Kaksijakoinen sunnuntai

Aamulla ilma on kostea ja kylmä, ja kuljettaessani koiria pitkin koivukujaa päättelen yöllä sataneen. Silti vapaapäivänä on ryhdyttävä toimeen: aarin viljelypalstalta Annalasta on haettava retikoita, mangoldia, juuripersiljaa, sileälehtistä persiljaa, sikuria ja parsakaalia. Ravistelen miestä liikkeelle. Hän taitaisi mieluiten maata sängyssä pitkälle iltapäivään lukien Elina Grundströmin Globalisaation portinvartijat -kirjaa, jonka sai Sitrassa työskentelevältä ystävältään.

Mennessämme pyörillä palstalle herätämme runsaasti huomiota: taakkapyörä kerää katseet. "Elvaria", hokee mies silminnähden innoissaan. Toivon mukaan taakkapyörää uteliaasti vilkuilevat vastaantulijat keksivät itsekin tuon loistavan roudauslaitteen, jota voi tankata ruoalla oman vatsan kautta... Toisaalta emme taida muuten olla kovinkaan katu-uskottavia öljykangastakeissa, kumppareissa, kumihanskoissa ja bandanahuiveissa.

Palstalla kaikki on kylmää, märkää ja mutaista. Lapamme syötävät mahdollisimman pian muovisäkkeihin ja pyörän tavaratilaan ja painumme takaisin kotiin.

Koirat uudelleen ulos. Kävelen niin nopeasti, että vyötärölinja tuntuu venyvän ja kiertyvän kilometreittäin.

Sitten: vaatteet vaihtoon, ripsiväriä silmäripsiin ja kulmakarvoihin, huulirasvaa, hiukset nutturalle, ruusukorvakorut, siisti poolo ja polvihousut raidallisten sukkien kera. Pyöräily keskustaan, nopeammin, nopeammin. Maisema lakoaa tieltämme, kosteus unohtuu kaupungin tiivistyessä eteemme.

Tapaamme Viassa vanhempani ja serkkuni Vaasasta. Jutustelemme kepeitä, kauhomme sisäämme kasvishotpottia ja alkupaloja, leipää ja hyvää viiniä. Serkku ei pidä kanawokistaan tai on muuten vain täynnä. Viisitoistavuotiaista tytöistä ei oikein ota selvää. Siinä vaiheessa koko elämä on kompleksia. Muutama tuttukin on Viassa: yksi ex-opiskelutoveri ja Lapin yliopiston dekaani, jota puolisoni hyökkää kättelemään. Viasta vanhempani ja serkku jatkavat rautatieasemalle, serkun junalle kotiin.

Me kaksi kävelemme keskustan hämärässä toisiimme kietoutuen. On syksy, nyt sen tajuaa selvästi. Lehdet lentävät, ilta on varhain pimeä. Tunnen itseni rakastuneeksi hupakoksi. Miten on mahdollista olla hulluna samaan mieheen niin mona vuotta? "Mennään Cafe Esplanadeen", vaadin. Niin myös teemme. Kahvilassa kaikki on toisenlaista. On kuin olisi joku muu, joku jolla on varaa istua kirkkaissa valoissa, sievissä kulisseissa. Missä ovat pyykkitelineet, kissanhiekkalaatikot, mutaiset pellot, koko ikävä infrastruktuuri? Hyss, olemme näyttämöllä.

Puhumme kahviloissa istumisesta (jota harrastamme käsittämättömän vähän ikäämme ja asuinpaikkaamme nähden), sen kaiken valheellisuudesta: kuin ostaisi kerta toisensa jälkeen hetken samassa peep-show-kopissa, sen sijaan että seurustelisi tuon naisen kanssa. Ostamme närpittävien sijasta siis taustahälinän, ympäröivät ihmiset, tunteen siitä, että elämä jatkuu ja kiehuu, kuohuu, kohisee Helsingissä.

Rakastan Cafe Esplanadea. Se on Talvipuutarhan lisäksi harvoja paikkoja, joihin en kyllästy. Kulisseja, joita vasten tahtoisin tulla kuvatuksi.

Puhumme transhumanismista ja maailman muuttumisesta.

Kotona silmäilen Mihaly Csikszentmihalyin artikkelia, jonka puolisoni on jostain kopioinut. Artikkelin nimi on Happiness and Creativity. C, jonka flow-käsitettä olen jo pitkään diggaillut, antaa artikkelissa lyhyen listan, kuinka vahvistaa luovuuttaan ja onnellisuuttaan:

- ylläty jostain joka päivä

- koeta yllättää ainakin yhtä ihmistä joka päivä

- kirjoita ylös joka päivä, mikä hämmästytti sinua ja kuinka hämmästytit muita

- kun jokin kiinnostaa, seuraa sitä

- huomaa, että jos teet mitä hyvänsä hyvin, siitä tulee nautittavaa

- jotta voisit nauttia jatkossakin jostain, lisää sen kompleksisuutta

- varaa aikaa miettimiselle ja rentoutumiselle

- selvitä mistä pidät ja mitä inhoat elämässä

- tee enemmän sitä, mistä pidät ja vähemmän sitä mitä inhoat

- etsi keino ilmaista sitä, mikä liikuttaa sinua

- tarkastele ongelmia niin monesta näkökulmasta kuin mahdollista

- tuota niin monta ideaa kuin mahdollista

- omaksu niin monta erilaista ideaa kuin mahdollista

- yritä tuottaa epäoletettavia ideoita

Hämmästyn C:n listaa. Se on kuin oma karttani, jolla suunnistaa elämässä. Päätän lukea lisää C:tä. Tosin ongelmien tarkastelu mahdollisimman monesta näkökulmasta on omalla kohdallani aikaaviepä prosessi. Iskujen jälkeen tarvitaan tunti tai pari, ennen kuin ymmärrän huolten pienuuden planetaarisessa mittakaavassa.

C. on hämmästyttänyt minut.

Samoin sunnuntain polaarisuus. Aamu maatalousyhteiskuntaa ja omavaraisuutta, ilta karehdintaa ja kekkalointia keskustassa.

Koskaan herätessään ei tiedä, millä tuulella silmänsä ummistaa.

Maailman nälkäongelmasta

Töissä. Luen Hesarin ja puistelen päätäni maailman nälkäongelmalle: 800 miljoonaa aliravittua ihmistä. (Ylipainoisia on vieläkin enemmän.) Jako-ongelma, jonka katoamista jokaisen luulisi haluavan; sekä aliravittujen, kilojensa kamppailevien että meidän normaalien. Ruoka ei oikein maistu, vaikkei juurespihveissä ja herneissä sinänsä mitään vikaa olekaan. Etenkin pussillinen alfalfan ituja tuntuu jo silkalta luksukselta.

No, ovat ainakin kotimaisia, koetan lohduttautua, eikä niiden rahtaamiseen ole tuhlattu energiaa, eikä niiden kuluttamat maaperän ravinteet ole pois nälkäisten osuudesta. Silti kiukuttaa. Mikä helvetti tässä maailmassa on oikein valloillaan kun yhtä yksinkertaista ruoka-asiaa ei saada kuntoon? Jokainen tietää, ettei nälkäisenä saa mitään hyviä ideoita ja kuinka nälkäisenä kaikki terävä kiinnostus ympäristöön hajuympäristöä lukuunottamatta katoaa. Aikanaan kirjoittaessamme lehtijuttua epäonnistuneista paastokokemuksista naureskelimme ihmisille, jotka kävivät leipätiskillä haistelemassa leipiä. Mutta niinhän se menee. Kun nälkäisenä kävelee kauppaan, kaikki hajut iskevät suoraan limbiseen systeemiin eikä rationaalisesta päätöksenteosta voi puhuakaan.

Silti on vaikeaa ymmärtää ihmisiä, jotka shoppaavat ruokaa niin paljon, että joutuvat jatkuvasti heittämään pilaantuvia vihannesvuoria roskiin. Onko heillä jonkinlainen pysyvä stressi, joka saa heidät ahtamaan ostoskärrit täyteen ruokaa, jota oman perheen ei voi mitenkään kuvitella pystyvän syömään? Itse en käytä ostoskärryä: korin on riitettävä. Koristakin riittää kahdelle syötävää pitkät ajat. Suomessa kaupat ovat vielä kaiken lisäksi niin myöhään auki, että töistä kuin töistä ehtii kauppaan. (Ja jos ei ehdi, olisi syytä kyllä muutenkin miettiä työnvaihtoa...) Joskus harmittaa, kun koriin ei enää mahdu pussillista viinirypäleitä torjunta-aineineen kaikkineen, mutta käytännössä: ei niitä olisi jaksettu syödäkään.

Tietenkään nälkäongelmaa ei voi vyöryttää täysin äitini kaltaisten ruoankierrättäjien (kaupan hyllyltä jääkäriin ja siitä biojätteeseen) niskaan, vaan kyllä kauppaakin voisi suomia ankarasti. Perhana soikoon, eikö vain meidänkin Alepamme raakkaa hyllyistä pois kaikki kypsät hedelmät ja vihannekset sen sijaan että möisi vanhan ajan malliin "salaattihedelmiä". Joskus olen joutunut toraan yrittäessäni poimia pussiini ne ainoat kypsät tomaatit, jotka on juuri raakattu poisheitettävien pahvilaatikkoon. Kaiken lisäksi Alepan roskikset ovat kunnon kalterien takana eli dyykkaamaankaan ei voi mennä, toisin kuin aiemman Kallion-kotini takapihalla, jonka roskiksiin Siwa kantoi aina poistonsa jätesäkissä. Se leipien ja kaalien paljous! Oikein lämmöllä muistelen lauantai-illan dyykistä!

Vähän aikaa Vantaalla toimi suuressa K-kaupassa, sen takahuoneessa, poistotuotteiden myymälä, josta saattoi ostaa parillakymmenellä markalla kokonaisen kassillisen ihania, pehmeitä hedelmiä, eilisiä leipiä ja pullia, juuri eräpäivän ylittäneitä pakasteita, keksejä, sipsejä... kyllä me ostimmekin! Ajoimme bussilla Helsingin puolella niin pitkälle kuin pääsi, kävelimme Vantaan puolelle Tikkurilaan, ostimme rinkat täyteen ja kävelimme takaisin, ja ladoimme pakastettavat pakastimeen, täytimme jääkaapin ja tietysti myös vatsamme... Sitten poistomarketti suljettiin äkisti. Kesko oli jyrähtänyt jotain imagohaitasta, kuulimme huhun. Kesko, joka on sijoittunut ekologisuusvertailuissa Euroopan 10 parhaan joukkoon omalla tuotannon alallaan.

Länsimaista kuluttajaa kumarretaan vähän liikaakin - mehän vaadimme kuulemma, että hyllyssä olisi aina oltava kaikkia tuotteita. Niinpä tuotteita pitää pitää hyllyillä pilaantumiseen saakka, jos vaikka joku tulisi ja ottaisi. Minusta meille pitäisi uskaltaa myydä ei oota, sillä olemmehan paitsi kuluttajia, myös ihmisiä. Meille voi selittää, että 80 % tilatuista guavoista pilaantuu ja siksi niitä ei ole järkevää pitää valikoimissa ja tilata Suomeen, vaan antaa paikallisten syödä guavansa itse. (Esimerkki on hypoteettinen eli minulla ei ole aavistustakaan guavojen todellisesta menekistä.)

On se kummallista, että länsimaihin rahdataan ruokaa hullun lailla pilaantumaan, ja toisaalla ei ole riittävästi ruokaa pitämään ihmiset hengissä. Samalla myös meidän metsiimme pilaantuvat sienet ja marjat ja hienot yrttiteeainekset. No okei, olen minäkin marjojen keräämisessä yksi laiskiainen. Pitäisi ryhdistäytyä. Sieniä meillä on valtavat varastot, mutta marjojen kerääminen on kurjaa. Voin kerätä instant-mustikat piirakkaan tai kiisseliin, mutta pakkaseen keräämiseen ei puhti riitä. Ainoastaan villivadelmat saavat tässä suhteessa armon. Niitä voin kerätä säilöönkin, koska niiden aromi on jotain aivan taivaallista.

Mutta miten tämä liittyy nälkäongelmaan? Kai laiskuudet pienissä teoissa vain kumuloituvat. Me emme käytä metsän antimia, aavikon asukkaat ovat hylänneet aavikon antimet, sama pätee varmaankin useaankin alueeseen. Perinteiset metsästäjä-keräilijäkulttuurin ravintokasvit ovat vehnään, maissiin ja muihin jalostettuihin maanviljelystuotteisiin tottuneelle karvaita, sitkaita ja liian kuituisia. Ja ennenkaikkea: liian vaikeita kerätä talteen, liian hankalia ja aikaavieviä, sillä joskushan rahaakin pitää tehdä.

Raha, kiukuttava väline, jonka välineellisyys tuntuu unohdetun. Tehdä rahaa, ei tehdä hyödykkeitä (ruokaa, asuntoa, hupia...) ; köyhät maatkin tekevät rahaa myymällä ruokaansa niille, joilla on sitä eniten antaa, vaikka nämä sitten pilaannuttava. Kummallista. Rahalla mekin saamme Suomeen niin paljon ruokaa, ettemme pysty sitä kuluttamaan, vaikka osa suomalaisistakin selvästi osallistuu syöntitalkoisiin niin innokkaasti, että terveyskin siinä mässytyksen tohinassa pettää.

Monimutkikasta tämä todellisuus.

Aamu

Aamu: herätyskello soi, on vielä pimeää. Kompuroin jaloilleni pimeässä ja rymisen vessaan. Harjaan hampaat tarkastellen kriittisesti silmäpusseja. Sen siitä saa, kun äityy syömään iltapalaksi sipsejä. Terveellinen vegaaniruokavalio on viimepäivinä vähäsen heittänyt, vaikka kipeänä olisi tietysti erityisen tärkeää huolehtia ravintoaineiden saannista. No, keittiöön, nieleksimään atoopikon mustaherukansiemen-tyrniöljykapselit, flunssaisen C-vitamiinit, kuukautisten aikana tärkeät rautatabletit ja monivitamiinipillerit.

Mies kääntää kylkeä, kun sytytän valon ja kaivan kaapista vaalitoimikuntaan sopivaa, neutraalia kudetta. Vanhainkotiin ei pidä mennä shokeeraamaan. Aamiaiseksi taas kauranlesettä omenamehussa ja manteli-riisimaitoon tehty kaakao.

Pyöräilen Vallilan laakson halki hengitys huuruten ja nousen mäkeä ylös kirkolle, kahdeksaisen sporan päättärin luona. Lapsena tästä tultiin aina Lahdesta päin Helsinkiin, ja tässä vaiheessa tunnistin, että kotona ollaan. (Lapsena kuvittelin jostain syystä Lahden Helsinkiä suuremmaksi kaupungiksi.) Edelleen juuri tämä kohta, kaupunginmuuri Vallilassa, jäsentää mielestäni kivikaupungin ja esikaupunkien rajan. Ja esikaupungit, kuten Käpylä, jossa asumme, on Helsinkiä vain puolittain.

Äänestyspaikassa odottaa iloinen yllätys: Helenan vanhainkoti onkin venäjää puhuvien vanhusten asuinpaikka. Mummot ja papat ovat verraten paremmin pukeutuvia ja fiksumman oloisia kuin samanikäiset suomalaiset tolluskat. Oma äidinäitini, joka oli inkeriläinen, saa minut aina tervehtimään kaikkea itäistä ilolla. Niin moni asia, moni ilme ja ele, tuntuu tutulta. Eloisa nauraminen, dramatiikan taju.

Vanhainkodin salissa on paljon tuttuja kasveja: puiksi kasvaneita kiinanruusuja, komeita saavillisia kliivioita, vanhanajan joulukaktuksia. Myös vanhusten nimet ovat tuttuja: Vera, Lidia, Maria, Marina...

Näiden eloisien vanhusten näkeminen saa minut elättelemään toivoa siitä, että minusta voi tulla vielä samanlainen supermummo kuin omistani. Äidinisänäiti eli lähes satavuotiaaksi, ja oli loppuun asti terävä kuin partaveitsi, vaikka olikin syvästi uskonnollinen. (Se on sen ajan ihmisten elämäntavan olennainen osa.) Hän puolusti aina eläinten oikeuksia, joskin omalle ajalleen tyypillisesti, eli ei luopunut lihansyönnistä. Äidinisänäiti oli suuttunut kymmenvuotiaana isälleen niin kovasti, että tappoi tämän rakkaan lemmikkikukon heittämällä sen järveen kerta toisensa jälkeen kunnes kukko kuoli uupumukseen. Tämän tuloksena hän katui kovasti ja päätti tehdä sovinnon eläinkunnan kanssa: sen jälkeen meni aina väliin, kun eläimiä koetettiin pahoinpidellä: naapurin läimäyttäessä koiraa, tukkilaisten piiskatessa hevosiin vauhtia ylämäessä. "Lyökee minnuu, ellää elukoita!", hän kirkui kiihdyksissään vielä vanhanakin muistaessaan näitä toisten asioihin puuttumisiaan. Äidinäiti taas ei elänyt niin pitkään, mutta hänkin oli loppuun asti varsinainen temperamenttinen lady, joka antoi kuulua, mitä hän suomalaisesta kyräilystä ja ryssittelystä oikein ajatteli. Mummo pukeutui lahkeistaan leveisiin hippifarkkuihin, kirjaviin mekkoihin ja huiveihin ja villaliiveihin, timangit olivat aina korvissa ja kaulassa. Mummo kävi myös kasvojenkohotuksessa 60-luvulla, jolloin moinen ei ollut vielä kovinkaan yleistä ja oli hyvin tarkka siitä, että häntä piti kohdella kuin jet-set-kaunotarta. Ammatikseen hän silti pesi selkiä omistamassaan yleisessä saunassa, lämmitti saunaa ja myi limonadia. Minulle antamassaan seksivalistuksessa hän korosti, ettei miestä kannata ottaa kuin sikaa säkissä, vaan ensin pitää kokeilla kunnolla sängystä "onko siitä mihinkään." Äidinisä painaa edelleen omaa rataansa, kävelee sauvojensa kanssa kymmenen kilometriä päivässä ja kirjoittaa (luvattoman kehnoja) runoja. Isänäitikin on sisupesä: pyöräilee, käy uimassa ja hoitaa suvun lapsia. Isänäidin univormu on tweedhame, villapaita, paksut kakanruskeat nylonsukkikset ja lenkkarit. Hänen suuria intohimojaan ovat lapset ja koirat: niiden kanssa hän jaksaa puuhata vaikka mitä, mutta aikuisille hänelle ei ole paljonkaan sanottavaa (paitsi tietysti lapsista ja koirista.) Kukaan ei ole erityisen dementoitunut eikä muutenkaan pehmentynyt mielipiteiltään. Ehkä... en tiedä, onko väärin toivoa, että itse tavoittaisi samanlaisen vanhuuden. Kenties ei.

On yllättävää, miten vähän ihmiset ajattelevat vanhuksia, vanhuutta ja vanhenemista. Itse en osaa mieltää itseäni aikuiseksi lainkaan. Olen jonkinlainen mummolapsi. Ehkä se johtuu siitä, että olen mummojen kasvattama. Äiti ja isä viettivät aikansa niin tarkkaan yrityksissään että minä olin aina jommankumman mummon kanssa. En käynyt missään tarhassa, vaan olimme isänäidin kanssa kotona, kuunnellen Olavi Virtaa, piirtäen karhuja ja opetellen kertotaulun ennen kuin pääsin kouluun. Mielikuvani aikuisuudesta on siten ehkä muotoutunut vanhusten mukaan: pilvien liikkeiden tarkkailua ikkunasta, ulkoilua ja kasvien ja eläinten nimeämistä ja tarkkailua. Huolta siitä, ettei kompastu ja satu. Vieraiden ihmisten karttelua.

Kenties kun tulen vanhaksi, löydän viimein itseni ja paikkani maailmassa. Osaan kuvitella hyvin itseni vanhaksi rouvaksi, joka ulkoiluttaa pientä, äkäistä koiraa, pelaa pasianssia ja hoivaa kukkien armeijaa.

Sen sijaan en osaa kuvitella itseäni dynaamiseksi kolmikymppiseksi, joka muuttaa maailman mieleisekseen, käyttäytyy asiallisesti ja hankkii lapsia.

Eilen puolisoni suuttui ja sanoi, että minun pitäisi nyt todella harkita, mitä elämältä haluan. Juosta kesäisiä polkuja pitkin, haravoida kokoon niitettyä heinää, hengittää koirien niskan tuoksua, heilautella päätä niin, että korvakorut kutittavat kaulan sivuja seksuaalisesti, pukeutua räikeän kukalliseen mekkkoon ja hippifarkkuihin, kuunnella Gilli Smythin laulua stereoista, auttaa ihmisiä löytämään etsimäänsä... syödä köyhästi mutta hyvin, puolustaa eläinten, lasten ja vanhusten asemaa yhteiskunnassa, koettaa olla loukkaamatta ketään.

Mutta miten ihmeessä sellainen elämä tehdään?

Eläköön babut!

Paviaanit pysyvät!!

Mutta artikkelissa on omalaatuinen väite: "Lisääntymisen estäminen on laumaeläimelle huono kohtalo ja vaikuttaa kielteisesti koko lauman käyttäytymiseen."

Oh boy, tämäkö selittää, miksi olen tällainen psycho-bitch? Vai vituttaako ratkaisuni vain vanhempia kovasti? Koko lauman käyttäytymiseen...

Jos feminismillä ei ole tähän mitään sanottavaa, se on kuollut ajatussuunta.

Mielenkiintoista, tämä eläinten luonnonmukaisten käyttäytymismahdollisuuksien takaaminen. Mitä on ihmisen luonnonmukainen käytös?

Olo on jo inhimillisempi. Ja sietääkin olla, sillä määrällä c-vitamiinia, propolis-uutetta ja inkivääristä ja sitruunasta keitettyä teetä, jonka olen itseeni pumpannut.

Ja silti: väsynyt. Olen ollut jälleen koko päivän sairaalassa ennakkoäänestyttämässä ihmisiä, jotka ovat halunneet äänestää, vaikka eivät muista, mitä puoluetta haluaisivat äänestää. Lopulta osa luopui ajatuksesta, toiset taas valitsivat jonkun nimen. Laki takaa, että äänestää haluavan pitää saada äänestää. Ajatus on mielestäni oikea. Silti on raskasta raahautua osastolta toiselle, tyhjiltä kasvoilta toiselle.

Kaikkein järkyttävimpiä ovat nuoret dementikot. Sellaiset nelikymppiset ja alle, jotka ovat juoneet aivonsa siihen tilaan, että kikattavat omiaan. Yksi huusi huoneessaan taukoamatta: "Apua! Tulkaa auttamaan!"

Hoitajat ovat ihmellisen hyväntuulisia synkästä ympäristöstään huolimatta. Ehkä hoivatyö pitää elämänarvot kunnossa? Prososiaalisen käytöksenhän tiedetään liennyttävän stressiä kovasti. Itse koin vain syvää kyvyttömyyttä kommunikoida sairaiden kanssa. Sairaat ovat äkäisiä, he eivät kommunikoi kuten normaalit aikuiset mutteivät ole myöskään lasten tavoin helposti johdateltavissa.

Yksi ystäväni on hoitotyössä. Kysyessäni, mikä sai hänet aikanaan valitsemaan sellaisen alan, hän sanoi tajunneensa yliopistossa, että haluaa tehdä jotain konkreettista, auttaa jotain. Nyökyttelin, vaikken jossain mielessä ymmärräkään, mitä moinen tarkoittaa ammattikutsumuksena. Toki minäkin mielelläni autan monessa asiassa. Mutta että työnä, päivittäin? Olen minäkin kyllä haaveillut aikoinani lääkäriydestä - mutta patologina; silloin ei tarvitse ihmissuhdetaitoja eikä tarvitse kuulla potilaiden valitusta. (On harvoja niin masentavia asioita kuin se, että on koettanut parhaansa jotain auttaakseen ja toinen on vain iankaikkisen tyytymätön haukkuen heiveröiset yrityksen auttaa.) Luojan kiitos pudotin tuon haaveeni aika pian; sovin itseni kanssa, että jos pääsen kuvataidelukioon, en ala päntätä patologiutta kohti. Vastoin kaikkia oletuksiani pääsin taidelukioon, ja siten siis minusta luonnontiedepainottuneesta lapsesta kasvoi tällainen sutermullukka, joka ei ole oikein mitään, klassisin tai konformisin luokitteluin.

(Sutermullukka, niille joille termi on vieras, tarkoittaa siis epämuotoista, epäonnistunutta, outoa. Esim. "Tästä piti tulle mekko, mutta tulikin sutermullukka." tai "Aika sutermullukka teoriaksi." Sana on peräisin inkeriläiseltä isoäidiltäni. Jos sinulla on tällaisia perittyjä outoja sanoja, voit lisätä niitä commentseihin... rakastan ihmisten idiosynkraattisia sanoja.)

Mutta sananen vielä hoivatyöstä. En tiedä, mistä ihmiset saavat uskon, että he pärjäävät hoivatyössä, osaavat auttaa. Eivätkö he kiusaannu hoivatilanteen epäsuhdasta, jossa äkkiä itse onkin se vahvempi? Vai ovatko he tottuneet olemaan vahvempia? Entäs jos he tekevät jonkin virheen ja kaikki meneekin pieleen, vielä pahempaan kuntoon? Heillä täytyy olla vankkumaton itseluottamus.

Tietysti kaikki toimemme ovat siinä mielessä epävarmoja, ettei etukäteen voi sanoa, ovatko ne hyödyksi vai haitaksi. Jotenkin välillisissä asioissa, sanojen ja käsitteiden pyörittelyssä voi kuvitella, että virheiden vaikutukset eivät ole kovinkaan katastrofaalisia. Mutta jos pudottaa vauvan lattialle vahingossa ja tämä saa aivoruhjeen, onhan se katastrofi. Toisaalta antaisin mieluusti monoa sille ihmiselle, joka ensimmäisenä keksi, että omistusoikeus tarkoittaa täyttä nautintaoikeutta luonnosta ilman mitään velvoitteita muita kohtaan. Se ei ollut muuten Locke, vaikka toisinaan näin näkee väitettävän. Tuo käsitys on paljon vanhempi, mutta jostain sekin on peräisin. Ehkä käytännöistä, mutta voi sitä, joka ensimmäisenä muotoili tuon ajatuksen. Ja niitä, jotka tuon ajatuksen ostivat ja kehittelivät sitä eteenpäin. Sen rinnalla tietysti yksi aivoruhjeen saanut vauva on aika pieni katastrofi.

Vai onko pieniä katastrofeja lainkaan? Ehkä se, että lento.katastro.fi julkistettiin 11.9. , mikäli oikein muistan, juuri sinä vuonna... On muuten hyvä saitti. Tosin en itse yhdy saitilla esitettyyn ajatukseen, ettei kukaan halua lentokenttää naapurikseen. Töissä Lontoossa ollessani talon yli kulki ilmassa yksi Heathrown kiitoteiden ilmajatkeista. Seitsemän minuutin välein yli hurauttava lentokone on kokemus, joka mielestäni kuuluu olennaisesti Lontoossa asumiseen. Tapahtumien keskipisteessä, tiedättehän. Jos joku tippuu, se tekee sen takapihalla.

Väsynyt, sairas

Koko aamupäivä ennakkoäänestyksessä sairaalan käytäviä eestaas tungeksien jättää oudon jälkimaun yhdistettynä syysflunssaan. Pakko silti pysyä pystyssä. Ja onhan asiakin tärkeä. Valitaan päättäjät kaupungin linjauksille.

Millainen on hyvä kaupunki?

(Tällä hetkellä spontaani vastaus kuuluisi: sellainen, jossa saa nukkua.)

Illalla pitää jaksaa kävellä Arabianrantaan illalliselle. Olen väsynyt ja sairas, mutta koska näemme nämä ihmiset vain harvoin, en malta peruuttaa. Huomiseksikin siunaantui vielä lisää menoa: hyvän ystäväni syntymäpäivä. Pitää katsoa, jaksanko. Palelen ja hikoilen vuorotellen ja sätin itseäni siitä, että olen kouluttautunut alalle, jota kukaan muu ei arvosta himpun vertaa. Eli tarjoa työpaikkaa, josta voisi olla sairaslomalla sen sijaan, että kaikki lyhyetkin keikkatyöt on vain pakko ottaa. Humanistisessa koulutuksessa ei ole juuri mitään glooriaa. Aiheet ovat kiinnostavia, mutta siihen se sitten loppuukin.

Mitä ihmettä olen joskus ajatellut? Ajattelin, että mieluummin siivoan vessoja kuin myyn aivoni tälle systeemille, joka tuhoaa planeettaamme. Ja sitten, vapaana syyllisyydestä, voin tehdä mitä vaan huvittaa. (Enimmäkseen ajatus on edelleen hyvä. Olisi ollut aikamoista pelkuruutta ajautua insinööriksi tai kemistiksi vain siksi, että pystyy ja pääsee, jos viitsii yrittää. Tai kaupalliselle alalle.)

Ainoastaan sairastuessa usko oman valinnan mielekkyyteen horjuu. Silti en tunne olevani prekariaattia. Elämä on aina epävarmaa, epävarmuutta on turha yrittää torjua. Enkä toden totta samastu kodittomiin spugeihin tai laittomiin maahanmuuttajiin, kuten jotkut ovat esittäneet prekariaattiin itsensä lukevien samastuvan. Itse asiassa olin itsekin laittomasti töissä Lontoossa (se oli aikana ennen kuin Suomi liittyi EFTA-sopimukseen; itse äänestin kyllä eu:lle osittain juuri tuon puolen vuoden takia) joten tiedän kyllä, mitä sekin saattaa olla. Ei se muuttanut minua ihmisenä mihinkään suuntaan. Miksi ihmeessä samastuisin kodittomiin, jos voin samastua pylväspyhimyksiinkin?

Tai torsoihin...

päätön, kädetön torso.

Hyvää yötä -

Vaalikoneet

Vaalikoneessa sattuu ja tapahtuu. Klikkailen vaihtoehtoja, enkä ole tyytyväinen koneen antamiin ihmisiin. Tätä nykyä sentään kone tarjoaa listalleni "oikeankin" puolueen ehdokkaita. Vaalikoneiden tullessa, kun kysymyksissä ei ollut painotusfaktoreita, sain järkytyksekseni tulokseksi Kommunistisen Työväenpuolueen ehdokkaita. Olen pitänyt itseäni aina jonain muuna kuin vasemmistolaisena, vaikka kieltämättä ongelmani onkin samansuuntainen kuin ystävälläni, jota kutsumme Porvariston Helmeksi: oikeistolainen, yrittäjyyttä korostava liberaali kotikasvatus on saanut rinnalleen opiskelun myötä universalistisen arvohorisontin piirteitä, jotka usein korreloivat vasemmistolaiseen ajatteluun.

Oikeisto-vasemmisto -jako on kuitenkin perseestä, aika imagologinen juttu. Mitä oikeistolaisuus tai vasemmistolaisuus nykyään on, jos ei lasketa mukaan ryssävihaisia juomalauluja, joita jotkut urpot edelleen viitsivät jollata rapujuhlissaan, tai sitten sellaista täysin lautassilmäistä sosiaalitanttaisuutta, joka änkyröi yksittäisissä teknisissä ratkaisuissa aina kun jokin palvelu ollaan antamassa yksityisen sektorin tuotettavaksi? (Itse kaupungilla töissä olleena voisin kyllä kertoa, että niissä kaupungin töissä ei ole ollut työnteon makua nimeksikään - tuntuu siltä, ettei siellä kestä kukaan täysijärkinen vaan ainoastaan tosi slarvit ihmiset. Jos ajan kulukseen tekee jotain ylimääräistä joka ei oikeastaan kuuluisi työtehtävään, alkavat työkaverit hyppiä seinille: lopeta heti, toi voi olla muuten kohta meidän tehtävissä, eikä me silti saada palkankorotusta! Puhun nyt toki vain omasta kokemuksestani. Uskon, että kaupungilla esim. terveydenhoitohenkilökunta ei slarvaile. Mutta monessa muussa palvelussa on löysää pussikaupalla.)

Ergo: en ymmärrä itseäni oikeistolaiseksi enkä vasemmistolaiseksi. Mutten kyllä vihreäksikään. Vihreät ovat olleet pelastusköyteni monissa vaaleissa, se vähiten huono vaihtoehto. Nyt täytyy kyllä nostaa hattua heidän kannalleen bussijupakassa. Vaikka monet keuhkoavatkin nyt, että vihreät ovat osoittautuneet liian oikeistolaisiksi, en oikein ymmärrä, miten yhdestä käytännön teknisestä kysymyksestä voidaan tehdä moinen päätelmä. Minusta vihreät ovat olleet vasemmalle liian kallellaan jo ties kuinka pitkään. Kurssinojennus näyttää siis tästä vinkkelistä hyvältä, luovimiselta tarkalleen keskelle. Mutta missä helvetissä on ekologinen sanoma? Ei ainakaan puolueen lapsilinjauksissa... voi tätä maailmaa, jossa johdonmukainen ajattelu on aina jonkinsortin fanatismia. Ja silti: enhän siltikään tahtoisi kieltää ketään elämästä niin kuin he haluavat. Edes itseäni. No, ehkä sentään miestäni, jota ei näy kotona valveillaoloaikaan; mikä perhe me nyt oikein olemme? Meikäläinen raahaa koirat pitkälle lenkille jalat vilusta täristen, parasetamolista turtana.

Minun pitäisi sairastaa sängyssä, mutta olosuhteet kieltävät sen.

Huomenna alkaa vaalirumba: kolme ennakkoäänestystä vaalitoimikunnan jäsenenä. Vaalipäivänä ensi viikon sunnuntaina olen taas lautakunnan puheenjohtajana.

Tänäkin vuonna vaaliaineistot tulivat minulle myöhemmin kuin lautakunnan jäsenille. Niinpä ensimmäisen soittaessa tiedustelin ihan uunona: "Ai vaaliasioissa, olenko jäsenenä lautakunnassasi?" Hiljaisuus. Rykäisy. "Ei kun sinä olet puheenjohtaja." Jaahas, sanoin, kiva kuulla. Tunsin itseni taas bimboksi blondiksi, vaikken suomalaisittain blondi olekaan.

Vaatimus, ettei saa sairastua vaalipäivänä, on jokseenkin kohtuuton. Kaupunki eikä valtio ei tietenkään ole se elin, joka moisen vaateen esittää, vaan meidän pankkitilimme tila. Pakko mennä, tai muuten... jollain on ostettava kissanhiekkaa, koirannappuloita, kauraleseitä ja omenamehua. Ei auta muu kuin olla vaalikone, napata parasetamolia ja olla kuin mitään flunssaa ei olisikaan.

Tänään on onneksi vielä vapaata. Illalla tapaamme pienellä joukolla kirjallisuuden luontokäsitysten opintopiirin merkeissä. Jaa, jos ajatukseni matavat tätä tasoa, saa nähdä, muistanko jälkeen päin mitään!