sunnuntai 24. syyskuuta 2006

Kadonneista päivistä ja öistä

Asiat menevät toisin kuin kuvittelee. Hakee vielä toisenkin lasin, ystävätär tarjoutuu hakemaan kolmannen. Nauran väkijoukon keskellä runoilijalle punaviinimarinoituja satyyrijuttuja. Kutsun ystävätärtä ja itseäni estrogeeninaisiksi. Vielä annos lohkoperunoita. Vomp juo skumppaa shotteina. Kun Andorralle tuotu luxembourgilainen skumppa avataan, koko lattialla olijoiden selät kastuvat.

Putoamme ystävättären kanssa sängyltä lattialle kikattaen, yöpaidan helma pääkalloineen pilkistää. Huono hiusyö ratkaistaan pipolla. Kaikki on mutkatonta, koirakin bilestää mukana, nuolee pahvilautaset ja kipuaa sängylle, huolehtii sammuneista poikasuloisista lärpeksimällä heidän kasvojaan.

Sitten seisommekin raiskauspuistossa ja itken ja maailma on liian rasittava kestää. Oletan tässä vaiheessa siirtyneeni laskuhumalaan. Mutta missä ovat pyörät? Onko järkeä taivaltaa kaupungin halki korkokengin? "Noi ulkoiluttaa vittu piskiä puol kolmelta", sanoo ohikulkija. Hyvälle tuulelle on vielä helppo tulla.

Päivällä emme kerää sieniä emmekä retkeile lähikauppaa pidemmälle. Koiraakin nukuttaa. Makaamme sängyssä myräkkänä, hikoilemme ja läähätämme ja sammumme heti ruoan jälkeen uudelleen. Kello on seitsemän illalla, kun heräämme. Hyvää iltaa. Muut ihmiset näyttävät viettäneen tuottoisan päivän seminaarissa, uhkuvat hyvää oloa onnistuneen ja menestyneen tapahtuman ansiosta. Haluaisin uskoa, että nyt asiat voivat muuttua, että maailma pelastuu, että öljytalous kitistyy ja uusiutuviin energioihin satsataan rahaakin eikä vain korulauseita. En onnistu uskomaan niin.

Mutta katselen ihmisten, tuttujen ihmisten, innostusta. On ehkä todellakin aika ottaa lomaa järjestötoiminnasta, koska en muista, milloin viimeksi olisin itse innostunut jostakin asiasta tai saavutuksesta. (Tai muistanhan minä - mutta sillä ei ollut mitään tekemistä omien toimieni kanssa. Se oli silloin, kun Venäjä ratifioi Kioton sopimuksen.) Kunpa ihminen voisi vain kadota ja aloittaa uudestaan jossakin toisaalla, ilman nimeä ja kasvoja, ilman tuota rasittavaa taakkaa. Koskaan ei saisi rakastua kollegoihin, koskaan ei saisi rakastua ihmisiin, joihin törmää myöhemmin, sitten kun kaikki on ohi. Helsingin kokoisessa kaupungissa se on toki täysin mahdotonta.

Koetan pysytellä iloisena, mutta toisen päivän putkeentuminen sattumusten ja välähdysten uneksi on liikaa. Vaellan välkkyviä saleja edestakaisin, välillä istun vessassa ja hengitän kämmeniin ja toivon voivani kadota. Koetan vakuuttua, että minulla on oikeus käydä juhlissa, vaikken ole tehnyt niiden eteen mitään. En pystynyt. Sekin on vaikeaa myöntää, miten pienistä asioista pystyminen on joskus kiinni. Siitä, että ei syyllistetä, siitä että ollaan avoimia. Koko seminaarin nimi assosioituu minulle seminaarin ensimmäisen suunnittelukerran falafelannokseen, jonka jaoimme entiseni kanssa ilman että hän vaivautui kertomaan seurustelevansa jo toisaalla. En pääse luottamuspulan yli mitenkään. Koska pääni on takerruttanut seminaarin nimeen epäilyksen, ettei minulle kerrota juuri mitään sellaistakaan, joka tulisi tietää, en pysty ajattelemaan järkeviä asioita seminaariin liittyen.

Ei, älä ymmärrä väärin - bileissä on hauskaa ja on ihanaa nähdä ihmisiä, mutta yhtäkaikkisesti koen ylitsekäyvää outoutta siitä, että en ole ollut mukana tekemässä sitä kaikkea. Huomaan äkisti olevani ulkopuolinen joukossa, jota joskus pidin perheenäni.

Haluaisin tietää, kuinka kauan menee, ennen kuin kykenen oikaisemaan olemiseni jotenkin rennosti näihin asioihin, että ensin seurustellaan ja sitten ei. Selvänä kykenen niihin vielä jotensakin hyvin, mutta humalassa kaikki käy hyvin vaikeaksi, ja olen vain hiljainen ja istun tuolissa jossain seinän vierellä kunnes tulee joku ja pelastaa minut ajatuksista.

Sitten bändi alkaa soittaa ja saa tanssia. Musiikissa on ihmeellinen voima. Se liikuttaa, kun tanssii. Äkisti kaikki huolet ja pöljät assosiaatiot tuntuvat aivan turhilta. Onhan aina musiikki. Voinhan aina tanssia. Ihmiset vatkaavat lantioitaan onnellisina, kyynärpäät ovat kevyitä ja ranteet leijuvat lähes kattoon saakka. Tanssin jälkeen hyvä olo ei katoa minnekään, mutta on viisainta poistua, että sen säilyminen olisi taattua. Kotimatkalla on turvallisempaa kuin juhlissa.

Kotimatkaa kävellessämme tajuan äkisti, että on jo Kerubivompatin syntymäpäivä, vuorokauden raja on ylitetty. Lahjassa on kolme osaa ja se liittyy ruoka- ja juomakulttuuriin olematta itse syötävä tai juotava. Se on käytännöllinen ja liittyy sananlaskuun, jonka olen oppinut Vompilta. Imen hänestä sanoja ahnaasti. Tassana, esimerkiksi.

Kadonneista päivistä ja öistä jää sanannäköisiä jälkiä.

Ei kommentteja: