Missä haluankin olla

Mitähän oikein ajattelin ryhtyessäni opiskelemaan joogaohjaajaksi? Takana oli ainakin melkein koko elämä ryhmäliikuntatunteja, joilla toisaalta koin pyhyyttä, toisaalta aina välillä voimakasta huolta ja syyllisyyttä ja välillä häpeääkin kehostani, joka kieltäytyy olemasta taipuisa, pehmeä ja norja. Ehkä ajattelin kaiken sen jotenkin yksinkertaistuvan, kunhan saisin lisää taitoa, informaatiota ja niin edelleen. Ehkä olisin voinut ennakoida - muistella ja tutkia sitä, sainko esimerkiksi filosofian tutkinnosta jonkin varmuuden ajattelutaidoistani: juuri päinvastoin!

Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.

Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?

Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.

Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.

Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.

Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)

Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.

Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään. 

Mahdoton kalenteri

Juttelemme puhelimessa äidin kanssa sen jälkeen kun Kalifornian-nainen lähtee kotiinsa ja ehdin hetken hiljentyä ja palautua omaan tilaani ja keskiööni. Isä täyttää tänä vuonna kahdeksankymmentä ja haluaisi pitää isot juhlat - lähinnä äidin sukulaisille ja meille ydinperheelle. Koska emme ole mikään suuren lapsiluvun suku, missään ikäpolvessa, ja arvostamme enemmän rauhaa kuin hälinää, iso juhla tarkoittaa ehkä maksimissaan kymmentä ihmistä. Äiti tarjoaa paria viikonloppua - toisena kouluttaudun Helsingissä, toisena Amsterdamissa. Jaa, sanoo äiti, sitten varmasti on parasta, että pidämme juhlat ihan sinusta piittamatta, juuri silloin kun muille sopii. Ja me voimme mennä kolmistaan vaikka syömään isän ja äidin kanssa.

Tunnen itseni vähän huonoksi lapseksi, vaikka varmasti olen tosiaan vanhempieni lapsi. Kun olin lapsi, eikö isä ollut aina töissä ja eikö äiti viettänyt monet monituiset viikonloput erilaisissa koulutuksissa? Kyllä vain! Ja minä vannoin, ettei minusta tulisi ainakaan sellaista. Minä olisin aina läsnä rakkailleni! (Ja monta vuotta olinkin, ja tunsin syyllisyyttä liki aina, jos tein jotain minä-, en me-asioita. Onneksi oli sentään joitain minä-asioita, sillä siinä vaiheessa kun suhteet kaatuilevat, minä-ihmiset jäävät ja me-ihmiset usein eivät.)

Kuinka ollakaan, kalenteriin on joku buukannut keväälle seitsemäksi viikonlopuksi pitkät koulutuspäivät. Sitten on vielä lyhempiä pikkukoulutuksia siellä täällä arkena. On niin paljon opittavaa ja haluan antaa joogatuntilaisilleni hyviä vinkkejä ja eväitä - laittaa hyvän kiertämään.

Samalla tietysti ajattelen, että haluan antaa myös vanhemmilleni aikaa - he ovat vanhenemassa mutta jaksavat vielä tehdä yhtä sun toista. Ehdotan taas, että mitäpä jos lähtisimme yhteiselle matkalle kaikki. Meillä olisi samat preferenssitkin: ei alkoholia, kasvisruokaa, kävelemistä ja luonnon ihailemista, ehkä vähän joogaakin. Olemme viimeksi matkustaneet yhdessä muistaakseni vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyksi, joten kokemuksen voisi päivittää. Mutta jotenkin tuntuu kuin tätä olisi vaikeaa saada aikaiseksi - syksyllä tätä yritettiin vanhempien viisikymmenvuotishääpäivänä, mutta koska valmistelu alkoi myöhään, kesän lopussa, kalenterini oli armottoman täynnä. Ehdotin silloin, että buukataan kevääksi jotain. Ei buukattu. Nyt koetan ehdottaa, josko buukkaisimme syksyksi jotain. Etenkin loppusyksy ammottaa vielä tyhjänä. Mutta tuntuu, ettei vanhempien aikahorisontti veny sinne saakka.

Minun on keksittävä joku keino kommunikoida heille, että asiasta on päätettävä riittävän ajoissa ja että matka olisi minusta oikeasti tosi kiva tapa viettää aikaa yhdessä.

Muutenkin olen todennut kalenterini mahdottomaksi, vaikka se onkin rutosti parempi kuin syksypuolella. Jotenkin kalenteri näyttää aina kovin viattomalta ja tyhjältä, mutta annas kun sinne merkkaa matka-ajat tuntien lisäksi, päivät alkavat äkisti näyttää täyteen ahdetuilta ja haastavilta, vaikka matkalla yleensä istunkin junassa tai metrossa ja luen hyvää kirjaa. Ja sitten kun sinne pudottelee vielä kaupassakäynnit, omat liikunnat ja harvat ystävien näkemiset - ja yöunen - onko siellä enää yhtään ylimääräistä hetkeä?

En tiedä, hämmentäisikö tämä minua näin paljon, ellen olisi suurta osaa elämästäni elänyt aivan toisin: ilman merkintöjä tai hyvin vähin merkinnöin, venyvässä ajassa, jossa tärkeintä on ollut oivaltaa jokin idea ja oppia soveltamaan sitä.

En ole ikinä asunut näin kalliissa asunnossa. Vanhempani huomauttelevat minulle toistuvasti siitä, miten kannattamatonta tällainen asuminen on. Mutta viihdyn täällä paremmin kuin olen muualla viihtynyt; ehkä tämä on kaiken sen arvoista - matkaamisen, muutaman lisätunnin viikossa, pienen rahastressin? Aika näyttää.

Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet vyöryvät ohi. Vuosikymmenetkin - vuodesta 1991 on sentään jo 29 vuotta. Ystävä on katsonut suosituksestani japanilaisen elokuvan ja sanoo sen olleen kuolettavan tylsä. Minusta siinä oli koko elämä, kaikki kalenterin tyhjät kohdat. Tunnen ohimenevää surua siitä, miten vaikeaa meidän on ymmärtää toisiamme.

Tai sitä, miten kalenteri aina täyttyy päivien deadlinen lähestyessä.

Asiat, joista haluan kirjoittaa

Huomaan, että sykkyrä lähtee taas purkautumaan. Unet ovat palanneet. Milloin olen viimeksi nähnyt unia? Siitä täytyy olla kauan. Nyt unia tulee joka yö tai ainakin muistan ne aamulla herätessäni. Unissa kohtaan itselleni tärkeitä ihmisiä ajalta kauan sitten, eläimiä, merenrannan.

On niin monia asioita, joista haluan kirjoittaa.

Siitä, miten on mahdollista muuttua hevoseksi silloin kun ihmishahmo ei palvele. Muut eivät näe sitä, mutta onko sen niin väliä? Ja siitä, miten outoa on tajuta, että kaikki muut lapsuudenystäväni pitivät hevoset elämän myrskyissä ja yksin minä lähdin toiseen suuntaan vaikken oikeastaan ikinä halunnut - en vain kuvitellut, että minulla olisi ollut sitä vaihtoehtoa, ja sitä paitsi osasin itse olla oma hevoseni tarpeen tullen. Ja totisesti olinkin, vuosien ajan, ensisijaisesti hevonen. Lapsuudenystävästä, joka ei näytä ikäiseltään - hänessä ei tunnu olevan yhtään rasvaa tai silmäpusseja ja hän tekee sen eteen niin valtavasti töitä osin työkseenkin ja vaikuttaa hyvin onnelliselta; olemme vanhentumassa hyvin eri tavoin ja huomaan edelleen rakastavani häntä sillä tavalla kuin perhettään rakastaa. Pyhistä, josta tajusin unessa unohtaneeni kirjoittaa: sanattomasta improvisaatiosta ja halibileistä. Siitä, millainen on oma fantasiani (sen lisäksi että saisin istua tuolissa omenapuun alla kesällä kaikessa rauhassa, että olisi jokin oma paikka ja omenapuu - mieleni on edelleen takertunut valheelliseen omistamisparadigmaan): se muistuttaa epäilyttävästi kadulla kampanjoivien uskisten hempeästi väritettyä lehtistä, jossa leijona ja lammas lojuvat ihmisten kanssa eikä kenenkään ole paha olla, tai valtavaa suklaasoijasammiota, jossa voisi olla kontaktissa toisten kehoihin ja syödä suklaavanukasta sanattoman nautinnon vallassa.

Siitä, miten eilen rippikoulusta kirjoitettuani näin unta rippipapista ja tajusin, että olen ikävöinyt montaa ihmistä sitä jollain tavalla itse tiedostamatta, kuvitellen, että elämän kuuluu tuntua näin kivulloiselta. Muistin äkkiä blogiystävän, joka oli pitänyt yhteyttä tähän samaiseen pappiin vuosien ajan, ja hämmennykseni: onko tuollainen mahdollista.

Ehkä voisin kirjoittaa siitäkin, miten paljon muistutan vanhempiani nykyään.
Isovanhempiani.

Voisin kirjoittaa kuolleista sukulaisista, miten näen heidät nyt.

Ja siitä naisesta, joka tuntuu enimmäkseen vastaavan kysymykseen mitä kuuluu, että kiitos, olen aivan sekaisin edelleen, ja hymyilee aurinkoisesti päälle - ja miten minusta tuntuu siltä, että me ymmärrämme toisiamme siinä hetkessä.

Milloin ehdin tehdä kaiken tämän? On vaikeaa riistäytyä irti kirjoittamisesta nyt kun on aloittanut. Muistan taas äkisti, miten hyvä olo tulee, kun kirjoittaa. 

Yhteisön merkityksestä

Tuo Brown on totisesti aarreaitta. Tai siis: paljon tuttua - joskin myös paljon vierasta, mutta paketoituna niin suureen hyväksyntään ja armoon, että sitä pystyy tarkastelemaan hätääntymättä. Sellainen on harvinainen olosuhde!

Nyt ymmärrän, miksi ihmiset haluavat mennä katsomaan häntä livenä. Minulle kyllä varmaan riittävät kirjat - oletan, että liveihminen on joka tapauksessa eri kuin ajatuksensa samalla tavalla kuin vastaanotetut meemit ovat eri asia kuin se, mitä kirjoittaja tarkoitti. Ainakin kohdallani on näin. Silloin kun muutama ihminen pyysi tavata minut, vuosia sitten, kirjoitusteni takia, olin jotenkin hyvin hämmentynyt: eivätkö he tajunneet, ettei minussa ole mitään - erityistä, aitoa, tietoa, viisautta, rakkautta, mitään ihmeellistä? Ei kyllä ajatuksissanikaan ole - sikäli kun ne edes ovat ajatuksiani. Kunhan yhdistelen eri tahoilta poimittuja ideoita vähän kuten Hume ehdotti mielen tekevän. Joskus tuloksena voi olla TV-silppuri, joskus ihonkuorimaveitsi, joskus jotakin liki toimivaa, hetken ikiliikkujalta vaikuttava ajatussikermä, joka kuitenkin jo pian väsähtää.

Minusta jokainen tapaamani ihminen oli tietysti paljon viisaamman ja kokonaisemman oloinen kuin itse olin: näin heidät yhtenä kappaleena. Ehkä se jo synnyttää illuusion, että toiset ovat kokonaisia. Omaa takaraivoaan ja leukaansa ei voi nähdä. Kaulaansa. Peiliä ei lasketa, kuvia ja videoita ei lasketa. Niistä katselee vastaan vain sen kokoinen kauhu, ettei sille ole sanoja. Riippumatta siitä, mitä tekee, joten on turha tehdä muuta kuin todeta kauhunsa ja antaa sen jauhaa omaa rataansa.

Takaisin Browniin - hän toteaa ohimennen, että on huomannut monen haastateltavansa uudistaneen aiemman institutionaalisemman uskonsa myöhemmin henkisyydellä (johon voi siis liittyä myös institutionaalinen tausta). Ja äkkiä tajuan jotain olennaista, jotain, mitä olen kovasti kysellyt itseltäni: miksi ihmeessä hakeudun joogapiireihin, jotka tarjoamansa hyväksynnän ja hyvän olon lisäksi aiheuttavat välillä myös suunnatonta epämukavuutta, kysymyksiä ja tieteellisemmästä taustasta tulevalle jotenkin ehkä vähän nolonkin ryhmäidentifikaation. En edes sivua kulttimaisempia piirteitä - en ole ikinä uskaltautunut jotenkin antautuneemmalle, totisemmalle, tosissaan olevammalle salille; en ole myöskään koskaan käynyt pujassa tai kirtanissa, jotka olen mieltänyt jotenkin pelottaviksi - vaikka kuinka pidänkin rituaaleista ja etenkin yhdessä laulamisesta. Varmaankin tuo haluttomuus samota syvemmälle joogan metsiin on nimenomaan pelkoa siitä, että jos minut haluttaisiin ahmaista luineni päivineni, se kävisi todennäköisesti ennen kuin huomaankaan - siitä huolimatta, että päivätietoisuuden tasolla pidän itseäni aika manipulaatiovastaisena. Miksi näin? Koska tiedän, että kun minulle puhutaan tyyliin: "Nyt sinusta tuntuu tältä ja tältä", vastareaktio nostaa heti keskisormensa, ping: eipäs muuten tunnu, älä sinä tule kertomaan mulle, miltä musta muka tuntuu! Ja kun vastareaktio nousee, en ole samalla tavalla johdateltavissa vaan pysyn pitkään epäluuloisena ja joudun tekemään paljon töitä sen kanssa, että ei tuo ihminen halua minulle pahaa, hän haluaa auttaa minua rentoutumaan ja luottamaan, mutta hän ei vain oikeasti tiedä, miten se tehdään. Luultavasti minut kyllä jätettäisiin rauhaan kultissakin: ehkä suljettaisiin ulos, mutta tuskin hyväksikäytettäisiin. Naisilla ympärilläni on usein hyväksikäyttöhistoria, minulla ei. Tämä on yksi syistä, joiden takia ehkä epäilen, olenko tosiaan nainen lainkaan. Voi olla, että tämä on jäänne siitä, miten tulin initioiduksi seksuaalisuuteen: löysin seksuaalirikoksen uhrin ja jotenkin rakensin sellaiset vallitukset, jotka tuntuvat toitottavan täältä kuuntakaiseen, etten ole lähestyttävissä. (Usein ne tuntuvat toitottavan tätä sanomaa myös niille, joiden jokin puoli minussa olisi toivonut uskaltavan lähestyä.)

Asiahan on niin, että lapsena uskoin Jumalaan. Hyvin erikoisella tavalla, mikä ei ole mikään ihme vanhempieni uskomukset huomioon ottaen, mutta kuitenkin: vankkumatta, omistautuneesti. Usko oli tärkeimpiä asioita elämässäni. Ehkä vain syöminen ajoi sen edelle. (Olen aina ollut perso mauille ja ruoan tunnulle suussa.)

Sitten kävin kärsimättömäksi ja kun Jumala ei ottanut antamaani taivaallisen merkin deadlineani tosissaan, hylkäsin koko uskon. (Minusta tämä on jotenkin aivan mahtavan hullunkurista: on minulla ollut otsaa, asettaa nyt deadline Jumalalle!)

Silti pyhyyden tuntu ei koskaan jättänyt minua. Se odottaa monissa paikoissa ja tilanteissa, etenkin niissä, jossa ei ole toisia ihmisiä läsnä. Mutta joskus kohtaa myös yhteisön, joka jollakin tavalla virittää pyhyyden. Näin kävi esimerkiksi jouduttuani äidin patistamana rippikouluun: isomummo oli syvän uskonnollinen eikä häntä saanut loukata. Purnasin vastaan, koska arvelin, että minulle vittuiltaisiin koko leiri putkeen, mutta mikään ei auttanut, ja niin sitten oli pakko mennä. Rippileiri oli itsessään pelottava, koska sinne oli tullut monia jo ennestään uskovaisia nuoria, jotka olivat jotenkin pelottavan hyviä, ja sen lisäksi moni kääntyi leirin aikana. Pelkäsin jotenkin kananlihalla, käykö minullekin noin. Ja olin jotenkin surullinen ja vähän ulkopuolinen mutta ennen kaikkea helpottunut, kun ei käynyt. Koska siellä minua ei kiusattu - se taisi olla ensimmäinen paikka ikinä, jossa olin ikäisteni kanssa joukolla eikä kukaan puhunut pahaa selän takana, sorautellut ärriä alkaessani puhua, tehnyt ivanaamoja, nimitellyt vammaiseksi tai sulkenut ulos - halusin lisää, vaikken uskonutkaan Jumalaan. Siellä saatoin olla kuten kotona - iloinen, nokkela, kujeellinen, huoleton. Aivan sellaista olemisen tuntua en muista ikinä muista elämänpiireistä kuin kotoa, uskonnollisesta yhteisöstä, parisuhteista, ryhmäliikunnasta ja joogapiireistä.

Tuntui vaikealta selittää ystäville - onhan minulla kaiken aikaa ollut muutama hyvä ystävä, muutama uskottu, johon voi luottaa - miksi halusin mennä johonkin uskonnolliseen viikonloppujuttuun, kun en kerran uskonut tippaakaan Jumalaan. On vaikeaa kuvata (ja etenkin silloin, kun vielä häpesin sitä, etten kelvannut moneen joukkoon), miltä tuntuu, kun äkkiä saakin olla se, joka on - useryammankin kuin yhden tai kahden ihmisen joukossa. Luulen, että jos olisin kertonut, millaiseen kohteluun olen tottunut muualla, he olisivat ehkä ymmärtäneet. Mutta vain ehkä: ehkä kokemukseni olisivat olleet liian erilaisia. Voi olla, että he eivät olisi ymmärtäneet. Ja koin liian suureksi riskiksi, että he äkisti ymmärtäisivät, että ihminen, jonka kanssa he viettävät aikaansa, on muiden mielestä niin omituinen, tyhmä ja jollakin tavalla vammainen. Ystävät suhtautuivat epäillen ja heistä uskisjuttu oli, kuinkas muutenkaan, vammaista. (Ei ihme, että ableismin tutkimus totisesti räjäytti pääni kasvatustieteen opinnoissa ja vaikuttaa edelleen paljolti tyyliini opettaa.) Lopulta lakkasin käymästä uskisjutuissa. Jäin kaipaamaan gospelien laulamista ja ystävällistä nuorisopappia, joka koetti kannustaa minua papin uralle ja jolle en kehdannut sanoa, etten usko Jumalaan enää yhtään.

Löysin uuden ihmisten pyhän yhteisöni ryhmäliikunnasta. Siinä, että moni ihminen liikkuu keskittyneesti samaa kuviota jaetussa tilassa, on jotain hyvin rauhoittavaa ja rituaalimaista. Kaikki me erilaisine kehoinemme jakamassa tilan ja tanssin - onko mitään kauniimpaa? Ja tietysti rakastuin samoin tein kappaleisiin, joita tunneilla soitettiin, ja halusin soittaa niitä kotonakin ja ylistää niitä tuttaville: koko lähipiiri isää lukuun ottamatta taisi vihata vanhan jazzin hehkutuksiani - ja isän kanssa oli ihan vain sattumaa, että hänkin piti saman aikakauden kappaleista. Kenkien kantojen ja kärkien koputtelusta tuli turvapaikka, johon vetäydyin pelottavissa tilanteissa, kuten bileissä, joissa olin juonut ja muutkin olivat juoneet. (Minun pitää kirjoittaa alkoholistakin. On niin paljon asioita, jotka voisi olla hyvä sanallistaa. Olen kirjoittanut liian harvoin viime vuosina.) Koska koetin kasvattaa hiuksia, oli hyvä, että sain vaihtoehtoisen turvatoiminnon hiusten suussa imeksimiselle. Hiukset eivät arvosta jatkuvaa sylkikylpyä. Tanssitunnit ja myöhemmin pilates ja feldenkrais olivat muutenkin mukavia: näin naisia mutta he eivät suhtautuneet minuun muuten kuin neutraalin ystävällisesti, tervehtivät ja hymyilivät. Se riitti, se loi turvaa. Sain olla tanssimassa heidän kanssaan. Koulusta en muista tällaista tilannetta, eikä ennen koulua minulla ollut oman ikäisteni yhteisöä. Ihan varmasti tämä oli pyhän yhteisö! Voimaannuin siellä niin kovasti, että aloin hymyillä yhä kirkkaammin ja kirkkaammin kaduilla vastaantulijoille: kaikki on hyvin, maailmassa niin paljon iloa ja pyhyyttä ja yhteyttä, ota tätä aurinko ja helli sitä itsessäsi ja pistä kiertämään! Miten ilahduinkaan - ja ilahdun edelleen, koska hymyilen edelleen - kun joku poimi hymyn ja palautti sen ujosti tai kujeellisesti takaisin!

Parisuhteet ovat tietenkin olleet pyhiä - eivät kai ne muuta voi ollakaan, pituudestaan ja loppumetrien karmivuudestaan riippumatta. On ihmeellistä ja iso etuoikeus saada elää niin lähellä jotakuta toista, saada ymmärrystä ja lohtua ja kosketusta. Mutta tätä ei ehkä tarvitse samalla tavalla avata - luultavasti jokainen parisuhteessa elänyt ymmärtää, mitä tarkoitan.

Ja sitten jooga. Muistan monesti miettineeni, miten opettajani jaksavat olla niin valoisia ja toiveikkaita. Nykyään ymmärrän sen paremmin: koska heillä - meillä - on yhteisö. Ja aika nopeasti tajusin, että aika monella joogayhteisössä on jonkinlainen kokemus yhteisön voimasta ja pyhyydestä. Ja yllättävän monella henkilöllä, joka siinä yhteisössä on jotenkin koskettanut minua rehellisyydellään ja välittömyydellään, on uskonnollinen tausta ripari-isosuuksineen ja seurakunnan kerhoineen. (Jossain vaiheessa nämä vain pulpahtavat puheessa esiin.) Myöhemmin heidän uskonsa on mennyt kriisiin ja he ovat etsineet maailmassa merkitystä, ja sitten yllättäen törmänneet joogaan. Siellä on yllättävän paljon meitä, joilla on useampikin tutkinto - koska eivät tutkinnot anna merkitystä tai yhteisöä. Tiedeyhteisö on ihan loistava monella tavalla ja kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka kuuluvat siihen aktiivisesti. Mutta minulle se ei tarjonnut riittävästi henkilökohtaista tukea, ei sellaista armoa ja lämpöä, jota selvästi etsin. Saman voisin sanoa ympäristöliikkeestä. Kuten kirjoitin, myös joogayhteisössä - sellaisena kuin sen tunnen, ehkä olisi parempi puhua yhteisöistä monikossa - on  runsaasti ristiriitoja, erimielisyyksiä, erilaisia preferenssijärjestyksiä ja arvoja, onhan se ihmisten yhteisö. Mutta sitä kaikkea taustoittaa kuitenkin jostain syystä niin syleilevä lämpö, että siellä tuntuu jotenkin turvallisemmalta luovia huolimatta kaikista uutisista siitä, mitä kulissien takana on tapahtunut suuressa maailmassa. Tiedän, että kun mokaan, saan anteeksi. (Kun, ei jos. On aivan varmaa, että epäonnistun kommunikaatiossa kerran toisensa jälkeen - toivottavasti vähitellen sentään edes vähän eri tavalla.) Saa sanoa ääneen, ettei tiedä.

Jännää, en ollut aiemmin tajunnut tätä. Tiesin kyllä, että monella oli jonkinlaista uskonnollista taustaa, mutta en tiennyt, että se ikään kuin muuttaa muotoaan. Ei ole kauhean ihmeellistä, että jos kokee jonkin asian tukeneen itseään, sitä hakee elämäänsä myöhemminkin. Brown kirjoittaa hengellisyydestä sekä häpeästä ja sen sietokyvystä näin:

... toisille naisille hengellisyys/ usko/ uskonto on häpeän lähde, kun taas toisille se on sietokyvyn lähde. ... havaitsin merkittäviä malleja ja teemoja siinä, kuinka naiset kokivat uskon ja hengellisyyden. Esimerkiksi naiset, jotka kuvailivat häpeäänsä, käyttivät enemmän sanoja kirkko ja uskonto. Toisaalta naiset, jotka kuvailivat sietokykyä, käyttivät enemmän termejä usko, hengellisyys ja vakaumukset. ... Suhde, joka naisilla on Jumalaan, korkeimpaan voimaan tai hengelliseen maailmaan, on usein se, joka toimii sietokyvyn lähteenä. Sietokyvyn ydin hengellisessä mielessä muodostuu ihmissuhteista, hengellisestä ilmapiiristä ja uskosta. Monille naisille hengellinen yhteys on olennainen häpeänsietokyvyssä. Itse asiassa yli puolet naisista, jtoka olivat kokeneet lapsena syvää häpeää uskontoon liittyen, kehittivät häpeänsietokykyä kulkemalla uusia hengellisiä polkuja. ... Toinen esiin noussut malli liittyy uskomukseen, että uskossa on kyse parhaiden puoliemme kehittämisestä ja että häpeä loitontaa meitä tästä pyrkimyksestä. 

En tiedä, miten paljon muut kokevat, että heillä on yhteisö. En itse usko edelleenkään mihinkään yliluonnolliseen, mutta uskon hyvään pyrkimiseen, hitaaseen itsen hereille ravisteluun ja ennen kaikkea yhteisöön.

Nyt on lopetettava: loppupäivä työtä.

Täällä on edelleen hävityksen kauhistus flunssan jäljiltä, likaiset astiat haisevat ja niin edelleen. Mutta kun on mietittävä, on mietittävä. Konkretia kyllä odottaa, siitä olen kohtuullisen varma. Kun palaan, astiat ovat juuri siinä, mihin ne jätin. 

Brene Brownia lukiessa

Ystävät ovat jo niin pitkään hehkuttaneet Brene Brownia, että saan viimein joulutauon aikana tilattua muutaman kirjan lähikirjastoon. Vaikka en pidä itseäni kovinkaan häpeäalttiina (syyllisyysaltis sen sijaan olen huvittavuuteen saakka: tarvitsee vain katsoa vaikkapa koulutus- ja urapolkuani, suhdehistoriaani ja niin edelleen: kyllä, sovitus- tai taidonhankintatalkoot meneillään), olen selvillä siitä, että muutamien asioiden tiimoilla koen häpeää. Ja että etenkin nuorena olen kokenut sitä enemmän - en ikinä niin paljon kuin olisin voinut, koska minut on sosiaalistettu enemmän syyllisyyteen; en edelleenkään tajua, miten kaikkea aasta ööhön häpeävä äitini onnistui tässä mutta ehkä tosiaan riittää, että lapsella on yksikin aikuinen järjen ääni ulottuvillaan, jolloin jo varhain voi päättää, että ei, en halua tuota, ja kun vaihtoehtoinen malli on tarjolla, ripustautua sen reunaan - joskin nuo kuopat ovat aika pian tasaantuneet. Lapsena soitin useamman kerran lasten ja nuorten auttavaan puhelimeen ja tosiaan, se auttoi. Ystävä, jonka äiti oli psykologi, tiesi puhelimesta ja vinkkasi siitä kerran, kun olin ihan umpisolmussa ja siitä pitäen soittelin sinne aina välillä.

Brownin kirja En olekaan yksin on oikeasti hyvä. Ei ihme, että moni haluaa kuulla Brownin livenä. Ehkä keskeisin Brownin uralla on ollut teesi, jonka hän kuuli ennen akateemista uraansa ja jonka ympärille hänen tuotantonsa on rakentunut: "Ihmisten käyttäytymistä ei voi muuttaa häpäisemällä ja väheksymällä heitä." Tässä muuttaminen viittaa tiettyyn, toivottuun muutokseen. Totta kai traumoittuminen muuttaa käyttäytymistä, mutta harvemmin sillä tavalla kuin toivottiin. (Tietysti haluan heti lisätä, että sama pätee muidenkin eläinten käyttäytymiseen vaikka ne eivät koe syyllisyyttä eivätkä häpeää: rangaistus toimii palkkiota huonommin.)

Kirjassa on myös harjoituksia, jotka ajattelin kirjoitella itselleni tänne muistiin. Brown suosittelee harjoitusten tekemistä sosiaalisesti, ei yksin, ja tämä on taatusti matalin mahdollinen kynnys tehdä sosiaalisesti.

Häpeän laukaisijoiden tunnistamisen harjoituksessa täydennetään lauseita, jotka alkavat fraasilla "Haluan tulla mielletyksi..." ja "En halua tulla mielletyksi..." Ylipäänsä koko lause tekee minut ensin surulliseksi: jos jostakin olen selvillä, niin siitä, että sosiaalisia heijastumiaan ei voi hallita eikä siihen kannata ehkä ihan kauheasti tuhlata ruutia. Mutta on myös selvää, että tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen satuttaa ja tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen on tukenut vaikoissa paikoissa, joten yllytän itseäni: tee harjoitus! Ja mietin tätä läpi koko eilisen päivän palautellen mieleeni niitä kohtia, joissa tunsin tulleeni jotenkin niin epämiellyttävällä tavalla nähdyksi, että sulkeuduin kuoreeni ulvomaan. Tai joissa äkisti sain toivoa lainaksi. Oli paljon helpompaa kartoittaa, miten ei halua tulla mielletyksi.

Tässä se on:

Haluan tulla mielletyksi (5 asiaa): kehityskelpoiseksi, arvokkaaksi oppimiskumppaniksi, hitaaksi oppijaksi, anteeksiantavaksi, eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäseneksi.

En halua tulla mielletyksi (5 asiaa): valmiiksi, toivottomaksi, hedelmällisyysikäiseksi naiseksi, pahantahtoiseksi hirviöksi, kohtuuttomaksi.

(Brenen Brownin kirjassa näitä naisten listoja on useampi. Useimmat niistä tuntuivat minusta hyvin hämmentäviltä - mutta jotkut kohdat niissä lapsuudenkodista kovin tutuilta!)

Avaan tätä listaa:

Huomaan, että yksi tärkeimmistä teemoista elämässäni on ollut ainakin blogia kirjoittamaan alkamisestani lähtien kehityskelpoisuuden teema: oikeus kasvaa. Yhteen haastatteluun sanallistin sen muotoon: "Kukaan ei ole valmis ja kukaan ei ole toivoton." Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua johonkuhun toiseen, yritän muistaa tämän. (Joskus se jää tietysti vain yritykseksi.) Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua itseeni, yritän etenkin muistaa tämän kohdan. Katkeransuloinen totuus tästä kohdasta on, että kasvatustoivottomuuttaan hävennyt äitini on ollut tässä suhteessa varsin onnistunut kasvattaja: minulla on kaiken aikaa toisteltu, että minua rakastetaan, vaikka tekojani tai käyttäytymistäni ei todellakaan rakasteta. Kapinoin lausetta vastaan pitkälle pitkälle aikuisikään, koska kysyin vastakysymyksen: Mitä on ihminen, ellei tekonsa? Oikeastaan vasta joogassa olen oppinut luottamaan siihen, että me kaikki olemme niin paljon enemmän kuin tekomme. ("We are more human beings than human doings.")  Me kaikki olemme osa pyhää suurta tanssia. Ei sekään näkökulma ikinä ole ollut niin vieras, mutta on tarvittu aika tavalla systemaattista meditointia, jotta vähitellen on pystynyt laskeutumaan siihen varmuuteen, että ainakaan ihminen ei ole menneiden tekojensa summe. Ja kirjoittaahan Jorge Luis Borgeskin otteissaan apokryfisista evankeliumeista, että puu voi olla parempi tai huonompi kuin hedelmänsä. Tähän varmaan liittyy myös deweylainen etiikka: olennaista on liike ja sen suunta. Tuntuu kutakuinkin yhtä hävettävältä tulla arvioiduksi toivottomaksi kuin valmiiksi. Toivottomaksi arvioinnilla tarkoitan ulossulkemista, ystävyyden katkaisemista: toinen arvioi, ettei minuun kannata tuhlata ponnisteluita, koska tuskin kuitenkaan muutun tarpeeksi nopeasti tai tiettyyn suuntaan. (Ajattelen tietysti, että toisella on oikeus tällaiseen arvioon. Minäkään en ole jaksanut kaikkia ihmisiä. Joskus voimavarat voivat olla aika vähissä. Mutta ainakin itse tunnun aika usein pikemminkin ali- kuin yliarvioivan oman voimani ja vaikutukseni toisten elämiin. Sekin lienee jokin suojamekanismi.) Valmiiksi arvioinnilla tarkoitan tilannetta, jossa toinen kokee minut jotenkin - pelottavana, yläpuolellaan olevana, paremmin tietävänä ja jällleen kerran jähmeän muuttumattomana, ja sen takia katkaisee keskusteluyhteyden. Hemmetti, en oikeasti tiedä paremmin. Todellakaan. Teen nytkin jotain hassua kirjan harjoitusta saadakseni selville, miksi joissain kohdin tuntuu niin kurjalta kuin tuntuu. Muistan yhden yliopistokurssin, jossa yksi ryhmän jäsenistä jotenkin taisi musertua meidän muiden hyvästä meiningistä ja alkoi huutaa, että me olimme hemmoteltuja paskoja, ällöttävän täydellisiä ja kalliine muotivaatteinemme tosi ärsyttäviä. Se tuli ihan puskista ja tuntui älyttömän pahalta. Ei kauheasti auttanut, että koetimme sanoa, ettemme olleet todellakaan täydellisiä - ja halusimme hänen jatkavan ryhmässämme. Se ihminen lähti ovet paukkuen menemään. En edelleenkään tarkalleen tiedä, mitä siinä kohdin tapahtui. Mutta se tuntui pahalta ja kaikki olivat jotenkin häpeissään ja surullisia purkaessamme tapahtunutta. Tapahtuneesta tuntui myös pelottavalta kirjoittaa kurssin oppimispäiväkirjaan.

Arvokas oppimiskumppanuus ja hidas oppijuus liittyvät tähän tematiikkaan, koska nekin ovat tekemisissä muutoksen ja oppimisen kanssa. Voi kuulostaa oudolta, että haluaa tulla jäsennetyksi hitaaksi oppijaksi, mutta mielestäni se pitää paikkansa. Esimerkiksi parisuhteissa olen huomannut, miten toinen saattaa kiihtyä ja ärtyä, kun asia, josta hän on sanonut, ei mene heti perille. Poisoppiminen on valtavan hidasta. Ei yhtään auta, jos siitä suututaan tai naljaillaan. Kun oppimsen älytön hitaus tajutaan, syntyy kärsivällisyyden tila, jossa on aikaa oppia. Tarvitaan monia toistoja, joiden kuluessa tulee epäilemättä myös takapakkeja ja erehdyksiä. Arvokas oppimiskumppanuus viittaa suunnilleen siihen, että suhde on tasavertainen ja keskusteleva: molemmilla on oikeus mielipiteisiinsä ja tuntemuksiinsa (ainakin tästä muistuttamisen jälkeen) ja molemmat tietävät, että molemmat ovat oppimassa, ja ovat siksi valmiita jakamaan prosessin, jonka arvelevat tekevän molemmille hyvää.

Anteeksiantavuus haluttuna määreenä liittyy tähän, samoin kohtuuttomuus ei-haluttuna määreenä. Teen kovasti töitä sen eteen, että sitoutuessani johonkuhun olen käytettävissä, jaksan antaa anteeksi ja pysyn vaatimuksissani kohtuullisena. Ajattelen kohtuuttomuuden vastakohdaksi tyytyväisyyttä: miten tunnetaan tyytyväisyyttä epävarmuudessa ja epämukavuudessa? Olen kokenut itse varmimmaksi perustaa tyytyväisyyden omaan toimintaani: tiedän, että yritän tosissani ja haluan hyvää sekä toiselle että itselleni. (Ja välillä epäonnistun kohtuuttomuudessa niin että paukkuu - esimerkiksi vaatiessani toiselta ihan liian äkkiä ihan liian isoa oppimisloikkaa. Hemmetin kärsimättömyys. Minun, jos kenen, luulisi muistavan, miten karmivan hidasta oppiminen on.)

Sitten on joukko erillisiä asioita - todellakin.

Pahantahtoinen hirviöys liittyy syyllisyydentuntoon ja siihen, että koettaessani sovitella tapahtunutta saankin lisää lokaa niskaan, olletenkin koska yhteydenhakuyritykseni ovat kosmisen huonoja. Syyllisyysalttius tarkoittaa, että koetan hyvittää asioita, jotka koen tehneeni väärin - joko ihmiselle itselleen, jos hän tuntuu riittävän turvalliselta keskustelukumppanilta, kuten useimmiten on, mutta joskus käy myös niin (ja menneisyydessä kävi enimmäkseen niin) että sisäinen kriitikkoni suuttuu tekemisistäni niin valtavasti ja arvelee minun satuttaneen tuota toista niin pahasti, etten uskalla ottaa yhteyttä, koska pelkään pilaavani toisen elämän. Tämä on selvästi irrallinen moodi, joka on äärimmäisen tuskainen. Nuorempana siihen liittyi aimo annos itsetuhoisuutta ja rankaisevuutta. Nykyään tunnistan ne kuviot eikä minun tarvitse yleensä koetttaa rankaista itseäni: enhän edes usko siihen, että rangaistus on hyvä oppimisen ajuri. Tiedän hyvin, mitkä kuulemani lausahdukset liittyvät tähän moodiin. Moodi kuulostaa korviini lähinnä mummun ja joskus myös isän ääneltä. Luultavasti tämän moodin takia minun on tuskallista katsoa peiliin ja vaikeaa hyväksyä ulkonäköäni: vaikka tekisin mitä, näytän juuri niiltä ihmisiltä, jotka ovat riittävän monta kertaa nähneet minut pahantahtoisena hirviönä. Äiti koetti koko lapsuuteni sanoa, etteivät he oikeasti tarkoita sitä, heillä on vain tapana sanoa kielteisiä asioita ja siitä ei pidä välittää. Varmasti hän on siinä oikeassa. Enimmäkseen en välitäkään siitä, mutta on tapauksia, joissa romahdan syyllisyydestä häpeään ja sisäinen ääneni kertoo, että kaltaiseni hirviö ansaitsisi lähinnä tapetuksi tulemisen. Onneksi moodi ei kestä kauan ja tunnistan sen nykyään samoin tein kehontuntemusten perusteella: syke kohisee korvissa, rintakehässä ja vatsassa on jääkylmä möhkäle, päässä vähintään rekan mentävä aukko, kurkkua kuristaa. Jälkikäteen pää tuntuu päiväkausia siltä, että joku on rikkonut sen sisässä lasin. Tiedän jo, että se menee ohitse. Kaikki tässä elämässä menee ohitse. Joskus joku toinen tuo ilmi, että hänen mielestään olen pahantahtoinen. Se työntää minut välittömästi tähän moodiin: no niin, siinäs näit ja siitäs sait, se on totuus ja ansaitset kuolla. Nykyään tiedän senkin, että toinen tuskin on tarkoittanut tätä. Ei hän voi tietää, mitä sisässäni tapahtuu, ja vaikka hän tietäisi sen, on hänellä silti oikeus kantaansa ja sen sanomiseen. Minä en vain itse halua uskoa siihen. Se on niin sen kokemuksen vastainen, jota kuitenkin tunnen ihmisiä ajatellessani. Näen ihmiset aika hauraina vaikkakin pelottavina. En ajattele, että meillä kellään on lopulta rajoja: synnymme, emergoidumme vuorovaikutuksessa.

Toinen kummajaisista: halu tulla hahmotetuksi eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäsenenä. Tarkoitan tällä kai sitä, että hyväksytään, että olen laumaeläin, oppimisen lainalaisuudet pätevät minuunkin, minua motivoi lauman hyväksyntä, läheisyys ja yhteys - ja että olen ihminen, siis erehtyvä, epäröivä, aprikoiva, syvästi tunteva ja ennen kaikkea jatkuvasti muuttuva. En ole mikään yksittäinen ajatukseni, tunteeni tai tuntemukseni, tekoni, moodini tai ikäkauteni. Tai edes niiden summa. Olen osa tanssivaa maailmanhistoriaa, aikakautta kotkotuksineen ja ylilyönteineen, yhtä sokko kuin me kaikki erilaisille tavoille kärsiä. Ja tuo suvun jäsenyys: niin kovasti kuin kamppailenkin sitä vastaan, mitä en halua ottaa vastaan sosiaalistuksestani, on ihan selvää, että kuulun sukuuni. Minussa on sama levottomuus, metsiin pakenevuus ja karkea huumori kuin äidin puolen suvussa. Siedän joitain asioita aika hyvin, koska olen oloutunut niihin lapsena enkä koe niitä samalla tavalla tuskallisiksi kuin moni muu. Ja sitten on asioita, jotka koen hyvin tuskallisina ja joita muiden on vaikeaa ymmärtää. (No, tämä taitaa olla ihmisyyden määritelmäkin, ehkä.) Sukuni jäsenenä minulla on aistiyliherkkyyksiä vaikka muille jakaa. Niistä puhuminen voi tuntua joskus musertavalta, koska tajuan, miten oudolta, hankalalta ja huomiohakuiselta se vaikuttaa. Ja olisi kauhean mieluusti jeeshenkilö, joka ei huomaa muutoksia ympäristössään vaan pystyy pitämään mielensä niistä huolimatta työssä. Oikeastaan vielä Suomen erityisherkkien keskusteluryhmää enemmän minua auttoi Thaimaassa eräässä buddhalaisluostarissa näkemäni taulu, jossa luki, ettei kotkien pesässä vartu kyyhkysiä. On olemassa tietty perheyhtäläisyys, ja aistiherkkyyden on arveltu periytyvän, sen geneettisestä pohjastakin on kirjoitettu. Olen onnekseni saanut kasvaa perheessä, jossa on ymmärretty aistiherkkyyttä. Toisissa perheissä ja suvuissa on epäilemättä toiset asiat - ja niitä on usein tosi vaikeaa edes havaita, kun ei ole sillä lailla herkistynyt etsimään merkkejä sellaisesta. (Mietin niitä Brownin kirjan naisten häpeälaukaisinlistoja ja sitä, miten oikeasti erilaisiin rooleihin meitä oloutetaan jo sillä, että satumme syntymään eri sukuihin.)

Kolmas kummajaisista - ja ehkä kummallisin: Kun muistelin, mitkä tapahtumat ovat saaneet minut tuntemaan häpeää, tajusin, että hemmetti vie, minulla on koko joukko kauheita haluan-vajota-maan-alle -tapahtumia, joissa on yhteinen nimittäjä. Tämä on vähän hämmentävä juttu mutta ehkä se tästä selkenee. Laukaisin on tämä: Minua kohdellaan hedelmällisyysikäisenä naisena ja arvellaan sen nojalla, että käyttäydyn tietyllä tavalla ja haluan tiettyjä asioita. Olen kokenut sen sellaisena, että matto totisesti kiskaistaan jalkojen alta ja haluaisin korjata toisen virheen - mutta kun olen biologisesti ottaen de facto hedelmällisyysikäinen nainen, mitä ihmettä voisin sanoa? "En ole se, joksi minua kuvittelet", ehkä? Nyt tämä vaihe alkaa olla ohitse, onneksi.

Kun kuulin erään transihmisen kuvaavan prosessinsa sitä osuutta, jossa otettiin sukupuolineutraali nimi, ymmärsin tai ainakin kuvittelin ymmärtäväni häntä täysin. Hyvin samankaltaisia tuntemuksia nousi itsessäni ottaessani sukupuolineutraalin nimen. Jos olisi syntynyt vuosikymmeniä aiemmin, olisi elämäni ehkä mennyt kuin ystävälläni, joka teki lapset ja tunsi aina olevansa ulkona ja outo, ja vasta eläkeiässä on uusien keskustelujen myötä tajunnut, ettei ole koskaan kokenut itseään naiseksi. Ja jos olisin syntynyt viisitoista vuotta myöhemmin - ehkä se keskustelu, jota nykyään käydään, olisi tarjonnut kanavoitumistien outouden ja joukkoon sopimattomuuden tuntemuksille vahvemmin. Kuka ties vaikka olisin mennyt sukupuolen korjausleikkaukseen? Mahdotonta arvioida. Asiat ovat menneet, kuten ovat menneet.

Mutta vaikka pidän kehostani monella tavalla eikä minulla ole yksityisessä sfäärissäni mitään sitä vastaan (paitsi ehkä kasvojani, joissa näkyy isän suvun leima), en ole ikinä onnistunut jäsentämään itseäni naiseksi. Ja siis nimenomaan hedelmällisyysikäiseksi naiseksi. Ei minua haittaa olla tyttö tai mummo ja sellaiseksi itseni jäsennänkin, jonkinlaiseksi mummolapseksi. Enkä taatusti osaisi mieltää itseäni mieheksikään, ainakaan näin yhtäkkiä keski-iässä! Ei minua ole sosiaalistettu sellaiseen, enkä ole siitäkään kategoriasta ollut kovinkaan kiinnostunut. Eikä minua hävetä, ainakaan tällä erää, se, että olen jossain muualla kuin näissä kategorioissa, vaan se, että minut tunkaistaan sen kokemuksen vastaisesti toiseen näistä kategorioista. En tiedä, onko kyse hormoneista, kasvatuksesta vai mistä - eikä sen ole oikeastaan väliäkään.

Mutta tiedän, miten reagoin, kun sain esimerkiksi joulutauon aikana kirjeen vanhalla naisen nimelläni. Lysähdin lattialle haukkomaan henkeä ja sitten itkin tuntikausia jankuttaen, eikö tämä paska IKINÄ lopu. (Mietin parhaillaan, vaihtaisinko etunimen uudelleen - eli ottaisinko uuden nimeni perästä pois vanhat ristimänimeni, jotka jätin nimeen pelätessäni, että vanhempani hylkäävät minut, jos heitän ne täysin mäkeen, ja joita jotkut tahot nyt sitten aina välillä haluavat käyttää puhutteluissaan. Yksi sukulaiseni ei arvatenkaan edelleenkään lopeta tuon nimen käyttöä: hän on ilmoittanut, että tulen aina olemaan hänelle sen niminen.) Enkö ole koettanut kaikkea: tosiaan, vaihtanut nimeni, etten joudu tulemaan kutsutuksi nimellä, johon en vain pysty kasvamaan, ja enkö ole koettanut asemoida itseni puoliväkisin hedelmällisyysikäiseksi naiseksi kokien olevani jossain hemmetin naamiaisissa? Useimmat miehet ovat olleet tästä hyvin selvillä: ei minua ole kovinkaan montaa kertaa lähestytty seksuaalisesti. Jos pukeudun ja käyttäydyn ei-naamiaisesti, kukaan ei lähesty minua. Jos pukeudun ja käyttäydyn naamiaisesti, joku saattaa lähestyä. Hyvin harvoin, ja yleensä varovaisesti.

Meni vuosia ennen kuin ymmärsin, ettei jalkafyssari, joka kysyi, olenko ollut raskaana, koettanut solvata minua. Tai ettei gynegologi koettanut mitenkään häpäistä minua kysyessäni lasten hankkimisen mahdollisuudesta. Tai ettei opettaja minua ristimänimelläni puhutellessani samalla halunnut työntää minua mihinkään porsimishäkkiin. Tai ettei ikätoverien ystävälliseksi bondaukseksi tarkoitettu kysymys mahdollisista lapsista tai että mitä olen ajatellut lasten hankkimisesta ollut yritys sanoa, että olen inhottava ja ällöttävä. Pitkään olin ihan kylmänä näiden avausten liepeillä, koska en osannut kuvitella mitään yhtä ällöttävää ja inhottavaa kuin naisen hedelmällisyys omassa rakkaassa kehossani. Olisin ja olenkin ottanut huorittelut paljon keveämmin, se ei samalla tavalla mene ihon alle: niissä minusta ei ainakaan olla tekemässä synnytyskonetta. Vaikka niistäkin jää likainen olo - niissä halutaan loukata tahallaan ja se tuntuu pahalta: miksi halutaan? Silti se on tuntunut jotenkin helpommalta: toisen halua loukata voi ymmärtää, se on vähän ylilyövää rajan pitämistä ja perhetaustasta johtuen olen tottunut siihen, että sellaisia puheenvuoroja nyt aina välillä tulee. Mutta se, että minut nähdään hedelmällisyysikäisenä naisena, myös hoitotilanteissa ja instituutioissa, joissa olisi valikoiduttava kohti jotakin uraa, on vain ollut liikaa. Oikein tulehtuneessa vaiheessa tosiaan jo se, että minun piti esitellä itseni ristimänimellä, sai haluamaan vajota maan alle ja sitten häpesinkin jossain seminaarissa koko kauden saamatta pihahdettuakaan. (Ikään kuin nuo muut eivät olisi muutenkin kategorisoineet minua "naiseksi" - mutta jostain syystä nimen lausuminen ikään kuin vahvisti ja oikeutti sen.) Se, että muutin nimen, oli hämmentävän toimivaa. Äkkiä rentouduin ja pystyin ottamaan puheenvuoron.

Ei ihan yksinkertaisin liipaisin tämä naiseus, kun ottaa huomioon, ettei kukaan tietysti tajunnut, millaisena tämän koen, enkä ole osannut sitä itse sanoakaan. Se on vain tuntunut epämääräisellä tavalla hyvin väärältä ja loukkaavalta ja olen pelännyt tilaisuuksia, joissa haluaisin valua kasaan, kun vääränlainen puhuttelu on nitistänyt minut tuosta noin vain. Eikä ole aina ollut yksinkertaista suhtautua lajitovereihin, jotka haluavat, ihannoivat ja kaipaavat jotakin, joka on itsestä ollut vain ällöttävyyden huipentuma, liki täydellinen häväistys. En koe heitä häväistyiksi, ymmärrän heidän halunneen sitä, mutta en ymmärrä, millaista olisi haluta sellainen elämä. Se ovi ei ole edes raottunut minulle - ja kun se ei ole tähään ikään mennessä raottunut, tuskin raottuukaan. Luulen, että tätä täytyy tutkia lähitulevaisuudessa tarkemmin: millianen kuva tuo tarkalleen on. Mutta tunnen kiitollisuutta siitä, että kokeilen tätä hypoteesia - oikeassa olemistahan ei voi mitenkään taata - ja uskallan nyt kirjoittaa siitä, miten vaikealta kaikki tämä on tuntunut.

Tämä saattaa olla ihan biologistakin - yksi narttukoirani ja yksi uroskoirani ovat olleet ihan sekaisin sukupuolirooleistaan eivätkä selvästi ole osanneet asemoitua sukupuoleen koirienvälisessä kommunikaatiossa. Itsehän en lapsenakaan osannut nukke- tai kotileikkejä: en vain yhtään ymmärtänyt, miksi. Jos kotileikki oli ainoa vaihtoehto, halusin olla koira. Merkillepantavaa lienee sekin, että muutama parhaimmista ystävistäni jakaa tämän kokemuksen: miten epämiellyttävää on tulla mielletyksi naiseksi ja miten huonosti naiseus vastaa omaa kokemusta maailmassa olemisesta. Mutta oikeastaan vasta kuulemani transihmisen tarina nimenvaihdoksesta sekä Järvisen kirjasta lukemani sukupuolenvaihtajan kokemus nais- ja miesrooleista saivat minut tajuamaan, että tämä voi olla melkoisen iso osa ulkopuolisuuden tuntemuksiani.

Ja tiedän, miten hullulta tämä kuulostaa: hävetä nyt biologista tosiasiaa. Mutta tosiaan, koen naisen roolin tässä yhteiskunnassa sellaiseksi, johon en osaa yhtään mitenkään identifioitua enkä halua tulla identifioiduksi siihen. En etenkään sen perhemuodossa. Yksi elävistä muistoista tästä oli se, kun Vompsu halusi väitöskirjassaan kiittää minua vaimonaan. Olin ensin niin häpeissäni ja sitten kohta kauhuissani ja vihainen, että oli todella vaikeaa koettaa esittää rauhanomaisesti, että tämä kiitollisuus on sanallistettava jotenkin muuten tai en kehtaa tulla koko karonkkaan. Lopulta minua puhuteltiin lohikäärmeenä. Se tuntui todenmukaisemmalta eikä hävettänyt.

Eilinen oli jotenkin omalaatuinen päivä, kun pyörittelin tätä asiaa mielessä opetusten välillä. Istuin silmät kiinni metrossa ja junassa ja muistoja voimakkaista häväistyksi tulemisen kokemuksista pulpahteli mieleen. Jossain vaiheessa, sen tajusin, lakkasin oireilemasta voimakkaasti siitä, että minut nähtiin naisena ja saatoin antaa useammille naisille luvan luovia lähemmäs itseäni. Se liittyi siihen kohtaan, jossa aloin purkaa itseäni kirjoittamalla näkyville. Purkaa itseä: purkaa häpeöitä, jotka ovat nyt jotenkin pienempiä, kaukaisempia. Tajusin siinä prosessissa, etteivät toiset yksinkertaisesti osanneet bondata sen paremminkaan ja halusin punoa jotain yhteyttä heihin. He olivat monella tapaa hyviä olentoja vaikkakin pelottavia. Me elimme eri maailmoissa, ja vaikka tajusin sen jollakin tavalla, en osannut sanoa tarkalleen, mistä oli kyse. Enkä tiedä nytkään, olenko oikeassa - yleensä ensimmäiset arviot ovat aika karkeita. Mutta sen voin kertoa, että näitä tämän lajin häpäisyjä nousi mieleen runsaasti ja että ne tuntuivat oikeastaan ainakin muistiin luottaen jotenkin pahemmilta kuin monet muut. Mutta eihän muisti ole luotettava.

Olen onnellinen tässä iässä, kun olemuksestani mieleen tulevat useimmille vaihdevuodet eikä hedelmällisyys ja perheen perustaminen. Oli rasittavaa olla sen ikäinen, että oletettiin jonkin tuollaisen, jonka koki lähinnä solvauksena, kiinnostavan itseä pohdinnan aiheena. Toki koetin muutaman kerran kuuliaisesti pohtia (yleensä ystävän aloitteesta), haluanko lapsia, koska tiedän biologiset faktat siinä missä toisetkin. En vain päässyt siinä puuta pidemmälle - jos minulla on jokin varmuus ollut elämässäni oman ja muiden kuolevaisuuden lisäksi, niin tämä: EI ainakaan sitä, kiitos. Mutta on aika vaikeaa luottaa mahatuntemukseensa kulttuurissa, jossa esitetään, että tietynikäiset naiset käyttäytyvät näin ja näin ja että jos ei kykene johonkin, on jollain tavalla rikki, ja se rikkinäisyys voidaan korjata, jos vain yrittää tarpeeksi. Niin että yritin kyllä tunnollisesti pohtia, miksen halua samaa kuin niin moni muu, ja törmäsin kerran toisensa jälkeen siihen, että en osaa haluta ja että itse asiassa en edes halua osata haluta. Että minun on riitettävä tällaisenaan. Silloin jotenkin ajattelin, että kyse oli vain perheellisyydestä, mutta eilen asiaa pohtiessa jäin miettimään, olisiko kyseessä sittenkin vähän laajempi haukkaus koko hedelmällisyysikäiseen naiseuteen. Sitäkin roolia tosiaan yritin sovitella, mutta tunsin olevani jotenkin hyvin - esittävä. Ja esitys meni päin seiniä kerran toisensa jälkeen.

Tällä erää mietin, muuttaisinko etunimeni siis uudestaan, nyhtäisten sieltä pois nuo entiset ristimänimet. On hyvin vaikeaa ajatella, ettei olisi jotenkin aivan yliherkkä ja naurettava tehdessään niin. Mutta: entäs sitten, ihmiset ovat herkistyneitä tietyille laukaisimille, miksen tekisi elämää itselleni helpommaksi ja onhan minulla siihen lakisääteinenkin oikeus. Ja lisäksi: olen ja saan olla enimmäkseen aika naurettava tai traaginen olento. Kuten muutkin, katsantokannasta riippuen. Odottanen silti elokuulle - sitä ennen on matka, jolla tarvitsen passia.

Noissa toisten naisten häpeäkertomuksissa oli hurjaa tajuta, että apua, joku voi oikeasti kokea vaikeana tämän, tuon ja sen. Usein ne ovat kohtia, joita ei ole tullut kauheasti ajatelleeksi, koska ne eivät silla tavalla tunnu itselle kipeiltä. Olisi helppoa sanoa niitä yksinomaan naurettaviksi, ellei tiedostaisi omankin häpeänsä omalaatuisuutta: tuskin minunkaan kanssani asioivat ihmiset ovat kauheasti tulleet ajatelleeksi, että heidän bondausyrityksensä voitiin etenkin nuoressa aikuisuudessa kuulla suorana solvauksena ja että sen takia en lähtenyt yhdessä uimahalliin, keikalle tai tanssimaan vaan vetäydyin mutisten jotain epämääräistä kiireistä ja vatkutin monta viikkoa, kehtaanko mennä tiloihin, joissa voin osua nokakkain näiden ihmisten kanssa.

Häpeämöykyt ovat todella kummallisia. 

Täydellinen yhteensattuma

Aamulla on vaikeaa saada itsensä jaloilleen ja reippaaksi: nieleminen ja hengittäminen sattuu edelleen, ja puhetta ei aluksi vain tule. Siis - kyllä sitä syntyy ajatusten tasolla mutta esimerkiksi hyräileminen on aivan mahdotonta: kurkusta kuuluu vain erillisiä, satuttavia rasauksia ja paksauksia tasaisen hunajan limakalvoille miellyttävänä värinänä levittymisen sijaan. Tunnen itseni orvoksi ja alastomaksi ilman hyräilyä jopa yksin pienessä metsämökissäni. Mietin, pitääkö tilata aika lääkäriin tai siis terveydenhoitajalle, ei kunnallisella pääse heti lääkäriin. Kestääkö ääneni vai olisiko viisainta jäädä sairauslomalle? Voisin soittaa neuvontapuhelimeen paitsi ettei minusta pääse pihaustakaan ja yrityskin sattuu.

Masinoin liikkeelle kaikki keinot: suolapiipun, höyryhengityksen, suolavedellä kurlauksen, propolisuutteen, valkosipulin syömisen. Puoleen päivään mennessä minusta lähtee jo jonkinlaista matalaa raspiääntä, joka on kuitenkin tunnistettavissa puheeksi. Koska tänään on vain neljänkymmenenviiden minuutin opetuspieti, päätän olla siihen riittävässä kunnossa.

Muuten tuntuu, että flunssa on vähän jo hellittämään päin: olen yskinyt illalla niin että pelkäsin jo tukehtuvani - kaikki ilma tuntui tulleen ulos, keho vain kouristeli ja silti yskärefleksi hakkasi hakkaamistaan, ja kun vedin henkeä sisään, sama limapaska valui keuhkoputkien alaosiin tai missä se ärsytyskohta nyt sitten onkaan - ja taas mentiin. Lopulta itkin, oksensin kouristellessani vasta juomani yrttiteetkin ylös ja pelkäsin kuolevani siihen paikkaan. Sitten tajusin: puuska alkoi, kun nousin makuulta seisaalle. Jos seisten lima valuu alaspäin, ylösalaisin - ja hep, olin jo ylösalaisasennossa ja vähitellen homma alkoi seestyä. Syljin ulos valtavia kiisselimäisiä limaklimppejä. Miten niitä voi tulla niin paljon? Jossain vaiheessa uskaltauduin palaamaan oikein päin makuuasennon kautta.

Siitä pitäen olen yskinyt paljon hillitymmin. Enkä ole enää joutunut ottamaan parasetamolia vain sen takia, että kestäisin olla. (En ota sitä kovinkaan helposti, tämä on kauhea flunssa - pääräjähdyspäätä pakottaa.)

Kun tulen opetuspaikkaan vähän levottomana ääneni suhteen - en ole ottanut suolapiippua mukaan ja ristikuulustelen itseäni siitä, miksi näin - saan kuulla hyvän uutisen: kukaan ei ole ilmoittautunut tunnille. Se ilmoitetaan pahoittelevaan sävyyn. Totean iloisesti, että jahas, juonkin sitten teet. Minun palkkioni juoksevat, tuli asiakkaita tai ei. Tietysti ymmärrän, että jos tilanne jatkuu viikkokaupalla samana, jossain vaiheessa tunti lakkautetaan. Mutta tunti on vasta aloitettu, ja tiedän kokemuksesta, että ihmisiltä menee jokin aika löytää paikalle. Konsepti on hyvä, aika hyvä, joten miksipä ei? Ja jos ei, jotain muuta löytyy taatusti tilalle. Olen tyytyväinen: saan ilmaisen teen ja levätä ja saan silti laskuttaa saman palkkion opetuksesta. Minusta tämä on täydellinen yhteensattuma juuri tällaiselle päivälle, jossa mietitään, kestääkö ääni.

Olen jotenkin hämmentynyt huomiosta, jota saan esimieheltäni tässä paikassa sekä asiasta, jonka kuulen niin ikään häneltä: monelle ohjaajista on ollut raskasta huomata, ettei oma nimi olekaan vetänyt paikalle ihmisiä ja muutama on lopettanut ohjaamisen tietyssä paikassa, koska ei ole jotenkin kestänyt tyhjää salia. Koulutussuunnittelijana olen itsekin kohdannut saman reaktion opettajassa: hän on jotenkin päätynyt päättelemään olevansa epäonnistunut, kun kukaan ei ole vaivautunut paikalle, ja saan käyttää kaiken retoriikkani ja logiikkani osoittaakseni, että siitä tuskin on kyse. Jos jotain pitkästä koulukiusattuna olemisesta olen oppinut, niin sen, ettei arvoni todellakaan voi olla sidottu muiden suosioon. Voin olla vaikka kuinka hyvä ja silti epäsuosittu. Tunti voi olla hassuun aikaan potentiaalisten kävijöiden kannalta. Voin olla väärä opettaja sen paikan profiiliin. Voi olla, että tuntikuvauksen tekstissä olisi hiottavaa. Voi olla, että monikin haluaa tunnille muttei ikinä selviä paikan päälle. (Kuinka monta vuotta olen halunnut mennä mosaiikkikurssille, mitä? Kaksikymmentäviisi vuotta, ehkä? En ole vieläkään onnistunut. Eikä se kerro mitään mosaiikkiopettajasta.) Paikassa, jossa tunti peruttaisiin samana aamuna, jos tulijoita olisi alle viisi tai kymmenen tai mikä missäkin paikassa nyt rajana on, saattaisin tietysti synkistyä, jos homma toistuisi riittävän usein - mutta se olisi rahahuolta, ei oletusta, että minussa on jokin pielessä. Ja kun täällä kerran palkkio maksetaan joka tapauksessa, voin hyvällä mielellä käydä teekupillisella ja lähteä sitten kotiin lepuuttamaan äänihuuliani. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kukaan ei tule. Ja se on ensisijassa suunnittelusta ja markkinoinnista vastaavien ihmisten ongelma.

Joten kun minulta kysytään huolestuneena, miten voin, ja muistutetaan, ettei kävijämäärän vähyys uudella tunnilla johdu minusta, olen kyllä otettu siitä, että minusta koetetaan pitää huolta, mutta samalla tavattoman huvittunut siitä, että se arvellaan tarpeelliseksi toimenpiteeksi. Olenhan sentään lukenut Spinozani ja Spinozan elämänkertomuksen. Enkä nyt tarkoita, että olisin yhtä erinomainen, ei: lähinnä näin - jos kaikenlaisia vastoinkäymisiä voi sattua jollekin briljantille Spinozallekin, mitä ihmeen purnattavaa voisi olla siinä, jos jollekin minun tunnilleni ei tulekaan kukaan? Elän kuitenkin tällä ihan riittävän leveästi, etenkin opetukseni outous huomioiden. Ei ole pakko häivyttää sosiaalista identiteettiään. Ystävät kehtaavat edelleen kohdata minut.

Paljon enemmän minua huolestuttavat ne paikat, joissa tunneilleni jonotetaan. Olisi ikävää, jos pissi kihahtaisi päähän ja alkaisin pitää itseäni jotenkin messiaanisena. Mistäs sitä tietää, kuinka altis sellaiselle on? Joogapiirien kulttimeiningeistä lueskelleena olen taipuvainen ajattelemaan, että ihminen taitaa olla semmoiselle yllättävän altis. Melkein kaikista linjauksista löytyy hyväksikäyttöskandaaleita. Ehkä omakin pääni hyvinkin pehmenisi, jos ihmiset alkaisivat jotenkin puolipalvoa minua. (No, ajatuskin on kyllä aika kaukainen ja huvittava. Mutta semmoistakin näyttää tapahtuvan maailmassa. Parasta varautua: muistuttaa itseä omasta sosiaalisesta kömpelyydestä. Ei mikään jumalatar, todellakaan.)

No, siinä sitten siemailen vihreää teetä ja onnistun hukkaamaan piponi. Etsimme sitä sieltä ja täältä mutta se tuntuu haihtuneen kuuntakaiseen.

Kävelen takaisin junalle huppu päässä ilman pipoa ja yhteensattumaa mielessäni kiittäen. Joskus työ voi olla sitä, että odotan ja pohdin. Turistit syöttävät lintuja - isoja ahnaita lokkeja. Lokkipyörre kieppuu ilmassa kirkuen kesä-ääntä. Naurattaa. 

Epätäydellisyydestä ja vaatimuksista

Luen sairaana Katriina Järvisen kirjaa Saanko esitellä. Moninaiset minämme. Miten ihana ja helpottava kirja - jotenkin ymmärtävä ja elämän kaoottisuuden lempeällä tavalla esittävä. Kirjassa sivutaan montaa kiinnostavaa teemaa, mutta yksi kolahtaa tavallistakin kovemmin. Se liittyy siihen, mitä olen itsekseni kirjoittanut miettien, että tuskin kukaan tätä jaksaisi tai haluaisi lukea, samalla kun minusta on tuntunut tärkeältä jäsentää ajatuksiani teeman ympäriltä.

Teema liittyy läheissuhteisiin ja siihen, millainen kuva itsestä koetetaan toisille rakentaa läheissuhteiden myötä. Tai ehkä Järvinen ei sanallistaisi aivan näin, en ole varma. No, osapuilleen noin tämän kuitenkin käsitän.

Tämä on ollut yksi kipukohdistani jo pidemmän aikaa. Silloin kun nuorempana seurustelin ja asuin pitkään Kissan kanssa, kaikki tuntui muista olevan hyvin. Jopa niin hyvin, että kun ilmoitin ystävälle lähteväni suhteesta, hän suunnilleen rukoili minua palaamaan takaisin. Ehkä hän heijasti minuun ja tilanteeseeni jonkinlaista toivoa siitä, mitä haaveili itselleen käyvän: vaikka on täysin sekopäinen ja rikki, voi silti saada pitkän ja etabloidun suhteen arvostetun ja vakaan ihmisen kanssa. Mutta eiväthän asiat olleet hyvin ja jouduin siinä puhelimessakin sanomaan, että asiat voivat näyttää aika erilaisilta sisältä ja ulkoa käsin. Sitä eroa ei kovinkaan moni ymmärtänyt, vanhempani nyt viimeiseksi. Heidän kokemuspiirinsä mukaisesti he kysyivät arasti, oliko eron takana perheväkivalta, ja melkein suuttuivat, kun kerroin, ettei ollut: mitä ihmettä sitten oikein temppuilin. Osin se ero on jäänyt mysteeriksi itsellenikin. Tiedän kyllä, että minun piti lähteä ja että voin suhteen lopussa todella huonosti, en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään, ja suhteen päätettyä saatuani osasinkin yllättäen nämä toimet sekä toivuin monista peloista, jotka olivat vuosien mittaan puristaneet kurkkua. Silti on vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen meni vikaan. Ei se ollut ainakaan mikään, mitä kumpikaan olisi tehnyt. Tekemättä jättämisiä tai osaamattomuutta tietysti oli aika tavalla, kuten kuvitella saattaa parikymppisten suhteissa olevan. Kaikissa suhteissa lienee sitä. Mutta pohjimmiltaan: olen sietänyt aika paljon haastavampiakin suhdekuvioita sen jälkeen, joten on ollut hyvin vaikeaa selittää, miksi asiat menivät, kuten menivät.

Järvisen kirjoitus erään naisen suhteista hätkähdytti hereille: Nainen kertoi tarinassa suhteistaan. "Hyvät" suhteet tuntuivat kulissisuhteilta, joissa ei saanut olla oma itsensä, ja "huonot" tai pulmalliset suhteet puolestaan tuottivat mielipahaa monin tavoin mutta tuntuivat aidolta rakkaudelta. Aistin tässä jotakin kovin tuttua. En sanoisi eläneeni noin - pitkä suhteeni ei ollut alunperin kulissia, vaikka lopulta se sitä varmasti olikin. Mutta kyllä, väsähdin taatusti siihen vaatimukseen olla vahva, urhoollinen, luotettava, vakaa, älykäs ja mitä kaikkea vielä. Koska eihän se ympäristö, jossa olen kasvanut ja kehittänyt suhtautumistapani tai luonteenpiirteeni tai osan rooleistani - miksi niitä sitten haluaakaan kutsua tai mitä puolta korostaa - todellakaan ole suosinut tuollaista tasaisuutta tai suoritusperformointia. Olen pysynyt nuorempana yhtenä kappaleena oletettavasti pitkälti sen takia, että vastareaktioni tulee niin selkäytimestä ja voimalla. Haasteita on riittänyt. Koulunkäyntikin meinasi mennä vessasta alas. Tätä kaikki, jotka ihmettelevät paria maisterintutkintoani, eivät hahmota. Hammaslääkäri hahmottaa: hän näkee vanhojen reikien määrästä, että minusta olisi voinut tulla ihan mitä vaan. Päihdeongelmainen. Rikollinen. En ihan oikeasti usko, että minussa olisi mitään erityistä hyvyyttä. Rajuutta, kyllä: menneisyys ei katoa sillä tavalla, että päättää sen katoavan. Pyrkimystä hyvään, kyllä. Ja sinnikkyyttä. Mutta niin monesti asiat menevät pahasti pieleen.

Järvisen kirjassa on herkullisia kohtia siitä, miten ystävättäriltä salataan suhteita tai niiden yksityiskohtia, koska tietää jo valmiiksi, mitä ystävät sanoisivat niistä kuullessaan. Olen itsekin kuullut aika monta kertaa, että haluatko sä nyt varmasti olla tuon ihmisen kanssa, miten kestät katsella tuollaista, minä en kestäisi sekuntiakaan, tai että saisit kyllä paremman. Milloin syynä on se, että kumppani on epätoivoisesti kaukorakastunut kaukaiseen tuttavaansa vuosikausia, milloin hänen sairautensa mukainen oirekuva, milloin se, ettei hän haluaisi päästää minua lääkäriin rikottuani vesilasin ja saatuani sormeen syvän haavan, milloin se, että toinen ei ole vuosiin osannut sanoa rakastavansa minua. Monella tuntuu olevan selvä ajatus siitä, että jos annan kohdella itseäni tietyllä tavalla, tavallaan teen sen kohtelun luvalliseksi, alennan omaa arvoani. Siinä me eroamme: en ajattele, että jonkun kohdellessa itseäni sinnepäin osaamattomuuttaan tai sairauttaan hän mitenkään vähentäisi (tai lisäisi) arvoani ihmisenä. Hänen tekonsa ovat hänen. Omat tekoni ovat omiani. En ole vastuussa toisen teoista. Ja: Voinko vaatia toiselta jotain sellaista, mihin en voi itse väittää pystyväni?

Kirjassa kuvattu nainen, jonka suhdekuvaus herättää uteliaisuuteni, sanoo jotain, johon identifioidun:

"Tunnen olevani parisuhdeasioissa toisen luokan kansalainen."

Tämä kaikki liittyy jotenkin siihen, miten sairaaksi koin lapsuudenkodin salailuilmapiirin. Salailtavia asioita tosiaan riitti. Enkä tainnut nähdä yhtään sen ajan mukaan "normaalia" parisuhdetta sukulaisillani. Kaikissa oli väkivaltaa tai alkoholismia tai molempia. Tietysti epäilen vahvasti, onko normaaleja parisuhteita olemassakaan - mitä sellainen edes tarkoittaa - tai olisiko sellainen edes toivottava. Tai mahdollinen, ainakaan omalla kohdallani - kaiken tämän impulsiivisuuden kanssa. Enkä nyt tarkoita sitä, että minua lyötäisiin: siinä kohden kulkee rajani. Siinä kohdin lähden käytännön syistä koska en vain enää jaksa sitä maailmaa. Mutta en tiedä, voiko kaltaiseni olento oikeasti olla suhteessa, joka vastaisi kaikin puolin ystävien toivomuslistaa tai vaatimuslistaa. Esimerkiksi ettei sanota pahasti ja tuetaan puolisoa. Tiedän oikein hyvin, etten ole itsekään luotettava tällaisissa kohdin. Joskus huomaan toivovani arasti, etten enää sanoisi pahasti kenellekään tai äärimmäisessä stressissä läimäyttäisi tai työntäisi puolisoa pois sängystä keskellä yötä. Tai karkaisi kaduilla itkien harhailemaan yökausiksi, koska olen niin vihainen itselleni. Näistä kerroista on jo aikaa mutta niiden muisto ei kauhdu, koska olen edelleen tekemisissä kyseisten henkilöiden kanssa: tiedän, että tarpeeksi ahtaalle ajettuna voin turvautua väkivaltaan. Se on jotain, mitä en hyväksy eikä minulla ole mitään keinoa varmistaa, ettei niin enää ikinä käy. (Paitsi pysytellä rakkaussuhteiden ulkopuolella.) Tiedän tarkasti, että stressitilanteen kasvaessa joudun välillä taistele tai pakene -tilanteeseen ja saatan taistella. Ja minulle on tärkeää, että suhteessa myös tämä puoli on tiedossa: en osaa näytellä jotakuta ihan muuta.

Ja silloin kun joku sanoo, että et sä voi antaa kenenkään sanoa sinulle noin tai kohdella sinua tuolla tavalla, ajattelen: tämä ihminen ei tiedä, että minäkin kyllä olen kohdellut puolisoani aina välillä huonosti. (Eikö hän itse ole?) Joskus olen sanonut ääneenkin, etten ole itsekään mikään puhdas pulmunen. Olen saanut monta asiaa anteeksi. Joissain asioissa olen ehkä oppinut hivenen kärsivällisemmäksi ja ystävällisemmäksi. Mutta ei minusta selvästikään ole tulossa mitään ihannekumppania. Kaukana siitä - ei minulla ole tarjota kellekään muuta kuin vajavaisuutta, epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä. Ja ne ihmiset, jotka eivät kykene sietämään näitä piirteitä, eivät houkuttele seuraansa. Jotenkin se lista, mitä kaikkea kumppanin (hyvän ihmisen, kunnon kansalaisen, mitä näitä nyt on) pitäisi olla, mistä kaikesta hänen pitäisi suoriutua, tuottaa ajatuksen siitä, että hanskat ehkä kannattaisi nakata samoin tein tiskiin. Minulle parisuhteet ovat olleet se koulu, jossa olen vähitellen saanut kuoriutua lapsuuden suojahaarniskasta, jossa olen saanut mokailla ja olen saanut anteeksi hitauteni ja osaamattomuuteni. Tiedän oman elämäntarinani takia, miten paljon merkitystä on sillä, että saa hyväksynnän ihmisenä, saa rakkautta, läheisyyttä, lohtua ja hoivaa, vaikka omia tekoja ei sellaisinaan hyväksytäkään ja niistä saa nopeasti henkilökohtaisen palautteen. Missä muussa olosuhteessa ihminen voisi edes pysyä toiveikkaana ja saada voimia kasvaa kohti jotakin uutta läheissuhteiden osalta?

Siinä, että molemmat mokailevat ja molemmilla on kipukohtansa, on jotakin hyvin helpottavaa. Se on niin erilaista kuin nuoruuden pitkässä suhteessani, jossa pelkäsin kaiken aikaa, että räjähdän toisenkin kerran ja se on sitten siinä. Sen kerran, kun räjähdin, puoliso totesi kuivakkaasti, ettei enää ikinä kuuntele tuommoista paskaa ja että suhde loppuu, jos tämä vielä kerrankin toistuu. Myöhemmin olimme tilanteessa, jossa meiltä kysyttiin, oliko suhde koskaan uhannut kaatua. Silloinen puoliso vastasi ei, minä kyllä. Olin itkenyt ja valvonut vuosien varrella aika monta yötä sen takia, että pelkäsin, että väärä tyytymättömyyteni jotenkin tulisi ilmi. En olisi saanut olla tyytymätön mutta välillä tunsin juuttuneeni johonkin vankilaan. Minulla oli kaikki syyt olla onnellinen ja niin edelleen: en ollut. Tyrmistyin toisen vastauksesta: mitä, eikö hän ollutkaan tarkoittanut sanomaansa? En ymmärtänyt enää mitään. En ymmärtänyt, mitä minulta haluttiin tai miten olisin voinut sen antaa.

Kun Vompsun kanssa olimme pitkällä Aasian-turneellamme, olin välillä aivan raivoissani Vompsun pakko-oireiden kanssa. Saattoi tuntua hyvin rasittavalta, ettei pitkään odotettuun kasvisravintolaan päästy etenemään nopeammin - saattoi mennä kymmeniä minuutteja Vompsun tarkistellessa sähkölaitteita matkan varrelta. Vapaapäivänä temppelikierrokselta Vompsu puolestaan lähti tarkistamaan, ettei ollut romauttanut edellispäivän kohdettamme. (Kyllä, tätä ei voi järjellä ymmärtää.) Makasin yksin uima-altaalla ja painin sen kanssa, kuinka paha ihminen olen, kun en lähtenyt hänen tuekseen: eikö kumppania kuuluisi tukea etenkin silloin, kun tällä on vaikeaa? Mutta pakko-oireisen häiriön kanssa eläminen ei aina ole kovin helppoa, sillä se pyörittää helposti kaikkea muuta elämää ympärillään. Matkalla oltiin kolme kuukautta ja kaivatut pitkät keskustelut uhkasivat jäädä pakko-oireiden yksi kerrallaan hyssyttelyn alle. Jos Vompsun elämä kiertääkin häiriön napaa välillä aika pyörryttävään tahtiin, en aina halua uhrata sille omaa elämääni vaan saatan ottaa etäisyyttä. Ja välillä tuskastua ja huutaa, että mikä tässä nyt vittu on niin vaikeeta. Vaikka tiedän tarkasti, mikä on niin vaikeaa. Ei mieltään ja käyttäytymistään voi aina hallita. Etenkään jos on pakko-oireinen häiriö. Eikä ehkä muutenkaan. Joka kerta karjuttuani olen vilpittömän pahoillani. Haluaisin, että minulla olisi paremmat itsesäätelytaidot ja enemmän voimavaroja kohdata toisen aivan erilainen todellisuus.

Tämä kaikki liittyy jollain tavalla mielenterveysongelmien sosiaaliseen stigmaan. Olen ennenkin kirjoittanut täällä siitä, miten moni suomalainen ei haluaisi mielenterveysongelmaista naapurikseen. Järvisen kirjassa sama nainen, jonka sanoja siteerasin, pohtii Järviselle sitä eroa, mikä sosiaalisesti on esimerkiksi syöpää sairastavan puolison tukemisella vs. persoonallisuushäiriötä sairastavan puolison tukemisella. Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että puolison hylkääminen syöpädiagnoosin kohdalla olisi aika hirviömäistä. Ja silti: jos saman tekee mielenterveysongelmien oireita ilmentämään alkavalle puolisolle - - eikö tässä kohdin tulla sanomaan, että hyvä, että älysit lähteä? Että ensin on pidettävä huoli itsestä, sitten vasta muista. Ja kuitenkin tässäkin on kyse sairaudesta, jota tuskin kukaan valitsisi elämäänsä vaikeuttamaan. Olen seurustellut sekä pakko-oireista häiriötä että keskivaikeaa masennusta sairastavan kanssa. Välillä olen tuntenut heidän seurassaan itseni lähinnä tukihenkilöksi, välillä heidät itseäni kosolti tervejärkisemmiksi (minulla ei ole diagnoosia, en ole pudonnut vielä koskaan niin syvään kuoppaan, että olisin kokenut tarvitsevani sellaista, niin rikki kuin tiedostankin olevani: elämä ei ole helppoa ja satuttaa välillä aika karkein tavoin), välillä koko diagnoosi on unohtunut ja olen huomannut takkuavani sen ajatuksen kanssa, että mitä tuo toinen nyt möykkyää.

Pohjimmiltaan luulen, että kyse on myös itsesuhteesta: minkä sallin itselleni, minkä voin antaa anteeksi? Kun sallin sen, että erehdyn, lyön yli, loukkaan ja satutan, vaikka olenkin koettanut toimia niin hyvin kuin olen osannut tällä oudolla taustallani, en ymmärrä, miten voisin kieltää muilta seurani sillä perusteella, että he ovat erehtyneet, syyllistyneet ylilyönteihin ja loukanneet - toimiessaan niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä on. Olen saanut paljon hyvää ja haluaisin antaa siitä edes murto-osan takaisin. En minäkään ole uskaltanut uskoa, että minua voidaan rakastaa. Tai että minut voidaan hyväksyä. Eivät ne ole mitään itsestäänselvyyksiä. Ja välillä olen möykynnyt, koska olen uskomusteni takia ajatellut, että niin, minua ei rakasteta tai hyväksytä. Siitä huolimatta minua on rakastettu ja minut on hyväksytty. Se on helpottavaa ja hämmentävää. Elämä on täynnä ihan uskomattomia lahjoja.