Kuinka avaraa, kuinka fiktiivistä

Matkaan tenttiin kävellen. Oikaisen puiston poikki virastotalon kulmalta, kuten useimpina aamuina tai puolipäivinä. Maa, tuuli, puut, pilvenretaleet. Taivas on valtavan suuri, vertaan sitä peltojenylistaivaaseen melkein joka aamu, mutta toki stressin takia se näyttää entistäkin lähemmältä maata. Se koskettaa ihoa, silittää kasvoilta murheet.

En ole koskaan onnistunut ymmärtämään, mitä olisi olla äidinkieleltään englanninpuhuja. Ettei näkisi yllä heaven-taivasta vaan sky-taivaan.

Ja siinä kävellessä kohoaa mieleen hahmoja, jotka liittyvät tenttialueen käsitteisiin. Momo ja lapsivarastot. Ehkä juuri Enden kuvaamat lapsivarastot auttoivat minua asettumaan koulun tiettyjä piirteitä vastaan. Luin kuitenkin kirjan ennen kouluikää. Sain sen lahjaksi eräältä äidinkielenopettajalta, joka tiesi minun oppineen lukemaan itsekseni ennen neljättä ikävuotta. Momon avulla opin, ettei tarvitse olla erityisen toimelias tai rohkea ollakseen sankari, voi olla kuunteleva ja mietteliäs ja silti pistää tuulemaan jähmettymättä. Momosta opin myös sen, ettei hyvä sydän katso vaatetusta ja että oikeastaan vaatetuksen takana voi olla tyhjyyttä. Riivasin vanhempia haluamalla kirpputorilta ostetut vaatteet. Etenkin tahdoin tilkuista tehdyn hameen. Minulla ei ole ollut sitä vieläkään. Mutta on ollut monia korvikkeita. Ja senkin opin, että on monenlaista kauneutta, monenlaista sydämellisyyttä. Että tärkeintä on lopulta läsnäolo. Jotain sellaista. Miten maaginen kirja, ajattelen siinä kulkiessani. Ilman sitä voisin ajatella, että minun pitää osata sanoa jotain fiksua.

Ja sitten ajattelen Maija Poppasta, hänen luokkaidentiteettiään. Hänen ponnekkuuttaan ja ryhtiään, joka kohoaa siitä, että hän tietää olevansa osa lumoa. Sitä rakastettavaa turhamaisuutta ja kopeutta, jonka alta löytyy lempeyttä ja kaikkea muuta kuin normaali aikuinen.

Ja ajattelen myös Villityn, ja ajattelen sitä osaa itsessäni ja muissa, joka ei muotoudu kovinkaan sosiaalisesti, vaikka se sosiaalisesti käsitettäisiinkin. Ajattelen ihon kananlihalle nousemista jonkun ihmisen läsnäollessa, äkillistä unen tuomaa muiston sirpaletta aiemmasta nuoruuden rikkumattomuudesta, kehon lämpöä ja jalkojen ligamenttien pehmittymistä, jonka huomaa vasta tanssista tauottuaan. Ajattelen niitä öitä, joina olen säpsähtänyt hereille kirjaamaan muistiin yksityiskohdan ja niitä päiviä, jolloin olen valveessa kuullut huut-laivojen huutavan kadulla ja kääntynyt ja nähnyt vain kävelykadun keskipäivän vilinän, kymmeniä vieraita kasvoja ja hahmoja ja tajunneeni, etten osaa täysin hahmottaa, mikä on valvetta ja mikä ei.

Aamulla ennen tenttiä olen itkenyt, koska tosiaan heräsin ennen kelloa unen tuomaan sirpaleeseen, jossa kävelen yksin syksyssä mutaista tietä ja isoäiti elää vielä mutta ei kävele kanssani, on sisällä keittiössä jonka valo näkyy lehtensä pudottaneiden puiden rankojen takaa, pitämyspuu kituu, monirunkoinen olento, mutta unessa olen yksi, jotenkin yhtenäisempi ja rikkumattomampi kuin nyt, sillä tavalla kuin ollaan rikkumattomia ennen kuin kyseenalaistetaan monia odotuksia ja sanotaan: ei, niistä joutuu maksamaan liian kovan hinnan, en halua. Unessa hinta ei ole vielä liian kova ja siksi olen kokonaisempi, ihmisempi, sellainen kuin ihmisten kuvat ovat. Ja uni tuo surun, koska tämä tilanne on niin erilainen. Että on tuskin kohtaa, jota en olisi tuosta kuvasta repinyt ja teipannut toiseen kohtaan.

Mutta itku on mennyt ohitse, olen koonnut päivän tarvikkeet ergonomiseen reppuun ja käynyt tuuleen ja puiston halki ja ajattelen: no niin, nämä minua pitävät koossa, nämä fiktiiviset kuvat. Näitä on monia eikä yksikään niistä ole Homo economicus. Ja mielessäni ihmettelen, miten monissa kohden tenttikirjaa puhutaan rakenteesta välittömän todellisuuden takana. Tai lopullisesta todellisuudesta. Tai sosiaalisista tosiasioista. Ne kuulostavat valtavilta betonikolosseilta sumun sisässä. Että en voi havaita niitä, voin havaita vain käsitykseni niistä, mutta silti ne ovat siellä sumun takana, ikkunattomat rakennemöröt. Ja että missään kohdin ei mainita sanaa fiktio, vaikka puhutaankin käsityksistä ja tulkinnoista ja ryhmistä. Koska eikö ryhmä käsitettynä lopulta tavallaan muistutakin fiktiota... Homo economicus ainakin muistuttaa fiktiota. Ja ajattelen T.S. Eliotin runoa, josta joskus kauan sitten pidin, kuvitin sen tuttavillani.

Niin että sitten kun pääsen tenttiin, en voi olla ihmettelemättä tekstissä tuota sanaa lopullinen. Enkä tietenkään voi olla kirjoittamatta myös fiktiivisistä henkilöhahmoista mahdollisena primaariryhmänä. Ne nyt yksinkertaisesti kaikuvat minussa liian voimakkaasti että haluaisin vaieta niistä.

Vasta tentin jälkeen tulen ajatelleeksi, että ainoastaan tuosta sanan lopullinen kritiikistä voi tentaattori päätellä minun ylipäänsä lukeneen tenttikirjan. Ja että kun piti määrittää käsitteitä ja kuvata niiden suhteet, olen ehkä kuvannut käsitteisiin liittyvää sälää ja murissut ohimennen kummallisuuksiani. Se on hivenen hupsua, etenkin kun kyseessä on opintojen ensimmäinen tentti ja kurssitoverit kyselevät tohkeissaan, miten tentti meni. No, se riippuu arvostelijan mielivallasta, sanon. Heitä huolestuttaa arvosana. Minä mietin, olenko ihan hullu, kun pidän tärkeämpänä hahmojen astumista avukseni kuin sitä, miltä se näyttää jonkun toisen silmissä. Ja sitten, sen kummemmin asiaa problematisoimatta, annan siihen luvan ajatuksenkin tasolla, käytäntöhän nyt joka tapauksessa on puoltanut tällaista lähestymistapaa tapahtumalla näin ja näin, kuten olen yllä kuvannut.

Iltaa kohden huomaan jonkin muuttuneen, liikahtaneen. Hengitys kulkee vapaammin. Ihmiset näyttävät hauraammilta. Enkä enää joudu ontumaan, kipu jalkapöydästä on kadonnut tenttiin.

Oppilasalakulttuurit ja ulkopuolisuus

Olen edennyt tenttikirjan toisella kierroksella koulun käytännöistä kertovaan lukuun. Siinä esitellään kaiken muun mielenkiintoisen ohella (lue ihmeessä joskus koulun tilan ja ajan säätelystä - ainakin minulle se palautti kaikista elävimmin mieleen sen, miltä tuntui olla ala-asteen ekalla ja tokalla luokalla: mystiset piirit, musertava rajanläheisyys yrityksessä kävellä niin hitaasti ettei siitä saa sapiskaa vetelehdintänä ja että silti matka pakkaseen tai halpoihin kenkiin tunkevaan sohjoon kestäisi mahdollisimman pitkään sisätilan suojissa, ajan murtuminen kellon kontrolliin) oppilaskulttuureita ja niihin liittyviä koulutodellisuuksia. Nelikenttä on koottu yhteenvetona monista tutkimuksista ja ottaa sisäänsä sopeutuvat normaalioppilaat, menestyvät ja koulua hyväkseen käyttävät oppilaat, vetäytyvät ja passiivisesti poikkeavat oppilaat sekä vastustavat ja aktiivisesti poikkeavat oppilaat. Kaksi ensimmäistä ryhmää kuvataan koulumyönteisiksi tai -neutraaleiksi, kaksi jälkimmäistä koulukielteisiksi.

Sopeutujat myötäilevät koulun virallisia käytäntöjä ja satsaavat edustuskelpoiseen ilmiasuun, mutta saattavat tuijottaa passiivisesti tyhjyyteen tunnilla. Tulevaisuus ja todellinen elämä on heillä kuitenkin kiinnittynyt koulun ulkopuolelle, mutta koulussaoloajan he esittävät ahkeruutta ja kuuliaisuutta. Koulumenestyjät taas käyttävät koulua aktiivisesti hyväkseen. He tavoittelevat hyviä numeroita ja laskelmoivat tulevaisuutta kauaskin ja ymmärtävät koulun hyövylliseksi ponnahduslaudaksi tuohon tulevaisuuteensa. Menestyjien alakulttuurille kuvataan tyypilliseksi yksilöllisen kilpailun ja suorittamisen vimmaa. Vetäytyjät unohtuvat luokkahuoneen nurkkaan muun luokan puuhastelun muurin taa. Hei eivät passiivisuudestaan ja huonosta menestyksestään huolimatta ole kurinpidollinen ongelma. Tätä ryhmää on diagnosoitu ja luokiteltu kymmenin erilaisin nimikkein, joiden psykologiset ja lääketieteelliset juuret juontavat 1900-luvun alkuun saakka. Näihin oppilaisiin viitataan ahdistuneina nuorina, jotka ovat vetäytyvitä, pelokkaita ja alttiita kiusanteolle. Heidän strategiansa on muuttua näkymättömiksi. Vastustajat tahtoisivat muuttaa koulun pelisääntöjä eivätkä tunnusta instituution asemaa. He eivät näe tulevaisuuttaan koulun viitoittamalla reitillä eivätkä tahdo kulkea sitä, vaan rettelöivät luokassa. Kapinahenki näkyy tunneilla häiritsemisenä, sääntöjen rikkomisena, opettajan vastustamisena, lintsaamisena, koulun omaisuuden tuhoamisena, opettajalle ja hikareille nauramisena.

Luen yhä uudelleen määritelmät ja niiden kuvaukset. Minua häiritsee muutama seikka. Osaan kyllä sijoittaa ihmisiä, omia vanhoja luokkatovereitani, hypoteettisesti ja ulkoapäin tarkkailijan kriteerein menestyjiin, sopeutujiin ja vastustajiin. Mutta vetäytyjät: en ole aivan varma sittenkään, olenko nähnyt tällaisia vetäytyjiä. Vai onko niin, että monet vetäytyjät ovat onnistuneet muuttumaan minultakin näkymättömiksi? (En hämmästyisi - olen sokea niin monille ihmiskommunikaation hienouksille, että voin aivan hyvin epäonnistua pahasti tällaisessa teorian juurrutusharjoitteessa.) Useimmat tuntemani ihmiset, jotka kuuluisivat kaiken järjen mukaan vetäytyvien kategoriaan, ovat menestyneet ihan hyvin koulussa ja sen jälkeen. (Enkä koskaan koulussakaan ajatellut, että heissä olisi jotain epäillyttävää tai koulukielteistä; minusta se on neutraali positio.) Luokittelussa, jonka referoin ylle, pistää silmään toinenkin asia. Vain vetäytyjien kohdalla ei puhuta tulevaisuudesta ja elämän kiinnittymisestä. Kaikkien muiden kohdalla asia mainitaan ja sitä käytetään valottamaan oppilaskulttuuria Ja sitten isompi mutta. Se, minkä tiedän sisältäkäsin: en minä sopinut lapsena yhteenkään näistä kategorioista. Enimmäkseen vetäydyin eikä minulla ollut tulevaisuutta (suunnittelin itsemurhaa suuren osan valveillaoloajasta ja ajattelin onnistuvani siinä sitten kun olen vähän vanhempi ja osaavampi), sikäli kyllä sovin vetäytyjiin. Ja koetin olla niin näkymätön kuin mahdollista. Mutta en menestynyt huonosti koulussa, ja joissain kohdin vastustin aktiivisesti koulua. Harvoin, silti - eihän minulla ollut mitään vaihtoehtoista tulevaisuutta, jonka edessä jököttäessään koulu olisi tuntunut esteeltä.

Ei - oli se hetki, ne tilalliset ja ajalliset säännöt. Tein tehtävät mahdollisimman vähäeleisesti ja nopeasti, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Sitten kun oli tehnyt tehtävät, sai katsella ikkunasta vapautta kunnes opettaja äkkäsi tilanteen ja passitti koulun kirjastoon päällystämään kirjoja lopputunniksi. En ymmärtänyt puheterapian funktiota, ja kun puheterapeutti vastasi miksi-kysymykseeni, että seiskalla alkaa ruotsi ja siinä pitää osata sanoa r paljon ponnekkaammin kuin saksassa - ikään kuin olisin puhunut kaiken aikaa a-saksaa enkä suomea, jossa r on keskeinen äänne ja ikään kuin yläasteella olisi puhuttu vain ruotsia - ajattelin pilkallisesti mielessäni, että vähänpä sinä tiedät ja että toivon mukaan olen jo sitten pois tästä vankilasta jo. Kaikesta huolimatta sain kiitettäviä numeroita, vaikkei sillä ollut niin väliä. (Enkä ymmärtänyt ollenkaan sitä, miten jotkut jaksoivat puhua numeroista ja pitää niitä tärkeinä. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että heillä oli tavoitteita. Heillä oli tulevaisuus. Sellaista ei osaa kuvitella, jos on lapsi, jolla ei ole tulevaisuutta.) Tehtävissä oli sekin hyvä puoli, että sen ajan kun niitä teki, ei tarvinnut tuntea itseään onnettomaksi ja vääränlaiseksi. Tehtävissä oli aina ratkaisu ja se löytyi usein helposti. Tehtävien tekemisen ajan ei tarvinnut myöskään pelätä seuraamuksia. Koetin kuitenkin enimmäkseen välttää konfliktit. Vaikka kotona ei arvostettu koulua juuri mitenkään, arvostettiin siellä sentään konflikteista pidättäytymistä, helppoutta ja hyvää käytöstä ja huolellisuutta. (Aika kiinnostavaa kyllä, että itse asetuin vastustamaan juuri käytöstä ja huolellisuutta pukeutumalla tarkoituksellisen homssuisesti, suttaamalla väärän vastauksen syljellä kummaamisen sijaan, viskomalla kotona koulukirjat minne sattuu minkä seurauksena niitä ei aina saanut mukaan tunneille kun niitä ei löytynyt - aloin tietysti etsiskellä niitä vasta muutama minuutti ennen lähtöä ja koska pelkäsin myöhästymisen seuraaamuksia, jätin etsinnät kesken ja vain menin kouluun ja toivoin, ettei kirjan puuttumista huomattaisi. Ja kieltäydyin viittaamasta ja kehitin taiteenlajiksi luvattomissa koulun tiloissa oleskelun sen näköisenä kuin siellä olisi jotain asiaa luvanvaraisesti toimitettavana. Tietosisällöt sen sijaan - ne olivat koulussa eniten okei.)

Oikeastaan nyt kun ajattelen huolellisesti tätä asiaa, ymmärrän paremmin, miksi minusta lapsena aikuiset olivat dillejä kysyessään, onko koulussa kivaa. Ja ymmärrän myös opettajien hämmästyksen, joka välillä läheni ärtymystä. Sen, miten kävi useammin kuin kerran niin, että parin ensimmäisen kokeen jälkeen opettaja kysyy, kuka oikein on tämä - nimeni - ja onko hän käynyt tunneilla. Missä vaiheessa viittaan tai (ala-asteella) nousen seisomaan. Lukiossa kukaan ei reagoi, mutta etenkin ala- ja vähän vielä yläasteellakin kohti lentää syljessä mällisteltyjä talouspaperipalloja, joku huutaa vammainen ja heeeevooooneeen (yläasteella hevosennussija) niin edelleen. Ai sinä, sanoo opettaja hämmästyneenä. Mikset sinä viittaa tunnilla, kun kerran osaat, on kysytty useamminkin kuin kerran. Tuijotan lattiaa, kohautan harteita. Vastaa, sanoo opettaja. Nostan katseeni ja katson opettajaa silmiin jostain jääkasan toiselta puolelta ja maailma pysähtyy siihen paikkaan, kysyvään, huolestuneeseen ja usein ärtyneeseen katseeseen, enkä osaa, tiedä, onko kyse siitä, etten halua vai etten pysty vai mistä. Painan katseen alas vaitonaisena (ja saan luvan istua) ja opetus jatkuu eteenpäin.

Muutama opettaja jutteli kanssani kahdenkin kesken ja sanoi, ettei ymmärtänyt, miksen osallistu, kun kerran osaan. En osannut vastata heille mitään. Eihän minulle ollut heitä vastaan mitään. Minusta vain piti riittää, että teen tehtävät ja sillä siisti. Jos siihen tyydyttiin eikä asiasta tehty numeroa, saatoin jopa alkaa menetellä muutamien aineiden tunneilla kuten koulumenestyjästrategiaan on kirjattu. (Ei tosin minkään tulevaisuuden eteen; sain vain päähäni kirjoittaa näytelmän ja ajattelin, että sitä olisi hauskaa esittää luokan kesken ja se toisi henkireiän tylsään tuntipuurtamiseen.)

Lukiossa aloin voida huonommin. Se liittyi tuolla nelikentällä nelistäen siihen, että vastustukseni kävi aktiivisemmaksi (lintsasin paljon ja jätin tehtävät selkeästi tekemättä) mutta etten tullut mitenkään toimeen kurinpitotoimien kanssa ja sitten olinkin aivan lukossa uuden määritykseni kanssa, koska oli mahdotonta pysytellä samaan aikaan näkymättömänä ja poissaolevana (vaikka sen luulisi olevan helpompaa kuin näkymättömyyden ja läsnäolon, ja niinhän se muualla yhteiskunnassa usein onkin). Jotta saatoin säilyttää näkymättömyyden ja lintsaamisen yhdistelmän, oli lintsattava kaikki opotunnit, joilla käsiteltiin tulevaisuuden (jota en ajatellut itselläni olevan) valintojen lisäksi kurinpidollisia asioita, kuten poissaolot. Lisäksi oli vaihdettava pitkä matematiikka lyhyeen, koska luokanvalvojamme ja opomme oli pitkän matematiikan opettaja. Joskus kun mainitsen tästä vaihdoksesta ja sen avaamista näköaloista opetukseen (pitkässä opetettiin oikeasti ja suhtauduttiin meihin mahdollisina oppijoina, mutta lyhyessä opettaja latoi kiusaantuneena taululle yhtälöitä ja asennoitui niin että ne tulevat olemaan vaikeita ja voi voi ja kukas nyt tarvitseekaan apua ja monet eivät edes yrittäneet ajatella itse asioita läpi - ja koska asioita ei selitetty eikä opetettu, oli mentävä etsimään niille selitykset pitkän matikan kirjoista, jotta oppi; minusta pitkä matikka oli helpompaa kuin lyhyt ihan tuosta opettajan asenteesta johtuen), ja satun mainitsemaan vaihdoksen syyn, keskustelukumppani järkyttyy ja hämmentyy. Ehkä yliopistokoulutetuilla ei oleteta olevan tällaisia menneisyyden hairahduksia. Mutta asia on kyllä niin, ettei minua itse asiassa kiinnosta nytkään niin oikean eetoksen tavoittelu kuin asiat, joita opiskelen. Pyrin antamaan toisille tilaa, mutta minun on annettava myös itselleni tila, jonka tarvitsen. Toisessa kirjan luvussa siteerataan jonkun koulutussosiologin lausahdusta, että koulun piilo-opetussuunnitelman kuri kinnaa olemista kuin liian pieni takki päällä. Allekirjoitan sen täysin.

Enkä pidä liian pienistä takeista.

Kuulin kouluaikana turhan monta kertaa määritelmän: Sinä se olet semmoinen erilainen lapsi/nuori. Se ainakin tehtiin selväksi. Okei, saavathan opettajat ajatella niin. Mutta onko se sanottava oppilaille ääneen? Vielä toisten kuullenkin?

Vasta aikuisena olen oppinut ymmärtämään, että kaikki ovat erilaisia. Ihan kaikki. Ettei kyse ole jostain viallisuudesta.

Kattava tuo nelikenttä ei ainakaan ole. Vai lieneekö vain käynyt niin, että koska vietin ala- ja yläasteen tunnetusti vaikealla luokalla, kaikki lievästikin koulukielteiset mobilisoitiin mukaan kapinoitsijoiden ja aktiivisen vastustamisen ryhmään? Ja siinä paineissa monet meistä muista, neutraaleista, valitsivat näkymättömyyden strategian? Mistä tulee ajatus, että jos ei sitoudu koulun tavoitteisiin ja/tai piilotavoitteisiin, ei voisi menestyä ja oppia ja kvalifioitua? Että ilman motivaatiota ei synny tuloksia? Että ilman pitkäjänteisempää tulevaisuutta nykyisyys ja mahdollisuus toimia siinä rakentavasti katoaa? Minusta ne tuntuvat epäillyttäviltä piilopremisseiltä enkä osaa uskoa niihin.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Epäilyä.

Ei mitään uuuuuttaaaaaa

Tuli mieleen koiraa sateen halki luotsatessa, että ehkä mikään ei takaa samanlaista opiskelufokusta kuin sotkuinen yksityiselämä. Ja sitten tuli mieleen seuraavaksi, että aika usein työnkin suhteen olen havainnut saman yhteyden: Umpioituu hommaan kuin hommaan helpommin, koska se on vapautus kurkkua kuristavista ihmissiteistä. Työ vaikuttaa kirkkaalta, selkeältä, lähestyttävältä... ja ainakin kirkastettavalta, selkiytettävältä ja lähelleen päästävältä.

Ja sitten mietin, että onkohan tätä korrektia tai eettistä kirjata ylös. Että jos vaikka joku päättävä elin (täydennä itse, mikä elin) lukisi ja horror horror keksisi mutkistaa ihmisten perhe-elämää, karsia kaikki perheiden tuet, koska se verottaa työn teosta. Paitsi että varmasti on ihmisiä, jotka reagoivat täysin päinvastoin. Tämä olen vain minä, enkä ole kovin aikaansaapa tai tehokas. Ja sitten vapahdin itseni kirjoittamaan tämän ylös, koska en varmasti ole ensimmäinen tästä kirjoittanut.

Etuoikeutettuudesta, osa n

Tenttikirjaa eteenpäin sommatessa ajatus siitä etuoikeutettuudesta, joka on itselleni tuttua (mutta jäänyt pitkään näkymättömäksi; ei niin etteikö sitä olisi joskus kommentoitu mutten ole osannut kiinnittää kommentteja mihinkään oman viitekehykseni rakenteisiin; sokea piste, kuollut kulma) kiteytyy. Haen, tapailen: se on jotakin, millä on tekemistä seurauksista piittaamattomuuden kanssa. Siihen liittyy ystävän äidin toteamus uskosta selviytymiseen. Kirjoitin pari päivää sitten, ettei minulla ole semmoista uskoa, mutta että lämmittää ja auttaa, että joku on joskus ajatellut minulla olevan sellaista. Ehkä sittenkin olin väärässä. Ehkä se usko - jokin sanallistamaton itsepäisyys, sitkeys ja seurauspiittaamattomuus sittenkin luonnehtii tapaani toimia ja olla. Ja se on hyvin, hyvin etuoikeutettua.

Ei niin, ettenkö piittaisi seuraamuksista. Oikeastaan se on huono muotoilu. Mutta en usko sosiaalisten mokien peruuttamattomiin seurauksiin (ja vaikka uskonkin esim. ystävyyksien voivan lopullisesti romuttua, en ajattele sitä traumoittavana; niin vain joskus käy eikä sen tarvitse riistää ystävyydeltä ilmiönä sen arvoa). Näen määritelmät ja identiteetit ja jopa leimat joustavampina, neuvoteltavampina kuin monet kaukaisemmat tuttavani. En osaa esimerkiksi ihan hirveästi pelätä, mitä ihmiset ajattelevat tätä blogia lukiessaan tai livekouhottamistani seuratessaan. Nehän ovat heidän ajatuksiaan, itseään he niillä eniten kiusaavat. Tietysti joskus joku on suuttunut tai pitänyt jotain käytäntöäni täällä tai muualla epäeettisenä. Asia on kuitenkin aina saatu keskustelussa selvitettyä jollakin tavalla suhteiden rikkoutumatta. Jotkut ovat kieltäytyneet tuttavuudesta, jotkut kommentoineetkin jälkikäteen, ystävyyden myöhemmin mahdollistuttua, että jokin sanomani tai tekemäni on ollut (heille) liikaa. Ehkä jotkut pitävät minua toisinaan idioottina - ja mistä tiedän, vaikka sinäkin tekisit niin - mutta, lopulta, entä sitten? (Pidän itseäni idioottina itsekin tuon tuosta mutta enimmäkseen onnistun antamaan sen hövelisti anteeksi ja joskus jopa opin virheistäni. Aika harvoin kyllä, jos rehellisiä ollaan.)

En osaa muotoilla tätä nätisti. Usko seuraamusten ei-lopullisuuteen? En tiedä, saatko kiinni siitä, mitä yritän kirjoittaa. Joka tapauksessa se on melkoinen kevennys itsekontrollista. Ei tarvitse leikkiä omaa stasiaan, vakoilla, pelätä paljastuvansa ja niin edelleen.

Mietin, miten tätä kuvaisin. Asenteena? Toki, se varmasti on osittain harkittu, omaksuttu, luontumukseksi muuttunut asenne. Sen ovat mahdollistaneet tietyt olosuhteet. (Ajattelen temperamenttipiirteitäkin olosuhteina. Ja osittain sosiaalisesti konstruoituina.) Joissain toisissa olosuhteissa se ei ehkä olisi voinut syntyä. Mutta on siinä läsnä tahtoakin, tietoista strategian tekemistä, etenkin silloin, kun kokee uhkan ja huomaa hengittämisen käyvän pinnalliseksi ja kylkivälilihasten kiristyvän panssariksi rintakehän elimiä suojaamaan. Siloin tarvitsee uskoa siihen, että on mahdollista sommitella strategiaa. Tuo uskokin olisi voinut tyssätä johonkin olosuhteeseen. Onneksi niin ei käynyt. Tai ehkä usko on liian vahva sana. Ei tämä varmuutta ole. Pikemminkin leikki, empiristin hauska ihmiskoe itsellään. Kokeillaan, katsotaan, tulisiko tällaisesta asennosta ja eleestä mitään! Kerranhan tässä vain eletään. Miksei siis kokeilisi.

Ajattelen nyt sitä, mitä Feldenkrais kirjoittaa hyvistä liiketottumuksista. Siitä, miten jotkut meistä onnistuvat kasvamaan alun perin siten, ettei yhteys epämukavuuden ja mukavuuden hienovireiseen aistimiseen ja siitä opiksi ottamiseen missään vaiheessa katkea toisten miellyttämisen ponnisteluiden takia. Kehollisesti olen hyvin kaukana sellaisesta tilasta ja joudun tekemään - haluan tehdä - töitä sen eteen, että kuuntelen ja opettelen kuuntelemaan pieniä epämukavuuksia ja mukavuuksia välttääkseni kulumia ja kroonisia kiputiloja. Kehollisesti en siten ole kaikissa suhteissa kovinkaan etuoikeutettu. (Vaikka taatusti tämäkin on suhteellista - on aika paljon niitäkin, joiden yhteys mukavuuksiin ja epämukavuuksiin on katkennut niin paljon, ettei heissä kilahda tai kaiu mikään tällaisessa kehollisen tematiikan tapauksessa, enkä tarkoita nyt sitä, ettei feldenkrais metodina kolahtaisi vaan sitä, ettei koko kysymys kehon kuuntelemisesta tunnu mielekkäältä.) Mutta tämän kirjoittamani asenteen, tämän etuoikeutettuuden suhteen asiat ovat sujuneet aika mainiosti. (Kehollista sekin on, tietysti. Typerät sanat! Ne raahaavat mukanaan dikotomioita sinnekin, missä haluaisi kaiken hengittävän yhtä ilmaa.)

Palaan tähän leikkiin kerta toisensa jälkeen, koetan uudestaan tätä asennetta. Ulospäin siitä ehkä näkyy vain pieni huomaamatta näkyviin jäänyt lipare, joka pilkistää vuorovaikutussuuntautuneisuuden kaavun takaa. Siitä on tullut luontumus ja luokkatunnus siinä määrin, etten osaa kuvitella kovinkaan luotettavasti maailmaa, josta puuttuisi tällaisen asenteen mahdollisuus. Huomaan kuitenkin hämmentyväni joidenkin lauseiden liepeillä. Esimerkiksi kun kirjoitetaan tiettyjen sosiologian teorioiden poliittisesta naiiviudesta, joka johtuu kyvyttömyydestä nähdä rakenteelliset esteet joidenkin asioiden oppimiselle ja saavuttamiselle. Ehkä nämä lauseet viittaavat muun muassa siihen, että voi olla maailma, jossa tällaista kokemusta ei ole? Toinen viitekohta ovat tietyt potilaskertomukset, joita luin kustannustoimittaessani ja kääntäessäni psykoterapian ammattikirjallisuutta. (Katso nyt - koskaan ei tiedä, mikä ihmetys kaikuu myöhemmin ja missä yhteydessä!) Minun näkökulmastani käsin näytti siltä, että nämä ihmiset olivat rakentaneet itselleen systemaattisesti vankilaa. Tai heidän perhekulttuurinsa oli opettanut heidät siihen eivätkä he olleet oppineet muualta vaihtoehtoisia strategioita toimia, miten vaan. (En näe hirveän paljon eroa näiden välillä. Eri puhetapoja, samat ilmiöt; ymmärrän kyllä, että moni kokee tässä järisyttävän eron, mutta oma suhtautumiseni on tässä kohdin - vaikkei monissa muissa kohdin - joviaalia ja joustavaa ja taipuvaista ajattelemaan, että lopulta viittauskohteena ovat kuitenkin samat ilmiöt; ehkä tämä on hyväntahtoisuuden periaatteen ylivenyttämistä, mutta olkoon. Uskon selviäväni senkin seuraamuksista. Voin saada piiskaa, mutta luultavasti en masennu siitä pitkiksi ajoiksi. Jotkut kuulevat eron, fine, kunnioitan sitä, mutta minulla on myös oikeus ajatella, kuulla, yhteys eron takaa, vaikka olisin erokuulemuksista kuinka tietoinen, ja vaikka saatan välillä sanallistaessani koettaa muotoilla asiaa niin, ettei se järkyttäisi eron kuulijoita. Tahto, mieli, psyyke, luontumus, halu, itse - en käsitä, en ymmärrä käsittää niitä johonkin sisäiseen ja umpioyksilölliseen viittaavaksi, koska oma teoreettinen taustani, johon olen eniten ankkuroitunut, joskin epämääräisesti ja praktisesti, on pragmatismi, joka ei halua paikoittaa näitä ja lähtee piru vie siitä, että vuorovaikutuksista - josta osa niinkin hämmentävien osapuolten kuin maankuori ja esineet kanssa - syntyy vähitellen mieli, ja itse on sen viimeinen konstruktio. Se on outo tapa käsittää monen mielestä.)

Jos minun pitäisi attribuoida tyytyväisyyteni ja toisinaan jopa onnellisuuteni johonkin, attribuoisin sen ehkä juuri tähän tyyliin, eleeseen, asenteeseen. Se on toki muuttunut ajan myötä. Vanhenemisen myötä. Esimerkiksi aiemmin siihen ei liittynyt sellaisia käsityksiä kuin rikkoontuminen ja korjaaminen tietyn sosiaalisen suhteen kohdalla. (Enkä tiedä, kuinka luottavaisesti tähän suhtaudun lopulta nytkään. Korjaaminen: korjata hienopiirteistä, pienikokoista posliiniesinettä erikeeperillä, sormet tahmautuvat ja jättävät nöyhtää kerääviä jälkiä, liima tursuaa saumakohdista, viimeistely tapaa jäädä sikseen, asuntoon ja farkkujen sivusauman tienoville jää liimaisia sormenjälkiä.) Se kohdistui enemmän siihen, että kriiseistä oppii. Ja että aina on vaihtoehtoisia tapoja toimia. Ja että niiden seuraamuksista selviää. Mutta ei, se ei kuulosta minusta samalta kuin että elämä kantaa. Maa kantaa, asenne kantaa. Elämä muovataan. Joissain kohdin en onnistu kuuntelemaan hyväntahtoisesti, tarpeeksi yritettyäni lakkaan yrittämästä ja uskon selviytyväni senkin seurauksista.

Keveys

Kevyet ja raskaat jaksot, keveät ja raskaat opintopisteet.

Kevyt ei ole sama kuin ei-mitään-antava. Eikä se tarkoita epäkiinnostavuutta. Eikä edes helppoutta. Esimerkiksi tilastomenetelmien kurssi on hyvin kiinnostava ja hyödyllinen ja sisältää paljon uutta opittavaa, mutta silti se on myös kevyt. Riittää, että tulee paikalle, laskee eksaktisti, pyrkii huolellisuuteen. Sanoo ääneen sisäisesti moodi, mediaani, varianssi ja niin edelleen.

Kulttuurisempi, sosiologisempi kurssi taas on raskas. Kiinnostava, mutta raskas. Siinä ei voi samalla tavalla tulla paikalle, kirjata eksaktisti. Vai voisiko? Voisiko sulkea oven sen pauhun ja hämmennyksen edestä, joka puhkeaa uusista näkökulmista? Onko keinoa kiskoa nahan vetoketju kiinni ja lakata tuntemasta? En tiedä, miten se tapahtuisi.

Joskus kun kävelee luennolta kohti keskustaa, valo putoaa kaduille viistosti ja on siristettävä silmiä ja sormia vähän palelee koska sormikkaat ovat unohtuneet sen toisen takin taskuun. Ja huomaan miettiväni, tämänkö takia olen pitänyt matematiikasta. Koska siinä ei tarvitse elää uudelleen veren makua suussa, nihkeää ja pahanhajuista pelkoa, sopimattomuutta karsinoihin. Eikä tarvitse osata jotakin, mitä kutsutaan kriittisyydeksi tai kypsyydeksi tai omaksi ajatteluksi. Vanha kunnon konemetafora; naiskone joka istahtaa takamuksilleen ja alkaa sijoittaa lukuja taulukkoon mekaanisesti.

Ehkä ymmärrän häivähdyksen verran paremmin, miksi konemetafora aiemmin kiehtoi itseäni. Ja sanaton tai vieraalla kielellä tai pelkin ääntein laulettu musiikki. Tai jopa kertosäkeen lalallallala. Koska niissä ei tarvitse osata ottaa kantaa, sanoa, erottautua. Niin, totta kai: miksi kukaan sanoja pelkäämätön kirjoittaisi runon? Muista en osaa edelleenkään sanoa tämän vertaa.

Koulutusvalintojen teoriaa ja kurkistuksia siihen, mitä on epäonnistuminen

Luen kasvatussosiologiaa tenttiin. Kirja on hyvä ja kuohuttava. (Mistäpä en kuohuisi, hah.) Siinä kirjoitetaan koulutusvalinnoista mm. näin:

Koulutusvalintoja ei voi täysin ymmärtää seurausten logiikasta käsin, jossa toimija ikään kuin tarkastelee nykyisyydessä valintojensa tulevaisuuden vaikutusta, vaikka se vastaisi toimijan itseymmärrystä. Koulutusvalintoja voidaan ymmärtää paremmin sopivuuden logiikasta käsin. Toimija ikään kuin kysyy itsestään mikä tämä tilanne on, kuka minä olen, mitä minunlaiseni ihminen tekee tässä tilanteessa ja toimii tilanteelle antamansa määritelmän perusteella. (March 1981, 221-222.) ... Sosiologille toimijoiden vapaa valinta tai halu toteuttaa itseään koulutuksen kentällä ovat paradoksaalisia asioita, sillä kun toimija aidosti haluaa jotain, sosiologi kysyy vielä, mistä tämä aidoksi koettu halu on peräisin ja mitkä ovat sen tuottamisen kulttuuriset, taloudelliset, polittiset, sosiaaliset ja historialliset ehdot.

Hauskaa tekstiä! Nyt kun olen lukenut, olen koettanut juurruttaa lukemaani siihen, mitä olen kokenut. Muistella tilanteita, joissa olen valinnut koulutusta. Ne ovat helpottuneet kerta kerralta, koska elämässäni usein suurin vastus on ollut perhe. Leikkikoulun vanhemmat vielä valitsivat, mutta jo ala-asteen kohdalla aloin jarrutella heidän tahtoaan. He olisivat halunneet laittaa minut kansainväliseen kouluun, jotta minusta voisi tulla satavarmasti pärjääjä. Kieltäydyin, raivosin ja rauhotuin vasta, kun minulle luvattiin, että saan mennä tavalliselle ala-asteelle, jossa puhutaan suomea. Olen siis alkanut vastustaa pärjääjyyteen panostavaa identiteettiä jo varsin pienenä ja hyvin pontevasti. Kuvataidelukioon menemisestäkin sai vielä tapella; vanhemmista se oli lahjakkuuden hukkaan heittämistä, kun olisi ollut paljon varmempiakin teitä. Yliopistosta he eivät sanoneet oikein mitään paitsi että heistä tuntui nöyryyttävältä, että nostin opintotukea. He samastivat sen sosiaalipummiuteen mutta unohtivat onneksi tämän narinan tilanteeseen sopeutumaan joutuessaan. Kun sitten hain hierojakouluun, ilmeni jotenkin rikkovani heidän kategorioitaan valumalla ylemmästä statuksesta alempaan. (Jouduin vääntämään rautalankaa siitä, ettei kukaan tule riistämään akateemisia valmiuksiani eikä maisterintodistustani, vaikka opettelisinkin käytännön ammatin. Eikä niin käynytkään - hukkasin maisterintodistuksen ihan itse muutossa.) Äiti teki kaikkensa saadakseen minut uskomaan, etten voisi viihtyä hierojana ikinä ikinä, mutta oikeastaan en enää kauheasti hämmästynyt hänen reaktiotaan enkä ottanut sitä kovin vakavasti. (Vanhempani ovat rakkaita mutta kovin pihalla koulutuksen funktioista. Tarkoitan tällä: vielä enemmän pihalla kuin minä!) Nyt sitten kun ilmoitin tästä nykyisestä opintojen aloittamisesta, he sanoivat vain, että toivottavasti edes tämä nyt sitten onnistuisi. Valinta valinnalta olen tullut tietoisemmaksi siitä, mitä tietynlainen koulutus tarkoittaa. Mitä se avaa. Mitä se voisi poissulkea. (Paitsi että se poissulkeminen kyllä tapahtuu eniten omassa päässä; valitettavasti oma pää ei vain ole täysin irrallaan yhteiskunnallisista rakenteista.) Mitä se ehkä voisi avata.

Kun kauan sitten aloin opiskella humanistiksi, tein valinnan juuri lainauksen kuvaamalla millainen olen ja mitä minun kaltaiseni valitsisi -taktiikalla. Siinä on hyviä puolia: opinnot eivät ole tuntuneet pakkopullalta vaan kiinnostavilta. Senkin olen ajatellut hyväksi puoleksi, että tiesin kaiken aikaa, ettei opinnoista seuraa mitään ammattipätevyyttä tai edes markkinoilla arvostettua titteliä. Se piti fokuksen siinä hetkessä, opinnoissa. (Huomaan, miten paljon kasvatustieteissä korostetaan työllistymistä ja työelämää. Se sopii minun nykyisiin intresseihini, koska ajattelen sen tarjoavan etulyöntiasemaa puolipäiväisen työpestin saamisessa, mutten olisi tullut sen kanssa toimeen kaksikymppisenä.) Nykyhetken ja opintojen tärkeyden korostuminen auttoi varmaankin muovautumaan sellaiseksi ihmiseksi, joka juurruttaa itsensä voimallisesti siinä, missä kulloinkin on, näihin tuntemuksiin ja kiinnostuksiin. Joskus huomaan, miten tällainen aktiivinen itsensä juurruttaminen tuntuu puuttuvan joltakulta. Se on hämmentävää sivusta havainnoitavaa: ihminen ikään kuin kurkottuu jatkuvasti toisaalle ja sen seurauksena on vähemmän tässä, pingottuu, kiristyy, käy kärsimättömämmäksi. Tämä on tietysti heittohypoteesi. Voi olla, että kuvittelen koko jutun. Ja ainakin sanallistan sen huonosti.

Hauskalta tuntuu myös sosiologin kysymys, mistä toimijan aito halu valita tietyllä tapaa tulee. Tästä tulee mieleen taannoinen törmääminen Eufemian kanssa ja puhe sinapinkeltaisista vaatteista. Joskus sitä virittyy aivan tietämättään hetken päästä tulevaan muotiin, esimerkiksi. Tekee isoja elämän ratkaisuja ensimmäisenä omassa ystäväpiirissä ja sitten saa lukea odotushuoneessa selailemastaan lehdestä, että tämmöinen trendi on nousussa. Se tuntuu hupsulta, koska suoraan sanottuna en ihan hirveästi ymmärrä, miksi mitään muoteja ja trendejä pitäisi pyrkiä seuraamaan ja ainakaan en ole ymmärtänyt porskuttavani niiden etujoukoissa. Mitenkä se trendi on onnistunut tunkeutumaan elämääni? Sitä kai sosiologi sitten juuri tutkii, vai kuinka? Olisi kyllä hauskaa ymmärtää paremmin oman tahdon kiteytymistä. Se ilmenee niin valmiina ja mystisesti, että tuntuu kuin lintu olisi lentänyt yöllä sisään ikkunanraosta ja muninut peitolle hienon, turkoosinkirjavan munan. Tai lintu ja lintu, on ollut unessa, ei linnusta ole varmuutta, on vain rikkumaton ja arvoituksellinen muna sängynpeiton päällä, kun herää. Tämä on nyt metaforista puhetta. Tahto on voimakkaampi kyllä kuin hauras muna.

Eräällä luennolla - anteeksi, en koeta edetä systemaattisesti, tänään on vapaapäivä ja minulla on edelleen raivostuttava projektini tutkia sitä, miten ajattelu etenee, ja kun minulla ei ole varaa palkata projektiin muita, joudun itse ajattelemaan ja sitten ihmettelemään omien ajatusteni loikkia, koska muiden kirjoituksesta en voi olla varma, editoivatko he kenties sitä jollain tavalla - eräällä luennolla käsiteltiin epäonnistumista ja sen mahdollista periytymistä ja sen pohjalta joukko ihmisiä teki tutkimussuunnitelman. Ja voi, mitä he käyttivätkään epäonnistumisen periytymisen mittauskohtana? He olisivat mitanneet, miten sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, onko päässyt sisään Helsingin yliopiston pääsykokeessa yhtenä tiettynä vuonna, kaikki koulutusalat mukaan luettuina. Se tuntui niin hurjalta, että hiukseni melkein seisoivat päässä. Ei niin, etteikö joku voisi pääsykokeessa epäonnistuttuaan tuntea itsensä epäonnistuneeksi, mutta se ajatus, että tässä kohdin sosioekonominen tausta ponkaisi hyvin esiin... no, ehkä se ponkaiseekin? Ehkä olen liian ennakkoluuloinen. Mutta en voi mitään sille, että minun mielestäni jo se, että joku uskaltautuu leikittelemäänkin ajatuksella yliopistoon menemisestä, osoittaa aika monia onnistumisia. Aika monia kohtia, pullonkauloja, jotka on läpäissyt pontevasti.

Äkkiä huomasin ajattelevani, ettei ole lainkaan helppoa määrittää, mitä tarkoittaa olla etuoikeutettu. (Linkkaan Eufemian mainioon tekstiin kaukaa.) Tai ainakaan etuoikeutettuuksia ei ole vain yhdenlaisia. Esimerkiksi, olen itse ollut varsin etuoikeutettu muutaman hyvän lapsuuden ja nuoruuden kaverin suhteen. Heillä oli koulutetut vanhemmat, jotka yllättäen hyväksyivät joitain asioita, joita omassa kodissani kiellettiin jyrkästi. (Ja kiellettiin toisia asioita, joista meillä ei piitattu pätkääkään.) Etuoikeutettuutta oli myös olla niin paljon isovanhempien hoteissa - siellä oli taas aivan eri meininki. Tämä erilaisuuden kohtaaminen epäilemättä käynnisti monia prosesseja ja sai minut uskomaan, että pystyn toimimaan monenlaisissa ympäristöissä. Se sai myös havaitsemaan, miten säännöt ovat usein neuvoteltavissa, eivät jumalten jyrähtämiä tosiasioita. Kun säännöt hahmottaa neuvoteltaviksi, niiden mielivaltaisuuden edessä on ehkä helpompi säilyttää toiveikkuutensa ja malttinsa. Tietysti olen huimaavan etuoikeutettu myös kouluasioiden suhteen - ja isolta osin siksi, että pidin pääni niissä enkä kauheasti kuunnellut vanhempia. Ala-asteen 3-6-luokkia lukuunottamatta olen saanut opiskella sellaisten opettajien johdolla, jotka ovat kyenneet tunnistamaan, miten minut saadaan sitoutettua yhteistyöhön. (Se on aika helppoa, kunhan ei kiirehdi suurissä ryhmissä osallistumista eikä heittäydy ivalliseksi. 3-6-luokat elin täydessä lukkotilanteessa suhteessa luokanvalvojaan. Opettelin asiat ja opin kyllä, mutta en esimerkiksi suostunut viittaamaan. Siitä syntyi neljä vuotta kestänyt poterosota. Pidin siinäkin pääni, mutta usko omaan hyvään tyyppiyteeni ja lunkkiuteeni taisi kuolla siinä sivussa ja ihottuma ja infektiotaudit hellittivät vain kesäisin, kun en ollut pelosta kankeana ja itsepäinen ja vihainen.) Toisaalta en ole kotitaustan suhteen ollut etuoikeutettu siinä mielessä, ettei vanhemmillani ole sosiaalista elämää, että he pelkäävät kaikkea mahdollista katastrofia mikäli paljastuu, että meistä lapsista ei ole tullut normaaleja, ja että vanhempani herkästi leimaavat aivan kaiken tekemäni epäonnistumiseksi. (Okei, reiluuden nimissä: he leimaavat sen omaksi epäonnistumisekseen, mutta on vaikeaa irrottaa omaa epäonnistumistaan lapsena heidän epäonnistumisestaan vanhempina. Nämä roolit kun kuitenkin suhteutuvat toisiinsa.)

Esimerkki epäonnistumisesta pääsykokeissa saa mietteliääksi. Huomaan tulleeni aika resistentiksi epäonnistumisen fiiliksille ja peloille. Johtuuko se siitä, että epäonnistumista on toitotettu niin valtavasti kotona? Ja että olen ainakin saanut havainnoida, miten jokin itsen enemmän onnistumiseksi mieltämä olosuhde selkeästi on toiselle epäonnistumista? (Ja päinvastoin - silloin kun olen oikeasti ollut hajalla, vanhempani ovat olleet kumman tyytyväisiä ja todenneet, että heistä on hyvä, että saan kokea epäonnistumisia, koska elämäni on ollut ehkä vähän liian helppoa. Ehkä he kokevat epäonnistumisteni lähentävän meitä. En tiedä. Hämmentävää joka tapauksessa. Ei se ole heidän lohdutusmoodinsa, tiedän miltä he kuulostavat lohduttaessaan, eikä tuo ole sitä. Ja miksi he ajattelevat elämäni liian helpoksi, kun he tekstiini törmätessään suuttuvat välittömästi, ettei noin vaikealta saa tuntua?) Huomaan, että on tosi vaikeaa määrittää, mitä epäonnistuminen on. Jotenkin ajatukseen epäonnistumisesta tuntuu kytkeytyvän ajatus, ettei tilannetta pysty korjaamaan. Useimmat tilanteet pystyy korjaamaan, ja silloin aluksi epäonnistumiseksi nimetty kohta muuttuukin oppimiskokemukseksi. Nykyään taidan aika monesti hahmottaa jo tässä vaiheessa, että jaaha, ei mennyt ihan putkeen, mutta katsotaan, miten saadaan tämä tästä fiksattua. Tuntuu liialta vaatia, että kaikki pitäisi osata heti ja että kaikessa pitäisi onnistua heti. (Ja tuskin semmoinen elämä kovin mielenkiintoiselta tuntuisi, vai mitä tuumaat? Luulen, että itse hermostuisin noin soljuvaan tyyliin ennen pitkää ja alkaisin tehdä jotain ihan toisenlaista.)

Pohdin viime viikolla, ettei minusta tullut kovin hyvää hierojaakaan. No tavallaan varmaan niin, jos ajatellaan, että siinä on jotkin ennalta-annetut kriteerit. Mutta luultavasti ei ole. Entä sitten vaikken aina osaa virittyä sen ammattikuntani eetokseen kaikin kohdin? Tai vaikka huomaan edelleen pitäväni hieromieni ihmisten ajatusrakenteita kiinnostavampina kuin heidän jumejaan? Ja vaikka joskus huomaan ajattelevani niinkin, että pohjimmiltani tuen heidän itseohjautuvuuttaan kohentamalla heidän fyysisiä tuntemuksiaan, lisääväni heidän pontevuuttaan, jotain semmoista ehkä. Ehkei se haittaa, kunhan jaksaa keskittyä myös pehmytkudokseen. Uskon jaksavani.

Epäonnistumiseen liittyy osittain sekin, miten meiltä kysellään tilastollisen päättelyn perusteissa jokaisessa oppimistehtävissä, kuinka kiinnostavalta kurssi vaikuttaa ja olettaako sen selvittävänsä ongelmitta. Vastasin ensimmäiseen ja toiseen tehtävään ongelmakysymyksessä, ettei ei, en pidä todennäköisenä, että selvittäisin kurssin ongelmitta. Koska opettaja kuitenkin vaikutti vähän lannistuneelta, miten paljon ongelmia ounastelimme, liitin toisen kerran vapaakenttään pienen tervehdyksen. En puuttunut "kurssin selvittämisen" tulkintaan, tai miten se nyt olikaan sanallistettu, mutta sen sijaan puutuin "ongelmien" tulkintaan ollakseni musertamatta hänen käsitystään toiveikkuudestamme ja pitääkseni silti kiinni siitä, että kurssi tulee olemaan työläs ja herättämään ajatuksia, jotka voivat tuntua vaikeiltakin. Kirjoitin lyhyesti, ettei ehkä kannata masentua, vaikka ongelmia olisikin odotettavissa - niistähän sitä sitten opitaan. Välittyikö tarkoitus? En tiedä, mutta ehkä kirjoitin sen yhtä paljon itselleni siihen. Ehkä ongelmat liittyvät jonkun mielessä ja termiikassa epäonnistumiseen, mutta minulla eivät. Itse asiassa en osaa nimetä elämässäni yhtään ongelmitta sujunutta prosessia. Ja silti ajattelen eläneeni hyvää ja kiinnostavaa elämää!

Koulutusvalinnat mietityttävät nyt senkin osalta, että kävin tervetuliaiskahveilla uudessa ammattiliitossani ja havahduin siellä lopullisesti huomaamaan sen, miten eri tavalla kasvatustieteilijöiden (nyt) ja humanistien (17 v. sitten) ammatti-identiteettiä rakennetaan ihan opintojen ja niiden oheistoimintojen parissa. Kasvatustieteissä on ollut jo useita esittelyitä siitä, minne sijoitumme työelämässä, miten haluttua työvoimaa olemme ja miten hyvä brändi meillä on tukenamme. Heti on kädestä pitäen tultu kertomaan, että semmoinen kolme tonnia on hyvä alkupalkka vastavalmiille maisterille, ja kandille siitä yhdeksänkymmentä prossaa. Sisäänpääsykirjeen mukana tuli jo ammattiliiton lipare ja nyt tosiaan kävin siellä kahvittelemassa. Onkohan humanisteillakin nykyään jotain tällaista? Ennen ei ainakaan ollut. Olin täysin pöllämystynut tilaisuudessa, jossa meitä kestittiin, ja saimme mukit ja kangaskassit ja kuulakärkikynät, ja ajattelin, että onpa kummallista opiskella alaa, jossa saa ulkopuolisten tahojen kiinnostusta osakseen jo opintojen aikana. Olen toki lukenut siitä, miten lääkefirmat kestitsevät lääkiksen opiskelijoita, mutta että kasvatustieteilijöitä... kaikkea sitä! Kuitenkin työelämässä yleishyödylliset taidot, joita opinnoissa opitaan, ovat kasvatustieteellisessä ja humanistisessa tiedekunnassa pitkälti samoja. Teoriaperustatkaan eivät ole kovin kaukana toisistaan. Mutta kasvatustieteissä on varaa sanoa, että tehkää sivuaineet siitä, mikä oikeasti kiinnostaa, samoin kandi ja gradu, kyllä te työllistytte. Humanistisessa mainittiin, että sivuaineita harkittaessa kannattaa miettiä sitäkin, mitä työelämässä voitaisiin arvostaa. En tiedä, miltä tämä särähtää sinun korvaasi, mutta minusta puhetavassa on iso ero. (Toivottavasti se on ero, joka selittyy eri ajassa tarkkailemisella.) Humanistisessa rakennettiin aivan toisenlaista kuvaa oman tutkinnon merkityksestä ja sen mahdollisuuksista avata ovia työmarkkinoilla. Olisiko työllistyminen helpompaa, jos työelämään olisi kävellyt sisään jotenkin varmempana siitä, että hei, mulla on tämä tutkinto ja se on ihan loistojuttu teidän kannalta, koska osaan nämä ja nämä asiat. Olen koettanut kävellä niin, mutta se tuntuu aika vaikealta, kun sitä harjoittelua on joutunut tekemään ihan itsekseen, ja ainakaan minä en osaa olla epäilemättä omia aivoituksiani. Nyt ainakin itselleni tutkinto muodostui aika nopeasti kiveksi kengässä kaikkia ei-kulttuurialan-freelancer -duuneja hakiessa.

Joskus mietin, miltä kuulostaa lukea kaikista vaikeuksista ja vaikeista oloista. Varmasti kummalliselta ja ehkä vähän ahdistavalta, jos ne päästää sisäänsä. Haluan kuitenkin kirjoittaa tähän ylös sen, että huolimatta työurani repaleisuudesta olen ajatellut elämääni voittopuolisesti hyvänä ja kiinnostavana, ja olen aika hyvin jaksanut olla ylpeä siitä, miten pontevasti olen raivannut elämääni tilaa hiljaa olemiselle, epävalmiudelle, ajattelulle, lorveksinnalle, kaikelle semmoiselle, mikä ei näy ceeveessä, mutta toivottavasti valmiudessa tarttua uuteen ja kiinnostua erilaisesta. Olen myös edelleen kiitollinen sille lapsuudenystävän äidille, joka omien psykologianopintojensa harjoituksena teki meille teineille tietyt testit ja sitten tulkitsi tuloksia ja sanoi, että hätkähdyttävintä tuloksissani oli se, miten voimakkaasti tunnuin uskovan, että tapahtui mitä tapahtui, selviän siitä kyllä sanoja apuna käyttäen. (Hän unohti tanssin ja kävelemisen, varmaan siksi koska niitä ei mitenkään sivuttu testissä.) Olen monesti palannut noihin ystävällisiin sanoihin, kun on ollut vaikeaa. Ei niin, että olisin tiennyt uskovani sillä tavalla. Tai että uskoisin niin. Mutta että hän tulkitsi niin, että hän onnistui näkemään jotain sellaista voimaa; jo se tuntuu lohdulliselta.

On kauheaa kuvitella, miltä tuntuisi olla lannistettu. Hahmotan itseni etuoikeutetuksi ennen kaikkea siksi, että minua ei ole lannistettu. Hetkellisesti tietysti, muttei suuremmassa mittakaavassa. Tai niin - ehkä on joitain asioita, joissa minut onkin lannistettu, mutten onnistu hahmottamaan niitä. Mutta ainakaan aloitteellisuuttani ei ole lannistettu. Eikä tiettyä selviämistaipumusta. Enkä ole kehollisesti sillä tavalla pelokkaassa kestolukossa kuin monet tapaamani ihmiset ovat. (Se saa minut hirvittävän huolestuneeksi ja surulliseksi ja haluaisin jakaa heille avaimet lukkoon, mutta ei minulla ole NIITÄ avaimia, minulla on vain OMA avaimeni.) On ihmisiä, jotka sanovat elämän kantavan. Minusta ei tunnu siltä. Maa kyllä kantaa. Ajattelen elämää jonain enemmän muovattavana ja tehtävänä kuin jonakin kantavana. Se on erilainen metafora. Johtaako erilainen metafora erilaiseen elämään? Tai ainakin elämäntulkintaan?

Kasvatussosiologian kirjassa puhutaan myös aikuiskoulutuksesta.

Ihmiset näyttävät hakeutuvan erityisesti aikuisiällä koulutukseen, jos heidät ajaa siihen jokin sisäinen haaste, kutentarve saada merkityksellisempi työ, tai ulkoinen pakko, kuten työttömyys, sairaus tai omaisen kuolema. Tällaiset ennakoimattomat tilanteet saavat ihmiset pohtimaan tietoisemmin omaa identiteettiään, elämäntilannettaan ja mahdollisesti käytössä olevia kulttuurisia resursseja, mukaan lukien koulutus, joilla sisäisen haasteen tai ulkoisen pakon aiheuttama ongelma voitaisiin ratkaista. Kun ihminen tulee tietoisemmaksi myös koulutuksen tarjoamista resursseista, hänen kouluttautumisen ja oppimisen alansa tavallisesti laajenee. Valitut koulutusala ja -taso eivät välttämättä kiinnity enää niin selvästi aikaisempaan elämänkulkuun ja identiteettiin, vaan koulutus voi avata aivan uudenlaisia elämänsuuntia ja mahdollisuuksia rakentaa identiteettiä.

Ehkä. Ehkä ei. Alan kadottaa syyt, miksi tulin tähän tilanteeseen, miten sen selitin vielä pari kuukautta sitten. En saisi unohtaa yliopistoliikunnan osuutta.

Eilen kävimme katsomassa ystävän yllätyskeikkaa läheisessä kahvilassa. Esiintyjiä oli valtavasti: laulavia, säteileviä ihmisiä. Laulavissa ihmisissä on jotain heidän esiintyessään, jotain syvästi hämmentävää. Koin taas riittämättömyyttä yrittäessäni sanallistaa jotenkin, miten koskettavaa laulamisen katseleminen on. Tarkoitan: onhan se maagista. Ihan samalla tavalla kuin tanssi tai kirjoituksen lukeminen ja toisen äänen siitä kuuleminen. Tietävätkö ne siitä magiasta laulaessaan? Äh, magia on huono sana. Tarkoitan, koetan selventää, koko keho on niin suuntautunut, niin yksi, laulaessaan. Ja että vielä ääntä ja sanoja ja rytmejä ja melodioita - siinä on niin valtavasti informaatiota! Oli hauskaa katsella laulajia, heidän eleitään, ja kuunnella heistä irtoavaa ääntä. Se on samalla voimaannuttavaa ja surullistavaa. Voimaannuttavaa, koska se muistuttaa kaikesta voimaannuttavasta: irti päästämisestä, riehakkuudesta, leikistä. Ja sitten surullistavaa, koska kaikki eivät osaa laulaa. Useimmat eivät koe, että saisivat laulaa ja tanssia. Mikä on mekanismi siinä takana? Minua ainakin pelottaa joka ikinen kerta, kun järjestän skypejoululaulua, koska en sillä tavalla ole musiikki-ihminen, että olisin osannut/voinut/jaksanut/halunnut panostaa musiikkiin. Pelottaa laulaa, koska se ei voi kuulostaa miellyttävältä. Siitä huolimatta olen linjannut, että teen niin, koska elämä, jossa ei voi laulaa, tanssia, päättää omista asioistaan, kirjoittaa näitä kauheita thoughtcrime-ajatuksia esiin, se elämä halvaannuttaa, kuristaa, saa vihaiseksi. Se on kauheampaa kuin tuntea pelko kaikkialla ja toimia silti.

Huomaan jäsentäväni itseni taas kiusankappaleeksi, se kuulostaa epämiellyttävän vanhempimaiselta jäsennykseltä, vedän pannumyssyn päähän ja jatkan tenttiin lukemista. Vaikken ainakaan itse osaa paheksua sitä, että joku tanssii, vaikkei koe osaavansa. Tai kirjoittaa, vaikkei koe osaavansa. (Enhän minäkään koe osaavani kirjoittaa, piru vie. Ei minulla ole koskaan ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Mitään hienoa, syvällistä, yleispätevää, särmikkäästi mielipiteistettyä, perusteltua, kulturellia.) Koetan olla paheksumatta vuolassanaisuuttani ei-mistään.

Paluu tenttikirjan ääreen.

Voit arvata, ettei lukeminen ole helppoa, koska sivuja on liki neljäsataa ja pienetkin kappaleet synnyttävät tämmöisiä ajatusmutavyöryjä. Ja: vaikka monilla on paljon vaikeampaa, ei se tee tästä hitustakaan helpompaa, tästä yrityksestä keskittyä ja pysyä asiassa.

Kirjoista informaalisesti opittua

Esseeseen saa käyttää kolmea kirjaa, ei enempää. Saamme kirjalistan, josta kirjat on valittava. Nyt te ehkä mietitte, miten nämä kirjat voi valita, sanoo luennoitsija. (Tai pitäisi ehkä puhua tehtävän antajasta ja vastaanottajasta, koska ei hän mitään luennoi.) Hän antaa muutaman neuvon: kirjoja voi katsella. Katsoo ensin takakantta ja sitten ehkä myös sisällysluetteloa.

Ajattelen: Voi luoja! Se, joka on kerrankin kirjoittanut takakansitekstin non-fictioniin ja sitten nähnyt saman tekstin markkinointikoneiston läpi sylkäistynä, ei ehkä hirveästi enää luota takakansiteksteihin. Mieleeni tulee äkisti, että olen oppinut kirjoista paljon niiden liepeillä maleksien. (Miksei työntekoakin voisi kutsua maleksimiseksi? Varmasti työllisyyslukemia tuijotetaan paitsi bkt:n, myös kansalaisten pahanteosta varastoinnin näkökulmasta. En tiedä, onko työteon varastointifunktiosta puhuttu, mutta koulutuksen varastointifunktiosta kyllä on. Ja, anteeksi nyt vaan, minusta työelämässäkin on hahmotettavissa jotakin tämmöistä...) Esimerkiksi: Joskus takakansitekstin kirjoittaa ihminen, joka ei ole lukenut teosta lainkaan. Ja ainakin tällainen ihminen tekee takakansitekstiin usein muutoksia tuntematta välttämättä kirjan alaa kovin hyvin. Niin että se niihin luottamisesta. Luota mainokseen, hyvin menee.

Tästä keksin koota pienen anekdootisto-ohjeiston kaikesta siitä, mitä päähäni pälähtää, kun ajattelen kirjaa.

• Älä luota takakansitekstiin orjallisesti. Ks. perustelu yllä.
• Kirjat ovat maagisia kapistuksia. Ks. Atwoodin haastattelu.
• Muista, että kirja on monen ihmisen tekemä. Mielikuviin kirjoittajasta vaikuttavat ainakin taittaja ja kustannustoimittaja, usein kääntäjäkin. Niin ja se markkinointiosasto. Kirjojen oletetaan myyvän. Tai ainakin niiden halutaan myyvän.
  
• Jos ostat raskassivuisen (killtävä, painava paperilaatu), paksun ja suurikokoisen opuksen selailuraamatuksi, ratko se jo aluksi kansistaan ja liimaa selustan sidoksen tueksi holkki ennen kuin sidot kirjan uudestaan. Näin kirja pysyy käyttökelpoisena vuosia, ei repeile eikä hukkaa alku- ja loppupään sivujaan. Holkin ansiosta kirjaa voi säilyttää avoimena pöydällä sen rakenteen vahingoittumatta. Kirjoissa on halvemmin valmiina holkkia, koska käsityöstä ei haluta maksaa.
• Jos voit vaikuttaa kirjoittamasi kirjan lähdeluettelon muotoon, vaikuta. Ja vaikket voisi, aina kannattaa yrittää. Informaation rikkauden säilyttämisessä on nimittäin puolensa. Tietyissä lähdeluettelon muodoissa tekijän etunimi halutaan typistää alkukirjaimeen. Tämä informaatiokato saattaa suurestikin haitata sitä, joka myöhemmin koettaa etsiä salaperäisen H Taylorin teoksia tai artikkeleita kirjastosta (esim. kun alkuperäinen viitattu artikkeli on julkaistu lehdessä, joka pitäisi tilata kaukolainana). Kirjastohenkilöt tuntevat hyvin tämän probleemin. Kirjoitan "aina kannattaa yrittää", koska olen saanut itse jääräpäisyydelläni muutettua erään käännösteoksen lähdeluettelon ylläolevaan perusteluun vedoten. Tosin voi olla, että tietokannat alkavat nykyään olla niin hienostuneita ja netti niin suvereeni, että tämä huoli voi siirtyä pian ö-mappiin. Toisaalta, ei niiden nimien latomiseen nyt kovin paljon tilaa eikä vaivaa mene.
  
• Samalla tavalla, jos voit vaikuttaa kirjahankintoihin, hanki ihmeessä kirjoja, joiden paperilaatu on huokoinen ja kevyt. Nämä kirjat eivät kovassa (kirjasto)käytössäkään murtaudu kansistaan. Lisäksi paperi ei heijasta ikävästi silmiin. (Kuka muuten on keksinyt, että kiiltävä paperilaatu on jotenkin hienompaa myös teoksissa, joissa ei juuri ole kuvia?)
• Älä haaskaa aikaa sen ihmettelemiseen, miten vanhemmissa opuksissa joskus asiaa jankataan ja ilmaistaan vaikein lausein. Kirjoittaminen ja editoiminen on ollut erilaista ennen tietokoneiden tekstinkäsittelyohjelmia. Kirjaltaja (isäni ammattinimike; ammatti lakkasi olemasta, ihmiset eivät) ei ole uskaltanut kajota tekstiin samalla pontevuudella kuin kustannustoimittaja kolmannella rundillaan. Tai kirjoittaja itse kolmannella rundillaan.
• Sen sijaan kannattaa ihmetellä ääneen, miksi kustannusmaailma ja kirjastohenkilöt eivät kommunikoi keskenään enempää. Tarkoitan tätä: kirjastohenkilönä voi havainnoida hyvin helposti, millainen paperi- ja sidostyyppi kestää käytössä. Kun kustannustaloissa suunnitellaan esim. oppikirjoja, tuolla tiedolla luulisi olevan käyttöä. (Ellei sitten pahansuovasti oleteta, että kustannustalon intresseissä on tehdä mahdollisimman pian hajoavia oppikirjoja uuden painoksen varmistamiseksi. Eivät ne varmaan sitä mielellään ainakaan ääneen myönnä, joten sikäli on hyvä nostaa aihetta esiin kerta toisensa jälkeen.) Mitä saataisiinkaan aikaan, jos meillä olisi kirja-alan monitieteinen koulutusohjelma/tutkimusverkosto, jossa yhdistyisivät kirjasto, kustannusmaailma, kirjan historia ja sosiologia, viestinnän teoriat, lukemisen ja kirjoittamisen estetiikka... Kertokaahan, jos tällainen on, haluan liittyä sen fb-sivulle.
  
• Yhteiskäytössä olevat kirjat toimivat mainioina "aktiivisen" lukemisen tekniikoiden moneuden demonstraatioina. Mainittakoon neonväriset korostustussit, punaiset lainehtivat viivat sanojen alla, marginaaliin tai suoraan sanan ylle riviväliin ahdettu toisto keskeisestä termistä sekä marginaalien kysymys- ja huutomerkit. Niin ja "TÄRKEÄ!"
• Joissain vieraasta kulttuurista suomennetuissa (kaunokirjallisissa) teoksissa on lopussa tukisanalista. Sen vuoksi kannattaa aina kurkistaa ensiksi kirjan loppuun, ettei käy kuten minulle on monesti käynyt: lopuksi on voinut tarkistaa, mitä ne vieraskieliset sitaatit oikein tarkoittivatkaan ja keitä olivat viitatut henkilöt. Eipä silti, että se olisi koskaan liiemmin pidätellyt etenemistäni.
  
• Mitä tieteellisiin teoksiin ja oppikirjoihin tulee, eri aloilla on hyvin erilaiset viittauskäytännöt. Joillain aloilla halveksitaan pitkien suorien sitaattien käyttöä ja katsotaan sen osoittavan, ettei asiaa ole ymmärretty. Toisilla aloilla taas pidetään moukkamaisena sitä, ettei toisen kultivoitua, hiottua ääntä päästetä kuuluviin sellaisenaan, koska tulkinta nyt joka tapauksessa on äärimmäisen vaikeaa. Tai haastatellun ääntä. (Joskus jaot tuntuvat noudattavan jopa koulukuntajakoja. Mutta tämä on mutua, älä luota siihen.) Ennen kuin muodostaa mielipiteensä tietystä vieraan alan kirjoittajasta, kannattaa vilkuilla muita saman alan teoksia, sisarteoksia. Kyse voi olla jostain, joka ei kerrokaan niin paljon kirjoittajasta kuin alasta ja sen käytännöistä. Samanlaisia konventioita on myös lähdeluettelon muodostamisessa, siinä, viitataanko suoraan alkuperäisteoksiin vai tunnetumpiin nimiin kotimaisen fanittajan tulkinnan kautta ja laitetaanko tiedot viittauksesta tekstin lomaan vai ala- tai loppuviitteeseen. Närkästys vieraamman alan moukkamaisista käytännöistä alkaa tuntua surkuhupaisalta siinä vaiheessa kun on kohdannut useampia kuppikuntia eikä osaa enää identifioitua niistä mihinkään.(Ja siitä huolimatta huomaa, että preferoi tiettyjä tapoja; ei siksi, että ne olisivat ainoat oikeat ja sivistyneet ja hienostuneet vaan koska, pahalainen sentään, ne jostain syystä kuitenkin tuntuvat kosiskelevan itsen mielestä relevantimpien kuppikuntien hyväksyntää. Kuvitelmat, kuvitelmat... ja miksi muuten sitä ajautuu ajattelemaan, että relevantimpi kuppikunta olisi tyhmä kuin saapas eikä ymmärtäisi tällaista asiaa, jonka itse ymmärtää. Jännä juttu.)
  
• "Lukea kuin avointa kirjaa" -sanonta antaa ymmärtää jotain muuta kuin miten se usein tulkitaan. Avaapa aukeamallinen, sanotaan, Plotinosta englanniksi. Lue. Tai, vielä parempaa: avaapa aukeamallinen vierain kirjoitusmerkein kirjoitettua kieltä. Sitä on vaikeaa edes teeskennellä lukevansa, koska ei tiedä, pitäisikö silmien liirata pysty- vai vaakasuoraan. Ja oikealta vasemmalle vai päinvastoin tai ylhäältä alas vai päinvastoin. Ja mikä parasta, kun haluaa teeskennellä lukeneensa koko aukeaman, kääntääkö siitä (meidän näkökulmastamme) seuraavalle vai edelliselle aukeamalle... Tällä näkökulmalla voi herkutella, kun sattuu tapaamaan sellaisen ihmisen, joka kehuu lukeneensa jotain toista kuin avointa kirjaa. Ei tarvitse sanoa ääneen mitään, voi vain nyökätä hilpeästi hymyillen.