä, nyt kohta sattuu, niin sattuukin, ynähtelen ja huudahtelen ja pyydän sitten ääniä anteeksi, mutta saan kuulemma pitää ääntä, kunhan pysyn paikoillani. Kipu ei todellakaan tunnu nyt niin kovasti, että huutaisin suoraa huutoa ja kastelisin naaman kyynelillä. Ehdin vaimentaa ääntäni. Katson sairaanhoitajaa, keskityn hänen ilmeeseensä, vastaan hänen kysymyksiinsä, koetan huokaista rennoksi käskettäessä. Sitten kierukka on paikoillaan, sitä katsotaan ultraäänellä, kohdallaan on, nousen tuolilta ja kiitän lääkäriä siitä, että hän on selostanut joka ikisen vaiheen eikä minun ole tarvinnut pelätä turhia. Jotenkin se tuntui paljon helpommalta nyt, kun se sai sattua, kerron. Edellinen lääkäri vain hoki, ettei se satu, että pitää rauhoittua. Totta kai se sattuu, kun et ole synnyttänyt, sanoo lääkäri. Kyllä se kaikkia sattuu. Jotkut eivät kuulemma halua itkeä tai äännähdellä, mutta ei kukaan rentona pysy. (Ajattelen itsekseni, että kaikki eivät myöskään halua sanallistaa kokemaansa sattumiseksi; heille rentoutumisen estävä epämiellyttävyys ei ole vielä sattumista.)

Uskaltaako sinut päästää hortoilemaan kaduille, kysyy lääkäri. Mitenniin, kysyn. Ettet pyörry, hän vastaa. Eh, en mä pyörry, virnistän, mun on nyt hoidettava asioita roppakaupalla. Otat rauhassa vaan, sanoo lääkäri. Hengittelit aika syvään ja kovasti. Joo, selitän, sillä tavalla mun on helpompi rauhoittua ja kestää kipua. Ei se vielä edes ollut oikeasti syvähengitystä. En mä sellaisesta pyörry. Mä teen niin silloinkin kun venyttelen. Siihen tottuu.

Operaation jälkeen käyn tekemässä välttämättömyysostoksia ja sitten käperryn koiran kanssa sängylle. En osaa nukkua. Ei satu, mutta tuntuu, jostakin kaukaa, ei se tunnu edes epämiellyttävältä, tuntuu vain. Kohtu supistelee.

Illemmalla näen ystävän, tapaamme patsaalla, jonka kuvan olen lähettänyt verkossa, jotta löydämme toisemme. Matkalla patsaalle toinen kenkäni alkaa hajota jalkaan. Heti ensi töiksemme ajamme hissillä koiran kanssa tavaratalon viidenteen kerrokseen ostamaan tarranauhaa, jolla saa kursittua kengän kokoon. Koira matkustaa tavaratalon halki kuin olisi shoppaillut kaiken ikänsä. En ole tottunut terveyssiteeseen ja aistin sen kaiken aikaa painostavana ja kutittavana. Mutta verta tulee aika lailla. Matkustamme raitiovaunulla, istumme puistossa, katsomme koirien uimista. Se tuntuu hyvältä ja keveältä, kesäiseltä. En ehdi ajatella vierasesinettä enkä pohtia, onko se pysymässä paikallaan vai ei. Kenkä toimii joka tapauksessa taas kiitettävästi.

Illalla, kun pääsen kotiin, olen niin väsynyt, etten kai sano tai tee mitään. Tai ainakaan en muista mitään.

Seuraavana päivänä on sukujuhlat vanhempien luona. Niitä on siirretty monet kerrat, jotta ne sopisivat äidin siskolle. Mutta nyt äidin sisko on taas polttanut päreensä jostakin eikä sittenkään tule. Äiti on samaan aikaan surullinen ja raivoissaan, koska hänestä tuntuu, että hänen siskonsa kanssa asiat sujuvat vain jos kaikki tehdään täsmälleen kuten sisko määrää. Nyt kun äiti uskaltaa kieltäytyä jostakin pikku yksityiskohdasta, joka tulee esiin pari päivää ennen juhlaa, sisko vetäisee liinat kiinni ja ilmoittaa, että siinä tapauksessa suunnitelmat voivat muuttua. Ja muuttuvatkin, sillä hän ei saavu paikalle. Edellisenä päivänä äiti on myös saanut aivan uskomattoman kirjeen, jossa tongitaan vuosikymmenten takaisia asioita spekulatiiviseen ja pompöösiin tyyliin. Minäkin luen kirjeen ja nostelen kulmakarvojani ja sanon, että tuskin kirjoittaja nyt hykertelee tyytyväisenä, kuten äiti hänen kuvittelee tekevän, siihen kirjoittaja nimittäin vaikuttaa aivan liian onnettomalta, harhaiselta ja sekavalta. En pysty ollenkaan uskomaan tyytyväisenä hykerteleviin koston enkeleihin. Tyytyväisenä hykertelijöillä ei liene tarvetta kostaa kellekään mitään, ja vääryyttä mielestään koston oikeuttaneella tavalla kokeneet tuskin lakkaavat jatkossakaan kokemasta huutavia vääryyksiä, jotka virittävät heidät toimintaan. Alkoholiongelmainen, harhainen mieli tuskin saa rauhaa ilkeän kirjeen sommittelusta, epäilen äidille ääneen. Huolestuttaa vähän, miten äiti pysyy koossa. Äitiä itkettää. Seison keittiössä, pesen ja revin salaattia, asettelen tarjoamisia kulhoihin ja tiputtelen mansikoita sampanjalaseihin. Välillä uusi kierukka vihlaisee, ja silloin vain hengittelen hetken syvään. Haluaisin paeta keittiöorjan osaan täysin, siksihän olen tänne lupautunut, auttamaan käytännön asioissa. Vieraista nuorin on ehkä viidenkymmenenviiden.

Valitettavasti keittiöorjalinja ei täysin pidä, koska tottahan vieraat tunnistavat minut. Yksi sukulaisista on oikein mukava ja juttelemme jonkin aikaa hänen kanssaan. Mutta on myös kurjempia kohtaamisia, kuten se, miten kummitätini alkaa ihmetellä, miksi näytän nykyään erilaiselta kuin ennen, ja toteaa sitten, että sehän johtuu siitä, että minusta on tullut niin pulska. Sitten seuraa tietysti tiedusteluja siitä, odotanko kenties lasta. Jotenkin tuommoisessa keskustelussa sitä vain luiskahtaa kaiken tunnepitoisen ulkopuolelle, turvaan jonnekin ruumiistairtaantumiskokemukseen, ja kuulee kaukaa vastaavansa: "No en sentään." Ja siinä se, kääntyminen poispäin, huokaus. Jälkeenpäin on vaikeaa olla häpeämättä käsivarsiaan, vatsaansa, kaulaansa, joita ei osaa hetkeen hahmottaa normaalipainoisen naisen ruumiinosiksi, vaan näkee ne odottavien äitien karmeina, paisuneina, pahoinvointia tursuvina jäseninä. Äiti yrittää pelastaa tilannetta, puhuu uudesta ammatistani, ja siitä, miten paljon uutta lihasta minuun on tullut, mutta vähältä pitää, etten käänny uudestaan keskusteluun ja totea, että kyllä se taitaa ihan vaan läskiä olla. Sillä siltä se tietenkin tuntuu. Mutta ihrapalaruumiini sen kun seisoo keittiössä ja tekee hommia, seurustelemaan se ei koe kykenevänsä, ei nyt.

Hengittelen syvään ja mietin, kumpi on itse asiassa pahempaa, olla asennuttamassa kierukkaa vai kohdata sukulaisia. Tavallaan kierukan asennuttaminen tuntuu jollakin tapaa helpommalta, siinä sentään saa huutaa, kun sattuu. Jos yrittää pysytellä syrjässä, sukulaissetä tulee supattamaan, ettei hänkään jaksa ihmisten sairaskertomuksia (mitkä eivät ole ne, mitä en jaksa - minua kiinnostavat sairaskertomukset, niistä paljastuva vuorovaikutuksen kuvio), mutta että hänellä on jotakin mielenkiintoisempaa. Kas tässä, kameran muistikortin läpikäyminen. Katselen satoja kuvia ihmisistä, joita en tunne, ja sitten niistä, jotka minun odotetaan tuntevan, koska olen nähnyt heidät alle kymmenvuotiaana. Setä on ottanut useita kuvia bikinitytöistä rannalla ja niukasti pukeutuneista nuorista naisista ravintoloissa ja kaduilla. Huvitun laimeasti näistä kuvista, ja pohdin hiljaa mielessäni vanhenemisen kiroja kuvien vilistäessä, mutta yhtäkaikkisesti kuvamaraton ei jaksa viehättää, enkä pidä siitä, miten lähelle setä tulee. Hän ei osaa lukea, kuinka suuren henkireiän toinen ihminen tahtoo. Jos hän istuisi kymmenen senttiä kauempana, häneen olisi paljon helpompi suhtautua myötätuntoisemmin. Hivuttaudun kauemmas, mutta setä änkää perässä.

Lopulta kuvat ovat kiertäneet ringin ja pääsen pakenemaan takaisin keittiöön. Kun puuha loppuu, siirryn nurmikolle, Vompsu turvanani. En halua pysytellä olohuoneessa, jossa käydään suurta karjalaiskeskustelua. Joukko sukulaisia on loukannut mielensä siitä, miten karjalaiset kaipaavat sodassa menettämiä kotitilojaan. Menisivät takaisin sinne, jos nämä ilmaiseksi saadut, toisilta riistetyt maat eivät kelpaa, he sylkevät sanoja suustaan. Ne joukosta, joilla on karjalaista taustaa (yhden serkuksen äiti on karjalainen) tai inkeriläistaustaa (äiti), ovat aika vaikeina. Ulos keskustelu kantautuu vähän vaimeampana, mutta kuulen silti varsin hyvin, mitä sanotaan.

Haluan liueta, ja liukenenkin, onhan minulla mukana koira. Se pitää viedä kävelemään, sanon. Se on osittain totta, koira on saanut matolääkkeet, sen vatsa ruikuloi. Yhtä tärkeää on kuitenkin päästä pois tuolta tukehtumasta. Nämä ovat samat ihmiset, joiden luokse me ajoimme autolla samanlaisena kuumana kesäpäivänä, mitä, kaksikymmentäjarisatvuotta sitten, samana päivänä kun olin ensimmäisen kerran löytänyt paniikkiin uponneen uhrin, nähnyt väkivallanteon jäljiltä ihmisenverta punaisella betonilattialla ja vastannut poliisien kysymyksiin ja ihmetellyt heidän ilmeitään, joita en ole osannut selittää ennen kuin aikuisena, vasta siinä iässä, kun ymmärsin, että tapahtunut oli aika harvinaista, karmeaa ja kuvottavaa heistäkin. (Minulla ei ollut mitään arvauksia sellaisesta silloin, koska maailmani oli juuri saanut yllättävän käänteen ja olin ymmärtänyt liikkuvani itsekin jatkuvassa tuntemattomista arvaamatta turskahtelevan väkivallan miinakentässä. Luulin viimein ymmärtäneeni, että se, mitä olin aiemmin kuvitellut normaaliksi ja tavalliseksi olikin ollut onnekasta sattumaa, ja että olin nyt saanut selville, millainen maailma todella oli.) Silloin kauan sitten me tulimme sukujuhlille myöhässä ja äiti pyysi anteeksi ja halusin huutaa ja oksetti, koska ei meidän olisi kuulunut pyytää minusta anteeksi, ei mikään tapahtunut ollut kenenkään meidän syytä, ja oli sulaa hulluutta, että sen kaiken jälkeen me lähdimme siihen seurueeseen, silloin, meidän olisi ollut parempi jäädä keskenämme ja käsitellä tapahtunutta, mutta mepä vain pakkaannuimme autoon heti poliisien lähdettyä, ettteivät sukulaiset saisi kuvitelmien aiheita, ja kuultuaan tapahtuneesta nuo samat sukulaiset, jotka nyt istuvat olohuoneessa tehden kukin kuolemaa omalla tavallaan, potilasvirhettä peläten, eivät halanneet eivätkä mitenkään lohduttaneet, sanoivat vain, että keittiössä on lämpimät ruoat pois korjattuina, sieltä voi niitä hakea, ne ovat kyllä jo jähtyneet. (Heidän jäähtymisensä tapahtuu yhdellä yyllä.) Sitten keskustelu jatkui ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ikään kuin ei olisi näkynyt kilometrien päähän, miten äitiä itketti, miten valkoinen isä oli, miten sisko riippui äidissä kuin säikky apinanpoikanen. Halusin huutaa ja melkein oksensin, mutta jotenkin ruoat leikkaantuivat ja siirtyivät suuhuni, pureskeltuivat ja nieltyivät ja matkasivat vatsaan, jotenkin tuli iltakin ja sai lähteä kotiin.

Nyt myöhemmin minua saattaa välillä harmittaa, etten huutanut enkä oksentanut sinä iltapäivänä. Ehkä se olisi laittanut jotakin liikkeelle. Ehkä jotakin olisi ratkennut. Mutta luulen, että jos sinä istuisit siinä seurueessa siinä mielentilassa, sinunkin olisi ollut mahdotonta huutaa, ja jotenkin olisit vain nististynyt siihen vaitonaisuuteen ja asian ohittamiseen ja tullut siihen tulokseen, ettei keneltäkään kannata pyytää apua pahaan oloon. On vain oltava kuin mitään ei olisi tapahtunut. En enää usko siihen, mutta se iltapäivä sai minut uskomaan niin yli viidentoista vuoden ajan.

Jotenkin siinä seurueessa on vaikea olla, on ollut aina. Se, etteivät he itke eivätkä halaa, jotenkin jähmettää. Mutta on siinä jotakin muutakin, jokin kummallinen jännite, josta kuulemme sitten myöhemmin, kun olemme tulleet takaisin koiran kanssa ja nähneet viimeisenkin vieraan kaasuttavan pois vieraspaikoilta, ja ihmettelen ääneen seurueen tunnelmaa. Neljäkymmentäluvulla on lainattu suuria summia rahaa perheenpään käskystä, ja tuota summaa ei ole koskaan maksettu takaisin eikä aiota maksaa. Siitä ei ole edes mitään paperilla. Tuo raha kiristää edelleen tunnelmaa. Eikä varmasti vain raha; se kaikki, mitä olen kuullut mummun äidistä, antaa olettaa, että nämä kaikki ihmiset ovat kasvaneet tiukassa tyranniassa. Jokainen sukupolvi on siitä tietysti hieman edellistä vapaampi, mutta kuinka sitkeässä se silti istuukaan. Onneksi en ole tavannut sitä isomummoani. Tai siis, onneksi en tapaa häntä nyt. Saattaisin sanoa pari valittua sanaa toisten elämiin sotkeutumisesta. (Ikään kuin sanominen ei olisi sotkeutumista!)

Vieraiden lähdettyä haluaisin oikeastaan lähteä minäkin, mutta äidillä on selkeä puhumisen tarve, ja me kuuntelemme Vompsun kanssa. Siinä äitiä ja isää kuunnellessa alkaa muotoutua hämmentynyt ajatus siitä, miten kummallisesti instituutiot kenties joskus pysyvätkään vedossa. Nytkin äiti ja isä ovat kokeneet vierailun raskaana ja tuntuvat helpottuneilta ihmisten lähdettyä. Silti he toistelevat, miten mukavaa on, kun harvoin toisiaan tapaavat serkukset ovat nyt taas päässeet kaikki vaihtamaan kuulumisia. Heille itselleen sellainen ei ole niin tärkeää, mutta muille varmaankin on, ja he tuntevat ansaittua ylpeyttä ja tyytyväisyyttä siitä, että ovat järjestäneet tilaisuuden tälle tapahtumalle. Jään miettimään kaikkea näkemääni ja kuulemaani ja väsymyksenä aistimaani, enkä pysty saamaan varmuutta siitä, että kukaan paikalla olleista olisi erityisesti nauttinut tilanteesta. Minusta heissä kaikissa oli päällimmäisenä velvollisuuden elekieli, kohteliaisuutta ja sietämistä. Nauru herahti muutaman kerran, mutta jännitteet eivät sulaneet. Entä jos he kaikki ajattelivat, ettei tämä nyt oikein mukavaakaan ole, mutta että ihmisen kuuluu toimia kohteliaasti ja osallistua, kun kerran kutsutaan? Että tämä on varmasti tärkeää noille toisille? Joihin kukaan ei lue itseään. Onhan sekin mahdollista. Toivottavasti hypoteesini menee metsään ja heijastelee enemmän mielialaani kuin tuollaisten tapaamisten luonnetta ja merkityksellisyyttä.

Joka tapauksessa, parin raskaan päivän paakku on semmoinen, että eilisen lähinnä nukun. Tänäänkin olen vielä aivan vetämätön. Illaksi tulee yksi asiakastyö, johon olisi jollakin lailla toettava, mutta en tahdo juoda kahvia enkä teetä vaan odottaa, että kehoni pääsisi omin avuin takaisin virkeyteen.

Kyllä se vielä sieltä palaa. Omalla ajallaan.

Hankala moodi

Hankala moodi tulee kutsumatta kutsuille. Se ei mitenkään varoittele etukäteen. Äkisti se vain oivaltuu, ja tuntuu kuin oivaltaisin asian ensimmäistä kertaa, vaikka samalla tajuntani painuu moodin päälle vaimennuspedaalin tarmolla: ei, ei tätä nyt, kiitos, ei tätä, tämä on nähty jo monet kerrat eikä se tuota mitään järkevää, se ei osaa pysähtyä eikä rauhoittua, sitä pitää vain kestää kunnes se vaimenee.

Istun lasi kädessä huoneessa monien muiden kanssa, tunnelma on valoisa ja aika hiljainen, rauhallinen. Ei mitään erityisiä varoitusmerkkejä, paitsi sitten keskustelu siitä, haluavatko ihmiset lapsia. Minulta kukaan ei kysy enää mitään, mikä on samalla helpottavaa ja jotenkin lopullista ja siksi pelottavaa, koska tajuan olevani täysin toivoton tapaus tässä asiassa, en vain osaa sitä mitenkään. Voihan neuroottisuuden peräkammarit! Jotenkin kysymys ja toisten vastaukset saavat minut kauhean surulliseksi, se on se moodi, suru siitä, ettei osaa, ja että siksikin on täysin mahdoton rakastettavana.

Moodi on suoraan sanottuna täyttä puppua asiapuolella ja tiedän sen varsin mainiosti. Sitä toki itsekin hoen itselleni siinä keskustelun lomassa. Hyvänen aika, minulla on äiti ja isä, jotka rakastavat minua, tiedän sen varsin mainiosti. Heidän rakkautensa on hyvin ehdollista ja oikeastaan tuntuu, että he rakastavat minuun heijastamaansa kuvaa, jonka mukaan onnistun hyvin harvoin toimimaan, mutta entäs sitten, eikö muka kaikki rakkaus ole lopulta jonkin kuvan rakastamista? Jonkin... no, en tiedä, haluaisin kuvitella rakastaneeni läsnäoloa, lämpöä, lohtua, mutta ehkä sekin on kuva, varmasti sekin on kuva, vakuuttaa moodi. Olen seurustellut muutaman kerran ja silloinkin minua on ihan varmasti rakastettu, väitän vastaan moodille. Eikä sitä paitsi ole minun murheeni, jos minua ei osattaisikaan rakastaa, ei se voi olla minun vastuualuettani, minun vastuualuettani voi olla se, osaanko itse pysyä empaattisena ja suhtautua rakastavasti, edes yrittää pitää kuvaa toisesta sen toisen yllättävän käytöksen tasalla, yrittää ymmärtää ja hyväksyä tapahtuvan. Tällä tavalla koetan pitää moodin aisoissa, ja tavallaanhan se pysyykin.

Istun huoneessa ja osallistun keskusteluun vähän kuin olisin tilanteessa täysin. Mutta ei se pidä paikkaansa. Jotenkin tuo oivallus, etten voi luottaa kenenkään rakkauteen tai hyväksyntään, tuntuu halvaannuttavalta. Käyn mielessäni läpi teorioita, jotka liittyvät tällaiseen oivallukseen. Teoria valeminästä, esimerkiksi. Ajatus ehdollisen rakkauden vahingoittavuudesta. Näkemys, ettei ihminen, edes vahva ihminenkään, pysty elämään ilman rakkautta ja hyväksyntää ympärillään omien tuntemustensa lisäksi. Torailen pääni sisällä ja teen erotteluita, kuten sen, että vaikka toisten kyky rakastaa minua ei voi kuulua vastuualueeseeni, se selvästi kyllä kuuluu huolialueeseeni, intressieni piiriin. Vai pitäisikö puhua peräti tarpeista, en tiedä, tarve kuulostaa niin väkevältä ja ehdottomalta. Uskon, että ihmiset tarvitsevat rakkautta, mutta samalla en usko, että voisin itse sitä saada. Tai siis, kun olen tässä moodissa, en ole uskoa, ettei se kaikki saamani ole voinut olla pelkkää väärinkäsitystä, jonkin kauniin kiiltokuvan rakastamista. Sillä juuri niin moodi asiat esittää. No tietysti he kuvittelivat rakastavansa sinua, koska heille ei ollut vielä paljastunut... paljastunut mitä, kysyn, ja moodi vastaa: ettet sinä pysty olemaan heidän kuvitelmansa, mihin vastaan: enkä edes halua! Ja moodi kysyy ilkeästi: ai et vai...

Tiedän moodin ja tunnistan hyvin sen rajat. En haluaisi puhua siitä, enkä puhukaan siitä tilanteessa, vaan vasta jälkeenpäin, kun Fauni kysyy, mikä minun on, kai koska olen jotenkin hiljainen ja mietteliäs ja ehkä surumielinenkin, ehkä se vuotaa läpi. Se on kummallinen suru. Se eroaa itsesäälistä, itsesääli on äänekkäämpää ja tyrskivämpää, liittyy enemmän pintatasoon, mutta tämä, tämä on jonkinlaista kauhua, joka mieluiten pysyisi mykkänä, mutta jonka pakotan sanoiksi kerta toisensa jälkeen. Ikään kuin se auttaisi. Tuskin se niin paljon auttaa kuin jonkun lähellä makaaminen, sen tietäminen, että ainakin hetkittäin joku voi hyväksyä minut ja rakastaa minua, ja mikä oikeus minulla on muka ajatella paria sekuntia pidemmällä ajanjaksolla, ja sitä ajatellessa tuntuu, että aivokapasiteetti on tyhmä virhe, joka tuottaa ongelmia nopsemmin ja suvereenimmin kuin korjaa niiden syitä ja jälkiä.

Saatan unohtaa moodin pitkiksikin ajoiksi nykyään. Se pulpahtaa esiin parina iltana vuodessa, muuten saatan elää kuin sitä ei olisi. Saatan unohtaa, että olen elänyt suurimman osan elämääni tuollaisen moodin vallassa ihmistenvälisiin sosiaalisiin tilanteisiin astuessani. Sen sijaan moodi ei ole päässyt käsiksi siihen, mitä koen kävellessäni kivien välistä kaislikon suojaan koiran kanssa tai miten olen ajatellut hevosten kokevan harjaamisen. Vähitellen moodi on joutunut ajautumaan syrjään ihmisten kanssa asioinnistakin. Mutta silti se välillä palaa, ja kun se palaa, sen kiusallisin piirre on oivalluksena saapuminen. Niin, äkkiä ymmärrän varmasti ja täsmällisesti, miten asiat ovat. Kaikki loksahtaa kohdalleen, ja tunnepuolella intuitio asettuu täysin moodin mukaiseksi, ja sitä yksimielisyyttä vasten kaikki se, mitä voin sanoa ja tehdä, tuntuu kauhean ohuelta ja teennäiseltä vakuuttelulta, epätoivoiselta räpiköinniltä. Nykyään moodi tuntuu tulevan (ilman mitään järkyttäviä kiistoja) enää silloin kun olen juonut viiniä pari lasia tai enemmän. Monet muut näyttävät saavan alkoholista lisää rohkeutta ja rentoutta, helppoa itsehyväksyntää, mutta minä saatan saada niiden sijaan oivalluksen, ettei kukaan voisi rakastaa minua, että elämäni on tuomittu epäonnistumiseen siinä, mikä tuntuisi kaikkein tärkeimmältä. Juhlat asunnoissa, joissa ei ole kissoja eikä koiria, ovat moodin takia vähän vaarallisia. Jos saisin silittää kissaa, todistaisin sen kyöhnäystä hetken, moodi menettäisi aika paljon voimastaan heti. Ei kuluisi tuntikausia sen kanssa painiskellessa.

Nykyään tajuan sentään sen, ettei minun pidä missään nimessä juoda paljon moodin tullessa. Se on tuhoisaa ja vie jokseenkin varmasti tilanteeseen, jossa koetan katkaista läheissuhteeni päättäväisesti, koska uskon oivaltaneeni, etteivät toiset halua olla kanssani, tai jos haluavatkin, ymmärrän tuon halun perustuvan jollekin tyhmälle väärinkäsitykselle, jonka haluan totta vie selvittää saman tien, koska en halua, että ihmiset joutuvat myöhemmin katkerina ajattelemaan, että tuhlasivat kanssani niin ja niin monta viikkoa, kuukautta tai vuotta, ja toivomaan, että olisivat aiemmin tajunneet, että heidän rakkautensa voisi saada paremmankin kohteen. Pätevämmän kohteen... luoja paratkoon, mitä päättelyä, ja mitä päättäväisyyttä toimia vastuullisesti toisia kohtaan. Ei siinä ajatuksenjuoksussa silti ole juuri tolkkua, ja siksi se kai tuleekin suurinpiirtein jumalaisen ilmoituksen varmuudella.

Eilen en juuri hetkahda moodin tullessa, käyn vain vaitonaisemmaksi. Ja myöhemmin, kun Fauni tivaa minulta asiaa, suostun puhumaankin siitä intettyäni ensin, ettei se mitään auta ja että tiedän kyllä, että vain hurisen ja että se menee ohi ja että todennäköisesti hänen on mukavampi olla, jos hän ei joudu kuuntelemaan sitä kaikkea. Fauni jotenkin järkyttyy kuulemastaan, mutta muistutan häntä, että se on vain moodi, että tiedän sen vain irralliseksi ääneksi ja sillä siisti. Fauni on niin tervepäinen, että se hämmentää. Oikeastaan vasta häneen tutustuttuani olen oivaltanut, miten tarkasti mieli valikoi usein ystäviä. Etenkin nuorempana valitsin hämmentävällä tarkkuudella ja täysin tiedostamatta monia ystäviä, joilla oli vähän samantapainen perusmoodi, pelko siitä, että itsessä on jokin kauhea puoli, jonka takia itseä ei voi rakastaa.

Ehkä se moodi on jopa kaikilla. On sekin mahdollista. Joissakuissa se silti on enemmän pinnassa kuin toisissa. Rasittava ihminen, kuvasi eräs psykoterapian ammattikirjallisuuden opus tuon moodin läpikotaisin riivaamaa olentoa. X on rasittava ihminen, eikä hän edes tiedä olevansa rasittava.

Minua kauhistutti ja huvitti lukea se kuvaus. Tajusin, että olen poiminut lähelleni nimenomaan rasittavia ihmisiä. Ja että olin itse rasittava, etenkin nuorempana. Vähemmän rasittava nykyään, mutta toki edelleen kaukana sellaisesta korkinpalasesta, jota elämä kantaa epäilyksettä ja häiritsevien moodien ulottumattomissa.

Isän syntymäpäivät lähestyvät. Koko isän puolen suku on kutsuttu, ja tilaisuus hermostuttaa minua jo kovasti etukäteen. Ehkä sekin kutsuu moodia. Äiti on hermostunut ja tilittää puhelimessa siitä, miten se, ettei siskoni tule (sisko ei ole puheväleissä äidin kanssa juuri nyt), varmasti synnyttää koko joukon spekulaatioita aasta ööhön. Isän suku on erikoistunut katastrofoimaan ja diagnosoimaan poissaolevia. Yritän varovasti sanoa, ettei sen ehkä ole niin väliä, ja että sukulaiset nyt ajattelevat, mitä ajattelevat, kun ne kuitenkin ajattelevat kielteisesti, onhan se jo nähty monesti. Oikeastaan haluaisin sulkea puhelimen, koska hermostus tarttuu. Tiedän äitiä harmittavan, kun tällä tavoin ryhdyin käytännön alalle, ja heidän pohtivan kuumeisesti, mitä sukulaiset saavat siitä irti. Pelkään myös, että jos joku alkaa horista jotakin lapsenlapsista isälle, jolle lapsenlapsettomuus tuntuu olevan vakavampi paikka kuin äidille, alan parkua tai pudotan skumppatarjoittimen tai jotakin. Tädin juhlissa autellessani kävi juuri sillä lailla: jännitys kävi niin suureksi, että käteni vain päästivät lupaa kysymättä irti kokonaisesta tarjottimellisesta skumppaa laseissaan, ja lasit ja tarjotin syöksyivät näyttävästi rämähtäen lattiaan, ja sitten aloin itkeä ja lähdin rauhoittuakseni kävelemään pariksi tunniksi, joten ei minusta siellä erityistä apua ollut, lähinnä kauheaa sotkua, enkä osannut tietenkään mitenkään edes määritellä asiasta tuohtuneelle äidille, mikä tarkalleen aiheutti tarjottimen putoamisen, paitsi ehkä ajatus, että pitää keskittyä, ettei kömpelyyttään pudota tarjotinta. Huooh.

On niin kummallista, kun joskus toisissa ympäristöissä ihmiset saattavat pitää ja jopa ihailla niitä piirteitä, joista tiedän saavani satikutia kotosalla. (Siis lapsuudenkodissa.) Niin kuin vaikka sitä, että haluan sanoa ei joillekin töille tai että minusta on tärkeämpää tarkkailla omaa jaksamistani ja elämän maistumista kuin uran rakentumista ja tittelien kertymistä. Kunhan tulen toimeen ja pystyn maksamaan laskut, sen pitää riittää. Hierojakoulussakin pelkäsin yritysnäyttöä kirjoittaessani saavani tarkastajilta sapiskaa moisesta asenteesta, mutta mitä vielä, sitä pidettiin terveenä ja realistisena lähestymistapana, osoituksena siitä, että tulen kyllä pärjäämään, meni alku, miten meni. Silti tiedän, että jos näyttäisin yrittäjyysnäytön vanhemmilleni (mitä en aio tehdä), he saisivat välittömästi kauhean syyllisyyskohtauksen ja alkaisivat pohtia ääneen, mikä kasvatuksessani on mennyt pieleen. Sitten he toteaisivat, jos järkyttyisin heidän reaktiostaan, että he rakastavat kyllä minua, mutta eivät ajatuksiani eivätkä käyttäytymistäni. Mikä jättää minut aina saman kysymyksen ääreen: mikä on tuo minä, jota he rakastavat, mutta joka ei selvästikään ole sellainen minä, josta voisin itse saada tietoa. Tai joka ei tunnu olevan vastuualueellani mitenkään. Mutta kylläkin huolialueellani, koska se on juuri se osa minua, jota he pystyvät rakastamaan toisin kuin vastuullisia toimiani.

Ohhoh, ehkä alan päästä tässä löristelyssäni johonkin oleelliseenkin. Ehkä tässä onkin jotain muutakin kuin vatvoksintaa. Nimittäin se, että tarkalleen ottaen se, miten itse toisille näyttäytyy, miten toiset itsen näkevät, ei voi kokonaan sijaita vastuualueellani (onkohan tämä aluemallintaminen vähän köpöä? no, antaa olla...) mutta se kyllä tapaa sijaita vankasti huolialueellani, ainakin jos nuo toiset merkitsevät jotakin itselleni. Koska en tunnu voivan sille mitään, että järkytyn, kun joku, josta pidän ja jonka seurassa viihdyn, jotenkin pöyristyy tekemisistäni tai tavastani jäsentää asiat tai jostakin muusta. Se tuntuu pahalta, vaikka kyseessä olisi silkka väärinkäsityskin. Usein asiat ovat korjattavissa, enkä ole mikään pahin huolenkantaja tästä asiasta, tosiaankaan, vaan aika huoletonkin, ja sillä lailla tuota huolta uhmaava, että saatan tunnistaa huolen, mutta sinnitellä sitä vastaan ja tolkuttaa sille, että heei, tämän ei pitäisi olla mitään vaarallista tai objektiivisesti ilkeää käyttäytymistä, vaikka tämä onkin ehkä jossain mielessä epäsovinnaista tai jotakin vielä hyvin uutta, ja vaikken tiedäkään, miten toinen siihen suhtautuisi, eli jos se häntä järkyttää, hän kertoo siitä, ja sitten voimme yhdessä pohtia, mitä asialle tehdään. Niin on tapahtunut moneen asiaan liittyen, usein ihan puun takaa, niin etten ole etukäteen edes osannut huolehtia toisen pahastumisen mahdollisuudesta, ja asiat on silti saatu ratkaistua. En voi alkaa jättää tekemättä kaikkea, minkä voin uskoa pahastuttavan jotakuta, koska lopulta voisin suunnilleen vain istua paikallani ja haukkoa henkeä pelosta. Ja sekin voisi pahastuttaa jonkun. Ei, anti mennä vain, ajattelen yleensä, ja annan mennä.

Mutta se ei tarkoita, ettenkö tuntisi huolta nahoissani. Epämääräistä huolta, jolle en oikeastaan voi paljonkaan, koska se tyttö, jota toiset rakastavat ja jonka he hyväksyvät, on joku sellainen, jota en oikeastaan edes niin tunne. Ehkä.

No, joka tapauksessa, moodi on nyt jättänyt minut rauhaan. Se liittyy iltoihin, väsymykseen.

Hurmio

Oi sää! Maailmasta on taas tullut tuttu ja lempeä. Se odottaa kehoa lähes samanlämpöisenä, ei tarvitse juuri tarmokkaasti, hieman pakotetusti, liikkua eikä syödä pysyäkseen palelematta. (Paitsi silloin tulee kylmä jos on sisällä ja ikkunaa pidetään auki, silloin vetää ja haluaa ryömiä peitteen alle.) Turkoosissa juostessani en osaa olla ajattelematta, että jos muuttaisin lämpimämpään maahan, voisi ihan hyvin käydä niin, että hurahtaisin semmoiseksi kaikki on tässä, tämä kaikki on suurta universaalia rakkautta ja elämä kyllä kantaa -mystikoksi, joka ei ollenkaan tajuaisi, miten jollakulla voi olla vaikeaa tai miksi toisinaan on aika varma, ettei kymmenen vuoden päästä juuri kukaan näistä, joiden kanssa nyt hilluu, oikein tunnu muistavan itseä ja yhteisiä hyviksi jäsennettyjä kokemuksia. Kyllähän minulla näitä hyvän uhkumisia on välillä muutenkin, etenkin seksuaalisuus virittää sellaisiin tuntemuksiin, tai se, että saa hieroa toista ihmistä tai halata kun toinen itkee, mutta hittolainen, kyllä niihin yleensä tarvitaan jokin selkeä virike, jokin tapahtuma, jotakin hyvin fyysistä kehoilua.

Kesäisin on toinen juttu. Silloin elämä kantaa. Tai hymyilee. Tai silittää ihoa hyvin pehmeästi. Kaikki kauneus saattaa alkaa itkettää ihan ilman mitään erityistä syytä. Hengittäminenkään ei satu, kun ilma on sopivasti valmiiksi lämmitettyä.
.
On kuin liikkuisi suuressa saunassa, kehot raukeavat kuumaan. Tiedän keskusteluista, miten monet ahdistuvat näistä lämpötiloista, mutta sitä on vaikeaa tajuta, koska ei itse osaa kuvitella, miltä tuntuu ahdistua lämpimästä. Ei sellaisesta ole kokemusta. Sitä on yhtä vaikeaa tajuta kuin erään ystävän ahdistusta huoneistossa, jossa hän yöpyi kissan kanssa. Kyse ei ollut allergiasta tai mistään sellaisesta, häntä vain ahdisti se ajatus, että huoneissa hiipi nelijalkainen olento, jonka edesottamuksista hänellä ei ollut varmuutta. Oli ollut mahdotonta nukahtaa, koska kissa pysytteli luultavasti hereillä, vaikka olikin hyvin hiljainen.

Juostessani eteenpäin mietin yksikseni niitä seikkoja, jotka olen saanut selville vasta viime aikoina, kuten sen, miten vähän joillekin ihmisille voivat merkitä esimerkiksi tuoksut ja maut, ylipäänsä nautinto ja elämän pienet, rikkaat yksityiskohdat, joilla oma maailmani on kirjottu niin sankalti, ja miten joillekuille (tunnistettukaan, ulkoakaan asetettu) rutiini ei tunnu enimmäkseen pakkopaidalta vaan pelastusrenkaalta. Noustuani altaasta sulan aurinkoon, bikinit kuivavat, luen Hanif Kureishia. Poppelien varjot luuhaavat vielä toisaalla.

Tartunta & helpottuminen

Kiirettä pitää, ja kuumaa. Mutta tämä kiire tuntuu erilaiselta kuin älytyöläisen kiire. Sanat eivät takerru ja pulpahtele, eikä paikasta toiseen liikkumista kehollisesti tai vaikka vain ajatuksinkin luonnehdi vanha tuttu kuumottava tempo, joka kiristyy päivä päivältä, kunnes maailma juoksee pikakelauksella ja itse koettaa kompuroida mitenkuten mukana vanhan tanssikarhun jäykkyyttään kiroillen. Hoidan käytännön asiat kuntoon, saan avaimen, varaan työhuonetta toivoen, että kaksi eri varausjärjestelmää läpättävät samaa tahtia ja samoja tapahtumia.

Ensimmäiset asiakkaat saapuvat. He sen tekevät, sen hidastumisen, kiireen naamioinnin. Tai onko oikeastaan toimeliaisuus, johon ei liity poltetta, edes kiire? En tiedä, kai tämä on määrittelykysymys. Tunnen poltteen heräämishetkissä, havahdun unesta päivään tutulla tavalla valppaana ja levottomana. Mutta kun asiakas laskeutuu pöydälle seisoaltaan tutkimisen jälkeen, unohdan kaiken palavan. On enää tämä toisen keho, sen hengitys ja tuntu. Hieron aika paljon silmät kiinni. Sillä tavoin on helpompaa keskittyä käsien välittämään informaatioon, kuulla tarkemmin toisen hengityksen ja verenkierron rytmi ja sitten se toinen, hitaampi muljahtelu, jota jotkut väittävät kraniosakraaliseksi rytmiksi. Kun toisen kehomusiikki laskeutuu kunnolla alustalle, minulle käy samalla lailla kuin tanssijoille musiikin hidastuessa ja seesteytyessä. Liikkeeni seuraavat tuota musiikkia, eivätkä vain ne liikkeet, jotka sivullinen voisi nähdä, jos hän avaisi yllättäen hierontahuoneen oven. Myös oma rytmini muuttuu, hidastuu, rauhoittuu.

Kun asiakas lähtee, minäkin haukottelen ja haluan käydä lepäämään. Nyt, kun saan itse päättää ajankäytöstäni, voin myös tehdä niin. Monena päivänä rentouteni käy niin voimalliseksi, että huolimatta monen valittamasta helteestä alan hieman väristä vilusta. Verenpaine on laskenut jonnekin hyvin alas, ja kävelen paita ja housut hiestä märkinä kämpille korttelin päähän, vaihdan kuivat vaatteet, suljen ikkunat ja lurahdan paksun peiton alle unikerälle kissojen kanssa. Nukun paksusti ja unetta nämä raukeudet.

Vompsun tila helpottuu viikon myötä, kuten ounastelen etukäteen. Hän suostuu viimein soittamaan lääkärilleen ja saa luvan nostaa lääkitysannosta. Kaiken huipuksi tapaamme eilen juhlissa toisen pakko-oireisesta häiriöstä diagnoosin ihmisen, ja Vompsu pääsee ensimmäistä kertaa juttelemaan samaa vaivaa elävän ihmisen kanssa. Kymmenisen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen... sen täytyy tuntua ihmeelliseltä.

Neuvottomuudesta

Jos vuosille pitäisi antaa subjektiiviset teemat, tämä nimeytyisi kenties neuvottomuuden vuodeksi. En tarkoita, että olisin nyt sen enemmän eksyksissä kuin aiempinakaan vuosina, luullakseni, mutta nyt jotenkin kestän paremmin tuon harhailun ja haahuamisen havaitsemisen ja siihen huomion kiinnittämisen. Joskus nuorempana saatoin suuttua, jos jouduin tilanteeseen, jossa joku osapuolista sai minut tuntemaan, etten ollenkaan tiedä, mitä voisin sanoa tai tehdä. Suutuin toiselle ja sitten itselleni, koska suutun itselleni näemmä aina jollekulle toiselle suututtuani, tai ainakin, jos päästän suuttumuksen hiomattomana ja pehmentämättömänä ihmisten ilmoille. (Ei ihme, että taannoin akupunktiossa melkein karjuin, kun neula työnnettiin peukkuvarpaan tyveen. "Joudutko joskus nielemään kiukkuasi?" kysyi akupunktiohoitaja. "Tuon tuosta", vastasin.) Nykyään en enää suutu niin helposti, koska hahmotan itseni entistä osaamattomammaksi, eksyneemmäksi ja sattumanvaraisemmaksi. Ei minun tarvitse aina osatakaan sanoa tai tehdä jotain. Saan olla toisinaan myös neuvoton.

Tuntuu, että kun neuvottomuudelle antaa luvan nousta tajuntaan, sitä löytyy miltei kaikkialta. Joskus se tukkii tilanteet sakeudellaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa yksi tuttavani sanoi ilkeästi hyvästä ystävästä, sai minut melkein suuttumaan, mutta sitten tunnistin neuvottomuuden ja hädän siitä, ja annoin niiden vain tulvia ylitseni ja menin ehkä yli siitä, missä aita on matalin, en käynyt haastamaan vaan pysyin jäätävän kohteliaana ja kannastani kiinni pitävänä ja annoin neuvottomuuden upottaa minut jonnekin sisäänsä. Tai tänään, kun kuljimme metsää ja siskokin tuli mukaan, varmaan ensimmäisiä kertoja kun teemme mitään yhdessä, vuosiin, ja sisko ja Fauni ja minä kuljimme pitkällä edellä ja Vompsu jäi jälkeen, enkä oikein tiennyt, mikä hänen oli, koska hän ei vastannut, kun kysyin, eikä vastannut halaamiseen eikä hymyilemiseen eikä mihinkään, ja sisko näytti vähän kummastuneelta, enkä tiennyt oikein, miten olisin asian hänelle sanonut, sanoin vain Vompsun näemmä tänään mököttävän syystä tai toisesta, arvelin hiljaa mielessäni pakko-oireiden taas nostavan päätään, mutta kun en tiennyt, en oikein voinut ääneen vedotakaan niihin. Bussissa matkalla kotiin Vompsu itki, enkä taaskaan oikein osannut tehdä mitään, paitsi pidellä kättä, tai sanoa mitään järkevää. Kai sellaisessa tilanteessa voi vain pysyä itse rauhallisena, mutta ei se tunnu kovinkaan helpolta. Vaikka pintatasolla pystyy pysymään ystävällisenä ja rauhallisena, ei tunnu oikein mahdolliselta käydä jälkeenpäin nukkumaan ja saada unta, vaikka toisaalta on päivän rasituksista aivan uuvuksissa. No, onneksi huomenna ei tarvitse tehdä mitään oleellista.

Olen edennyt tutkimaan neuvottomuuttani niin pitkälle, että hahmotan, miten vähän oikeastaan osaan yhtikäs mitään. En tiedä, miten ja kenen kanssa asun parin kuukauden kuluttua. En osaa arvioida, kuinka paljon hierontoja oma kehoni kestää kremppaamatta. Ja työhuonekin, jonka piti olla varma - nyt on paljastunut, ettei siellä ehkä olekaan oikein syksyllä enää tilaa, mutta sekin on vain ehkä. Toiset ovat laittaneet toivomuskalenteriin jo varaukset, ja varauksia on kaikelle muulle paitsi varhaisaamuille ennen kymmentä ja perjantai-illalle. Toisaalta se voi olla hyväkin juttu, jos en sitten juuttuisi sinne vuosikausiksi, kuten minulla näyttää olevan tapana juuttua suhteisiin ja muihin osa-aikatyöpaikkoihin ikään kuin en oikein ymmärtäisi, että ihmiset on tarkoitettu etenemään jonnekin toisaalle. Huomaan, miten neuvottomaksi käyn, kun kuulen jonkun tekevän pimeää työtä, haluaisin nimittäin tavallaan sanoa suorat sanat siitä, miten paljon me kaikki olemme systeemiltä saaneet ja saamme kaiken aikaa, mutta ei minusta taida olla semmoiseen keskusteluun sitten ollenkaan, ahdistun jo ajatuksesta mahdottomasti. (Uuteen ammattiin valmistuminen on lykännyt minut näemmä tekemisiin sellaisen sosioekonomisen luokan edustajien kanssa, joiden parissa on ihan ookoo tukea harmaata taloutta. Jotenkin huimaa moisen asenteen yleisyys ja siihen suhtautumisen keveys.)

Koetan miettiä sitäkin, mitä oikein haluaisin elämältä, mitkä ovat syviä arvojani, mutta törmään valtavaan tietämättömyyteen ja kyvyttömyyteen haluta suuria asioita, ainakin toistaiseksi. Näyttää siltä, että osaan tahtoa ja haluta lähinnä ruoan kaltaisia asioita. Joskus haluan pitää juhlat, mutta usein jo juhlapäivänä suhtaudun ärtymyksellä päähänpistooni. Ja toisaalta, jos haluan jotakin, mutta sitten vähättelen halua tai muuten sätin sitä typeräksi mielessäni, ei sekään kyllä tee minua mitenkään määräisemmäksi tai lisää itseymmärrystäni juuri kuinkaan, päinvastoin. Prokrastinointi se vasta viheliäistä on! Siispä mieluummin kuitenkin halun seuraaminen ja sitten pettymys. Ehkä jossakin vaiheessa lakkaan haluamasta pönttöjä asioita ihan luonnollista tietä, hitaan oppimisprosessin tuloksena. Sinne saakka on kai vain jaksettava neuvottomuutta oman mielialan säätelyn suhteen siinä vaiheessa kun vieraat saapuvat mekoissaan ja hymyilevinä ja itse on hyväntuulisuudeltaan ampiaisen ja tyylikkyydeltään talviunilta kesken herätetyn karhun tasolla.

Vaikka tietysti välillä oivallankin jotakin. Oivallan esimerkiksi, miksi minua ärsytti yhdessä suhteessani toisen osapuolen sinänsä hyvin rationaalinen suhtautuminen suruuni, ärtymykseeni ja kiukkuuni. Tuossa suhteessa esimerkiksi epätoivoinen parahtaminen ja itku saivat aikaan sen, että toinen otti kaiken huomionsa pois, koska ei halunnut palkita väärää käyttäytymismallia. Tavallaan ajattelen itsekin samalla tavalla, olen kirjoittanutkin monta kertaa huomiolla palkitsemisesta, mutta itkun kohdalla kulkee minussa jokin raja. Kun toinen itkee, en osaa enkä edes halua osata suhtautua häneen koulutettavana, jonka koulutuksen päämäärät ovat minun asetettavissani. Olen oikeastaan vasta nyt alkanut tajuta, miksi minusta tuntui niin pahalta tuollainen minuun kohdistunut koulutus, jonka perustelut sinänsä hyväksyin mukisematta, ja joka sai minut potemaan epämääräistä syyllisyyttä siitä, että näemmä en tahdo oppia käyttäytymään järkevän aikuisesti, vaikka olenkin niin itselleni uskotellut. Mutta ei se ollut oppimista vaan koulutettavaksi alistumista. Ehkä jotkin metodit tosiaan muuttavat käyttäytymistä ällistyttävän nopeasti, mutta entä jos tavoitteet on asetettu tavalla, jota koulittava ei oikeastaan halua? Kuka kouluttaja on riittävän taitava siihen nähden, ettei vain simsalabimteholla kouli toista sopeutumaan omiin oikkuihinsa ja arvoihinsa vaan oikeasti edistää toisen itseymmärrystä ja itsearvostusta? Toivon, etten olisi ollut silloin niin neuvoton, että vain hyväksyin tilanteen ja myöntelin itkua nieleksien, että haluan oppia olemaan itkemättä. Vain sanoakseni jotakin, pää perusteluista pyörällä. En ajattele, että syy olisi ollut toisessa, varmasti se oli ainakin yhtä paljon itsessäni: Itsestään pitäisi osata pitää huolta. Pitäisi olla riittävän jämäkkä ja tunnistaa, kuka suhtautuu itseen empaattisesti ja kuka ei, ja jos jonkun empatia pettää, se pitäisi ottaa puheeksi ja jos se ei auta, reagoida jaloillaan. (Mutta eihän minulle näitä asioita opetettu kotona, kuten ei monelle muullekaan; on liikaa olettaa, että nuoret aikuiset ymmärtäisivät itsestään nämä asiat.)

Joinakin iltoina tuntuu hyvin raskaalta koettaa nukahtaa sellaisen ihmisen viereen, joka on jossakin mielessä niin kaukaiselta planeetalta, että kuuluvuus käy välillä aika heikoksi. (Se tietää sitä, että empaattisena pysyminen käy työstä.) Ihmisen, jonka taipumusta haluta tarkistaa vanaveteensä jäävät ruumisjonot ei ole kovin helppoa ymmärtää. Vompsu on miettinyt nyt useamman viikon, pitäisikö hänen palata Kreikkaan tarkistamaan eräältä rannalta, oliko se hahmo rantavedessä kahvilan luona hukkunut vai kivi. Enimmäkseen hän jo puhuukin hahmosta kivenä, muttei pysty uskomaan päätökseensä määrittää hahmo kiveksi. Tajunta on jo kerennyt kysyä, olisiko se sittenkin ollut hukkuva, ja asia pitäisi päästä tarkistamaan. Asiaa ei muuta sekään, että hukkuva olisi tietenkin hukkunut jo aikaa sitten, eihän hukkumiseen kulu viikkokausia, eikä häntä voisi enää auttaa. Koska voihan hänellä olla esimerkiksi lapsia, joista jonkun pitäisi pitää huolta - esimerkiksi sen, joka olisi voinut pelastaa hukkuvan, jos olisi katsonut kivimäistä hahmoa tarkemmin ja ryhtynyt tilanteen edellyttämiin toimiin. Sekään ei auta, että rantakahvilassa käy varmasti satoja ihmisiä päivässä. En osaa sanoa tähän pakko-oireeseen mitään. En osaa eläytyä koettuun huoleen mitenkään muuten kuin tunkemalla valvemieltä unimetaforaan itsepäisesti - on minullakin niitä unia, jossa olen huolimattomuuttani tappanut jonkun, ja se painaa minua kamalalla tavalla. Mutta niissä unissa hissin vaijeri saattaa olla hammaslankaa ja kavioni voi saada sädemädän, joten metafora kinnaa vastaan. Enkä unissa tosiaankaan halua kenenkään muun tietävän, toisin kuin Vompsu, tai en kai tiedä sitäkään, haluaako hän minun tietävän pakko-oireiden yksityiskohdat, vai vastaako hän vain, kun huolestuneena kysyn, mikä nyt on vialla, että näen kyllä jonkin olevan, ja että voinko jotenkin auttaa, onko mitään, mitä voisin tehdä ja niin edelleen.

Koska hukkuvan kiven tapaus saa minut hyvin neuvottomaksi, se jotenkin painuu piiloon enkä tule ajatelleeksi sitä katsellessani Vompsun ahdistusta. Sen sijaan ajattelen hänen huomenna alkavaa parin vuoden tutkijanpestiään, attribuoin ahdistuksen uuteen alkuun ja kaiken muuttumiseen. Mutta kun puhumme, selviää, että Vompsu pelkää, ettei pysty keskittymään työhön kiven ajattelemiseltaan. En osaa sanoa siihen mitään järkevää, en kertakaikkisen mitään. Sopertelen jotakin mummomaista siitä, että ehkä kannattaa murehtia asioista vasta sitten kun ne ovat kohdalla, mutta onhan huoli tietysti kohdalla jo nyt. Myöhemmin illalla Vompsu sanoo kirjoittavansa kivestä, ja neuvoton pääni tuottaa assosiaation Paleohorin rannalta Miloksesta kerättyihin upean värisiin kiviin, niihin jotka löysimme vahingossa etsiessämme kuumia lähteitä (joita emme löytäneet). Hetkessä pääni läpi laukkaa oranssin kiven tuntu, sen löytyminen suurten kivien välistä vesirajasta, ja olen miltei varma, että Vompsu kirjoittaa upeasta kivestä ajatellakseen jotakin muuta kuin hukkunutta. (Kuuntele nyt, minä olen alkanut sanallistaa sen hukkuneeksi.) Ja kysyn, mistä kivestä, iloisena, ja Vompsu sanoo, että siitä rantakahvilan luona, ja palaan neuvottomuuteen ja koetan hyväksyä sen.

Joskus toivon hetken verran, että joku lähelläni osaisi toivoa sellaisia tämän maailman asioita, sellaisia varmuuksia ja mallinmukaisuuksia, mutta sitten muistan äkisti, etten ole tavannut voida hyvin sellaisessa seurassa.

Kuulostaapa onnettomalta. Mutta ei neuvottomuus ja onnettomuus ole sama asia, ja siksi toisekseen, elämässä on paljon myös huvittavia hetkiä, kuten se, kun tajuan, että saattaisin nyt kolmevitosena olla valmis kommuuniasumiseen, että aiemmin en olisi mitenkään ollut. Se on juhlimisen arvoista, jos mikä! Vaikka tietenkin vähän huvittavaakin, ja hyvä niin. (Huvittuneisuus on muuten aika kaukana neuvottomuudesta.) Ja metsässä, niin, metsässä mikään ei tunnu liian pahalta. Olemme kävelleet metsässä kaiken päivää ja siskon koirat ovat käyttäytyneet miellyttävästi, uteliaasti ja ystävällisesti, niiden pelot alkavat hellittää. Metsässä hahmottaa helposti oman fyysisen haurautensa ja lyhytikäisyytensä. Sen, miten mieli leikkaa kuvitelmissaan hahmot paperinukeiksi kävelemään maisemassa, vaikka hengitys virtaa tosiasiassa kaiken aikaa sisään ja ulos ja jo pian tulee uusi jano.

Koiramuutos

Aiemmin, kun koira on kyläillyt, suru on lassonnut minut piiriinsä lupaa kysymättä. Niin kovasti kuin olenkin iloinnut sen karvaisesta, hengittävästä läsnäolosta, sen tavasta käpertyä sängyn jalkopäähän ja siristellä silmiään, sen säikynujosta urhoollisuudesta, kaikesta siitä, mikä tekee siitä juuri tietyn koiran, tietyn olennon, sen läheisyys on tiennyt vieläkin voimakkaampaa surun, syyllisyyden, epävarmuuden ja epätoivon hyökyä. En tiedä, olenko oikeastaan surrut niinkään suhteen Kissaan katkeamista, tai tietysti olen, rajustikin, mutta siitä on niin kauan jo, että se tuntuu unenomaiselta. Neljä ja puoli vuotta. Paljon vaikeampaa kuin lakata kaipaamasta tietyn ihmisen hyväksyntää ja kosketusta on lakata kaipaamasta tiettyä oloa, elämänvaihetta, uskomusten joukkoa, tiettyjä tapoja reagoida tapahtumiin. Toisinaan huomaan kaipaavani sitä, miten juoksin Kissaa vastaan ovelle aina hänen palatessaan kotiin. En osaa kuvitella tekeväni niin kenellekään enää. Ja kaipaan nurinkurisesti sitäkin, miten päivät kadottivat nimensä ja muuttuivat tasapaksuksi massaksi, joka alkoi heräämisestä onnellisena, koirien ulkoilutuksesta, kissojen ruokakuppien tarkastamisesta, gradun tekemisestä, sitten taas ulkoilusta, haaveilemisesta sängynpeitolla maaten, kaikesta sellaisesta... muistan hämärästi, että aikaan liittyi hankaliakin asioita, kuten polvikivut, joiden kanssa oli välillä vaikeaa jaksaa, kun ei pystynyt istumaan luentosalissa tuntia vaan olisi halunnut nousta oikomaan polvia kivusta, mutta ei rohjennut tehdä niinkään, koetti vain istua ja sitten jätti luentosarjan kesken, kun ei enää kestänyt. Sitä aikaa luonnehtii kummallinen itsestäänselvyyden utu, jonka tiesin pettävän jossakin vaiheessa, tiesin sen vähintään unissa, mutta silti takerruin siihen enkä halunnut kurkistaa sen taakse, en jotenkin jaksanut siinä tilassa. Joten kasvatin chilejä ja pelargoneja, kurpitsoita ja mangoldeja ja hoidin viittä eläintä ja koetin uskotella itselleni, että unet ovat vain unia. Kun koira tulee kylään, muistan sen äkisti, koska koira on peräisin siltä ajalta.

Aiemmin muistojen tulvahtaminen on aiheuttanut tosiaan epämääräistä huonoa oloa, jossa sekoittuu suru niin pitkän ajanjakson menettämisestä, ikään kuin kaikkea elettyä aikaa ei jossain mielessä menettäisi, joskus vain muutos on ryskyvämpää ja kenen tahansa aikajanalle paikannettavissa, ikään kuin elämäntavat ja näkymät eivät muuttuisi muutenkin, ja sitten tuon surun kanssa tosiaan tyrmistys ja syyllisyys ja epävarmuus siitä, saako niin tehdä, saako muka vain tuntea, ettei kestä enää jossakin tai jotakin, että tukehtuu hengiltä, saako silloin lähteä ja jättää taakseen niin paljon. Etenkin eläimet. Saako lähteä vaikka joutuu toteamaan, ettei kaikkia eläimiä oikein pysty sovittamaan uuteen elämäntyyliin, koska ei ole varaa suurempaan asuntoon ja koira pelkää rapun ääniä ja tuntuu elävän onnellisemmin eksän luona. Onko koira jotenkin vihainen, mietin, mutta näin, ettei se ole, ja se tuntui vielä kurjemmalta. Se vain otti vastaan, mitä sai, ja hyväksyi sen ilolla. Niin täydellistä, että sitä itse miltei masentui sen takia, ettei itse pysty samanmoiseen, että aina välillä jää tuijottamaan tyhjään kesken töiden tai syömisen tai keskustelun ja kysymykset kiertävät tuttua kehäänsä vailla toivoa vastauksista.

Nyt tällä kertaa suru ei ole tullut. Hiivin jotenkin varpaillani ympäriinsä, pelkään sen pulpahtavan taas jostain ja litistävän alleen. En tiedä, mitä on muuttunut. Joka tapauksessa herään tyytyväisenä ja otan remmin ja koira kiskottelee ja jolkottaa eteiseen ja livahdamme yhdessä aamuun, eikä siinä sen kummempaa.

En osaa kuin arvailla. Sitäkin huonosti. Huvitun sopimattomasti siitä, että nythän on tosiaan tullut hyvinkin pian, muutaman kuukauden sisään, kuluneeksi se "puolet suhteen pituudesta", jota jotkut pitävät suhteesta yli pääsemiseen vaadittavana aikana noin niin kuin todella karkeana nyrkkisääntönä. Mutta minusta tuntuu, etten ole niinkään pääsemässä tietystä suhteesta irti ja sen loppumisesta järkyttymättömäksi vaan että jotenkin koko käsitykseni ihmissuhteista on vähitellen liikahdellut suuntaan, jota en olisi varmasti mitenkään osannut hyväksyä tuossa pitkässä suhteessani. Silloin oletin jotenkin tietäväni tarkemmin, millainen olen ja mitä voisin kestää ja mitä tarkalleen haluan. Halusin onnistua parisuhteessa, osata elää onnellista elämää jonkin muotin mukaisesti. Se on aika vaikeaa, kun lähimmät ystävät eivät juurikaan harrasta vastaavanlaisia asioita, eivät ainakaan pitkissä suhteissa. Ja taas ne, joilla on pitkiä suhteita, usein tuntuvat hyväksyvän lasten tulemisen ja ahdistavan lapsiperheilmapiirin, niin ettei heistäkään oikein saa viitettä omille pohdinnoilleen. On kuin nyt olisin jotenkin enemmän kotonani, muodottomassa epävarmuudessa, joka pakottaa kuuntelemaan, miltä tuntuu tässä ja nyt, ja hyväksymään nuo tunteet omalla tavallaan valittuina, ja sikäli luontevina ja siedettävinä.

Tuntuu hirvittävän hyvältä, että koiran seurassa voi tuntea iloa ja luontevuutta ilman läpi puskevaa surua.