Ystävien haaliminen

Yksi niistä asioista, jotka minun on pitänyt opetella aivan omin päin, on ystävyys ja sen kuviot. Kaikkia kuvioita en suinkaan osaa. Hämmästyn esimerkiksi niitä ihmisiä, jotka edelleen tapaavat vanhoja koulukavereitaan ala-asteen ajoilta tai joilla on tarha-ajalta rakas, vanha ystävä. Sellainen tuntuu rikkaudelta, mutta toisaalta en osaa tuntea erityistä huolta siitä, ettei omalle kohdalleni ole sattunut sellaisia ihmisiä, joihin olisin pitänyt yhteyttä. Ehkä nämä ihmiset ovat oppineet kotoaan, esimerkiksi, että tuttavuuksia kuuluu vaalia?

Yksi suuria huolia äidin ja isän suhteen on heidän ystävättömyytensä. Vaikka olen tarkkaillut vanhempiani pitkään, en edelleenkään oikein pääse käsiksi siihen, mistä siinä oikeastaan on kyse. Siitäkö, etteivät he juo alkoholia? Luulisi, että lapsiperhevaiheessa viimeistään löytyisi aikuisten rientoja, joihin ei liity humaltumista. Vai siihen, että he opiskelivat ammattiin hyvin nuorina ja sitten telkesivät itsensä vähintään kymmenen tunnin työpäiviin? Vai onko sillä enemmän tekemistä sen paheksumisen kanssa, jonka he suuntaavat minusta kauhistuttavan kärkkäästi niihin, joiden elämänarvot ja -tavat ovat toisenlaiset - esimerkiksi yliopistomieheen, joka ajaa vanhalla ja usein kuraisella autolla, tai naiseen, jolla ei ole vakituista virkaa vaan joka tekee keikkoja ja kuvittelee niiden lomassa "olevansa suurikin taiteilija"? Mihin katosivat kaikki lapsuudenystävät, kun he kerran eivät ole onnistuneet sitten lapsuuden tutustumaan kehenkään muuten kuin työn kautta? (Eivätkä työihmisetkään tulleet ystäviksi, ei. Heidän kanssaan vain vertailtiin asunnon ja auton hintatasoa ja ehkä kerran kahdessa vuodessa syötiin yhdessä vaivautuneen ilmapiirin vallitessa. Vähän sillä lailla kuin käy pikkujouluissa jos ei juo viinaa ja muut juovat.)

Minusta tuntuu aina yhtä kummalliselta, kun joku puhuu vanhempiensa ystävistä ja vapaaehtoishommista ja luottamustehtävistä. Nämä vanhemmat vaikuttavat niin paljon lähestyttävämmiltä monessakin mielessä. He tuskin ahdistuisivat siitä, etteivät tunnista aina niitä nimiä, joita lapset mainitsevat: kävin siellä sen ja sen kanssa.

Oikeastaan luulen, että vanhempani tajusivat sen seikan, että minulla on ystäviä enemmänkin kuin yksi tai kaksi (kuten oli kouluajan, jolloin en ollut vielä täysin tajunnut, ettei elämää ole välttämätöntä järjestää sillä lailla kuin vanhemmat sen näyttävät - kiitos seksuaalisuuden, josta ei halunnut hiiskahtaakaan ja jota ei voinut järjestää vanhempien tapaan, koska kukaan ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin itsestä kiinnostuneelta, niin että oli pakko keksiä uusia tapoja ystävystyä, olla seurassa ja muuttua joksikin aivan toiseksi) vasta syntymäpäiväjuhlissani, taisin täyttää silloin kaksikymmentäseitsemän tai kaksikymmentäkahdeksan. Jälkeenpäin äiti kysyi hieman järkyttyneen kuuloisena, mistä ihmeestä tunnen oikein ne kaikki ihmiset. Luettelin kanavia: opiskelukaverit, järjestötuttavat eri järjestöistä.

"Entä työkaverit?" kysyi äiti. Mietin tarkasti, mutta yksikään työkaveri ei ollut tullut. Ei sillä, etten olisi kutsunut, mutta usein työkaverin juhliin lähteminen näyttää tuntuvan jotenkin liian intiimiltä puolelta ihmisestä, jonka kanssa on osoitettu istumaan samassa toimipisteessä. Työkaverin juhlissa tapahtuu usein niin, että on ainoa saapunut työkaveri, ja kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa ennalta, ja sen seurauksena tarttuu hermostuneesti boolikauhaan ja salaattiottimiin liian usein illan aikana, tai jos tarjolla on salaatin asemesta vain patonkia ja pahimmassa tapauksissa maitoisia päällisiä, syö kuivana patonkia suuret määrät pitääkseen itsensä siinä vankassa uskossa, että nämä ovat ihan mukavia ihmisiä ja varmasti ajattelevat minua osana bilekarjaa, vaikka itse tunnekin seisovani jossakin kolhivien jäälauttojen keskellä patonkia suussa hymyillen-pureksien. Se, että myöhemmin näistä muista tulee mukavia ja huomaavaisia tyyppejä, joilla on miellyttävät kasvot, on ihan toinen juttu, jota ei siinä tule ajatelleeksi tai jos tuleekin, ei se niin paljon auta. Lisää patonkia suuhun!

Huomaan ystävystymisen vaikeuden yhdellä niistä kehotietoisuuden tunneista, joilla käyn. Tunnilla esitetään kysymyksiä ja on suotavaa jakaa kokemuksiaan muun ryhmän kanssa. Vaikka muiden kommentit tuntuvat itsestäni valtavan kiinnostavilta, ovathan ne kurkistusikkuna kehollisuuteen, joka on toisenlaista kuin omani ja joka silti käsittelee juuri niitä asioita, jotka itseäni kiinnostavat äärettömästi, epämääräisiä pistelyn ja puutumisen ja keventymisen ja rentoutumisen tuntoja, jotakin äärettömän intiimiä ja vaikeasti sanallistettavaa, minusta tuntuu kohtuuttoman pelottavalta sanoa ääneen omia tuntojani. Tajuan jokaisen tavun kohdalla vieväni muiden aikaa. (Tai "muiden kallisarvoista aikaa", kuten koulussa tähdennettiin.) Joudun taistelemaan joka ikisen sanomishalun kohdalla itselleni tilaa vakuuttamalla, että varmasti muitakin kiinnostavat minun tuntemukseni, heillehän ne ovat uusia ja eksoottisia, ja eivät kai he olisi kehotietoisuutta harjoittamassa ja harjoittelemassa, jos aihe tuntuisi heistä tylsältä. Mutta yhtäkaikkisesti aina siellä jotakin sanottuani tunnen vieneeni liikaa tilaa ja aikaa.

Se tuntuu tavallaan hassunkuriselta, koska muutama huonommin tuntemani ihminen on esittänyt, että bloggaaminen tarkoittaisi suurta huomiohakuisuutta ja halua dominoida tilaa ja ajatuksia. Heidän hypoteesinsa tuntuu liian lavealta. Jotenkin tämä kirjoittaminen tuntuu huomaavaiselta tavalta jakaa asioita, koska kenenkään ei ole pakko lukea tekstiä. Avatessani suuni sen sijaan useimmat kai kokevat kohteliaaksi hiljentyä kuuntelemaan, mitä oikein hölisen. Jotenkin näiden välillä tuntuu ammottavan syvä kuilu. Ei minun tee pahaa kirjoittaa pitkästi ja rupattelevasti, mutta jos puhun niin muulle kuin aivan luottoystävälle, on vaikeaa olla kokematta, että olen syyllistynyt hirvittävään epäkohteliaisuuteen, dominoinut keskustelua ja kaiken lisäksi ollut epäilemättä tappavan tylsä ja epäsystemaattinen. Toki kohottelen kulmakarvojani näille tuntemuksilleni enkä ota niitä liian vakavasti, mutta tunnen niin silti. Ja on vaikeaa estää tätä ajatusta, että oikeastaan pitäisi sulkea suunsa, valumasta asenteeksi ja käytökseen.

Eilen törmäämme yhden vanhimmista ja luontevimmista ystävistäni kanssa toiseen vanhaan tuttavaan. Rupattelemme hetken. Tuttava on valmistunut tutkinnonuudistusrytäkässä ja hänen vanhin kissansa, kauneuden ja hyvyyden ja totuuden ideaksi toisinaan tituleerattu, on kuollut. Sitten sanomme hei hei ja liukenemme teillemme.

Siinä kaikessa on jotakin surumielistä. Tuttavat, joista ei koskaan tule ystäviä, heitä on niin paljon. Sitten heidän nimensä unohtaa, elleivät he ole politiikassa, kuten monet entiset tuttavani ovat.

Tavallaan tuntuu hullunkuriselta tarkastella ystäviään systemaattisesti ja huomata, kuinka kaikki oma ujous ja vaikeus mieltää itsensä tutustumisen arvoiseksi on tarkoittanut sitä, että on hakeutunut paikkoihin, joissa voi tehdä jotakin konkreettista. Yksinäisellä on aikaa. Tuota aikaa voi kanavoida opintoihin ja järjestötoimintaan, ja niissä voi tuntea olevansa liikkeellä kunniallisin aikein, koska tekee sitä tai tätä proggista tai ryhmätyötä tai lukee tätä klassikkoa muiden kanssa, kukin vuorollaan esittelee yhden kommentaarin näkökulman klassikkoon. Sillä tavalla tuntee olevansa hyödyksi, ja se on tärkeää, jos on vaikeaa mieltää itseään kiinnostavaksi muuten kuin käytettävyysnäkökulmasta. Siinä sivussa ihmisiin tutustuu, johonkuhun ehkä ystävystyykin.

Ystävyys tuntuu helpottavalta: äkisti on luvallista sanoa asioita myös itsestään olematta itsekäs roisto. Toki ystävyyteen liittyy huolta välittämisen kautta ja usein toisten vastoinkäymiset saattavat tuntua lannistavilta hetken aikaa, mutta silti se on pienempää ja vaarattomampaa kuin pistävä tunne siitä, että haluaisi oikeastaan sanoa jotakin, mutta se ei tunnu oikeutetulta.

En voi olla ajattelematta, miten olisi käynyt, jos olisin toiminut kuten vanhempani toivoivat: jättänyt lukion väliin ja kouluttautunut suoraan ammattiin ja alkanut paiskia rahaa kasaan. Minulla tuskin olisi ystäviä, ainoastaan työkavereita. Ajatuksena se tuntuu pelottavalta.

Joskus leikittelen silläkin ajatuksella, millaisia olisivat tapaamiset vanhojen ystävien, kuten teini-iän ystävien kanssa. Juotaisiinko niissä viiniä vai yrttiteetä? Pelaavatkohan he edelleen poolia ja pyöräilevät niin kovaa, että hengitys dominokaatuu ja paita on märkä perille tullessa ja katsoisivatko he edelleen pyöränketjuja ja toruisivat siitä, etten muista suihkuttaa niitä silikoniöljyllä tai mitä se töhnä nyt sitten olikaan nimeltään, on minulla sitä purkki jossakin, aina sateen jälkeen? Onkohan heillä edelleen samat nimet? Ovatkohan he hengissä kaikista hurjista kokemuksistaan huolimatta? Viiltelevätkö he edelleen käsiään vai ovatko he siirtyneet muihin itsetuhoisuuden muotoihin? Onko heillä edelleen aina kamera mukana? Onkohan se tätänykyä lomo fisheye vai digitaalijärkkäri vai sellainen luottokortinkokoinen pieni pokkari, jossa kuitenkin on zuumi ja makrokuvausmahdollisuus? Syövätköhän he lihaa edelleen?

Mitä ihmettä heidän kanssaan tulisi puhuttua? Muistan virheen yhdelle heistä pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjoittaessani. Kirjoitin siitä, kuinka muut tytöt ovat alkaneet naisistua töissä käydessään ja ovat ostaneet toimistovaatteita ja leikanneet hiuksensa ja että itse kamppailen sen kanssa, etten haluaisi. Odotin saavani sivustatukea, mutta hän vastasikin leikanneensa polkkatukan hänkin ja valmistuvansa pian ompelijaksi. Hän kuulosti aavistuksen verran loukkaantuneelta paniikistani. Ehkä ne eivät tosiaan enää pukeudu kuin pojat.

Sitä on vain niin vaikeaa kuvitella.

Vasta ensimmäisellä luokalla ymmärsin, että monet ihmiset pitävät ystäviä jotenkin tärkeänä ja oleellisena asiana. Siihen asti olin viettänyt aikaa kotona mummun kanssa tai mummolassa, eikä siellä ollut ystäviä. Mummu ja isoäiti tekivät omia asioitaan ja minun tehtäväni oli pysytellä poissa tieltä ja auttaa, missä kykenin. Isoäidillä oli ystäviä, mutta äidin puheiden takia kuvittelin sen liittyvän enemmän hänen hävettävään omituisuuteensa kuin mihinkään normaaliin ihmistenväliseen kanssakäymiseen. Eihän mummulla, äidillä ja isällä näyttänyt olevan minkäänlaista tarvetta keskustella kenenkään kanssa, leikkimisestä nyt puhumattakaan. Mummu jopa vaihtoi kadun puolta havaitessaan jonkun puolitutun lähestyvän, ettei olisi tarvinnut joutua juttusille. Vasta myöhemmin oivalsin sen liittyvän hänen häpeäänsä änkyttämisestä. Mummu ei änkytä, jos hän saa aikaa valmistautua tapaamisiin, mutta johonkuhun törmäämisen jälkeen hänen oli vaikeaa muodostaa kokonaista sanaa, saati sitten lausetta.

Niinpä koulussa en aluksi osannut olla erityisen huolissani siitä, että seisoskelin yksin ja katselin kurtturuusujen muuttumista vuodenaikojen edetessä. Toki ilkeät kommentit tuntuivat pahalta, nipistämisistä ja koululaukun maahan potkaisemisesta tai pahemmasta nyt puhumattakaan, mutta en osannut tuntea erityisempää ahdistusta siitä, ettei minua otettu naruhyppelyyn ja sen sellaiseen mukaan. Jos olisin tuntenut pahempaa ahdistusta siitä, etten päässyt ryhmään, voi olla, että minulle olisi käynyt kuten joillekin tuntemilleni ihmisille - että olisin katkeroitunut ja oppinut mieltämään itseni epäkelvoksi, ehkä psykoosiin saakka. Mutta eihän hiljaa yksin odottelussa ollut minulle mitään uutta tai poikkeamaa odotusarvosta. (Ilkeydessä oli, ilkeydessä on edelleen. Sitä minä en tajua ollenkaan. Miksi ihmeessä haluta pahoittaa toisen mieli tietoisesti? Jonkun aivan sivullisen?) Kirjoissa toki lapset nousivat sattumusten kautta kaikkien yhteisiksi sankareiksi, mutta kirjojen maailman epätodellisuutta oli tähdennetty mörköpelon ja nukahtamisvaikeuksieni takia niin monesti, etten oikein osannut uskoa sellaisiin mahdollisuuksiin. Että vain menisi mukaan, joo joo. Aivan yhtä relevanttia kuin pelätä tulevansa imurin nielaisemaksi!

Tuntuu niin kummalliselta elää ja mieltää niin eri tavalla kuin kymmenvuotiaana. Minusta tuntuu, että ystävystymisten myötä ahdistuksen ja harmauden rengas ympärilläni on hälventynyt tuskin havaittavaksi. Joskus ystävien kanssa jutellessa lähes tunnen, kuinka ympärilläni kulkee hiljaisia, pehmeitä hahmoja, jotka tuuppaavat ystävällismielisesti minua toiseen suuntaan, jos horjahtelen heitä vasten. Hahmot vaihtuvat, mutta lauma pysyy, se kulkee johonkin suuntaan vankkumattomana, vaikka yksittäiset hahmot vaihtavatkin paikkaa ja horjahtelevat ja joskus joku tallautuu jalkoihin. (Sitä ei voi olla näkemättä, jos liikkuu ulkosalla. Nainen, joka polttaa tupakkaa ovenpielessä silmä mustana, likaisia sormiaan hitaasti liikutteleva kerjäläinen, jonka lenkkarien välissä lippalakissa kimmeltää vain muutama kolikko, itsemurhia huoneissaan hautovat pojat.) Tämä näkymä ei juurikaan muistuta sitä käsitystä, joka minulla lapsena oli: että ihmiset vierovat toisiaan kuin vääränvarauksiset magneetit, nuljahtavat mieluiten mahdollisimman nopeasti toistensa ohitse ja säilyttävät välimatkan, jonka turvin he sitten työskentelevät kuin robotit ollakseen mahdollisimman paljon yhteiseksi hyödyksi.

Kuinka hidasta onkaan siirtyä kuvasta toiseen. Sitä ajatellessa tuntuu uskomattomalta, miten nopeasti ihmiset liikkuvat taidemuseoissa. Kas tällainen maailma, kas tuollainen. No niin, kello on puoli neljän, teetauon aika, sitten kotiin ja rästityöt ja uutiset. Millainen näyttely oli? No, oli siellä aika kiinnostavia töitä, yhdessä oli hehkuvaa oranssia ja tilassa viipyileviä hahmoja, mutta kun oikein tarkasti katsoi, ne näyttivät melkein liikkuvan kohti, ja sitten oli sellainen hymy, jonka reunoilta kasvot olivat haihtuneet pois, mutta kun suu ei ollut saman muotoinen kuin kenenkään tutun suu, sitä hymyä ei tunnistanut kenenkään hymyksi. Muistatko sinä muka ystäviesi suiden muodot? En, mutta tunnistan ne. Siksi minusta tuntuu joskus käsittämättömältä, kun joitakin tuttaviani sanotaan saman näköisiksi. Eivät he voi olla, koska en koskaan voisi erehtyä heidän välillään, luulla toista toiseksi.

Pyörryttää vähän, ajatus harhailee, koska olen saanut nukuttua vain muutaman tunnin viime yönä. Join aamukahvin, puoli kuppia espressoa pitkästä aikaa, ja tämä on tulos: univaikeudet palasivat.

Valveilla maatessani ajattelin ystäviä pitkästä aikaa yksi kerrallaan, kaikkea sitä määrää informaatiota, tapoja ja eleitä, jotka olen heiltä saanut oppia. Itkin lyhyesti helpotuksesta ja kiitollisuudesta ja sitten nukahdin, mutta kello oli jo paljon ja kissat kävivät aina välillä pimeässä seisomassa patjan vieressä, nuuskuttamassa valvettani. Pimeässä kuulostaa siltä, että niiden tassujen pehmeys muuttuu kavioiksi. Ne laukkaavat eteiseen ja takaisin, eteiseen ja takaisin. Ne ovat alkaneet nukkua takapuolet vastakkain. Toisen pääpää on selvästi liian uhkaava, usein ne antavat litsareita pääpuolesta lähestyttäessä, mutta lämpö ja läheisyys houkuttavat niitäkin lähemmäs toisiaan ja niinpä ne liimaavat läskit takamuksensa vastakkain ja tuijottavat vastasuuntiin lämmöstä nauttien. Mutta niin kauan kuin valvon, ne eivät käy nukkumaan.

Aamu eli kaikki kunnossa

Kummallista, miten äkkiä sitten toivunkaan kaikesta väsymyksestä, joka on painautunut matkan jälkeen päälleni tukahduttavana huopana. Toipuminen äkillisesti ja vieläpä lyhyen unen jälkeen saa kysymään: Onko se ollut pelkkää pelkoa kierukan vaihtoon, sukuelinten kosketuksen kipuun assosioitumisen kumoamisen vaikeuteen ja työtilanteeseen liittyen? Vai onko niin, että kun säädän itselleni ensin työstä ja siten aamuisista vesijuoksutreffeistä johtuen aikaisia aamuherätyksiä ja nyt alan herätä jo hieman ennen herätyskelloa, en tule nukkuneeksi liikaa ja siksi herään virkeänä ja hyväntuulisena?

Aamu tuntuu tärkeältä hetkeltä. Voittopuolisesti herään miellyttävällä tavalla virittyneenä, innokkaana tarttumaan asioihin. Viime viikot, jolloin olen herännyt kummassa tokkurassa ja törmäillyt huoneesta toiseen oikein kykenemättä valmistamaan aamiaista ja siten unohtaen syödä ja juoda päivän aluksi, ovat kaikin tavoin tuntuneet huolestuttavilta. Ikään kuin joku toinen asuisi tätä kehoa tai se olisi keksinyt jonkin aivan uudenlaisen säännöstön, jota en vielä tunne.

Tänään palaan takaisin. Tämä tässä on taas tunnistettava. Se säpsähtää hereille, kanta-askeltaa vessaan, naksauttaa katkaisinkytkimestä sähköt laitteisiin, sekoittaa lesepuuron ainekset, työntää ne mikrouuniin, mittaa kirsikanmakuista vihreää teetä ranneliikkeellä metalliseen kannuun, kaataa kylmää vettä päälle, sitten vähän kiehuvaa, niin että vedestä tulee kuuman kylvyn lämpöinen. Kun puuro on valmis, teekin on. Puuro punoittaa karpalomehusta, jonka ostin kuvitellessani hetken virtsatietulehduksen uhkaavan minua vuosien tauon jälkeen. Mutta ne olivatkin vain syvät lantionpohjan lihakset, jotka menivät kramppiin kierukkaa jännitellessä. Noilla samoilla lihaksilla pidätellään pissaa, joten erehdys on hyvin hienosyinen. Nyt saan syödä vähän aikaa punaista puuroa. Karpalo ja pellavarouhe kehittävät yhdessä hieman virtsamaisen sivumaun, joten kovin kauaksi erehdyksestäni en pääse. Tee sen sijaan valmistuu taivaalliseksi. Sen pinnalla on hetken kuppiin loruttamisen jälkeen (bambusiivilän läpi, jostakin syystä metallisiivilä tuntuu kovalta hyvän teen valmistusrituaalissa) samaa rastaanrintaa kuin kauneimpina pilvipoudan päivinä. Pian kaatokuohu häviää.

(Minua häiritsee kohtuuttomasti, etten voi kirjoittaa vana, koska rastaanrinta kattaa nesteen pinnan. Vana on vain niin kaunis sana, seesteinen ja kaihoisa.)

Lopulta jäljelle jää vain pari kuplaa, pieni lautta, se näyttää vähän palaselta sammakonkutua.

Tänä aamuna pidän taas kaikesta, jopa taivaan hopeakankaasta. Siitä, miten Vompatti on tunkenut vessapaperia korviinsa kissojen yömelskeeltä suojaksi. (Minä kovasydäminen roisto nukun kuin tukki niiden morinaan ja kopseeseen, olen kuunnellut sellaista niin monta vuotta, että tiedän, ettei se tarkoita mitään hätää. Herään vain ihmisen askelten ääneen, enkä silloinkaan askeliin yläkerrasta tai rapusta, vaan askeliin samasta asunnosta, ja vain jos askeltaja on sellainen, jonka kanssa en ole maannut. Kummallinen sääntö, mutta tuntuu pätevän. Toisaalta, en ole koskaan asunut kommuunissa tai solussa, joten en osaa arvioida, pitäisikö minun maata kämppisteni kanssa, jotten heräisi heidän yövessakäynteihinsä, vai tottuisinko heihin. Omiin vanhempiini ja sisareeni en koskaan tottunut.) Miten puuron reunaan kiehuu sellainen liisterikerros, jota ei saa oikein lusikalla raavittua kulhosta. Että on hiljaista ja Vompsu nukkuu, että saan hetken olla omassa rauhassani. Saan toki muutenkin, mutta jos hän vaikka lojuu sängyssä tai istuu pöydän ääressä kursimassa graduaan kokoon harsinpistoin, tuntuma on toisenlainen.

Heräänkö niin aikaisin, jotta saisin olla yksin hetken, virittyä kehooni? En tiedä. Mutta sen tiedän, että heräsin paljon myöhemmin ja tokkuraisena niinä kuukausina, jotka olen elänyt yksin. Ei niitä ole kovin monta. Minulle tuntuu sopivan heleämmin se, että asun jonkun kanssa. Nyt se etenkin toimii, kun tuo toinen ei kohtele minua lapsenomaisia piirteitäni korostaen. (Se tuntuu hauskalta, Vompsusta olen kokenut konkari, kun taas aiemmissa suhteissa minua on paapottu kuin vähän maailmasta vieroontunutta ja nähty parhaaksi jaella isällisiä neuvoja, joista en ole osannut olla kovinkaan kiitollinen, koska hupsuuksieni lisäksi pidän kuitenkin itseäni jonkinverran ovelana ja selviytymiskykyisenä ihan omillanikin. Lisäksi kuva siitä, mitä voisin olla, on tuntunut minusta ällöltä. Voisin, varmasti, mutten halua. Sama ahdistus kuin vanhempien kanssa on toistunut: joku toinen taas tietää paremmin, mitä minun pitäisi haluta, koska "olen sellainen ja sellainen".) Vaikka sovin tähän olotilaan, tuntuu selvältä, että tarvitsen oman tilan. Minulla se ei vain jäsenny konkreettisesti tila-aikamäärityksen tilaksi tai huoneeksi, neliöiksi asunnon pinta-alassa tai oveksi, jonka taakse paeta. Minulle riittää, että saan jonkin aikaa hengittää valvehengitystä itsekseni ja todeta, että tässä ja nyt tunnistan itseni, tämä on se keho, joka on kävellyt muun elämänsä Helsinkiä ja yhden syksyn Lontoota, kymmeniätuhansia kilometrejä, kävellyt jalkansa rikki silkkaa omapäisyyttään ja hermostustaan ja ajattelun tarvettaan.

Paitsi että nyt tuntuu, ettei pohdittavaa ole. Toistakin työtä on alustavasti tarjottu, mielenkiintoista keikkaa minua kiinnostavasta aiheesta. Ensi viikolla asia varmistuu niin tai näin. Olen lunastanut kehoni takaisin pelosta hämmästyttävän tarmokkaasti ja nopeasti, sähissyt kivulle ja välähdellyt läpi aiempien seksuaalisuuden ja kivun epäsikiöiden, itkenyt vähän helpotuksesta koska Gilli Smythillä on niin lempeä ääni, hänen lukemansa satu Taliesin vaikuttaa sillä tavalla, se tuntuu sanovan, että on okei pelätä mörkömöykysti ja helpottua yliveteläksi mytyksi ja okei sekin, että hampaat kalisevat kesken kaiken kuin jokin automaattiluurankovaihde naksahtaisi päälle ja että joskus pitää vain käpertyä ja pitää kaksintaitetuista sääristään kiinni kuin joku olisi niitä irti repimässä, kipertyä piikittömäksi palloksi ja ulista, sellaista elämä toisinaan teettää eikä se ole kovinkaan vakavaa.

Kaadan vielä toisen kupin vihreää teetä, sitten pakkaan vesijuoksukassin.

Atwoodia lukiessa

Atwoodia lukiessa tuntuu välillä kuin parhaiden oivallusten hetkellä: että oma elämä äkisti selviää jonkin kohdan osalta, ainakin hetkeksi. Kuinka hyvä, että lainasin Poikkeustilan kirjastosta, vaikka olenkin koettanut lukea viime aikoina mahdollisimman vähän, jotta saisin tuntuman itseeni ja toiveisiini tekstiin hukuttautumisen ja toisten unelmien napsimisen sijaan. Olisi kai pitänyt muistaa, ettei itse erotu vähän tökkimättä.

(Jostain syystä tähän liittyy absurdi mielikuva sekopäisestä tutkijasta, joka valkotakki liehuen ravaa ovelta toiselle ja karjuu jonkun sekaantuneen hänen kvanttiinsa. Ei siinä oikein mitään järkeä ole.)

Poikkeustilan Nell tuntuu monella tapaa tutulta hahmolta. Hänkin pitää ratsastamisessa paljon siitä, että antaa hevosen tehdä mitä haluaa. Tunnistan itsestäni saman uteliaisuuden, joka aiheutti vakavia motivaatiokonflikteja ratsastustunneilla, kun en oikeastaan tahtonut näyttää hevoselle, kuka on pomo, mutta en oikein uskaltanut vastustaakaan ratsastuksenopettajaa. Ne kerrat, kun sain hevosen alleni ilman valvojaa, sujuivat jokseenkin hurjissa merkeissä. Jos hevonen halusi riehua ja laukata hulluna, mikäpä siinä... lokakuussa mielikuvat tästä muistuvat taas, koska yksi näistä kerroista tapahtui tällaisella säällä. Hevonen (pieni, laiha, kuparinvärinen mutta sen nimi on kadonnut) ei vain halunnut lopettaa eteenpäin rynnimistä, ja vuoroin mentiin pellonpiennarta, pellonkesken moiskuvaa mutaa, vuoroin hiekkatietä ja lopulta hevonen pysähtyi täristen metsätien päässä jonkun mökin luo, hyvä kun ei törmännyt seinään. Ei minua oikeastaan silloin pelottanut paljonkaan, vähän ehkä mudassa, siinä olisi voinut mennä nurin, ja hevosen alle jäädessä voi tullaa pahaa jälkeä. Mutta koska etenimme nopeasti, pelto-osuutta ehti kestää pelon häivähtämisen verran.

Atwoodin kirjassa takerrun kahteen kohtaan, jotka tunnistan jotakuinkin oivalluksiksi, jotka ovat kai vain odottaneet, että joku valaisee ne sanoin:

"Epäsiistin, kokemattoman tytön voi muuttaa hyvinhoidetuksi, ammattitaitoiseksi palvelijaksi, jos häntä kohtelee kärsivällisesti, ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti", hän valisti. Muuttaa oli sana, johon minä tartuin. Halusinko minä muuttaa vai tulla muutetuksi? Tulisiko minusta tuo ystävällinen oman kotinsa valtiatar vai aiemmin epäsiisti sisäkkö? Ei harmainta aavistusta. ...

Sisäkkö oli se, joka sai moitteet jos pöytäliinassa oli tahra tai jos pöytähopeiden kiillotuksessa oli huomauttamista. Siitä huolimatta minä kadehdin häntä. Hän oli jo muuttunut, eikä joutuisi enää ratkaisujen eteen.

Ja:

En ollut orpolapsi, minä vakuutin itselleni, en ollut likimainkaan orpolapsi. Minun olisi pitänyt olla enemmän orpolapsi, jotta olisin voinut syödä epäterveellistä ruokaa, valvoa yökaudet, käyttää epäpukevia vaatteita ja vetelehtiä huonossa seurassa ilman jatkuvaa, hätääntynyttä päänsisäistä pajatusta, jota tällainen käytös kirvoitti. Miksi sinä asut tässä läävässä? Mihin kulutat aikasti? Mitä sinä asut tuon hyypiön kanssa? Mikset saa mitään aikaan? Nukkuisit riittävästi! Sinä pilaat terveytesi! Äläkä aina pukeudu mustaan!

Mitään tällaista vanhempani eivät olisi sanoneet ääneen - sen verran he ymmärsivät - mutta minä uskoin ajatussäteisiin. Ne siirtyivät vanhempieni kalloista suoraan minun kallooni. Ne olivat kuin radioaaltoja. Mitä kauemmas kotoa minä lähdin, sen heikommiksi muuttuivat säteet, joita he ääneti minuun kohdistivat. Joten minun piti hankkiutua heistä pitkän matkan päähän.

Kirjassa pelottavinta on se, miten se etenee hassunkurisesta kohti pohtivaa ja lopulta synkeää tilaa. Onko elämänvaiheilla todella näin selkeät tunnusvärit? Tunnistan omassa elämässäni selkeitä alueita tai jaksoja, mutta ne eivät tunnu etenevän suoraviivaisesti vaan vuorottelevat. Vaikka tietysti minä kuten muutkin pelkään tiettyjä asioita: äidin masennusta ja pelkoa eläkkeellejäämisen edessä, kestääkö vanhempieni avioliitto sen, että ensimmäistä kertaa elämässään he joutuvat sietämään toisiaan aamusta iltaan pidemmänkin aikaa kuin kahden viikon loman, kuka pitää heistä huolta, kun heidän muistinsa alkaa pettää ja kroonisia sairauksia astuu kuvaan, riittääkö siskoni tukiverkko ja voisinko itse olla enemmän sen osana ja niin edelleen. (Siskokohta tuntuu kipeältä. Siinäkin Atwoodin kirja osuu maaliinsa. Siinä siskossuhde on kuin omani: pikkusisko antaa maailman nähdä pahan olonsa, ja kun äiti valittaa tätä isollesiskolle, tämä ei ymmärrä, mitä ihmettä siinä on, että jotakuta ahdistaa, ja kun äiti väittää, etteivät sinua ahdistaneet tuollaiset seikat, ei voi kai kuin vastata, että no, minä en oikein kokenut olevani siinä määrin näkyvä tai oikeutettu tuntemaan mitään, että olisin tohtinut oireilla muuten kuin salaa. Eikä niihin enää tahdo palata, ei äidin kanssa, vaikka itse huomaakin palaavansa kerran toisensa jälkeen tuohon pahaan oloon, sitä ei voi olla kääntelemättä.) Omaa vanhenemistani en jotenkin osaa pelätä, en ainakaan vielä. Olen jo valmiiksi pohtinut monta asiaa ja opetellut vain olemaan, toisin kuin äiti. Olen myös oppinut olemaan raivostumatta säälistä, jota vanhempani ovat vuodattaneet päälleni pahojen ihottumien ja nyttemmin jalkaongelmieni takia.

Ehkä taas kohta jaksan vierailla vanhempien luona. Siellä ainakin piirryn esiin hyvin selkeästi. Jotenkin koko asia saa minut hieman alakuloiseksi ja väsyneeksi. Espanjassa juttelin yhden kaverin kanssa, joka kertoi menevänsä mielellään vanhempiensa luo ihan vain olemaan näiden kanssa. Se kuulosti minusta hyvin oudolta enkä oikein osaa kuvitella, millainen semmoinen vanhempisuhde olisi. Hassuinta on, miten uusi koko asia itselleni on. Oikeastaan vasta viime vuosina olen oivaltanut tietoisella tasolla, miten ahdistunut olin pitkään. Erotan sen vasta nyt, kun tuo ahdistus ja lapsuudenkodin tavat ja ääneenlausumattomat oletukset ovat käyneet hyvin ohuiksi ja haituvamaisiksi, tahramaisiksi, muistomaisiksi... Tuntuu hämmentävältä, miten pitkään menee löytää vaihtoehtoisia käytäntöjä niille, joihin on tullut oloutetuksi (kenenkään sitä tarkoittamatta tai yrittämättä). Tuntuu myös kummalliselta, että vasta nyt oivallan, miksi välttelin vanhempieni näkemistä niin tehokkaasti vuosien ajan. En hankkinut aluksi puhelintakaan, jotta he eivät voisi soittaa, ja vaikka asuimme samassa kaupungissa, saattoi mennä puoli vuotta, että näimme, ja silloinkin parin tunnin ajan mistään erityisemmin puhumatta, jutustellen niitä näitä kuten toisensa ensi kertaa tapaavat ihmiset, ja sitten kiirehdin pakoon. Kuinka pahalta sen onkaan täytynyt tuntua. Ja silti emme riidelleet eivätkä välimme missään vaiheessa olleet poikki tai edes tuntuneet ahdistavilta siinä mittakaavassa, että olisin voinut sanoa kotona käymistä vaikeaksi asiaksi.

Tänään puhun vanhempieni ikäisen miehen kanssa luottamustehtävän tauolla. Huomaamme, että meillä on yhteinen tuttu. "Hänhän kävi pimeällä puolella aikanaan, aiheutti vanhemmilleen paljon stressiä", kertoo mies. Kun tajuan, mitä hän tarkoittaa, alan hihittää. "Olen vähän harkinnut pimeälle puolelle luiskahtamista", tunnustan hilpeästi - tuttavan pimeä puoli kun olivat hänen puutarhurinopintonsa, jotka hän suoritti ennen yliopistouraansa; mies on juuri selittänyt, kuinka tuskallista vanhemmille on lapsen suuntautuminen sellaiselle alalle, jossa hän joutuu tekemään paljon työtä eikä pysty hyödyntämään lahjojaan.

Kotiin pyöräillessäni mietin, miten kauheaa on huomata itsensä lapseksi, joka ei tunne suurtakaan kiinnostusta lahjoihinsa, koska helpot asiat eivät avaa maailmaa yhtä perinpohjaisesti kuin jokin aivan vieras ja askarruttava. Ja: voidaanko tosiaan olettaa, että lukioikäisestä voisi päätellä, minne hän voisi suuntautua ja lahjautua (aika monet lahjat kun ovat kiinnostuksen myötä hankittuja taitoja)? Ainakin itse olen ollut siinä iässä vielä niin vahvasti kodin pakkopaidassa, etten ole uskaltanut uhmata vanhempieni paheksuntaa tiettyjä elämäntyylejä kohtaan. Olen vain vuosien kuluessa ujunut yhä selvemmin juuri sellaiseen elämäntyyliin. Ei niin, että minulla olisi vanha ja tomuinen auto vaan vielä pahemmin: ettei minulla ole autoa lainkaan ja että asun ahtaasti enkä pahemmin juokse rahan ja arvostuksen perässä ja että pukeudun kummallisiin vaatteisiin stockmanninkuvastokaman sijaan ja niin edelleen. Eikä minulla ole edes verhoja, sohvaa eikä televisiota.

Mutta sitten löydän kovan kohdan itsestäni, varsinaisen kivisydämen. Se sanoo: se on niiden päänsärky. Ja - onko se, enää? Alkavatko vanhempani vähitellen uskoa, etten kuole nälkään enkä jää auton alle pyöräillessäni (sen sijaan että hurauttaisin jonkun pyöräilijän lituskaksi autolla, kuten pelkään hyvin harvoin ajaessani)? Oloutuvatko he siihen seikkaan, että kiinnostuksenkohteeni nyt vain ovat toisenlaisia kuin heidän ymmärtämänsä, hyvin syömistä ja hyvin nukkumista lukuunottamatta?

Kotona odottaa palkkatodistus eräästä laitoksesta, jonne toisinaan teen keikkaa. Vaikka olen ilmoittanut nimenvaihdoksen, vain sukunimi on vaihdettu. Konservatiiviset palkanlaskijat ovat ilmeisesti päättäneet, ettei nykyinen virallinen nimeni kelpaa. Toivon vain, että rahat siitä huolimatta päätyvät tililleni. Kunhan saan näinä päivinä elokuun duunistani palkan (se oli unohdettu maksaa, ja kun olin häämatkalla, en ehtinyt patistamaan sitä ennen paluutani) rahattomuus katkeaa taas hetkeksi.

Atwoodin kirja loppui jo, mutta ei hätää - kirjastosta löytyi Don DeLillon uusin, jonka rohmaisin mukaani. DeLillo kuuluu hänkin mielikirjailijoihini, mutta toisella tapaa kuin Atwood. Häntä lukiessaan ei ajattele oivaltavansa omaa elämäänsä vaan jotakin paljon hienovireisempää, piilotetumpaa, maailman yksityiskohtia, joita on vaikeaa luokitella millään kuvaavalla otsikolla. (Ehkä se johtuu siitä että DeLillon henkilöt tuntuvat niin paljon intellektuaalisemmilta kuin ne ihmiset, joiden kanssa viihdyn parhaiten. En pidä omasta piikikkään kärkkäästä puolestani enkä siksi mielelläni mene seuraan, jossa se kaivautuu naftaliinista. Ja se kaivautuu helposti, mikä mieliharmi. Minun puolestani se voisi nukahtaa ikiuneen paitsi silloin kun editoin tekstiä, silloin sitä tarvitaan.)

On melkein varmistunut seuraava työ, yhden yrityksen nettisivujen tekstien oikoluku ja kielenhuolto. Koska myyntituote on kiinnostava ja sopii mainiosti käsityksiini siitä, mitä maailmassa pitäisi enemmänkin tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi, suhtaudun toiveikkaasti projektiin. Ainakin duuni vapauttaisi minut hakeutumasta jouluapulaiseksi. Siitä ei saa yhtä paljon rahaa, mutta toisaalta, jos se pitää minut hyväntuulisena ja virkeänä ja silti raha riittää vuokraan ja ruokaan, ratkaisu kuulostaa tyydyttävältä. Viime joulusesonki ei näet ole päässyt unohtumaan. En tahdo työpaikkaan, jossa työtoverit saattavat kysyä, onko puuterini jäänyt kotiin ja tahdonko lainata. Onko viheliäisempää asiaa kuin puuteri! Miksei kukaan kysy miehiltä tuollaista? Kysynpä vaan...

Äh, tänään en näytä osaavan lopettaa kirjoittamista. Tiedän senkin, mistä se johtuu: olen tänään nähnyt suljettujen ovien takana sellaista, jota haluaisin käsitellä jonkun kanssa, mutta tänne en voi sitä kirjoittaa, ja kuitenkin se koettaa pönkeä itseään tekstiin puoliväkisin ja pitää kirjoittamassa. Tuo näkemäni tapaus nosti esiin jonkin hyvin selkeän muutoksen ajattelussani ja muistutti siitä, kuinka vaikeaa teini-ikäistä itseään on ymmärtää. Ehkä kaikki se ahdistus oli vain hullunkurista väärinkäsitystä, vaikka se kieltämättä tuntui karmealta.

Onneksi siihen ei tarvitse palata konkreettisesti.

Metsä

Viimein koittaa päivä, jonka kohdalle ei ole ilmestynyt kalenteripikakirjoitusta eikä sadetta. Heräämme verkkaisesti, koska vaalisunnuntaina ihmisiä kohtaa vain liikaa, katsoo liian moniin silmiin ja hymyilee. (Hymy on tarkoitettu rohkaisevaksi, vaikka oikeastaan kai nämä osaavat pitää puoliaan edes jossain mielessä, kun ovat kerran selvinneet äänestyspaikallekin.) Sellaisen ihmismäärän jälkeen on vaikeaa nukahtaa.

Pakkaamme reppua rauhassa. Sieniveitsi, eväät, bussikortti. Sitten ajamme ensin keskustaan metrolla ja siitä bussilla metsään.

Heti näkee, että on satanut rajusti. Entiset kuivat ojantapaiset ovat hyllyviä lampia, polunpohjat lammikonpohjia. Kahisemme goretexissa syvemmälle metsään. Täällä suuret tarhalasten vaatteet lakkaavat näyttämästä yhteensopimattomilta. Kenkään ei uju vettä, vaikka syksyä auttaisikin. Mutta kun löydän hurjan puron, tahdon kokeeksi rakentaa padon. "Jos joku ei virtaa, sinä haluat sen virtaavan, ja jos joku virtaa, sinä haluat pysäyttää sen", purnaa Vomps, joka tahtoisi kävellä lujemmin. "Keksin itselleni tekemistä", virnistän takaisin. Vomps purkaa padon, kun olemme hetken tarkkailleet virtausten muuttumista.

Sienet ovat piiloutuneet. Löydämme vain muutaman paikan rusko-orakkaita. Hämärtää. Tarvomme tienvarteen, bussi hurahtaa ohitse. Kävelemme vielä pari pysäkinväliä valtatien laitaa, huoltoasema nököttää ei-minkään keskellä. Ei-mikään tarkoittaa tässä värjöttelevän oloista istutuskoivikkoa. Bussissa nukahdan kai heti istahtaessani.

Unessa puut kolkuttavat ikkunaani.

Puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta

Eiliseen aurinkoiseen kävelypäivään verrattuna sää tuntuu nyt jotenkin armeliaalta. Raolleen jätetty yöikkuna ulvoo voimakkaammin kuin laihdutuskuuristaan loukkaantuneet kissat. Kuuntelen tuulen vokaalia ja katselen pilvien edestä viistäviä varislintuja ja lokkeja, kunnes äkkään huomaamattomamman äänen. Sade rapistelee hiirenpienesti. Onko satanut kaiken aikaa? Alkoiko se vasta tai tihentyikö se vasta?

Niin kauan kuin katsoo pilvimassoja lasin lävitse, pisaroita ei huomaa, mutta jos sallii silmiensä painua alaviistoon ja tapailla vastapäisen talon savupiipun yläreunaa, joka juuri ja juuri näkyy makuulta, pisaroita ei voi olla erottamatta. Ei ainakaan tällä näön tarkkuudella. Olen katsellut taas taivasta ja unohtanut, ettei sillä lailla saada kovin tarkkaa informaatiota siitä, mikä kaduilla odottaa.

Olemme kävelleet eilen entistä kotipuistoani puolirinteeseen. Mies on selittänyt minulle suhtautumista siihen, mikä on. "Niin, se mikä on, on. Mutta onhan se sekin, että sinä ärryt siitä. Sekin on, sitäkään ei tarvitse muuttaa. Se on. Ja jos sinä ärryt ärtymisestäsi, sekin on... Kaikki, mitä voi tapahtua, on tapahduttuaan." Ajatus on tuntunut upottavalta. Ei pyörryttävältä eikä vaativalta, ainoastaan upottavalta. Nauran, en vastaa kuten voisin vastata: etten tiedä, mitä se oleminen tarkoittaa täsmälleen.

Kuunnellessani puuskatuulta ja vaivihkaista sadetta pieni vuoropuhelu palautuu mieleen. Muistuttaako tapahtuminen (joka tapahtuu) enemmän puuskatuulta vai sateenropsetta? (Tällä välin sadepisarat tuntuvat käyneen suuremmiksi ja napsahtavammiksi, tai sitten niiden määräisyys johtuu vain siitä, että tiedän herkistyä niille, odottaa niitä.) Kumpi on puuskatuuli ja kumpi sateen hiipivä ääni - tapahtuminen vai asennoituminen siihen? Entä jos niitä ei voikaan erottaa toisistaan? Millaista olisi tarkastella maailmaa ilman, että mikään sen muutos tuntuisi miltään? Millaiset asiat piirtyisivät esiin? Vai vyöryisikö vain tapahtumien massa eteenpäin yhtä yhtenäisenä, rajattomana ja vaikeasti kuvattavana kuin pilvet?

Vaikka minusta katoaisivat melkein kaikki ennakkoluulot ja -oletukset (kaikkien katoaminen tietäisi kai katastrofia ja kyvyttömyyttä suunnistaa ja hankkia ruokaa ja unen paikka), enkö silti tunnistaisi tapahtumien heijastumat toisten ilmeissä ja eleissä? Olisiko mahdollista tai edes hyödyllistä olla niille immuuni? (Onko näillä kysymyksillä merkitystä, sillä eihän asia näytä sujuvan näin? Se, mikä ei ole, ei ole...)

Koetan työntää kysymykset loitolle ja keskittyä konkreettiseen, sään ääneen. Tajuan, että vaikka olen kuunnellut sadetta ikkunalasilla varmasti tuhansia kertoja, en osaisi tuottaa tuota rytmiä. Kun rytmiä alkaa tosissaan kuunnella (ja minä tunnun tarvitsevan siihen intressin kyetä toistamaan tai tuottamaan itse jotakin vastaavaa), sen monimutkaisuuden kuulee oikeastaan ensimmäisen kerran. Ei kuule omaa sadekäsitystään vaan sateen. Samalla lailla käy, kun katsoo kättä tai jalkaterää piirtääkseen sen. Eräästä tuttavastani sanotaan, että hänellä on ufon sormet. Imaisu on huvittanut minua jo pitkään, sillä eikö meillä kaikilla ole hurjan omituiset kädet? Kun niitä katsoo tarkasti ja alistamatta näkemäänsä ennakkotiedolle, että tämä on sormi, tämä kämmenselkä, tämä ihoa ja niin edelleen, näkee äkisti ihon värimuutokset, karhentumat ja muodon vaikeastihahmotettavuuden. Kämmenet ovat omituisia, hieman vihamielisen näköisiä eläimiä, jotka vaanivat niin liikkumatta, että niiden täytyy olla jonkin sortin saalistajia. Jokaisen kädet ovat erilaiset. Tai varpaat: kauhuni on halpaa, saan sen uimahallissa katsoen tarkasti vieraiden ihmisten paljaita varpaita. Niiden vieraus on pelottavaa.

Puiden yksilöllisyys ei jostakin syystä kauhistuta.

Mies on jo noussut, sytyttänyt valot ja tehnyt teen. Ehkä nousen itsekin.

Heitto

Myöhemmin illalla Vompsu sanoo: "Elämä alkaa nollasta ja loppuu nollaan, ei siinä ole paljon menetettävää." Hätkähdän, koska minusta se kuulostaa todelta. Pelissä on helppoa ajatella, ettei riskien ottaminen ole kovinkaan vaarallista, koska joka tapauksessa menetetyt setelit ovat leikkirahaa ja kiinteistötkin kirkkaita muovipalikoita. Niitä on saanut, niitä sijoittelee, sitten peli loppuu. Mutta onko elämässäkään niin paljon hävittävää, oikeastaan? Ymmärränkö todeksi, todelliseksi ja vakavasti otettavaksi suurta osaa tätäkään, mitä elän? Hyvin harvat asiat kestävät kyseenalaistamisen. Kipu, nälkä, kuvotus, väsymys, rakkaudennälkä ja halu tulla hyväksytyksi eivät hellitä eivätkä tunnu epäolennaisilta. Mutta melkein kaikki muu tuntuu jotenkin unenomaiselta. Raha esimerkiksi - tai vaatteisiin pukeutuminen - tai bussilla matkustaminen. En oikeastaan osaa edes surra, toisin kuin eräs ystäväni, sitä miten minulla ei ole vanhoja ystäviä tai lapsuudenystäviä jäljellä. Jopa katkenneiden läheisten suhteiden etäinen, viileä tila tuntuu helpolta hyväksyä totuttelemisen jälkeen.

Jollakin tavalla Vompsun muotoilema lausahdus tuntuu ajatuksena tutulta, mutta näin karuna ja suorana sanomana en ole sitä osannut aiemmin mieltää.

Jos ei voi hävitä paljon, voiko voittaakaan? Onko kaikki voitettukin muovipalikoita ja leikkirahaa? Tässä kohdin ajatus katkeaa, koska en pidä voittamisesta "vain pelissä", sehän tietää jonkun toisen harmistumista melko varmasti. Toisten harmistuminen tuntuu vakavammalta seikalta kuin se, että koen aina pysyväni käsivarrenmitan päässä peleihin tempautumisesta. En osaa sanoa edes, valitsenko niin aktiivisesti, vai olenko jo niin urautunut toistamaan jotakin ikivanhaa valintaani tilanteesta, jota en edes muista. Toisten harmistuminen tuntuu joka tapauksessa hyvin todelliselta.

Samoin heidän hymynsä.

Museo ja kysymykset

Sataa tai ainakin satelehtii. Tuijotan aamua ja päätän, ettemme sittenkään lähde sieneen, ettemme jäädy. Vettyneitä sieniä ei ole kivaa käsitellä. Metsästä luopuminen tuntuu silti kovalta palalta, joten päätämme Vompsun herättyä pitää kiinni esteettisestä hingustamme. Jos metsä tuntuukin nyt liian märänkylmältä, ehkä voimme loiventaa perjantaita museossa?

Yleensä näyttelyt eivät aiheuta minussa mitään pitäisi-reaktioita. Silloin joskus, kun niin kävi, nuo reaktiot johtuivat enemmän sosiaalisesta paineesta kuin kiinnostuksestani, ja näyttelyt ovat saaneet jäädä samalla kun olen irtautunut yhä kauemmaksi yrityksestä elää hyvätyypisti. Tällä ei kai oikeastaan ole mitään tekemistä estetiikan väheksymisen tai taiteen puhuttelemattomuuden kanssa. Pidän tiukasti kiinni niistä asioista, jotka saavat minut tilanteeseen täysillä, ja taide on yksi niistä. Museoissa vain taide tuntuu jotenkin kestosäilötyltä, ja minusta on mieluisampaa katsella työväenopistojen dreijaavia mummoja tai metsäpolun varrelta löytyviä kummallisia elämänmuotoja kuin tyhjyyden keskellä levitoivia taideobjekteja.

Vaikka toki myönnän auliisti, että jotkut museoissa kokemani asiat ovat askarruttavia. En vain jotenkin osaa ajatella museota jonakin niin erityisenä, että minun pitäisi käydä katsomassa tärkeät näyttelyt aasta ööhön.

Teenäyttely Emmassa sen sijaan herätti heti kiinnostuksen. Koska Vomps on opiskellut kiinaa ja hänkin kiinnostunut teekulttuurista, hän suostuu lähtemään kanssani museoon. Vasta perillä selviää, että Weegee-talossa on paljon muutakin kuin teenäyttely: siellä on Helinä Rautavaaran museo, jonka tiesin olevan Espoossa, mutta jota en osannut yhdistää kuinkaan Emmaan, ja sen lisäksi Espoon kaupunginmuseon näyttely keskiaikaisesta kylästä. (Muutakin on, mutta se ei onnistu vokottelemaan meitä sisään.)

Vietämme museossa melkein sen koko aukioloajan. Se tuntuu rasittavalta, sillä jokin minussa ei tahdo asettua museojärjestykseen ja pulppuaa kysymyksiä. En ymmärrä, miksi museossa käytetään paljon rahaa näyttelyn visuaaliseen neutraaliuteen. Tiedäthän - sellaiset suuret pahviseinämät, joihin on printattu harvaa tekstiä ja muutama tyylikäs kiinalainen kirjoitusmerkki. Ja sitten toisaalta, maalausrullissa, joiden olennainen osa on runo, runot on jätetty kokonaan kääntämättä. Ei edes raakakäännöstä! Ja sillä määrin kun meillä on työttömiä tai tutkintoaan vastaamatta työllistyneitä humanisteja, jotka mieluusti kääntäisivät vaatimattomin palkkioin (tai apurahalla) nuo runot, ja runoilijoita, jotka varmasti yhtä mieluusti hioisivat kääntäjän kanssa raakakäännöstä eteenpäin... jotenkin se tuntuisi vain oleellisemmalta kuin komeat puitteet. Voiko se olla niin paljon kalliimpaa? Eikö runoista ja maalauksista voisi sitten toimittaa vaikka kirjaa? Vai onko sekin kaikki tappiollista toimintaa? Tai eikö maalauksia voisi olla esillä vaikka viidesosa määrästä, mutta niin, että niihin olennaisesti kuuluvat runot olisi edes raakakäännetty? Tuntuu vain niin hullulta laittaa esille taideobjekteja, joiden yksi ulottuvuus jää tasolle: jaa jahas, sitten tässä on tämä runo, joka jopa näyttelykirjasen mukaan on olennainen osa maalausta, tässä mainitaan suoraan, että useimmat maalarit ovat myös runoilijoita (mutta entä toisinpäin?) ja runo osa kuvallista ilmaisua tässä kulttuurissa...

Jotenkin se pännii minua, vaikka olenkin joskus ostanut Le Corbusierin kirjan italiaksi antikvariaatista ihan hauskojen fonttien ja piirrosten takia. Kirja vaikutti sen verran tyylikkäältä, ettei tuntunut kovin vakavalta, etten ymmärtänyt asiaa kummoisestikaan. (Ehkä se oli hyväkin, koska muistan järkytykseni nähtyäni ensi kertaa kuvan Le Corbusierin suunnittelemasta rakennuksesta. Se oli kirjaa luvattoman paljon rumempi.)

Museoformaatti ei tunnu oikein toimivan kohdallani. Muoto ei ole kovin vieras mutta en tunnu edelleenkään sopeutuvan siihen. Kaikki se hiljaisuus, irrottaminen ja pelkistäminen tuntuu vieraalta, samoin haamunnäköisenä teokselta toiselle harhailevat kävijät, joiden rintapieliin on liimattu pyöreä tarra.

Museo tarjoaa myös kursseja, mutta kumma surullisuus ja myötätunto läikähtää mielessäni, kun luen teeseremonia- ja tussipiirustuskurssista yritysryhmille. Jep, yrityshän se haluaa palkollistensa hidastavan tahtiaan ja rauhoittuvan hetkeen ja olemiseen. Ehkä siitä haetaan jonkinlaista vastaiskua univaikeuksille, sairaslomille ja burnoutille? Olisiko siihen tehokkaampiakin keinoja, kuten työviikon lyhentäminen? Vaikka totta vie olenkin sitä mieltä, että teeseremonia ja tussipiirustus saattavat antaa enemmän ajattelemisen aihetta ja rauhaa kuin esimerkiksi carting-autoilusessio. (Se voi johtua kyllä esimerkiksi vain siitä, että olen itse aika hidas havaitsemaan asioita, ja siksi jo polkupyörä tuntuu minusta jo huimaavan nopealta kulkuneuvolta ja minua vaivaa pyöräillessä suunnattomasti se, miten paljon mielenkiintoisia asioita ohitan niitä mitenkään rekisteröimättä.)

Mitähän museosta saavat ne, jotka eivät itse maalaa tai kirjoita tai tee keramiikkaa? (En tarkoita, että näitä taitoja pitäisi harjoittaa kaiken aikaa, riittää, että harrastaa niitä epämääräisen elämänkaarellisesti kulloisenkin vaiheen sallimalla hartaudella.) Tarkoitan tätä: Itse ainakin huomaan tarkkailevani pyttyjä ja keraamisia tulisijoja inspiroituvalla mielellä - kas, tuollaisen tulisijan voisi tosiaan muovata kivitavarasavesta. Ja: ihan totta, bambut olisi helpointa piirtää juuri noin, miten hyvä ratkaisu, tuo pitää muistaa, jos vielä tarvetta ilmenee joskus kuvittaa bambuin jokin paperi. Jos minulla ei olisi intressiä kehittää jäsentämistäni ja ilmaisuani, tuskin kokisin saavani esineistä ja kuvista mitään. (Mutta ehkä kaikki haluavat kehittää ainakin jäsentämistään?)

Keskiaika ainakin käy havainnollisemmaksi. Ajatuskin Uudenmaan savipeltojen muokkaamisesta puisin lapioin ja auroin tuntuu mielikuvitukselliselta, kun tiedän vääntäneeni Annalan peltoon pari metallista lapiota ja talikkoa väkkäräksi ahnehdittuani vähän liian raisuja kääntöpaloja. Lapioparkaa on vain terästä vahvistettu metallilla, mikä tuskin ihmeemmin maankääntäjää lohduttaa. Sen sijaan ase- ja haarniskateknologia tekee vaikutuksen kehittyneisyydellään. Kuulostaa aika tutulta: rahaa ja kehityspanoksia tungetaan mieluummin tappamisen kuin ruokkimisen tekniikoihin. Ja taas kysymys: miksi.

Vaikka en edes koeta vastata kysymyksiin, ne uuvuttavat minut hitaasti. Koetan ajatella, että on ihan okei, jos mieleeni putkahtelee kaikkia tuollaisia hämmästyksen ja joskus tyytymättömyydenkin merkkejä. (Jossain vaiheessa pidin sitä jopa yksipuolisen hyvänä asiana, siitäkin on syytä muistuttaa itseään.) Mutta ei ole niin helppoa hyväksyä iloisin ja tyytyväisin mielin ajatuksiaan tai tässä tapauksessa kysymysten altista kuplintaa. Enhän minä nyt tullut museoon käymään vaan asettumaan ja tyyntymään, mukautumaan toisenlaiseen järjestykseen.

Kun lähdemme kotiin bussilla, koen lievää, laimeaa helpotusta. Kodin ristiriitoihin olen sentään jo niin tottunut, että olen käynyt niille sokeaksi. Hämmästelemme bussin ikkunasta valoryppäitä sellaisissa paikoissa, joissa vielä viimeksi tästä liikuttaessa ei ollut taloja lainkaan, enkä voi olla ajattelematta, millainen maalauskäärö nykyisestä kaupunkilaisesta luontosuhteesta syntyisi: kuten kiinalaisissa maalauksissa, tässäkin ihminen olisi pieni, mutta hänen pienuuttaan eivät toisi esiin polveilevat polut, männyt ja vuorenhuiput ja sateeseen huputtautuneet bambutiheiköt vaan autojonot, monitasoliittymät, metroaseman rullaportaat, kirkasvärisillä jaloilla seisovat ja öiksi autioituvat toimistorakennukset, kauppakeskusten yleistilat jotka eivät ole sisää eivätkä ulkoa, seinien ja koodillisten lukkoporttien piiloihin jäävät korttelipihat, magneettilätkäavainovet, työsopimuspaperit, wifin tarjoavat kahvilat ja kapakat, tietyömaiden pelottavat esihistorialliset konehirviöt kypäräpäisine kesyttäjineen, pudonneiden lehtien liukastamat jalkakäytävät...