keskiviikko 23. helmikuuta 2005

Yösähköisyyttä

Tapaan Teen viisseiskan dösassa, köröttelemme Hertsikan kulmille ja kävelemme kaunista palstaviljelmäpellon laitaa kohti Koon taloa. Koo on seitsemänkymmentä plus leidi, joka pitää kaikeasta kauniista ja arvokkaasta. Mitä me Teen kanssa sinne menemme, mietin hetken. Kaksi friikkua, Tee kahden lapsen yksinhuoltaja, meikäläinen täysi tyhjäntoimittaja tällä hetkellä, gradunkokoinen aukko arjessa. Emme kumpikaan kauniita tai arvokkaita, ainakaan sovinnaisella tavalla. Mutta muistan sitten, että elämä harvoin antaa ihmisille tarkalleen sitä, mitä nämä keksivät toivoa.
Koon käsi on poikki. Hyvin hoidetusta ihosta törröttävät ulos ruuvit ja ulkoinen terästuki. Reiät, joista ruuvit painuvat lihaan, ovat paakkuiksi kuivahtaneen kudosnesteen peitossa.
Juomme teetä ja kaffea, katsomme valokuvia. Koo on yksinäinen, itsellinen nainen. Mietin, noinko minullekin käy. Koo on halunnut miehen, lapsia, mutta ei saanut niitä. Sitä on vaikeaa uskoa katsoessa kuvia Koosta nuorena. Säteilevät, virheettömät kasvot. "Ja minä ajattelin vain uraa", sanoo Koo. "Silloin se oli hirvittävän epämuodikasta nuorelle naiselle." Koon ura oli kosmetologia.
Teen jälkeen Koo haluaa povata meille, vihjaa omaavansa ennustajan ja selvänäkijän kykyjä. Pakasta nousee miehiä, rahavaikeuksia, matkoja. Ainoastaan rahavaikeudet kuulostavat realistisilta. Yllättäen paljastuu, että Tee harrastaa tarotien luentaa. Minäkin tein sitä joskus, teininä. Enimmäkseen en usko mitään, vaikka pelkään ja säikynkin irrationaalisesti. Kun Teen kännykkä putoaa lattialle, Koo kertoo, että paras povari, jolla hän on käynyt, lopetti povaamisen aina siihen. "Joku kuollut yrittää yhteyttä, hän sanoi silloin, ja sitten lopetettiin, eihän oltu piruja manaamassa."
Pian myös patarouva lehahtaa sekoitettavasta pakasta lattialle.
Tunnelma on vähän sähköinen. Aurinko laskee ikkunan takana, se on punainen silmä hyppyrimäen luona. "Mulle tulee mieleen se, kuinka mummo näki aina tuulessa liehuvissa puunlatvuksissa kuolleiden kasvoja", sanon. "Hiljaa!" kirkaisevat Tee ja Koo yhteen ääneen.
En usko, nauran korteille avoimesti. Hankaluuksia aiheuttava sukulaisnainen, tuskinpa vain! Kolme ihailijaa, joilta runsaasti erotiikkaa, hyvänen aika, ei todellakaan! Ja silti, leikimme tulella. Teineinä paitsi pelasimme tarot-pakalla, myös harrastimme ouijaa. Lopulta poltimme levyn sen annettua vähän liian levottomia vastauksia. Todennäköisimmin joku fuskasi. Joka tapauksessa, kauhuleffoin kapaloiästä saakka kyllästetty maailmani ei tule hyvin toimeen vainajien viestien kera. Isänpuoleisessa suvussa on ollut verenpysäyttäjä, äidinäidillä oli inkeriläistä parannustietoa ja hän väitti puhuvansa unissa kuolleiden kanssa ja näkevänsä etukäteen, kuka seuraavaksi kuolee, ja mikä kenenkin kohtalo on. Roskaa, sanon, ja pelkään silti. Mummo opetti minulle jo ihan pienenä yrtit ja miten niitä käytetään hyvään. "Vahingoittaa ei saa, eikä antaa rakkauden rohdoksia sellaiselle, jolla on jo lapsi toisen kanssa", neuvoi mummo. Odotti, että minusta tulee noita. Ei tullut. Parantelen yrteillä viattomasti univaikeuksia, omia ja muiden, ja kasvatan kasvimaalla paria vaikeammin saatavaa yrttiä, kuten sitruunakissanminttua.
Lähdemme Teen kanssa dösikselle hyvästeltyämme Koon sinisine huiveineen. Edelleen näyttää olevan niin, että missä eri elämänvaiheissa olevat naiset kokoontuvat yhteen kahden tai kolmen joukolla, puhe virtaa alle viiden tunnin sisällä magiaan ja ennustamiseen, enneuniin ja kohtaloon. En tiedä, mitä ajatella. Kotoa olen oppinut, että se on oikein, magia on aina läsnä, mutta kaikki yliopistolla lukemani puhuu ajatusta vastaan. Olen lukenut soman ja perehtynyt kasvien sisältämiin lääkevaikutteisiin aineisiin. Enkä edelleenkään usko, en osaa, en pysty, voin uskoa vielä jotenkin kasvilääkintään, se sopii tieteelliseen maailmankuvaan systemaattisesti tulkittuna, mutta magiaan telepatiana, ennustamisena... ei, en osaa uskoa. Ja silti, sähköisyys ympärillä rätisee uhkaavasti. Ylikuormitustila ristiriitaisista näkemyksistä, koetan rauhoitella oloani.
On melkein täysikuu. Huomenna on täysikuu. Kissa ei ole kotona, kun avaan oven. Nasu loikkaa minua vasten, hallava suteni. Mobutu musta koira huiskuttaa häntäänsä. Pimeästä hiipii Arttu, Lohi, Negaatio, jokainen yksitellen, toiveikkaana. Sivelen rakkaideni turkkeja. Menemme yökävelylle koirien kanssa. Kuusiaita on musta, kuu pullistunut, pöhötautinen. Juoksemme kylmässäpimeässä, mummarien nastat narskahtavat kiinni jäiseen maahan, Nasu murisee, loikkii takkuisin käpälin, pyörittää silmiään niin että valkuaiset vain välkähtelevät, nirhaisee hampaillaan ranteestani. Villi, kesytön koira, oma koiransa, voimakas, silti niin pelokas ja hupaisan ujo, toisinaan uhoava, ei koskaan arvattavissa. Mobutu juoksee tasaisesti persikanvärisessä teddykauluksisessa toppaliivissään. Sen ohut vanhan ukon turkki ei enää pidä pakkasta loitolla. Mobutu ei pelkää kuusiaitaa, rastaita, muovipusseja, sosiaalisia tilanteita.
Takaisin kotiin. Pimeää. Säpsähtelen. Silmiä joka puolella, helvetti. Sisätiloissa tapahtuu kaikki paha, ulkona, juostessa, on turvassa. Liikaa teetä, piparia, pullaa, selitän tilaani. Hyperaktiivisuus. Melkein täysikuukin.
Pakottaudun laittamaan cd-soittimeen Suspirian soundtrackin. Syytän itseäni hupsuksi. Istun kirjoittamaan. Vaihdan cd:n pian Rocky Horror Picture Showksi, sillä Suspiriaa ei kestä tällaisessa tilassa.
Kissa tulee kotiin. Yösähkö häviää. Kissa sivelee poskeani ja leikkii Lohen kanssa. En viitsi mainita tilanteesta ja tuntemuksista Kissalle, koska hän ei ymmärrä tätä ollenkaan. Äkkiä muistan, kuinka olen lukenut jostain etologian kirjasta, kuinka useimmissa nisäkäslajeissa naaraat ovat paljon säikympiä ja että jotkut arvelevat sillä olevan evolutiivisen funktion - koska naaras hoitaa useimmiten poikaset, sen on paraskin olla vähäsen vainoharhainen, parempi turha hälytys vaivoineen kuin se, että poikaset syödään parempiin suihin. Leikittelen ajatuksella, että naisten viehtymys magiaan on jäänne tästä.
Sitten muistan, kuinka äiti tiesi Kreikassa karattuani matkanjärjestäjän lapsiparkista, että kaikki ei ole hyvin, ennen kuin minun huomattiin karanneen, sehän huomattiin vasta hänen ajettuaan taksilla takaisin kylään, sekaisin huolesta, ja rannalle ja kysyttyä minua babysitteriltä, joka saattoi etsittyään todeta vain, ettei minua enää ollut siellä, ja sitten minua kylmää taas. Miten hän saattoi tietää? Haistoiko hän sen, maistoiko, mitä? Takaisin nollapisteeseen.
Valaistu sisätila tuntuu lasiselta häkiltä. Tahtoisin juosta, sotkeentua lumeen, kuusenoksien iskuja kasvoihin, kompastua, hurmaantua juoksemisesta, juostajuostajuosta, mennä sekaisin puista ja puiden tuoksusta, en halua olla sisällä, tänne näkee ulkoa helposti, enkä kuulu tänne. Kissa katsoo televisiota, sillä on kaikki hyvin. Se ei hääly erilaisten maailmoiden välillä tällä tavalla, sille on pienestä pitäen opetettu, että meillä on vain kuusi aistia, muu on mahdotonta, näkö, kuulo, haju/maku, tunto, liikeaisti, tasapainoaisti, siinä kaikki, muuta ei ole. Kissan mummon puut eivät ole näyttäneet kuolleiden kasvoilta.
Tämä solmu tuskin koskaan aukeaa.

Ei kommentteja: