Tyhjyyden pohjaan saakka

Haluan vajua yhä tyhjemmäs, yhä ajattomampaan tilaan. Ensimmäisenä loman päivänä herään aamulla aikaisin, mutta kun minua palelee, menen peiton alle hytisemään ja lukemaan kirjaa. Asioita on joka tapauksessa hoidettava loppuviikosta ja sunnuntaina lähdemme pienelle kaupunkilomalle Tallinnaan. Se lieneekin ensimmäinen kerta, kun yövyn omin varoin hotellihuoneessa, jossa on oma wc ja suihku! Yksi yö vain, Vompsun aikataulu ei anna mahdollisuutta pidempiin lomiin.

Makaan peiton alla ja äkkiä mieleeni nousee kuvia lapsena olemisesta. Minulla ei ole koskaan ollut mummolaa nimeltä mummola. Sen sijaan on ollut Lehtoniemi ja Vuorijärvi ja Meripuistotie. Vesiasioita jollakin tavalla kaikki. Muistelen erämaamökkiä, louhikoita, kyitä, juolukkasoita... Siten nukahdan.

En ollut tajunnutkaan olevani aivan näin väsynyt. Herään vasta tuntien kuluttua aivan uudella tavalla rauhallisena ja virkeänä, aivan kuin olisin unessa uinut tyhjyyden pohjaan saakka. Ja luen Michel Tournierin Perjantaita, jossa kuvataan tähän hetkeen sopivaa tunnelmaa:

Voisi sanoa, että tämän seurauksena päiväni ovat suoristuneet. ne eivät enää kiepu toinen toistensa päällä. Ne pysyvät kohtisuorina pystyssä, ja julistavat ylpeästi oman olemuksensa arvoa. Ja koska ne eivät erilaistu jonkin toteutumassa olevan suunnitelman perättäisiksi etapeiksi, ne rupeavat muistuttamaan toisiaan siinä määrin että ne kasautuvat muistissani tasasuuriin kerroksiin ja että minusta tuntuu kuin eläisin jatkuvasti samaa päivää.

Tyhjyys/vapaus

Käännöstyö sinetöidään lounaalla. Se on nyt irti minusta. Seison kaukaisella laiturilla ja huiskutan. Siltä se suunnilleen tuntuu. Ja istun junassa tai laivankannella ja näen huiskuttavan itseni.

Uusia töitä ei ole vähään aikaan tiedossa, koska kustannusala kouristaa laman kourissa. Ihmisiä irtisanotaan, ja mikä vieläkin tärkeämpää, julkaisusuunnitelmat on pistetty toistaiseksi jäihin. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.

"Entäs sinä, sinun tilanteesi? Mitä seuraavaksi?" Mietin hetken, sanon: "No, se on vielä hyvin avoin... niin avoin kuin mahdollista. En tiedä ollenkaan." Mutta luulen, etten kuulosta huolestuneelta, koska en ole erityisemmin huolestunut eikä keskustelukumppanikaan huolestu. Olen pitänyt kääntämisestä ja saa nähdä, jääkö tämä viimeiseksi työkseni toistaiseksi tai elämässäni. Saapa nähdä. Olen pureksinut tätä tietoa pari päivää ja asettunut siihen nyt kotoisasti kuin kissa sängylle.

Sitten puhumme, hassua kyllä, sellaisten ihmisten tunnelmista, jotka ovat rakentaneet elämänsä ja elämäntyylinsä työsopimuksen varaan, heidän tunnelmistaan lomautusten, työsuhteiden katkaisemisen ja freelancekeikkojen harventumisen kynnyksellä. Moni ei pysty lainkaan keskittymään työhönsä eikä saa unta ilman lääkitystä. Olen heistä huolissani ja varmistan, ettei keskustelukumppani koe mitään sellaista. Ei, ei sentään.

Ja siinä kuunnellessani ja keskustellessamme lounaan ylitse tajuan äkisti, että se, mitä ne työsuhdeihmiset, joita parhaillaan säälin ja joiden asioista olen huolissani, kokevat tällä hetkellä, on itse asiassa sitä aivan samaa, minkä kanssa itse elän jatkuvasti: jatkuvuuden puuttumista, toimeentulon epävarmuutta. En vain itse osaa mitenkään huolestua siitä, vaikka monesta muusta asiasta saatan kantaa huolta slapstickmäisellä paatoksella. (Minusta tuntuu, että vanhempani huolehtivat asiasta aivan tarpeeksi, vaikkei se ole edes heidän asiansa - onhan meillä sosiaaliturva, ei heidän tarvitse minua elättää, jos jään työttömäksi.) Äkkiä olen ensimmäistä kertaa kunnolla onnellinen siitä, että marraskuinen tarjouksemme Salon talosta hylättiin. Ei minulla olisikaan nyt rahaa maksaa mitään kuukausieriä lainoista. En ole velkaa kellekään... mutta ei minulla rahaakaan ole... elän samassa tilassa kuin valtaosa maailman ihmisistä, kädestä suuhun. Ei kai siinä mitään huolestuttavaa ole. Sitä paitsi saan kohta käännöspalkkion. Jos miinustan siitä yrityksen kulut, jää siitä pari sataa jokaiselle seuraavalle kuulle siltikin. Jonkin aikaa on varaa odottaa.

Mutta osaan olla kyllä huolestunut niistä ihmisistä, jotka jotenkin horjuvat työpaikkansa menetyksen uhatessa, ja sympata heidän huoltaan. Vaikka se onkin vieras huoli.

Tilanne on kummallinen: Hehän ovat tehneet juuri niin kuin minun ikäisiäni ihmisiä kehotetaan tekemään. Ovat hankkineet viran, ostaneet omistusasunnon, vakiinnuttaneet elämänsä tunnistettavaksi, säännölliseksi, rakentavat maamme vaurautta ja sillä lailla. En usko, että he ovat tunteneet itseään hetken pistoksessa loisiksi samalla lailla kuin itse tunnen usein itseni loiseksi kävellessäni jollain tasolla iloisesti keskipäivän valolenkilläni ja muistaessani äkisti, miten hemmetin vähän teen minkään hyödyllisen eteen. Esimerkiksi, miten vähän veroja maksan. (Toisaalta veroja käytetään nyt kaiken maailman moottoriteihin, jotka rohkaisevat liikkumista aivan väärällä tavalla, joten en ole ihan tyytyväinen valtion taloudenpitoon noin muutenkaan enkä siksi koe mitenkään aivan karmeaksi sitä seikkaa, etten osallistu rahallisesti yhteiskunnan pyörittämiseen niin paljon kuin ehkä voisin.) Nyt sitten näitä kaikin puolin kunnollisella tavalla elämänsä järjestäneitä ihmisiä rankaistaan, vaikka he ovat tehneet juuri niin kuin meitä kaikkia kehotetaan tekemään. (Se tuntuu epäreilulta.) Jos heidät irtisanotaan, heillä on vaikeaa identiteettinsä kanssa, koska he ovat identifioituneet työelämässä onnistujiksi, vaikeaa noiden "aina kannattavien" asuntosijoitustensa maksuerien kanssa. En oikein ymmärrä tätä - minä, joka olen tehnyt väärin nämä asiat niin monen mielestä, olenkin nyt se, joka on huoleton ja joka palkitaan keveällä mielellä. Epävarmuudessa ei ole minulle mitään uutta - se, jos mikä, on työidentiteettini.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tulen ajatelleeksi, että ehkä minun ei pitäisikään kokea tuosta epävarmuudesta pelkkää häpeää ja syyllisyyttä, koska saattaahan sen sietäminen olla kyky tai hyvekin jossain mielessä, esimerkiksi tällaisessa taloudellisessa tilanteessa, jossa kulttuuritalous supistuu supistumistaan. Olen onnistunut totuttautumaan johonkin, tässä tuohon epävarmuuteen, ja nyt se äkisti onkin hyödyllinen taito. Ei tarvitse mennä hakemaan masennuslääkkeitä eikä unilääkkeitä, koska maailmani on ollut tällainen kaiken aikaa.

Ja mikä tärkeintä: olen itse valinnut tämän maailman. Muistan sen vihlaisevan pelon, jonka koin, kun minulle tarjottiin pestiä, ensin puoleksi vuodeksi, myöhemmin todennäköisesti vakkaristi. Minua pelotti se jähmeys ja muuttumattomuus ja kenties pukeutumisvaatimukset ja palaverit ja sellaiset enemmän kuin tämä epävarmuus enkä ottanut pestiä vastaan. En saa kai koskaan tietää, olisinko itse levoton epävarmuudesta nyt, jos olisin silloin tarttunut tarjoukseen. (Moni suhtautui tähän kieltäytymiseeni valtavalla tyrmistyksellä ja huomasin, että heidän mielestään olin tehnyt kovin väärin. Moni myös oletti, että kieltäydyin tarjouksesta, koska teen salaa jotakin tärkeämpää, kuten suurta läpimurtoesikoisromaania tai muuta hassua. No tavallaan tietysti teenkin jotakin tärkeämpää - annan itselleni aikaa ja armoa. En tiedä, kuinka tuottoisaa se on, mutta tunnun kaipaavan tällaista kohtelua. Eikä kukaan muu ole kiinnostunut suomaan aikaa ja armoa, joten aion puolustaa niitä jatkossakin aika sinnikkäästi.)

Kuulostaa niin hurjalta kuulla jonkun sanovan, että tietenkään ihmisen ei voida olettaa työskentelevän normaalisti, jos hän ei tiedä, jatkuuko hänen työnsä siinä paikassa enää kahden kuukauden päästä. Nyökkään ja myötäilen ja myöntelen, mutta kesken sen muistan, että juuri niinhän itse työskentelen. Ei, ei voi sanoa niin yksioikoisesti, ajattelen, mutta se ajatus tulee vasta myöhemmin. Niin voi sanoa vain jos ihminen on olettanut jatkuvuutta. Minä en ole tainnut ikinä odottaa, en työasioissa. Kaipaan selkeitä alkuja, keskikohtia ja loppuja. Minä en tiedä, tulisinko itse onnettomaksi, jos tietäisin, että tämä sama jatkuu vielä kahdenkin kuukauden kuluttua. Minusta esimerkiksi tämä käännökseen sitoutuminen oli karmaisevan pitkä. Se muutti persoonallisuuttani rajusti. Olen tuijottanut marraskuun alusta saakka kaihoten helmikuun loppuun.

Se on nyt. Käännös on nyt annettu pois.

Nyt elän lopun ja alun välimaastossa, jota kutsun tyhjyydeksi tai vapaudeksi. (Tästä tulee mieleen ne keskustelut äidin kanssa, kun olin lapsi ja istuimme aamulla ennen äidin töihin lähtöä punaisella lohikäärmematolla joogaten. "Jos ne sielut vaeltaa silleen olennosta toiseen, niin mitä ne on sillä välillä kun ne lähtee kuolleen viimeisen henkäyksen mukana ja ennen kuin ne alkaa sykkiä vauvan sydämenä?" Äiti sanoo, että ne ovat osa tyhjyyttä, ne ovat hetken vapaita. Koetan kuvitella siinä lootuksessa tai hurjana leijonana kieli ulos suusta vatsaa pömpäten ja sisään vetäen, miltä se tyhjyys tai vapaus näyttää tai tuntuu. Koska olen lapsi, eikä elämälläni ole vielä rakennetta lepo vs. työ, en osaa kuvitella.) En kutsu tätä työttömyydeksi tai ole työtön, koska olen yrittäjä. No, yrittäjä ilman työstettävää, tietysti, ehkä se on melkein sama. Odotan jokin aikaa, kuulostelen. Se on hauska kielikuva: on hiljaista, höristelen ja kääntelen kuvitteellisia korvia. Pidän tästä tyhjyydestä tai vapaudesta oikeastaan enemmän kuin työpätkistä, vaikka tässäkin on vaikeat puolensa. Esimerkiksi: pitää itsetuntonsa kuosissa, olla uppoutumatta syntyihin syviin, jaksaa pitää kiinni vuorokausirytmistä, jaksaa ymmärtää muiden kiireisyyttä (joka on itsellenikin tuttua työjaksoista), jaksaa suhtautua huumorilla ihmisten kauhisteluihin (onneksi omat ystävät eivät enää jaksa kauhistella), pysyä toiveikkaana sen suhteen, että kohta jokin mukava työ löytyy. Ensin tyhjyys tuntuu aina mukavalta, mutta jossakin vaiheessa se voi käydä ahdistavaksi ja voi huomata kehon kaipaavan uutta työtä, mielen käyvän levottomaksi. Uusi työ, hihkuu silloin koko olo. Oli se uusi käännös, toimitustyö tai jotakin ihan muuta.

Ei minulla ole oikeastaan hinkua puoleen eikä toiseen. Tavallaan kääntäisin mielellään toisenkin kirjan samaan syssyyn, mutta pelkään tietysti sitäkin, että rutinoituisin siihen samalla lailla kuin tekstin kirjaksi toimittamiseenkin ja lakkaisin miettimästä, pitäisikö minun sittenkin mennä hierojakouluun tai hakea tarmokkaammin puutarha-alan oppisopimusta tai vaikka opsopata itseni kodinhoitajaksi. (Luin lehdestä jutun kodinhoitajasta ja se kuulostaa aika mukavalta ja maanläheiseltä puuhalta.) Tai entä jos repäisi radikaalisti ja opiskelisi valokuvaajaksi? Olen kuitenkin aika kyltymätön kuvaamisen suhteen ja tykkään ihmisistä. Mutta kaventuisinko siinäkin? Selvähän se: pelkään ammatti-identifikaatiota, koska olen lama-ajan nuori ja nyt näen taas selvästi, miten onnetonta on tukea identiteettinsä sellaiseen asiaan, joka ei voi mitenkään olla itsen hallittavissa. (Epävarmuutta on paljon helpompi hallita kuin varmaa uraa; ehkäpä tämä osoittaakin, miten kontrollifriikki olen ylätasolla? Epävarmuudesta on aika helppoa pitää kiinni!) Pelkään myös sitä, että lakkaisin äkisti tuntemasta kiitollisuutta minua kohdanneesta luottamuksesta ja alkaisin pitää töiden saamista itsestäänselvyytenä ja sulkisin silmäni työmarkkinoiden raadollisuudelta. En usko, että minun koulutukseni ja nykyisten työmarkkinoiden kehitystrendien yhdistelmän huomioon ottaen minulla olisi varaa sellaiseen sokeuteen.

Kotiin tallustaessani mietin sitä, miten sana kriisi kirjoitetaan kiinan kielessä erään sitaatin mukaan: se muodostuu kahdesta merkistä, josta toinen tarkoittaa vaaraa, toinen mahdollisuutta. Äkkiä tajuan, siinä kävellessä, että pidän itsessäni ainakin yhdestä piirteestä aika vankkumatta: siitä, että vaikka kyllä yleensä havaitsen ne vaaratkin ja saatan olla niistä hyvinkin huolissani, mahdollisuudet eivät enää tunnu katoavan minulta pitkiksi ajoiksi. En päästä niistä otetta. Tarkastelen mitä vain oppimisprosessina ja opetuksina ja oivalluksina, ja silloin ehkä jostakusta toisesta musertavilta tuntuvat asiat näyttäytyvät ihan toisella tavalla: paitsi musertavia, ne ovat myös opettavaisia, ja paljastavat maailmasta paljon sellaisia seikkoja, joita en olisi kenties millään muulla tavalla voinut kurkistaa. Jos epäonnistunkin jossakin tässä ja nyt, opin siitä tärkeän läksyn. Nytkin keskellä epävarmuuttani tajuan äkisti, että siedän tuota epävarmuutta aika vaivattomasti. Ja vaikka haluaisin talon maalta tai ainakin talon pihalla (minun tuloillani se taitaa tarkoittaa taloa maalta), huomaan, että olen keveämmin mielin, jos en tunge itseäni vakityöhön kuin käärmettä pulloon tuon halun takia. En haluaisi torsota itseäni jonkin yksittäisen halun takia. Taidan pitää vapaudesta aika tavalla.

Vapaudesta johonkin, käsitän sen enemmän niin päin. Joskus kun juttelen vakitöisten ihmisten kanssa, olen saavinani kiinni siitä, että he kuulevat vapauteni enemmän vapautena jostakin. Mutta se on varmaankin heidän tilannettaan, heidän elämäntyylinsä heijastumaa heidän tarkastellessaan tätä tilannetta, jota elän. Heille työ on jotakin paljon kiinteämpää ja raskaampaa, rasittavampaa. Minulle se taas on yksi siunauksista tai armoista, tahdon tehdä työtä vain sen verran, että jaksan pysyä siitä ja sen mahdollisuuksista kiitollisena. (Välillä se on vaikeaa, kun teen itselleni tiukan aikataulun. Ja kun unohdan kiitollisuuden, käyn aivan sietämättömäksi itseni mielestä. Grr.) Vapaus! Määrittämättömän ajan vapaus! Olen iloinen, kevyt, kävelemme mäkeä ylös, koira tempoilee innokkaasti hihnan päässä. Kevät tulee...

Elämän tunnussäveliä eri aikakausilta

Joskus keskustellessa tai etenkin lukiessa toisten lyhyitä muistiinpanoja (teksti on hitaampi, siinä ei tarvitse miettiä, hyväksyykö toinen reaktioni) tajuaa viiltävän selkeästi, miten vieraiksi mantereiksi toiset ihmiset jäävät pakostikin. Eivätkä vain toiset ihmiset, itsekin. Kun toinen kertoo, keihin hänen oli vaikeaa samastua lukioikäisenä tai miten häntä harmittaa, että yksi ylioppilaskirjoitusten arvosanoista ei ollut laudatur, särähtää vierauteen. Ei siksi, että itse olisi kaikkien kanssa suvereeni ja ettei koskaan olisi epätyytyväinen, ehei. (Hassu ajatus, muuten, liekö mahdollinen...) Pikemminkin, koska oli vieläkin angstisempi ihmisten suhteen ja koki vierautta hyvien arvosanojen kanssa. Minusta ne arvosanat ovat aina tuntuneet jotenkin... petkuttamiselta. Koska en koe itseäni mitenkään fiksuksi. Se on vähän hassunkurista, jos katsoo kouluarvosanojani, etenkin suhteessa siihen, miten vähän olin koulusta kiinnostunut. (Miksi olisin ollut, kun mietin suuren osan aikaa, että oikeastaan täytyy olla valtava kosminen virhe, noin henkkoht perspektiivistä siis, että olen elossa, kun kaikille olisi parempi, jos en olisi.) Tai sitä, millä innolla minua oltiin tunkemassa peräti kolmeen eri erikoislukioon.

Ymmärrän, että minuun on iskostettu aika varhaisessa vaiheeessa ulkoakäsin tämä tyhmyyden ajatus, koska se vie suuren osan päättäväisyyttä ja olin lapsena hurjan omapäinen ja aikuisia ympärilläni rasitti tuo omapäisyys. Mutta vaikka nykyään tiedän, etten ole ihan niin tyhmä kuin millaiseksi säännönmukaisesti koen itseni, en edelleenkään onnistu mallintamaan itseäni ihmiseksi, jolle oppiminen olisi helppoa tai jolla olisi mahdollisuudet kiinnostuessaan ottaa selvää vaikka mistä. Minua ei harmittanut saksan huono arvosana, minua ällistyttivät muut laudaturit. En voinut uskoa, etteivät kokeet olleet jotenkin menneet sekaisin. Olin saanut jonkun muun arvosanan. Eikä tämä tapahtunut vain ylioppilaskirjoituksissa, vaan kaikissa kokeissa. Se jotenkin horjutti todellisuudentajuani. Mutta en ollut valmis muuttamaan uskomuksiani vastaamaan kokemusta, ehdollistus oli edelleen liian vahva. Todellisuuden aistin vain siinä kokeessa, josta sain kutosen, ja jonka tein yli kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa. Silloin ajattelin todellisen luontoni ja tyhmyyteni paljastuneen ja itkin helpottuneena ja ajattelin, että nyt minut viedään lastenkotiin, koska vanhemmat eivät enää tahdo nähdä minua. Olin paljastunut! Ei tarvinnut enää jännittää!

Tietenkään minua ei lähetetty lastenkotiin. Vanhemmat lohduttivat tuosta kutosesta ja pitivät sylissä. Kun seuraavan kokeen numero oli kiitettävä tavalliseen malliin, he eivät halanneet, antoivat vain rahaa. (En saanut viikkorahaa, sain rahaa kiitettävistä koearvosanoista.) Ostin koko rahalla karkkia, kuten aina. Salmiakkia. Siitä tuli nopeasti paha olo. Istuin vintillä, katselin hyörinää ampiaispesän luona, söin salmiakkia ja oli tyhjä olo. Vintillä sai olla rauhassa, siellä ei huutanut edes teevee. Tiesin, että minun olisi pitänyt olla iloinen, mutten osannut. No, oli sentään salmiakit.

Näin jälkeenpäin tuntuu kummalliselta ajatella tuota mielenmaisemaa. Lapsilla on niin hurjia pelkoja.

Tietysti tilanne korjaantui vähitellen. Kun riittävän moni ihminen oli toistanut, että minulle lukuaineet ovat helppoja, aloin miltei itsekin uskoa sen. Mutta vain miltei. Kokemuksellinen puoli uskomisesta puuttui, se oli sellaista hauki on kala -hopotusta. En vieläkään täysin osaa ymmärtää, millaista olisi aidosti kokea itsensä lahjakkaaksi tai hyväksi jossakin. En yksinkertaisesti pääse tuohon kuvitelmaan sisään. Tiedän kyllä, että joskus jokin tehtävä tuntuu helpolta, esimerkiksi päättelyä testaavat osiot persoonallisuustesteissä. Fysioterapian pääsykokeessa kuuntelin muiden tuskailua niiden jälkeen ja istuin yksinäisenä siinä rupattelevassa seurueessa: minusta ne olivat helppoja, heistä mahdottomia. Ei sellaista voi sanoa ääneen. Mutta en osaa jotenkin ajatella, että olisin hyvä niissä, tästä helppoudesta huolimatta. Jokin siitä puuttuu, siitä siihen saakka päättelemisestä.

Tuo toinen kirjoitus, jota jäin pohtimaan, tai ei, joka pikemminkin jäi soimaan mieleeni, kertoi suhtautumisen vaikeudesta tietyntyyppisiin ihmisiin nuorempana. Kun vastasin kirjeeseen, kirjoitin, että niin, näitä kai on kaikilla. Mutta asia jäi pyörimään. Tänään sitten havahduin unesta tuohon ajatukseen ja sen kaikuun itsessäni: aivan kuin unen aikana olisi muovautunut vastaus, kinostunut riittävästi materiaalia kaikesta minkä muista ja mitä olen psykologiaa lukenut. Miten tarkasti valikoinkaan ystävät teininä! En hyvin, vaan tarkasti. Oikeastaan taisin tuntea syvää vierautta kaikkia muita kohtaan lukuun ottamatta niitä, jotka olivat jonkin verran itsetuhoisia. Oli minulla muutama ponteva ja iloinenkin ystävä, joilla oli unelma mm. opiskelupaikasta, mutta tunsin heidän seurassaan viiltävää pelkoa siitä, että jos he tajuaisivat, miten epätoivoinen ja eksyksissä olen, he hylkäisivät minut siihen paikkaan. Koska kuten vanhemmat sanoivat joskus asiasta kertoessani, niin ei saanut tuntea, kaikkihan oli hyvin, koulu meni hyvin, minulla oli mukavia harrastuksia, pääsisin opiskelemaan ihan mitä vaan halusin. (Vaikka vanhemmat eivät pitäneetkään siitä, että menin lukioon, koska se tarkoitti taloudellista epävarmuutta. Oppisopimuksella olisin voinut heti alkaa tienata omat rahani ja muuttaa yksiöön pois heidän jaloistaan ja heidän rahojaan kuluttamasta.) Kaikki oli hyvin, miksen ollut onnellinen? Niin, hyvä kysymys. Mutta koska en osannut olla onnellinen, kaikki ei tuntunut olevan hyvin. Hyvät arvosanat tuntuivat toisten petkuttamiselta. Oikeastaanhan minun olisi pitänyt olla kuollut, joten todellisuudessa oli ilmeinen virhe eikä siihen oikein voinut luottaa. Itsetuhoisten ystävien sisäinen ja ulkoinen elämä sentään oli kohdakkain: he viiltelivät käsivarsiaan tai söivät ulostuslääkkeitä laihtuakseen tikuiksi, he olivat oikeutetusti traumoittuneet miehistä koska heidät oli puijattu seksisuhteisiin jo ala-asteikäisinä, heidän numeronsa olivat huonoja, joten he saattoivat sentään koherentisti tuntea itsensä tyhmiksi ämmiksi. Oikeastaan vain näiden ystävien kanssa osasin olla rento, vaikken oikein päässyt heidänkään maailmaansa: minulla oli ihan liian hyvät numerot, vanhempani eivät eronneet rymisten, enkä osannut vahingoittaa itseäni kehon tasolla muuten kuin syömällä roskaruokaa, mitä nyt tuskin kukaan muu, toisesta perhetaustasta tuleva, voisi tunnistaa niin kapinalliseksi eleeksi kuin minä sen käsitin. (Meillä kotona ei koskaan syöty valkoisia vehnäjauhoja tai niistä tehtyjä leipiä, mitään friteerattua, ei koskaan juotu limuja tms. - meillä syötiin terveellistä kasvisruokaa ja juotiin sokeroimatonta mehua. Minulle siten esimerkiksi ranskanperunoiden syöminen limua juoden oli aivan ravisuttava teko. Vahinko vaan tätä ravistusta ei nähnyt kukaan muu kuin vanhempani, ja hekin tarkastelivat sitä ei-niin-ylevästä "olet kyllä jo nytkin aika pyöreä, sinun pitää katsoa tarkemmin mitä suuhusi pistät koska ylipaino on vakava terveysriski ja suojaravinteista pitäisi jaksaa kantaa huolta" -näkökulmasta.) Irtosuhteissakin olin naurettavan tarkka tautiriskistä - miksi ihmeessä, kun kuvittelin kuolevani aivan pian?

Minulta vei aika kauan tajuta, etten jollakin tasolla halua kuolla sittenkään, vaan elää. Että voi olla nainen vaikkei tahtoisikaan säännöllisin väliajoin kuolla. Ja että voin muovata elämää näköisekseni, sellaiseksi että kuoleminen ei tunnu sitä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Olin kaksikymmentäyksi, kun tajusin, etten tahdokaan kuolla, että itse asiassa tahdon aika vahvasti elää ja kokea asioita, vaikka ne tuntuisivatkin pahalta ja vaikkei sillä kaikella olisi edes mitään merkitystä. Mutta vei vielä aika kauan ennen kuin hyväksyin sen tarkoittavan, että itsestään huolehtiminen ja itselleen armeliaisuus on okei. (Jälkimmäistä harjoittelen edelleen aika alkeistasolla; se on uusi proggis, aloitin sen ehkä kolmisen vuotta sitten.) Hammaslääkärillä käyminen ja ystävyyssuhteiden solmiminen ei ole vain naurettavaa kuolemanpelkoista pikkuporvarillisuutta vaan ihan järkevää toimintaa.

Minusta tuntuu, että olen onnistunut tässä asiassa paremmin kuin itseni fiksuksi kokemisessa. Se on hyvä, koska tämä asia tuntuu näppituntumalla tärkeämmältä. On tärkeää haluta elää, janota kokemuksia ja tahtoa auttaa toisia.

Mutta kaikella tällä on seurauksensa: en osaa esimerkiksi kuvitella nuoruutta, jossa ihminen olisi toiveikas, suunnittelisi tulevaisuuttaan ja iloitsisi elämästä. Se kuulostaa kertakaikkisesti paradoksaaliselta. Vaikka tietysti kun katselen ympärilleni, havaitsen, että sellaisia nuoria ihmisiä todella on olemassa. Tuntuu jotenkin niin hurjalta, että itse on saanut tuosta toiveikkuudesta ja ilosta kunnolla otteen oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana, iässä jossa mielellään sanotaan hakemisen jo olevan ohi, ruuhkavuosissa. En tarkoita tietenkään, etten olisi iloinnut ja jännittänyt asioita sitä ennenkin, mutta vasta nyt siitä on vahvistunut ikään kuin elämän perusväri. Osin kyllä olen aika raivoissani itselleni, koska huomaan tämän tunnussävelen kantavan edelleen menneisyyden reppua: "saan olla iloinen ja toiveikas ja haluan elää ja kokea, itkeä ja nauraa, ja etenkin nauraa, ja saan tehdä niin, vaikken olekaan niin fiksu kuin tällaisella elämäntyylillä pitäisi olla." Olen pohtinut viime päivinä tulevaisuutta ja nojannut leukaa kämmeneen käännöksen ääressä ja miettinyt niitä muutamaa ystävääni, jotka ovat käsitteellisesti teräviä kuin partahöylät ja osaavat olla ylpeitä omasta työstään, kulttuurisuuntautuneisuudestaan, ja jotenkin varman oloisia ratkaisuistaan. Voi tietysti olla, että tämä on vain illuusio. Mutta sellaisen vaikutelman yhtäkaikki saan heidän reaktioistaan. Itse en jotenkin osaa olla ylpeä ratkaisuistani enkä onnistumisista, ne tuntuvat häkellyttäviltä onnenkantamoisilta, jonkinlaiselta bluffaamiselta, ikään kuin olisin kuitenkin sen verran typerä, ettei tämmöisen elämän pitäisi oikeastaan onnistua minulta.

Se on kummallinen tuntu. En haluaisi tehdä uraa, mutta minusta tuntuu, että minun olisi pakko, koska muutkin suostuvat siihen yleensä. Paitsi jotenkin poikkeavan lahjakkaat, mutta heihin taas en mitenkään osaa samastua. Ainoa keksimäni keino, jolla voin oikeuttaa itselleni tämän elämän, on kummasti mutkan kautta perusteleminen: Näin tämä nyt vain on sattunut menemään. Elämä heittää ja kantaa. (Ei, en halua uskoa tähänkään, olen kyllä tehnyt töitä ja ottanut asioista selvää ja opiskellut pitkään vaikeaa alaa saadakseni tällaista elämää, vaikken opiskellessa uskonutkaan siitä koituvan minkäänlaista hyötyä opintotukea lukuunottamatta: opintotuki on minusta aina tuntunut isolta rahalta niin pienistä ponnistuksista ja niin laihasta hyödystä.) Tässä sitä nyt ollaan! Ja vaikka olenkin tyhmä ja itsepäinen enkä tunne kuuluvani tähän vapaaseen ja älykkääseen joukkoon, siinä nyt kuitenkin ulkokohtaisesti tarkasteltuna sijaitsen. Ei minun siis tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että saan tehdä töitä kotona pyjamassa. Eivät muut ihmiset ajattele, että se on petkuttamista ja että minua pitäisi oikeastaan rankaista sen takia. (Vaikka vanhempani ovatkin pettyneet siihen, ettei minusta tullut mitään; heistä joudun tekemään työtä kotona ja heitä surettaa se, ettei minulla ole vakivirkaa.) Ja jos muut ihmiset eivät ajattele niin, miksi ihmeessä minunkaan pitäisi ajattella niin?

Huooh, miten monimutkaista! Jotenkin hupsua myös. Mutta en oikein osaa silittää ajatuksiani suoriksi, liekö ikinä opinkaan... ehkä tarvitsisin ammatinvalintapsykologin sijaan ammattiinsopeutumispsykologin? Tai itseluottamuspsykologin? Vaikka uskon kyllä, että vähitellen nämäkin asiat ratkeavat, tai jos eivät ratkeakaan, olen ainakin tottunut elämään niiden kanssa, aina vähän ulkopuolisena ja tuntien, etten oikeastaan ansaitsisi näin ihanaa elämää.

Tuntuu niin hassulta, että monet ihmiset, joiden kanssa juttelee ja neuvottelee asioista, näkevät vain sen puolen minusta, joka on nyt enemmän esillä. Joskus tuntuu jopa siltä, etten enää pääse entisiin oloihini mitenkään käsiksi, paitsi silloin kun luen jonkun toisen jostakin kaukaisesta ajasta kirjoittaman virkkeen, luen sen kerran ja toisen ja kolmannen, ja solahdan hämmennykseen: ei, ei se noin mene, eihän se noin voi mennä... ei se ainakaan tuolta tuntunut. Tai että myönnän kevytmielisesti jotakin: joo, noinhan se juuri menee. Ja sitten kuluu muutama yö ja äkisti tajuan, miten julma koko kuvio on ollut.

Monissa psykologian kirjoissa, joiden kanssa olen tehnyt töitä, on korostettu erästä seikkaa, joka askarruttaa itseäni: Sitä, miten usein ihmiset hakemalla hakevat itselleen sellaisen ystäväpiirin, joka jotenkin vahvistaa hänen kiintymyssuhteitaan luonnehtivia ongelmia. Ja miten usein käy niin, että jo valmiiksi ongelmiin ajautuneiden ihmisten sosiaalinen turvaverkko ei tuekaan heidän muutostaan positiiviseen suuntaan, elämän hallintaan ottamiseen ja toiveikkuuteen, vaan pikemminkin painostaa ihmistä ujumaan yhä syvemmälle ongelmiensa vangiksi. Joskus tämä sanallistetaan kirjoittamalla, että turvallisia kiintymyssuhteita kokeneet ihmiset eivät helpolla suostu hyväksikäyttäviin tai muulla tavoin heitä vahingoittaviin suhteisiin, kun taas kiintymyssuhteiltaan pääosin turvattomat ihmiset eivät osaa etsiä eivätkä tunnistaa turvallisia suhteita,niiden vaatimisesta nyt puhumattakaan. Joskus taas tästä asiasta puhutaan empatian ja empatiakyvyn kautta: vasta kun ihminen oppii tunnistamaan empatian, hän voi alkaa pitää silmällä sitä, että päästää lähelleen vain tavoitteitaan tukevia, empaattisia ihmisiä. Ehkä nuo käsitteet ovat liian robusteja, siltä se tuntuu. Asian voisi sanoa kai näinkin: on mukavaa oleilla seurassa, jossa voi tuntea olonsa kotoisaksi. Valitettavasti kotoisa voi tarkoittaa myös toivottomuutta vahvistavaa. Minusta esimerkiksi jako empatiakykyisiin ja empatiakyvyttömiin on ihan liian karkea. Moni ihminen ei kykene olemaan kovinkaan empaattinen vieraalla tavalla eläviä ihmisiä kohtaan, mutta samankaltaisuus palkitaan empaattisella suhtautumisella. (Vieraus on aina haaste empatialle, ja minusta tuntui hyvältä lukea terapeuttien ohjeissakin oikein teroitettavan, että jos empatia ei muodostu luonnostaan, siihen pitää pyrkiä tahdonalaisesti. Jos empatian pitäisi tuosta vain onnistua, se tarkoittaisi myös, että jokainen meistä olisi luultavasti todella huono ja empatiakyvytön ihminen, koska kai jokaisen empatia välillä horjuu ja pettää. Kyse on enemmän tahdosta kuin kohtalosta; tämä on tärkeä näkökohta.)

Uudessa SK:ssa on kiinnostava juttu joukkoon sopimisen ja joukosta erottumisen tunneskaalasta. (Sk 8/2009, s. 18-19.)

Arvostettu tiedelehti Neuron esitteli äsken tutkimuksen, jossa havaittiin, että muiden kanssa eri mieltä oleminen aiheuttaa aivoissa samanlaisen "virhereaktion" kuin esimerkiksi väärän vastauksen havaitseminen kokeessa.

Tämä negatiivinen reaktio viestittää sosiaalisesta virheestä: on tullut olluksi erilainen kuin muut. Samalla aktiivisuus vähenee niillä aivojen alueilla, jotka liityvät palkitseviin kokemuksiin.

Samassa jutussa kerrotaan, miten koehenkilöt olivat testeissä muuttaneet vastauksiaan muun ryhmän suuntaan toisella kiekalla kuultuaan toisten mieltymyksistä.

Ehkä näillä "virheilmoituksilla" on tekemistä sen kanssa, millaiseen seuraan ihminen hakeutuu? Jos tuntee itsensä kovin epäonnistuneeksi, tyhmäksi ja itsetuhoiseksi, iloisten ja toiveikkaiden ihmisten seura saattaa tuntua täysin karmealta, rasittavalta ja lannistavalta. (Muistan tämän olon.) Jokainen "en osaa ajatella noin" nivoutuu ehkä epäonnistumisen tuntemuksiin, minän virheellisyyden syventymiseen. Sen sijaan jos seura on itsetuhoista, toivotonta ja pahojen vibojen kanssa painiskelevaa, itseään ei tunne niin vihoviimeiseksi ja virheelliseksi. Surullista tässä on vain tuo, että oma mielenmaisema ja arviot elämästä virittyvät entistä enemmän tuohon ongelmien kanssa painimiseen. Omien ongelmien lisäksi itseen suodattuu vielä koko joukko uusia haitallisia käyttäytymismalleja ja ajatuskuvioita. En tiedä, ehkä joku on sillä lailla itsetietoinen ja varovainen, ettei hänelle kävisi näin, mutta huomaan itse kyllä käyttäytymiseni hitaasti poimivan itseensä elementtejä ympäröivistä ihmisistä, joihin samastun. Se tapahtuu vaivihkaa, usein sen huomaa vasta jälkikäteen.

Mikä dilemma - että toisaalta tuntee olonsa kotoisaksi vain seurassa, jossa ei ole sallittua kokea empatiaa, ymmärrystä ja tahtoa ponnistella kohti itsensä ylittämistä. Ja että toisaalta voi suodattaa itseensä empatiaa, ymmärrystä ja tahtoa ponnistella kohti itsensä ylittämistä vain sellaisessa seurassa, jossa tuntee itsensä hyvin virheelliseksi, vääräksi ja omaa typeryyttään ja lyhytnäköisyyttään häpeäväksi. (Ne saattavat olla vaikeassa tilanteessa jo liiallisia kokemuksia, eikä voi vain odottaa, että ihminen pystyisi ottamaan ne vastaan tyynesti. Jos stressi on jo muutenkin kova, on aivan luonteva itsen suojausmekanismi väistellä tällaisia tuntuja aiheuttavia tilanteita. Niille voi antautua vasta kun on niihin valmis, riittävän rauhallinen ja toiveikas. Ja jos seura ei koskaan tue tällaisen mielentilan saavuttamista eikä itselle ole selkeää, että itseään voisi vieroittaa tuosta seurasta ja että saattaisi olla hyödyllistä ylipäänsä kokea tuollaisia oloja, jotka tuntuvat aiheuttavan käyttäytymistä, josta tyypillisesti rankaistaan ja syyllistetään, kuten itkemistä - - - mikä katkaisee kierteen?)

Onneksi on kirjat! Minusta tuntuu, että kirjat pelastivat minut. Ja se, etten koskaan lannistunut lopullisesti, että minussa oli edelleen muistikuva pienestä tytöstä, joka istuu kyykyssä isoäidin kasvimaalla ja kitkee ja laulaa silkkaa iloaan pääskysten alla. Tytöstä, joka kelpaa sellaisenaan, koska on kesä eikä isoäiti odota mitään suorituksia. Kuvittelin vain pitkään, ettei se lapsi enää kelvannut, että piti olla aikuinen, kaiken aikaa kiinnostumassa, lukemassa, todistamassa älykkyyttään, en ole kokenut osaavani niitä, vaikka aloinkin opiskella filosofiaa ja vaikka valmistuin ja kaikkea. Ja huomaan, että ajattelen olevani edelleen se lapsi, ennen kaikkea se lapsi. Miten se lapsi lukisi Platonia ja Spinozaa? Tarkistaisi termejä? (Kumma kyllä mieleeni nousee kuva, isoäiti makaa patjalla lattialla kammarissaan, pitää sydänalastaan kiinni, voivottaa. Rubiinikorvakorut makaavat pisamaista kaulaa vasten. Kello tikittää. Tuo sama lipasto, joka on huoneessani nyt, isoäidin itse nikkaroima, seisoo keltaista seinää vasten. Sen ylimmässä laatikossa on jasmiinisaippua kääreissään, saan haistella sitä, kun haluan. Istun risti-istunnassa ja katson vuoroin isoäitiä ja vuoroin isoäidin tuhkimoa esittävää ristipistotyötä seinällä, kehyksissä. Helle. Rukoilen mielessäni, että Jeesus ottaisi isoäidin jo luokseen. "Elä nyt vaan istu", isoäiti sanoo. Otan hyllystä Humisevan harjun ja jatkan lukemista. Tai Valitut palat. Siellä ei ole lastenkirjoja. Siitä huolimatta elämäni särähtää rikki siinä kohdin kun lakkaan viettämästä kesiä siellä. Isoäiti on ainoa perheenjäsen, joka kirjoittaa minulle ollessani Lontoossa töissä.)

Ei, nyt on noustava sängystä. On laskiainen, eivät asiat kirjoittamalla selviä. Kirjoittaminen kyllä kiinteyttää niitä ja voimistaa tahtoa tehdä jotakin, mutta tarvitaan enemmän aikaa, enkä voi koko sen aikaa vain kirjoittaa blogia. On mentävä, ilahduttava ulkoillessa, ruokittava pientä tyytyväistä tyttölasta, jotta jaksaa altistua hyvää tekeville ihmissuhteille, joissa tuntee itsensä yhtäkaikki vialliseksi kiireestä kantapäähän.

Äidin lahja

Äidin lahjaa on pakko pitää kaapin päällä, muuten kissat nyrhisivät kevään. Sunnuntaina seisomme kukkakaupassa, ihastelen helmililjaistutuksia, sanon ottavani sen mieluiten serkulle ja tämän tyttöystävälle, valmistujaislahjaksi Thoreaun ohella. "Ota itsellesi kanssa joku kukka", sanoo äiti. Otan järkähtämättömän itsepäisesti toisen samanlaisen helmililjaistutuksen. Eikä minua häiritse lainkaan yksitotisuuteni. Keväällä ne voi tökätä ulos, vaikka jonnekin metsänreunaan. Ne selviävät kyllä. Orkideat ovat liian kylmiä, julmia ja koreilevia, tulppaanit dominoivia, nämä ovat pieniä ja näillä on jatkuvuutta, ruukkukukkia ei mahdu enempää eikä tasetteja ole vielä tarjolla.

Otaniemessä raahaan kasveja pakkasessa isän autolta serkun asunnolle ja juhlien jälkeen takaisin kylmälle autolle, koetan viikata mahdollisimman tarkasti pussinsuun, ruskea voimapaperi olkoon tuulen ja kylmän suoja... Olen arvellut, etten juuri liiku ulkona, en ole tajunnut, ettei autoa saa lähelle parkkiin, koska aurinkoinen merenselkä on täynnä purjelautailijoita. Kasveille ei ole tehty toppahuppua vanhoista lehdistä, ne värjöttelevät paljaltaan paperikassissa.

Kasvit selviävät hengissä, mutta lehtiin jää punerva sävy niihin kohtiin, joita pakkanen on kirpaissut. Joka toinen päivä annan kasveille vähän vettä sipulien juurelle ja seuraan, miten kevät tunkeutuu huoneeseen. Kukkavarret erottuvat jo, yksittäiset kukat vielä vihreitä mykkiä nyrkkejä supussa, tuskin kohoumia.

Koetan pitää itseni toiveikkaana. Enää muutama päivä käsikirjoituksen hiomista, äkkiä pelkään pudotuksenomaisesti. Tuijotan tekstiä vierain silmin. Tulevaisuus käännöksen jälkeen on yksityiskohdatonta huikeaa kevään valoa, vapautta, valpastumista, hätkähtämistä maailmaan, laman kouristuksiin. Onneksi en toivo elämältä vain yhtä asiaa tai kahta asiaa tai vain yhtä mahdollista tulevaisuuspolkua, onneksi olen utelias ja lähinnä iloitsen ennakko-odotusteni pettämisestä. Enkä ole velkaa kellekään. En minkäänlaista velkaa.

Äidin lahja kaapin päällä lykkää vartta ja kukkavanaa. Koetan ymmärtää, että kevät tulee pian.

"Älä ajattele tunteita, tunteitaan ei saa koskaan ajatella", sanoo äiti autossa sunnuntaina. Vain iloa ja rakkautta saisi ajatella äidin mielestä, muut joutaisivat menemään. Äiti kuulostaa vihaiselta sanoessaan niin, hän on tuomitsevalla päällä. En kysy, miksi hän kuulostaa vihaiselta, jos viha kerran hänen puolestaan saisi mennä eikä sitä saisi päästää käyttäytymiseen saakka. "Kun ajattelee, mitä tuntee, ei ihme, jos tulee ongelmia, ennen ei tunteisiin kiinnitetty huomiota eikä ongelmia ollut", sanoo äiti. Hän haluaa ajatella velvollisuuksia, hän haluaa minunkin keskittyvän velvollisuuksiin, minun ja siskon. Velvollisuus ei ole tunne.

En usko, että hän haluaa ostaa helmililjat velvollisuudesta. Eikä kai hän tunne syyllisyyttä ja epätoivoakaan velvollisuudesta. Haluaisin tukkia korvat ja tarkastella vain saamiani kukkia. Äiti rakastaa minua helmililjoin. Muu ei merkitse, laa laa laa. Jos en tarkastelisi, mitä tunnen ja mitä arvelen äidin tuntevan, sanoisin väittelyssä pahemmin vastaan. Mutta minusta on tärkeää, mitä me tunnemme. Minäkin pidän ilosta.

"Muscareissa näkyy jo kukat", sanon miehelle yksi ilta. "Missäh?" hän älähtää. "Muscareissa", toistan rauhallisesti. Jälkeenpäin käy ilmi, että miehelle muscari tarkoittaa musiikkileikkikoulua.

Minulle se tarkoittaa tällä erää äidin lahjaa.

Muistan ensimmäisen kerran, kun huomasin helmililjat. Olin ala-asteella, niitä punki esiin erään talon kukkaistutuksen laidalta. Muu nurmikko oli vielä harmaanruskeaa liiskaa, mutta nämä hullut työnsivät päänsä aurinkoon ja viilsivät sinisellään. Sitten ne katosivat ennen kuin samasta penkistä nousi narsissien keveä ja hilpeän hellehattuinen joukko ja punaisten tulppaanien miehekäs uhkeus. (Se, mitä penkissä oli kesäaikaan, ei ole muistoissani: elin silloin toisaalla, talossa jossa kuulemani mukaan on ollut tikkataulu. Miten en ole huomannut tikkataulua? Minulla ei selvästikään ollut isoäidin luona tylsää...) Helmililja: miten jokin saattoi olla niin pientä ja sinistä? Oliko se muiden kukkien lapsi, kenties, mutta eiväthän lapset ole noin arvokkaita...

Se hämmästyttää minua edelleen, se sama kysymys. Niin pientä, niin sinistä...

Vatsatauti

Päivällä on vielä ihan hyvä olla. Kävelemme jäällä, Vompsulla on kaksi toppatakkia päällekäin ja Ilveksellä käsilaukku. Pohjoinen tuuli tunkeutuu hieman farkkujenkin läpi. Jälkeenpäin syömme lettuja. Tai minä en syö, sillä valmiissa taikinassa on maitoa; minä syön soijapullia pakastealtaasta ja hilloja täysjyväpaahtoleipien päällä. Saamme joukkoon liittyneeltä ystävältä tuliaisina lasisia rannerenkaita ja tulsiteetä. Kotiin kävellessä ihmettelen jalkojani tokkuraisuutta: emme me sentään niin pitkään kävelleet, ei sen tältä pitäisi tuntua. Kotona nukahdamme. Illalla, herättyä, vatsa kiertää ikävästi. Liikaa paahtoleipiä, ajattelen.

Pian nukahdamme uudestaan, ja sitten havahdun. Koiran sieraimet ovat lähellä kasvojani, sen hengitys puhaltelee kuumana otsalle. Kuulen sen päästävän matalia hätäisiä kurkkuääniä. Se huomaa minun heränneen, juoksee ovelle, raapaisee sitä, juoksee takaisin. Tiedän, ettei se herätä turhaan. Kiskon pyjaman päälle verkkarit, takin, pipon. Unohdan koiran hihnan ja käsineet, mutta kakkapussit muistan. Ajaessamme hissillä alas hiljaisessa talossa huomaan omankin vatsani kiertävän yhä ikävämmin. Sitten seisomme pimeässä puistossa, koira kyyristyy, sen takapuolesta suihkuaa haisevaa mönjää. Koetan kauhoa sitä kovasta hangesta hedelmäpussiin, mikä osoittautuu aika vaikeaksi etenkin kun sormeni ovat kohmeiset kalikat käsineiden unohtamisen takia ja minua oksettaa ja pyörryttää. Koira juoksee takaisin rapun ovelle, tahtoo sisään. Menemme sisään, käyn uudelleen nukkumaan. Pian herään uudestaan vaativaan pihinään, mutta nyt minun on itse käytävä ensin vessassa. Koira steppailee paikallaan eteisessä, sen silmät muljahtelevat. Koetan jutella rauhoittavasti, vaikka haluaisin itkeä. Sitten menemme taas, seisomme pakkasessa. Takaisin, istun vessassa, koira seisoo vessanovella ja tuijottaa. Kaadun sänkyyn.

Tätä toistetaan.

Välillä mies vie koiran ulos, kun hän tulee takaisin, herään oveen. "Tuliko mitään?" kysyn unen halki. "Ruokalusikallinen ehkä." Vastaan: "Mullakin on maha kipeä." Koiran vatsaan sattuu niin, ettei se malttaisi yhtään yrittää levätä. Koska se ei puhu, en voi kertoa sille, että ripulissa tuntuu aina siltä, että olisi kaiken aikaa oltava vessassa, vaikkei mitään oikeastaan saisikaan puserrettua itsestään ulos. On vain käskettävä koira viereen makaamaan, juurrutettava se siihen silittämällä silittämistään. Silitettävä sormilla kaarevin vedoin, jotta sen mielessä äitikoira nuolisi sitä ja kaikki olisi kunnossa. Vielä siinäkin vaiheessa, kun melkein voisin vannoa nukkuvani, sormeni liikkuvat turkkia kaarevin viivoin. Yö pilkkoontuu pieniksi paloiksi, jotka eivät tee kylläiseksi. Jossain vaiheessa yö valkenee, mutta aamu ei koita muussa mielessä kuin sillä lailla, että mies lähtee luennolle. Koira ja minä risteilemme puiston ja vessan väliä, kaksi horjuvaa ja tärisevää otusta. Välillä luuttuan eteisen lattialta oksennusta ja kaon pönttöön itsekin.

Sitten molemmat ovat onttoja. Makaamme sängyllä kuin tyhjät kuoret, mies on tullut takaisin ja keittää valkoista puuroriisiä. Syömme riisiä, vaivumme uneen. Yö ja päivä menettävät merkityksensä.

Lentolisko

Tunnistan jo kaukaa, ettei tämä ole mikään tavallinen lintu. Kävelemme muurinviertä koiran kanssa, aamupäivän aurinko helottaa. Lintu on suuri ja lentää kuoppaisesti. Tiedän, etten ole nähnyt tuollaista lentotyyliä usein. Se on aika kiinnostavaa, sillä en osaisi kysyttäessä kuvata esimerkiksi variksen enkä naakan lentotyyliä, vaikka näen niitä päivittäin siivillään. Sorsan osaisin sentään kuvata: sen vartalo on virittynyt kumman sulavaksi ja sen siivet läiskyttävät hurjasti. Mutta siihen se taitaisi jäädä. Liikun yleensä seurassa, joka tuntee linnut paremmin kuin minä. Toinen ehtii havaita ne ensin ja nimeää ne ennen kuin pääsen ongelmanratkaisun kimppuun. Sen seurauksena en tietoisesti tunnista lintuja. Nyt kuitenkin huomaan, että informaatio "tavallisten kaupunkilintujen" muodoista ja lentotyyleistä täytyy olla jossakin muistini lokerossa säilössä, koska tiedän heti, ettei tämä ole mikään niistä linnuista.

Painen mieleen, että kumma lintu laskeutuu mantsurianjalopähkinän (vai onkohan se sittenkin japaninsiipipähkinä, en ole varma eikä minulla taida olla sen siemenistä kuviakaan) tienoville muurin taa. Taitamme matkaa koiran kanssa. Puun kohdalle tullessamme kuulen kummallisen, kovan äänen. Ehkä se on se lintu? Mutta puussa hyppii vain muutama keltarintainen pikkulintu ja varpusia. Sitten äkkiä muurin takaa sukeltaa esiin tyylikäs, musta lentolisko, jonka päässä on punainen lakki. Palokärki! Sen valpas silmä tuijottaa koiraa, joka murisee. Palokärki kiipeilee runkoa pitkin kuin mikään ei sitä häiritsisi, mutta sen silmä tarkentuu tiukasti koiraan.

Kun otan kameran esiin ja alan kuvata, helvetti räjähtää. Koira hyppää muuria vasten rähisten, lintu ponkaisee lentoon, leukkuu kauas. En suutu koiralle, mitä sekin hyödyttäisi, työnnän vain kameran taskuun ja lähden kävelemään, ja koira jolkottaa nyt ihan rauhallisena remmissä. Siitä kaikki on okei, kun huomiota suodaan sille, ei jollekin hemmetin tintille. Mitä palokärki tekee täällä? Ehkä se on eksynyt keskuspuistosta tai rannoilta tänne?

Olen iloinen linnusta. Olen nähnyt palokärjen ehkä kymmenen kertaa aiemmin. Ja nyt näen sen ensimmäistä kertaa niin, että saan aivan itse havaita sen, arvuutella sen lajia, tunnistaa sen. Kukaan ei kerkiä latistaa lintua nimilapuksi. Miten tyydyttävää! Yksin kulkiessa huomaa eniten. Ja yksin tulee kuljettua eniten, kun on koira, joka haluaa kävellä kolme lenkkiä päivässä. Tätä luksusta on nyt melkein kuukausi.

Lojuisuus

Päivinä viimeisinä olen laskeutunut kummaan tilaan. Herään jotenkin uupuneena, rauhallisena. Ihan kuin joku olisi vähän ilmannut minua. Luen käännöstä viimeisen kerran. Alle puolitoista viikkoa aikaa, sitten siitä ei enää tarvitse murehtia. Olen samaan aikaan aika tyytyväinen ja levoton. Olen tehnyt jotakin, josta olin haaveillut, mutta jonka haaveen olin lytännyt epärealistisena haihatteluna. Olen toki monista kohdista epävarma, ja siksi levoton, mutta en oikein osaa olla tyytymätön, saamani mahdollisuus tekee niin kiitolliseksi, ja vaikka kaikki menisikin ihan persiilleen, olen kuitenkin kokeillut jotakin tällaista todella pelottavaa ja intellektuaalisen kuuloista. En osaa arvioida lainkaan, käännänkö ihan tuhohuonosti vai ihan ookoo. Mitään sen enempää en osaa odottaa, koska tämä on ensimmäinen käännökseni ja uskoni älyllisiin kykyihini, ahkeruuteeni ja ymmärrettävyyteeni ei ole edelleenkään palautunut gradun jäljiltä, ties palaako ikinä.

Vaikka ei sekään ihan turha keikaus ollut - sainpahan ainakin häpeästä itkuun purskahtaessani kuulla selvästi vanhempieni suusta, että heistä minulle tekee hyvää epäonnistua, koska elämäni on ollut aina liian helppoa hyvine kouluarvosanoineen ja mielenkiintoisine harrastuksineen. Missähän maailmassa he oikein elävät? Entä vaikeuteni ystävystyä ja oppia luottamaan ihmisiin? Minusta kuulosti ihan siltä kuin he olisivat halunneet sanoa, että heistä olisi parasta, että epäonnistun aivan kaikessa. (Paitsi rahan tahkoamisessa ja kyynärpäätaktiikassa, joissa kieltäydyn edelleen onnistumasta, koska ne osaa kiinnostua niistä.) Olen edelleen kumman kaukaisella ja lievällä tavalla vihainen noista sanoista ja asenteesta niiden takana, mutta kaipa unohdan tämänkin teeman vielä joku päivä. (Luulisi, että oman lapsen helppous ja ilo ilahduttaisivat eivätkä närästäisi, vaikka lapsi sitten olisikin hankala ja omatahtoinen ja muutenkin kummallinen eli erilainen kuin vanhemmat olivat kuvitelleet.) En ollut kuvitellut kenenkään ajattelevan toisesta ihmisestä niin, ja sitten kuulin sen omien vanhempieni suusta. Ei ihme, ettei suhteemme ole routakuoppia vailla. Tiedän, että monella tasolla he ovat iloisia, jos minäkin olen, ja koettavat kuunnella ja olla avuliaita ja tukea minua ja siskoa, mutta sen kaiken takana, kuten niin monissa muissakin heidän ihmissuhteissaan, on silti aina läsnä tämmöinen kumma näyttämisen halu ja toisten alaspäin tuuppiminen, jota en ole voinut kai ikinä sietää kovin hyvin ja joka kerta toisensa nousee esiin keskusteluissamme ja tekee minut kamalan surulliseksi.

No, ehkä koetan purkaa tätä heidän kanssaan vielä joskus. Heillä on eräs suunnitelma, jonka päämotiivi on rahan hankkiminen, mutta mehukkaana sivumotiivina erään heistä epämieluisan ja kadehditun sukulaisen nolaaminen ja tälle pitkän nenän näyttäminen. He nautiskelevat tällä toisen epäonnistumisen mahdollisuudella sillä kiihtymyksellä, etten tiedä, osaanko pitää siitä suuni kiinni. Viisainta se kyllä epäilemättä olisi, koska olen jo kauan sitten luopunut toivosta, että tämä heidän perussävelensä mihinkään muuttuisi. (Joskus ajattelen, että kaikki kirjoittamiseni on kirjoittamista sellaisille vanhemmille, jotka eivät suuttuisi niin helposti eivätkä käskisi minua elämään "maassa maan tavalla". Minusta tuntuu, että elän yhtä penteleen kulttuurishokkia koko elämäni - itse asiassa tämä tuli heti mieleen, kun luin Mikon kommentin Hurinan kommenttiboksista. Ei sillä lailla, että olisin jotenkin parempi kuin muut, olen välillä aivan karsea tapaus, mutta sillä lailla, että en osaa olla kaipaamatta muuttumista ystävällisemmäksi, empaattisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi, en osaa olla kaipaamatta sellaista elämistä ikään kuin maailma olisi oikeudenmukainen jo, enkä osaa kuvitella sen mitenkään muuten muuttuvankaan reilummaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.)

Itse en osaa sillä lailla toivoa kenellekään epäonnistumisia. En osaa kuvitella psyykkistä rakennetta, joka olisi niin vahva, että vakavat epäonnistumiset jotenkin jalostaisivat sitä. Enemmän ne näyttävät siittävän katkeruutta, kaunaa ja kostonhimoa. Vaikka voi toki olla, että olen väärässä. Pieniä vastoinkäymisiä tulee joka tapauksessa eteen, ja kaiken kanssa oppii tietysti elämään ja se voi olla hyväksikin empatian kannalta, mutta toisille epäonnistumisten toivominen tuntuu jotenkin epäreilulta. En ole tavannut kovinkaan monta ihmistä, jotka elättelisivät sellaista kaikkivoipaisuusfantasiaa, että heitä pitäisi hieman kopistella. En muista itse asiassa tavanneeni yhtäkään sellaista ihmistä. Nekin, jotka vaikuttavat pinnalta toivottoman itsekeskeisiltä ja itseriittoisilta, paljastuvat paremmin tutustuttaessa yleensä monesta asiasta pahoillaan oleviksi, epävarmoiksi, suuttuneiksi ja surullisiksi siitä, etteivät kykene hahmottamaan toisten toimintaa. Eipä heitä taitaisi kopauttelu tehdä iloisemmaksi, onnellisemmaksi ja tyytyväisemmäksi... Ennemminkin tarvitaan kivaa yhdessä tekemistä ja hyvät itsen käyttöohjeet, jotka heille voi ojentaa kanssakäymisen ohjenuoraksi.

Olen tietysti lukenut tuhottomasti epäonnistumisten voitoiksi kääntämisestä ja miettinyt paljon sitä, olenko jotenkin itse vahvistunut, karkaistunut tai hioutunut niissä vaikeissa kokemuksissa, joita olen joutunut läpielämään. (Ja jotka eivät ole tarkalleen ottaen kenenkään syytä kuten ei kai mikään tässä maailmassa; syy-seuraussuhteet ovat tavattoman monimutkaisia.) Mitä muuta elämänkokemus on kuin monenlaisten asioiden läpielämistä ja tutkimista ja kasaantumista? Ehkä jonkinlaista itsetuntemusta (kuten että ei ole mitään kovin kiinteää minää paitsi menneisyys-minä, joka meni jo) ja maailmantuntemusta kertyy vähitellen?

Mutta ei se tunnu miltään itsestäänselvyydeltä. Jos ihminen ei pysy tarkkaavaisena, jos hänessä ei ole vahvana itsetietoisuutta, itsevalvontaa ja itsetutkiskelua, jos hän ei koeta purkaa automatisoituneita luontumuksiaan (ja purkutyö alkaa kai luontevimmin siten, että niitä tarkastellaan avoimin mielin ja arvottamatta, vasta sitten tulee häpeä tai nauru tai molemmat, tai suru tai säikähdys tai ärtymys omasta mahdottomuudesta ja kenties halu muuttaa asioiden juoksua; mutta siihen menee aikaa, liian pitkä aika, jotta toiset pysyisivät lainkaan kärryillä siitä, mitä tapahtuu), hän voi kai ainakin teoriassa toistaa virheet tuhansia ja tuhansia kertoja. Vain se, mikä huomataan ja tunnetaan, voi tulla muutoksen kohteeksi, kirjoittaa monikin psykologi, filosofi ja kehoteknikko. Syy olla kiitollinen ärsyttävästä havainnosta. Syy olla kiitollinen siitä, että havaitsee olevansa virheellinen, rikkinäinen ja outo, ja kovin toisenlainen kuin haluaisi... koska voisi olla myös niin, ettei sitä vain havaitsisi.

Olen miettinyt tuota epäonnistumismahdollisuutta paljon viime päivien aikana. On aivan mahdollista, että käännös on ihan karmean huono, vaikka toki osaankin rukata lauserakenteen kivaksi. Mutta olen jotenkin kumman rauhallinen, koska tiedän tosissani yrittäneeni. Ja tiedän, ettei kukaan voi olla kaikkien alojen asiantuntija. Tai edes oman työnsä, noin alkumetreillä... Sittenpähän nähdään, mitä tapahtuu, saanko uuden kirjan käännettäväksi vai keksinkö jotakin aivan muuta. Joka tapauksessa palkkiolla voin maksaa loppuvuoden yrittäjän ennakkoverot ja kirjanpitäjän palkkiot ja yrittäjäneläkkeen ja silti vielä melkein puolet jää käteen. Kaikki loppuvuoden työt ovat sitten pelkkää plussaa. Vaikka en ole pihi, olen siinä mielessä tarkka raha-asioista, että maksan mieluusti kuluja vähän ennenaikaisesti, jottei sitten myöhemmin tarvitse huolehtia siitä, riittävätkö rahat siihen tai tähän. (Siksi pidän esimerkiksi pienestä asunnosta - jos maksaisin kaksi kertaa enemmän vuokraa, en ehkä voisi käydä aina vesijuoksemassa tai ostaa Ditty Bopsin uusinta levyä heti sen nähdessäni.)

En ymmärrä, miten voin olla näin rauhallinen, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi itkeskellä ja hyperventiloida epäonnistumisen mahdollisuutta ajatellessanikin. No, ehkä olen oppinut jotakin ja seestynyt. Tai ehkä on vielä liian vaikeaa arvioida sellaista. En vain näytä osaavan nyt pelätä.

Sen sijaan huomaan kyllä olevani jotenkin uupunut. Suon itselleni luvan lojua ystävältä koeajalla olevalla tempur-patjalla, jonka kuvittelisin ostavamme, ellei nyt jotakin aivan kummaa ilmaannu. Kuuntelen musiikkia, jonka lainasin kirjastosta. En oikeastaan osaa tykästyä mihinkään muuhun kuin Sarah Vaughanin levyyn. Kuuntelen myös sitä Ditty Bopsia, jonka ostin iTunesista. Ihan loistavaa, että levyjä voi nykyään ostaa edullisesti eikä niiden mukana tule aivan turhia materiahärpäkkeitä - kuuntelen musiikin joka tapauksessa koneelta, ja joutuisin ensin tilaamaan levyn ulkomailta tai etsimään sitä levykaupoista ja sitten kopsaamaan levyn koneelle. Nyt voin vain imaista levyn ja kuunnella sitä. Hämmentävää.

Yksi lojuisuuden piirteistä on, etten oikein osaa sanoa mistään mitään. Tai kirjoittaa. Voi olla, etten saa kirjoitettua pariin päivään. Se on kyllä aika huvittavaa, kun ottaa huomioon, miten vähän ponnistuksia blogin pitäminen vaatii... mutta tuntuu, että sydämeni on toisaalla, tuossa kirjassa, sen ajatuksissa, surutyössä kun niistä pitää päästää irti, ja lievässä haikeudessa, koska tiedän, miten helposti unohdan. En haluaisi unohtaa tätä kirjaa. Se on ehdottomasti viisain kirja, jonka kanssa olen ollut työtekemisissä.

Unohdan sen. Elämä kulkee eteenpäin. Olen samalla tavalla kaihoisa ja rauhallinen kuin hyvinä jaksoina. Eivät ne jatku ikuisuutta.

Sitä paitsi en mitään halua niin kovasti kuin työntää tuon tekstin käsistäni. Olen hengittänyt sitä nyt jo kohta neljä kuukautta. Olen utelias sen suhteen, mitä siitä jää mieleen, mitä muistan puolen vuoden kuluttua. Ja haluan levätä kokonaisen päivän, kävellä kiireettömästi poudassa, haluan kevään.