Yritys virittäytyä joulutunnelmiin

Hankin hyasintin. Hyasintti tuntuu välttämättömältä joulutunnelmaa ajatellen. Hankin myös Sonnentorin teejoulukalenterin, koska suklaakalentereissa tapaa olla maitosuklaata. Minun joulukalenterini ensimmäinen luukku avautuu tänään, koska me lähdemme Lissaboniin jo aatonaattona, joka on siis oikeastaan vähän kuin jouluaatto. Tai no jaa. Matkustaminen lentokoneella ei oikein vastaa käsitystäni juhlimisesta. Kunpa lomaa olisi pidemmin, niin voisi mennä junalla. Mutta ei tunnu järkevältä istua viikkoa junassa viikon kohteessa olon ohella. No, joka tapauksessa: en ehkä raahaisi kuitenkaan viimeistä teepussia mukaan, joten voin aloittaa joulukalenterin tänään.

Saavun kotiin ajatellen virittää loputkin jouluvalot nyt kun kerran meidän huushollin odotusaika on alkanut. Mutta eteisessä odottaa kaksi virallista kirjettä: kutsu papa-tutkimukseen ja verohallinnon ohjeet seuraavan vuoden yritysverotuksesta.

Periaatteessa kai kuuluisi ilahtua siitä, että kohdunkaulan syöpää seulotaan Suomessa näinkin tarmokkaasti, mutta kyllä papa-kutsu tuntuu minusta aina joltain kamalalta kosmiselta rangaistukselta. On vaikeaa olla tuntematta itseään hämilliseksi gynekologisessa tutkimuksessa, ja papa-näyte vielä tuntuu niin inhottavalta. Ja siihen liittyy se, miten äiti paheksui, kun kerran erehdyin mainitsemaan, että papa-koe pelottaa. En kuulemma saisi olla hysteerinen koska ei se tunnu miltään. Minusta se kyllä tuntuu hyvin epämiellyttävältä enkä aio hysteerisyystuomioidenkaan uhalla väittää mitään muuta. Papa-kutsussa mainitaan taas, ettei sinne ole hyvä mennä kuukautisten aikaan, ja se synnyttää uusia huolia ja syyllisyyksiä, koska en muista yhtään, milloin kuukautiset ovat viimeksi olleet, ja kun en seuraa rytmiä mitenkään tarkasti, minulla on myös aika hämärä käsitys siitä, millainen kiertoväli minulla tällä erää on. Se voisi olla miltei mitä hyvänsä, koska pahimmillaan se sinkkuhulluudessa on kiritellyt kolmessa ja puolessa viikossa ja pitkässä suhteessa taas lasehtinut jonnekin seitsemän viikon tietymille samassa tahdissa libidon vaivihkaisen näivettymisen kera, ja en oikein ole selvillä, olenko nyt hormonaalisesti kierroksilla vai en. En kai enää niin paljon. Ehkä. Ääh! Kävin papassa viime vuonnakin, aika tarkkaan vuosi sitten, ennen kierukan vaihdattamista. Mutta ehkä on kuitenkin mentävä. Hyrr.

Verohallinnon ohjeista en ymmärrä taaskaan höläsen pöläystä. Mutta ei se mitään. Sitä varten on kirjanpitäjä. Siltikään ajatus verotuksesta ei viritä joulumielelle. Koko systeemi on jotenkin aika pelottava. En koe itseäni ollenkaan tarpeeksi osaavaksi tai vastuulliseksi ja lainsäädännön kieli kuulostaa jotenkin kauhean julmalta kaikkine sanktioineen.

Sitten kaiken huipuksi harmaa kolli on syönyt joulukalenterista isot palat pois ja jollakin ilveellä se on vielä avannut jouluaaton luukunkin! Jotenkin koko joulutunnelma lässähtää tässä vaiheessa, kun huomaan hyasintin pöydälle asettaessani joulukalenterin surkean kohtalon. (No, ehkä pitäisi olla onnellinen siitä, ettei kolli kussut vero-ohjeiden päälle, mutta että maanantai ja kaikkea, en oikein kykene juuri nyt.)

Joulutunnelmaan virittymisen sijaan syönkin lievään ahdistukseeni puolikkaan ruisleivän ja juon ensimmäisen joulukalenteriteen.

Ei se ole oikeastaan yllättävää eikä kauhean ahdistavaakaan, että asiat menevät pieleen. Harvemminhan elämä sujuu, kuten kuvittelisi. Se, mitä tapahtuu, tapahtuu... vastaan myös kirjeeseen, joka sisältää kummallisen kysymyksen ja oletuksen, ja joka saa minut taas mietteliääksi sen suhteen, miten erilaiset ihmiskuvat vaikuttavat eettisiin ratkaisuihin. Paljon, luultavasti. Olisi mukavaa kehittyä tarkemmaksi kuuntelijaksi. Asiat on hankalaa hahmottaa vieraasta viitekehyksestä, vaikka siinä onkin aistivinaan jonkinlaista loogisuutta ja ainakin luottaa siihen, että toisen toiminta ei oikein ole hahmotettavissa järkevästi mistään muusta viitekehyksestä käsin.

Sen sijaan en ehdi ottaa päivätorkkuja enkä tehdä pilatesharjoitteita, joita haluaisin ehtiä tehdä ja joita ajattelin vakaasti tekeväni, koska selkää särkee. Ääh, mikä maanantai. Tästä ei voi viikko kuin parantua... perjantain naamiaisiin on jo sentään löytynyt kahdet kissankorvat ja materiaali kolmeen häntään, joten kiireellisimmät ja tärkeimmät asiat ovat pulkassa! Ja ehkä kohta kun ystävä tulee koputtamaan oveen, haemme jouluvalotkin. Tai sitten ei.


Jottei tästä tulisi ihan surhimista, niin nyt Sukliksen pyynnöstä jotakin hassua ja jouluista: piparkakkueläimet!

Onhan tuohon jouluun sentään vielä aikaakin. Ja matkaa! Kai tässä ehtii virittyä vielä.

Piparkakkueläimet

Halu leipoa piparkakkuja tulee yllättäen ja kuin tyhjästä. Harkitsen ensin hetken piparkakkutalon tekemistä kylmiltään, tai ehkä piparkakkualpakkatallin, talot ovat alpakkatalleihin verrattuina vähän tylsän kuuloisia, mutta sitten käyn miettimään, jaksaisiko ensimmäistä piparileipomusta kuitenkaan säästää skypejoululauluun saakka. Kysyn asiaa Fauniltakin, ja hän arvelee, että ei. Se kuulostaa järkevältä arviolta. Skypejoululauluun on kuitenkin vielä kaksi viikkoa aikaa ja kahteen viikkoon kerkiää mahtua monta heikkoa hetkeä.

Niinpä päädyn leipomaan vain piparkakkueläimiä. Kaulitsen taikinan ohueksi tyhjällä viinipullolla puhdistettuani ensin pöydän sipulinkuorenjämistä, leivänmuruista, tyhjistä pakkauksista ja muusta keittiönpöytäroinasta. Sitten otan voiveitsen ja leikkelen sillä taikinasta alpakan, kamelilaivan, sinivalaan, pyöriäisen, lukuisia kissoja, koiran, hevosen, vompatin, koalan, etanan... en halua leikata perinteisiä tuotantoeläimiä, sillä jokin niissä on vielä surullisempaa kuin se, että koalan arvellaan kenties kuolevan sukupuuttoon ilmastonmuutoksen takia. Tuotantoeläinten kärsimyksen luulisi sentään olevan käsinkosketeltavampaa, konkreettisempaa, helpommin tajuttavaa. Ilmastonmuutos on niin suuri, on helppoa ymmärtää, miten moni ei jaksa tai ei halua tai ei oikein pysty (no ei kai kukaan täysin pystykään) tajuamaan, mitä kaikkea siihen liittyy.

Uunissa eläimet lihovat. Sitten ne vedetään ulos, jäähdytetään ja koristellaan. Vaivaan tomusokerista ja sitruunamehusta tankean tahnan ja tökin sillä silmiä ja pilkunpaikkoja, ja sitten perään karamellit. Eläimet tuijottavat hurjistuneen ja närkästyneen oloisina, koska niillä on niin suuret karamellipupillit.

Eläimiä ei ole helppoa syödä. Vompsu tulee koulusta ja he makaavat Faunin kanssa sängyllä tehden tietokoneohjelmointeja. Katselen eläimiä miettien, miten helppoa on leikata muotoja ja sitten sulauttaa ne tarvetyydytykseensä. Syödä. Mutta eläinten tarinallisuus haraa vastaan. Tuntuu vähän vaikealta tarttua hevoseen ja murtaa se. Mutta jo ensimmäisen suupalan myötä taika rikkoutuu. Ja piparkakut maistuvat valtavan hyvältä. Ehkä pitäisi olla huolestunut siitä, että miehet makaavat sängyllä ohjelmoimassa ja minä leivon piparkakkuja, mutta en millään jaksa. Totuus nimittäin on, että pidän piparkakkujen leipomisesta aika tavalla enkä haluaisi tässä kohdin vaihtaa osia kenenkään kanssa.

Katsomme kolmistaan Alastonta lounasta ja nakertelemme piparkakkueläimiä. Jouluna meitä on viisi ja tapanina jo kuusi. Ehkä leivomme silloinkin eläimiä, valtavia pellillisiä hämmentyneitä ja närkästyneitä eläimiä, samanlaisia kuin me itse, hyväntuulisia eläimiä, jotka on helppoa asetella kuvausta varten rykelmiin ja nauttia niiden raajojen kaarevuuden visuaalisista jännitteistä, tyhjästä tilasta niiden välillä yhtä paljon kuin niiden vartaloiden täyteydestä.

Vain etana, vompatti, orava, alpakka ja kamelilaiva säästyvät yön yli.

Lyhentyvät päivät, kaventuva aika

Jouluun on alle kuukausi. Miten kummallista. En ole oikeastaan ahdistunut mistään kunnolla aikoihin. Se tuntuu hämmentävältä.

Olen ollut sairaana ja parantunut. Olen syönyt perunaleivoksen. Ja äsken leivän päällä tahinaa ja hapankaalia. Tänään on luokan pikkujoulut. Olen riittävän terve mennäkseni sinne. Siellä on sauna ja poreallaskin. Aion ottaa riskin ja mennä saunaan, porealtaasta en ole niin varma, niissä on jotakin epäillyttävää. Ne tuntuvat liikaa kuvastosta leikatuilta kuvilta. Porealtaassa istuessa kokee helposti hymyilevänsä ja ihmettelevänsä jonakin toisena.

Asiat järjestyvät. Sunnuntaisin kuljemme rantoja pitkin kolmestaan ja puhumme vakavasti. Jokainen tuntee itsensä jollakin tavalla kauheaksi olennoksi. Mutta kestettävästi, siihen ei kuole. Jokainen saa jollakin tavalla rakkautta ja hyväksyntää, tukea. Voisiko tuollaisen keskustelun käydä kahden? En muista käyneeni sellaisia kahdenkeskisessä suhteessa. Ehkä joku eettisesti edistyneempi olento osaisi sellaisen kommunikaation, mutta itse näytän tarvitsevan tuki-ihmisen, joka rauhoittaa keskustelua vain kävelemällä siinä mukana silloinkin kun keskustelua käy lähinnä kaksi ihmistä.

Vompsu leikittelee ajatuksella, että laittaisi deitti-ilmoituksen. Hän ei ole ikinä tehnyt sellaista. Koetan rohkaista häntä, koska deittaillessa tajuaa äkisti itsestään monia asioita, joiden tajuamiseen voisi muuten mennä kauan. Ja tajuaa myös paljon ihastumisesta ja rakastumisesta ylipäänsä, omasta tavasta ajautua lähemmäs, syvemmälle. Vompsua kutkututtaa etenkin se, miten ihmiset reagoisivat, jos hän laittaisi facebookiin tilapäivitykseen nettideiteille lähtemisestä. Rutistan häntä.

Ja tajuan siinä samassa, miten monen mielestä näytämme täysin hirviömäisiltä juuri nyt, juuri nyt kun istumme sängyllä riekaloiden korvapuustejamme ja puhua pulputtaessamme estottomasti seksuaalisuudesta ja deittailusta ja siitä, miten hyvältä tuntuu nyt kun ei tarvitse koettaa olla jotakin, mihin unet eivät kuitenkaan taivu. Saan viimein sanottua senkin, etten ollenkaan usko, etteikö hän jonkun toisen kanssa palaisi haluunsa saada lapsia. Sitä vain muuttuu jotenkin suhteissa ollessaan monen asian suhteen. Nuorempana enemmän kuin vanhempana. (Ei, minä en ole muuttunut lapsiasiassa. Mutta moni muuttuu. Minä olen muuttunut muissa asioissa. Kieltänyt niitä itseni puolia, joita ei ole palkittu tai joista on suorastaan tyrmistytty. Ominut ne puolet ahneesti takaisin heti erojen myötä.) Ei, Vompsu ei usko, että niin kävisi. "No mutta sä et olekaan nyt rakastunut", sanon takaisin. Hän ei ole ikinä ollut rakastunut, hän muistuttaa.

Sekin tuntuu niin kummalliselta!

Mutta voihan olla, että käytämme vain käsitteitä eri tavalla, vaikka epäilenkin, ettei siitä ole kyse. Rakastumiseen tarvitaan kaksi eikä hänelle ole vastattu silloin kun hän on tosissaan halunnut jotakuta. Se kuulostaa kauhean yksinäiseltä.

Me olimme luisua sivuun ystävyydestä, mutta nyt olemme palanneet siihen tukevasti. Istumme samalla sängyllä, hihitämme, tunnustelemme vapautta ja luottamusta. Muistan äkkiä vanhan toiveeni siitä, että kunpa kaikki suhteet voisivat olla eksäsuhteita. Jossakin mielessä olen päässyt rakkauselämässäni paljolti sen kaltaiseen tilaan. Paitsi että vielä toistaiseksi Fauni ja minä olemme hieman varuillamme toistemme suhteen, koska valta tarkoittaa vaaraa. Ja kauhuista hirviömäisintä: että voi menettää syvän, toiveikkuutta kannattelevan ystävyyden, jos jokin menee pieleen. Että tunteet käyvät liian vaikeasti taltutettaviksi, että tuntuu liian pahalta. Mutta jotenkin tuntuu, että sellaisen lopputilanteen riskit ovat olennaisesti pienemmät kuin ne voisivat olla toisenlaisessa asetelmassa. Tässä tilanteessa ei ole paljon tilaa kuvitelmille. On vain kukin hetki, kukin keho, niiden välissä tuntemukset, tunnelmat, tilanteet, jotka säätelevät kehoja enemmän kuin kehot niitä.

Ja ulkona pimentyy, päivät lyhentyvät, aika Lissaboniin lähtemiseen kaventuu. Meitä lähtee sinne kuusi ystävystä.

Ellei tapahdu jotakin aivan odottamatonta.

Sellaisia asioita tapahtuu usein ja säännönmukaisesti, siltä se nyt tuntuu.

Itsepäisyydestä lyhyesti

Eilen kotiin kävellessäni mietin, miten ihmeessä tässä elämässä tuntuukin käyvän kerta toisensa niin, että ne asiat, joista saan moitteita, johtuvat itsepäisyydestä. Tarkoitan sellaista itsepäisyyttä, että ymmärtää, että olisi hyvä taipua tiettyyn normiin, se helpottaisi asioiden sujumista rutkasti, mutta että silti päättää tehdä toisin, koska se tuntuu - no, oikealta tai itseltä tai mitä sanaa nyt sitten haluaisikaan tuohon käyttää, että päättää kuunnella intuitiotaan tai sydäntään tai jalkojaan tai vastenmielisyyden tuntojaan enemmän kuin huolta siitä, sopeutuuko. Että sitä jaksaakin hakata päätä seinään vuosi toisensa jälkeen kaiken maailman yksityiskohdissa.

Mutta: jos niin ei tekisi, pystyisikö asioita lähestymään tässä määrin kiinnostuksen, uteliaisuuden ja ilon kautta?

(Ehkä muut ovat parempia motivoimaan itseään sellaisten tavoitteiden eteen, joiden mielekkyyttä eivät heti hahmota? Jossakin tutkimuksessa esitettiin, että optimismiin kuuluu huono motivoituminen tehtäviin, jotka eivät ole linjassa henkilökohtaisten tavoitteiden kanssa. Noin about sanallistettuna, toivoisin muistavani paremmin, mutta kirja taitaa olla ystävällä Turussa lainassa.)

Ja sitten äkkään siinä metsän läpi kohti kotia edetessäni, miten paitsi vastoinkäymiseni, myös ne asiat, joita pidän saavutuksinani, pulppuilevat tuosta samasta itsepäisyydestä. En sitten mennyt opiskelemaan teknillistä alaa enkä lukenut aineenopettajan pätevyyttä, en suostunut ministeriöön jakkupukutöihin, olen saanut tehdä paljon mielenkiintoisemmilta tuntuvia juttuja, aina on ollut aikaa käydä keskellä päivää ystävien kanssa teellä ja talvipuutarhassa ihmettelemässä niitä isoja kamelioita jotka ovat melkein puita, on voinut ja saanut valita matalan aineellisen elintason ja paljon vapaata aikaa ajatuksille ja kehon liikehdinnälle, rakkaudelle ja ystävyydelle. Ei se ole itsestäänselvyys; siihen on tarvittu rutkasti tuota samaa jääräpäisyyttä ja omasta tärkeysjärjestyksestä kiinni pitämistä.

Äkkiä huomaan olevani kiitollinen siitä, miten sitkeää kissanlihaa saatan välillä olla. Hittojako muutamista yhteentörmäyksistä maailman ja sen asujaimen ennakko-oletusten kanssa, jos saan vastineeksi vaikka mitä mielekästä.

Huh, nyt iltapäivänkin koettelemus on ohitse. Saan vähän sapiskaa ulkoasun epävirallisuudesta ja organisaatiokaaviosta, jonka olen tehnyt leikkaa-liimaa -metodilla ja skannannut. Se ei ilmeisesti näytä yhtä sisäsiistiltä kuin muiden power pointilla tehdyt kaaviot, jotka voisivat olla kotoisin suoraan tiimikokoushelveteistä. Itse inhoan power point -kaavioita ja pidän omaa vapaita tussilinjoja sisältävää kaaviotani tietysti paljon hauskempana ja mukavan zinehenkisenä; olisin voinut tehdä power point -kaavion, mutten halunnut. Sellaista se on, kaikkia ei voi miellyttää. En jaksa edes yrittää enkä mene tyylien puimiseen. Kerron vain, että minusta kaaviomuotoinen selittäminen on hankalaa ja hämmentävää, koska en ymmärrä mitään muidenkaan tekemistä kaavioista vaan haluan informaationi joko selkeänä tekstinä tai sitten empiirisesti asioita tarkkaillen. Se sallitaan. Mutta silti "kaavion ulkoasuun olisi kannattanut panostaa samalla intohimolla kuin näihin muihinkin asioihin". Mutta olen edelleen innoissani siitä, että kaavio näyttää vähän mustekalalta, jolla on viinirypäleistä tehdyt kengät! Eikä tutkintovaatimuksissa puhuta mitään graafisista esityksistä ja niiden hallinnasta, joten so what - olen vähän yllättynyt, että tämmöiseen tyyliseikkaan viitsitään puuttua; olin valmistautunut selittämään kaavion informaatiosisältöä, en sen ulkoasua. Ei meille ole annettu ulkoasusta mitään ohjeita.

Tunnen tyytyväisyyttä, kun kuulen, että työ menee läpi kaaviotyyli-itsepäisyydestäni huolimatta, vaikken edes puhu mustekalasta, jolla on viinirypälekengät. (Jotenkin arvelen, että se ei paljon painaisi, vaikka voin toki olla väärässäkin.)

Muutoin keskustelu etenee ailahdellen. Kun kysytään, miltä aamun ryhmäsessio tuntui, vastaan olevani järkyttynyt. Että meitä oli liian monta ja että järkytyin siitä, miten kaikki eivät saaneet suunvuoroa, että se tuntuu epäreilulta, niin kovasti kun tätä on jännitelty. No entä nyt, kysytään. Ilmoitan olevani edelleen järkyttynyt, mutta ettei siihen nyt kannata liikaa kiinnittää huomiota, että minä vain olen sellainen, helposti järkyttyvä. Onnistun tässä vaiheessa kääntämään itkuisuuden mustaksi huumoriksi kuvitellen itseni ryömimään maata pitkin ja parkumaan täyttä kurkkua. Hymyilenkin vähäsen. Ja sitten sanon siitä, miten on vaikeaa koettaa keksiä harjoittelupaikkaa itselleen kevääksi, kun alaa ei oikein tunne eikä haluaisi ehkä mennä ihan perusveivaamaan toimistolihaa harjoittelussa, koska itse työ lienee valmistumisen jälkeen joka tapauksessa sitä. Siitä sukeutuu ihan hyvä keskustelu, ja selviää, että olen ymmärtänyt jotkut asiat päin prinkkalaa. No, ehkä nyt sitten alan ottaa selvää, missä psykiatrisissa sairaaloissa tai osastoilla on myös fysioterapeutti, ja haluaisivatko he sinne myös hierojaharjoittelijaa avustamaan potilaita kehonkuvan ongelmien kanssa toimeen tulemisessa. Ohjaajien mielestä se kuulosti hyvältä idealta, kun kerran taustani on, mitä on. (Ja se näkyi kuulemma työssäkin, eivät he olleet sellaista eettistä vyörytystä ennen nähneet.)

Ehkä järkytys tästä vähitellen laantuu, mutta toistaiseksi on vaikeaa kuvitella lukevansa rauhallisesti anatomiaa. Parututtaa. Ehkä vähän parunkin kotiin sauvoessani. Eihän se väärin ole.

Kauhistuksen kananjalat

Tutkintopäivän aamuna ruoka ei tahtoisi mennä vatsaan. Oksettaa. On pakko kuunnella charlestonia ja black bottomia ja Aloysio Oliveiran versio Sunny side of the streetistä. Kun sauvakävelen koululle, on kuin pää putoaisi joka toinen sekunti. Toistan kysymystä: hei, mitä olinkaan ajattelemassa, enkä osaa vastata siihen.

Ryhmätilanteessa meille heitetään esimerkkejä tapauksista, joissa jokin on mennyt pieleen, ja mietitään mistä ja millaista korvausta asiakas voisi saada. Kun olemme pohtineet sen verran kuin keksimme - mistään tämmöisistä ei ole puhuttu missään vaiheessa ja lakitermit ovat aika vieraita - yksi tutkinnon vastaanottajista lukee kirjasista esimerkkitapauksista, miten vastaavissa tilanteissa on tehty käytännön ratkaisuja käräjillä ja Valvirassa. Yhdessä jutuista kuvataan tilanne, jossa asiakkaat ovat kokeneet joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteiksi fysioterapeutin nojatessa heihin käsittelyn aikana niin, että he ovat voineet tuntea vaatteiden lävitse fysioterapeutin sukuelimen (molemmilla on siis ollut vaatteet päällä, asiakkaalla ja terapeutilla). Korvauksia ei ole tuomittu, mutta fysioterapeutti on saanut kirjallisesti huomautuksen ja kehotuksen miettiä työergonomiansa siten, etteivät hänen intiimialueensa osu asiakkaisiin. Kauhistuksen kananjalat, ajattelen, meitä kun on neuvottu hierontatunneilla nojaamaan lantiolla hierontapöydän laitaan (ja esimerkiksi alaselkää hierottaessa hierottavan lonkka hieroutuu silloin omaa lantiota vasten pehmein painalluksin) ja esimerkiksi pohkeen käsittelyssä selinmakuulla nostamaan asiakkaan jalka koukkuun ja vakauttamaan jalkaterä sen päälle istumalla. Sellaisestakin voisi siis tulla oikeusjuttu!

Muuten ryhmäkeskustelu ei oikein ota sujuakseen. Ihmisillä on niin erilaiset tavat täyttää tila. Joku haluaa pitää kiinni kohteliaasta hiljaisuudesta aina ennen puheenvuoroa, toinen kokee, että tällaisessa tilanteessa on tuupattava itseään näkyvämmäksi kuin yleensä. Meitä on liian monta ja lähestymme asioita niin eri tavoin. Moni asia jää sanomatta. Huomaan hymyileväni surumielisesti hetken ja sitten olevani vain pohjattoman surullinen ja hiljainen. Kun tajuan, etteivät muut tajua sitä, mitä nyt ehkä haetaan, jonkin mahdollisuuden poissulkemista, sanon sen ja sitten vaikenen taas. Jotenkin lannistunut olo, kouluolo, semmoinen kuin koulussa joskus aiemmin, lapsena ja nuorena.

Iltapäivällä - itse asiassa jo tunnin kuluttua - on yksilökeskustelun vuoro. Tunnen valtavaa väsymystä ja surua ja osaamattomuutta, en nyt vaikuta motivoituvan ollenkaan mihinkään oppineisuuteni osoittamiseen. Pitäisi selittää organisaatiokaaviota ja tehdä vielä viime hetken hiontapuristus sen suhteen, tankata Kuntoutuksen perusteita. Mutta en halua enkä jaksa. Enkä tee sitä. Ehkä menen tunniksi kävelemään sumuiseen metsään. Jotenkin vain maailma tuntuu juuri nyt liian monimutkaiselta ja hankalalta, ihmisten kohtaaminen tuntuu liian kulmikkaalta, en osaa enkä halua tyrkyttää osaamistani tai muutakaan sellaista, sen rauhallinen kehittyminen on hyväksyttävä sellaisenaan tai sitten saa olla koko juttu. Olen myös jotenkin pettynyt kuultuani juuri kaikista noista oikeusjutuista, pelottaa koko ajatus kenenkään ikinä maksusta hieromisesta, sillä tuo maksu, tuo raha, synnyttää odotuksen jostakin vastineesta, jostakin tietynlaisesta vastineesta, jota ei ehkä osata kommunikoida ja johon ei siten pysty sanomaan heti kättelyssä, että en minä semmoista voi mitenkään luvata. Oikeastaan en näet voi luvata yhtään mitään. En voi luvata, että kosketukseni tuntuu hyvältä tai että minusta pidetään tai että lihas rentoutuu käsittelyssä. Enkä voi luvata sitäkään, että läsnäoloni ei tuntuisi jostakusta seksuaalisesti ahdistavalta ja lähentelevältä.

Itkettää koko monimutkaisuus ja kaiken vaikeus.

Terveiset kaukaa

Huomenna on tutkinnonosan yksi suoritus. Olen kirjoittanut täydennyksiä ja valmistunut esittämään suullisesti vaikka mitä. Tuntuu, etten oikein ymmärrä mitään enää.

Mutta kun sauvakävelen kotiin iloisenpunaisessa takissa ja kirjavissa lapasissa, pipossa ja säärystimissä, tuntuu lähes siedettävältä. Ja sitten huomaan, miten runohyllyn päällä vanha marraskuunkaktukseni on pullistanut valkeat nuput suuriksi salaa, huomaamatta. Ja äkkiä se kaikki tulvahtaa mieleen: asuminen toisenlaisessa, hämärämmässä suuressa huoneistossa, kuvitelma tilanteen pysymisestä sellaisenaan, hämmennys kun olisi pitänyt siirtyä työelämään opiskelijaelämästä, kahden koiran äänet parketilla, keskittyminen kasveihin ikään kuin se voisi olla lopullinen ratkaisu. Hain siitä samasta asunnosta marraskuunkaktuksen paljon sen jälkeen kuin olin muuttanut pois. Minun kävi sitä sääliksi. Se roikkui eteisen amppelissa miltei elottomana rankana ja itkin sen nähdessäni niin kovasti, että Vompsu sanoi, että kyllä me sen jossakin kassissa saamme kulkemaan. Ja saimmehan me. Ei se ole sen jälkeen vielä kukkinut, onpahan vain toipunut. Mutta nyt siinä on suuret valkoiset nuput! Nyt siihen ei saa koskea, sitä päin ei saa edes hengittää, sillä ne kukat ovat niin kauniita.

Ja juuri oikeaan aikaan, juuri kun pimeä tihentyy. Juuri kun alkaa tuntua, ettei ymmärrä enää mitään. Jotenkin huominen koettelemus alkaa näyttää pienemmältä, kun muistan, millaisissa pinteissä olen aiemmin ollut. Yksi hassu tutkintotilaisuus.