Linnut lehdet tähdet lentävät

Juoksen turkoosia yksin. Ja äkkiä, varoittamatta, kaikki loksahtaa kohdalleen. Kaikki. Linnut, lehdet, tähdet kaukana harmaan takana. Se on kummallinen tunne tai tuntu, se ei muistuta valveen kokemusta, transsia eikä unta, se ei ole minä elän ja hengitän -elämys, ei todellisuuselämys, ei kaiken yhtätapahtumisen kokemus, ei ei. Jalkani liikkuvat suurta rataa silittävän vastuksen sisässä, sormieni väliin on kumitettu kangas kuronut räpylät. Ryhti suoristuu helposti ja äkkiä etuoikealta kaiuttimien ja kipaisumetsän takaa tulee parvi lintuja, nimettömiä tummia lintuja, taivasta tummempia, sataa hivenen, linnut puhaltuvat kuviossa poppelin lehtikuvioiden luo, ympäröivät puun lintukehänä, lepattavat, toteavat puun sopimattomaksi, jatkavat matkaa taittaen suuntaansa.

Linnut näyttävät hieman tempaantuneilta lehdiltä ja ajattelen sitä, miten helposti ihmisetkin tempaantuvat ja tanssivat tuulien tansseja, sopimattomien poppelien käännekohtia ja tähtikuvioita. Ja kuulen äänen toistavan kaukaa kaukaa, että olen sen verran rilkeläinen, että - ääni katkeaa, että mitä, en muista enää, voin arvata, mutta täsmälliset sanat ovat kadonneet tai en enää usko sanoihin. Toinenkin lintuparvi leikkaa taivasta, liikkuvat tähdet, pyrstötähtikuviot, siipitähtikuviot, mutta taivas solahtaa takaisin nestemäiseen ykseyteensä heti saksien ja apuviivojen mentyä. Mikäpä maailman mahti jakaisi tai leikkaisi ystävät erilleen?

Juostessa pulssini kohoaa hitaasti, väsymys valuu kehoon, hengittäminen käy helpommaksi ja syvemmäksi. Ajattelen käsinkirjoitettua kirjettä, jonka kirjoitan sitten joskus, kun saan itseni koottua ja tapahtumista selkeän kuvan. Olen kai jo yksi, mutta kuvat ovat liian erillisiä, niistä pitää lukea kieriminen mielikuvituksen avulla. Viimein elämäni alkaa muistuttaa niitä asioita, joista olemme puhuneet ja olleet samaa mieltä mutta jotka eivät oikeastaan ole solahtaneet käytäntöihin. Olen kurkottanut, pitänyt sylissä, pyyhkinyt kyyneliä, soittanut huuliharppua, tilannut pullollisen kuohuviiniä, syönyt taas aamulla soijajugurttia, nukahtanut rauhassa omaan sänkyyni, tuntenut uupumusta illalla, pitänyt pääni ja päättäväisyyteni, kuunnellut sydäntäni ja asettanut sen rytmin kaikkia virallisia suosituksia tärkeämmäksi ja viisaammaksi. (Koska en ole ihminen ylipäänsä, ja nämä toiset, eivät hekään ole, jälkeemme vesijuoksuallas, loisk, kurrl, lip lip lip, ja sadepisaroiden vaimeat sormet, niiden todennäköisyys osua juuri tiettyyn kohtaan päänahassa.) Olen istunut puistonpenkillä sateessa ja kastunut ja miettinyt, olisiko järkevämpää ryömiä neliöityyn lehmukseen.

Kirjassa, jota olen lukenut sateisen iltapäivän, kirjoitetaan mustarastaan äänestä syyllisyyden äänenä. Säpsähdän, kun luen sen. Minusta mustarastaan ääni on jotakin muuta. Välillä sen kuulee ikkunasta, mutta sitten kun menee ulos kuullakseen selvemmin, rastaan pesue vain tonkii maata päättömän innon vallassa ja hyppii ja kipittää koomisesti. Vai voisivatko ne muuten olla niin lähekkäin? Yleensä ne näkee yksin tai kaksin, joten nimeän nämä kipittäjät pesueeksi.

Niin, ikkunat. Kun pyöräilen altaalta kirjan luo, seisahdun liikennevaloon siinä kohdin jossa Helsinki näyttää Riialta. (Kulmassa sijaitsee yksi lempikahviloistani.) Talossa suoraan toisella puolen on ikkuna auki, läähättävän mattamustan sisässä seisoo hauras vanha nainen hihattomassa laamapaidassa, nojaa ulos kyynärpäät ikkunalaudalla, katseemme kohtaavat liikenteen takaa, lehmusten kukat ovat jo mätää massaa, alkaa tuoksua syksyisemmältä, nainen nousee kyynärpäiltään, sivelee oikealla kädellä kaulanseutuaan, katsoo taivaalle, sitten takaisin. Me voisimme olla toisemme. Ehkä myöhemmin, kun minusta tulee vanha nainen, seison mattamustassa ikkunassa ja sivelen kaulanseutua kädellä ja katselen tyttöä pyörineen liikennevaloissa, suhtautumassa punaiseen valoon mahdollisuutena.

Muistanko tämän päivän silloin? Mitkä asiat jäävät pyörimään mieleen marmorikuulina ja mille käy lehmuksenkukkamaisesti?

Tiedän elämäni käyneen äkisti vaikeasti selitettäväksi. Sellaiseksi, että jos sanon, miten asiat ovat, todistukseeni ei aivan helposti uskota. Oikeastaan se ei häiritse. Tilanne joka tapauksessa etenee juuri siten kuin etenee. Se on lintujen kuvio, lehtien kuvio, tähtien kuvio, edestakaisin sahaava moniulokaskuvio, sellainen jonka hyönteinen piirtäisi kattoon, jos sen keho olisi läpinäkymätön ja jos valo tulisi alhaalta ja jos kattoon olisi sivelty valoherkkää mediumia, ja sitten äkisti huone pimennettäisiin ja kattoon siveltäisiin kehitettä ja kiinnitettä ja huuhdetta ja sitten valo sytytettäisiin uudelleen, lapsen piirtämä lintu ennen kuin lapsi oppii, että lintu on aikuisten ihmisten mielissä lihaklöntti eikä vapaata lentoa, substantiivi eikä verbi.

Lähentyä, säikähtää, surra, palautua, korjaantua, kertoa, jakaa, hyväksyä, innostua, odottaa, jännittää, rentoutua, hihittää, itkeä, nukahtaa, lentää.

Kun valo vaihtuu vihreäksi, hypähdän satulaan, kallistan lantiota aavistuksen verran taaksepäin ja annan vauhdin imeä pyörän ja minut sisäänsä, yli risteyksen, mäkeä ylös.

Kynttilöitä jo nyt - tämä on yritys leikata hiukset virtuaalisesti (niitä silti lyhentämättä) näkymättömällä sitten sitten sitten -rakenteella

Onnistaa. Huolet hälvenevät, olen ehkä tempoillutkin aivan turhaan. Mikäpä asia ei ratkeaisi hetki hetkeltä edeten ja rauhallisesti ja avoimesti kaikesta luottoystävien kanssa puhuen? Istuttuamme kolmin koko avokommuunimme voimin mättämässä currytofun chilieuforiaa New Bamboo Centerissä suuntaamme Kappelin terassille. Vompsu ei nimittäin muista, onko hän ikinä käynyt millään terassilla. Etno-Espan esitys on vielä vauhdissaan, kun saavumme, ja jotenkin luiskahdamme kummalliseen maanantaikäyttäytymiseen: tilaamme kannullisen sangriaa ja skumppapullon. Eipä silti, Vompsulla ja minulla on vapaata vielä tämän viikon, mutta Faunilla ei. Istumme ja vajutamme juomia hitaasti ja fantasioimme soittimista ja soittamisesta ja mutakakusta. Mutakakkufantasia pistää meihin jopa vauhtia: on ehdittävä ostamaan mutakakku ennen kuin tunnelin kaupat menevät kiinni. Tunneloidumme tunneliin sitä tahtia, että kipeää varvasta miltei hirvittää. Saan jarrutella noita kiharapäitä ihan tosissani, ne vain unohtavat ja tiukentavat tahtia.

Kotona meillä sytytämme kynttilät pitkästä aikaa. On jo hämärää öisin. Rullaamme kiinalaiset bambukaihtimet yläasentoon, saamme kaikki vaurioita jänönopuntian pudottelemista piikikkäistä jaokkeista. Mutteripannu puskee huoneeseen kofeiinittoman espresson tuoksua, sekoitan alexandereita vääräoppisesti tammenterholikööriin ja soijamaitoon, mutakakkua on jokaiselle valtava lonkare. Otamme esiin kaksi blueshuuliharppua ja viulun, jota on soitettava näppäillen, jotta naapurit eivät heräisi. Viulu on kätevää asettaa makuuasennossa niin, että sen kädensija tukeutuu leukaan ja lantionpohja, no, lantionpohjaan. Soitamme aikamme niin hiljaa kuin pystymme. Soitamme kuin lapset: leikkien, leikin kautta rakennetta etsien.

Yö havisee hitaasti eteenpäin. Ystävältä tulee tekstiviesti: muna on syntynyt! Laitamme stereoihin hipihiljaa soimaan Amiinan plingplongmusiikkia, talvitalismaanimusiikkia, soittorasiamusiikkia. Taivas on koboltinsininen ikkunan takana. Jotenkin kaikki järjestyy ja etenee, siihen on nyt helppoa uskoa. Ennen nukkumaanmenoa Vompsu haluaa vielä lukea ääneen valittuja otteita Pedro Almodovarin kirjasta Pornotähti. Kynttilänvalossa! Siinäpä hassu yhdistelmä. Kiherrämme Patty Diphusan sinnikkäälle asenteelle ottaa asiat positiiviselta kantilta. Kynttilänvalo virittää jotenkin jouluisan tunnelman, vaikka olemme juuri jumittaneet tuntikausia terassilla. Fauni hiipii nukkumaan yläkertaan halattuna, sammutan kynttilät teelusikalla, väsymys nielaisee kuin puhuva rumpu.

Maailma tuntuu kummalliselta paikalta nyt aamullakin. Yllättävältä. Sekuntiin mahtuu monta uteliasta, särisevää ajatusta. En näe unta raitiovaunusta enkä raunioituneesta kaupungista. Unet ovat kadonneet tältä yöltä. Herään käytännölliseen, mutta ilahduttavaan ajatukseen: on mahdollista hakea kalansilmäkameralla otetut filmit ja digiskannata ne. Kuvia ihan parhaasta kesästä, jolloin kaikki on avoinna ja hengittää ja silkaa uteliaisuutta ja vapautta ja naurua.

Viimeinen lomaviikko

Viimeinen lomaviikko: kuva olennosta, joka juoksee kohti jyrkännettä, etenee hetkessä, ei suostu katsomaan taakseen muttei eteensäkään. Ensi viikon alussa alkaa koulu, kymmenen kuukauden säädelty päivärytmi. Mitä se tarkoittaa? Muutenkin kaikki tuntuu olevan liikkeessä, muutoksessa, sillä tahdilla, että reagoin aina aavistuksen verran liian myöhässä ja juoksen edestakaisin kädet sivuilla repsottaen ja suu hämmästyksestä ja ehkä vähän kauhustakin avoinna, ja kaikki sekin, mikä tuntuu tässä ja nyt siunaukselta, paljastuu hirvittäviksi loukuiksi, joihin tungen pääni iloisesti hyräillen. Naps.

Kuuntelen Bob Marleyn ja Wailersin biisiä kolmesta linnusta, jotka laulavat "don't worry about a thing 'cause every little thing is gonna be alright". Siihen on vaikeaa identifioitua nyt, mutta koetan sentään. Todemmalta tuntuu Supertrampin logical songin pyyntö "please please tell me what we've learned" - lieneekö se: ei yhtään mitään?

Todennäköisesti.

Sentään yksi asia saa hyväntuulisen naurun kuplat esiin, kun pyöräilen vesijuoksemaan kipeä varvas vihloen. Laulu, jonka väännellyt sanat menevät näin: "Ei ole helppoa kellään, ei ole helppoa vaikkei se helpolta näytä..."

Ei auta kuin edetä korvat herkkinä. Viimeinen lomaviikko näyttää silkalta hypnopolitiikalta, ja jo yöllä unissani matkaan taas raitiovaunulla kaupungissa, joka on pommitettu puolitohjoksi, ja ajan ohi monien talojen, joissa olen käynyt ja viihtynyt, mutta jotka ovat nyt enää epämääräisiä tiilikasoja ikään kuin tuhansien vuosien takaa. Unessa muistan niiden keittiöt, muistan miten niissä istutaan ja kitataan teetä tai leivotaan ja miten noissa hetkissä tulee ajatelleeksi, että elämä on turvallista ja kotoisaa ja järjestettävissä ja suunniteltavissa. Niin se toki välillä onkin.

Kun puhelin soi, pelkään vastata. En muista, olenko lähettänyt kirjanpitäjälle kuitit. En muista, olenko soittanut oikeuteen ja kertonut koulustani. Ehkä teen kaiken tämän ehkä uudestaan varmuuden vuoksi. Kun viimein vastaan puhelimeen, en osaa olla itkemättä.

Ahdistus kasvaa nopeammin kuin eukalyptukset ja on metsänpohjalle aivan yhtä haitallista ja muun poissulkevaa. Tolkutan hajanaisia fraaseja ahdistuksen ymmärrettävyydestä tilanteessa, mutta en onnistu uskomaan niihin. Ja äkkiä tahtoisin, että tässä kädessäni olisi Wallace Stevensin runokokoelma, ne, runot, täytyy hakea tänään zurnakellarista. Haluaisin lukea suomeksi, miten äkisti runon minä huomaa, että maa on kivenselkiä ja terästelkiä. Mutta runot ovat kellarissa ja minä tässä ja on jo kiire vesijuoksemaan. Hengittämään.

Kaikuja

Ilta hämärtyy, stereot vuotavat Vierashuoneen lauluja. Ja muutakin sellaista, mikä on hieman surullista ja lohdullista ja keinuvaa ja ilmavaa ja vereslihalla samaan aikaan.

Olen yksin, Vompsu on lähtenyt äitinsä luokse toiseen kaupunkiin, ja itse olen jäänyt, koska toinen jalkani kestää huonosti astumista - joku hyppäsi jonkun toisen jalkapöydän päälle nojanneen pikkuvarpaani päälle ja varpaan pehmytkudokset repesivät ilmeisesti jollakin tavalla. Kipu ei ole yhtä paha kuin murtuman kanssa mutta jonkinmoinen kuitenkin. En jaksa laittaa valoja päälle, tiskaan hämärässä paino terveellä jalalla. Itkettää, mutta se on hyvää itkua, kiitollisuuskauneusihmeellisyysitkua. No, ehkä vähän myös sitä, että olen yksin ja kaiun edelleen edellistä iltaa, naamiaisjuhlia ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Tuntuu vaikealta, että ensin saa olla toisten kanssa sillä lailla välittömästi ja kieppuen ja fyysisesti, halaillen ja kädestä kiinni pitäen ja tanssien, ja sitten äkisti onkin kotona ja ypöyksin. Tavallaan kauneuskiitollisuusitkut on parasta itkeä yksinään, sillä lailla kaiku on voimakkaampi. (Ellei rakastelemista lasketa, mutta tavallaan se on tältä kantilta miltei sama kuin olisi yksin, koska siinä joka tapauksessa raja-aidat kaadetaan niin voimakkaasti.)

Eilinen ilta oli maaginen. Mutta kummallista kyllä, sen sijaan, että olisin tuntenut itseni joksikuksi toiseksi kaulassani kolme erilaista sydäntä ja korsettitopissa ja kultaisessa luomivärissä, sainkin kosketuksen siihen itseni puoleen, jota ikävöin aina välillä asioiden tukahtuessa ja takkuuntuessa. Siihen tyttöön, joka hyppii ja kieppuu ja laulaa mukana ja ottaa ihmisiä kädestä ja juoksee bileiden läpi tai ryömii pöydän alta sen sijaan että kiertäisi pöydän. Johonkin hyvin vapaaseen ja avoimeen, välittävään ja läheisyydenjanoiseen. Siihen, jota ystävä kutsuu kirjeessään villihevoseksi: otukseksi, jolla on herkät korvat ja kerkeät jalat ja joka on valmiina nelistämään vaikka maailman ääriin hetken päähänpistosta. Toki join boolia ehkä vähän runsaanpuoleisesti. Mutta ehkä sekin on ookoo aina välillä.

Eilisestä kaikuu etenkin tanssilattia, jolla viihdyin siinä määrin, etten käynyt keskusteluja ennen kuin myöhään yöllä, keho täysin laskeutuneena, varvas vähän jomottaen, mutta ei mitenkään vaarallisesti. Ja sitten tietysti myöhäiset keskustelut, joita kaikkia luonnehti voimakas läheisyys ja lämpö, keskittyminen ja läsnäolo. Koska naapuri alkoi valittaa, bileet siirrettiin yhteen kaukaiseen huoneeseen ja siellä sitten kaikki jäljellä olivat ahtautuivat yhteen sänkyyn makamaan. Itsekin käperryin kahden luottoystävän väliin, jonkun pää oli lantioni päällä ja yön puoliunisina tunteina silitin ihmisten kasvoja ja kauloja ja hiuksia, hieroin varovasti hartioita ja selkälihaksia ja rapsutin hiuspohjaa, eikä minun tarvinnut olla hetkeäkään erossa toisista kehoista. Kunpa aina voisi nukkua noin! Vai kyllästyisikö siihen? Voisiko niin käydä? Mutta sellaista saa kokea niin harvoin, että se tuntuu ihmeelliseltä, hieman samanlaiselta kuin joskus kun on talvi ja oikein kirkas pakkasyö ja tähdet hohtavat salaperäisinä ja niin kaukana ja taivaan kaari on valtava, valtavampi kuin koskaan muulloin. Tai kuin valtameren luona, sen huoahtaessa ja vyöryttäessä suolaisia aaltojaan, pilvisenä päivänä, kun on vielä viileä eikä rannalla ketään muuta ja voi kuljeksia hiljalleen ja potkiskella hiekasta esiin elämän jälkiä ja meren läsnäolon aistii vaikka sille kääntäisi selkänsäkin.

Kuten aina pyhän kanssa, ei nytkään nauru ole kaukana. Jossakin vaiheessa yksi sänkyilijöistä taitaa vähän hiiltyäkin, kun hihitys ei ota loppuakseen. Mutta enimmäkseen tunnelma on nimenomaan hiljainen (mikä on aivan eri tuntu kuin vaisuus). Ihmettynyt.

Aamulla on lähdettävä, se tuntuu surulliselta. Ja nyt kaikki ovat kadonneet ja on äkisti jo melkein yö ja olen yksin asunnossa ja jalalla on vaikeaa seistä. Harmaa sentään on täällä, se rakastaa kosketusta samalla tavalla kuin itsekin rakastan, raastaa kielellään kämmenselkää ja kellahtaa, kyöhnää ja puskee. Keträä. Ryvemme ylilajisessa läheisyydessämme, laumassamme. Harmaa käyttäytyy toisin nyt kun olen täällä yksin, vaatii ja antaa enemmän huomiota ja läheisyyttä. Toivoisin sen olevan tällainen muutenkin, mutta miten kertoa se kissalle?

Ikävöin edellistä iltaa, mutta tunnen samalla viiltävää onnellisuutta, koska hitto vie, minulla on niin lähellä asioita, joita voin ikävöidä. Kurjinta olisi, jos pitäisi ikävöidä vain aina jotakin hirvittävän kaukaista kuten lapsuutta tai kaksikymppisyyttä tai sitten vaihtoehtoisesti jotakin tulevaa ja tapahtumatonta. Ja oikeastaan kaiut, jotka edelleen tunnen, ovat niin lähellä, että ne ovat melkein tässä enkä siksi tunne itseäni vaisuksi enkä yksinäiseksi, vaikka olenkin yksin kotona kissojen kanssa.

Kohta pitäisi varmaan pystyä nukahtamaan. Se tuntuu jotenkin mahdottoman vaikealta. Toisaalta uskon, että kun nukahdan, näen ihmeellisiä, kimmeltäviä unia, lentämisunia, sukellusunia, laukkaamisunia, unia joissa kasvillisuus huojuu massiivisina syvyyksinä, joiden läpi on helppoa puikkelehtia, unia joissa kampa on painunut lammen pohjaan ja lumme alkanut kasvaa hiuksista ja vadelmat loistavat yössä kuin ne olisi kylvetetty punaisessa fosforissa.

Jännitys

Huomenna on pitkästä aikaa naamiaiset. Teemassa on jotakin pelottavaa ja kiehtovaa. Tiedän reagoivani voimallisesti siihen, että pukeudun ja laittaudun eri tavalla kuin normaalisti. Ylipukeutumisessa on samaa performanssiulottuvuutta kuin siinä, että kävelee bileiden poikki täysin alasti. Jos kävelee seurassa, se ei tunnu yhtä shokeeraavalta kuin yksin, mutta silti siinä kaikessa on jokin kummallinen kierre, jonka vallassa tietää olevansa tarkkailtu ja sen takia ojentuu ja äkisti käy hyvin kevyeksi ja täsmälliseksi.

Vaikka ei olettaisikaan mitään "aitoa" tai "luonnollista" minää sosiaalisten roolien taakse, eri roolit sijoittuvat selvästi luontevuus- tai tuttuusasteeltaan eri kohdille kehon rentoutumisen skaalaa. On paitoja, joissa on mahdollista unohtaa itsensä, ja paitoja, joissa se on täysin mahdotonta. Pidän enemmän paidoista, housuista, kengistä ja hameista, joissa minun ei tarvitse koko ajan satuilla itselleni siitä, kuka olen ja miten liikun ja millaisia ilmeitä ja eleitä minussa liikkuu. (Eivät ne minun ole, ne ovat välillämme ja puhkeavat nimettömästä tyhjyydestä.) Ja silti odotan päiväkausia, että saan pukeutua ja olla joku toinen.

Se taitaa olla leikki. Jotakin strukturoimatonta ja verrattain säännötöntä. Silkkaa uteliaisuutta ja improamista.

Aamulla istun pitkään alasti eteisessä ja luen kirjaa, jota tulin suositelleeksi ystävälle. Jossain vaiheessa päätäni alkaa särkeä vimmatusti. Tungen kirjan ensimmäisen näkemäni tason päälle ja mietin, miksi ihmeessä suosittelinkaan tätä. Miksi ihmeessä kirjamaussani on niin morbideja piirteitä. Ja kuinka paljon haluni ja toiveeni polveilevatkaan kirjoja ja niiden maisemia muistuttavasti. Kun suosittelen kirjan, käyn näkyväksi, ja joskus sitä on vaikeaa kestää.

Illemmalla menemme katsomaan kissanpentuja. Niillä on uskomattoman pienet kasvot. Toinen kissanpentu näyttää aivan samalta kuin edesmennyt Arttu Kurttu-Karttunen. Sillä on niskassakin samanlainen raidoitus, joka syntyy siitä, että mustanruskean ja smokkikuvioisen (valkea kaulus ja hansikkaat) päällisturkin alisessa pehmeässä villassa on piilossa maatiaiskissan raidat. Kissanpoikaset ovat uskomattoman luottavaisia, arempikin, jolla on silmätulehdus ja nuha ja limakalvoilla vihreät räkäkelmut, jotka pyyhin pois pumpulilla käärittyäni ensin kisun pyyhkeestä kietaistuun kapaloon ja ojennettuani sen omistajalleen käsiteltävässä muodossa. Onneksi kisu saa huomiseksi ajan eläinlääkäriin. Miltähän niistä tuntuu, kissanpennuista, kun meitä suuria tömiseväjalkaisia otuksia on kaiken aikaa niiden ympärillä ja niin kiinnostuneina niistä? Rohkeampi kissanpennuista säikähtää aluksi kameran räpsähdystä, mutta äkkää nopeasti, että kyse on vain irrallisesta äänestä, jota ei tarvitse paeta sängyn alle.

Junassa takaisin kaupunkiin ajatukset karkailevat ja tempoilevat seuraavaan iltaan. Onnistuuko hiusten kihartaminen? Entä yläosan virittäminen? Olenko kuitenkin vähän liian paksu ja löysä tuollaisiin vaatteisiin? Entä meikkivoide ja ripsiväri, tuleeko tästä yhtikäs mitään? Noista asioista on jo niin kauan. Mutta jännitystä ei käy kiistäminen. Siinä on jotakin sähköistävää. Ja äkkiä saan taas yhden tulokulman siihen joskus lausumaani toteamukseen, että levottomuutta ja jännitystä enemmän minua huolettavat ne jaksot, jolloin ikään kuin etukäteen luovin ne mahdollistavien tilanteiden ympäri ja telkeän itseni liikaan rauhallisuuteen ja seesteisyyteen, kiellän itseäni innostumasta ja tempaantumasta ja sitten äkkiä olen jos en nyt pitkästynyt, se taitaa olla minulla mahdotonta, niin ainakin vaisu. Toki se on vaisuutta omalla mittakaavallani ja saattaa olla paljon eloisampaa kuin jonkun toisen "hyvä meininki", mutta minusta se tuntuu itsessäni tai kehossani masentuneelta ja apaattiselta. Vaisuus saa oudolla tavalla vihaiseksi. Se tuntuu niin pystyyn kuolleelta.

Ehkä on totta sekin, mitä kirjoitan ystävälle - että unettomuuteni nyt ei ole vakavaa, koska olen antanut siihen itselleni luvan ja osittain tahdonkin sen osakseni juuri nyt, ennen talven prudentiaalista puristusta ja säännöllisiä elämäntapoja. Osaan kesyttää unettomuuteni, mutta tuntuu siltä, että välillä minun on hyvä palkita itseni antamalla lupa seurata kokemuksen kentän reunojen tuskin havaittavaa vipinää, kääntymällä intensiivisesti sen puoleen, suuntaamalla itseäni sen teemojen kehittelemiseen. Nyt on loma, ja se kai tarkoittaa, ettei minulla ole mitään yhtä tärkeää tavoitetta, jota varten pitäisi säästellä itseä tai koettaa priorisoida tekemisiä ja menoja. Tuntuu kauhean tappavalta, että pitäisi kaiken aikaa olla tiukasti kontrollissa.

Voi, huominen... juna palaa kaupunkiin, nojaan otsaa ikkunalasiin ja katson vihreää ja rehevää ja en tiedä lainkaan, millaista huomenna on. Mutta tiedän, millaista nyt on. Jännittävää.

Kasvillisuusräjähdys ja unettomuutta

Selviämme Vompsun kanssa palstalle pitkästä aikaa. "Ai palstalle?" kysyy Vompsu hämmästyneenä, kun ilmoitan päiväsuunnitelman. Nyökkään. Edellisestä kerrasta onkin aikaa. Ja nyt kaikki on taatusti kasvanut valtavasti. Palsta on pilkahdellut mieleeni epätasaisesti, olen tullut ajatelleeksi, mutta päättänyt sitten tarmokkaasti, että koska syksy ja seuraavat kymmenen kuukautta on yhtä hemmetin motivaatiopuristusta ja vaahtokarkkitestiä, saan viettää viimeiset lomaviikkoni kuten tahdon. Olkoonkin, että se tarkoittaisi sitä, että rikkaruohot kasvavat valtaviksi ja kenties jokin sato menee yli ja sen sellaista - juuri sinä kesänä, kun olen etukäteen riemuinnut mahdollisuudestani istua vaikka aamusta iltaan palstalla kitkukoukku kädessä tonkimassa savimaata. Eihän elämää voi ennustaa eikä kahlita. Tai voisi kai, mutta en oikein pidä neuroottisuudesta ja kontrollimaniasta, en muissa enkä etenkään itsessäni.

Ei ole mikään yllätys, että palsta tosiaan rehottaa. Kitkemme sankoihin hiki hatussa pahimmat rikat, siemenvaiheelle ehtineet, tungemme ne kompostiin ja katkomme parsakaaleista koviksi kukkineet varret. Mehiläisten, kimalaisten ja perhosten riemuksi kukkaan avautuvaa piparminttua on siunaantunut muutama kuutiollinen, eli jos joku haluaa kokeilla esimerkiksi vihtomista piparminttuvastalla, kommenttilaatikkoon saa jättää toiveen tuollaisen vastan noutopäivästä... Rucolat ovat ehtineet kukkaan, samoin pari tammenlehväsalaattia, mutta mikäs siinä: ehkä ne nyt sitten ehtivät kunnolla siementää ja kylväytyvät ensi vuodeksikin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan! Pavut ja kurpitsat kukkivat, kurpitsoista moni on kasvattanut palstatauon aikana monimetriset lonkerovarret raakileineen. Punainen roomansalaatti on kasvattanut kupunsa lapsen pään kokoisiksi palleroiksi. Ja mistä maata kääntääkin, kaikkialla kuhisee maamuurahaisten pesiä. Siinä missä aiemmin kesällä muurahaiset tarttuivat muniin ja juoksuttivat ne turvaan, nyt maan alta paljastuu siivekkäitä muurahaisia, jotka lähtevät jotenkin tahmaisen oloisina ryömimään toistensa päältä. Jännittävää!

Palaamme kotiin valtavassa ruokalastissa ja päätämme, että salaatin tuhoamiseksi on pidettävä juhlat. Koska salaatti ei säily, juhlat on pidettävä heti! Illalla menemme pelaamaan jalkapalloa ja sen jälkeen meille kokoontuu sekalainen joukko ystäviä. Juhla alkaa dekadentisti puoli yhdentoista aikaan illalla. Syömme salaattia ja juomme skumppaa ja otamme jälkkäriksi vaniljasoijajäätelöä sitruunatimjamilla ja appelsiiniliköörillä. Ilta pimenee, koneella soivat zurnat. Olen aamulla viimein ryhdistäytynyt ja tilannut tuollaisen soittimen - sen saman, jota ihastelin kyproslaisten bussikuskien suosimassa jamittelumusiikissa ja jonka kuvia katselin uteliaana teininä Kiovasta ostamissani ja nyt jo kirppiksellä eteenpäin myydyissä kaukasuslaisissa väripainokuvissa, joissa punapukuiset naiset kantavat aprikooseja ja rypäleitä ja granaattiomenia ja litteitä vehnäleipiään (ja hadzapureja! - siitä on ikuisuus, kun olen tehnyt hadzapuria, mutta ehkä voisin ryhdistäytyä ja tehdä sitä lehmänmaidottomana nyt kun meillä on uuni kerrosta ylempänä) pöytään ja perinneasuiset miehet soittavat noita hassuja leveneviä tsurniaan ja juhlat näyttävät jatkuvat pitkälle yöhön. Kiehtovaa, että nuo kuvat ja kyproslaisten kamikazebussikuskien suosiman musiikin äänet punoutuvat tuohon samaan soittimeen, joka varmaan ensi viikon alussa saapuu kotiini. Kuulemma tsurna on hyvin vaikea soittaa, mutta eipä tässä maailmassa kai mikään ole kovin helppoa. Ja ainakin standardini ovat matalalla! Kunhan jotakin ääntä syntyy, noin aluksi. Myöhemmin kuulemma pitäisi opetella kiertoilmahengitys. Heh, mitähän siitäkin oikein tulee! Olisi ainakin aika tuhoisaa, jos oppisi puhumaan kiertoilmahengittäen...

Pieneen huoneeseen mahdutettu ihmispaljous - meitä on kymmenen kutsun hätäisyydestä huolimatta - vie sitten tietysti yöunet. Avokommuunimme alkaa näyttää kyntensä: Vompsu saa mennä Faunille nukkumaan, siellä on mahdollista pimentää ja hiljentää huone ja vallata kokonainen pehmeä sänky. Muut vieraat lähtevät aamun jo vähän kallistuessa valoisampaan päin, ja me jäämme heidän lähdettyään Faunin kanssa kuuntelemaan jazzia ja zurnia ja höpöttämään maanisesti sinne saakka, että kello on seitsemän ja tuntuu hyvältä idealta juoda vähän espressoa - jos vaikka päivä siitä kunnolla valkenisi. On kyllä vähän tuhoisaa, että sillä lailla keskustelee yön yli, yleensä olen valvonut itsekseni, ja silloin on olemassa pieni mahdollisuus, että jossain vaiheessa nukahtaa, mutta keskustellessa (kuten myös lukiessa) mahdollisuus käy aika olemattomaksi, koska toinen sanoo aina jotakin mielenkiintoista ja asia polveilee eteenpäin ja sitä piristyy kerran toisensa jälkeen ja tulee mietteliääksi eikä pääse pitkästymään, kun ajatukset eivät vain kierrä tuttua kehäänsä. Toisaalta on kyllä hauskempaa keskustella kuin maata yksinään pimeässä kuuntelemassa toisen unihengitystä ja sadattelemassa omaa kyvyttömyyttään osallistua levollisuuteen juuri tässä hetkessä.

Uuh, nyt olosta kyllä huomaa unen puuttumisen, vaikka nukahdankin kymmenen jälkeen tietokone sylissä sängylle ikään kuin lähdössä maauimalaan. Hullunkurista, että sentään melkein kunnon yöunet nukkunut Vompsu on taas paljon väsyneempi kuin itse olen. (Fauni-parka on lähtenyt töihin. Ajatuskin on käsittämätön, särisevä ja rasittava.) No, ehkä illalla roolit kääntyvät tämän väsymysasian suhteen päälaelleen.

Nyt taidan koota itseni maauimalaan, jos vaikka siitä tulisi vähemmän keinuva ja painoton olo.

Uni ja valppaus

Matkustamme maaseudulle, tai oikeammin kauemmas ihmisistä, joiden seura pitää minut valppaana. Jo lähtöaamuna nukun pitkään ja oikeastaan koko reissun ajan vietän vähintään toinen silmäluomi lurpallaan. Asiat eivät vain koukkaa minua hereille. Nukun päiväunia, sammun viltin alle, en jaksa kokea mitään ihmeempiä tuntemuksia väsymystä lukuunottamatta. Hetken innostusta tosin, kun on aamu, jonka nukun pitkään, ja joki on hopeinen vyö Villa Viitekehyksen luona, ja vesimittarit nokittelevat toisiaan ja kaislat tanssivat aaltoa aaltoa värettä.



Soudamme veneellä ehkä viisikymmentä metriä, löydämme sitten parittelevat sudenkorennot ja pysähdymme niiden luo. Onko mitään yhtä kaunista?

Sudenkorennot näyttävät takertuvan toisiinsa. Toinen on työntänyt pyrstönsä toisen niskapanssariin. Alempi kouristaa selkää kaarelle alienmaisesti, ylempi pyrkii seisomaan taittuneen häntänsä varassa pitkänä ja pystysuorana. Niitä ei tunnu ihmeemmin häiritsevän se, että tungen kameraa ihan niiden viereen ja annan kuvien tallentua muistiin. Tai että vene, joka tottelee joen virtausta, lipuu ja pyörähtelee malttamattomasti rakastavaisten päälle ja niiden on pelastauduttava kesken yhdyntäänsä lentäen jollekin toiselle lumpeenlehdelle jatkamaan toimitustaan.



Voi melkein kuulla niiden nauravan. Sillä naurulla on aivan oma sointinsa. (Olkoonkin, etten tunnista sitä toisista ihmisistä, he ovat liian vieras manner, liian tuntematon.)

Ranteet painuneena veneen reunaan, kamera käsissä, mela ei ulotu pohjaan saakka, vene lipuu, vesi taittaa valoa, joka kiemurtelee puiden rungoilla rytmikkäästi. Sudenkorennot seisovat asennossaan liikahtamatta, turkoosit silmät pullottavat, seuraavat tilannetta.

Sisällä illalla olen kääriytynyt vilttiin ja tehnyt töitä ollakseni nukahtamatta. Villan talonmies on puhunut maailmanloppuskenaarioista ja ihmiskunnan sopulivuodesta, ja olen tullut ajatelleeksi, miten vaikeaa monen on hahmottaa sitä, miten romahdusalttiissa systeemissä elämme. Miten moni on sanonut kummalliseksi sitä seikkaa, etten halua elimellisiä jälkeläisiä. Tuhisen viltin sisässä ja kaadan kuumaa puolukkamehua viltille jäämäjäljiksi. Vahingossa. Ja vaikka en halua lisää ihmiselämää vastuulleni, riittää, että on ihmisiä, joita rakastan ja joiden lähellä tahdon olla ja joihin sitä kautta tulen vaikuttaneeksi, hyvässä ja pahassa, vaikka en haluakaan pisaraakaan lisää vastuuta (samalla kun rakastan ihmisiä ja maailmaa syvemmin ja väkevämmin ja itkettävämmin ja tunnen itseni yhä torsommaksi, kun en osaa näyttää sitä oikein mitenkään järkevästi), kaikesta tästä huolimatta en osaa olla ajattelematta, että oikeutus olemassaolemiseen on jo siinä, että sattuu olemaan täällä ja hengittämään ja tuntemaan... väitän kiivaasti vastaan Viitekehyksen talonmiehelle: ei, ei voi olla niin, että jonkun oikeutus tulee toisten palvelemisesta ja tyydyttämisestä - riittää, että on ja hengittää ja tuntee. Se on ehkä vähän turhaa, koska talonmies on juonut aika lailla roseeviiniä.

Kesässä toisaalla on jotakin kuulasta ja akvarellimaista, siihen sekoittuu naapurimuseosta kuuluva tanakka puhallinorkesterin läsnäolo. Kappaleet ovat sensuuntaisia, että orkesteri saattaisi pyytäessä osata soittaa Charlestonia tai Black Bottom Stompia. Seison kuitenkin puutarhassa enkä tee elettäkään lähestyä museorakennusta. Sen sijaan syön kaikki kypsyneet puutarhavadelmat, koska meitä on kehotettu ottamaan Villa Viitekehyksestä irti kaikki mahdollinen.

Matkalla kaupunkiin nukun bussissa. En tiennyt osaavani tehdä sellaista. Kaupungissa herään siihen itseeni, johon olen tutustunut viime aikoina. Siihen itseen, joka haluaa katuja, valoja, ihmisiä, huvipuistoja ja uusia ideoita, juoksemista ja uimista ja halaamista ja tanssimista, juhlia ja pimentyviä öitä ja kommuunin. Tuntuu oudolta huomata jonkin aiemmin halutun, aiemman suunnitelman, haalistuvan ja kauhtuvan. En oikein enää osaakaan kuvitella itseäni maalle kahdestaan Vompulan kanssa. Se kuulostaa jotenkin ummehtuneelta ja uhkaavalta, käpertymiseltä ja pakenemiselta. Haluan olla täällä, saan olla täällä!

Illalla menemme vielä syömään kolmistaan Faunin kanssa tulista curryeuforiaa ja livumme jälkiruoalle vyöhykkeiden väliin. Keittiön seinä on siellä kirjailtu hellosailorhenkisesti ja hedelmäsalaatti annostellaan kahvikuppeihin.

Ja koska olemme takaisin kaupungissa, uni on tiessään ja senkin jälkeen, kun Vompsu sammuttaa valot ja käy nukkumaan päättäväisesti ja sen kummemmin asiasta tiedottamatta, makaan pimeässä ja ajattelen ajattelemistani ja melkein leijun riemua. Mitä tämä tällainen on, että yhä useampi elämää vaisuna pidellyt kiinnike löystyy ja liestyy ja äkkiä elämä keinuu pahankurisena aallokkona ja keho tempoilee sen mukana ja nauru puskee pintaan itkua helpommin ja tilanteet tuntuvat helpoilta ja ihmiset taas ystäviltä, joiden seurasta ei saa millään tarpeekseen? Eikä tiedä, missä on vuoden tai kolmen vuoden kuluttua, kaikki on jälleen liikkeessä, unet kuplivat kuvia kenkien repimisestä ja kavioiden hakkaamisesta polkuja teitä asfalttia, loikkaamisesta ilmaan ja sinne jäämisestä silkalla tahdonvoimalla...

Tiedän tömähtäväni jaloilleni. Kaupungissa muistan sen, en meinaa nukahtaa ja herään varhain valmiiksi valppaana, elossa, särähdellen edelleen unen kuvaa, jossa katselen ilmassa kavioideni koukistumista melkein sananjalannyrkkimäisiksi ja tunnen komeetan sähköistävän hiukseni korvan taakse työnnettynä ja taivas on ripustettu täyteen rintaliiveistä punottuja juhlaköynnöksiä, jollaiset joskus askartelimmekin vuosia sitten eräisiin juhliin, ne loivat yhdessä valkoisten lakanapöytäliinojen kanssa ylioppilastalon kolhoon juhlasaliin toivotun intiimin tunnelman... köynnökset on ripustettu tähtien väliin, tähdet kiinnitetty hakaneuloilla mustaan taustalakanaan, kuu foliota, mutta ne ovat kaikki, mitä on unessa leijumisen lisäksi, ne säteilevät avaruuden valtavaa kylmyyttä ja piittaamattomuutta.