Valohoitoa

Ihanaa, mikä valo! Jo vesijuostessa ystävän kanssa aamulla kirkkaus vuoti ikkunasta veden pintaan, sen läpi juostessa piti melkein sulkea silmät. Raitiovaunussa kohti kotia - oli kiire, tiesin että on päivän ainoa mahdollisuus nähdä mies ennen kuin hän joutuu töihin ja palaa sieltä nukkumaanmenoaikaan, loppuun viirattuna - näin tutun, juttelimme hetken. Auringosta, totta kai. Mietin, missä vaiheessa tutuntutuista tulee tuttuja. Kai sitten kun heidän kanssaan on kerran jutellut aiemminkin ilman tutun läsnäoloa? Ei, ei minulla ole tähän sääntöä, ainakaan vedenpitävää, mutta noin sen itse sanoisin suunnilleen menevän.

Makasimme miehen kanssa sängyllä valosta sikkaralla, söimme täysyväriisistä ja purjosta keitettyä vatsantotutuskeittoa, nautimme läheisyydestä ja puhuimme paljon siitä, miten vähän olemme ehtineet vain olla. Tai siis, minä kerkiän kyllä vain olla ja ajatella ja kävellä, mutta miehellä on viimeinen yliopistokurssi meneillään ja se on aika tiivis ja vaikea, hän laskee laskujaan melkein kaikki vapaa-ajat ja koska se sujuu paremmin kampuksella, hän on yleensä siellä. Näemme vasta iltaisin, kun molemmat ovat väsyneitä ja kärsimättömiä ja tahtovat vain päästä nukkumaan. Kuinka kauan elämä voi jatkua tällaisena? Vielä kuukauden, sanoo miehen lukujärjestys. Mies oli sunnuntaina lukenut vähän blogiani ja havahtunut siihen, että olen olemassa ja ajattelen ja hermostun ja ilahdun silloinkin kun hän on siellä koulullaan laskemassa laskemistaan. Hän on ollut aika uppoutunut kurssiinsa.

Olen tietysti huomannut sen, mutta olen aika taitava keksimään tekemistä itselleni. Nytkin tänään kävin miehen lähdettyä katsomassa kasvitieteellisessä puutarhassa, olisivatko lumikellot jo nousseet. Eivät olleet, maa oli vielä lumen ja sohjon ja jään peitossa siinä, missä ne kasvavat. Mutta etelään viettävä rinne oli sula jo, ja strobusmännyn juurelta ylös killitellen taivas näytti kumman kesäiseltä. Lisäksi polut olivat vähän hyllyviä ja niissä juoksi puroja. En voinut tietenkään olla auttamatta kevättä (ja polkujen kiinteytymistä - ja samalla kurastin kengät perinpohjaisesti). Puutarhan jälkeen läksin kävelemään Kaivaria kohti ja kävin Ursulan terassilla yrttiteellä, koska yhtämittainen aamusta saakka liikkuminen tekee janoiseksi. Ursulassa on nykyisin kannussa haudutettua rooibosta, ja sitä saa santsatakin. Hyvää palvelua, kun aika monissa kahviloissa saa yrttiteekysymykseen vastauksen "joo on meillä tota vihreetä teetä".

Selvisin kävelyltä kotiin vasta viiden maissa, ja sitten menin kirjastoon palauttamaan kirjoja ja dvd-levyjä ja hakemaan saapuneita varauksia. En oikeasti ymmärrä, miten selvisin niinä vuosina, kun minulla ei ollut kirjastokorttia. Kirjasto lisää elämänlaatua tavattoman paljon! Nytkin löysin varausteni lisäksi kirjan, jossa kerrotaan eri kasvisten terveysvaikutuksista. Minusta on ihan hurmaavaa lukea, mitä kaikkea hyödyllistä saankaan elimistööni syödessäni tattaripuuroa perintömustikoilla! Katselin myös vähän Anne Tylerin romaaneita, joita minulle on suositeltu, mutta jotenkin en nyt ole romaanituulella, koska on niin monta hyvää tietokirjaa luettavana ja lainassa.

Kotiin päästyäni luin tietysti sen kasviskirjan kannesta kanteen. Palaan siihen vielä varmasti usein. Aina välillä on hyödyllistä päivittää tietämystään. Innostuin jotenkin valtavasti siitä, miten paljon kaikkia ihania kasviksia on ja miten kohta on taas kylvöaika ja että kylvöjä suunnitellessa voisi pitää mielessä myös terveysseikat - ja se on aika helppoa, koska kaikilla kasviksilla on omat terveysvaikutuksensa! Mutta jotenkin erityisesti olen nyt vaikuttunut kyssäkaaleista ja talvikurpitsoista ja punalehtisistä salaateista. Ja avokadosta. Harmillista, ettei avokado kasva avomaalla!

Tuntuu kauhean hauskalta saada syödä. Vaikka nyt on tietysti edettävä varovaisesti, vatsaparka ei ole tottunut suuriin tömäytyksiin. Söin äsken kypsän, mehevän tomaatin ja ihmettelin sen erinomaista, makeaa ominaismakua. Tomaatti myös tuntuu todella nautinnolliselta suussa. En oikein malttaisi odottaa sitä, että pääsen kohta iskemään alfalfan ituihin. Mutta vatsa on vielä tomaatista aivan ähkytännä. (Se olikin sellainen todella suuri tomaatti kyllä.) Ei auta kuin odotella ja juoda varovasti yrttiteetä.

On vaikeaa olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen, vaikka eilen illalla minulla olikin kurja olla ja tunsin itseni kauhean hankalaksi ihmiseksi, kun en vain osaa haluta elämältä sitä mitä tämänikäisiltä naisilta oletetaan ja mitä niin monet muuten mukavat ihmiset osaavat, lapsia ja ruuhkavuosia, ja ahdistuin kutsusta, jonne menijät kaikki muut ovat juuri synnyttäneitä tai raskaita, enkä löytänyt itsestäni mitään halua mennä sinne vaikka pidänkin kaikista kutsutuista yksitellen - minusta se olisi täysi katastrofi: joko minulla olisi näyttävästi kurjaa tai sitten polkisin itseäni ja minulla olisi piilotetusti kurjaa ja vetäisin vain reipasta iloista roolia ja ehkä jossain vaiheessa suuttuisin kipakasti, tai sitten toiset joutuisivat tai siis jotenkin vain päätyisivät koko ajan olemaan varovaisia ja hissuttelemaan ilmaisuissaan, koska he kaikki kyllä tietävät, miten ahdistavina ja pelottavina koen perheellistymisen prosessit; joka tapauksessa se tapaaminen sujuu epäilemättä parhaiten, jos en ole mukana, ja niinpä olen päättänyt olla menemättä mammagatheringiin - ja mielessäni pyörivät itsepäisesti toisen ystävän sanat, että ehkä onkin niin, etten edes halua yrittää olla perheellisten ystävä, heräsin siihen monta kertaa yön aikana ja olin huolissani siitä, että onko tosiaan niin vaikken oikein tajuakaan sitä tietoisella tasolla, mutta tänään nuo sanat ovat menettäneet merkityksensä, koska olen ehtinyt kävellessä ajatella ja tajuta, ettei se ihan niin ole. On ihan eri asia jutella yhden tietyn ryhmän edustajan kanssa erikseen, siinä on ihan toisella tavalla mahdollista hakea yhteistä pohjaa, kuin tunkea itsensä tilanteeseen, jossa toisten ryhmäinto on (aivan ymmärrettävistä syistä) huipussaan ja jossa itse on ainoa ulkoryhmäläinen, ja sellainen vielä aika itsepäisesti ja varmasti siitäkin huolimatta, että aivot piippaavat koko ajan "virhe". En pidä sellaisista itsetietoisuuden tiivistymistä. Kommunikoin ihmisten kanssa mieluiten sillä lailla että jaksan pysyä joustavana ja empaattisena ja kuuntelevana eikä minun tarvitse mennä sellaiseen defenssiin, että istun kuvaannollisesti sormet korviin tungettuina ja olen vihainen siitä, etten ole osannut välttää näin ilmeistä paskanakkia. Olisi tietysti kätevää olla täydellinen ja kaikesta ärsyyntymätön, mutta se taitaa olla turha toive!

Aurinko on kyllä kummallinen lääkitsijä. Se, mikä tuntuu iltaisin ihan mahdottomalta itkuisuuden ja pelokkuuden ja ahdistuksen spagettioksennusvuorelta, purkautuu aamulla ja päivällä aika helposti selkeisiin yksittäisiin tekijöihin. Mutta hitto että omista rajoistaan kiinni pitäminen on kauhean vääntämisen ja itsetutkiskelun takana. Ei kai se osoita muuta kuin sitä, miten monesti varhaiset yritykset asettaa omat rajat on kyseenalaistettu, kielletty tai tehty naurunalaisiksi. Tai on saatu vain raivokohtaus, ja vähitellen on itse käynyt säikyksi ja alkanut ounastella, että on parempi olla katkera omasta kyvyttömyydestään pitää puoliaan ja vihata itseään sen takia kuin tuottaa toisille kenties levottomuutta tai mielipahaa. Tai varhaisemmassa muodossaan: että on itse hirviö, että oma tahto on jotenkin paha ja hirviömäinen ja tuottaa pelkkää surua ja riitaa ja että siksi se olisi vaimennettava. (Mikä vie aika lähelle itsen eliminoimista.) Mutta toisaalta, rajoista kiinni pitäminen tuottaa vain kenties mielipahaa ja sekin on yleensä hälvennettävissä... yleensähän ihmiset kyllä ymmärtävät, kun jonkin asian selittää, mutta silti aika usein huomaan, että uskon ainakin heti jostakin levottomaksi tultuani jääräpäisesti, että ei, he eivät haluakaan ymmärtää, että he varmasti loukkaantuvat, ja niin edelleen. Se on kyllä rasittavaa! Olisi paljon mukavampaa, jos ensireaktio olisi, että loukkaantuvat jos loukkaantuvat, että se on toisten valinta, jos itse kuitenkin tiedän tarkastelleeni tilannetta monelta näkökannalta ja tehneeni huolellisesti skenaarioita ja päätyneeni lopulta mielestäni parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun kaikkien kannalta.

Onneksi on aurinko ja aurinkokäveleminen, linnunlaulu ja lumesta sulavan veden äänet. Niiden avulla on helppoa virittyä toiveikkuuteen ja päättää tuosta noin vain, yön vatkuttamisen vastakohtana (tai ehkä sen alustamana), että kylläpä vain, minulla on myös oikeus kieltäytyä jostakin kutsusta, vaikka ihmiset kuinka huolestuisivat ja pyörittelisivät päitään. Eivät he voi päättää minun puolestani, koska eivät he elä tätä kehoa eivätkä joudu kuuntelemaan näitä tunteita. (Ja samalla tavalla, minä en voi päättää heidän puolestaan heidän reaktioitaan ja tunteitaan: ne ovat heidän asiansa. Mutta on aika vaikeaa olla ottamatta kannettavakseen toisten reaktioita, suhtautua niihin rohkeasti ja toiveikkaasti.)

Ehkä silläkin on osuutta asiaan, että olen saanut syödä. Huomaan syömisen tuovan itseeni päättäväisyyttä ja tarmokkuutta. Tuntuu, että voisi kävellä maailman ääriin saakka ja lukea kaikki kirjat ja kuunnella vielä kerran elokuvan soundtrackin.

Ja sitten nyt on äkkiä taas yö ja pimeää... mutta se tuntuu levolliselta ja hyvältä. Saa nukkua, luksusta viime yön jäljiltä.

Yleensä olen ollut väsynyt pimeän tullen, mutta nyt olen aika energinen ja hyväntuulinen ja huomaan miettiväni jo huomista päivää ja sen haasteita. Ja ajattelen niitä pienenpieniä reikiä lumihangessa, joihin kurottui joidenkin perennojen pienenpieniä lehdenalkuja vihreinä kuin mitkä. Ehkä ystävä on oikeassa: ehkä kohta voi nähdä krookustenkin kukkivan!

Viimeinen paastopäivä

Olen tänään mainiolla ja pirteällä päällä. Vesijuoksen puoli tuntia, istun pitkään saunassa, kävelen uimahallilta kotiin kaupan kautta. Ostan kaupasta kaikkea kivaa, mitä voin lähipäivinä varovasti maistella totutellessani kiinteään ravintoon takaisin: luomupaprikoita, alfalfan ituja, maustamatonta soijajugurttia... Minua ei edes heikota!

Eilen illalla kyllä heikotti. Menin joogatunnille hyvillä mielin ja pahaa aavistamatta, mutta puolentoista tunnin sessio paljastuikin aika raskaaksi keholle, joka selvästi oli jo illan takia energiatasoltaan jokseenkin nollissa. Salille käveleminen oli vielä ihan kivaa, mutta jo ensimmäisissä aurinkotervehdyksissä silmissäni alkoi sataa taas sitä lumisilppua, hohtavia hiveniä, minun oli vaikeaa nähdä sieltä pyryn takaa kämmeniäni, jotka olivat yläruumista kannattelevina harosormisina tukina joogamattoa vasten. Kun teimme avaavia harjoitteita syvähengityksen tahtiin, jouduin koko ajan hokemaan itselleni: rauhoitu, rauhoitu, et sinä tähän kuole etkä edes pyörry, varpaat vaan heilumaan. Enkä pyörtynyt, mutta aika lähellä kyllä kävin sitä rajaa. (Lukioikäisenä pyörryin usein aamuisin, joten tunnistan kyllä sen olon varsin hyvin. Olen herkkä pyörtymään, se tuntuu raivostuttavalta. Mikään ei ole nolompaa kuin pyörtyä julkisella paikalla.) Kun olimme pitkissä pakaravenytyksissä lattianmyötäisenä, pää alaspäin rentona retkottaen, istumaan nouseminen sumensi jo silmät siihen malliin, että oli laitettava pää vielä hetkeksi alas ja sitten pumppauduttava asteittain sieltä ylös.

Tunti loppui jossain vaiheessa ja kiskoin helpottuneena vaatteet päälle ja join paljon vettä. Kotiin käveleminen tuntui kauhealta, sydän hakkasi ja hengitys ei meinannut kulkea lainkaan. Ajattelin jo, että saanko nyt jonkun sydänkohtauksen ja onko suolatasapainoni tosissaan jo niin vinksallaan muka, ja olin jotenkin samaan aikaan ylpeä ja huolissani: huolissani, koska olin mielestäni kyllä kuunnellut kehoani, mutta nyt keho oli aivan kauhunkankea eli jokin oli mennyt ohi korvieni, ja sitten toisaalta ylpeä, koska minusta on mukavaa vähän koetella tahdonvoimaani ja osoittaa itselleni, että tahtoessani pystyn kyllä sietämään epämukavaakin oloa. (Tunnen helposti, että päästän itseni kovin helpolla vähän kaikessa ja että olen siksi kauhean veltto eettisesti. Voisinhan vaikka ryhtyä fennovegaaniksikin ja kulkea kaikki matkat pyörällä, esimerkiksi kiirastorstaina pyöräillä Kuopioon tai sitten lykätä matkaa sinne asti että on paremmat kelit. On jotenkin vähän löysää syödä välillä kananmunia ja vuohenjuustoa ja ajaa huristaa junalla pitkiä matkoja. Ja se, että olen syönyt niin, että lihoin pari kiloa ihan turhaan, sekin on pois yleisestä hyvinvoinnista, se tuntuu kauhealta; etten vain tee itselleni karmean tukkoista ja turpeaa oloa vaan että myös turhaan kuormitan planeetan kestokykyä, siinä on jotakin kauhean ajattelematonta. Mutta toisaalta tiedän, etteivät eettisyyden äärimmilleen ponnistamisen kokeilunikaan ole saaneet minua hyvinvoivaksi, oikeastaan päinvastoin. Villeimmässä vaiheessa luovuin jopa ulkomaisista mausteista ja uutin äikätatista rypsiöljyyn pippurinkorviketta. En voi suositella.)

Onneksi Vompsu ja Nasu tulivat minua kävellen vastaan, ja kun näin heidät, ahdistuksen pahin kärki katkesi: tiesin, että jos tilttaan, teen sen ainakin hyväntahtoisessa seurassa. (Joskin se nyt varmasti olisi aika pahaksi Vompsun pakko-oireille. Hän pelkää jo nyt sitä, että mitä jos sitten joskus kuolenkin häntä ennen. Se tuntuu minusta niin kaukaiselta ja hullulta pelolta, mutta toisaalta, häneltä ei ole kuollut yhtään lähiomaista, joten hän ei osaa lainkaan tietää, miten siihen reagoisi. Olen koettanut lohduttaa Vompsua sanomalla, että läheisten kuoleminen on onneksi semmoinen asia, jota hän saa todennäköisesti ylen määrin harjoitella ennen kuin oma vuoroni tulee. Olen nimittäin naimisiin mennessäni päättänyt, että jos vielä joskus saan kovin vahvoja impulsseja kävellä raitiovaunun alle yleiseksi parhaaksi, menen kuitenkin ensin mielenterveystoimistoon Vompsun takia. Minulla on velvollisuuteni häntä kohtaan. Muut tuttavani eivät sen sijaan viritä tuollaista velvollisuudentunnetta; en halua antaa heille valtaa näin tärkeässä asiassa.) Sekin helpotti, että sain sanottua ääneen, miten karsean huono olo minulla oli. Kummallista, miten parin sanan avautuminen muuttaa paljon!

On hirveän mielenkiintoista, miten erilainen olo tänään oli vesijuostessa, vaikka molemmilla kerroilla mehutankkauksesta oli suunnilleen sama aika, ja itse asiassa tämä aamiaismehu on määrältään ja kaloreiltaan vähäisempi kuin lounas, johon sentään kuuluu kasvislientäkin. Ehkä se kuvastaa korostetusti sitä, minkä muutenkin tiedän päivistäni: Aamuisin jaksan vaikka mitä, mutta illat ovat kamalia. Iltaisin ei juokse ajatus eikä tanssita. Iltaisin en jaksaisi nähdä ihmisiä enkä liikkua. Tapaamiset kello 17 jälkeen ovat pääsääntöisesti yhtä tuskaa. Sen sijaan tapaamiset aamuseitsemältä ovat varsin jees. Toivottavasti pääsisin nyt hierojakouluun; hierojana voisin todennäköisesti järjestää päiväni niin, että varaisin parhaan ajan eli sinne aamuyhteentoista tai jopa puoleen päivään saakka, itselleni ja liikkumiselleni, ja sitten se melkohyvä voisi olla asiakasaikaa. Voi tietysti olla, että tämä on täysin hypoteettista hurisemista ja hierominen osoittautuukin niin vaativaksi asiakastyöksi, että se on tehtävä nimenomaan aamuisin. Toisaalta esimerkiksi kirjallisten töideni valossa tiedän, että laajamittainen hyvinvointini pysyy paremmalla tolalla, kun liikun silloin, kun minussa on paljon energiaa, eli heti aamulla - sillä lailla ilta siirtyy konkreettisesti kauemmas, vireyteni kantaa pidemmälle ja siedän paremmin iltakohtaamisiakin. Liikunnan antaman jaksamisen tunteen todella huomaa!

Tuntuu kauhean jännittävältä, että saan kohta syödä 2/3 desilitraa mustikkasosetta! Minun ei oikeastaan tee kauheasti mieli, ja se on askarruttavaa: ennemmin paastotessani ruokafantasiat ovat olleet jotenkin läpitunkevampia. Nyt taas kun kävin kaupassa, suurin osa näkemästäni ruoasta etoi minua jollakin lailla: niin kiinteää, niin täyden ähkyolon tekevää, niin suolaista, niin makeaa... alfalfan idut olivat oikeastaan ainoa asia, joka houkutteli, mutta ostin kuuliaisesti myös purjon purjo-täysyjväriisilientä varten sekä sitä soijajugurttia, josta saan maitohappobakteereita. Ja paprikoita, koska rakastan meheviä punaisia paprikoita ja sitten kun ruokaantotutteluvaiheessa iskee nälkä, on hyvä, että minulla on tuollaista kevyttä ja terveystekijöitä tulvivaa, aromikasta pureksittavaa. Olen kuitenkin muutenkin ajatellut, että nyt paaston jälkeen en mene takaisin siihen raivostuttavaan iltatapaani, että naksin suklaalevystä jopa rivillisen suuhuni (se on aivan liikaa, olen siitä tuntikaupalla tukossa) tai teen jättiläismäisen voileivän. Ajattelin syödä keveästi ja leivättä ainakin tuonne pääsiäiseen saakka.

Pääsiäisen me vietämme vieraisilla, joten en osaa sanoa, mitä ruokaa siellä sitten on. Ajattelin kuitenkin ottaa mukaan tattarihiutaleet... heh, on minullakin turvaruokani. En haluaisi olla hankala vieras mutten myöskään tahtoisi syödä pashaa (onneksi melkein kukaan ei osaakaan tehdä sitä vegaanisena... eikä ainakaan semmoisena vegaanisena & vähärasvaisena, jota minäkin suostun syömään; semmoinen peruspasha on ollut mulle aina liian voinmakuinen, yök) enkä pullia tai leipää tai muuta sellaista raskasta. Vaikka voihan tietysti olla, että mieli muuttuu. Mutta nyt on niin hyvä olla, että soisin pysyväni terveellä ruokavaliolla enkä vain hinkuvani kaiken maailman rasva-, lisäaine-, suola- ja sokeripommeja, kuten olen talven yli tehnyt, ja viime kesänäkin.

Luulen, että se kesän stressisyöminen johtui häistä, minulle se naimisiin meneminen on edelleen jollakin tavalla vaikea asia, vaikka se tuntuikin ihan kivalta ja avartavalta jollakin tasolla vieraudessaan - minulle on hirvittävän tärkeää saada itselleni riittävästi tilaa ja aikaa, vapautta ja omia unelmia, ja naimisiin meneminen suhteutui tietysti myös tuohon tarpeeseen ja tuntui siksi jollakin tavalla vähän häpeälliseltä ja kenties jopa vastuuttomalta. Olen oikeastaan vasta nyt oppinut tajuamaan tämän vapaudenkaipuuni selkeästi, ja saanut äidiltä vahvistuksen siihen, että olen aina ollut varsin hyvinvoiva, jos minulle taataan tuo tila, mutta että muutun helposti ahdistuneeksi, jos minua ahdetaan liikaan ihmiskontaktiin. Äiti ja isä sekä muut lähisukulaiset olivat kovin hämmästyneitä ja aika huolissaan, kun menin naimisiin. Eivät he olettaneet minun haluavan mitään semmoista ikinä-ikinä. Ja vaikka olin viime kesänä vähän pahastunut siitä, että he suhtautuivat niin epäröiden kaiken ilonsa lomassa, minun on myönnettävä, että heidän huolensa eivät olleet turhia ja että on aika stressaavaa tajuta olevansa naimisissa, kun ei ole ikinä halunnut sellaista naimisissa olon stereotyyppielämää, kaunista kotia ja pyöräköitä penskoja, essu edessä pullien pyörittelyä ja kotiruoan oloista ruokaa. Saan päivittäin hokea itselleni, että Vompsu on mennyt naimisiin minun eikä minkään naisstereotyypin kanssa. Ei minun tarvitse edelleenkään pitää siivoamisesta, haluta lapsia eikä laittaa kotia. Saan olla sotkuinen, hihittelevä, epämuodollinen itseni. Saan leikkiä suurta gourmetkokkia ja köyhäillä ja laittaa eriparin sukat. Ja saan uppoutua kirjaan ja olla kuulematta, kun hän kysyy minulta jotakin. (Olen joka tapauksessa, se ei ole valintani piirissä, mutta tuntuu ikävältä, etten saisi olla, vaikka olenkin.) Ja minulla saa olla sellaisia tunteita, jotka eivät ole mahtua rajojeni sisään ja jotka valvottavat minua levottomana. Alan tajuta tämän vasta vähitellen, asteittain. Riittää, että haluan asua Vompsun kanssa ja työstää meidän molempien asioita. Se on helpottavaa tajuta, mutta kylläpä sen tajuamiseen meni aikaa! Ehkä juuri tuo seikka, josta jokin aika sitten kirjoitin, tuo ettei ole oikein hyviä ihmissuhteita, sellaisia joihin tahtoisi itsensä kuvitella, mallina omalleen, on aiheuttanut sen, että olen ollut jokaisen suhteen alkaessa paitsi halukas suhteeseen (koska olen utelias ja sitä mieltä, että kokeilemallahan se selkiää), myös aivan kauhuissani ja pelännyt menettäväni itseni. (Eikä pelko ole ollut turha. Kun on kerran elänyt lapsuutensa perheessä, jossa kietoudutaan ja uhraudutaan ja ihmisten rajat ovat häilyviä, on vaikeaa pitää rajansa läheissuhteessa: mistäpä sen olisin oppinut? No, noista kirjoista, joita olen kustannustoimittanut ja nyt myös ominpäin lukenut. Minä kuvittelin ennen toimivani siten kuten pitää, jottei minua heti hylättäisi. Vasta nyttemmin olen tajunnut, että pahinta on kuitenkin se, että itse hylkää itsensä: omat tunteensa, toiveensa ja tarpeensa toisten hylkäämisen välttääkseen. Kun on hylännyt itsensä, ei oikein enää osaa reagoida mihinkään ja on vain epämääräisen onneton.)

No, nyt sentään tajusin sen, että saan olla tällainen kummajainen, aiemmissa suhteissani en ole tajunnut sitä näin selkeästi. Ehkä siksi, että niissä toisella osapuolella on ollut ehkä enemmän pyyteitä suhteen suhteen. (Kääk, suhteen suhteen!) Vompsis on jotenkin niin rento ja hänkin pitää asioiden kiireettömästä tutkiskelemisesta, ettei häntä sillä lailla häiritse, vaikka saatan välillä olla itkuinen tai levoton tai sotkuinen ja vaikken tee uraa enkä halua lasta enkä jaksa kaunistaa kotia. Hän jotenkin ymmärtää, miten tärkeää minulle on seurata huonekasvien vointia ja kevään etenemistä, tuntea rauhallisuutta ja levottomuutta, oppia rentoutumaan. Eikä hän ole kaiken aikaa äkäinen tai huolissaan siitä, etten tee enemmän maailman pelastamiseksi, vaikka hänkin samalla tavalla pohtii perinpohjaisesti elämänsä ratkaisuja paitsi itsen ja toisten ihmisten ja muiden tuntoisten olentojen, myös ja ennen kaikkea ekologisesta näkökulmasta. Hän on tyytyväinen siihen, mitä on, eikä haikaile jotakin enemmän. Se on todella harvinainen asenne ja olen sydänjuuriani myöten kiitollinen siitä, että saan elää sellaisen ihmisen kanssa, joka kykenee siihen. Se on kuitenkin juuri se taito, jonka soisin terävöityvän itsessänikin: taito löytää oman elämän ilot ja kiitollisiksi tekevät asiat sen sijaan että haalisi tähtiä ja kuita taivaalta.

On vähän haikeaa, että paasto loppuu. Tavallaan minulla on sellainen olo, että olisin ihan hyvin voinut jatkaa vielä toiset viisi päivää, mutta toisaalta, en pitänyt siitä olosta eilisen joogatunnin jälkeen, ja mielelläni vesijuoksisinkin täyden tunnin, eikä se tunnu onnistuvan näin vähän energiaa sisältävällä juomavaliolla. Pidän kuitenkin kovasti siitä, että tunnen itseni voimakkaaksi ja jaksavaksi. Enkä halua enää sellaista heikkoutta kuin eilen joogatunnin jälkeen, jolloin tosissani epäilin, että lyyhistyn siihen kadulle. Ja ylihuomenna siskoni muuttaa, ja olen luvannut mennä auttamaan. Muuttaminen on raskasta hommaa! Onneksi ylihuomenna voin syödä jo varovasti täysjyväriisiä, joten eiköhän se muuttaminen suju sen voimin.

Tänään on ollut hyvä päivä, sen huomaa monesta seikasta. Kuten että jaksoin viimein viedä hirvittävältä haisevan biojäteroskiksen. Ja ehkä seuraavaksi pesen pyykkiä. Ja tiskaan. Hauskaa. Vompsu on myöhään töissä, joten minun pitää keksiä itselleni mielekästä tekemistä. Tietysti voisin vaikka vain maata ja lukea Clarice Lispectoria, mutta jotenkin pieni tiskaaminen ja pyykkääminen tuntuu houkuttavammalta. Harvinaista.

Neljäs paastopäivä

Makaan sängyssä ja luen Hanna Svennevigin kirjaa Kehon mieli. (Onpa muuten kaunis sukunimi tuo Svennevig! Jotenkin pontevan oloinen.) Kirja tuo mieleen sen kirjeen, jonka sosionomiystäväni kirjoitti kuultuaan, että aion opiskella hierojaksi. Hän kirjoitti hoitotyöhön valmistautumisesta, omien kuilujen tuntemisesta ja transferenssista hoitosuhteessa. Sekä siitä, miten moni lihaskolotus onkin vain piilotettua psyykkistä ristiriitaa. Se sama nousee Svenneviginkin kirjan sivuilta esiin. Svennevig kuvaa jopa, miten osa vaihtoehtohoitoihin hakeutuvista etsii itselleen suunnilleen messiaanista pelastajaa, joka ottaa kolotukset ja pahat olot pois.

Se tuntuu pelottavalta lukea, sillä jos jotakin itsestäni tiedän, niin ainakin sen, että sellaiseen minusta ei taida olla. Olen ihan vain tavallinen ihminen, jolla on omat vaikeat kohtansa ja joka ärtyy, inhottuu, pelästyy ja suuttuu siinä missä muutkin. Ei, messiaaksi minusta ei taatusti ole.

Mutta sitten tulen ajatelleeksi jotakin. Tavallaan minäkin olen etsinyt koko elämäni tuollaista ihmistä, joka pitelisi minut täysin ehjäksi. Enkä silti ole ihmeemmin loukkaantunut, vaikkei kukaan tietysti ole niin tehnytkään. Kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä olen kuitenkin oppinut paljon asioita ja monesti jo heidän hymyilynsä tai nyökkäyksensä on auttanut minua eteenpäin silloin kun eläminen on tuntunut musertavan vaikealta. Ja vaikeilta ihmisiltä olen oppinut kaikista eniten, sitä ei käy kieltäminen, vaikka välillä olenkin itkeskellyt ja miettinyt lopullista erakoitumistakin ihmissuhdekuormituksen takia. Ilman heitä en olisi ollenkaan niin selvillä siitä, missä omat kipukohtani sijaitsevat. Ja mitä en ainakaan tahdo. Ja olen siitä kiitollinen - mikseivät siis muutkin voisi olla?

Olo on paaston kanssa käynyt nyt jotenkin normaalimmaksi. Sellainen huterahko ja helposti hikoileva heiluvapitkäkaulaisuus on ohitse. Yllättävää kyllä, näytän myös peilikuvana jotenkin vähemmän eteeriseltä ja kalvakalta. Tai ehkä se on vain tulkintaa. Silmäpussit ovat palanneet. Huhuu, mistä ne nyt muka voivat tulla suolattomalla juomavaliolla...? Kummallinen keho.

Svennevigin kirjaa lukiessani huomaan, miten itsekin luotan paljolti kehon viisauteen. Paitsi yhdessä kysymyksessä, lisääntymiskysymyksessä. Se puristaa olemisestani esiin selkeästi rajansa asettavan ja kehon yläpuolelle itsepäisesti änkeävän mielen.

Hullua kyllä, jos teen hypoteettisen jaon mieleen ja kehoon, niin minusta tuntuu, että tämä paasto on kehon toivoma. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Tai ainakin tämä on saumattomammin sopusoinnussa kehoni kanssa kuin edelliset paastot, niistä on hyvänen aika jo pitkä aika, viimeisestä kymmenen vuotta, silloin kiinnitin enemmän huomiota siihen, miten paksulta näytän kaksikymppiseksi. Nyt minulla oli enemmän tukkoisa, paisunut olo. Ja alan vähitellen tunnistaa kehoni tuon karmean olon alta, olen raivannut olon pois aika vaivattomasti pidättäytymällä kiinteästä ravinnosta. En pidä siitä tukkoisasta olosta, joka ilmaisee itseään monin oirein: se valvottaa myöhään, herättää aikaisin vatsa nälästä kiljuvana, ylipäänsä vakuuttelee monin äänin, että ulos ei voi lähteä syömättä alle todella tukevasti, koska muutenhan saatan tuupertua verensokerit alhaalla jonnekin jalkakäytävälle... Se on jonkinlaista väsymystä ja ylikierrosta yhteennivottuna, se saa useimmat ruoka-aineet, josta olen perinteisesti pitänyt, näyttämään jotenkin liian laihoilta ja turvaa tarjoamattomilta. Ja sitten olen lorottanut leivän päälle turvaa oliiviöljystä, jonka olen tahmannut paikalleen za'atarilla, ja syönyt leipääkin valtavat lohkareet.

Nyt keho on taas osoittanut mielelle, että se keuhkoaa ihan turhaan sen kanssa, kestääkö keho. Ei keho tarvitse turvaa siinä missä mieliparka. Mieli on kehoa nälkäisempi, levottomampi, huolestuneempi. Kysymykseksi jää vain, miksi mieleni on aina huolestuneimmillaan silloin, kun elän suhteessa, ja levollinen, kun en elä. Vai onko kyseessä sittenkin jokin hormonaalinen hirviömäisyys, kehon valmistuminen raskauteen, jota sille ei tulla suomaan? Vai onko kyse vain siitä, että kun asuinkumppanini ovat pitäneet yleensä paljon raskaammasta ruoasta kuin minä, kehoni vähitellen lakkaa protestoimasta tahtovansa aivan toisenlaista ruokaa? (Olen kuitenkin sen verran laiska etten jaksa kokata päivittäin kahta erillistä ruokaa kahdelle eri keholle, joilla on selvästi erilaiset tarpeet...) Onpa kummallinen ja kiinnostava kysymys. Olen kuitenkin pintatasolla levollisempi, kun elän suhteessa, onnellisempi. Tai sitten vain tunnistettavammalla tasolla onnellinen, eri lailla onnellinen.

Huooh, kysymykset! Nyt on jo lähdettävä joogatunnille, jotta ei tarvitse kiirehtiä matkalla.

Kolmas paastopäivä

Ilta sujui mainiosti peloista huolimatta. Haa, minun pitääkin siis vain tahdistaa nämä kumman kuuloiset ateriat lounas ja päivällinen omaan lämpimään ruokaani ja iltapalaani, niin kaikki sujuu oolrait. En ole syönytkään ikinä kahta lämmintä ruokaa päivässä, paitsi urheilu- ja rippileireillä, joissa olo olikin sellainen, että tuntui kuin koko ajan olisi pitänyt kiirehtiä syömään.

Kävelin koiran kanssa pitkään Kallion katuja pussi oliivinlehtiä taskussa ja eksän kirjoittama kirja kädessäni. Eksä ja tämän työtoveri, joka kävi samoilla luennoilla yliopiston alkuaikoina, näyttävät takakannessa hyvin vakavilta. Se jaksaa hämmästyttää minua. Minun on vaikeaa kuvitella, että tahtoisin muuta kuin hymyillä kuvissa. Tai ylipäänsä hymyn merkityksen tiedostaville olennoille, livenäkin. Se on jotenkin hassua, he näkevät asian varmasti huiman eri tavalla.

Nyt sitten on aamu mennyt jo, istun töissä, mikrofoni sojottaa tyhjään vasemmassa etuviistossa. Työkaveri kysyy, saako mennä lounaalle ensin vai kuolenko nälkään. Vastaan, että kuolen tänään nälkään eniveis, joten siitä vaan. Oikeasti ei ole nälkä, hieman hutkula olo vaan. Pääni killuu pienenä lipputangonnuppina jossakin kilometrejä lengurtelevan kaulan päässä. Mutta kun käyn vessassa (paaston ihme - sisään laitetaan vain nesteitä mutta ulos tulee spontaanisti ja suolihuuhteluitta kiinteää ainetta, joskin liikuttavan pieninä annoksina), peilikuvani on ihan kiinteän ja keskikokoisen ja päättäväisen näköinen.

Iho alkaa kuivua. Hiukset eivät rasvoitu oletettavalla tahdilla. Uni on keventynyt.

Töissä on vaikeampi olla paastoaja kuin kotona. Kotona on niin paljon enemmän mielenkiintoista tekemistä, töissä ennestäänkin harmaankapeaksi ja sydämentahtiseksi vanunut aika tuntuu venyvän tahmeana ihan hervottomiin mittoihin. Tuntuukohan anorektinen kehokokemus jotenkin tällaiselta, leijuvalta ja piittaamattomalta? Huomaan, että kun hermostun, hikoilen paidanselän märäksi, mitä ei normaalisti tapahtuisi. En tunnista tästä kehosta itseäni.

Käsien iho on punaläiskikäs. Poskissa palavat punaiset kiekot. Jotakin kyllä tapahtuu sisälläni, elimistössäni. En tarkalleen ymmärrä, mitä ja miten, mutta tunnen kyllä olon erilaisuuden. Pystyn puhumaan ja nauramaan entiseen malliin, laskemaan leikkiä. Silti jokin on eri tavalla. En esimerkiksi osaa ärsyyntyä. Ja olen huvittavalla tavalla tunteellinen, melkein itken kun mies herää. Helpotuksesta! Ikään kuin yksin hereillä oleminen olisi jotenkin erityisen vaativaa...

On myös hassua huomata, miten kahden desilitran mehun ja kahden desilitran kasvisliemen "syöminen" tekee aivan voipuneen täyden olon. Niin nopeasti tavat muuttuvat... vihannesmehu myös maistuu tainnuttavan suolaiselta verrattuna yrttiteehen. Silti siihen ei ole edes lisätty suolaa.

Jännittävää.

Tämä päivä on vedenjakaja, huomenna ollaan jo voiton puolella: enää sunnuntai ja maanantai paastoa, ja sitten varovaista totuttelua takaisin kiinteään ruokaan. Onneksi perintömustikoita riittää pakkasessa ja kaapin hyllyllä on aina tattarihiutaleita!

Olen kauhean iloinen, että uskalsin paastota viime paaston karmeuden jälkeen. Silloin oli pakko jättää kesken, koska menin vain ihan huonoksi. Silloin tietysti lähtötilannekin oli aika erilainen, koska olin joitakin kiloja keveämpi. Aloitin paaston silloin jonkinlaisena kevätrituaalina siihen todella suuntautumatta tai sitä kaihoamatta. Nyt taas olin päässyt niin velttoon kuntoon, että ilmeisesti vararavintoa on tarjolla kauhean helposti... jopa ilman päänsärkyjä ja kivistyksiä.

Tuntuu ihmeelliseltä myös huomata, miten aina jäytävä huoli siitä, onko syönyt varmasti riittävästi ja että pitäisikö nyt varmuuden varalle vetäistä kuitenkin vielä yksi banaani tai leipäviipale, on ehkä ihan turha. Ei keho niin helpolla nujerru! Tuntuu hauskalta huomata, että on sitkeämpi ja itsellisempi kuin oli kuvitellutkaan. Tai ainakin epäillyt.

Toinen paastopäivä

Aamu alkaa hyvin: joustokeppiharjoittelu saa mielen ja kehon virittymään auvoisaan tilaan. Jumpan jälkeen istun pitkän aikaa paistattamassa päivää Talvipuutarhan edessä olevalla penkillä ja kierrän kasvihuoneen joka kolkan, huomioin kahvin pavut, juuri auenneet kameliankukat, orkideojen hassut hyönteismukaelmat. Palautan mieleen ajan, jolloin ajoimme tänne isän kanssa joka lauantai ennen kuin äiti pääsi töistä.

Silloin täällä oli lintuja. On hyvä, ettei niitä enää ole. Linnuille on parempi olla vapaita. Kuvaan vegetatiivista elämää niin pitkälle, että kameran akku lopahtaa. Kuvaamisen toiveen myötä katse jäsentyy tietyllä tavalla. Mutta haluan kokea myös toisella tavalla, sellaisella, joka ei ole niin visuaalista eikä etenkään yksisilmäistä.

Palattuani sisään jatkan Epsteinin lukemista, kuinkas muutenkaan. Halun mietiskeleminen on oikein sopivaa puuhaa siinä vaiheessa kun paasto onnistuu jallittamaan uniani: Lakkaan näkemästä sitä ystävien raskausuutisista saakka toistunutta unta, jossa kaksi pientä tyttöä seuraa kannoillani ällöttävinä lähmäkäsineen ja koettaa takertua helmoihini ja kutsua minua äidiksi. He eivät kuuntele perusteluita (minulla on kaviot, teillä ei, en siis voi olla teidän äiti), joten minun on eksytettävä heidät jollakin tavalla. Useimmissa unissa päädyn lopulta tappamaan heidät, koska autiot metsät ja jyrkänteet ja sen sellaiset eivät karista heitä kannoiltani. (En ole varmaan ennen koskaan nähnyt näin väkivaltaisia unia, paitsi nukkuessani samassa huoneessa enkelinpasuunan kanssa. Kannoin sen parvekkeelle jatkamaan kukintaansa, ja kas, unet siistiytyivät. Se voi kyllä olla plaseboakin.) Nyt onneksi lastentappamisunet ovat väistyneet. Niiden sijaan näin koko yön unta, jossa kävelimme Vompsun kanssa kaupungilla ja ohimennen kaappasin käsiini milloin mitäkin ruokaa ja aloin syödä sitä ja vasta kun olin syönyt jo suurimman osan, muistin äkkiä, että apua, minunhan piti olla mehupaastolla... ja oloni oli unessa kauhean raskas ja täysi ja kuvottava, ja hikoilin tuskissani, että nyt paasto ei päässyt oikein alkamaankaan... Se tuntui unessa todella vakavalta. Sitten heräsin ja oli yö tai aamu, ja huomasin olevani tyhjin, nälkää kurnivin vatsoin. Fantasmani ovat nyt kohdistuneet ruokaan, ja hyvä niin: on mukavampaa tuntea syyllisyyttä ja kauhua mehevän sämpylän syömisestä kuin lasten tappamisesta!

Törmään Epsteinissa hyvään tunteiden kuvaukseen:

Luin New York Times Magazinesta kerran haastattelun, jossa tunnettu jungilainen psykoterapeutti ... James Hillman ... pyrki tavoittamaan sen subjektiivisen alueen, jonka halu pitää sisällään.

"Useimmissa teoreettisissa malleissa ajatellaan, että kiukut, pelot ja intohimot ovat henkilökohtaisella vastuullamme", Hillmanin todettiin sanoneen. "Ne ovat jotenkin ja jossain sisällämme... Minun näkemykseni on kuitenkin se, että vaikka ne tunnetaan syvästi ja vaikka me koemme tunteita seka ruumiillisesti että sisäisesti, tämä ei tee niistä 'meidän' tunteitamme. Uskon pikemminkin, että tunteet yrittävät tehdä miestä omansa. Ne haluavat omistaa meidät, hallita meitä, voittaa meidät täysin puolelleen."

Hillman nojasi tässä näkemyksessä muinaiseen mytologiaan, ja joku saattaa kutsua sitä lapselliseksi tai lapsekkaaksi. Yhdestä analyyttisestä perspektiivistä voidaan sanoa, että tunteiden mieltäminen ikään kuin entisaikojen jumaliksi viittaa projektiodefenssiin, jossa jotkin minuudelle olennaiset piirteet mielletään ulkoisiksi voimiksi ja koetaan sitten hallitsemattomiksi. Mutta Hillman vihjasi, että tässä ikivanhassa näkemyksessä on enemmän viisautta kuin projektiota. Tunteet ovat kuin vanhan maailman jumalia, jotka yhdistävät meidät sieluumme. Kun tukahdutamme ne, olemme täysin irrallisia ja jäämme kiinni köyhdytettyyn minuuteen. Mutta kun samastumme niihin täysin, kun kuvittelemme että ne ovat me, annamme jumalien huiputtaa meitä. Ja menetämme sekä tukahduttamisen että antautumisen myötä kyvyn ihmettelyyn, jonka tunne-elämä tekee mahdolliseksi. Halu on yksi keino pysyä yhteydessä tämän ihmettelyn kanssa.

Jos miellämme, että halulla on omat tarkoitusperänsä, vapaudumme tarkastelemaan sitä tasapuolisemmin. Kuten Sapfo kauan sitten totesi, se tulee jostain muualta, havahduttaa meidät, panee meidät kysymään, kuka tarkkaan ottaen on tilanteen valtias, ja sisältää sekä rikastavan mahdollisuuden että pakkomielteen uhan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna halun nouseminen muuttuu tilaisuudeksi kysyä, mitä halu meiltä tahtoo - ei sitä, mitä me haluamme, mitä teemme halullamme tai edes, kuinka ymmärrämme haluamme. Mitä halu opettaa? Meidän täytyy olla aivan hiljaa voidaksemme kuunnella halua tällä tavalla.

Olen tyytyväinen löydettyäni tämän kiteytyksen. Mitä tietty tunne opettaa? Tai halu? - Eihän esimerkiksi rakkauden tarkasteleminen tunteena ole kovinkaan järkevää, asenne se kyllä on, tai suunta, tai ehkä jopa osittain halu. - Tosiaan, opittavaa on paljon! No, vähän kerrassaan. Materiaali ei ainakaan lopu kesken...

Itselleni vierain tunne on varmastikin viha ja kiukku. Se on kummallista, koska vanhempani ovat kertoneet, että olin lapsena tuon tuosta hyvin vihainen, suorastaan raivopäinen. Mihin se katosi?

Kolmas halun kanssa työskentelemisen periaate on, ettei pidä säikähtää kiukkua vaan nähdä se väistämättömänä. ... Kysymys on siitä, että tunnistaa tuhovimmaisen 'hyökkäyksen' juuri siksi, mitä se on: spontaaniksi osaksi elämää. Elämän tuhoavaan voimaan liittyy spontaani tunnistamisen hetki. ... Analyyttisestä perspektiivistä tarkasteltuna empatian ja myötätunnon kasvu riippuu siitä, miten varhaiset kiukun, vihan ja raivon kokemukset on otettu vastaan.

Ehkä se katosi juuri tuohon: kiukkua säikähdettiin tai sitten sillä pilailtiin. Enimmäkseen pilailtiin, mutta sitten kun se ei tepsinyt, kun olin todella vihainen jostakin enkä lannistunut siitä, että vanhemmat matkivat kiukkuani jalkaa polkien ja lässyttäen akuankkaäänellä, vanhemmat jotenkin säikähtivät. Sitten tuli se sinun pitäisi ja ei saa. Ja miksi sinä laitat äidin itkemään tuolla tavalla? Miksi haluat, että äiti, joka rakastaa sinua niin kovasti, on surullinen? Mutta enhän minä sitä halunnut. Minä olin vain tyytymätön ja kiukkuinen jostakin ihan muusta seikasta, eikä asiaa ollenkaan helpottanut se, etten olisi saanut tuntea niin. Muistan tarkasti myös sen kerran, kun äiti ensimmäisen kerran raotti sitä seikkaa, että hän tuntee välillä kiukkua. Hän sanoi sen häpeillen, olin ehkä kahdenkymmenenyhden. Sinne saakka olin tuntenut itseni hirviöksi aina kun jokin ärsytti minua. Ei pitäisi ärsyyntyä, äitikään ei ärsyynny ikinä mistään. Ja vasta viime kesänä kävi ilmi, että äiti tietää ihan tarkalleen, kuinka voimakkaita tunteet sisälläni ovat. "Sinä vain olet kohtuullinen niitä ilmaistessasi, ja olen siitä ylpeä ja tyytyväinen", hän sanoi. En muista enää, mitä vastasin, ehkä en mitään, koska olin niin pöllämystynyt. Myöhemmin kyllä kysyin äidiltä, että jos hän kerran tietää, miten helposti kiihdyn asioista, miksi sitten hän on aina kuvannut minua sanoin "rauhalliseksi ja temperamentiltaan helpoksi"? Se oli askarruttanut minua kovasti, koska se oli niin ristiriidassa sen kaiken riitelyn ja sen myötä huudetun kanssa. Äiti vastasi, että hän halusi vahvistaa minua myönteisesti. Kyseenalaistin varovasti, onkohan se järkevää vahvistaa jotakin, joka ei tarkalleen ottaen pidä kovinkaan hyvin paikkaansa, ja kerroin, että sen seurauksena minulle oli vain jäänyt sellainen tunne, etteivät he oikeastaan tunteneet minua ollenkaan tai ainakaan halunneet tuntea, ellen kyennyt nujertamaan sisäistä tunnehirviötäni. Mutta tavallaan ymmärrän kyllä äidin ratkaisun: se on sitä samaa epämääräistä myönteistä vahvistamista, jota hän tekee itselleen. Meillä on näkemysero sen suhteen, onko hyvä tuntea oikea oma temperamenttinsa ja huomata, että läheisetkin kyllä havaitsevat sen, ja että kaikki selviävät siitä yleensä ehjin nahoin. En sillä lailla selvästikään itse pidä temperamenttiani niin raskauttavana tekijänä kuin äiti tekee... ja temperamenttini on hyvin samanlainen kuin hänellä, kaiken huipuksi. Olen tuon jälkeen pyrkinyt vahvistamaan äidissä näkyvää levottomuutta ja ärtyisyyttä ja antamaan hänelle tilan sanoa sanottavansa. Jos kukaan muu ei ole ottanut hänen kiukkuaan neutraalisti vastaan, ja en usko, että on, ehkä se on tosiaan tällä hetkellä minun tehtäväni. Äiti on rauhoittunut paljon tämän tietoisen tehtävänottoni myötä. Vompsulle olen neuvonut samaa asennetta suhteeni, ja sekin toimii hienosti. Vielä tärkeämpi tehtävä on tietysti vahvistaa Vompsun kiukut ja pettymykset oikeutetuiksi ja ymmärrettäviksi. Hän ei ole saanut lapsena ilmaista kiukkuaan senkään vertaa kuin minä, ja oikeastaan hän on löytänyt ne syvälle itseensä piilotettuna vasta meidän suhteessamme. Se on kauhean jännittävää ja tunnen itseni onnelliseksi siitä, että voimme puhua näistä asioista rakentavaan sävyyn, tosiaan, rakentavaan, rakentaa välillemme niitä laitureita, jotka kurkottuvat toisiaan kohti. Ei kumpikaan meistä pääse ikinä astumaan toisen ajatuksiin ja tunteisiin täysin, ja hyvä niin. Mutta me kuulemme koko ajan kuiskauksiakin paremmin, ja se tuntuu ensiarvoisen tärkeältä.

Tuo lapsen kiukku ja viha vanhempaa kohtaan on jännä juttu. Psykoterapiakirjallisuudessa siitä ollaan hyvinkin montaa mieltä. Objektisuhdekoulukunta se kai, muistaakseni, pitää sitä jotenkin välttämättömänä alusta saakka, kun taas jotkut toiset psykoterapeutit ajattelevat lapsen kiukun ja kaunan olevan äidiltä tai muulta lähihenkilöltä malliopittua lainaa, äidin tai tuon toisen projisoimaa. (Nämä terapeutit erottavat selkeästi tarvitsemisen ja vaatimisen kaunasta ja kiukusta: vauva vaatii, ja sillä on oikeuskin vaatia, se on vauvan ja pikkulapsen ainoa mahdollisuus selvitä hengissä ja äidin on hyvä tajuta tämä. Kauna ja kiukku syntyvät aivan muusta, kuten äidin välinpitämättömyydestä, ronskeista otteista tai suoranaisesta kiusaamisesta, jotka voivat olla vastaus siihen, ettei äiti tahdo hyväksyä vauvan vaativuutta vaan mieluummin jäsentää sen kiukuksi ja kaunaksi. Ei ole mitenkään epätavallista, että vanhemmat kiusoittelevat itkun partaalla huojuvaa lastaan, ja se on kauheaa katseltavaa: Eivätkö vanhemmat muista olevansa totalitaristisen systeemin valtiaita? Miltä minusta tuntuisi totalitaristisen systeemin armoilla, jos armeija tai poliisi alkaisi kiusoitella minua tekemisistäni ihan vain huvikseen? Luultavasti osaan kuvitella sen seikan ihan riittävän hyvin juuri siksi, että kuten kaikki muutkin, olen ollut lapsuudessani mielivallan kanssa tekemisissä.) Itse en osaa sanoa juuta enkä jaata tähän, onko kiukku ja kauna vasta myöhempää. Mutta veikkaisin, että ajatus siitä, että lapsi vain tarvitsee ja sillä on oikeuskin tarvita, synnyttäisi empaattisemman kohtelutavan. (Tai sitten omankaltaiseni tilanteen: en halua, että kukaan tarvitsee minulta jotakin niin kiihkeästi ja että tuosta vaatimuksesta kieltäytymiseni aiheuttaisi hänelle traumoja. Minusta on vähemmän vahingollista, että pidättäydyn lasten hankkimisesta kuin että hankin lapsen ja sitten suutun hänen tarvitsevuuteensa joka käänteessä tai tallon omia rajojani siinä määrin, että alan voida pahoin.)

Tietysti lapsi pettyy jossain vaiheessa vanhempiinsa, se on ihan selvä, ihmiset pettyvät toisiinsa eli omiin heitä koskeviin odotuksiinsa, ja pettymys nyt yleensä lietsoo joko kiukkua tai lannistumista, ja itse pitäisin näistä kahdesta kiukkua huomattavasti rakentavampana. Kuinkahan paljon pettymykset lapsen suhteessa vanhempaan ovat pettymystä toisen periaatteellisesta tavoittamattomuudesta, jota lapsi ei voi tietenkään valmiiksi tajuta? Kuinka paljon lapsi voi ylipäänsä ymmärtää sen, kun moni aikuinenkaan ei näytä tajuavan, mitä se tarkoittaa, tai ei ainakaan muista sitä käytännön elämässä? Ja kuinka moni alkaa solmia aikuisiässä suhteita toisiin ymmärtäen sen, ettei se toinen, jonka kanssa on tässä, ole koskaan se toinen, joksi hänet kuvittelen? Eli se toinen, jota haluan? (Tai olen haluamatta: se ilahtuminen, kun joku pöljäksi kuvittelemani, josta en niin välitä, paljastuukin varsinaiseksi helmeksi! Siinä tuppaa unohtumaan, että tämäkin paljastuminen on vain pintatasoa...) Ja kuka edes on se minä, joka kuvittelee ja haluaa? (Ja jonka kuvittelen ja haluan, se on ainakin yhtä tärkeä myös.) Eivätkö muka kuvitelmani ja uneni yllätä minut? Voin kertoa itsestäni vain taaksepäin. Olin melkein kirjoittaa "harmillista kyllä", mutta tarkalleen ajatellen, eihän se mikään harmi ainakaan ole. Olisi aika tylsää, jos olisi arvattava itselleen, ja jos jo nukkumaan mennessä tietäisi, mistä näkee unia.

Se, että onnistuin arvaamaan, mitä unta alkaisin paaston aikana nähdä, on piristävä poikkeus siinä säännössä, että unet tulevat aina puun takaa. Enkö yleensä huomaa senkin, että olen ihastumassa johonkuhun, unissa? Kyllä vain! Ilman unia olisin aikamoinen pölvästi. Siksi olen huolissani niinä jaksoina, joina uneni katoavat. Onneksi aina tulee ambivalensseja ja voimakkaita haluja ja pelkoja, ja unet tulevat takaisin.

En haluaisi ajatella, että unien kadottua kutsun niitä virittelemällä haluja ja pelkoja ja ambivalensseja, mutta onhan sekin mahdollista, että antaudun niille helpommin sellaisessa tilassa.

Pelkään vaisusti tätä iltaa, koska eilisilta kääntyi jotenkin zombimaiseksi. Olen normaalistikin iltaisin jo äreä ja vedoton vastakohtana aamun innolle ja tarmolle. Haluaisin ilmeisesti paljon lyhyemmän vuorokauden tai sitten en ole vain oppinut olemaan polttamatta itseäni loppuun iltaseitsemään mennessä. Ehkä se tarkoittaa jopa samaa asiaa! Koetimme katsoa illalla Vompsun kanssa Wong Kar Wain elokuvaa As tears go by, mutta se oli aivan liian väkivaltainen ja jätimme kesken. Siirryimme Chapliniin, Kaupungin valoihin. Kumpikaan meistä ei oikein pidä nykyaikaisista virkeästi sanoittelevista komedioista, mutta Chaplinin ja Jacques Tatin kehollinen komiikka puree aina. Vaikka elokuva oli hyvä, huomasin väsymyksen jotenkin kivistävän itseäni kaikilta puolilta ja nälkäkin oli melkoinen. Huomasin laskevani kalenterista neljä jäljelläolevaa paastopäivää ja tuntevan epätoivoa siitä, että piinaa jatkuisi vielä niin kauan. Iltaisin on vaikeaa muistaa, miten erilaisia - ihania, jumalaisia - aamut ovat!

Tänään pelättyä nälkää ei ole tuntunut. Vielä. Söin varmuuden vuoksi lounaan vasta nyt neljältä, jotta saan syötyä päivällisen sitten kahdeksan, yhdeksän aikaan. Ehkä oli virhe aloittaa eilen sellaisella normi-ihmisen ruokarytmillä, jota en muutenkaan noudata. Yleensä syön aamupalan vähän ennen aamukahdeksaa, yhden lämpimän ruoan joskus kahden ja kuuden välillä ja sitten runsaasti iltapalaa kymmenen maissa. Mikähän ihme sai minut ajattelemaan, että rytmini olisi jotenkin toisenlainen paaston aikana? Ehkä se, että ohjelmasuositukseen oli kirjoitettu: aamiainen, välipala, lounas, välipala, päivällinen, illallinen. (Ne ovat kaikki nesteitä, tietysti. Välipalat ja illallinen ovat pelkkää yrttiteetä.) Jotenkin ajattelin, että koska aamiainen on niin pieni ja kaikki ateriat niin keveitä, lounas pitää ottaa kahdeltatoista, etten pökrää. Ja sitten minulla olikin illalla huutava nälkä ja huono olo. No, katsotaan nyt, miten tässä nyt käy, kun olen muokannut paaston ruoka-ajat normaaleja ruoka-aikojani vastaaviksi!

Kello on kohta jo viisi ja olen edelleen hyvällä tuulella. Nyt tiedän varautua notkahdukseen ja minulla on jo siihen vastalääkettäkin: luultavasti huomenna aamulla olo on silti hyvä, vaikka ilta olisi yhtä helvettiä.

Ensimmäinen paastopäivä

Aion kirjata nämä paastopäivien kirjoitukset tällaisten otsikoiden alle (ellen sitten unohda protokollaa, mikä sekin on mahdollista). Se ei tarkoita, että kirjoittaisin vain paastoamisesta. Mitä ylipäänsä muuten edes on "vain paastoaminen"? Elämä ei suostu rajautumaan siisteihin lokeroihin. Olen tavannut koko joukon ihmisiä, jotka ovat siitä äkäisiä. En aio itse äkämystyä. Lokeroiden hauraus - ne ovat vähän kuin semmoisia vanhan ajan aittoja, joissa on vain joka toinen hirsi, en tiedä, onko sellaiselle erityinen nimikin olemassa mutta kävin rippikoulun paikassa, jossa sellainen toimi kesäkappelina - ja niiden mahdollistama vuotaminen alueelta toiselle kun ovat pelastaneet minut usein.

Ensimmäinen paastopäivä on sujunut aika hyvin. Join glaubersuolan illalla ja sitten harmikseni luin netistä, että se valvottaisi minua juoksuttamalla vessassa. Kun luin tämän, olin jo niellyt koko puolen litran satsin ja en voinut kuin todeta stoalaisesti, että kai se sitten oli tarkoitettu menemään näin, ja että saisinpahan ainakin opetuksen siitä, mitä hötkyily teettää. No, mitään yömahamullistuksia ei kuitenkaan käynyt, koska olen syönyt jo kaksi päivää paastoonlaskeutumisruokaa hyvin kevyesti. Aamun jumppa oli peruttu, joten suuntasin uimahalliin. Vesijuoksin oloani kuulostellen ja kun pohkeet alkoivat krampata kahdenkymmenenviiden minuutin kohdalla, menin vielä kymmeneksi minuutiksi venyttelemään lämpimään altaaseen ja sitten saunaan ja pesulle. Liikunta vei nälän, mutta "söin" yhtäkaikki lounaan aikataulun mukaan ja osasin olla kiitollinen vihannesmehun ja suolattoman kasvisliemen hyvästä mausta. Maun viekoittelevuus hieman hämmensi - muistan nimittäin inhonneeni näitä makuja edellisistä paastoista. Ehkä olen silloin ollut jotenkin krantumpi yleensäkin? Vai oliko ihana maku vain kehon tarpeen projisointia liikunnan jälkeen? Useinhan käy niin, että kun nälkä oikein kiljuu, yksinkertaisinkin ruoka maistuu taivaalliselta. (Sama pätee mielestäni ihmissuhteisiin ja läheisyydentarpeeseen - kun seurustelee, on paljon krantumpi ystävyyksille, mutta yksin eläessä pienikin ystävällinen ele tuntuu valtavalta ja miltei kyyneliin asti liikuttavalta. Nykyään koetan suhtautua kriiseihin parisuhteessani siten, että voin niiden kanssa koetella sitä, miten kipeältä tuntuisi luovuttaa ja menettää suhde, jossa on niin paljon iloa ja keveyttä, tilaa ja hyräilyä. Jos ajattelen sitä kaikkea, jota Vompsulta saan, esimerkiksi yksineläjän näkökulmasta - siitä on sen verran lyhyt aika vielä, että muistan hyvin ja onhan minulla veloenaan tallennettuna sitä angstia ihan yllin kyllin, jos muisti pettäisi - en voi olla valahtamatta jotenkin kiitollisuuteen tästä kaikesta. Se on jotenkin ihan uskomatonta, niin sosiaalisesti tökerö kun olen ja sellainen rujo jääräpää.)

Nyt kun lounaasta on jo joitakin tunteja, huomaan olevani vähäsen kivistävä ja nälkäinen. Mutta en aio ottaa tuota nälkää vastaan pettyneenä vaan iloisesti. Haistelen salmiakkipussin suulta sitä elämää, jossa nälkää ja muita himoja voi syöksyä tyydyttämään tuosta noin vain. Sitten pistän salmiakkipussin takaisin sivupöydälle ja juon hieman yrttiteetä ja koetan suhtautua nälkääni ja kielellä pyörivään salmiakinmaun aaveeseen leppoisasti ja ymmärtäväisesti. Tätähän minä juuri haen. Elämänhaluani. Sitä laantumatonta paloa, joka ei koskaan saa kyllikseen. Olen maannut sängyllä ja lukenut Mark Epsteinia ja jatkan salmiakinhaistelun jälkeen. Epstein kirjoittaa länsimaisen psykoterapian ja buddhalaisuuden välimaastosta tai yhtymäkohdista, mutta yhtä hyvin mukana voisi olla Platonin Pidot, niin samalla lailla halu tässäkin jäsentyy joksikin rakastajan ja rakastetun välillä, kohdettaan saavuttamattomaksi daimoniksi. (Itse asiassa Epstein viittaakin Pitoihin, mutta vain palloihmisiin, ja veikkaan tietäväni miksi - koska psykoanalyyttisessä traditiossa on ollut kiinnostuttu lähinnä tuosta kohdasta, ei Diotiman puheesta. Epstein ei ole lukenut Pitoja ajatuksen kanssa tai on vain katsonut palloihmiskohdan tai lukenut siitä jostain, ja niinhän se vain menee: Ei ole ketään, joka olisi huolellisesti lukenut kaikki tekstit. Kirjoja on ihan liikaa. Ja se, mitä on opiskellut, muokkaa tulokulmaa, leimaa jotkut teokset tai niiden osat leimalla "relevantti" ja toiset "no jaa, ehkä sitku".)

Epstein on jossakin kohdin oikein selkeä, ja erityisesti nämä rivit huojentavat mieltäni kirkastessaan joitain asioita, joita en ollut vielä oikein buddhalaisuudessa nähnyt hyvin käsitteellistetyn (tämä kertoo kyllä ehkä vain lukeneisuuteni suppeudesta) enkä ollut saanut tyydyttävästi sanallistettua itse:

Vaikutuin vielä enemmän saadessani kuulla, että Buddhan käyttämä sana dukkha sisältää itse asiassa hienovaraisemman merkityksen "läpitunkeva tyydyttymättömyys". "Kärsimys" tuntuikin hieman melodramaattiselta, vaikka perusteellinen historiantutkimus näytti sitä tukevan. "Läpitunkeva tyydyttymättömyys" tuntuu osuvan paremmin asian ytimeen. Nautinnollisimpiinkin kokemuksiin liittyy häivähdys tyytymättömyyttä, koska ne ovat niin katoavaisia ja hauraita. Ne eivät poista meistä epävarmuutta, epävakautta ja levottomuutta.

...

Tahdoin itse asiassa kirjoittaa tämän kirjan voidakseni korjata sitä edelleen vallitsevaa väärinkäsitystä, että buddhalaisuus pyrkii tuhoamaan halun.

Puhuessaan dukkhan aiheuttajasta Buddha ei käyttänyt sanaa halu vaan tanha, joka tarkoittaa ehkä täsmällisimmin "janoamista". Se viittaa siihen, mitä voisi kutsua myös takertumiseksi: yritystä pitää kiinni katoavasta kokemuksesta, ei onnen tai täydellisyyden halua. ... Jos ihminen määrittää halun viholliseksi ja pyrkii tuhoamaan sen, hän pyrkii samalla tuhoamaan yhden arvokkaimmista inhimillisistä piirteistään, luonnollisen reaktionsa kärsimyksen todellisuuteen.

....

Jos halun kokemuksesta pyrkii poistamaan epämukavuuden, tekee halusta vain ylivoimaisemman. Mutta kun suostuu pudottautumaan etäisyyteen [kuvitellun ja todellisen kohteen välillä, kuvitellun ja todellisen tyydytyksen välillä], jota halu ei voi täyttää, kokemuksesta tulee ehjä. Vaikka halu tyydyttyisi miten perinpohjin, jotakin jää aina puuttumaan, ja sen ymmärtäminen tarjoaa tärkeän ja toden näkökulman. Meillä on vahva taipumus vältellä tätä ja tulkita se puutteeksi, joka täytyy korjata, mutta siihen on mahdollista suhtautua myös täysin toisella tavalla. Siitä voidaan itse asiassa nauttia halun luonteeseen olennaisesti ja peruuttamattomasti kuuluvana asiana ja havaintona minuuden todellisesta luonteesta.

Jotenkin tuo viimeinen kohta tuo mieleeni Deweyn: päämääräkin on aina jokin muun väline, ja jos elämä todella saavuttaisi lopullisen täyttymyksensä tai tarkoituksensa, se pysähtyisi, ja elämä ei ole pysähdystä vaan rytmiä, liikettä, muutosta.

Välillä suljen silmät ja annan auringon pyyhkiä kasvoiltani pois ilmeen. Se on vähintään yhtä tärkeää kuin lukeminen ja muistinvarainen silta tekstiin, jossa rakkautta kutsutaan daimoniksi.

Epstein kirjoittaa myös luopumisesta jotenkin todenmakuisin, Dalai Laman opetuksista lainatuin sanoin: Luopuminen ei ole jotakin, mihin itse pakotetaan, vaan jotakin, joka nousee itsetuntemuksesta. Tosiaan, luopuminen on jotakin traagista tai rankaisevaa yleensä vain toisten silmissä! Huomaan myös, miten traagisina näen toisten luopumiset, joihin en olisi itse valmis menemään. Vaikka ehkä heillä on vain ihan erilainen itse tunnettavanaan! Se on jotenkin aivan silmittömän hassua. Helposti sitä ajattelee, että elämäntyyli tai päätökset tekevät näköisekseen, koska niin huomaa itselleen käyneen monessakin mielessä. En esimerkiksi osaa itse olla yhdistämättä Epsteinin rakkauden ja halun tulkintaa Pitojen Diotiman puheeseen. Siinä mielessä minusta on tullut opintojeni näköinen. Ja sitten on kauhean helppoa jäädä miettimään, että jos nyt ryhdyn tähän tai tähän, mitä minusta tulee ja mistä sitoudun valinnan myötä luopumaan. Mutta kun oikeasti tahtoo jotakin, eivät ne poissiivoutuvat asiat tunnu luopumisilta. Ne voivat harmittaa, mutta eivät ne tee surulliseksi eivätkä saa tuntemaan, että olisi sittenkin tehnyt väärin.

Makaan pitkään auringonläikkä kasvoilla tai kasvot auringonläikässä, molemmin päin. Ajattelen näitä sanoja ja mietin, tuntuuko auringonläikän ja kasvojen kohtaaminen erilaiselta, kun vaihdan sanallistusta. Eipä oikeastaan. On kohtia, joissa sanallistusta kaivataan ja sen kanssa on oltava tarkkana, ja sitten näitä auringonläikkäkohtia, jotka ovat lähestulkoon anything goes: jos sinun kasvoillasi on ollut auringonläikkä, tunnet sen lämmön sanoista riippumatta solahtessasi tekstin läpi.

Kun olen siinä ja ajatukseni verkalleen hidastuvat ja mukautuvat tuntuun kasvoilla, nousee äkisti mielikuvia erään kartanon terassista, huoneesta sen takana, oven avaamisesta ja sulkemisesta, eräästä ratsastusleiristä, jolloin olin vielä takertunut ystävyyden ideaan H:n kanssa. Olimme edellisenä kesänä olleet samassa paikassa yhdessä ratsastusleirillä ja kaikki oli mennyt jokseenkin nappiin. Edelliskesänä aurinko paistoi, ponit olivat jukuripäisiä, saimme juuri ne hoitoponit jotka tahdoimmekin, tuntien välillä istuimme sillalla tallinylisille ja söimme irtokarkkia ja heiluttelimme jalkojamme. Olimme ihastuneet ratsastuksenopettajaan, kirjoitimme hänelle kirjeitäkin jälkeenpäin sinne saakka että hän tuli raskaaksi. Se oli meille liikaa, emme voineet ymmärtää, miksi hän teki jotakin sellaista, kun hänellä olisi ollut kaikki ponit ja hevoset ja semmoinen ihana ammatti. Tänä kesänä kaikki oli toisin. Oli toinen opettaja, meidät pistettiin väkisin hevospuolelle, koska olimme kasvaneet liian pitkiksi ja painaviksi, ja jokin oli muutenkin pielessä. H kiinnitti huomiota muutaman vanhemman tytön suosioon, pyysi näiltä Reginoita lainaksi ja veti koviksenroolia. Ei puhettakaan siitä, että olisimme leikkineet ja pelleilleet. Olin aivan ymmälläni. Niinpä kun muut puhuivat pojista ja kyllästyin vain makaamaan alasängyllä hiljaa (ei minulla ollut mitään sanottavaa), nousin sitten sängystä, hipsin kohti ovea koira kannoillani, painoin kahvan alas, ovi narahti, astuin terassille, suljin oven hiljaa perässäni. Kävin istumaan siihen, aurinko putosi kasvoille, ilme suli pois. Kun pienemmät tytöt tulivat ratsastustunniltaan, jotkut heistä tulivat terassille, epäilemättä enemmän koiran kuin minun vetämänä.

"Miksetsä ole muiden isojen kanssa sisällä?" kysyi kahdeksanvuotias Mirjam. "En mä osaa sanoa niille mitään", sanoin. Pienet tytöt tulivat lohduttamaan... kummallinen tilanne. Sitten menin heidän leikkeihinsä mukaan, siitä tuli mukava olo. Kesken kaiken H tuli pihalle ja käveli luokseni ja kysyi, mitä helvettiä kuvittelin tekeväni. Hävetti ihan kauheasti. Tajusin, ettei minusta vaan ollut miellyttämään häntä. Vasta myöhemmin sain kuulla, mitä H:lle oli tapahtunut joitakin viikkoja aikaisemmin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, kun emme olleet enää nähneet juurikaan toisiamme ja sitten äkisti H tekikin lähestymiseleen nähdessään äitini sporapysäkillä, käveli äidin luo ja käski tämän sanoa terveisiä ja pyytämään minua soittamaan hänelle; hänestä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa. Ei meidän uusi ystävyytemme kyllä kauan kestänyt, mutta pari vuotta kuitenkin. Ja ainakin ymmärsin sitten, miksi hänen oli ollut niin vaikea olla, miksi hänestä tuntui siltä, että lapsuus oli menetetty lopullisesti ja ettei leikkiin voinut palata, ei edes leikillään. Kun aloin opiskella, välimme höltyivät taas ja taisimme molemmat ymmärtää, miten erilaisia asioita odotimme ystävyydeltä ja ystävältä. Se ei kuitenkaan enää tuntunut samalla lailla surulliselta kuin sinä kesänä, siellä terassilla, jossa kiinnityin auringon tuntuun kasvoilla ja ajattelin uhmakkaasti, että vaikka minusta tuntuisi niin pahalta että on kuin kuolisin siihen paikkaan, aurinko kuitenkin paistaa ja tuntuu ihanan lämpimältä ja on kesä ja vaikka kaikki muu vietäisiin, aurinkoa ei noin vain viedäkään... Se oli sen toisen kerran luopumista itsetuntemuksen pohjalta, ensimmäisen kerran me olimme vielä takertuneita kuvaamme ystävyydestä, joka kestäisi kestämistään.

Valo ja lämpö kasvoilla tuo mieleen myös retken kummitätini maapaikkaan, vanhaan pappilaan, jonka hän nai. (Vuosien varrella pappila on käynyt epäilemättä tärkeämmäksi kuin mies tai ainakin niin kävisi minulle. On käynyt jokaisessa suhteessa. Ihmissuhteet ovat minulla aika hauraita verrattuna eläinsuhteisiin tai paikkasuhteisiin: talosuhteisiin, suhteeseen tiettyyn metsikköön ja niin edelleen.) Istuimme siellä kuistilla: mummu, hänen tyttärensä eli tätini, tämän tytär eli serkkuni, ja minä. Oli viileää, mutta terassille ei sentään tuullut. Joimme tädin tekemää kotiviiniä ja keskustelimme elämästä. Olin ehkä kahdeksantoista, ja muistan ajatelleeni, että ehkä vanheneminen ei sittenkään olisi hassumpaa, jos kerran se voi tarkoittaa kuisteja ja viinilaseja. Ajattelin sitä tosiseikkaa, että valo ja lämpö hivelivät noiden toistenkin poskia, vaikka he olivat niin paljon minua vanhempia ja unelmiltaan osittain tunnistamattomia. Se oli myös ensimmäinen myönteinen kosketukseni isän sukuun. Aina ennen olin tavannut ihmiset isän ja äidin kanssa ja heidän hermostuksensa ja vastenmielisyytensä oli päässyt suuntaamaan kokemustani liikaa. (Pitäisi olla laiskempi ottamaan hermostusta vastaan, mutta valitettavasti se ei kuulu hyveisiini. Vielä...)

Hassua tutkia, miten tällainen syömättömyys vaikuttaa rytmiin. Huomaan käyneeni nyt taas illan tullen levolliseksi, olen raskas lojuisa kappale, en ajattele oikeastaan mitään jäsenneltyä. Mielikuvia kohoilee, ja ne liittyvät kaikki jotenkin kiitollisuuteen hyvin pienistä eleistä. Ehkä pientä ärtymystä erästä lehtijuttua kohtaan, joka kutsuu sanaa luottamus jotenkin laimeaksi. Minusta luottamus on aina aivan hurja ele. Ei minun ole helppoa suhtautua luottavaisesti toisiin ihmisiin. Etenkään aivan vieraisiin ihmisiin. Aamulla sen sijaan olin aika vireä eikä aamu sillä lailla paljon eronnutkaan tavallisista aamuista. Ehkä vauhti alkaa nyt vähitellen hidastua. On vaikeaa kuvitella, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat tuntea näin ihan muutenkin: esimerkiksi halua nukkua päiväunet, oikeasti se käy helposti tässä tilassa, tai ärtymystä, kun toinen tivaa, mitä oikein ajattelen, koska en oikein - - ajattele - - mitään - - ja - - senkin - - tavoittaminen - - tapahtuu - - jostakin - - kaukaa-aaaa.

Normaali ymmärtämishaluni ja ahdistukseni asioiden hitaasta lutviutumisesta ovat kadonneet taivaan tuuliin. Tavallaan se ei yllätä: tämähän on keinotekoisesti tuotettuna sama reaktio, joka tapahtui luontaisesti eroprosessin myötä kolmisen vuotta sitten. Silloin en vain saanut ruokaa alas, nyt pidättäydyn vapaaehtoisesti ja tarkoituksellisesti. Olen samalla lailla hidastunteinen, vastaanottavainen, melko piittaamaton. Ja utelias!

Enkä oikeastaan lainkaan huolissani siitä, onko huomenna nälkä, vilu ja pahoinvointia. Lauantaina on täysi työpäivä, mutta en oikein osaa olla siitäkään huolissani, koska se on ylihuomenna eli todella todella kaukana syömättömässä ajassa.

Ja jos minulle tulee liian huono olo, voinhan aina keskeyttää paaston. Ei se ole sillä lailla kunniakysymys eikä näyttämisen paikka, uskon enemmän armollisuuteen kuin kuriin.

Keskittyminen, kiitollisuus

Viimeinen päivä kiinteää ruokaa. Nälkä hyökkää äkisti, mutta nujertuu pian. Pureksin punaista, mehevää paprikaa lohko lohkolta. Pureksin pitkästä aikaa sillä lailla kuin minut opetettiin lapsena syömään: keskittyen pureksimiseen, jokaista suupalaa neljäkymmentä jauhaisua hampailla, jotta sylki sekoittuu kunnolla. Keskittyen siihen, mitä on suussani, miltä se maistuu ja miten se on kasvatettu (vanhempani ovat aina ostaneet paljon biodynaamista ja myöhemmin luomua ja seuraan samoja jälkiä) ja mieluusti mitä lajiketta se on ja sitten tietysti vielä siihen, että voisi olla niinkin, ettei minulle olisi ruokaa.

Tulen äkkiä kylläiseksi, paprika on ihmeellisen makea ja aromikas. Ajattelen seuraavia päiviä, jolloin pureksin mehua ja kasvislientä. Ajattelen myös niitä päiviä, jolloin olen istunut pöydän ääressä ja tehnyt tekstityötä niin topakasti päämäärää tuijottaen, että olen huomannut ruoan kadonneen itseeni vasta kun lusikka on raapinut tyhjää lautasta ja tullut tyhjänä suuhun. Joinakin noista kerroista olen hämmästynyt: olen huomannut, että minun on ollut pakko katsoa lautaseen jääneitä tahroja tietääkseni, mitä olen syönyt.

On ehkä väärin sanoa, ettei tämä paastoamiseni olisi henkistä tai hengellistä, vaikkei se tietysti sillä lailla uskonnollista olekaan, että kukaan toinen voisi tulla minulle kertomaan, miksi minun pitää tehdä näin. Onko mitään henkisempää harjoitetta kuin keskittyminen ja kiitollisuus siihen, mitä juuri nyt on käsissäni ja kehossani ja ympärilläni, ulottuvissani, mahdollisuuksien rajoissa? En ole kovinkaan etevä tuollaisessa asenteessa. Saatan olla hurjan kiukkuinen, haluta jotakin lisää tai eri tavalla, saatan joku päivä unohtaa ihan kokonaan sen, ettei tämä mikään ole itsestäänselvyyttä.

Muistan sen iltapäivän, kun seisoin krapulassa Auschwitzissa ja luin raskasta fyysistä työtä tehneen vangin aamupalasta. Tai kun katselin kenkäröykkiöitä. En oikeastaan ajatellut niinkään sitä, miten kauheaa tuhoa siellä oli tehty, vaan sitä, olivatkohan ne ihmiset olleet tyytyväisiä noihin kenkiinsä. Oliko heitä harmittanut jokin tietty saumaus tai koron linttaantuminen, varpaat kokoon purista malli tai se, että koristenauhaus oli tehty suklaanruskealla mustan sijaan? Tarkoitan: ennen leirille joutumista, tietysti. Todennäköisesti. Ja silti ne olivat kasa kauniita kenkiä. Ei sellaisia saa enää mistään.

Myöhemmin yritin selittää muutamalle ihmiselle, ettei minulle tullut siellä mitenkään paha olo. Ei, vaikka tiesin, että isoäiti oli hiuskarvan päässä tuollaiselle leirille joutumisesta. Seisoin siellä ja katselin kenkiä ja ajattelin, miten lähellä oli se, etten olisi koskaan syntynyt. Olin pettynyt siitä, että olin elossa. Silloin. Tarvittiin vielä koko joukko toisia tapahtumia, että äkkiä ymmärsin voivani valita asioita, voivani suunnata elämääni. Kohtaloon ei tarvitse suhtautua on/off -valintana, jossa off tarkoittaa kuolemista tai syntymättömyyttä ja on asioiden vietävänä olemista. En osaa sanoa, miten suhtautuisin Auschwitziin nyt. Tuskin koskaan kuitenkaan tulen ihmiseksi, joka osaisi surra kuolleita. Elävien harkitsemattomia ratkaisuja kyllä suren usein. Esimerkiksi sitä, miten helposti jätän huomaamatta yksityiskohtia ja saatan olla huikaisevan tyytymätön.

Ei minun tarvitse hyväksyä hutiloivuuttani ja kiittämättömyyttäni. Paasto tuntuu hyvältä keinolta keskittyä kiitollisuuteen siitä, mitä on. Ruoka ei ole mikään itsestäänselvyys. Se ei ole ollut sitä ennen eikä se kenties lähitulevaisuudessakaan ole itsestäänselvyys. Kai kaikki ovat lukeneet ilmastonmuutoksen mahdollisista vaikutuksista viljelyyn (no okei, tiivistämisvaraa on, meilläkin peltopinta-alasta 80 % kasvaa eläintuotannon rehua, luki Vompsu ääneen eilen jostakin), väestömäärän kasvusta, öljytalouden romahtamisesta tai hiipumisesta... on todella vaikeaa kuvitella, millaista elämä on kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Kenties ruoasta on tullut uudestaan arvokasta ja ajatus sen pilaantumisesta on käynyt jälleen moraalisesti sietämättömäksi? (Minua hävikki hirvittää jo nyt. Yhteenlaskettu luku siitä ruoasta, joka kolhiintuu kuljetuksissa kelvottomaksi, viskataan kaupasta jäteastiaan ja mätänee kuluttajien jääkaappeihin, voisi olla aika masentava. En lainkaan hämmästyisi, jos se olisi kymmenys tai ylikin. Olen nähnyt joitakin yksittäisiä lukuja vain keskimmäisestä suureesta, kaupan hävikistä, ja joudun tekemään arvaukseni sen pohjalta.)

En usko, että paastoamiseni vaikuttaa pitkään. Mutta ehkä se virittää minussa hetkeksi taas tarpeellisen kunnioituksen ruokaa kohtaan. Että maltan istua ja mutustella paprikaa auringonläikässä kiitollisena siitä, että voin tehdä niin. Muistan jo ennalta, miten paaston aikana ruoat tulveksivat uniin ja mielikuviin. Odotan sitä, koska tarvitsen sitä. Sehän on juuri se, mitä haluan: että jaksan keskittyä perusasioihin, muistaa ne, olla niistä kiitollinen.

Jotkut ihmiset tekevät sellaisia harjoituksia, etteivät puhu vaikkapa viikkoon. Minusta tuntuu, että minulle se ei olisi kovin vaikeaa. Olen elänyt joitakin viikkoja puhumatta kellekään, koska en ole halunnut tavata ketään. Ei se tunnu pahalta, jos saa lukea ja kirjoittaa. Joskus se on hyvin helpottavaakin. Tietysti jos kieltäisi kaiken lukemisen ja kirjoittamisenkin... no, silti voisi varmasti ajatella. Luultavasti itselleni olisi kuitenkin suurempi haaste tavata vaikka viikon ajan joka päivä enemmän kuin kolme ihmistä ja puhua näiden kanssa. Mutta ei se rauhoittaisi, en usko. Ei jäisi aikaa ajatella ja myötätunto olisi vain entistäkin vaikeampaa. Syöminen on jotenkin konkreettisempaa ja siihen kiteytyy ainakin itselläni enemmän ongelmia kuin puhumiseen. Harvemmin kuitenkaan puhun suutani niin puhtaaksi, että olen sen jälkeen lukossa. Syömisen kanssa niin taas käy helposti. Ja välillä ostan jotakin epäterveellistä, vaikka suolattuja pähkinöitä tai popcornia. Ne maistuvat pahalta oikeastaan jo suussa kahden ensimmäisen suupalan jälkeen. Miksi niitä tulee syöneeksi? Kumma juttu!

Nyt tuntuu hyvältä mitellä omaa nälkä-äkäänsä eli sitä kiukkuisuutta, joka liittyy verensokerin tipahtamiseen. Toivottavasti Vompsu kestää ja minä myös. Ja ehkä myös tunnustella, millaista on ilman verensokerikierroksia. Huomaan ne todella selkeästi normaaliruokavaliolla, ja tiedän, että jos olen perusstressaantunut jostakin asiasta tai tahdon vältellä jonkin asian käsittelemistä, pakenen helposti napostelemiseen ja siitä seuraavaan mielihyvän leviämiseen. Se tekee minusta jotenkin tasaisen ja välinpitämättömän. Mutta en pidä tasaisuudesta enkä välinpitämättömyydestä. Haluan kohdata ahdistukset, painia niiden kanssa.

Haluan keskittyä noihin kummallisiin, heikkoihin oloihin, tuntea niiden mielikuvat. En halua vain painella automaattivaihteella läpi elämän. Ja tietysti pelkään, että paasto epäonnistuu, niin kävi kerran, oloni meni niin kurjaksi, että katsoin parhaaksi lopettaa, sen jälkeen en ole uskaltanut kokeilla uudelleen... mutta en tiedä, onko minulla enää koskaan näin hyvää saumaa: paljon vaikeita asioita mielessä, perusturvallinen parisuhde, ei töitä, ei kiirettä mihinkään, ei tiiviitä ystävyyssuhteita eli ei tarvitse nähdä oikeastaan paljon ketään, kissojen suoma läheisyys. Miksei siis nyt?

On hauskaa aloittaa paastoon laskeutuminen ja huomata, miten tietoisuus siitä, ettei seuraavina päivinä aio syödä lainkaan kiinteää ruokaa, muokkaa jo tänään sen, miten tarkasti ja uteliaasti suhtaudun pureksimaani paprikaan.

Yksityinen laskiainen

En oikein muista, mistä ajatus pilkahti mieleeni, mutta äkkiä keksin, että haluan paastota taas pitkästä aikaa. En tarkoita uskonnollista paastoa, vaikka toki sekin paastonaika on käynnissä, vaan mehupaastoa. Luulen, että voisin nyt pitää siitä raskaanpalelevasta vetämättömästä olosta, joka jossain vaiheessa kääntyy unettomaksi euforiaksi.

Katselen kalenteria, istun risti-istunnassa sängyn laidalla. Ylihuomenna, aloitan ylihuomenna. Söin tänään vielä lounaan, mutta sen jälkeen olen syönyt vain marjoja, vihanneksia ja tattaripuuroa. Toisin kuin uskonnollisessa, kollektiivisessa laskiaisessa, tässä paastoon laskeutumista ei pehmennetä herkuilla vaan luopumisella vähän kerrassaan. On jo jonkinmoinen nälkä. Mitähän tästä tulee. Huomenna ajattelin syödä vain tattaripuuroa, mustikoita ja pellavansiemenlimaa. Niin, ja käydä ostamassa paastopaketin. Puhuin jo miehellekin, että hän saa siitä sen herajuoman, joka on tehty maitoherasta, enhän minä sitä voi käyttää. Millähän sen korvaisin? Ehkä hapankaalimehulla?

Helppoahan tämä on sillä lailla, etten ole kofeiiniriippuvainen nytkään. Se olisi varmasti vaikeinta.

Miehen flunssa alkaa helpottaa, hän tahtoo taas järjestää ja siivoilla asuntoa sillä aikaa kun uppoudun ajatuksiini. (Me teemme sitä vuoron perään - toinen miettii ja toinen siivoaa. Yhdessä meistä ei ole siivoamaan.) Hän löytää lattialta lilan käsineeni ja sen sisästä pienen neonvihreän kolmionmuotoisen lapun (revin post it -lapun kolmionmuotoisiin paloihin erään ystävän ollessa kylässä ja tahtoessani keskittyä kuulemiini asioihin - kun emme kerran kävelleet, oli tehtävä jotakin, siispä revin post-ittiä) johon olin kirjoittanut PAPERIN PALA.

En muista enää, miksi niin kirjoitin, mutta tunnistan kyllä käsialani. Muistelen, että kirjoitin niin jokaiseen noista pienistä lapuista. En silloin kun ystävä oli tässä, vaan vasta myöhemmin. Istuin pöydän ääressä ja kirjoitin niin. Uudestaan ja uudestaan. En muista, monta kertaa.

Olemme lainanneet koko joukon Chaplinin elokuvia. Kaipa jokainen on sisimmässään kulkuri, mutta keitä ne muut ihmiset ovat? Kultakuumeessa meinaan itkeä, kun kulkuri kattaa uuden vuoden ateriaa vieraille, joiden saapumattomuuden arvaa. En vain kestä sitä kohtaa, haluan huutaa, ettei saa olla niin rakastettava, mutta otan vain miehen kädestä kiinni ja pidän kyyneliä. Mikseivät ne muut tule? Ehkä vastaus selviää, kun laskeudun ja venytän nälkää. Eihän minulla ole nyt kiirettä mihinkään eikä mitään tekemistä, voin aivan hyvin siis vaikka paastota. On aikaa maata peiton alla, palella, kävellä ulkona ja koettaa olla haistamatta leipien tuoksua, joka uhoaa kauppojen ovista. En usko puhdistumiseen enkä karaistumiseen, pedattuihin koettelemuksiin enkä sen sellaiseen. Siitä on vain niin kauan, kun olen paastonnut. Haluaisin muistaa tarkemmin sen olon, hengityksen imelän lemun suussa, sen tunteen, kun tulee kylläiseksi viidestä mustikasta.

Isomummon tarina

Sunnuntai kului leppoisasti jalan kipeydestä huolimatta. Soitin jo aikaisin vanhemmille ja kerroin, etten mitenkään voi selvitä tällä koivella metroon ja sillä ja bussilla heille. Niinpä isä tuli hakemaan minut autolla. Ja syystäkin: jo se, että kävelin rappuset alas ja istuin autossa, turvotti jalan siihen mittaan, etten meinannut saada sitä kengästä taaskaan ulos. Vanhemmilla on etelään aukeava takapiha ja patio, ja siellä sitten istuin auringossa, vaikken voinutkaan kävellä. Olin kietoutunut huopiin, päässäkin pipo, luin lehtiä. Kevään ensimmäinen kärpänen teki päihtyneitä kaarteita pation puupinnan yläpuolella, jossa ilma oli melkein väreilevän lämmin.

Kun aurinko paistaa, on helppoa uskoa kevään jo pian saapuvan. Ja onhan sen saavuttavakin jo pian, mennään maaliskuun loppupuolta. Mutta on vielä kovin lumista.

Koska näin vanhemmat, ehdin taas jutskata heidän kanssaan ja miettiä sitä, miten paljon parempi suhde meillä on nyt, kun me olemme kaikki aikuisia (edes jollakin tasolla). Suhteen on mahdollista olla tasaveroisempi. Lapsena minua ärsytti ihan suunnattomasti se, kun he eivät ottaneet minua aina ihan vakavasti. Tietysti he ottivat vakavammin kuin useimmat aikuiset ottavat lapsensa, mutta en tiedä, kuinka paljon siinä oli kyse heidän tahdostaan tai päätöksestään ja kuinka paljon sitkeydestäni taistella itselleni heidän luottamustaan ja kunnioitustaan, taistella hengitystilaa ja omaa vapautta.

Nyt tuntuu useimmiten ihan hyvältä olla heidän kanssaan. Isä puhui talitiaisesta, jonka oli kuullut pitkästä aikaa laulavan titityy nykyisen tityyn sijaan. Se tiainen oli ollut Varkaudessa. Äiti taas höyrysi kuolleen isosedän pesästä löytämäänsä sukukirjaa, josta pienellä selailulla selvisi, että äidin isänisän suku on ollut melko rikasta ja oppinutta: apteekkareita, lääkäreitä, ylioppilaita... paitsi tietysti meidän sukuhaara. Totesimmepa olevamme sukua itse Agapetuksellekin. Minusta se oli hassua kuulla, koska olin kuvitellut heidän olleen sellaisia korpijaakkoja sydän-Savosta; ukissa ja isosedässä kun ei ihmeemmin sivistyksen tuli poltellut, vaikka jotakin ylpeää ja herraskaista toki heidänkin tavoissaan oli.

Kysyin äidiltä, miten hän ei tästä asiasta ollut aiemmin tiennyt, ja äiti kertoi isänisänsä kuolleen silloin kun äiti oli vielä alle kymmenen. Ja isomummo taas ei ollut väleissä sen suvun kanssa, huokaisi äiti. Muistaen isomummon käsittämättömän tulisieluisuuden kysyin, johtuiko se kenties siitä, että isomummo oli katkaissut välit. Mutta arvasin väärin: se oli mennyt ihan toisinpäin. Miehen suku ei halunnut olla tekemisissä isomummon kanssa, koska tämä oli heidän sukuun naidessaan ollut jo kerran naimissa ja eronnut nainen, ja sellainen ei ollut kaksikymmentäluvulla hyvässä huudossa. Hämmästyin kovasti: eivät siis vain molemmat isovanhempani ole eronneet vaan jopa isomummokin!

Äiti kertoi isomummon tarinan, jonka aion kirjoittaa tähän nyt muistiin, koska epäilemättä muistini muuten sekoittelee siihen omia assiosiaatioitaan lisää päivä päivältä.

Isomummo syntyi 1898. Hän oli pieni ja siro ja hänellä oli pistävä katse ja ylpeä ryhti. Lapsena isän kanssa riidellessään Selma suuttui isälleen niin kovasti, että hetti isän lempikukon uudestaan ja uudestaan järveen, kunnes kukko hukkui. Isä murtui ja itki ja rukoili Jumalalta apua kesyttää tuo villiotus tyttärekseen. Silloin Selma tajusi menneensä liian pitkälle, pyysi Jumalalta (muttei isältään) anteeksi ja päätti asettaa omaksi rangaistuksekseen, ettei enää antaisi koskaan kenenkään kohdella eläimiä huonosti ja että hän alistuisi tästä lähtien isänsä tahtoon. (Tai näin hän sen minulle kertoi kun olin teini-ikäinen.) Isä naitti hänet nuorena paljon Selmaa vanhemmalle rikkaalle miehelle, koska ajatteli tämän takaavan tyttärelle "hyvän elämän puutetta vailla". Tuon ajan (1910-luvun lopun) Savossa tämä on epäilemättä ollut tärkeä näkökohta. Mies oli joku pitäjän tärkeitä kihoja, koska papit ja tuomarit olivat hänen henkilökohtaisia ystäviään. Tämän enempää äiti ei kuitenkaan Selman ensimmäisen miehen ammatista tai asemasta tiennyt tai muistanut.

Vaikka odotukset olivat hyvät, liitto ei osoittaunut hyväksi. Vanhempi mies oli mustasukkainen sievästä nuoresta vaimostaan eikä osannut luottaa tähän. Niinpä aina asioille mennessään hän lukitsi Selman aittaan, jossa ei ollut edes ikkunaa. Selma ei halunnut valittaa asioistaan vanhemmilleen ja alistui kohtaloonsa. (Minun on mahdotonta kuvitella, miten tuo kiukkupussi olisi saatu tungettua sinne aittaan ellei sittei jollakin aika ikävällä väkivallalla uhkaamalla - ehkä mies on ollut paljon isompi ja vahvempi tai sitten Selma on tosiaan ajatellut Jumalan edelleen langettavan hänelle rangaistuksia isän kukon tappamisesta ja siksi suostunut kuuliaisesti ja allapäin aittaan. Toisaalta kaksikymppisenä sitä usein onkin vielä aika naiivi ja typertynyt uusista vaiheistaan, ehkä sekin selittää asiaa ja auliutta.) Aitasta kuuluava raivoaminen kantoi kuitenkin sen verran kauas, että ihmiset alkoivat puhua ja jossain vaiheessa juorut aittaan lukitusta nuoresta vaimosta löysivät tiehensä myös Selman isän korviin. Siitäkös hän sisuuntui, ajoi siltä seisomalta Selman uuden kodin pihaan ja ilmoitti ottavansa tyttärensä takaisin, koska "ei ollut antanut tätä kenenkään vangiksi vaan vaimoksi". Tämä sovitti lopullisesti Selman ja hänen isänsä välit.



(Kuvassa minä lapsena isomummo Selman kanssa.)

Vaikka Selma häipyikin miehensä talosta ja muutti takaisin vanhemmilleen, hän oli edelleen lain mukaan avioliitossa tuon miehen kanssa. Mies viivytti avioeroa kaikin tavoin ja hänellä oli sosiaaliset suhteensa virkamiehistöön puolellaan, Selman perhe taas oli vain köyhiä maalaisia. Niinpä kun Selma kohtasi sitten sen miehen, jonka kanssa hän perusti perheen, hän oli edelleen teknisesti ottaen naimisissa entisen miehensä kanssa, vaikka oli jo kaksi vuotta asunut vanhempiensa luona. Avioero astui voimaan vasta siinä vaiheessa kun Selman vanhin poika (eli ainoa ukkini) oli jo vuoden vanha. Heti kun avioero tuli voimaan, Selma meni uuden miehensä kanssa naimisiin ja muutti poikineen vanhempiensa jaloista uuden miehensä luo. Uuden miehen suku ei kuitenkaan koskaan unohtanut sitä, että Selmalla oli naimisiin mennessä jo vuoden ikäinen poika. Heistä se ei oikein ollut heidän sukunsa arvolle sopivaa, ja he katkaisivat häiden jälkeen välit Selman ja tämän miehen kanssa. Ei ihme, että Selman mies muuttikin nimensä joidenkin vuosien kuluttua. Mitäpä sitä pitämään sellaisen suvun nimeä, jossa puhutaan takanapäin ja päin naamaakin, että hänen vaimonsa poika saattoi kenties olla jonkun toisenkin, vaikka sen vaimon entisen miehen, mistä noista eronneista heitukoista tiesi. Äidille Selma oli kuitenkin vakuuttanut, ettei enää nähnyt entistä miestään tämän luota päästyään, olipa vain onnellinen ja helpottunut, kun siitä vankilasta pääsi. (Minusta se kuulostaa aivan uskottavalta: kyllä ainakin minä suuttuisin, jos minut suljettaisiin aittaan! Ja Selmaan verrattuna olen kuitenkin aika leppoisa tai ainakin paljon ujompi luonteeltani.)

Selmalle ja hänen miehelleen (joka suomalaisti etunimensä samalla kuin sukunimensäkin) syntyi kaksi poikaa, ukkini ja pari vuotta tätä myöhemmin isosetäni. He asuivat jossakin Kuopion lähistöllä, heillä oli maalaistalo. Ukin kertoman mukaan he olivat köyhiä. Isä joi rajusti mutta ei uskaltanut tulla juovuksissa Selman eikä poikien lähettyville. Selma oli jo tässä vaiheessa hurja, piti ilmeisesti miestään aika kovassa kurissa ja Herran nuhteessa. Ja Selman Jeesus ei ollut, kuten hän itse minulle innokkaasti esitelmöi kun olin lapsi, "mikään valekiiltokuva, ei mikään lempeä enkelimäinen ja anteeksi antava Jeesus vaan se Jeesus josta voi lukea kertomuksesta Jeesus temppelissä: oikeamielinen, ankara." Selmasta yksinkertaisesti papit korostivat aivan väärää puolta. Hänen Jeesuksensa viha oli polttavaa. Oli tartuttava tekoihin ja tehtävä asioita oikeudenmukaisuuden vuoksi! Niinpä Selma pelotteli poikiaan viinan ja naisten kiroilla, eikä esimerkiksi ukkini, joka sentään oli aivan yleisesti tiedetty alkoholistiksi, koskaan näyttäytynyt kännissä äitinsä nähden. Kun myöhemmin isoäiti ja ukki erosivat ja isoäiti perusteli eroa Selmalle vedoten ukin juopotteluun, toisiin naisiin ja väkivaltaan, Selma yksinkertaisesti kieltäytyi kuuntelemasta ja ilmoitti, että hänen pojistaan oli kyllä saatana pieksetty takaisin helvettiin sen verran perusteellisesti, ettei hän rupeaisi kuuntelemaan tuollaisia valeita. (Ehkä oman lapsen eroaminen on osunut kipeään paikkaan, olihan Selma itsekin eronnut ja saanut nähdä, millaisia karmeuksia miehet voivat naisille tehdä. Varmasti se, että saa kuulla oman pojan hakanneen vaimonsa, voi olla liian hankalaa kuunneltavaa, samoin se, että poika on alkoholisti. Tuohon aikaan kuitenkin vielä uskottiin, että fyysisellä kurituksella lapsista tulisi kilttejä ja kuuliaisia väkivaltaan fiksoitumisen sijaan.)

Selma ei terrorisoinut vain perhettään vaan ulotti aktivisminsa myös eläinten puolustamiseen, epäilemättä hänelle kovin merkitykselliseen kukkoepisodiin ja sen myötä uskoon tulemiseen liittyen. Olen jo aiemminkin (joskin kauan sitten) kirjoittanut Veloenassa siitä, miten isomummo suuttui tulta ja tulikiveä nähdessään, miten lyhyttä päivää toivovat tukkilaiset kuormasivat hevostensa rekiin liian suuret kuormat ja sitten koettivat saada hevoset kapuamaan mäkeä ylös mahdottoman kuorman kanssa piiskan voimalla. Selma meni väliin ja ilmoitti miehille kiukkuisesti huutaen, että jos nämä aikoivat hakata hevosensa, he saisivat ensin hoidella hänet pois tieltä. Yllättävää kyllä, se raivo oli niin pistävää ja sinnikästä, että isomummon syrjään työntämisen sijaan miehet tosiaan joutuivat kiroillen keventämään hevostensa kuormaa ja tekemään ylimääräisen ajon saadakseen loputkin tukit noudettua.

Liekö osa tuosta raivosta kummunnut Kristus-ihanteen lisäksi siitä, että Selmaa oli itseäänkin kohdeltu kuin omaisuutta?

Muistan ukin kertoneen, että heillä sisällä oli likaista ja torakat juoksivat ja Selma ei piitannut siellä niin siivoamisesta, mutta että eläinsuoja oli aina tip top moitteettomassa kunnossa. (Heillä oli ainakin vuohi ja hevonen.) Ruoaksi he söivät lähinnä ruisleipää ja kalaa, kuten varmaan kaikki muutkin siihen aikaan noilla seuduilla. Mutta Selma halusi kauneutta ympärilleen omalla tavallaan ja joskus kaupungissa (oletettavasti Kuopiossa) jotakin maataloustuotetta myytyään hän tuhlasi rahat omatunto kivistellen vedettävään herätyskelloon, Kristus-patsaaseen, herukkakuvioiseen pöytäliinakankaaseen... jos hän olisi vienyt rahat kotiin, mies olisi juonut ne. Parempi siis ostaa jotakin kestävää mieheltä lupaa kysymättä, koska vaikka kaupankäynti olikin synnillistä, viinan juominen oli kyllä vielä syntisempää toimintaa. Pojat varttuivat tukkilaisten apupoikina aikuisiksi ja menivät molemmat naimisiin ja töihin, hankkivat yhteisen suuren tontin ja rakensivat sinne kesämökit. Ukki piti vaimonsa kanssa yleistä saunaa ja sai kaksi lasta, äidin ja tädin, isosetä ja hänen vaimonsa jäivät lapsettomiksi ja muuttivat Tuusulaan, isosetä oli töissä Fazerilla. Selman mies kuoli 50-luvun puolivälissä. Selma asui silti vielä pitkään yksin talossa, joka oli hautuumaan laidalla. Äiti pelkäsi vierailla hänen luonaan, koska tuolta samalta hautuumaalta oli Kuikka Koponen manannut vainajia liikkeelle. Mutta Selmasta sellainen pelkääminen oli hömpötystä: Jos sydän oli puhdas, eiväthän vainajat voineet tehdä mitään pahaa! Piti taistella Herrassa, niin ei ollut mitään hätää!

Itse tutustuin Selmaan vasta kun tämä asui jo vanhusten asuntolassa, punaisessa rivitalossa Leppävirralla. Joki oli siinä ihmeellisen pyörteinen ja vaarallisen oloinen, pihan luona kasvoi paljon ruusuruohoa. Kauniin kirkon luona oli muistaakseni koivuja, ja ounastelin, että isomummosta tulisi pyhimys hänen kuoltuaan. (No, eipä ole tullut, vaikkei hänestä ainakaan palavasieluisuutta puuttunut!) Selma puhui niin voimakasta savon murretta, etten tunnistanut sitä ihan pienenä suomeksi lainkaan, ja olin kysellyt äidiltä, että eikö mummolle pitäisi opettaa suomea, että se voisi käydä yksin kaupassa. Selmalla oli kova hööky opettaa minusta, tuolloin ainoasta lapsenlapsenlapsestaan, Kristuksen pieni soturi, oikeudenmukaisuuden esitaistelija, ja sain lahjaksi häneltä aina virsikirjoja, ristejä, Kristus-tauluja ja sitten tietysti lasten kertomukseksi muokatun värikuvitetun kirjan, joka kertoo, miten Jeesus toimi temppelissä heittäessään rahanvaihtajien pöydät kumoon. Ei siitä tietysti oikein mitään tullut, vähätkin ujot yritykseni toimia raivoavan kristuksen suoraselkäisyydellä selitettiin vakaviksi erehdyksiksi, joista piti pyydellä anteeksi ties keltä. Alle kymmenvuotiaana olin jo alistunut siihen, ettei minusta ollut raivoavaksi Kristukseksi. Erosin kirkosta heti isomummon kuoltua. Olisin halunnut erota jo aiemmin, mutta äiti vannotti minua olemaan tekemättä niin, koska isomummo tiedusteli aina soittaessaan erityisesti sitä, olinko pysynyt "vahvana uskossani", ja hän oli niin vanha jo, "pari vuotta enää". Kukaan ei ollut hennonut tai uskaltanut kertoa Selmalle, että lakkasin uskomasta, kun olin kahdeksan tai yhdeksän.

Pahastutin kuitenkin Selma-mummon opetusten hengessä äidin lukemalla isomummon hautajaisissa ääneen runon kukontappajasta. Äidistä se ei ollut sopivaa hautajaiskamaa ollenkaan, ja kyllähän se kieltämättä kuulosti vähän tärähtäneeltä sen hymistelyn, "kukkien seassa nukkumisen" ja niiden muiden seurakunta suosittaa -runojen joukossa. Mutta ei isomummo ollut mikään hymistelijä itsekään! Tätini innostui tuosta runostani niin, että viittasi siihen hääpuheessammekin. (Minusta se oli sopivampaa hautajais- kuin hääkamaa, liittyihän se kuitenkin isomummon elämään ja uskoon tulemiseen ja siihen, miten ihmisen elämä tavallaan jatkuu kaikissa niissä, jotka muistavat hänen elämänsä tärkeät käännekohdat ja poimivat itseensä opetuksia hänen tarinastaan; häissä kuulosti ehkä hintsun verran pelottavalta kertoa, että meidän sukumme naiset ovat pahansisuisia kukontappajia, tervetuloa vaan siis sukuun, sinä viaton sulhasmies, minkä lie villipedon oletkaan naimassa...)

Lopulta Selmakin siis kuoli, siinä vaiheessa kun hänen satavuotispäivistään jo puhuttiin. Se kävi niin tyypillisesti: Hän liukastui, mursi lonkkansa ja hänen kuntonsa laski. Sitten hän vain kuihtui pois kaiken tuon sisukkuuden, sinnittelyn ja taistelemisen päätökseksi.

Minusta on kauhean sääli, että sain kuulla vasta nyt tuosta erosta. Aikuiset ovat niin kauhean varovaisia lasten kanssa. Luultavasti olisin lapsena ollut kauhean utelias tuosta aittaepisodista ja olisin kysellyt siitä, ja sen seurauksena olisin ollut nyt paljon viisaampi ja yksityiskohtaisempi. Jotenkin harmittavaa, että elämäntarinoiden meheviä ja samastuttavia käänteitä siivoillaan pois lasten silmistä ja sitten aikuiset vaikuttavat jotenkin kauhean staattisilta ikään kuin he olisivat suurinpiirtein syntyneet avioliittoihinsa juuri sellaisina kuin he tarkasteluhetkellä parhaillaan ovat. Enhän kuullut omien vanhempienikaan epäonnistuneista kihlauksista tarkemmin ennen kuin itse katkaisin edellisen avoliittoni. Ja kuulin äidin vanhempien erotarinan ja väkivaltaisuuden senkin vasta reippaasti aikuisiällä. Ja nyt kuulen isomummon eronneen tällaisena vuonna kun täytän 35. Olisin kyllä varmasti kestänyt kuulla tästä ennemminkin. Ihan turhaan olen tuntenut itseni epäonnistuneeksi, jos en vain onnistu sopeutumaan ensimmäisen vastaantulijan kanssa yhteen: eivätpä ole useimmat muutkaan meidän suvussamme tehneet niin!

(Olisi muuten mielenkiintoista tietää, kuinka yleisiä esimerkiksi nuo avioerot ovat olleet 20- luvulta 50-luvulle. No, tietysti heti kun kirjoitin tuon, oli pakko googlata: 1910-luvulla myönnettiin Suomessa runsaat 200 avioeroa vuodessa, ja 1920-luvulla tapahtui mullistus, jonka aikana vuosittain myönnettyjen erojen määrä kohosi vuoden 1920 luvusta 516 vuoden 1929 lukuun 1167. Tuolloin syitä olivat mm. eripuraisuus, juoppous, rikollisuus, mielisairaus tai muu sairaus, pitkäaikainen poissaolo, väkivaltaisuus ja epäsäännöllinen tai epäsiveellinen elämäntapa. Viisikymmentäluvulla eroja on ollut vuosittain noin reilu kymmenys solmittujen liittojen määrästä. Ja v. 1996-2000 tilastossa eroavuus on ollut 56 % solmittujen avioliittojen määrästä; ei mikään pieni luku.)

Jotenkin minusta on kauhean hauskaa, että sain kuulla tämän asian isomummosta. Jotenkin hänen hahmonsa syventyy, todellistuu, käy ymmärrettävämmäksi. Niin usein piilotetaan ihan turhaan kummallisia tai arkoja asioita, jotka oikeastaan tekevät ihmisistä paljon inhimillisemmän oloisia otuksia, paljon ymmärrettävämpiä reaktioissaan.

Voi itku!

Ilmoittaudun kolmannen kerran yin-joogan kurssille. Se on tänä viikonloppuna. Kahdella edellisellä kerralla on toiseksi päiväksi tullut aina jokin este (häät ja hautajaiset), ja vielä eilen olin ihan jipoissa siitä, että kerrankin pääsen koko kurssille.

Eilen potkaisin myös vasemman pikkuvarpaani kipeästi maahan heilutellessani vasempaan jalkaan liikkuvuutta lonkasta saakka. Varvas kyllä särkyili jo heti vamman jälkeen, mutta useinhan varpaat särkevät aika kipeästi eikä se ole mitään vakavaa. (Itse asiassa minullahan ne ovat kaiken aikaa hieman kipeät, en enää muista miltä tuntuu elää ilman jalkakipuja.) Menin siten kävelylle ja saunaan ystävän kanssa ihan kuten olin suunnitellutkin ja koetin tarkasti kävellä sillä lailla, etten turhaan koeta varoa varvasta, siitä kun tulee vain kipuja muualle. Kyseessähän on kuitenkin vain pehmytkudosvaurio; minulta on murtunut kaksi varvasta oman potkaisuni takia, toisella kertaa potkaisin uppotukkiin ja toisella kertaa ystävän sääriluuhun koettaessani tähdätä futispalloon, ja siksi tiedän, ettei tämä ole murtuma. Murtuma tuntuu ihan eriltä. (Huvittavaa kyllä, tuon toisen murtuman yhteydessä tutkittiin luuntiheys, kun lääkäri ei ollut uskoa, että olisin omin voimin potkaisemalla pystynyt murtamaan luuni. Tiheys oli ihan normaali, joten ilmeisesti jaloissani on vain muulin potkuvoimat... :P)

Aamulla varvas tuntui aika hyvältä, mutta kaihoilin kuitenkin kokeilemaan pientä kävelyä kauppaan ja takaisin, täyttämään astianpesuainepulloa, kun on niin kaunistakin. Kuvittelin vielä, että pääsen joogaan. Kun olimme edenneet korttelin, kipu kävi repiväksi enkä enää pystynyt pitämään itkua, koska tajusin, että nyt kyllä joogat menivät sivu suun ja samoin aurinkokävelyt. Tuntuu kauhean tyhmältä itkeä sillä tavalla keskellä katua ja ihmisten vapaapäivää kivusta ja pettymyksestä kirkkaan kauniissa säässä, jossa pitäisi kai tuntea onnea. Onneksi Vompsu oli mukana, muuten olisin ehkä joutunut pyytämään jotakuta vierasta taluttamaan minut kotiin. Jalka on yksinkertaisesti niin kipeä, etten oikein pystynyt astumaan sille enää. En meinannut uskaltaa ottaa kenkää jalasta, mutta sitten totesin, etten kyllä aio maata kenkäjalkaisena sängyssä jalka koholla koko päivää. Ja jos jalka turpoaa yhä enemmän, kenkähän on tietysti koko ajan vain vaikeampi saada revittyä jalasta...

No, tässä sitä nyt ollaan. Koetan tointua maanantaiksi, jotta saisin onnuttua keskustelupiirin tapaamiseen. Jalka on ainakin selkeä ohjeissaan: jos sillä kävelee kymmenkuntakin askelta, turvotus alkaa taas vaivihkaa kohota ja kipu viiltää ilkeästi. Mutta kun makaan jalka koholla, jomotus on vaimeaa, laajempaa.

Ei auta kuin odottaa. Huomaan käyväni aika sarkastiseksi ja vähän vihamieliseksi Franklin suhteen tässä tilassa: toki joo aion odottaa kiltisti, että jalka parantuu, eihän siihen ole oikein vaihtoehtoa, mutta en kyllä koe erityistä kiitollisuutta mistään, en edes urheudestani riuhtaista kenkä jalasta pois. Ajatus kiitollistumisesta ei siis nyt helpotakaan oloa, vaan päinvastoin: olen äkäinen, kun en osaa sitä tuosta noin vain ja minusta tuntuu, että minun kuitenkin pitäisi osata. Minun on vaikeaa myöskään käsittää tätä miksikään muuksi oppimiskokemukseksi kuin kärsivällisyyden ja asioihin alistumisen harjoittelemiseksi. Koska itselläni on ollut paha tapa alistua kaikkeen ihan turhaankin, en ole oikein varma siitä, onko harjoitteesta nyt niin kauheasti hyötyä. (Ellei sitten siinä mielessä, että käsitykseni siitä, mihin voin itse vaikuttaa, tarkentuu.) Alistumisopintoja enemmän tarvitsisin itseni mielestä aktivoitumisopintoja, puolensapitämisopintoja, rajojen asettamisen opintoja... ehkä tämän voi kääntää sellaiseksi. Silloin kun makasin edellistä kertaa jalkojeni takia vaaterissa, tajusin selkeästi, miten tärkeää liikkuminen on mielenterveyden ja mielialan kannalta. Olen kuunnellut tuota oivallusta oikein kiitettävästi. Mielestäni en olisi tarvinnut ihan vielä kertausta tuosta opista... en, vaikka olenkin tietysti ihan käsittämättömän kömpelö, kun telon varpaani tuolla tavalla.

Minusta tuntuu jostakin syystä helpommalta hyväksyä tämä jalan rikkoutuminen tarkoituksettomana sattumana, josta voin ehkä muovata jotakin, kuin jotakin perimmäistä tarkoitusta ilmaisevana. Huomaan äkisti, miten ajatus perimmäisestä tarkoituksesta kytkeytyy huudahduksiin: Reilua! Epäreilua! Sattuma sen sijaan ei ole reilu eikä epäreilu, se on kasvoton ja tarkoitukseton, siihen on helpompi suhtautua neutraalisti, katsoa, miten kävi ja sopeutua siihen. Yhdistän tämän jotenkin mielessäni siihen, mitä luin kärsimyksestä hoitotieteen oppikirjasta kirjastossa viime lauantaina: kärsimykseen voi suhtautua monin tavoin, sen kestämiseen on eri vaiheita: siltä voi tingata, miksi juuri minä, olla siitä vihainen, lannistunut, kaivata hyviä aikoja... Yksi tavoista tai vaiheista on "miksei se sattuisi minun kohdalleni". Suunnilleen näin koen sen, että ajattelen tapahtuneen kasvottomana sattumana. Kukaan ei ole pistänyt minua kärsimään minkään opetuksen tai oivalluksen takia, sillä ei ole mitään väliä, että se satuin olemaan juuri minä, näin nyt vain kävi, ja on oma asiani, mitä tästä kokemuksesta muokkaan. Ehkä jonkun toisen kohdalla on toisin, ehkä joku toinen ajattelee, että sattuman kasvottomuus ja tarkoituksettomuus tekevät siitä karmeamman, mutta itse huomaan ehkä osittain yllätyksekseni, että minun kohdallani homma meneekin toisin päin. Se tarkoittaa minulle suurempaa vapautta ja vastuuta, kouriintuntuvampaa kontrollia siihen, mitä jostakin tilanteesta teen.

Niin, olisikohan oivaltanut tätä, jos en olisi turiloinut varvastani juuri logoterapian luku-urakan keskellä? En silti suostu ajattelemaan, että tämä on tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Tämä on vain yksi sen tuotoksista.

Onneksi valo on kääntynyt sillä tavalla että alkaa kohta paistaa huoneeseen. Tulee lämpimämpi! Kasvit huoneen vasemmassa nurkassa kylpevät jo kultaisessa paisteessa. Ja pilvet matkaavat taivaskankaan sinistä pintaa hahtuvaisina, keveinä. Haluan varpaan parantuvan, jotta pääsen kylvöaikaan ja kesään ontumatta. On levättävä.

Räy räy

Pidän Franklin näkemyksistä sinne saakka, jossa hän erehtyy kirjoittamaan viattomasti eläin- ja jumalasuhtautumistaan auki. Tietysti kirja on 1970-luvulta, jolloin eläimistä puhuttiin sivistyneissä piireissä vielä ihan toiseen tapaan, mutta silti. Hän käyttää eläimen ja ihmisen suhdetta mallintaessaan, millainen saattaisi olla ihmisen ja jumalan suhde. En tiedä, kumpi on pahempaa: hallussaan oleviin eläimiin suhtautuvan ihmisen lailla mallinnettu jumala vai jumalan kaikkivoipaisen vallan (muttei kaikkitietävyyden eikä armon) lailla mallinnettu eläinsuhde. Karmivaa joka tapauksessa.

Eläimen maailma sisältyy ihmisen maailmaan. Ihminen voi tavallaan ymmärtää eläintä, mutta eläin ei voi ymmärtää ihmistä. ...

Otetaanpa toinen esimerkki, koira. Jos osoitan jotain sormellani, koira ei katso siihen suuntaan, johon osoitan, vaan se katsoo sormeani ja yrittää toisinaan näykkäistäkin sitä. Se ei kykene ymmärtämään osoittamisen semanttista tehtävää. Entä ihminen sitten? Eikö hänkin ole toisinaan kyvytön ymmärtämään jonkin asian tarkoitusta, vaikkapa kärsimyksen tarkoitusta, ja eikö hänkin ärhentele kohtalolleen ja näyki sen sormea? (Lähde)

Ihminen tosiaan ymmärtää tässäkin esimerkissä omalla tavallaan toisenlajista eläintä. Ei kovin hyvin, sanoisin. Onko koirilla sormet? Osoittelevatko ne sormilla toisiaan? No eivät. Mutta tietääkö koira yleensä, mistä lauman ihmisjäsenet ovat kiinnostuneita, mihin se suuntautuvat? Kyllä vain. Koira seuraa tarkasti, minne laumajäsenet tähyilevät. Jotkut koirat ovat mestareita hankkimaan huomiota: ne vain kävelevät katseen kohteen ja ihmislaumalaisen väliin ja paistattelevat huomiossa. Jos koira on suuri ja teevee pieni, niin voi. Koirat ovat myös erinomaisia kommunikoimaan itse katseella: tiivis katse ruokakuppiin, kaapinoveen, huoltajaan.

Miksi osoittaa sormella, kun voisi vain kääntää katseensa? Eikö jumala vain kääntäisi katseensa, jos haluaisi ihmisen ymmärtävän? Ja jos hän ei halua ihmisen ymmärtävän, mitä hän sitten valittaa, ettei tämä ymmärrä? Jos kirjoittaisin tähän xrgmmmglbyhdrr ja sitten känisisin, että olet sinä melkoinen pölvästi, kun et ymmärrä ilmaisuni semanttista merkitystä, vaikuttaisinko kovin sympaattiselta tai kommunikatiiviselta? Olisiko jumala todella niin pikkumainen, että kun tekisi tietoisesti niin, ettei ihminen sitä ymmärtäisi - vaikka voisi ottaa selvänkin ja tehdä niin, että ihminen voisi ymmärtää todennäköisemmin - hän sitten vielä päälle langettelisi musertavia sanoja ihmisten turhaan räkyttämisestä ja näykkimisestä? Kuka tässä räkyttää ja ärhentelee? Kummalla olisi suuremmat mahdollisuudet asettua toisen asemaan?

Paradoksaalista kyllä, minusta vaikuttaa ihmisiä ja koiria tarkastellessa siltä, että aika usein koira on paljon enemmän läsnä tilanteessa. Ihmisen mielestä koira on hukassa eikä ymmärrä tilannetta, mutta jos asiaa tarkastellaan koiran näkökulmasta, ihminen on usein aivan mielivaltainen (ja usein vieläpä julma ja rankaiseva; sama pätee tietysti myös lapsen ja aikuisen suhteeseen: sinä tottelet, koska voin pistää sinut tottelemaan, mitenniin miksi, vastaus on SIKSI). Minun on vaikeaa kuvitella, että rukoilisin mielivaltaisuuden jumalia. Miksei sitten tyytyä saman tien sattumaan?

Toivon kyllä, että mikäli on kärsimyksiä langettavia jumalia, ne tahtoisivat ymmärtää minua ja muita vähäsen paremmin, enemmän meidän tavallamme.

Toinenkin esimerkki, tai oikeammin ensimmäinen esimerkki, on hankala sulattaa. Siinä poliorokotetta kehitellään koe-eläimellä, apinalla, johon ruiskitaan seerumia kerta toisensa jälkeen. Frankl kirjoittaa, ettei apina voi tajuta kärsimyksensä tarkoitusta, koska "sen rajallinen äly ei pysty tunkeutumaan ihmisen maailmaan, siihen ainoaan maailmaan, jossa sen kärsimys on ymmärrettävissä". Minusta ei ole lainkaan selvää, että ymmärrämme apinan kärsimyksen "perimmäisen tarkoituksen" (johon seuraava lause osoittaa tämänkin selityksen viittaavan) - jos ihmisen kärsimyksen perimmäinen tarkoitus on jotakin, mitä ihminen ei oikein ymmärrä, miksi sama ei pätisi myös toisenlajisen eläimen kärsimykseen? Entä jos en itse täysin ymmärrä tai hyväksy apinan kärsimyksen perimmäiseksi tarkoitukseksi esitettyä "ihmiskunnan hyötyä"? Jos on niin, ettei ihminen ymmärrä kärsimyksensä perimmäistä tarkoitusta, onko oikeastaan hyvä asia koettaa lakaista kärsimystä mahdollisimman paljon pois poliorokotteilla jne.? Voimmeko olla varmoja siitä, ettei tämä ole vain älymme riittämättömyyteen liittyvää hyväksymättömyyttä ja "ärhentelyä"? Vai onko kenties perimmäinen tarkoitus, että jossain vaiheessa ymmärrämme tehneemme virheen, alamme ottaa vakavissamme myös toisenlajisten eläinten kärsimyksen ja hyväksymme sen olevan osa omaa kärsimystämme, jota toki mieluusti vähennämme, oli se sitten perimmäisen tarkoituksen mukaista tai ei?

Entä jos koe-eläimen kärsimys on minulle jo nyt yhtä käsittämätön tai perusteeton olotila kuin kidutettujen kärsimys? (Voitaisiinhan siitäkin sanoa, esimerkiksi, että jotakin tunnustamaan kidutettujen kärsimyksen kohtaaminen saa meidät tajuamaan, miksi valtiolle ei tule antaa täysin vapaita käsiä esimerkiksi rikoksista epäiltyjen kuulustelemisen metodien suhteen. "Ei se ollut turhaa, tiedämme nyt, että tällainen riski on edelleen olemassa ja osaamme puuttua siihen." Ajatteleeko kidutettu näin, kun häntä kidutetaan? Että hän tekee valistustyötä?) Tarkoittaako koe-eläimen kärsimyksen inhimilliseen kärsimykseen samastaminen, että olen astunut tahdonalaisesti alas ihmisstatuksesta ja asettunut samalle viivalle koeapinan kanssa? Vai että minunkaan älyni ei pysty tunkeutumaan ihmisen maailmaan? Kenen ihmisen tuo "ihmisen maailma" on? Kuka sen lait ja tarkoitukset sanelee?

Frankl kirjoittaa myös luottavaisesta koirasta, joka luo omistajaansa kaiken kärsimisen hyväksyvän katseen ja alistuu ulahtamatta eläinlääkärin ronkkimisille. Samalla tavalla ihminen voisi katsahtaa jumalaan... jotkut asiat eläimillekin tehdään anestesiassa, jos ne ovat lemmikkejä. Ja jos ne ovat tuotantoeläimiä, kehen ihmeeseen ne loisivat luottavaisen katseensa?

Tottahan toki olen lukenut paljon siitä, kuinka uskonnollisuus antaa vakauden ja pystyvyyden tunnetta ja auttaa hyväksymään vastoinkäymiset ja säilymään niissä toiveikkaana. En kuitenkaan osaa itse tehdä sellaista uskon hyppyä, että sitoutuisin perimmäiseen tarkoitukseen aivan sellaisenaan. Voin antaa elämälleni ja sen vaikeille kohdille merkityksen, voin koettaa etsiä myönteisiä puolia erilaisten haasteiden ja tuskien läpi sinnittelemisestä, mutta yksi asia on jokseenkin selvä tällä hetkellä: minun on vaikeaa uskoa mihinkään suopeaan jumalaan, joka järjestäisi kaikki asiat hyvin ja järkevästi. Ei, kyllä se on minusta ihmisten tehtävä. Huh, ja ainakaan en tahtoisi palkita uskollani ja luottamuksellani jumalaa, joka suhtautuisi minuun kuten omistaja lemmikkiinsä tai liha- tai siitoskarjaansa.

Niin miellyttävä kuin logoterapian ajatus kiitollisuudesta ja vapaan tahdon käyttämisestä oman asioihin suhtautumisen säätelemisessä onkin, Franklin loppusanoissa kuvaama ylemmän tason jumala tuntuu minusta aika vastenmieliseltä. Räy räy!