Meals ready

Valumme yhä syvemmälle Tamil Naduun eli Tamilimaahan. Kaupungit pienenevät, ihmisten meiningissä on yhä pikkukaupunkimaisempi ote. Tuijotus muuttuu pidemmäksi, töllistelevämmäksi. Kerjäläisiä on enemmän. Likaiset lapset takertuvat paidanhelmaan ja repivät. Haluaisin pysähtyä ja katsoa jokaista kunnolla silmiin, mutta eivät nämä lapset ole kiinnostuneita kohtaamisesta vaan rahasta.

Hetkittäin matkustaminen tuntuu hyvin raskaalta. Pahinta on niinä päivinä, joina tulee kohdelluksi tunnista toiseen kävelevänä rahamassina, joka pitäisi jotenkin saada aukeamaan. Ja itse haluaisi ymmärtää paikan arkea, jutella muutaman sanan. Kaipa rankat tuloerot tarkoittavat juuri tällaista kokemusta. On hetkiä, joina haluaisi viskata kaikki rahat asfaltille ja kirkua takaisin madam madamia kiekuville taksiäijille, että vittu antakaa minun kävellä, helvetti sentään, ottakaa nuo rahat ja antakaa meidän mennä rauhassa. Kerjäläisiäkin on liikaa. Temppeleissä tungen ensin hamuaviin käsiin kolikoita ja sitten pieniä seteleitäkin, mutta jossain vaiheessa kallisarvoiset pikkurahat loppuvat, enkä oikein voi tunkea viisisataarupiaistakaan kenenkään käteen vaan joudun tarjoamaan eioota. Ja sitten kaupoissa murjotetaan, kun maksan viidentoista rupian vesipulloa viisisatasella. Kaikki pienempi on tuhottu, ikuisesti katoavaa.

Joinain hetkinä jurppii jokin muu pieni juttu, kuten se, miten täällä ei lounasaikaan tunnu saavan muuta ateriaa kuin mealseja. Meals on Etelä-Intian vastine pohjoisen thalille. Intian matkaoppaiden kuvissa mealsit näyttävät houkuttelevilta: banaaninlehdelle on nostettu kasa riisiä ja pienissä metallikulhoissa erilaisia kasviskastikkeita. Mutta kun mealsia on syönyt lounaaksi viikon ja tajunnut, että se on periaatteessa kaikkialla aina samanlaista, vain jälkiruoka vaihtuu, ja se taas on niin erilaisesta makumaailmasta, etten yksinkertaisesti saa sitä alas, ravintoloiden innokkaat kyltit MEALS READY alkavat pahasti tökkiä. Täällä ei nimittäin tunnu lounasaikaan saavan sitten yhtään mitään muuta. Matkaopas toteaa tämän siten, että paikalliset tykkäävät iltaisin makustella erilaisia ruokia ja dosia, mutta suosivat lounaalla mealsia. Vaikuttaa täysin ennenkuulumattomalta, että joku haluaisi lounaaksi syödä muutakin kuin aina saman ruoan.

Ja silti, kun tarkemmin asiaa ajattelee, vielä isovanhempien aikaan syötiin samaa ruisleipä-muikku-kaali-perunaa suurin piirtein vuoden ympäri. Ainakin köyhemmissä perheissä. Me olemme vain etääntyneet siitä kauas.

Mealsien kaikkivoipaisuus tuntuu silti enimmäkseen pieneltä ja typerältä huolen tai tyytymättömyyden aiheelta. On mahdotonta kulkea sataa metriä näkemättä ihmisiä, jotka kerjäävät pysyäkseen hengissä. Samalla matkalla näkee myös, mitä polio ja spitaali voivat aiheuttaa. Nuori poika on pallukkamaisten ihokasvainten peitossa. Toisen vasen käsi on verta siteisiin tihkuttava tynkä. Kaksi kerjäläistyttöä istuu tien reunassa; toinen etsii täitä toisen päästä.

Eläinten asiat ovat vielä huonommin. Melkein kaikki pelkäävät ihmistä, eikä ihme: kaikki paikallisten ja eläinten välinen kommunikaatio, jota olen todistanut, on ollut häätäen husivaa, paitsi parissa temppelissä, joissa lehmiä on kosketettu kylkeen ystävällisesti. Harva koira on turkiltaan terve. Vuohien, lehmien ja koirien kyljissä on autojen tönimiä haavoja, joissa kärpäset kuhisevat. Hotellille vievän kadun varressa on auton kuoliaaksi tönäisemä koira. Ja kun taivallamme pimeässä kotiin, ihmettelemme, kuuluvatko pimeästä esiin kajastavat pyllyt naudalle ja vasikalle, jotain kummaa kun niissä on. Kohdalla toteamme, että ponejahan ne ovatkin, tamma ja varsa. Mutta tamma ontuu. Kun katson tarkemmin, huomaan sen toisen etujalan epämuodostuneeksi: etupolvi on siinä, missä vuohinen terveessä jalassa, ja loppuosa liian pitkästä jalasta on aivan taittuneessa mykyrässä, jolla tamma varoo varaamasta painoa. Se on syntynyt tällaisena eikä tiedä muusta. Mutta sillä on varsa, jolla on terveet jalat. Hörähtelen varsalle hiljaa ja puhallan ilmaa kuuluvasti, kuten hevoset tekevät tervehtiessään ystävällisesti. Varsa kiinnostuu ja tulee lähemmäs - riittävän lähelle, jotta näen katulampun kajossa sen silmän tulehtuneen niin karmealla tavalla, että epäilemättä se sokeutuu tai sairastuu muuten pahemmin tulehduksen levitessä.

Tällaisina hetkinä tuntuu kauhealta ja väärältä, että itse uskaltaa olla sukka rutussa jostain sellaisesta kuin jatkuvasta äänten kivuliaasta kakofoniasta ja madam madam osta osta osta -hopotuksesta. Tai vaihtumattomasta mealslounaasta.

Täällä olisi hyödyllistä, jos olisi kuoreltaan kovempi. Jos ei tekisi mieli itkeä, kirkua, raivota, heitellä rahoja ja tavaroita. Jos ei haluaisi joinain hetkinä vain lakata olemasta, koska tuntuu niin karmealta seurata kärsimystä, johon kukaan ei tunnu haluavan löytää ratkaisuja. Olisi hyödyllistä osata hyväksyä luontevammin kärsimys osana elämää. Sarah Macdonaldin kirjassa Holy Cow, jota eräs ystävä suositti kulttuurishokkilukemistoksi, tulee hyvin esiin vaikeus ymmärtää kärsimyksen hyväksymistä. Kirjan minäkertoja haastattelee pyhiä miehiä Ganges-joen tilasta ja kysyy, mitä mieltä nämä ovat joen saastuneisuudesta. Melkein kaikki ilmoittavat, että saastuneisuus on katsojan mielessä, ei joessa. Yksi vastaa, että tokihan itse joki on saastunut, mutta ettei se ole oleellista - on otettava etäisyyttä aistitodellisuuteen.

Huomaan, etten ole sen halukkaampi etääntymään aistitodellisuudesta kuin aiemminkaan. Ja etten pysty asettumaan siihen ajatukseen, ettei asioille voi tehdä mitään tai ettei niistä saisi tulla surulliseksi, vihaiseksi tai ahdistuneeksi. Suru, viha ja ahdistus voivat olla varsin mainioita työkaluja. (Tällä matkalla olen kokenut vihaa pontevammin kuin koskaan aikuisikäisenä. En ole tietenkään kanavoinut sitä eteenpäin, olen tarkastellut sitä ja huomannut sen voimaannuttavan suojamuureja rakentamalla. Kyllä, vihalla tuntuu olevan funktio. Ääritilanteissa se puikahtaa esiin.) Tärkeintä on käyttää niitä työkaluina ja muistaa niiden olevan työkaluja. Antaa niiden tulvahtaa pyörryttävinä ja kadota sitten.

Ruokailuun liittyy täällä niin paljon muutakin kummallista kuin meals. Esimerkiksi sellainen seikka, että rikkaat arvostavat ilmastoituja tiloja. Koska ilmastointi on kallista, ravintoloiden ilmastoidut puolet (hyvissä ravintoloissa on yleensä molemmat ja joskus ruoka on eri hintaistakin niissä, useammin kuitenkin ei-ilmastoidussa saa typistettyä listaa ja kaikki vaihtoehdot ovat tarjolla vain ilmastoidussa kopissa) ovat pieniä, lämmöneristyksen takia bunkkerimaisia koppeja. Usein tilaan on ahdettu viisi, kuusi pöytää tiiviisti. Varsinaisesta suuresta ja usein viihtyisästä ravintolatilasta koristeineen kopin erottaa lasi-ikkunainen seinä. Jostain syystä ikkunatkin on usein maalattu umpeen. Siksikö, etteivät köyhät töllistelisi rikkaita, vai miksi? En osaa arvata, mutta tuntuu todella hämmentävältä, että kukaan, jolla on varaa, ahtautuisi vapaaehtoisesti tällaiseen pieneen, bunkkerimaiseen koppiin, jossa on kylmä kuin tuulikaapissa hyisellä säällä. Mutta sinne yhtäkaikki ihmiset tunkevat. Ja sinne meitäkin ollaan tunkemassa kerta toisensa jälkeen.

Tuloerot ja hintaerot ovat huimia. Olemme maksaneet hyvin samantasoisesta kahden hengen huoneesta välillä 325 rupiaa, välillä 2500 rupiaa. Ja hyvin samantasoisesta ateriasta milloin 25, milloin 400 rupiaa. (Sillä on enemmän tekemistä kaupungin tai kylän kuin liikepaikan tai -konseptin kanssa.)

Hyvinvointi näyttää ainakin täällä tihkuvan myös eläimiin saakka. Siellä, missä on muutenkin rahaa, ja sen myötä kallista, on myös hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka rokottavat ja steriloivat eläimiä sekä pitävät ensiapuklinikkaa sairaille kulkukoirille ja lehmille. Siellä, missä rahaa on niukemmin, ovat eläimetkin huonommassa jamassa. Ja pieniä likaisia kerjäläislapsia saattaa äkisti pelmahtaa ympärille suuri lauma. Ja vaikka heidän luonaan on siinä, tuntuu, ettei ole mitään kunnollista keinoa auttaa heitä. Ei edes lipasta, johon voisi tunkea kolikot ja tietää, että ne sijoitetaan köyhien perheiden tyttöjen koulupukuihin tai muuhun vastaavaan.

Ja silti, kummallista kyllä, vaikka hetkittäin käväisenkin aika rajoilla, jaksan pysyä valtaosin hyväntuulisena ja toimintakunnossa. Miettiä oikeudenmukaisuuden joustoa: Täällä pysyy järjissään paremmin, jos hyväksyy paikallisen tavan mukaisen kohtalonomaisen suhtautumisen ja ajattelee, että tuloerot nyt ovat realiteetti. (Mutta siihen en sentään pysty, että pitäisin meidän rupiamääriämme ansaittuina. Kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden elintasoero ei todellakaan ole ansaittua.) Mutta kun palaa kotimaahan, omaan toimintaympäristöönsä, jossa tuntuu luontevammalta pystyä tekemään asioille jotain - vaikkapa jo se, että tulee ymmärretyksi, kun puhuu, edes marginaalisesti - tuloerojen "realiteetti" on järkevää sulattaa ja siihen on hyvä suhtautua kriittisesti, ehkä vihaisestikin: siitä on oikeudenmukaisuus kaukana. Ja sitten toisaalta, toisinpäin - en jaksa tingata yhtä innokkaasti kuin moni muu travellaaja, koska minusta on ihan järkevää ja oikeudenmukaista, että meiltä länkkäreiltä roksautetaan white man tax vähän kaikesta. Meille viisikymmentä senttiä ei ole iso raha, mutta paikalliselle se on. Miellän tässä oikeudenmukaisuuden vähän päiväsakkoperiaatteen mukaisesti: esimerkiksi taksikyydin kuuluisikin kirpaista kukkaroa, koska on ekologisempaa kävellä tai pyöräillä tai mennä bussilla. Onneksi turisteja ei ole niin paljon, että asiakaspalvelijat voisivat alkaa väheksyä vakkariasiakkaita ja keskittyä turisteihin.

Olemme alkaneet käyttää korvatulppia kaupungilla kävellessä. Se helpottaa stressiä aika tavalla, kun kipukokemuksesta leikkautuu pois terävin kärki.

Elaintarha ja temppeleita

Normaalisti valtan elaintarhoja. Trivandrum (tai Thiruvananthapuram, huh, tai jotain sinnepain...) paljastuu kuitenkin sen verran ruuhkaisen ja ankean oloiseksi, etta menemme elaintarhaan. Siella ainakin luulisi olevan rauhallista. Elaintarhasuru virittyy samantyyppisista asioista kuin ennenkin vastaaissa paikoissa: yksinaan hakkiaan tai aluettaan asuvat laumaelaimet, selvasti havaittavat pakkoliikkeet, elinymparistojen silmiinpistava epasopivuus.

Tama tarha on taysin hammentava. Esimerkiksi haukkoja ja kotkia kokottaa aneemisesti hakeissaan ja saman lajin edustajia kaartelee niiden ylapuolella vapaana. Haikarat bondaavat antilooppien kanssa. Varikset ovat kehittaneet ajanvietteekseen kaurisratsastuksen. Kauriit ovat tulla tasta hulluiksi. Variksia tuntuu kiehtovan homman haasteellisuus. Kasittamattomin on silti emun hakki. Hakki on oikeastaan ruokintakatos, josta emu paasee laiduntaman laajempaan betonipihaan. Emulle on katettu poytaan porkkanakuutioita, kalaa ja jotain viljamossoa. Emu poimii porkkanapalat nokkaansa ja torkkii viljamossoa poydalta maahan, josta sen nappaavat varikset. (Varikset istuvat myos emun selassa.) Kaloihin se ei edes yrita koskea, koska pieni harmaa, semmoinen kissankokoinen, turkikas naatamainen elain, joka on joko joku naata tai kenties jonkinlainen mangusti, rohmuaa kalaa innokkaasti. Tama pieni otus joko syo kalan samantien tai jos emussa jokin hermostuttaa sita, se raahii kalan hampaissaan betonipihalle, jossa kotkat alkavat uhitella sille ja se luovuttaa saaliin kotkille. Meille, joille kaikki variksia lukuunottamatta on eksoottista, show on taysin kasittamaton. Tuijotamme emun ruokintaa ikuisuuden ja paikalliset tuijottavat tuijottamistaan tuijottamistamme.

Tuntuu turhalta nahda, miten kaunis kotka on suljettu pieneen hakkiin istumaan, kun samoja otuksia kaartelee ilmassa. Ehka linnut ovat loukkaantuneita. Toivottavasti. Ja kadelliset. Nekin on suljettu yksinaisyyteen.

Intialaiset miehet, joista suuri osa vaikuttaa aika empatiakyvyttomilta muuta kuin vertaisiaan kohtaan, tekevat useissa kohdin parastaan saikyttaakseen tai provosoidakseen elaimia. Kylteissa lukee, ettei elaimia saa kiusata eika hairita, mutta naemma saannot on tehty rikottaviksi. Sita katsellessa tulee pohjattoman surulliseksi. Ja elaimia katsellessa myos.

Jatkamme Trivandrumista Tamil Naduun. Ensin Maduraihin, nyt Tiruchirappalliin eli Trichyyn. Taalla rytmi on selvasti hitaampi. Paikalliset juhlivat pongalia, mutta sentaan aika hillitysti. jos sulkee silmat, ei siltikaan voi kuvitella olevansa sotatantereella, silla sodassa tuskin vislataan yhta paljon. Muuten kylla juhlintaan kuuluu rajayttelya siihen malliin, etta kotoinen uusi vuosi vaikuttaa hyvin kesylta. Minua kiinnostavat enemman rangolit kuin pauke, mutta selvasti pauke on paikallisista innostavampi elementti.

(Taalla tunnutaan muutenkin ajattelevan, etta mita kovempi meteli, pauke ja torventorotys, sen parempi. Se tuntuu hammentavalta ja valilla, kun on vasynyt, myos hetkittain raivostuttavalta. Se ei tunnu kehossa enaa vain aanena vaan kipuna korvien tienovilla, kipuna ja sita seuraavana pelkona seuraavasta vihlaisusta. En usko, etta taalla monellakaan voi olla kovin normaali kuulo. Ainakaan kaupungeissa.)

Olemme nyt kayneet muutamassa tarkeassa tamilitemppelissa, Meenakshi Ammanissa ja Rock Fortissa. Molemmissa on pistanyt silmaan se, miten eri tavalla hindulaisuudessa hahmottuu uskonto, uskonnollinen ja pyha. Tavallaan meininki on yhteisollista, mutta siita puuttuu hurmio silla tavalla kuin se on lasna vaikka joissain heratysliikkeissa tai kolmannen maailman kristillisissa yhteisoissa. Joukkiot maleksivat aika loysasti. Pyhatoissa voidaan pistaa piknik pystyyn tuosta noin vain. Ainoat hiljaisen ja keskittyneen oloiset ihmiset ovat lansimaisia tai temppelia hoitavia pappeja. Silloinkin kun uskovaiset tuovat uhrejaan jumalkuville tai vaatettavat tai mallaavat niita varijauhein ja oljyin, toiminnassa on hatainen, kiireinen rytmi. Ehka se liittyy vain pongaliin, en osaa arvioida. Mutta on jotenkin hilpeaa olla pitkaan paikallaan ja tarkkailla, miten ensin patsaat kiedotaan liinoihin ja tuhritaan oljyyn ja variin ja sitten tulee puolipukeinen mies sankoineen kuuraamaan patsaan puhtaaksi ja vie likaantuneet rasyt mennessaan. Ja kun se on puhdas, mummot melkein kauhistuvat, etta tuota ei ole kukaan mahmannyt, ja hyokkaavat patsaalle peittaakseen sen taas varitahnalla, ja joku kietaisee huivinsa patsaan kaulaan tai selkaan tai milloin mihinkin.

Huomenna temppelikiertely jatkuu. Vaikka hengellinen ja kenties henkinenkin anti jaa aika vahaiseksi temppelien suhteen, sen verran kaukana omat pyhan hetket ovat mistaan instituutioista, temppelien luona on paljon kiinnostavaa elamaa: pienia liskoja, rupikonnia, lepakkoja hallien katoissa nukkumassa, petolintuyhdyskuntia... temppelinorsuja nyt mainitsemattakaan.

Yllattaen melkein parhaat kontaktit taalla ovat lasten kanssa. Lapset eivat myy mitaan. Ja vaikka jutustelu jaa usein vahaiseksi, informaatiota vaihtuu hyvassa hengessa. Lapset hymyilevat uteliaasti ja tulevat esittaytymaan ja niin juttu alkaa luistaa. Joskus kommunikaation luontevuus hamaa tai sitten auttaa nakemaan jotain olennaista. Neljatoistavuotias tytto kysyy meilta lasten leikkipuistossa, miksi me emme leiki. Kiipeile, laske liukumakea ja niin edelleen. Se on hyva kysymys.

Paljon kysymyksia taalla kylla nousee, mutta ne taitavat valtaosin koskea sita kaikkea vierasta, jonka joutuu kohtaamaan. (Usein se tuntuu joutumiselta vaikka tanne on tultu omasta tahdosta ja paatos pysya reitilla on myos oma.) Menee varmasti jonkin aikaa ennen kuin kysymykset kaantyvat nurinniskoin. Mutta niin niille lopulta kay. On vain jaksettava odottaa.

Kuten haukka

Jossain ammoin läpi kahlaamassani ympäristöestetiikan opuksessa harmiteltiin sitä, miten teknoympäristössä ihminen kadottaa monia luontoja, monia tapoja olla ja elää, monia adjektiiveja. Miten kaupunkilainen esimerkiksi ymmärtää tammen luonnon? Tai haukan luonnon?

Puista tiedän jotakin, ainakin niistä puista, joiden lähellä asun. Tiedän niiden tuoksun, niiden siementen putoamistavan, niiden lehtien putoamistavan ja ruskavärit, niiden kukinnot. Tiedän, miltä ne näyttävät alastomina ja miten jotkut kesäisin loistokkaat puut vaikuttavat talvisin pystyyn lumeen tökätyiltä valtavilta risuluudilta. Mutta haukat: en ole seurannut haukkoja tarpeeksi. Olen nuorena nähnyt haukan muutaman kerran, kerran hevosen selästä, se on yksi parhaita nuoruuden muistojani, hevosen kyljet paljaita reisiä vasten täynnä lämmintä liikettä, mutainen tie ja haukka kaislikon yllä, lepikon varjot, ja kerran ilman hevosta.

Tullessamme Varkalaan odotan lähinnä rentoutumista rannalla biksoissa. En odota haukkoja. Enkä delfiinejäkään. Olen vähän pettynyt, kun emme näe delfiinejä Kochissa, jossa niitä pitäisi olla helppoa nähdä lautalla matkustaessa. Mutta lautalle pitäisi tunkea kyynärpäillä sohien, jos mielisi ikkunapaikalle. Odotamme lempeinä ja tungeksimatta ja joudumme käytäväpaikoille. Se on valinta eikä siten harmita. Joskus toivoisi hetken aikaa olevansa joku toinen tai toisenlainen, mutta sekuntin murto-osassakin muistaa, ettei se hyödytä mitään. Toive on liian ohut ja perimmäisten arvojen vastainen. Lopulta ei halua kuvitella sellaista itseä, joka panee menemään kyynärpäät teroitettuina, delfiinejä tai ei.

Mutta haukat ja delfiinit me saamme, pyytämättä ja odottamatta. Makaamme rannalla ja katselemme lintujen siluetteja korkeuksissa. (Kun aurinko on punerva möllör jo melkein meressä ja kuu on kapea irvikissan hymy taivaalla, siluettien katseleminen ei häikäise samalla tavalla kuin keskellä päivää.) Mitä lintuja nuo ovat...? Voisivatko ne...? Katson tarkemmin. Nämä eivät ole haikaroita, variksia, lokkeja, albatrosseja. Ei. Nämä näyttävät haukoilta. Mutta voiko yläpuolella kaarrella todella kaksikymmentä tai enemmänkin haukkaa? Lopulta päätämme, että nämä ovat haukkoja. Myöhemmin, kielekkeen päällä kahvilassa mutakakkua ja inkiväärisitruunahauduketta nauttiessamme, saamme todeta olleemme aivan oikeassa. Haukkojahan nämä, bramiinihaukkoja. Niitä leijailee useissa kerroksissa. Pienimmät ovat melkein täpliä ja suurimmat suhahtavat äänettömästi ohi terassin ja polun, muutaman metrin päästä. On mahdotonta kuvata, miten mittava tällainen näytelmä on. Yritän kuitenkin: Kuvittele jyrkänne, joka putoaa valtamereen. Kuvittele kahvilan terassi jyrkänteen laidalle. Kuvittele haukkoja samaan tasoon. Kymmenen metriä ylemmäs. Viisikymmentä metriä ylemmäs. Sata metriä ylemmäs. Kuinka ylhäällä ylimmät ovat? En tiedä, mutta ne ovat miltei pisteitä enää. Haukat ja niiden liito selventävät taivaan syvyyttä. Ei ole kyse vain sinisestä pinkopahvista, joka kupertuu ylle. Yllä on mittava avaruus, yhtä kutkuttava kuin valtamerten haudat.

Seurattuamme haukkoja koko päivän alan ymmärtää vähän siitä, mitä haukan luonnolla voitaisiin tarkoittaa. Millaista voisi olla haukkamainen tarkkaavaisuus tai liiketottumusten varasto. Odottaako tällaista näkevänsä silloin, kun ajattelee lepäävänsä bikineissä rannalla pari päivää ja välillä syövänsä vähän lounasta? Ei. Elämyksiä ei voi tilata. Menetän sydämeni tälle paikalle totaalisesti. Entä sitten vaikka täällä onkin hippivaatekauppoja ja ruotsalaisturisteja enemmän kuin sydämen kyllyydeltä. En ole missään nähnyt tällaista haukkarunsautta. En ollut kuvitellut sellaista olevan olemassakaan.

Kummallisinta on, miten useimmat jyrkänteellä lounastajat eivät näytä huomaavan haukkoja juuri mitenkään. Tai delfiinejä. Näemme nekin. En tiedä, huomaisinko ne itse, mutta Fauni kysyy, mitä nuo mustat ovat, jotka pilkahtavat kaaressa esiin meren kimmellyksestä ja sukeltavat sitten takaisin. Tuijotamme ja toteamme katselevamme delfiineitä. Villejä olentoja, jotka puhuvat tai pikemmin narahtelevat, naksuvat ja laulavat kieltä, joilla on toisilleen nimi ja jotka osaavat auttaa toisiaan ja jopa toislajisiakin, mutta myös joukkoraiskata ja saalistaa hyvin tehokkasti. Ne telmivät valtameressä.

Illalla istumme rannalla pitkään. Aurinko painuu mereen. Veden pinta hohtaa kullankeltaisena, aallontaitteessa vihreänharmaa pilkahtaa esiin ja taittuu valkoiseksi vaahdoksi. Uimarit hyppäävät monimetrisen aallon sisään. Rannalta näkee, kuinka aalto imaisee heidän kehonsa ja nostaa ne hetkeksi vesipatsaassaan pystysuoraan kohti taivasta ennen kuin sortuu valkoiseksi kuohuksi, josta mustat päät äkisti pulpahtavat esiin, muu keho piilossa ilmakuplista läpinäkymättömäksi käyneessä nesteessä. Haukat kaartavat, kaartavat, kaartavat jyrkänteen luona, jyrkänteen päällä palmuviidakko piilottaa ravintolat ja kahvilat kunnes valot äkisti syttyvät ja värittävät mustaa viidakon reunaa. Leijonanväriset sileäkarvaiset koiranpennut ovat sammuneet kesken leikkien.

Huomenna heräämme hindutemppelin viekoitteleviin lauluihin kuten ennenkin. Ehkä näemme taas takapihan puutarhassa aamiaisella mustarastaan näköisen linnun, jolla on leveä keltainen kajalviiva. Sitten pakkaamme laukut ja lähdemme. Luulen, että palaan tänne vielä, aivan kuten kuvittelen palaavani myös Positanoon ja Amorgokselle. Jotain samaa näissä on. Hiljaisuus ja pudotus mereen. Valo, ihmeellisen kaunis valo ja horisontin katoaminen taivaan ja meren sulautuessa yhteen hehkuvassa meriusvassa. Ja silti nämä kaikki eroavat toisistaan. Positano on pikkusievä ja kukkiva, pastellivärinen, viimeistelty. Amorgos on uskomattoman karu. Varkala viidakkoa, ja kun jyrkänteelle kääntää selkänsä, nopeasti kyhättyä lomakylää ja sitten roskaista intialaistaajamaa.

Hullua varmuutta, tuo varmuus paluusta.

Riskienhallintaa jne.

Riskienhallinta on yksi seikka, jota tulee miettineeksi Intiassa paljon terävämmin kuin Suomessa. Aika monet perustoimenpiteet kuten paikasta toiseen liikkuminen, syöminen ja jossakin nukkuminen nimittäin tuntuvat sisältävän käsinkosketeltavia riskejä.

Intialainen liikenne lienee pieni shokki jokaiselle tänne saapuvalle. Siitä huolimatta sen virtaan on vain sukellettava kulkuneuvoitta tai ilman. Usein "ilman" tuntuu turvallisemmalta vaihtoehdolta. Silloin voi sentään säädellä sitä, kuinka ahtaaseen rakoon itsensä tunkee. Autoriksat tuntuvat kuitenkin sen verran huterilta ja kiikkeriltä kavereilta, että törmäyskurssilla melkein minkä vaan kanssa ne taitavat kärsiä matkustajineen. Mutta vaikka liikenne on, mitä on, mylvivä hullunmylly, jossa moottoritiellä u-käännöksen tekeminen ja vastasuuntaan ajaminen ei ole mitenkään erityistä tai pahkesuttavaa, emme ihme kyllä ole nähneet vielä yhtään kolaria. Läheltä piti -tilanteita kyllä on nähty. Äkkijarrutuksissa on saanut pitää laukuistaan kiinni, etteivät ne sinkoa tielle töröhirviön hampaisiin. Koska riskit eivät oikein ole "hallittavissa", ne on vain hyväksyttävä ja sitten käyttäydyttävä ikään kuin niitä ei olisikaan. Se osoittautuu yllättävän helpoksi. Jotenkin ehkä liikenne on jo niin absurdi kaaos, että on helppoa ottaa lehmämäisen itsepäinen asenne ja vain kävellä kadun poikki sillä kehonkielellä, että minä kyllä menen nyt ja tehän hemmetti väistätte. Naudat käyttävät tätä tekniikkaa. Ne tosin ovat pyhiä ja me emme. Mutta toistaiseksi olemme säästyneet.

Olenkohan muistanut kertoa liikuttavasta naudasta, joka hetken oikein pahaa liikennepuuroa levollisesti silmäiltyään nytkähti laiskaan käyntiin ja luovi autojen väliin mylväisten säännöllisin väliajoin? Sillä oli selkeä käsitys siitä, että intialaisen liikennekulttuurin keskeinen viestintäväline on tööttäys. Sen kummempia sääntöjä, suuntamerkkejä tai muuta ei tarvita. Mutta ääntä on päästeltävä!

Syöminen lakkasi tuntumasta riskiltä melko pian. Ensimmäiset päivät olin vähän varpaillani ja pidin tiukasti kiinni pulloveden vaatimuksesta. Aika pian kuitenkin höllyin tuorepuristetuille hedelmämehuille, ja kun ne kerran tarjotaan samoista laseista kuin ravintoloiden kannuissa tarjoilema puhdistettu vesikin, myös kannuvedelle. Ehkä tämä on virhe, joka vielä kostautuu raskaasti, mutta toistaiseksi näillä eväillä on matkattu kuukausi ilman kummankaan ripulia. Pientä vatsanväännettä on ollut ehkä kerran tai kaksi, mutta tosiaan, meikäläisen vatsa tapaa rututa tuon verran Suomessakin. Salaattia ja tuorevihanneksiakin olen syönyt melkein päivittäin. Jos olen paikassa, jossa on paljon länsituristeja, ja löydän jonkun länkkärin pitämän ravintolan, olen uskaltanut syödä siellä salaatin (joka harvemmin on siis salaatista, yleensä se on tomaattia ja kaalia ja kurkkua ja porkkanaa suikaleina). Ja kun itse ensin pesee kraanavedellä, sitten kuivaa ja kuorii ja viimeiseksi vielä huuhtoo juomavedellä vihannekset, tuntuu proseduuri aika turvalliselta. Täällä myös tulisi hulluksi, jos uskaltautuisi syömään pelkät ruoan kuumennetut osiot. Tarkoitan: usein maku tulee chutneyn tai pikkelsin muodossa. Eikä sitä kuumenneta.

Luen nyt toista kotoa saakka mukaan rahtaamaani matkakirjaa, Matti Rämön kertomusta Polkupyörällä Intiassa. Sitä lukiessa tunnen syvää helpotusta siitä, etten ole keksinyt lähteä tänne pyörälomalle. Ja hämmennystä, sillä setä tuntuu juovan pelkkää cokista ja syövän ensin rusinamantelia, energiapatukoita, omenia ja banaania sekä pääruokana paahtoleipiä ketsupilla ja sitten uskaltautuvan melkein itsekin hurjapäisyyttään ihmetellen tilaamaan riisiä ja linssipataa. Samaa ruokaa aamu, päivä ja ilta toisensa jälkeen! Ehkä tämä on riskienhallintaa ja meidän toimintamme taas riskienhyväksyntää? Olen aina kuvitellut itseni jotenkin hieman ärsyttävän turvallisuushakuiseksi olennoksi, mutta toisen paljon tiukemman kontrollin havaitseminen saa ajattelemaan, että kenties sittenkin omasta kontrollihakuisuudesta löytyy aika paljon joustovaraa.

Nukkuminenkin sisältää riskejä. Yöllä vaanivat malariahyönteiset. Olemme nyt edenneet varsinaisen malariariskialueen ulkopuolelle ja lakanneet syömästä estolääkitystä. Silti täälläkin voi huonolla tuurilla saada malarian. Hyttyset levittävät myös muita vakavia tarttuvia tauteja, kuten dengue-kuumetta ja japanin aivokuumetta, johon minulla on rokotesuoja mutta Faunilla ei. (Matkamme loppupuolella palaamme uudestaan alueelle, jolla vallitsee kohonnut malariariski, joskaan ei sentään samaa antibioottiresistenttiä malariaa kuin Pohjois-Goalla. Reittimme nimittäin muuttui yllättäen, ja sen seurauksena meillä on tosiaan tiedossa yksi malariamaaseutukohde. Sen päiviksi on juuri ja juuri malariatabletit, mutta niitähän pitäisi syödä viikko alueelta poistumisen jälkeenkin. Mutta ehkä täsmätableteistakin on jotain iloa... tai sitten pitää vaappua lääkäriin kinuamaan doksisykliinikuuria. Malaronea ei täällä nimittäin myydä ollenkaan. Tätä pitää vielä puntaroida ja tutkailla epideemisiä tilastoja.) Olemme koettaneet valita verkotettuja hotelleja, koska vaikka meillä on hyvät permetriinikäsitellyt verkot, on käynyt selväksi, ettei Fauni oikein osaa nukkua verkon alla. Ilmastointi ei tule kysymykseenkään, se vain hankaloittaa ilmastoon sopeutumista Faunilla ja minut taas saa flunssaan. Ja tuuletin puolestaan estää minun nukahtamisen. Siispä tiivis, verkotettu hotelli olkoon ratkaisu! Tämäkin hotelli, jossa nyt asumme, mainostaa verkotettuja huoneita. Sekä tässä että edellisessä oli sama ongelma: avointen ikkunoiden eteen on kyllä niitattu verkot, mutta ne on niitattu kiinni vain yläpäästään ja sieltäkin harvakseltaan. Alareuna liehuu tuulen mukana eestaas miten sattuu. Ensimmäinen toimenpide verkotettuun hotelliin tullessa näyttääkin olevan säännönmukaisesti leveän teipin esiinkaivaminen ja verkon huolellinen kiinnitys ikkunanpuitteisiin. Korkeissa hotelleissa tätä ongelmaa ei olisi, maanpinnassahan hyttyset viihtyvät, mutta olemme enimmäkseen asuneet pienissä majataloissa ja nytkin siis maantasossa.

Luteita emme ole missään nähneet. Olin valmistautunut siihenkin mielessäni, mutta toistaiseksi turhaan. Torakoitakin olemme nähneet vain kahdessa paikassa. Eilen näimme täällä mitä mahtavimman torakan. Se on semmoinen ehkä nelisen senttiä pitkä ruumiiltaan. Kuori on sievä, kapea ovaali. Torakka on kauniin suklaanruskea ja sen niskassa kulkee oranssihtava raita. Kun katselimme sitä, se kiinnostui siitä heti. Se kääntyi puolittain meitä päin ja saimme nähdä, ettei sen pää ole kaulatta kiinni selkäpanssarissa vaan että sillä on joustava, panssaroitu kaula, jonka varassa se totisesti voi kääntää päätään. Tässä vaiheessa kävin epäröiväksi, saattoiko kyseessä sittenkään olla TORAKKA. Tuijottelimme toisiamme hetken, sitten eläin äkisti ponnisti ilmaan ja surahti lentoon toiselle puolen huonetta ja kipitti verhon taa. Kohtaaminen sai sen jollakin tapaa levottomaksi, koska se surahteli huoneen poikki vielä muutaman kerran. Hotellinpitäjä istui siinä ihan vieressä, joten menimme kysymään häneltä, tietäisikö hän ehkä tämän jännittävän ja kiinnostavan eläimen nimen. Hotellinpitäjä harmistui, kiroili ja ilmoitti, että torakka se on ja että se pitää tappaa. Eikö sen kuitenkin voisi vain ottaa kiinni ja heittää ulos, Fauni pyysi. Hotellinpitäjä mulkaisi häntä tuskastuneen näköisenä, kaappasi pienen muoviämpärin ja alkoi jahdata jättitorakkaa, joka paljastui paitsi taitavaksi lentäjäksi, myös oikein vikkeläksi juoksijaksi. Selvästi se tiesi, että se aiottiin tappaa ja kuka sen aikoi tappaa. Se pinkoi valtavaa vauhtia mutkitellen huonekalujen välistä, surahti maton alle ja toiselta puolen taas ulos, katosi suuren pöydän alle eikä sitä sitten enää löytynyt hotellinpitäjän harmistukseksi. Me taas olimme tyytyväiset hienon suuren torakan säästyttyä.

Tänään on viimeinen lepopäivä rannalla. Eilinen on ehtinyt jo tehdä hyvää. Täällä saa vieläpä olla rauhassa kaupustelijoilta. Eikä tarvitse ottaa aurinkotuolia vaan voi levittää viltin maahan ja nukkua siinä.

Keralassa

Monet ovat maininneet Intiasta etukäteen, että täällä on kauhean kuuma ja ruoka on liian tulista. Matkan aikana olen saanut huvittua siitä, miten erilailla kehot asian kokevat. Minua on nimittäin palellut öisin aina sinne saakka kun saavuimme Keralaan. Täällä yölläkin lämpötila pysyttelee 25 asteen yläpuolella, joten paleleminen on lakannut. Tosin en edelleenkään tule öisin toimeen ilman peittoa tai yöpaitaa. Ruoan tulisuudesta en ole myöskään vakuuttunut. Ehkä viisi kuudesta saamastamme ruoasta on synnyttänyt vienon toiveen siitä, että pyyntöihimme tulisesta ja mausteisesta ruoasta vastattaisiin. Ja se yksi kuudesosa on ollut oikein hyvää ja sopivasti maustettua. No okei, tietysti me käytämme kotonakin kokkauksessa habanerochiliä... mutta silti.

Hauskuus lisääntyy päivä päivältä, kun kokemusten absurditeetti tuntuu ylittävän kaikki rajat. Osa ihmisistä, jotka kohtaamme, nauraa hihittelee hassunkurisuudellemme ihan suoraan. Mutta se on ystävällistä naurua. Paikallisten uteliasta kiinnostusta on myös helppo ymmärtää. Usein se ilmenee vain vaivihkaisena vilkuiluna ja ujona hymynä, mutta sitten kun hymyilee takaisin ja tervehtii, jopa hymy leviää toisen kasvoille. Vähän hassua kyllä, kun kaikki haluavat aina tietää etunimen ja mistä oikein olemme kotoisin. Kun kuitenkin maantieto on miten kuten hallussa. Suomea koetetaan sijoittaa milloin Etelä-Amerikkaan, milloin Lähi-Itään. Ja etunimemme ovat niin kummallisia, etteivät he ole aiemmin semmoisia kuulleetkaan.

Rautatieaseman light pure veg refreshment facilityksi oivaltavasti nimetyssä instituutiossa (no jaa, en nyt varsinaisesti kuvaisi upporasvatuotteita kevyiksi...) pöytäämme istahtaa kaksi hauskaa tyyppiä; keralalainen sosiaalityöntekijäksi opiskeleva nainen ja Espanjan vuoristoseudulla jo kymmenisen vuotta asunut brittimies, joka työkseen hoitaa ja vuokraa muuleja vuoristokuljetuksiin. He käyvät lähinnä kahdestaan back to nature ja omavarainen elämä -keskustelun. Mainitsen lyhyesti viljeleväni minäkin luomuna ja vegaanisesti Helsingissä vuokratilkulla. Se on vain niin toisenlaista kuin Espanjassa tai täällä. "Milloin te voitte Suomessa oikein kylvää?" tiedustelee britti. "Varmaan vasta joskus huhtikuun puolivälissä?" Pyörittelen päätäni ja kerron realistisen kasvukausiodotteen Helsingin seudulle. Pöytäseura näyttää hämmästyneeltä. Suomessa omavaraisuudessa on kieltämättä enemmän hampaidenkiristämisen makua!

Kollam, jota matkaopas kuvaa uneliaaksi pikkukaupungiksi (kaupunki on lähemmäs Helsingin kokoinen), paljastuu liikennettä villisti töröäväksi. Yhtä hurjaa trafiikkia on nähty tähän mennessä vain Mumbaissa. Pöllämystyneinä toteamme, että onneksi olemme täällä vain yhden yön - ja senkin oikeastaan sen vuoksi, että ehdimme aamulla ennen yhdeksää satamaan ja mukaan kanoottiretkelle halki vehreyden, kanaverkostojen, toivottavasti myös hiljaisuuden. (Jokin minussa kieltäytyy uskomasta tuohon hiljaisuuteen.) Tämä on toinen kerta, kun matkaoppaalle tekisi mieli antaa kirpakkaa palautetta kummallisesta luonnehdinnasta. Malpe Beach oli ensimmäinen.

Malpe Beach on Udupin ranta, ja sitä kuvattiin sanoin "laid-back fisherman village beach", jossa voi kuunnella aaltojen kohinaa. Matkasimme sinne riksalla lukemista laukussa ja varmuuden vuoksi biksat vaatteiden alla, "vain olemisen" toivossa. Rantaa kohti oli loppumetreillä vaikeaa päästä, sillä äkisti uneliaan rauhallisen Udupin jälkeen olimme keskellä tulvehtivaa ihmismassaa, joka velloi sekasortoisesti rannalle päätyvällä kujalla, jota reunustivat erilaiset rihkamakauppiaat ja katukeittiöt. Talidomidi- tai muut vastaavat vammautuneet pyörivät väkijoukon läpi. (He todella liikkuvat pyörien, koska raajoja ei ole tai ne ovat kämmenen kokoiset tyngät. Kerjuukupissa on kahva, johon hampaat pureutuvat.) Albiinoperheet olivat niin ikään kerjuulla. (Täällä näkee uskomattoman paljon albiinoja.) Väkijoukkoa houkuttivat niin mantsurialainen kukkakaali kuin muoviset tekokukat, ceedeet, keittiötarvikkeet. (Keittiötarvikkeita on muuten KAIKKIALLA ihan älyttömästi kaupan, aina katukojuista deluxe-tyylisiin parhaan kauppapaikan myymälöihin vilkkuvaloineen, joulupukkeineen ja univormuasuisine ovimiehineen. Arvoitukseksi jää, kuka tarvitsee elinaikanaan semmoisia määriä muovisia ämpäreitä, jalkapesukaukaloita, vauvanammeita, pyykkikoreja jne.) Riksa kysyi, käykö jos hän jättääkin meidät jo tähän, ja tartuimme tarjoukseen kiitollisina (tuntui törkeältä mennä torvi soiden väkijoukon halki). Ja niin sitten jalkauduimme Malpe Beachille väkijoukon vuoksessa.

Rannalla oli aivan hyvät perusfasiliteetit millä tahansa mittapuulla, mm. maksullinen wc ja suihku. Rantavahti partioi tärkeän näköisenä pamppu lonkalla ja huomatessaan meidän ihmettelevän kuraisia marmoripenkkejä hän tuli ystävällisesti pyyhkimään penkin istumapuhtaaksi rätillä. Ranta oli kaunis, hiekka valkeaa, meri huokaili jossain metelin tuolla puolen. Sillä ei sitä kuullut. Ranta oli kuhisevan mustana ihmisistä. Väkijoukko lähinnä seisoskeli, hyödynsi rannalle rakennetun huvipuiston laitteita (jokaisessa laitteessa raikui oma poppisbiisinsä), kenties kuunteli kaiuttimista älyttömän kovalla rannalle vuotavaa puhetta, joka muistutti äänenpainoiltaan osin messuamista, osin urheiluselostusta. Meri oli houkutellut aaltoihinsa muutaman uimarin, lähinnä miehiä uima- tai alushoususillaan, ja sitten muutaman naisen sareissaan tai salwareissaan. Kävelimme väkijoukon hullunmyllystä ja kaiuttimien pajatuksesta hieman syrjemmäs ja kohtasimme toverimme, samat pienet ravut kuin Goallakin. Myös haikarat viihtyivät siinä, missä oli vähän väljempää. Ja kaiken järjen vastaisesti rannan hulabaloon yläpuolella kaarteli muutamia haukkoja. Ranta haisi. Ensin ajattelimme pökäleitä vedenrajassa kenties kulkukoirien tekosiksi, mutta kun pökäleet harvenivat samaa tahtia joukkojen kanssa, ja kulkukoirat eivät, päädyimme toisenlaiseen hypoteesiin. Se sai ikävän vahvistuksensa syrjemmällä vietetyn raputarkkailun jälkeen, kun Fauni yritti maksullisen vessan miestenpuolelle. Hänelle viitottiin vain pisuaareja, mutta hän pysyi kovana, koska pisuaari ei sovi yhteen ulostamisen kanssa. Niinpä sitten huoahtaen ja silmiä teatraalisesti pyöritellen hänet vietiin naisten puolelle. Miehille oli jostain syystä rakennettu pelkät pisuaarit. Kun arvioi väkimäärää ja etenkin miesten osuutta siitä (selkeä enemmistö), on itse asiassa pieni ihme, että paskaa oli niinkin vähän.

Sinnittelimme Malpe Beachilla joitain tunteja, mutta ei siellä kyllä voinut lukea. Istuimme hetken hiekalla rapuja tarkkaillen, mutta sitten joku sytytti lähellemme nuotion, jossa poltti pistävänhajuista muoviroskaa, ja pakenimme mustaa savua ja katkua. Ihmettelimme rannalle hylättyjen sandaalien, lasipullojen, muovipullojen, vaatteiden jne. määrää. Kun kävelimme poispäin rannalta etsien riksaa tai bussia takaisin kaupunkiin, meille vasta selvisi rantakadun markkinoiden todellinen laajuus: rihkamakojuja riitti silmänkantamattomiin. Tunsin viiltävää onnea jättäessäni Malpe Beachin taakse.

Roskat ja roskaaminen on yksi seikka, joka täällä ihmetyttää. Malpe Beachin tapaisessa paikassa sen vielä jotenkin ymmärtää: siellä ei juuri ollut julkisia roskiksia. Mutta olemme monesti nähneet, miten paikoissa, joissa on taajaan roskiksia - rautatieasemat, Fort Kochin rannan kävelykatu - ihmiset käyttäytyvät ikään kuin olisivat sokeita tarjotulle tilaisuudelle pitää ympäristöä siistimpänä. Margaon asemalla näimme senkin, miten nainen kulki chaikuppinsa kanssa roskapöntön ohi, mutta sen sijaan, että olisi vipannut kämmenellään viisitoista senttiä vasemmalle, hän heittikin kertakäyttökuppinsa suurieleisesti raidekuiluun. Junaradat tärkeiden risteysasemien jälkeen ovat kauheaa katsottavaa. Tärkeiltä risteysasemilta nimittäin nousee vaunuun erilaisten eväiden myyjiä. Osan myymät välipalat ovat sentään maatuvilla pahvilautasilla, mutta suurin osa kaupustelee foliorasiaan tai muoviin pakattuja tuotteita. Koska junissa ei ole roskiksia ja tilaa on vähän, ihmiset sitten heittävät ikkunasta ulos nämä pakkaukset heti sisällöt syötyään. Sitä on vaikeaa käsittää, etenkin kun on nähnyt, että junanraiteiden vierustakin siivoaa joku työkseen työvälineinään hieman säälittävät rikkalapio ja risuluuta. Eikö olisi helpompaa palkata tämä ihminen kiertämään vaunuja jätesäkin kanssa kuin riipiä roskia yksitellen pöheiköstä? Ehkäpä ei.

Junavaunuissa toimii kyllä yhdenlainen siivoussysteemi: kerjäläiset. Jotkut heistä ovat huomanneet, että matkustajat antavat mieluummin rahaa palkkioksi kuin almuksi. Niinpä he tulevat junaan suuren kostean pyyhkeen kanssa ja luuttuavat tieltään roskia kohti vaunun ovea keräten samalla kolikkoja työstään. Taitaa silti käydä niin, että vaunun oven kohdalla roskat työntäistään liehuvaan ilmavirtaan ja leijailemaan ympäri pengerrystä. Toinen siivoussysteemi ovat hiiret. Olen nyt joka ikisellä sleepervaunussa tehdyllä taipaleella bongannut ainakin yhden hiiren. Kaipa juna on hiirelle ihan hyvä paikka. Ruoanmuruja riittää eikä luontaisia vihollisia juuri vaani. Täällä kukaan ei hetkahda hiirestä. Ei edes se kerjäläinen, joka työntelee roskia lattialla kontallaan melkoiselle hiirikuumeen riskille altistuen. Jos täällä nyt on hiirikuumetta.

Joissain travellaajablogeissa, joita olen lueskellut matkan alle, näitä Keralan kaupunkeja haukuttiin sen takia, että matkustajat olivat nähneet niissä hiiriä ja rottia. Kuinka kummallista. Tarkoitan: kyllähän esimerkiksi Helsingissä, jossa sentään jätehuolto toimii täpsäkästi, arvellaan olevan rottia suunnilleen asukasmäärän verran. Jos liikkuu öisin ja vielä paremmin, öisin ja pyörällä, ja pitää silmät auki pikku yksityiskohdille, niitä myös näkee. Etenkin jos tietää, mistä etsiä. Snägärien roskisten liepeet ovat yksi suosikkipaikka. Täällä rotan näkee tietysti paljon helpommin. Mätänevää ainesta makaa joka puolella, rotalle on pöytä katettuna kaikkialla kaupungissa. Rotta puolestaan on variksen ja haukan ruokaa. Ei ehkä ihme, että haukkoja on monessa paikassa.

Myöhemmin:

Kollamista tosiaan paljastuu hiljainenkin puoli. Sunnuntai-iltapäivänä kadut ovat jokseenkin autiot. Se johtuu siitä, että paikka on selvästi hyvin kaupallisesti orientoitunut. Pieniä nyrkkipajoja ja myymälöitä jatkuu korttelikaupalla. Paitsi että ne ovat kiinni. Basaarialueella kävelee vastaamme lähinnä vain yksi länsimainen tyttö, joka virnistää: joku toinenkin on väärässä paikassa väärään aikaan. No, aika on väärä vain tietysti siinä mielessä, ettei näe tämän monisatavuotisen tärkeän kauppakorttelin toimintaa. Rauhallistahan siinä on kävellä.

Myös takavedet paljastuvat rauhalliseksi, hiljaiseksi alueeksi. Itse asiassa siellä on niin hiljaista ensimmäistä kertaa sitten Morjimista lähdön, että huomaan haluttomuuteni sanoa mitään ääneen. Niinpä kun livumme paikallisen äijän sauvomassa ruuhessa kapeita kanavia pitkin kookospalmujen reunustamien katkarapufarmien, lehmälaitumien, veneverstaiden ja maalaistalojen ohitse ja näen taivaalla kaartelevan haukan tai palmunlehvällä sulkiaan lepakkomaisessa asennossa kuivattelevan merimetson tai värikkään perhostoukan, korkeintaan kuiskaan, enimmäkseen vain tuuppaan Faunia kevyesti kylkeen ja osoitan sormella.

En oikein osaa sanoa, mikä maalaisretkessä hämmentää eniten. Ehkä se, että ruuhi on mittasuhteiltaan ja jopa kokoamistekniikaltaan niin samanlainen kuin ukin ruuhi Savossa oli. Heti sen nähdessäni tiedän, millaista sitä olisi liikutella järvissä ja kanavissa. Painavassa puuruuhessa voi aivan hyvin seistäkin pelkäämättä kippaamista. Ukki valitsi mieluummin ruuhen aktiivisen huoltamisen kuin muoviveneen kirot. Äkkiä huomaan olevani siitä kiitollinen: ymmärrän jotakin kulkuneuvosta, jolla liikumme. Muutenkin monet seikat tuovat taas mieleen lapsuuden kesät. Kuumankostea ilma on samantuntuinen kuin kesäpäivä Savossa ennen ukkosta (miinus painostavuus). Paitsi että täällä ei ukkosta tietenkään tule vaan ihana kuuma vain jatkuu ja jatkuu! Myös kyläläisten tarjoama ruuhiretken ohjelma on vähän samantyyppinen kuin muistan lapsuuden retkiltä isovanhempien kanssa: juomataukoja on usein ja silloin jalkaudutaan mieluiten maihin tyystin. Katselemme hetken veneentekijöitä työssään sekä näytösluontoisesti punottavaa kookosköyttä. Tunnen itseni vähän paatuneeksi, kun en osaa yhtyä toisten vilpittömään hämmennykseen siitä, miten köysi syntyy irrallisista kuituhuituvista. Mutta minä nyt olen tehnyt samaa touhua isoäidin kanssa pienenä, tehnyt narua. Joskus montakin tuntia päivässä. Osaisin unissanikin tehdä narua kuidusta. Olen vähän pahoillani siitä, ettei meille näytetä kookoskuidun käsittelyn kaikkia vaiheita: liotusaltaita, kalttaamista, kuidun karstaamista... olisi hauskaa nähdä, ovatko kuidun käsittelyn välineet identtiset kotimaan välineiden kanssa.

Joka tapauksessa ruuhiretki on joka pennin väärti. Ihana hiljaisuus, ihana vihreä, ihanat kanavat. Täällä kanavat eivät haise kuten suuremmissa kaupungeissa, joissa ne näyttävät toimivan myös pisuaareina ja roskiksina.

Ruuhiretken jälkeen matkustamme junalla Varkalan rannalle, koska täällä voi rentoutua rantsulla pari päivää. Se on ehkä ihan tarpeen, koska matkan aikana ei ole ehditty kokea vielä yhtään päivää, jolloin olisi voinut vain lepuuttaa terveenä koko päivän. Aina rannan lähellä ollessamme joko jompikumpi on ollut sairas tai rannalla ei ole voinut levätä tai minulla on ollut hierontakurssi. Nyt kaiken pitäisi olla hetken kohdallaan. Varkala on täynnä hippivaatekojuja ja ruotsalaisia. Kuten hotellinpitäjä sanoo, jos sulkisi silmänsä, ei koskaan voisi arvata olevansa missään muualla kuin Ruotsissa. Se on hieman hämmentävää. (Saman ilmiön kohtasimme kesällä Kreikan vähemmin matkatuilla saarilla.) Jyrkänteenreunan ravintola- ja kauppastripillä ei juuri intialaisia näy, paitsi myymässä ja tarjoilemassa. Tähän meininkiin pitkästyisi epäilemättä muutaman päivän jälkeen. Mutta muutaman päivän tämä saattaa olla juuri se pysähtyminen, jota nyt kaivataan. Että voi vain maata rannalla kirjaa lukien, tai hotellin riippumatossa kiikkuen, torkuskella ja latautua seuraavaa rutistusta varten: Tamil Nadun temppelikaupunkeja on kuvattu valtaviksi kuhiseviksi muurahaiskeoiksi, joissa ei saa hetken rauhaa ja joiden liikenne on karmeaa. Tuntuu hyvältä, että voi kävellä pari päivää pelkäämättä kaiken aikaa jonkun töytäisevän ajoneuvollaan päälle. Läheltä piti -tilanteita on ollut muutamia, niin jalan liikkuessa kuin riksallakin. Eihän täällä mitään liikennesääntöjä noudateta. Kyynärpäätaktiikka on se, minkä mukaan mennään. Toisaalta sitä on myös helppo soveltaa: sen kun painaa liikenteen keskelle lehmämäisellä järkkymättömyydellä ja pitää linjan, niin riksat ja autot väistävät pohkeet sentin päästä.

Tuntuu kummalliselta kävellä rannan kävelykatua. Ja nähdä taas pitkästä aikaa kolttuja, joita voisi käyttää. Siinäkin on nyt pakko ryhdistäytyä. On nimittäin käynyt ilmi, ettei muutama koltuistani, jotka olin ottanut kotoa mukaan siveysaspektia painottaen, olekaan paikallisen mittapuun mukaan lainkaan siveitä. En jaksa sitä tuijotusta. Mutta ei-turistoineista intialaiskaupungeista on myös vaikeaa löytää sellaisia vaatteita, joita voisi käyttää kotonakin. Yhden tunikan ostin hädässä, kun kaikki vaatteet oli jo haisevina ja likaisina lykätty pesulaan ja jotain piti saada päälle. Täällä harrastetaan semmoisia muumimammamallisia valmisvaatteita. Ei yhtään sisäänottoja. Pitäisi varmaan olla mies, että ne istuisivat. No, ainakin illalla Varkalan koltturäkit näyttivät lupaavilta. Tarvitsen pari kolttua lisää, koska pesulapalvelut eivät ole aikataulultaan luotettavia ja siirtymät kaupungeista toiseen tarkoittavat, että pyykkejä voi jättää aina vain tulopäivänä, jotta ne kerkiää saada takaisinkin. Nyt minulla on vain kolme yläosaa, joita voi käyttää temppelikaupungeissa. Se ei vielä riitä. Täällä on ihan turhaa kuvitella, että paitaa voisi käyttää useamman päivän putkeen. Kaikki hikeentyy ja likaantuu nopeasti. Olen kehittänyt jo puolipäivämetodin, jossa kolttua vaihdetaan illaksi. Kaksi kolttua on päiväkolttuja ja yksi iltakolttu. Iltakolttu ei likaannu yhtä nopeasti. Mutta joskus sekin on pesetettävä... Ei ole kovin helppoa löytää vaatetta, jota voisi käyttää sekä perinteisissä intialaiskaupungeissa että kotona.

Ihanaa, nyt luomuaamiaiselle hotellin puutarhaan! Mietintämyssy hetkeksi naulaan ja rentoilemaan!

Junantuomina

Etenen de Bottonia hitaasti. Eihän tässä ole kiirettä. Yöjuna Udupista Kochin Ernakulamiin lähtee aikataulun mukaan klo 23.08, mutta totuus on jotakin aamukolmen ja -neljän välillä. Eikä juna kiri loppumatkalla myöhästymistään kiinni; meidän piti olla Ernakulamissa klo 10, mutta nyt kello on 13.43 eikä kaupungista ole vielä tietoakaan. Ruoka ja juoma loppuivat kesken, mutta onneksi suuren rautatieristeysaseman luona mealwallahit ja juicewallahit tulivat ja pelastivat meidät kokoonkuihtumiselta. On aikaa lukea de Bottonia. Ei kiirettä, ei mihinkään. Ei minulla eikä näemmä junallakaan.

De Botton siteeraa Ruskinia, ja äkkiä löydän sanallistettuna sen, mitä olen koettanut hakea kauan sitten hämmentyessäni Karrin ajatuksesta, että Veloena olisi "kirjallisesti kunnianhimoinen" projekti, ja pyristellessäni ymmärtämään, mikä siinä häiritsi ja aiheutti tunteen, että sanallistuksessa on jotakin pielessä. Lopulta pusersin kauan sitten ulos ajatuksen, että kenties Veloena on moraalisesti kunnianhimoinen, mutta sekään ei oikein ole tyydyttänyt minua. Mutta nyt tosiaan Ruskin-lainaus kiteyttää oivallisesti sen, mitä hain vuosikausia sitten:

I believe that the sight is a more important thing than the drawing; and I would rather teach drawing that my pupils may learn to love nature, than teach the looking at nature that they may learn to draw.

Ei kai tämä ole muuta kuin kokemisen, tulkinnan ja ymmärtämisen harjoittelua.

Ja toinen ihana Ruskin-sitaatti, joka liittyy paikallisten express-junien vauhtiin:

No changing of place at a hundred miles an hour will make us one whit stronger, happier, or wiser. There was alwyas more in the world than men could see, walked they ever so slowly; they will see it no better for going fast. The really precious things are thought and sight, not pace. It does a bullet no good to go fast; and a man, if he be truly a man, no harm to go slow; for his glory is not at all in going, but in being.

Sen ainoan kerran, kun olen joutunut matkalla muistamaan blogin olemassaolon (muuten kuin kirjoittaen sitä - en silloin oikeastaan muistakaan sen olemassaoloa, kunhan kirjoitan), minua piinattiin kysymyksellä, mikä on blogin teema tai johtoajatus. En ole erityisen halukas määrittelemään sellaista. Pidän vain siitä, miten kirjoittaminen (ja piirtäminen, ja maalaaminen, ja valokuvaaminen) saa minut tietoisemmaksi siitä, miten valikoiva tietoisuus on, miten salamyhkäisiä ja oudosti eteneviä sen prosessit. Kirjoittaminen saa myös aika tavalla tietoisemmaksi siitä, miten eri tavoin tilanteet muuttuvat.

Juna etenee hitaasti. Nyt muut ovat lähteneet ja taidamme olla kaksin ilmastoidussa makuuvaunussa. Kenties lähestymme jo Ernakulamia, koska oikealla puolen on vilkkaasti liikennöity moottoritie. Poissa on vanha pariskunta, jonka keskustelusta saattoi päätellä aika paljon kieltä ymmärtämättä. Aamulla nainen soitti ensi töikseen tyttärelleen. Koska kännykkä oli säädetty toistamaan äänet kovalla, saattoi tyttären leipiintymisen kuulla yläpetille saakka. Tällaisissa tarkkailun vaivihkaisissa hetkissä alkaa hahmottaa konkreettisesti, miten monet vihjeet kommunikaatiossa ovat tosiaan sanojen ulkopuolella.

Seurasin myös, miten nainen tilasi mealwallahilta masala dosan ja söi sitä pienestä foliorasiasta. Kohtasin oman kummallisuuden tuntemukseni seuratessani, miten siistit, kultivoidut ja kulta-timanttisormuksin koristellut sormet kaapivat lättyä täytteineen suupaloiksi ja viskasivat ne suuhun. Täsmälleen samalla sormien asennolla, jota kerjäläiset täällä käyttävät osoittaakseen meille kielettömille tarvitsevansa almujamme ruoan ostamiseen. Kulttuurissa, josta tulemme, kastikkeisen lälliruoan sormin syöminen liittyy joko kerjäläisiin tai sitten ehkä jonkinlaiseen eksotistiseen provokaatioon. Tässä ei selvästi ole kummastakaan kyse. Myöhemmin, kun selviää, ettei juna millään ehdi Ernakulamiin ennen lounasnälkää (aamiaisananas on teurastettu ja syöty ajat sitten ja pullovesi loppu), ostan mealwallahilta kaksi kasvisbiryania ja huomaan naisen tarkkailevan meitä syödessämme niitä pikkulusikoin. (En matkusta minnekään pidemmälle ilman terävää mutta tylppäpäistä veistä, lusikkaa ja muovimukia. Niiden avulla saa uskomattoman kätevästi tehtyä raaka-aineista salaatin, hedelmäsalaatin, voileivän tai mitä nyt sattuukaan hinkuamaan ja mitä ei ole tarjolla valmiina.) Olen lukenut siitä, miten länsimaisia tapaamattomat intialaiset usein ihmettelevät, onko länsimaisten sormissa jokin tauti, kun heidän pitää syödä aterimin. Nainen ei vaikuta siltä, ettei hänellä olisi tietoa tällaisesta lännen kummallisuudesta - mistä sekin muuten välittyy? - mutta kenties hän samalla tavalla kuin minäkin toisinpäin tarkkailee uteliaana ja kiinnostuneena vieraan syömistavan selkeää "luonnollisuutta" harjoittajalleen, sitä miten jossain toisaalla kielletty tai ainakin kummeksuttu tapa on toisaalla normi.

(Usein syönkin sormin, mutta kun junan vessasta on vesi loppu, lusikka tuntuu käsidesistä huolimatta jotenkin kumman lohduttavalta vaihtoehdolta.)

Kas, nyt olemme viimein perillä. On viikattava kone ja mentävä!

Myöhemmin, aamulla Fort Kochissa, edellinen päivä tuntuu kumman sumuiselta. Se johtuu varmaankin siitä, että yöjunamme tosiaan tuli ja saapui myöhässä. Junan piti saapua iltayhdeltätoista, mutta vielä kolmenkin aikaan yöllä palloilimme asemalla tuiki tietämättöminä siitä, oliko juna lainkaan tulossa vai ei. Paikallisia ei tuntunut mitenkään hämmästyttävän se, ettei asemalla edes kuulutettu junan liikkeistä. He vain laskostuivat penkeille muhkuraisiksi kasoiksi tai tomuttivat hieman odotushuoneen lattiaa kaulahuivin kulmalla ja kävivät sitten maahan pitkäkseen. Koetimme sinnitellä ensin ulkona. Seuraamme liittyi vanha mies, joka puri beteliä ja tupakkaa jatkuvalla syötöllä ja haisi tukevasti vanhalta viinalta. Mies ylisti meille Intian teknologista osaamista. Häntä oli hyvin vaikeaa ymmärtää, koska enimmän aikaa hänellä oli suussa paania. Kävimme useita kertoja sananvaihdon, jossa mies sääli meitä, jotka emme ymmärrä englantia ja kehotti opiskelemaan sitä, ja jossa vastasimme, että kyllä englanti menee, mutta että intialainen aksentti tuottaa hurjia vaikeuksia, mistä mies loukkaantui ja julisti intialaisenglannin kieliopillisesti täysin korrektiksi (mikä ei pidä paikkaansa näkemiemme näytteiden perusteella) ja lausuntatavaltaan verrattomasti kauniimmaksi kuin brittien tai amerikkalaisten määkimisen, jossa vokaaleilla on aivan liikaa painoa. (Jos jollekulle inkkuenglanti on vierasta, kuvattakoon lyhyesti: yksöiskonsonantit kahdentuvat ja vokaalit lyhentyvät ja nielaistaan kuulumattomiin. Kaksoiskonsonanteista toinen häipyy usein kuulumattomiin. Esimerkiksi junassa myytävä fried omelette aiheutti kymmenen minuutin tulkintahurinan, ennen kuin kurkistin sängynreunan yli wallahin ohi laukatessa, mitä ne hänen kauppaamansa red (ta)bletit oikein olivat...) Oli hieman huvittavaa tajuta, ettei mies tosiaan ollut mitenkään selvillä siitä, että omaa puhetta hidastamalla kommunikaatio saattaisi sujua paremmin. Lopulta umpikujaan tyssäävien keskustelujen jälkeen mies kietaisi lannevaatteensa roiskeläppäminihameeksi ja jolkotti tiehensä. Jatkoimme junan odottamista. Jäädytti. Siirryimme haisevaan odotushuoneeseen, joka oli oikeastaan vessan eteinen.

Kun juna tuli, se tuntui jo aivan epätodelliselta. Kello oli jotakin kolmen ja neljän välillä. Emme tietenkään olleet nukkuneet päiväunia, jotta sitten junassa saisimme unta. Mutta koska olimme yliväsyneet, unesta tuli, mitä tuli. Etenkin kun viiden ja kuuden välissä kanssamatkustajat, jotka olivat matkanneet paljon pidempään ja varmaankin käyneet tylsistyneinä nukkumaan jo alkuillasta, alkoivat mekastaa. Radiot napsautettiin päälle eikä niiden kakofonia tuntunut haittaavan ketään. Chai- ja coffeewallahit juoksivat käytävää eestaas messuten chachachachaaaaaaiiiii ja coficoficoficofiiii-iiii. Sitten puoli seitsemän aikaan tulivat masaladosamiehet. Suklaamiehet. Halvamiehet. (Alla-alla-alla-allavvvaaaa! samanlaisilla ällillä kuin tukevasti suomenruotsalaiset käyttävät suomea puhuessaan; ei sitä niin huomaa kuin silloin kun he puhuvat tai etenkin laulavat suomea) Yläsängystä ei nähnyt asemien nimiä, joten junan sijainti kartalle jäi sinne saakka, että olimme jo tunteja myöhässä ja nälkäisiä ja janoisia (ja siinä vaiheessa tietysti aamiais- ja juomawallahit olivat kadonneet tyystin) ja aloimme potea pientä kaiherrusta siitä, missä oikein olimmekaan. Tuijotimme ikkunasta pikku asemien nimiä ja syötimme niitä Faunin puhelimen offline-karttatoimintoon. (Online ei onnistunut.) Viimein jokin asema tärppäsi pitkän eioon jälkeen. Puhelin sijoitti aseman kuutisensataa kilometriä etelään siitä, missä olimme. Päättelimme oikein, ettei se voinut pitää paikkaansa. Seuraavan puolen tunnin aikana onnistuimme paikantamaan itsemme todenmukaisemmin ja tajusimme matkan jatkuvan vielä tuntikausia siitä huolimatta, että kaikki ruoka ja juoma oli loppu. Saimme hysteerisiä kohtauksia asemien nimistä: Persahanurista Palliputtamiin!

Ei siis ihmekään, että päivä meni vähän sumussa. Ajoimme lautalla Fort Kochiin ja hämmästyimme sitä, että kerrankin väitteet paikan rauhallisuudesta tosiaan pitivät paikkansa. Tämä on vähän kuin Suomenlinna. Kaupungistuneempi, kyllä, mutta ei juuri liikennettä, vanhoja taloja, upeita jättiläispuita, joiden oksistoissa kasvaa roikkuvia saniaisia ja liaaneja, vuohia lehmien sijaan, haisevia kanaaleja. Törmäilimme ympäriinsä auringonlaskun aikaan ja jälkeen ja onnistuin väsymyshumalassa ostamaan rumpuja tekevältä mieheltä mangopuisen tablarummun, kahdet painon mukaan myydyt reilun kaupan hopeakorvakorut ja reilun kaupan kukkaron. Totesimme ruoan maksavan ravintolassa kymmenkertaisesti sen, mitä Udupissa. Turisteja näkyy enemmän kuin vielä missään Intiassa. Ja samalla tavalla kuin Goalla heistä suurin osa ei näy huomaavan tai mitenkään välittävän sitä, miten paikalliset suhtautuvat naisten paljaisiin solisluihin tai vieläkin avoimempaan kaula-aukkoon tai muotoihin stretch-paidan alla. Siinäkin kulttuurien kohtaaminen virraa ristiin. Paikalliset naiset tuntuvat säälivän länsisisariaan, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan vaan saavat osakseen mulkoilua ja halveksuntaa ja seksuaalisia eleitä. Ja me länkkärit taas mietimme helposti, miten nämä naiset voivat sallia tällaista alistamista, tällaisia kaiken maailman hupsuja vaatimuksia pukeutumisen suhteen, kun miehet kuitenkin painavat ympäriinsä roiskeläppäminihameissaan. Säälit eivät oikein kohtaa ja tuntuvat sikäli vähän pöhköltä asenteelta. Itse koen helpommaksi pukeutua peittävästi täällä. Silläkin tavalla saa enemmän huomiota kuin toivoisi. On vaikeaa löytää kivoja kaapuja. Huomaan, että haluaisin kurtieni olevan mukavia ja pukevia, vaikka ne peittävätkin. (Eihän peittävyydessä ole pohjoiselle ihmiselle mitään uutta: kotonakin saa olla varsin peitetty valtaosan vuotta.) Suurin osa myydyistä valmiskurtista on aivan kamalia. En näe edes paikallisten käyttävän niitä. Useimmat näyttävät teetättävän vaatteensa mittojen mukaan, sen verran napakasti kurtat istuvat. Ehkä kun löydän hyvän kangaskaupan, ryhdyn toimiin...

Eilen illalla poikkesimme sivuun siitä alueesta, jota esitellään turistitoimiston kartoissa ja opaskirjoissa. Lähdimme kävelemään pimeään ja tunnelmaltaan kovin erilaiseen kaupunginosaan. Muutama kortteli, ja sähköpylväisiin oli sidottu kymmenittäin kuttuja, päänsä hunnuttaneet naiset kantoivat kaivolta vettä metallisissa ruukuissa, miehet istuskelivat tuoleissa sanomalehtiä löyhytellen. Sievä hunnuton tyttö pyöräili viereemme ja koetti kaupata betel paania. Kun hän pyöräili eteenpäin, pikkupojat kivittivät häntä, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään. Myös minua koetettiin tulla lyömään puisella raipalla. Pikkupoika rynnisti kohti jotain huutaen, raippa koholla ja julmistellen, liekö johtunut siitä, etten ollut huivitettu, mutta kun pysähdyin ja tuijotin poikaa silmiin, hän äkisti jäi kohtaamisen vangiksi, laski raipan ja tuijotti hetken takaisin hämmennys ja säikähdys kasvoilla vaihdellen ennen kuin luikahti tiehensä. Tällä alueella meitä ei tervehditty miesten toimesta ystävällisesti kuten kaikkialla muualla. Täällä tuijotus oli enimmäkseen hiljaista tai ilmeetöntä ja joissain kohdin hivenen vihamielistä. Naiset kyllä tervehtivät tälläkin alueella. Moskeijasta kantautui iltajollotus, pujahdimme vilkkaammin liikennöidylle burkhakauppoja ja miesten kauneussalonkeja mainostavalle kadulle ja olin vähän surullinen siitä, että kohtasimme tämän alueen juuri Kochissa, jota kuitenkin kuvataan rauhanomaisen rinnakkaiselon ja suvaitsevaisuuden tyyssijaksi, kaupungiksi, jossa eri uskonnot ja kansallisuudet ovat satojen vuosien ajan eläneet limittäin sovussa. Suoran aggressiiviset pojat ovat toki keskenkasvuisia, mutta kyllä se kertoo jotakin asenteista, ettei kukaan aikuisista puuttunut heidän toimiinsa heidän kivittäessään paanmyyjätyttöä tai pikkupojan hyökätessä meitä kohti raivoisasti huutaen ja raippa valmiina iskuun.

Nyt, paivemmalla, aluetta ei uskoisi samaksi. Pyorailemme sen halki kitisevilla pyoravanhuksilla ja juutumme liikenneruuhkaan hetkeksi.

Uusi vuosi

Odotan uudelta vuodelta kaaosta, ja sitä totisesti saamme. (Kaaosten ja yllätysten odottaminen tuntuu olevan pomminvarmaa toimintaa. Silloin saa, mitä tilaa.)

Lounastamme myöhäisen lounaan hotellin alakerrassa sijaitsevassa katubaarissa, jonka pitäjä on henkilökohtaisesti tullut mainostamaan baarinsa edullisuutta ja monipuolisuutta. Fauni haikailisi kävellä pidemmälle, mutta aamupäivän keskeytymättömän marssin jäljiltä olen haluton kävelemään pidemmälle syömään, etenkin kun pidemmällä sijaitsevat kehutut kasvisravintolat edustavat udupi-keittiötä, ja olemme kuitenkin seuraavaksi siirtymässä Udupiin itseensä. Niinpä päädymme alakertaan. Se tarkoittaa, että istumme muovisilla pihatuoleilla valtatien penkalla. Saamme seurata, miten lehmät taas kerran mäyhtävät ja sitten märehtivät epävirallisen kaatopaikan roskia, törmäilevät liikenteen sekaan, miten autot bassojytkeessään jonottavat tyhjäkäynnillä ja liikkuvat kohti määränpäätään hitaammin kuin juuri ryömimään oppinut vauva liikkuisi. Ruoka, jota saamme, ei maksa paljon mitään ja on parempaa kuin vielä mikään intiassa maistamamme.

Myöhäisten päiväunten jälkeen lähdemme kohti rantaa, jossa kuulemamme mukaan kaikki tapahtuu. Kieltämättä väkijoukko tiivistyykin, mitä lähemmäs rantaa päästään. Mutta melkein kaikki liikkeellä olijat ovat miehiä, heidän suhteensa naisiin on ehkä 50:1. Etsimme thairavintolaa, jota on kehuttu ehkä koko Intian parhaaksi, mutta ei se enää ole siellä, mihin sen oli ilmoitettu sijoittuvan. Niinpä menemme syömään paikkaan nimeltä sähkökissat. Valitsemme sen nimen perusteella. Katselemme terassilta ihmisten parveilua, siemailemme paperisateenvarjollista drinkkiä nimeltään One for the Beach (cashewfeniä, kookosmaitoa, ananas- ja appelsiinimehua) ja arvuuttelemme, josko rantabulevardin lammas nyt on paennut toisaalle.

Ja pian jo tunkeudumme joukkoon ja saamme todeta, että ei, pässi edelleen hengaa mestoilla. Se on nähnyt selvästi aivan kaiken eikä aio nytkään hetkahtaa tapahtumista. Pommit paukkuvat, raketit viuhahtelevat taivaalle ja ennen kaikkea tuhansia ihmisiä kuhisee. Pässi seistä tököttää sen kaiken keskellä provosoitumatta mitenkään. Otan siitä kuvan, ja joku maistissa oleva intialainen mies ilmeisesti provosoituu moisesta, koska hänen on mentävä ja lyötävä pässiä ja sitten tuijotettava meitä voitonriemuisesti hetken ennen kuin hänen ystävänsä vetävät hänet paikalta pois. Pässi vain mulkaisee miestä ja palaa sitten takaisin silmät puoliummessa meditointiinsa. (Miten erilaista käytöstä kuin peruslampailla, jotka tuntuvat säikkyvän vähän kaikkea.)

Rannassa suosittu baari soittaa kovalla musiikkia. Sen ympärille on muodostunut tanssiva joukkio. Muuten ihmiset vaikuttavat tukevasti humalaisilta. Hiekalla istuu ja makaa puolitajuisina epäilemättä kymmeniätuhansia ihmisiä. Toinen mokoma haahuaa rantaa eestaas seikkailuita etsien. Koko alue on tietysti pilkkopimeä, vain satunnaiset nuotiot täplittävät näkymää. Varsinaiset maailmanlopun festarit! Vuoden vaihtumiseen on aikaa vielä tunti. Tässä vaiheessa mietimme vielä, mihin olisi hyvä pysähtyä. Selvästikään yksittäisiä istujia ei väistetä, pitäisi istua isommassa rykelmässä. Mutta me olemme ulkopuolisia, sen huomaa tuijotuksesta. Jotkut toiset taas ovat aivan liian innokkaita tuppautumaan seuraamme tai pikemminkin takapuoleeni. Tuntuu jotenkin hätkäyttävältä, että vaikka olen pukeutunut hyvin peittävästi ja sullonut hiuksetkin pipon sisään ja oikeastaan minusta näkyy vain naama ja kämmenet, silti takapuoltani kouritaan melkein jatkuvasti. Ja kun käännähdän ärtyneenä, kohtaan vain monen tuijotuksen ilmeettömän muurin. Siinä tulee vähän paranoidiksi, huomaa kiskovansa kävellessä lantiota jopa vähän etukenoon ikään kuin se veisi takapuolen kourijoiden ulottumattomiin.

Lopullisesti mitta täyttyy, kun saamme kunnon stalkkerin. Hän käy ensin kourimassa pariin otteeseen, ja kun sitten spurttaamme hänestä kauemmas, hän kiertää toista kautta sivustalle ja tarttuu kovasti kiinni kyynärvarrestani ja koettaa kiskoa minut jonnekin. Pistän hanttiin minkä pystyn. Onneksi hieronta kasvattaa voimia. Saan kiskaistua käteni irti, ja kun hän koettaa uudestaan tarttua siihen, tungen kädet torjuvaan asentoon ja hän vilkaisee naamaani, jolla taitaa olla niin vihainen ilme, että hän perääntyy. Mutta sitten huomaamme, että ei, hän seuraa edelleen meitä, vaikka miten mutkittelisimme väkijoukossa. Ja huutelee kaiken aikaa. Koetan vilkuilla ympärilleni, olisiko jossain pelastavaa kolkkaa. Mutta kaikkialta tuijotetaan ilmeettömästi tai puuhataan omiaan. Ei auta kuin suunnistaa meren äärestä kohti rantamajojen terasseja. Siellä sitten tarjoilija tulee luettelemaan heidän uuden vuoden spessujaan, ja näen silmäkulmasta miehen pysähtyvän hetkeksi vähän kauemmas. Kun hän kääntyy pois, tartun Faunia ranteesta ja kiskaisen hänet juoksujalkaa sivummalle, ison väkijoukon taakse, ja stalkkeri putoaa jäljiltämme. Ei, emme enää halua jäädä tänne. Tämä on vähän kuin jokin örkkipeli. Ennemmin tai myöhemmin tapahtumat taitaisivat viedä käsirysyyn, mikä ei ole intresseissämme.

Ja niin kapuamme vastavirtaan portaita rantakadulle ja puskemme itsemme halki väkijoukkojen, ohi pässin. Haluamme kuitenkin viettää uudenvuoden hetken muualla kuin ankeassa majapaikassamme, joka haisee liuottimille. Ja kas, tuossahan on pääkadun varressa mehu- ja jäätelöbaari. Sinne vaan terassille! Meille pitävät terassiseuraa papurikko lehmä ja kaihinen laiha koiravanhus. Seuraamme tapahtumia. Tuhansia ihmisiä lappaa rannalle. Joukossa on myös neljä länsimaista naista, joista kaksi on pukeutunut tiukkaan bodyyn ja pupunkorviin ja toiset kaksi minimekkoihin. Voin vain kuvitella, millaista säpinää he rannalla aiheuttavat, kun minäkin muodottomissa vaatteissani kohtasin ahdistelua. Huh. On mukavaa istua siinä kaikessa rauhassa, imeksiä pillillä tuorepuristettua mosambimehua ja olla tapahtumista vähän syrjemmässä.

Lehmä märisee ja tuijottaa baariin sisään, kuten lehmät täällä usein tekevät. Lopulta sitä alkaa jurppia, ettei se vielä ole saanut mitään lahjuksia, ja se alkaa uhitella sarvillaan asiakkaita. Tässä vaiheessa jätskibaarinpitäjä jutustelee lehmälle ja tuo sille pesuvadillisen hedelmien kuoria. Lehmä alkaa mutustella tyytyväisenä ja lajistereotypialleen sopivammalla lauhkeudella. Olisi mielenkiintoista tietää, ymmärtääkö baarinpitäjä juuri vahvistaneensa lehmän käyttäytymismallia uhitella sarvillaan.

Satunnaiset asiakkaat astuvat portaiden edessä nukkuvan vanhan koiran päälle. Kaksi astuu sen hännänpäälle ja yksi etujalalle. Koira ei jaksa silti edes liikkua. Mitähän se odottaa, mietin. Sitten äkisti se nousee seisomaan, kiskottelee ja heiluttaa meille häntää. (Olemme tietysti jo hyvän aikaa puhuneet siitä, ja se selvästi tietää tämän.) Se kävelee luoksemme ja asettuu silitettäväksi. Sillä on perhoskoiran korvat, se on siro ja pienempi kuin kulkukoirat yleensä, mutta kuitenkin perhoskoiraa paljon suurempi. Sen silmiä peittää siniharmaa ketto, joten se ei paljon enää näe. Luut tuntuvat selvästi ohuen, pölyisen turkin läpi. Hyvää uutta vuotta, koira, sanoo Fauni. Tämä on sen viimeinen vuosi, sanon. Silitämme koiraa ja terassilla on hiljaista ja rauhallista ja ohitse kulkee satoja humalaisia ihmisiä minuutissa. Koko juhannus- tai vappumeininkiä kaihoava intialainen keskiluokka tuntuu pakkaantuneen juhlimaan tänne, missä bileet saavat kestää aamuneljään ja viina virtaa. Koiraa hermostuttaa pauke ja joukon suuruus, se säpsähtää hivenen rakettien paukauksia ja sen nenä heiluu villisti kaikkien ohikulkijoiden hajuista. Mutta sormet turkissa pitävät sen rauhallisesti siinä tuoliemme välissä.

Lopulta koira nousee ja käy pissalla nurkan takana. Sitten se palaa terassille ja alkaa louskuttaa ohikulkijoille. Taas baarinpitäjä tulee hätiin. Tämä pyylevä kuusikymppinen keltaiseen sariin pukeutunut täti kyykistyy koiran viereen ja silittelee sitä ja juttelee sille ja pyytää sitä sitten portaiden viereen. Hän koettaa käskeä jotain, koira vain nauraa. Sitten hän painaa kädellä koiran takamuksen maahan. Koira urahtelee tyytymättömänä, mutta kun täti on aikansa jutellut, se päättää asettua siihen rauhassa. Tuntuu hyvältä saada tietää, että koiravanhuksella on joku, joka selvästi pitää siitä huolta.

Keskiyön hetkellä raketit paukkuvat hieman tavallista enemmän, mutta mitään muuta muutosta ei tapahdu. Väkijoukko tunkee edelleen rannalle katkeamattomana rintamana. Me tungemme pian toiseen suuntaan, kohti hotellia. Tunnen onnellisuutta siitä, että huomenna matkustamme toisaalle. On vaikeaa pitää Calangutesta, sen kaduilla pyörivästä punaisesta pölystä, kaiken kaupallisuudesta, ja ihmisten käsittämättömästä humalatilasta. (Täällä aikuisetkin selvästi jäävät vähän teineiksi, mitä viinaan tulee. Sitä saa niin harvassa paikassa vapaasti, että kun sitä saa, meininki on täysin viinakeskeistä.)

Matkapäivä Calangute-Udupi

Juna Udupiin lähtee Margaon asemalta, joka sijaitsee nelisenkymmnentä kilometriä Calangutesta. Asemaa on netissä haukuttu karmeaksi ja likaiseksi, mutta onneksi totuus on toisenlainen: harvoinpa missään kohtaa yhtä siistiä assanvessaa, kirjakauppoja ja loistavaa ravintolaa, jossa syöminen maksaa kymmenesosan siitä, mitä edellisessä ruokapaikassa.Juna tulee myöhässä, mikä on kai aivan olettavaakin. Istumme laiturilla siinä paikassa, johon elektroniset opasteet ohjaavat sleeper ykkösen matkustajat. (Tosiaan, junat ovat valtavan pitkiä ja siksipä vaunujen paikat on merkitty valotauluin laiturin sivustaan.) Aina välillä kuulutus tiedottaa Maru Sagar Expressin olevan juuri saapumassa laiturille. Se synnyttää kanssamatkustajissa kiihkoa. He rynnistävät laiturin laidalle ja koettavat tähyillä kauas horisonttiin. Me istumme. Meidän vaunumme pitäisi olla järjestyksessä kahdeskymmenes, joten ehdimme kyllä varsin mainosti nousta sittenkin, kun junan etupää jyrää jo ohitsemme. Paikat on joka tapauksessa numeroitu, joten paikatta jäämisen uhkaa ei ole.

Viimein juna saapuukin. Mutta vaunu, joka pysähtyy kohdallemme, ei suinkaan ole s1 vaan ilmastoitu makuuvaunu. Sleepereitä on valunut ohitsemme, joten ei auta kuin tempaista laukut mukaan ja lähteä raivaamaan tietään tungoksisella laiturilla kohti junan etupäätä. Puolimatkassa rautatieunivormuinen tyyppi pysäyttää meidät ja kysyy, mitä vaunua etsimme. S1-vaunua, vastaamme. Väärä suunta, hän ilmoittaa, ja viittoo takaisin sinne, mistä tulimme juuri. Se on tuo aivan viimeinen vaunu, hän opastaa. Muut sleeperit ovat olleet numerojärjestyksessä toisessa suunnassa, mutta myönnymme rautatiehenkilön asiantuntemuksen edessä. Hulluja nämä intialaiset, toteamme. Miksei samantien laittaa vaunuja loogiseen numerojärjestykseen? Käännymme kannoillamme ja lähdemme vipeltämään kohti junan peräpäätä. Mutta ei siellä ole sleeper ykköstä. Joten käännymme taas ja nyt juoksemme asemalaituria niin kovaa kuin kintuista pääsee, väistelemme laukkukuormattuja työntölavoja ja voileivänmyyjiä ja teenmyyjiä ja junasta juuri nousseiden matkustajien vastaanottokomiteoita ja toisia vaunuaan etsiviä ryntäilijöitä. Sleeper kymmenen, sleeper yhdeksän, sleeper kahdeksan, tavaan vaunujen ohi juostessani. Ykkösen on pakko olla toisessa päässä! Ensimmäinen vaunu! Ja viimein olemme sen kohdalla ja totta vie, siinähän se on. Koko juna on vaan koottu aivan eri tavalla kuin asemahenkilökuntaa on tiedotettu. (Emme suinkaan ole ainoat laiturilla juoksijat.) Ehkä se johtuu uudenvuodenpäivän ekstravaunuista?

No, joka tapausessa nousemme vaunuumme hikeä uhoten. Yläpedeille, jonne liput ovat, on jo kavunnut nukkujia. Arvomme liian kauan, mennäkö ja herättää heidät, mutta huomaan suhtautuvani kourintarannan jäljiltä edelleen vähän säikysti intialaisiin miehiin. Niinpä avaan kirjan ja alan lukea. Olemme ensimmäisessä vaunussa veturin jälkeen. Ikkunat ovat avoimet ja dieselinkatku puskee vahvana sisään. Kun juna sukeltaa tunneleihin, katku käy sietämättömäksi, kirvelee silmiä ja kurkkua. Koetan piiloutua pashminahuivin taakse, minkä pystyn. Lattialla juoksee hiiri. Roskiksia ei ole, vaan ihmiset nakkaavat roskat suoraan lattialle. Juna jyskää ja keinuu eteenpäin. Ikkunat saisi myös kiinni, huomaan; yksi miehistä, jonka hengitys hinkuu liinankin takana, on sulkenut oman ikkunaluukkunsa, mutta paljonpa se auttaa, kun sulkee yhden ikkunan kolmestakymmenestä.

Hauskuus alkaa oikeastaan vasta kun yläpedin nukkujat heräävät ja pääsemme jutustelemaan. Saamme matkavinkkejä. Hämmästyttää vain, miksi kaikki täällä antavat samat matkavinkit. Selvästi jotkut kohteet ovat sillä tavalla arvostettuja, että paikallisten mielestä olisi sulaa hulluutta mennä jonnekin muualle, vaikka tuolla toisaalla kenties olisikin vähemmän turistifasiliteetteja ja siten vähemmän kerjäämistä, nostettuja hintoja ja mautonta ruokaa.

Äkisti juna onkin Udupissa. Onneksi matkaseurue on paremmin perillä junan liikkeistä, sillä meillä ei ole tulostettuna junareitistä karttaa eikä asemia mitenkään kuuluteta. Valoisan aikana näkee sentään, mitä rataa aseman luona reunustavaan aitaan on maalattu. Mutta kun tulee pimeä, ei ole mitään keinoa tietää, mille asemalle juna seisahtuu. Tai ainakaan Udupin asemalla ei ole valaistua kylttiä. Kokoamme tavarat ja rynnimme ulos. Ihmiset tungeksuvat laiturilla. Missään ei ole viitoitusta, kumpaan suuntaan lähteä, joten toteamme, että molemmista päistä laituria päässee jonnekin ja lähdemme kävelemään toiseen suuntaan sen kummemmin problematisoimatta. Löydämmekin pian riksat, ja kun asetumme jonoon, yksi kuskeista tulee poimimaan meidät sieltä ohi jonon, ilmeisesti siinä toivossa, että olisimme menossa läheiseen rantakohteeseen. Mutta ei, me suuntaammekin kaupunkiin. Mies kohauttaa hartioitaan ja hyväksyy kohteemme ja ottaa meidät silti ohi jonon. Koska riksakyyti on niin halpa, emme taida maksaa edes turistilisää.

Mikähän magneetti meissä oikein on, kun kaikki kuskimme ovat täysiä raivohulluja liikenteessä? Tämäkin riksa haluaa koukata motarin kautta sen sijaan, että luovisi pikkuteitä pitkin. Ja motarilla kuski kiihdyttää riksan valtavaan vauhtiin ja ryhtyy ohittelemaan autoja. Asfaltti ei ole mitenkään erityisen tasaista, joten pieni, keveä ajoneuvo poukkoilee villisti ja sisällä saa tehdä täyden työn, ettei valahda penkin sivulta takapuoli edellä moottoritielle. Koska molemmissa käsissä on pakaasi, joista on pidettävä tiukasti kiinni kuoppaisessa kyydissä, ainoa oman kehon vakauttamiseen sopiva raaja on ulkojalka, jonka pönkitän ajajan istuimen takakulmaan ja jolla koetan työntää itseäni yhä keskemmälle liukkaalla, kapealla penkillä. Täällä ei tule huvipuistoa ikävä, koska samat vaarakicksit saa joka ikisellä motoroidulla kyydillä.

Hotelli paljastuu suureksi. Aula on loistelias, marmoriportaita ja upottavia sohvia ja kullattuja peilejä. Huone maksaa silti kuusi euroa yöltä. Syykin paljastuu nopeasti: Loisto on rajattu aulaan. Portaissa näkyy jo paljasta betonia ja vesivahinkojen jälkiä. Ja huone on siroteltu täyteen inhoja valkeita rakeita, joiden on ilmeisesti tarkoitus tappaa torakat. (Torakat eivät näytä piittaavan niistä juuri mitenkään.) Rakeet haisevat kammottavasti liuottimilta, ja tunnistan hajun samaksi kuin edellisessä majapaikassa. Voin pahoin hajusta, joten kerään vessapaperilla rakeet kaikkialta, mistä niitä löydän, ja heitän ne ulos ikkunasta. Miksi ihmeessä pitää hajurakeet, kun eivät ne kuitenkaan estä torakoita puuhastelemasta tyytyväisinä omia juttujaan?

Olemme saapuneet kaupunkiin, josta meillä ei ole karttaa. Niinpä lähdemme harhailemaan Udupin yöhön summamutikassa. Kaupunki on tosiaan tärkeä temppelikaupunki. Temppelirituaaleihin liittyen siellä on kehittynyt Intian tunnetuin kasviskeittiö, mikä on varsinainen syy kohdevalintaamme. Lisäksi tiedämme, että elintaso on täällä Karnatakan osavaltion korkein ja että lukutaito on hyvässä jamassa. Vauraus todella näkyy. Esimerkiksi jalkakäytävissä: täällä on jalkakäytävät. Ja kaupunkirakenne on väljä eikä ihmisiä ole mahdottomia määriä kadulla. Kaupankäynnissäkin on kiireetön meininki. Osumme pian myös nettikahvilaan, jonne sukellamme puoleksi tunniksi katsomaan karttaa ja pähkäilemään illastuspaikkaa. Valitsemme yhden kehutuista kasvisravintoloista hotellin läheltä. Mutta emmehän me sitä pimeässä löydä, vaikka löydämmekin teatterin ja bensa-aseman, joiden luona sen pitäisi sijaita. (Kaupunkisuunnittelullisesti teatterin ja bensa-aseman naapuruus tuntuu eksoottiselta.) Niinpä luovimme lopulta vain Holiday Park -hotellin alakerran ravintolaan, joka on kuitenkin pure veg. Ja onneksi näin - saamme nimittäin kerrankin hyvää, tulista ruokaa. Hinta on taas vain murto-osan siitä, mitä Goalla. Ja palvelu nopeaa ja tehokasta.

Chilionnellisuus hiipii tajuntaan. Ehkä vähitellen, kun etenemme kauemmas turistoituneista alueista, alamme saada oikeasti intialaisittain maustettua ruokaa eikä laimeaa turistikamaa, johon verrattuna kotimaan intialaisten tarjonta tuntuu asiallisen ärhäkältä.

Udupin temppeli ja Woodlands restaurant

Etsimme temppeliä aikamme. Meillähän ei ole kaupungin karttaa, ja jalkauduttuamme toisiin kaupunginosiin huomaamme, miten hatara muisti saattaakaan olla. Olemme toki illalla katselleet google mapsia, mutta kun emme löydä temppeliä ja törmäämme military campiin, sadattelen sitä, ettemme piirtäneet pientä karttaa edes näiden instituutioiden suhteesta toisiinsa. Muistan nimittäin nähneeni sotilaskasarmit kartalla, mutta mielikuva siitä, että ne sijaitsivat alas ja vasemmalle temppelistä, on melkoisen hatara. Toisaalta, ei ole myöskään kiire mihinkään ja kaiken näkemämme Intian jälkeen Udupissa on mahtavaa kävellä. Se on hiljainen, rauhallinen ja hyvin vehreä kaupunki.

Viimein törmäämme kadulle, jolla on Woodlands restaurantin viitta. Seuraamme viitoitusta, koska Woodlands on aivan temppelin luona. Mutta menemmekin ensin ravintolaan aamiaiselle. Se on loistava, maukas ja tulinen. Banana buns paljastuu banaanimunkeiksi, joiden kanssa tarjoillaan tujusti valkosipulilla ja chilillä terästettyä kookoskastiketta.

Aamiaisen jälkeen löydämme viimein temppelin seuraamalla varjojamme. (Temppeli on siihen nähden sopivassa ilmansuunnassa.) Tulemme takaportista sisään ja törmäilemme ympäriinsä aluetta, joka on täynnä pieniä pyhättöjä, rukoushuoneita, ilmaisia temppelilounaita tarjoavia huoneita, ja, kummallista kyllä, taloustarvikekauppoja. Tiedäthän, siivilöitä, perunanuijia ja niin edelleen. Ehkä se johtuu siitä, että tälle Krishnalle on laitettu joka päivä erilaista ruokaa (ja juuri siksi täällä on kehittynyt loistava kasviskeittiö). Ehkä siksi ruoanvalmistusvälineitä on taajan kaupan temppelialueella. Mutta mistä myös vessaharjat ja teippirullat ovat ajautuneet tänne? Lienevätkö ne vain keittiötarvikkeiden kylkiäisiä? Tuskin Krishnasta sentään on sellaisia legendoja, että hänen jäljiltään pönttö on parasta harjata huolella. Etenkin kun monessa opaskirjassa on korostettu, miten temppeleihin ei pidä viedä pidätyskyvyttömässä iässä olevia lapsia, koska jos he tekevät tarpeensa temppelissä vaikka vaippaankin, temppeli on saastutettu ja se pitää puhdistaa monimutkaisin ja kallein rituaalein. Joihinkin temppeleihin ei haluta myöskään naisia, joilla on kuukautiset.

Vanhin temppeleistä on 1200-luvulta, mutta jono sinne on tainnuttava. Tyydymme siten vain kurkistamaan kaikkein pyhintä pienestä kurkistusluukusta, joka on suotu laiskoille matkaajille. Näemme hämärässä pyörivän väkijoukon, saripukuisia naisia ja paidattomia miehiä lannevaatteissaan. Joidenkin miesten lannevaatteet ovat roiskeläppämallia. Se ei tunnu estävän heidän kumarteluaan.

Temppelialueella tapahtuu paljon kaikkea kummaa. Munkit tai bramiinit, en ole varma, kummista on kyse, ovat kyhänneet temppelien sisäpihojen pylväskäytäviin nuotioita, rummuttavat ja heittelevät tuleen tuoksuvia yrttejä. Ihmiset maksavat siitä, että saavat rukoilla ja kurkistaa pyhimyksenkuvia pienistä luukuista. Kaikkialla pitää olla ilman kenkiä. Astun melko pian purukumiin, joka kiitos kuuman ilman ei suostu irtoamaan kantapäästä vaan leviää tahmeaksi kalvoksi. Lehmät ja sonnit häiriköivät banaanimyyjän kopilla. Hänen on heiteltävä banaaneja vähän kauemmas jatkuvalla syötöllä, jotta eläimet eivät vain kävelisi kojuun sisään ja söisi kaikkea myyntitavaraa. Syötyään itsensä kylläisiksi naudat käyvät makaamaan banaanikojun edustalle, ilmeisesti seuraavaa vatsankurnetta odottaen. Pari nuorta sonnia haastaa riitaa. Suitsukkeet leyhyttävät imelänraskasta tuoksua, joka sekoittuu lehmänpaskan juurevaan aromiin.

Koikkelehdimme joukon mukana ja pujahdamme paljain jaloin pyhättöihin. Emme sentään kumartele tai osta siunauksia. (Vaikka hetken mietinkin, olisiko hyvä asia ostaa temppelielefantin siunaus.) Seisomme pitkään tuijottamassa elefanttia. Sen kärsänäppäryys hämmentää. Ja sen suu - en ole koskaan tajunnut, miten paljon norsun suu näyttää emättimen suuaukolta. Paljonkohan norsun kieli painaa? Pystyisikö se edes halutessaan näyttämään kieltä? Vuorenkokoinen eläin irrottelee sokeriruo'oista herkät lehdet ja nostaa ne sirosti kärsää kiertäen suuhunsa. Jossain vaiheessa se syö myös jonkun ajattelemattoman pyhiinvaeltajan maahan heittämän helmiketjun. Yksi norsusiunauksen ostajista haluaisi antaa norsulle paahtoleipää - hän on tuonut mukanaan kokonaisen perhepakkauksen - mutta norsumies kieltää ehdottomasti antamasta leipää. Aika ymmärrettävää: jos norsun maha sekoaa, se tietää taatusti melkoista lisätyötä. Norsun lisäksi vaikuttavin näky temppelialueella on yhden pyhätön kissanpentukaksikko. Kilpikonnanväriset pikku rääpäleet lymyävät ovensuussa sisemmäs luostariin. Yksi munkeista käy silittämässä kissanpentuja jalallaan. Välillä hän painaa jalalla kissapienen päätä asfalttiin vähän aikaa, kunnes kissanpoika lakkaa rimpuilemasta ja alistuu kohtaloonsa. Sitten hän palaa takaisin hellään silittämiseen. Ei mitään arvausta, miksi. Kierrämme temppelin keskusta vastapäivään. Meitä tuijotetaan peittelemättömän uteliaasti. Nuoret tulevat kättelemään ja kysymään nimiämme.

Tuntuu kummalliselta, miten oma retkemme temppeliin tuntuu vinksauttavan etenkin lasten ja nuorten retken ihan sijoiltaan. Sen sijaan, että he mietiskelisivät näkemäänsä, keskittyisivät kilistämään kelloja ja asettelemaan kukkauhreja tai miten se nyt heillä sitten meneekään, he tuijottavat meitä valkonaamoja ja haluavat kätellä ja vaihtaa esittelyitä. Pyhiinvaellus tuppaa vähän unohtumaan.

Ja toisaalta, joukkio pieniä lapsia hälisee lähellämme temppelikierroksen jälkeen. He kuikuilevat ujosti. Menen kysymään, saisiko heistä ottaa kuvan. He lähtevät juoksemaan pakoon. Onneksi paikalla on munkki, joka ymmärtää yskän ja huudahtaa lapsille muutaman jutun ja auttaa lopulta järjestämään heidät ryhmään kuvausta varten. Riemu repeää jälleen, kun näytän kameran näytöltä juuri ottamani kuvan. Kuvaan pääseminenkin näyttää monesta tuntuvan hienolta, mutta otetun kuvan katselu samantien tuntuu vielä selkeämmin ilahduttavan.

Lounas meinaa mennä pieleen, koska nyt Woodlandsissa, jonne toikkaroimme ilahtuneina aamiaisen tulisuudesta, häärää tarjoilijoiden päällikkö, joka tekee jonkin sortin pr-työtä asiakkaiden suhteen. Tarjoilija suosittelee pyynnöstä oikein tulisia annoksia ja kirjaa muistiin pyynnön niiden tulisuudesta. Sitten hän menee viemään tilausta kokeille, mutta joutuukin päällikön hampaisiin. Päällikkö läksyttää tarjoilijaa ja raahaa tämän hihansuusta pöytämme luo. "These foods you ordered are chilli foods. Chilli-hot! There must have been some mistake!" Ilmoitamme jääräpäisesti mutta ystävällisesti, että ei tässä mitään väärinkäsitystä ole syntynyt, kyllä tarjoilija aivan oikein on ymmärtänyt. Me näet haluamme ruokamme chilisenä. Ukko tuijottaa hetken selkeästi pettyneen oloisena, repäisee sitten lapun tarjoilijan kädestä ja jatkaa tarkistusta. "And he has written that the pineapple juice comes without ice and sugar." Niin, se on aivan oikein, toteamme lehmämäisellä kärsivällisyydellä. Ukko tuhahtaa, tunkaisee lapun takaisin tarjoilijan käteen ja porhaltaa toisaalle kyttäämään, josko joku muu tarjoilija tekisi virheen. Keittiöstä porhaltaa pian vielä yksi ukko lisää ja kysyy, eikö ananasmehuun tosiaankaan tule sokeria eikä jäitä. Ei tule, ei. Onneksi ruoat ovat saapuessaan tulisia, kuten pyydettiin. Mutta koko episodista jää tympeä maku. Kaikki toimi niin hyvin ilman tuota pr-ukkoa.

Pienemmissä, halvemmissa paikoissa ei tietenkään ole varaa palkata ketään kyttäämään. Päätämme suosia niitä, koska totta puhuen Summer Park -hotellin Campus Veg Treat oli mauiltaan ainakin Woodlands-klassikon tasoa ja tunnelma on verrattomasti parempi. Klassikko on nyt maistettu ja kansankeittiöt kutsuvat!

Päiväunilta herääminen saa yllättävän käänteen, kun Fauni epäilee kuumaa tuntuaan ja mittaa kuumeen. Sitähän riittää. Hänellä ei koskaan aikuisena ole ollut tuollaista yli kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumetta. Vielä kummallisempaa on, ettei mitään muita oireita löydy. Pelkkä kuume vain. Ehkä se on lämpöhalvaus, arvelen, ja komennan Fauni-paran kylmään suihkuun. Se kuitenkin vain nostaa kuumetta. Kun mittari on kavunnut kolmeenkymmeneenyhdeksään ja puoleen, määrään särkylääkkeen. En halua kaitsea kuumehoureista. Onnistumme jotenkin syömään hotellin ravintolassa, ja sitten käymme nukkumaan. Ehkä kuume laskee aamuksi...

Udupissa edelleen, Fauni sairaana

Aamulla kuume ei ole laskenut yhtään mihinkään. Nyt mennään lääkäriin, totean. Vähän kyllä hirvittää, riittävätkö rahamme, niitä on vain pari tuhatta, enkä muista nähneeni kaupungissa automaatteja muuta kuin temppelialueella. Ja tietysti, kun on vähän hätä toisen sairaudesta, alan arpoa, muistinko sittenkään, miten sinne käveltiin. Lopulta olen niin hermostunut, että totean, että minun on mentävä selvittämään asioita, koska tehdessä ahdistus tapaa laantua ja muuttua päättäväisyydeksi. Mutta jos jää kipristelemään paikoilleen, ahdistuksesta kasvaa huima möykky, joka saa lopulta epäilemään suunnilleen sitäkin, osaako hengittää.

Hotellin säännöissä on epäsympaattinen kohta, jonka mukaan hotellissa ei saa asua, jos sairastaa tarttuvaa tautia. Silläkin uhalla, että meidät viskataan pellolle, on mentävä kysymään respasta, onko lähellä luotettavaa lääkäriä tai sairaalaa. Onneksi säännöt tuntuvat olevan sääntöjä ja kaukana käytännöistä. Respasta neuvotaan ystävällisesti tie Gandhi-sairaalaan, joka sijaitsee samassa korttelissa. Käyn huoneessa hakemassa Faunin ja lähdemme. Kai ne rahat riittävät, päätän, ja jos eivät riitä, voin tilauttaa sairaalaan riksan ja pyytää sitä viemään minut automaatille. Varmasti automaatteja on enemmänkin, en vain tiedä, missä. Sairaalasta osataan varmasti neuvoa.

Kierrämme korttelin muttemme löydä sairaalaa. Kysyn hedelmänmyyjiltä, jotka vain viittovat, että kulman takana, siellä mistä juuri tulimme. Menemme uudestaan tuohon kohtaan, parin rapistuneen hotellin luo, ja kas, tosiaan, siitä vie tie sisäpihalle, korttelin keskelle, jossa nököttää oikein modernin näköinen, sievä pieni sairaala. Ei sitä tieltä käsin kyllä mitenkään näe, pitää mennä sisäpihalle, jotta sen löytää.

Itse lääkärissäkäynti muistuttaa omaa visiittiäni Panajissa. Fauni määrätään ensiapuosaston sänkyyn kumilakanan päälle, minut määrätään riisumaan hänen sandaalinsa. Verenpaine, syke ja kuume mitataan. (Täällä kuume ilmoitetaan fahrenheiteina, kun Goalla se ilmoitettiin celsiusasteina. Silläkin tavalla siis siirtomaaperinnön ero näkyy käytännöissä.) Se on vain flunssa, toteaa lääkäri. Kuumetta alentavia lääkkeitä, hän määrää. Enintään yksi illalla ja yksi aamulla. Enintään kaksi kappaletta päivässä. Jännitän vähän maksua, onhan sairaala huimasti modernimpi ja siistimpi kuin Panajin vastineensa, mutta turhaan: tuhansien rupioiden sijaan hinta on neljäkymmentä rupiaa. Lääkkeet puolestaan maksavat huimat kuusi rupiaa. Alle eurolla siis selvitään... lääkärinpalkkion tapauksessa alle viidesosalla siitä, mitä sama palvelu maksoi Panajissa.

Fauni ei haluaisi syödä lääkettä ennen sen googlaamista. Lopulta saan hänet kuitenkin suostuteltua sen nielaisemiseen: kyseessä on sentään kansainvälisen lääkefirman tuote, laillistetun lääkärin määräämänä. Ei se nyt sentään mitään lsd:tä ole. Ei tosiaankaan: kun Fauni hotellilla tarkistaa asian puhelimensa netistä, selviää, että hänelle on määrätty lapsille ja yli 82-vuotiaille vanhuksille suunnattu parasetamolitabletti, jonka vaikuttavan aineen pitoisuus vastaa normaaleja käsikauppaparasetamoleja Suomessa. Hieman kyllä huvittaa lääkärin vannottaminen, ettei lääkettä saa ottaa kuin kaksi tablettia päivässä. Ainakin Suomessa annokset saattavat olla korkeampia. Muistaakseni söin itse viime keväänä tupla-annosta ja siihen vielä päälle toista särkylääkettä. Vaikka tietysti niukkuuden periaate on hyvä lääkkeiden kanssa; mitäpä sitä turhaan rasittamaan elimistöä, jos vähemmälläkin pärjää.

Arvoitukseksi jää, miksi Faunille määrättiin lasten lääke, joka on hyvänmakuinen ja josta sen vuoksi on tilastoitu paljon yliannostuksia lapsilla, jotka ovat kipeinä ja valvomatta napsineet muutaman "karkin" lisää. (Ehkä se selittää lääkärin varoitukset siitä, ettei kahden tabletin päiväannosta saa ylittää...)

Nyt istumme yksinaisten paivakavelyideni jalkeen nettikahvilassa, koska meilla on tosiaan hotla, joka maksaa 6 egea yolta eli ei nettia. Parasetamoli nayttaa purevan. Tai sitten Faunin on vaan paastava nettiin hinnalla milla hyvansa.