keskiviikko 30. marraskuuta 2005

Elämää etsimässä

Blogiuutiset maailmalta saavat minut tänään itkemään.

Itkeminen ei ole kivaa, mutta toisaalta en ole koskaan erityisemmin arvostanut kivoja asioita. Pidän asioista ja ihmisistä, jotka saavat minut hihittämään, itkemään, kutiamaan, painamaan katseeni ja toisaalta, loikkimaan ja ulvomaan kuulle vaikka leikillään. "Kiva" on niin beige sana. Etäisyyksinen. Lattesukupolvinen, vieras. Itse kasvatan omat sitruunakissanminttuni kynnet mudalla hankaamatta puolikuita puhtaaksi.

Sanat ovat ihmeellisiä, mutta en etsi sanoja. Sanat voivat olla tyhjää kimallusta ja nokkelaa assosiaatiopalapeliä, joka avaa oivalluksia siitä, miten voisi olla. Elämää minä etsin, sitä miten asiat ovat vaikkeivät voisikaan, elämällä sitä, ostamalla käytettynä samanlaisen punaisen tiukan takin kuin äidillä on ollut seitsemänkymmentäluvulla ja liimaamalla seinälle Klimtin "Die Jungfrau" -taulun julisteen. (Huvittaako teitäkin se JUNGfrau? Ajattelen tässä sitä Jungia, joka puhuu arkkityypeistä...ja jonka ajatteluun osittain perustuu myös blogimaailmassa riemua niittänyt tyypittely - lisättäköön mauttomasti hihitellen, että itse siis olen INFP.) Kuuntelemalla kovalevylle ladattua The Robot ate me -yhtyeen "Genocide Ball" -kappaletta. Kirjaamalla.

"Gilgames, minne menet? Elämää jos etsit, et löydä. Sillä jumalat, jotka loivat ihmisen, hänelle antoivat kuoleman. Mutta elämän he pitivät itsellänsä", laulaa Pekka Streng Gilgamesh-eeposta.

Pyh. Totta kai elämää voi etsiä. ("Katsele yössä" on muutenkin parempi kappale.) En jaksa lukea pelkkiä kaunokirjallisia kokeiluja, vaikken mikään traditionaalinen realisti olekaan. Pelkkiä kaunokirjallisia kokeiluja? Huh, tulinpa luoneeksi paradoksaalisen kehitelmän. Ei tietenkään sellaisia edes ole. Etsin elämää sen merkeistä. Tulkitsen, mitä tarkoittaa huomautus rusinasopasta tai siitä, että kuvituksen tytössä on jotain tuttua. (Tällä hetkellä etenen lauseessa, joka alkaa sanoin "There was a table set out under the tree in front of the house" - pahoittelen kryptisyyttäni, mutta tämä on myös minun päiväkirjani.) Valvon neljään aamuyöllä, päivä on pimeä, työmiehet puuhailevat ikkunan takana enkä voi viilettää puolipukeisena verhottomassa asunnossa vaan sonnustaudun huppariin, ponchoon ja farkkuihin. Mobutu on päivähoidossa, kulkea rapisee huoneesta toiseen ja visertää.

Koiran avoimuus koskettaa, sitä on helppoa silittää ja halata, se yrittää purra kädestäni, kun ei enää näe kunnolla.

Tänään rullaan selkääni jokasuuntaisesti, kamppailen vatsalihasteni jännittämiseksi ja koetan pidentää selkärankaani joka hengityksellä. Mitä varten tämä kaikki ponnistelu? On silkkaa sattumaa, että olen elossa. On silkkaa sattumaa, että elämää on. On silkkaa sattumaa, että ylipäänsä mitään on olemassa. Se juonikertomuksista.

Itkeminen tekee hyvää. Etenkin, kun voi itkeä mustaan, kiharaiseen karvaan. Minulla ei ole hätää. Mobutulla ei ole hätää. Maailmassa on paljon hätää, mutta se on muualla. Käperrymme sohvalle takkuiseksi kasaksi, kaksi pientä, hengittävää eliötä. Toisen aika loppumassa, toisen muodostamassa kiteytymiä, joiden tarkkaa merkitystä ei kukaan tiedä. Molempien kylkiluut helposti tunnettavissa, molempien intresseissä laumajäsenyys. Yksinäinen susi ja yksinäinen susi.

Tänään on suvantopäivä. Ripustan valoja ja kiiltäviä kankaita. Huomenna alkaa pikkujoulukausi. Edessä on kolmen päivän sosiaalisuusputki. Ja tänäänkin menen entisen työkaverin kanssa kävelylle ja koetan saada hänet vakuuttumaan siitä, että naamiaisiin pukeutuminen ei ole niin vaikeaa. Perfektionismia on vaikeaa ymmärtää kaikessa muussa kuin ihmissuhteissa.

7 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Hitsi vie, mikä spesisismin esimerkki olenkaan tänään. ELÄINSUHTEISSA, voisi lukea ihmissuhteiden tilalla.

Timo kirjoitti...

Perfektionismi, voisimme sanoa, abstrahoituu eläinsuhteista. Se on eläinsuhteilua symbolisella tasolla, hyvin inhimillistä siis.

Marimba kirjoitti...

Itkeminen tekee hyvää. Itku on sadetta mielen pellolle. Jos sopivia siemeniä on kylvetty, se voi saada aikaan uutta kasvua.

Sanojen tehtävistä kirjoitinkin jo vastauksen kommenttiisi minulle.

P.S. Ota Jungfrau-linkistä www pois :)

Veloena kirjoitti...

Virheet ovat hyvin inhimillisiä.

Vakavasti ottaen, musta jo eläinsuhdeperfektionismissa on toisinaan liikaa kestettävää. Ehkä se johtuu siitä, että useimmat eivät harjoita sitä ja siksi sen kanssa on aika yksin silloin kun siihen villintyy. Itselleni en totisesti toivo enää yhtään muuta perfektionismivatkauksen aihetta.

Timo, en kyllä ole varma, abstrahoituuko (muu kuin eläinsuhteisiin liittyvä) perfektionismi eläinsuhteista. Olen huomaavinani, että useimmat eläimet eivät kärsi perfektionismista sosiaalisissa suhteissaan. Eiköhän perfektionismi ole siis jostain muualta peräisin, abstraktion abstraktio, vähintään. Tarkoitan - jos kukaan ei puhuisi täydellisyydestä tai täydellisestä, osaisimmeko kaivata sellaista?

En ole kulttuuripessimisti, mutta täydellisyyden käsite olisi kyllä mun puolesta saanut jäädä keksimättä. Niin paljon täysin turhaa takkuamista se tuntuu aiheuttavan.

Veloena kirjoitti...

Marimba, otan. Raivostuttava tietokoneeni ei suostu copypaste -toimintoihin ja siksi linkit pitää tehdä käsipelillä. Mutta aion vielä oppia macciympäristön, vaikka toistaiseksi se on yhtä helppo mulle kuin juosta hiekassa kaunoluistimet jalassa ja tehdä kolmoislyytikki.

Timo kirjoitti...

Täydellisyyden käsitehän on koko länsimaisen metafysiikan kovimmassa ytimessä: Onko se "keksitty" vai jotain fundamentaalista, eli sisältyykö idealisaation mahdollisuus ennakkoehtona kaikkeen ajatteluun vai onko se ilmiö, joka emergoituu tietynlaisista kielellisisttä käytännöistä?

Kaikkien Platon-reunamerkintöjen joukossa on jotenkin lewiscarrollmaista kuulla lausuttavan, että täydellisyyden käsite olisi saanut jäädä keksimättä! (Mikä Carrollin hahmoista se voisi olla?)

Veloena kirjoitti...

Nopea, intuitiivinen arvaus: Dormouse, ehkä. Täydellisyydentavoittelua on myös Valkoisessa kanissa ja Herttakuningattaressa omilla tavoillaan.

Koko länsimaisen metafysiikan ydin olisi, kyllä kyllä, saanut puolestani jäädä keksimättä. Luultavasti olemme täysin jäävejä arvioimaan sitä, voisiko olla ajattelua ilman tuota ydintä - meillehän on tolkutettu sitä jumankeuta yhtä paljon kuin ajatusta, että ajattelu onnistuu parhaiten hiljaa istuen.

Ja niin epäluonteva kuin istuma-asento on!