maanantai 9. marraskuuta 2009

Vuosia sitten, kesällä

Saan käsiini vihkon, johon olen kirjoittanut ja piirtänyt matkatunnelmiani kesällä 1997. Olin ehtinyt unohtaa sellaisen asian olemassaolon täysin, mutta tässä se nyt on, orvokkikantinen pehmeä pieni vihko, taskuunsopiva. Olen piirtänyt ja kirjoittanut osin vesiliukoisella, osin vettäsietävällä tussilla. Olen piirtänyt surravintola Szufladan (jossa nykyään näytetään tarjoavan afrikkalaista ruokaa, ihmeellistä, että noin ihmeellinen teemaravintola on pysynyt pystyssä näin pitkään; muistan äkisti vihkoa silmäillessäni pitkät, kapeat lasit, kuin koeputket, joista joimme poikaystävän kanssa munalikööriä) valaistut porttikongiseepranpäät, Varsovassa jonkin kahvilan terassin ja interiöörin detaljeja, kirjoittanut Varsovan eläintarhan eläimistä ja Wisla-joen tulvasta, joka vei laivahostellin, jota etsimme jonkin tunnin kahden sillan väliltä. Olen kirjoittanut muutakin, synkeää yksinpuhelua junassa poikaystävän nukkuessa, siitä miten vain joku viisikymppinen voisi pitää kaksikymmentäkaksivuotiasta nuorena ja elämä edessä häämöttävänä. (Nauran tälle jonkin aikaa hilpeästi.)

Olen kirjoittanut siitäkin, miten jokainen parisuhde on tärkeistä periaatteista ja omista kiinnostuksenkohteista luopumista ja sikäli huoraamista. Kas vain. Erehdyn aika säännönmukaisesti näemmä sen suhteen, missä vaiheessa olen käynyt kriittiseksi asioille. Muistan helposti, että olen ollut tyytyväinen ja luopunut miltei kaikesta jotenkin sinisilmäisesti, mutta ei se olekaan mennyt lainkaan niin. Olen ollut kaiken aikaa noista asioista voimakkaan ahdistunut, ihan samalla tavalla tai oikeastaan vielä voimakkaamminkin kuin nyt. (Ei minusta enää läheissuhteen tarvitse olla huoraamista.) Ja silti olen tahtonut muokata itseäni tuollaiseen parisuhteelliseen suuntaan, teksti heijastaa, miten voimakkaasti olen pelännyt rikkovani toisen, jos en tee niin. (Ja sitä ennen olen tietysti pelännyt, että toinen menee rikki, jos rakastuu minuun, ja olen säälinyt häntä kaikesta hänen osoittamastaan kiinnostuksesta, koska olen kuitenkin läheissuhteissa yhtä luotettava otus kuin sotanorsu parat - vauhkoontuneena aika arvaamaton ja karmea ilmestys: "Norsut eivät eduistaan huolimatta olleet täydellisiä. Saatuaan vammoja tai niiden ratsastajan kuoltua norsut saattoivat vauhkoontua aiheuttaen vahinkoa niin omille kuin vihollisille etsiessään pakoreittiä. Niiden laaja vauhkoontuminen saattoi aiheuttaa kummalle tahansa osapuolelle huomattavia vahinkoja.")

Aika jännittävää. Lienenkö lainkaan muuttunut, paitsi ehkä leppoistunut? (Muistan kyllä kaksikymmentäkaksivuotiaana nauraneeni hilpeästi sille, mitä kirjoitin ollessani kuudentoista, joten ehkä leppoistuminenkin on harha.)

Joka tapauksessa matka on synnyttänyt seuraavan pohdinnan, joka erottuu kaikesta tunnelmoinnista ja suhdeangstauksesta uteliaana ja levollisena (ja tuijottaa häivähdyksen verran tähänkin hetkeen ikään kuin tietoisena siitä, minkä kiinnostuksen motivoimana vihkoa myöhemmin luetaan) kierähtääkseen sitten takaisin suhdeangstaukseen:

Osittain matkan viehätys on siinä reaktiossa, jonka tuntematon tuleva potentiaalisesti aiheuttaa - ja siinä, minkä tuntematon yleensä aiheuttaa. Voidaan puhua pelosta tai ainakin valppaudesta. On huomattava kuitenkin myös tuttuuden odottaminen, oletus siitä, että pian tietyt muodot käyvät tutuiksi ja asettuvat paikallistajun kulmakiviksi. Majakat on luotava. On oltava toimiva. Huomaaminen ei voi olla passiivista.

Se vain automatisoituu ja sen antaa automatisoitua; aikuisuuden pahe. Lapset yrittävät vääristää havaintonsa mekaanisesti. Aikuiset turvautuvat kemikaaleihin.

Lapsuutta kohti on sen vuoksi helpompi tuntea sympatiaa. Aikuisuutta ei voi vihata, mutta sitä voi säälitellä.Ihmettelyn loppu ei ole sidottu mihinkään muuhun kuin omaan itseensä. Mutta ihmettelyn loppu sitoo useita asioita, kuten urafatalismin, välittämättä jättämisen. Ihmettely, päinvastoin kuin usein ajatellaan, kohdistuu saman-, ei erilaisuuteen. Eksotismi on aikuisuutta, halua olla jotakin muuta kuin on. (Gastronomia a la Feuerbach.) Lapsuus siirtää kaikkeen omaa todellisuuttaan, aikuisuus yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita, kuten että eri eläinlajit eivät ymmärrä toisiaan.

Luulen tienneeni, mitä Varsovan eläintarhan itkevä, itseään aidan läpi änkeä yrittävä apina tunsi. Se tahtoi pois. Tahtoa pois pääsemättä on kamalaa. (Poikaystävä) A. sanoi, että sellaiselle eläimelle pitäisi järjestää terapiaa.

Ihmisille pitäisi järjestää terapiaa. He nauroivat apinan neuroosille. Typerät, karvattomat, vaatteelliset apinat. Väittäisivätkö he muka elämänsä olevan neuroositonta tai että neuroosit ovat naurettavia? Tietenkin kulttuurimme yrittää opettaa meitä nauramaan pettymyksillemme, mutta se ei yleensä onnistu helposti ennen kuin jonkin ajan kuluttua, ja silloinkin jää epäselväksi, onko nauru vain hysteerisen epätoivon ilmaus.

...

Eilen illalla pelkäsin hajoavani. A:n seura saa minut suuttumaan itseeni, piirteisiin, joista normaalisti pidän. Se huolestuttaa, mutta toisaalta, olemme varmasti olleet yhdessä liian kauan ottaen huomioon saavuttamamme läheisyysasteen (siis saavuttamattomuuden). Tuntuu jälleen, että olemme liukumassa erilleen ilman, että mikään pysäyttäisi sitä prosessia. Me muutamme yhteen asumaan, se tietenkin saattaa tehdä kaiken vaikeammaksi. Ikävöintiä. ... Yksinäisyys kiertyy itsensä ympärille, kunnes on pelkästään epäselvää, onko sillä lainkaan alkua, loppua, parempaa ja huonompaa puolta. Yksinäisyys = kaksin.

Ei kommentteja: