Muutoksia kellonajoissa

Löydän viimein Bloggerista kohdan, josta saa kelloasetukset muuttumaan Helsingin aikavyöhykkeelle sopivammiksi. Suoritan riemuiten päivityksen tuntien itseni jonkin sortin tekniseksi neroksi. Heei, keksin sen ihan itse!

Vanhojen merkintöjen ajat ovat nyt hyvin viturallaan. Älkää välittäkö.

(En tiedä, miksi joku ylipäänsä piittaisi, mihin aikaan merkinnät on kirjoitettu. Mutta kuitenkin.)

Monilla on Blogspotissa hienot linkkilistat sivustassa. Mistähän kohtaa ne saa tehtyä? Neuvoja otetaan kiitollisena vastaan.

Kotitarvekasvatusta

Vesi litisee jään ja hiekoituksen päällä pyöräillessämme Kissan kanssa Annalaan aarin vuokrapalstallemme. Aari! Ennen kuin aloimme kotitarvekasvatuksen, en edes tiennyt, kuinka iso ala aari on.

Odotamme liikennevaloissa Lahdentien liitymän luona. Suukottelemme odotusajan. Tihkuttaa. Autot roiskivat rapaa. Lihava HKL:n kuski venailee pääsyä Koskelan hallien varikolle.

Ja matkaan, taas. Kissan Crescent liukuu tyylikkäästi nastarenkaillaan, meikäläisen Kulkuri lipsahtelee sivusuunnassa, nastoitta.

Palstalla maa on kovassa jäässä. Hakkaamme jäähän reikiä lapiolla ja tungemme reikiin talvivalkosipuli Aleksandran sipuleita. Jään alla maa on mutaista ja yllättävän lämmintä. Ensi vuodeksi on luvassa vielä enemmän omaa valkosipulia kuin nyt. Olemme toistaiseksi edelleen valkosipuliomavaraiset. Olemme olleet sitä heinäkuun lopusta saakka. Posket punertuvat huhkiessa. Niistämme hihaan estoitta. Vaihdamme pari räkäistä suukkoa taas. Nauramme jänisten tuhoille: rusakot ovat käyneet popsimassa joulua varten säästetyt palmukaalit. Vastineeksi pellolla on runsaasti jäniksenpapanaa, ainakin nelisen ämpärillistä. No, eipähän tarvitse käydä hakemassa kompostoitua hevosenlantaa talleilta.

Koetamme vääntää viimeisiä juuripersiljoita irti jäisestä maasta. Ei siitä tule mitään. Hihitämme ja toikkaroimme hervottomina takaisin pyörille.

Aloittaessamme kotitarveviljelyn monet pitivät meitä täysin tärähtäneinä. Nyt asenteet ovat vähän muuttuneet ihmisten maistettua jääkaapissa ja vihannestiskillä lakastumatonta punasikuria, mangoldia, palsternakkaa, villirucolaa, tomaattia, kesäkurpitsaa, kurkkua, munakoisoa ja sen tuhannen lajin salaattia: sidesalaattia, kähärämalvaa, kirjoamaranttia, amerikankrassia, vuonankaalia, punaista lehtikaalia... ja talvikurpitsoita. Jaspee de Vendee on meloninmakea, Bush Buttercup pähkinäinen. Kasvimaalla, jossa kesäisin vietän päivittäin aikaani, minut tunnetaan kurpitsatyttönä.

Aina kun joku puhuu siitä, etteivät kaupunkilaispenskat ymmärrä ruoantuotannon päälle mitään, huokaisen ja mietin, miksi ihmeessä maalla ei kaupasta näy saavan aina edes luomumaitoa ja soijarouhetta, jos ne ymmärtävät ruoasta, sen tuotannosta ja tuon tuotannon seurauksista niin paljon.

Myönnetään, olen suunnaton snobi ruoan suhteen. Brassailen sillä, että omalta kasvimaalta saa kaikkea, mitä kaupasta ei saa. Ja ikkunalaudalta: habaneroja, ihanan tulisia super-chilejä. Olen käännyttänyt pari kaveriakin jo tähän hulinaan. "Anna mulla pari siementä, habaneroista. Mä rakastan sitä tunnetta, kun pää räjähtää."

Kaupassa on niin tylsää ja raivostuttavaa käydä. Edessä ja takana ihmiset nostavat liukuhihnalle lihaa, maitotuotteita ja vähäkuituisia muovipussileipiä. Limsaa. Karkkia. Valmisruokia. (Miten ne saavat sen kaiken kurkustaan alas?) Ne eivät osaa aina edes punnita omenia oikein, eivät erota toisistaan Red Deliciousia ja Royal Galaa. Huolimatta lukuisista toivomuslapuistani mistään Helsingissä ei edelleenkään saa Cox's Orange Pippin -omenoita.

Kuka hemmetti on onnistunut kusettamaan meitä kulttuurina pois lajikkeiden ihanasta vaihtoehtojen ja nyanssien maailmasta lajikkeettomien hedelmien maailmaan? Vanhoissa keittokirjoissa ohjeet ovat usein ihanan täsmällisiä: omenahillo tehdään hillo-omenista, omenapiiras hilloutumattomista talousomenista, omenaviini sampanjaomenoista... "Mitä on nää hilloutuvat talousomenat?" kysyy ystävätär keittokirja kädessään, otsa kurtussa. "No, vaikka Turso, se on tosi hyvä talousomena... tai vaikka Antonovka", koetan selvittää. "Ei niitä Alepasta taida saata", hän epäilee. No ei niin. "Ääh, kai meidän on pakko tulla toimeen Granny Smitheillä." (Omenapuu.com on ihan tajuton sivusto. Sinne kannattaa piipahtaa tuulettamaan päätä ja tajuamaan, miten rajoitettua kaupallinen tarjonta on.)

Helsinki on sen verran pikkukaupunki, ettei täällä voi olla kulinaristi pitämättä omaa vuokra-aariaan kaiken omituisen kasvupaikkana.

Mietin välillä kaupassa, ihmisten ostoksia vakoillessani, ovatko metaforan teorian kehittäjät oikeassa siinä, että suurin osa ihmisistä operoi täysin tietyn tason käsitteillä: he ymmärtävät, mikä on omena, mutteivät, mikä on Turso tai Royal Gala, eivätkä myöskään juurikaan käytä käsitettä "hedelmä", puhumattakaan käsitteestä "kasvis". Minulta kului lapsena kovasti aikaa, ennen kuin ymmärsin, että grannysmithit, royalgalat, reddelit ja goldendelit olivat kaikki omenia. Jotain hyötyäkin siis on porvarillisesta perhetaustasta Lauttasaaren juppigetossa. Meillä kotona korostettiin aina, onko riisi sitä Vogelin täysjyvää vai basmatia, vai peräti basmatitäysjyvää, onko täysjyväpasta luomua vai biodynaamista, ja niin edelleen. Olen siten todennäköisesti imeksinyt snobbailun ja luokkien alaluokkiin jakamisen jo äidinmaidosta tai viimeistään tehosekoittimen jauhamasta biodyn-Nantesporkkana-grannysmith-soseesta. Sen mitä oppikoulutaustaiset vanhempani eivät pysty abstrakteissa asioissa antamaan, he ovat antaneet ruokien nimeämisessä.

Kun kurkistelen ihmisten ostoskärreihin Alepassa (josta ostan vessapaperia ja tiskiainetta), en voi olla ihmettelemättä, nauttivatko ihmiset oikeasti pakastepizzojen ja maksalaatikoiden mausta. Sellaista feministiä minusta ei koskaan saa tehtyä, että lakkaisin kokkaamasta kotona joka päivä Kissalle ja itselleni. ("Sinä tukahdutat itseäsi kokkaamalla kotona", valistaa yksi tuttavani säännöllisesti. "Itsenäisty, nainen!" Hänen päähänsä ei mahdu, että minä rakastan kokkaamista. Parasta ruokaa saa tekemällä itse. Olen kokannut omat ateriani jo viitisentoista vuotta enkä voisi kuvitellakaan eläväni muiden rävellyksillä. Eiväthän ne osaa tyydyttää makuni jokaista vaadetta... ja niin monesti vegaaniruoka tehdään niin kevyeksi ja pieneksi annokseksi, ettei se pyöräilijän ja tanssijan nälkää pidä.)

Californian Early Wonder -paprika makuuhuoneen eteläikkunalla vaikuttaa melko kypsältä. (Early wonder, hah. Paprikanraakile on roikkunut emokasvissa syyskuun alusta saakka. Vähäisessä valossa kypsyminen on hidasta.) Pohdin ruokaohjetta vihanneshedelmäni päänmenoksi.

Huimaava munakoisosatoni avomaalta 

Musta väsymys silmät yöllä

Kello on yksi, kun havahdun Fisherin äärestä. Selaan Fisheriä yhä uudelleen, luen alleviivaamiani kohtia. Kirja on omani, joten voin kirjoittaa marginaaleihin kaikenlaista kummallista, jota sitten parin vuoden päästä silmäilen yhtä kiinnostuneena kuin muinaisten kulttuurien katkelmallisia lauseita, joiden varmasta viittaavuudesta meillä ei ole tietoakaan, mutta jotka kummallisella tavalla vihjaavat olevansa osa jotain kokonaisuutta.

Fisher: ...The feeling "I get it!" or "It all comes down to X" is the idea I'm working against and working to present an alternative to. ... We are led on by captured attention, drawn on by pleasure, instructed to solve or group what can, within our horizon of knowledge, still occur as the knowable, the resolvable. ... While the process that I have gone through briefly puts us on several paths to what is knowable within the painting, they do not in any way let us say: "Now I get it!" We do not face a puzzle here that has a sudden answer. ... Intelligibility is partial, more like the feeling, after a period of time, of what we call knowing our way around the work, as we know the way around a city. ...

Tavallaan Fisherissä on paljon hyvää.

Fisherissä on myös kiintoisia logiikan pikku torkahduksia. Ensin hän tematisoi käsitellessään Cy Twomblyn nimetöntä, liitutaulumaista teosta vuodelta 1970 liitutaulun kuvataiteen suurten trooppien, kuten Monet'n "geelimäisen, osittain läpikuultavan veden", Cézannen pöytälevyn ja vanhemman kuvataiteen ikkunan ja peilin joukkoon. Seuraavalla sivulla Fisher puhuu kuitenkin Kolmesta Suuresta (kuva)taiteen pintaa ja pinnallisuutta käsittelevästä Troopista: peilistä, ikkunasta, pöytälevystä. Eläköön pyhä kolminaisuus.

Minne helskuttiin se vesi jäi? Ehkä Fisheriä väsyttää vesi, hänhän on kirjoittanut ensin 147 sateenkaaren kokemisesta, sateenkaaren aiheuttamasta ihmetyksestä ja siitä, kuinka tieteelliset teoriat sateenkaaresta eivät ole vieneet sateenkaaren lumoa minnekään. Siinä on pitänyt käsitellä vesipisara poikineen.



Tajuan: kello on yksi, eikä Kissa ole tullut kotiin. Mitä on tapahtunut?

Soitan Kissalle, puhelin pirisee jossain toisaalla. Kukaan ei vastaa. Kirjojen ihmiset vääntelevät usein käsiään. Helpottaako se jotenkin heidän oloaan? Vaihtoehtoiset maailmankaikkeudet viheltävät kukin omaa säveltään päässäni. Ehdin tuijottaa vaatekaapin ovea kolmisen sekuntia näkemättä sitä, sen maalin epätasaisuutta, pensselin jäkiä, Nasun siitä irti jyrsimiä koristelistoja, ennen kuin puhelin soi.

"Kaikki on ihan hyvin", sanoo Kissa lasikuituja pitkin. (Onko se Kissan ääni vai lasikuidun ääni? Onko ääni CD-levyltä soittaessa laulajan vai levyn vai stereoiden ääni? Entä valokuva: onko siinä käsi ja kyyhkysiä vai valööreja vai muotoja vai pikseleitä, helvetti, typeriä pikseleitä? Miten jokin voi olla samaan aikaan kyyhkynen ja kasa pikseleitä, kyyhkynen ja kasa atomeita, kyyhkynen ja kasa pikseleitä ja kasa atomeita? Ihan helposti voi. Ajattelu on vain tankeaa ja juuttuu epäolennaiseen, kun on väsynyt.)

No niin, huolestuttuani en saa unta. Kirjoitan. Unikoulun idea on se, että jos ei nukuta, sänkyyn ei pidä mennä. Kun sänkyyn mennään vain silloin, kun nukuttaa, lopulta sänky assosioituu nukahtamiseen niin tiiviisti, että ajatuskin sängystä alkaa nukuttaa. Tai näin siis teoriassa. Ei kuulosta kovin hyvältä seksielämää ajatellen. Se taavi, joka kirjoittaa, että aikuinen voidaan opettaa oikeaan uniassosiaatioon samalla metodilla kuin pieni lapsi, vaikuttaa jotenkin naiivilta aikuisen elämän pienten riemujen suhteen. Päätän odottaa Kissan saapumista. Tahdon käpertyä jonkun viereen. Jonkun, joka voi ottaa kainaloonsa sekä minut että koirat että Lohen, joka on kissoistamme ainoa sänkyyn riittävän rohkea.

Niille, jotka eivät otsikkoa tunnista: se on Sapfoa. Tunnistaminen on toissijaista, tunteminen tärkeää. Palanen lisää Fisheriä: Since it is new to us it takes effect in the moment as though it were new per se. Wonder is a horizon-effect of the known, the unknown and the unknowable. It is like the rainbow itself, relative to where you stand, and is produced uniquely for each person. Unlike the rainbow it occurs at different times as well as in relation to different things. It is a highly personal border of intelligibility; the place where at this moment in our history we are able to see a question. The place where we are able to say: "I wonder..." Discovery only adds to this the almost accidental fact that no one has ever stood in this place before, wondered about this, and given an explanation. ... We can see in Weber, but not in Descartes, a dispassionate idea of rationality and thinking itself that is one strain in modernity, a strain opposite to the Cartesian stress on the part played, not by emotion or feeling, but by passion within thought.

Kun makaa sängyssä, pimeässä huoneessa, tietää Lohen tulleen sänkyyn sen viiksikarvojen kutituksesta sen tullessa nuuskimaan naamaa. Vaikka luen taidekritiikkiä ja tieteentutkimusta ja ympäristökriisiä käsittelevää kirjallisuutta paljon enemmän kuin eläimiä käsittelevää kirjallisuutta, saan useimmat "Ihmettelenpä, onkohan..." -elämykset juuri eläinten kanssa. Myös sinun. Sinäkin olet eläin.

Älä unohda sitä.

Tämä on nimetön kirje. Siinä ei ole vastaanottajan eikä lähettäjän nimiä. Lue sitä katkelmina kokonaisuudesta, jota et koskaan tunne, vaikka se avattaisiin, pilkottaisiin ja nimettäisiin, systematisoitaisiin ja medikalisoitaisiin, luokiteltaisiin intertekstuaalisiin ja aatehistoriallisiin yhteyksiinsä. Kokonaisuuksia ei voi ottaa haltuun, mutta niihin voi tutustua. Niissä voi oppia liikkumaan kuten liikumme kaupungissa: maamerkiltä toiselle suunnistaen, sokeina oikoteille.

(Olin pilvenpiirtäjävisiossani unohtanut kokonaan Eufemian mainitseman Ervastin. Kyllä, haluan sinne myös Ervastin. Ilman Ervastia helsinkiläisyys olisi synkeää. Ja muutan, jos vielä sallitaan, UFFin Kulkukollin kirpputoriksi. Ja tietenkin sallitaan, sillä jokainen on omien unelmiensa diktaattori.)

Venyttelyä ja firsthandednessia

Maanantai tuntuu ihan tylsältä päivältä nyt, kun Yliopistoliikunnan feldenkrais on joululomalla. Mitä minusta tulee ilman tietoisuutta liikkeen kautta? Vaikka liikun paljon, kaipaan lempeää, päättäväistä naisen ääntä, joka kehottaa: "Älä yritä. Anna käden vain nousta, niin vähän kuin se pystyy, silti nousten. Kuulostele mistä liike lähtee, minne asti se heijastuu kehossa. Jos sinua väysttää, vain ajattele käden nouseminen, ja tunnustele, mistä käden liike ajatuksessa lähtee, miten se kulkee, minne se heijastuu." Helposti itsekseen liikkuessa alkaa liian suorituskeskeiseksi ja hermostuu, kun lihas ei rentoudukaan tuossa tuokiossa venytykseen. Unohtaa, että liikkumisessa on kyse muustakin kuin habasta. Unohtaa lihasten hermotuksen, unohtaa, kuinka hitaasti hermotus oppii.

Äitini muistaa mainita usein, millaiseksi peeveliksi ryhdyin lapsena, kun balettitunnit päättyivät ennen joulua. Onneksi steppi sentään jatkuu läpi joululoman, ja koirien lenkittäminen, tietysti. Ehkä en täysin pimahdakaan liikunnan puuttesta. Personal trainerini Nasu ja Mobutu vievät minut joka päivä pariksi tunniksi kävelemään talvista Helsinkiä eestaas. On kyllä aika rujoa, että ihmisillä on liikkumiseen personal trainereita, muttei esimerkiksi hyvään elämään.

Paitsi antiikin Kreikassa, poikien rakastajat. Mitä muutakaan he olivat kuin hyvän elämän personal trainereita?



Kävin baletissa monta vuotta, koska tahdoin tanssia, ja äiti uskotteli minulle, että baletti on hienoa. Kuten kuvasta näkyy (2. vasemmalta), baletin liikekieli ei koskaan oikein puhutellut minua. Kävin uskollisesti tunneilla vuosikausia, vaikka en ole erityisen notkea enkä lyyrinen liikkeiltäni.

Yksi ystävistäni on aloittanut baletin aikuisiällä. Käyn toisinaan katsomassa hänen tanssinäytöksiään, ja hän minun. Nyttemmin hän on aloittanut stepinkin, kai loputtomasta steppipuheestani ja näytöksistä innostuneena. Kolmikymppisenä on hyvä harrastaa tanssia. Onnistumisia ja epäonnistumisia ei tässä iässä enää ota niin kuolemanvakavasti ja toisaalta tietoisuus omasta kropasta ja sen suostuttelusta oppimaan on aivan eri tasolla kuin pienellä tytöllä. Ystäväni sipsuttaessa Wilinä Joutsenlampea Helsingin Tanssiopiston baletin aikuisryhmän joukossa huokailen ihaillen katsomossa. Kylläpä hän eläytyy. Sirot nyökkäykset ja kumarrukset, kurkotukset ja ojennukset. Naisissa on todella jotain joutsenmaista. Tunnen ylpeyttä tuntiessani yhden heistä.

Baletissa käyminen vuosikausien ajan oli oikeastaan yhtä omituista kuin pianotunneilla käyminen. Vanhemmilleni sanottiin musiikkileikkikoulussa, että minulla on hyvä rytmin ja melodian taju, ja sen seurauksena minut laitettiin pianotunneille. Taisin itse haluta soittaa rumpuja, mutta vanhemmat vakuuttelivat, että kyllähän juuri piano on soittimista paras. Siis baletti ja piano. En väittänyt vastaan, raahauduin treeneihin vuosikaudet. Oli kummallinen olo. Katselin tanssikoulun joulu- ja kevätnäytöksissä värikkäitä flamencotyttöjä ja steppaajia ihaillen, kiusaantuneena valkoista tutuani hypistellen. Piano-opettaja ihmetteli, miksen soita kotiläksyjä.

"Oliko baletissa kivaa", kysyi äiti, joka ei ole koskaan tanssinut balettia. Kivaa? Onko kivaa seistä tikkusuorana ja pitää kättä kauniisti kaarrettuna sivulle niin kauan, että se tärisee väsymyksestä? Koettaa taipua spagaattiin opettajan painaessa hartioista niin, että tuntuu kuin jalat lähtisivät irti lonkista? Kuulla pelkkiä moitteita, ei kertaakaan "Hyvä, olet selvästi edistynyt tässä!"

"Joo kai."

Jossain vaiheessa tajusin, etteivät baletti ja piano olleet oikeastaan lainkaan minun elämääni. Kieltäydyin menemästä niihin itkuisena, hämmästyen sitä, etteivät vanhemmat loukkaantuneetkaan päätöksestäni, jota olin sentään hautonut kuukausikaupalla. Löysin uusia maailmoja: diskotanssin, jazztanssin, itämaisen tanssin, samban, salsan, afron. Kaikkein eniten halusin silti stepata. Mutta tuntui siltä, että jos aiemmin olinkin ollut liian lapsi menemään steppitunnille, nyt olin jo liian teini.

Vasta yli kaksikymppisenä rohkaistuin steppitunnille. Olin heti koukussa. Ihanaa! Unelmansa pitäisi toteuttaa nopeammin. Pitäisi uskoa siihen, että oppii mahdottomia. Steppaaminen on aivan tajutonta. Saa samaan aikaan olla rumpali ja tanssija, heiluttaa käsiään ja liikkua raisusti eteen ja taakse, sivulle, olla kumarassa, jalat koukussa, hakata lattiaa ajatusta nopeammin, lihasmuistin varassa rytmit tuottaen. Minua ei harmita edes se, ettei ole varaa ratsastustunteihin. Stepissä minulla on kaviot ja kavioiden rytmi.

Ny, kun luen John McDermottin mietteitä Deweysta, hymyilen ja nyökyttelen rauhallisena. (ote gradusta:) "McDermottin mukaan deweylaisessa katsantokannassa ihmiselämän suurin uhka on secondhandedness – omaksumme valmiit arvot ja elämisen mallit vanhemmiltamme, opettajiltamme tai muuten oman kokemuksemme ulkopuolelta, mikä huonontaa oman kokemuksemme laatua. Syvästi koettu epäonnistuminen rikastaa elämää, kun taas mekaanisesti saavutettu menestys oman kokemuksen ulkopuolisin mittarein, valmiiksi tallotuilla poluilla, köyhdyttää kokemusta. McDermottin Dewey-tulkinnan mukaan olennaista ei olekaan kysyä mitä koemme, vaan miten koemme."

Koetan etsiä lukijalleni kunnon nettilinkkiä teemasta secondhandedness, mutta parasta, mitä löydän, on Whiteheadia käsittelevän sivun huomautus: "First hand knowledge is the ultimate basis of intellectual life. To a large extent book-learning conveys second-hand information, and as such can never rise to the importance of immediate practice. Our goal is to see the immediate events of our lives as instances of our general ideas. What the learned world tends to offer is one second-hand scrap of information illustrating ideas derived from another second-hand scrap of information. The secondhandedness of the learned world is the secret of its mediocrity. It is tame because it has never been scared by facts. (A.E. p. 79)"

Välihuomautus: En ilmeisesti kuulu oppineeseen maailmaan, koska totta helvetissä olen "scared by facts".

Whitehead-katkelmassa ei kyllä tule esiin se Deweyn ja McDermottin idea, että elämä voi olla secondhandia muulloinkin kuin kirjojen esimerkkejä kerratessa ja verratessa. D ja McD kirjoittavat, kuinka on mahdollista elää koko elämänsä toisten asettamien normien mukaan. Mikään ei tunnu oikein miltään niin kauan. Esimerkki: yhteiskuntamme arvostaa kovasti tuottavaa työtä. Takertumatta kummemmin käsitteeseen "tuottava", voidaan todeta, että useimmat meistä arvostavat henkilökohtaisessa elämässään työtä enemmän läheisiä ihmissuhteita ja terveyttä. Siitä huolimatta olemme käytännössä koko ajan lipsahtamaisillamme työelämän kitaan tavalla, joka rassaa aika kovasti läheisiä ihmissuhteita, usein terveyttäkin.

Tai viihde. Kuka oikeasti arvostaa Pulttiboisien katsomista enemmän kuin rakastelemista? Ja silti, kun mölytoosa illalla suljetaan, ollaan jo liian väsyneitä seksiin. Olen naureskellut Lapsen maailman jutulle televisiottomasta lapsiperheestä. Perhe esitellään jonkinlaisena ihmeenä. Jotkut miettivät tosissaan kapakassa, kuulin kerran, millaista olisi elämä ilman televisiota. Meidän televisiomme avataan hyvin harvoin. Oikeastaan sen voisi kärrätä Kierrätyskeskukseen. Mutta kuinka sitten katsoisin videolta yhä uudestaan Lars von Trierin Idiootit?

Joka puolelta tunkee keskenään ristiriitaisia, huonosti yhteensopivia odotuksia siitä, millainen on kunnon ihminen.

Jotenkin niiden väliltä on valittava. Usein virhevalinnan huomaa vasta kuukausien kuluttua. Silloin on jo raskasta muuttua. On pakko muuttua.

Makaan keskellä olohuoneen punaista mattoa. En näe abstrahoituja lohikäärmeitä selkäni alla. Mikä tästä kaikesta on eniten minua? Tänään on steppitunti. Maailmassa on harvoja asioita, jotka ovat yhtä väkeviä kuin jaloilla rummuttamisen riemu. Omat asiansa, asetan hypoteesin, tunnistaa siitä, miten ne ravistavat luutuneita jäseniä ja ideoita, ideaaleja ja hypoteeseja.

Koirat käyvät nuuskimassa naamaani ja käpertyvät vierelleni. Aikaa kuluu.

Ihana katkelma

Käykää lukemassa tämä.

Hentoja versoja, mullan tunnustelua

Vapaapäivä tarkoittaa kasvipäivää, lukupäivää, löhöpäivää. Nukun ylelliset, pitkät päiväunet ja polskuttelen kylpyammeessa pitkän tovin, kunnes tulikuuma (niin kuuma kuin hanasta tulee) vesi on jo ihan jäähtynyttä. Käyn läpi kasvirivistöt ikkunalaudoilla, tarkistan kukkanuput, nypin pois kuolleet lehdet, tutkin tuholaistilannetta, kokeilen sormin, miltä multa ruukuissa tuntuu.



Luen Philip Fisherin loistavaa kirjaa The Wonder, Rainbow and the Aesthetics of Rare Experiences. Fisher on mukava tyyppi. Ensin hän käsittelee, kuinka filosofiassa ja siitä aukikääriytyvässä ja tielleen eriytyvässä optiikassa on selitetty sateenkaarta, edeten antiikista nykyaikaan, osoittaen ihmetyksen tuoman vahvan esteettisen panoksen tutkimuksen motivoijana; sitten hän siirtyy katsomaan, kuinka Descartesin tieteenfilosofiassaan korostama intuitio (joka liittyy vahvasti yhden tason mitä-tämä-on - ihmetyksen avautumiseen toisen tason tämä-meneekin-näin-maailma-onkin-erilainen-kuin-osasin-kuvitella -ihmetykseen) voidaan ajatella myös esteettisen elämyksen synnyssä ensiarvoisen tärkeäksi, tärkeämmäksi kuin tunnistaminen. (Teema on itselleni tärkeä siksi, että tunnistamisen samastaminen tietämiseen on minusta filosofisesti hervottoman huono vaihtoehto. Tietäminen, haluan ajatella, on paljon aktiivisempaa ja oivaltavampaa, liikkuvaa kokemusta, ei mekaanista luokittelua.)

Kasvit panikoivat talventuloa. Koska sisällä on kuitenkin aika lämmin, vaikken pidäkään pattereita päällä - kuiva, kuuma keskuslämmitysilma ärsyttää ihoa, hengitysteitä ja kasveja - kasvit jatkavat kasvuaan pimeydestä huolimatta. Niiden versot ovat pitkiä ja kalpeita, helposti katkeavia, elinvoimaltaan heikkoja.

Tekisi mieli sanoa: älkää kasvako, kun edellytyksiä terveelle kasvulle ei ole.

Sellaista ei voi sanoa millekään, mikä kasvaa.

Olen löytänyt blogin, jonka kirjoittaja julistaa, ettei hän ole koskaan halunnut tappaa itseään. Olen hieman epäluuloinen, voiko olla sellaista ihmistä, joka ei ole koskaan edes leikitellyt puolivakavissaan ajatuksella, mutta koska ajatus on spekulaationa liian kiinnostava, päätän hyväntahtoisuuden periaatteen mukaisesti uskoa, että hän uskoo itsestään niin. Ehkä minulla on joku päivä kunnolla aikaa ja luen sen blogin alusta loppuun makustellen, millaista sellainen eläminen on.

Onko se hauskan ja helpon ja näppärän etsimistä? Miten unohtaa kansanmurhat, raiskaukset, eläintehtaat, kasvihuoneilmiö? Elää, kuin niitä ei olisikaan, laput silmillä?

Mary Midgley kirjoittaa viisaasti, että tunteet eivät ole järjen häiriötekijöitä vaan toimimisen ja ajattelun motivoijia. Vaikka rationaalisuus ohjaisikin toimintaamme, motivaatio toimia tulee tunteista. Vastaavasti Martha Nussbaum kirjoittaa, että uskomukset saavat merkityksensä vasta tunteiden kautta. Tiedosta tulee ymmärrystä vasta, kun muodostamme havainnoistamme ja kuulemistamme ajatuksista tuntemuksia, tuntiessamme ne. Nussbaum on myös tuonut esiin Aristoteleen kantaa tunteiden perustumisesta uskomuksiin: me rakastumme tietyntyyppiseen henkilöön, tunnemme turhautumista nähdessämme, kuinka vuodesta toiseen toistetaan samat virheet. Tunteet eivät ole siis uskomuksistamme irrallaan.

Länsimaissa on tietenkin pitkään ollut vallalla yritys repiä järki ja tunteet erilleen. Tunteet on liitetty aisteihin, biologiaan ja ruumiillisuuteen, järki mieleen, ajatteluun ja autonomiaan. Tunteiden konnotaatioihin kuuluu lapsellisuus, naisellisuus ja eläimellisyys, järjen konnotaatioihin rationaalisuus ja ihmisyys-miehisyys. Näin lyhyenä aatehistorian kertauksena.

(Joo, ja EN ole lukenut naistutkimusta; tätäkin minulta on jo kysytty. Vastaan ennen lisätiedusteluja tai spekulointeja jo valmiiksi. En koe itseäni erityisemmin naiselliseksi, joten naistutkimus ei ole ihmeemmin itseäni kiinnostanut.)

Minua kiinnostaa eniten ihmiskuva, jossa tunteet ja äly ovat jollain tavoin tasapainossa. Tasapainoisuus ei kuitenkaan tarkoita harmaata putkea hamaan iankaikkisuuteen saakka vaan heilahduksia mustan ja kirkkaanvalkean välillä, harmaita alueita viistäen. Riemua Zaran ja IC-Groupin luopuessa kampanjoinnin jäljiltä turkissomisteiden käytöstä, riemua Joe Blascon siirtyessä ei eläinkokeita -merkin alle, riemua Kioton sopimuksen voimaantuloa odotellessa. Ja: surua ja turhautumista, koska edelleen on härkätaisteluita, tehomaataloutta, delfinaarioita, sisällissotia, epäreilun kaupan kahvia, rasismia, ryssittelyä ja kadulle kotoa heitettyjä lapsia. Välillä turhautuminen ja toivottomuus tuntuvat liian raskailta. Mutta aina jostain tulee iloinen uutinen siitä, mitä kampanjoinnilla ja valistuksella on saatu aikaan. Silloin on helppo ponnistaa jälleen jaloilleen ja kävellä sinne, missä tapahtuu, missä asioita pohditaan, ja olla yksi niistä, jotka koettavat toimia siten, etteivät loukkaa muiden oikeuksia. Toimia siten, että toisten oikeuksia kunnioitettaisiin jatkossa paremmin.