Kohentuvaa & työnhakua

Ihanaa, miten asiat alkavat järjestyä. Aamulla kipu on kutistunut sellaiseksi, että sen kanssa saattaa vaivatta kävellä suorassa ja jopa hymyillä. Tietoisuus siitä ei hellitä, mutta ei toisaalta tunnu kovin häiritsevältäkään.

Kirjamessuilla kohtaan kaksi ystävää, joista toinen verkostoi minua ystävällisesti mahdollisiin uusiin työnantajiin päin. Jotakin työtä pitää löytää pikaisesti. Se tuntuu hieman huvittavalta, koska luen parhaillaan kirjastosta lainattua ja kaikin puolin mainiota Corinne Maierin kirjaa Tervetuloa laiskuus. Oikeastaan Maierin lukeminen tuntuu vähän hassulta, koska enhän minä nyt selvästi ole tavanomaisesti työllistyvää tyyppiä lainkaan enkä oikeastaan jaksa edes stressata siitä pahasti, mitä nyt vähän vain kitistä sitä seikkaa, miten rasittavaa on, kun joutuu jatkuvasti myymään omaa työpanostaan sen sijaan, että työtä tipahtelisi tasaisena virtana. Tuntuu vain jotenkin niin absurdilta tarjoutua käytettäväksi, kun sitä ei ole tapana tehdä suorapuheisesti ja omana itsenään. Muutama työhaastattelu on muuttunut aivan kummalliseksi, kun olen sanonut suoraan, mitä ajattelen. Mutta tuntuisi vielä oudommalta vakuuttaa, että jep, olen opiskellut ylemmän korkeakoulututkinnon, öh, ja suurin unelmani on päästä postin jouluapulaiseksi ja että tämän kolmen viikon testin myötä sitoudun yritykseen koko sielullani ja niin edelleen.

Joskus tulen ajatelleeksi, onko minulla henkilökohtaisia unelmia lainkaan. Tai tavoitteita. Ei kai oikeastaan. Laajempia unelmia toki on, kuten maailmanrauha ja väestönkasvun pysähtyminen. (Kuvittelen niiden vieläpä liittyvän toisiinsa.) Tai etteivät muiden eläinten kunnioittaminen ja halukkuus kohtuullistaa omaa elintasoaan yhteisen hyvän vuoksi vaikuttaisi valtaväestöstä niin kummallisilta asenteilta kuin nyt. Eiväthän ne ketään eliöyksilöä uhkaa, vaikka taloudellisia intressejä ja statusnaamioita tietysti uhkaavatkin, ja jos joku nivoo itsensä näiden tavoitteisiin enemmän kuin eläimyyteensä, saattavathan ne toki näyttää kapinoinnilta tai aggressiolta. (Vaikka kyllä se kaukaa haetulta tuntuu, se on kirjoitettava.)

Jotenkin kaikki tavoiteasiat ja työelämän jutut merkitsevät vain niin vähän sen rinnalla, että jaksaa pysyä ystävällisenä, kiinnostuneena ja koettaa pysytellä läsnä tilanteissa ja hyväksyä ne tuntemukset, jotka pyyhkäisevät maailman oman värisekseen joskus hetkeksi, joskus viikoiksi, joskus vuosiksi. Luulen, että aktiivisemmin työelämään sitoutuneetkin ajattelevat näin. He ovat vain jotenkin ajautuneet syvemmälle työsysteemiin ja käyttäytyneet sovinnollisemmin sen kanssa, tarttuneet ehdotuksiin joo-henkisesti. Sen seurauksena he ovat systeemin sisällä ja minä ulkopuolella. En oikein edes tiedä, miksi olen kieltäytynyt niin monesta ehdotuksesta. Ainoa perusteluni on, että ajatuskin pidemmästä ja syvemmästä sitoutumisesta on saanut minut niin levottomaksi ja ahdistuneeksi, että olen päätynyt lopulta sanomaan ei, koska se on tuntunut ainoalta oikealta ratkaisulta ja olen lohduttautunut ajatuksella, että mitä enemmän freelancer-kokemusta minulle kertyy, sen paremmin kai voin työllistyä oikeastikin. En vain enää ole tästä niin varma kuin ennen. Huomaan työhaastatteluissa, kuinka kummallisena pidetään sitä, etten ole tehnyt "oikeita" kokopäivätöitä muualla kuin kotona kuin kerran kolmen kuukauden harjoittelujakson opintojen osana. En pitänyt tuosta jaksosta, koska työpaikan sosiaalinen viritys muistutti liikaa yläastetta: sopiakseen remmiin olisi pitänyt tykätä oikeista televisiosarjoista, ruokapaikoista ja niin edelleen.

Maier kirjoittaa tästä ilmiöstä oikein herkullisesti. Se on suunnilleen sitä, mitä olen ajatellut hyvätyyppiytenä. Jostakin syystä minua ei huvita lainkaan ryhtyä hyväksi tyypiksi. Olen mieluummin itsepäinen ja kummallinen, vaikka toki omalla tavallani ystävällinen ja pehmeä.

Tuollainen kaikki kuona vuoraa havaintokenttääni, kun kuljeskelen messukojujen välissä ja arvuuttelen, tuntevatkohan kaikki muutkin täällä itsensä ajelehtivaksi, irralliseksi, melko merkityksettömäksi. Eilinen tyytymättömyys on lauhtunut.

Sen jäljiltä maailma tuntuu autiolta, mutta kipu ei enää piinaa samalla tapaa. Pidän tästä autiudesta jollakin tapaa, ainakin osaan liikkua siinä.

Viisivuotissuunnitelman aloituslaukaus

Tietyt tapahtumat saavat olon surulliseksi ja turvattomaksi. Viisivuotissuunnitelmilleni uskollisena kiipeän lääkärinpöydälle ja koetan rentoutua pahimman tuntemani kivun vihlaistessa. Pyydän anteeksi, etten osaa olla jännittämättä. Vaikka päätän pysytellä paikoillani, huomaan kehon vastustavan suunnitelmaani jännittymällä äärimmilleen. Lääkäri joutuu vääntämään useamman kerran kehoa haluamaansa asentoon sen yritettyä aivan huomaamatta ja tiedostamattani käpertyä raajojen päällystämäksi palloksi.

Lääkärinhuoneen kattolamppu paistaa silmiin. Koetan keskittyä hengittämään. Ajan on kuluttava, jos hengitys ehtii törmätä keuhkojen pohjille saakka ja pusertua sieltä ulos. Aika on ennenkin kulunut, järkeilen, vasta äsken olin yhdentoista ja minua luultiin pojaksi, ja sitä ennen, isä leikki gorillaa ja juoksin piiloon kaappiin, siihen missä roikkuivat froteiset saunatakit, joita käytettiin kerran viikossa, kaivauduin saunatakkien alle, mutta aina gorillan kädet työntyivät froteisten verhojen läpi ja kiskoivat esiin. Jotenkin kaikki nämä vuodet ovat kuluneet, ja hämmentävää kyllä säilyn edelleen hengissä, varsin tukevasti ja hyvin selkeästi tuntoisena.

Kivun aikana ehtii ajatella monet asiat, mielikuvat törmäilevät, kaikkeen tarrautuu mieluummin kuin kipuun, mutta kipu värittää kaiken ehdottomuudessaan, ja hetken olen valmis jopa uskomaan, että aika on todella pysähtynyt tähän, koska vaikka pinnistän ja mielikuvissani kurkotun kohti seinän kelloa, jonka äänen olen tähän asti kuullut selkeästi, en kuule sekuntiviisarin hyönteismäistä askelrapsausta.

Kipu on vaikeaa mieltää omaksi aistimuslajikseen (mikä ehkä puhuu sen puolesta, etteivät aistimukset ole noin vain siististi lajiteltavissa aistinelimittäin). Monet kuvittelevat chilinkin poltteen mauksi, vaikka kyseessä on tarkasti ottaen kipuaistimus. Ja silti, en tahtoisi nähdä tätä väriä, kuulla tätä ääntä, suistua tähän asentoon, täyttää suutani tällä maulla tai hengittää tämän hajuista ilmaa. Pidän tiukasti kiinni sanasta "kudosvaurio".

Sitten kaikki herpoaa, saan nousta istumaan. Hoitaja kysyy, haluanko mennä lepäämään jonnekin, mutta kieltäydyn. En tunne oloani turvalliseksi näissä huoneissa, tahdon vain ulos ja pois mahdollisimman nopeasti. Kun kaikki on ohitse, hämmästelen, miten nopeasti tapahtumat etenivät. Miksi sanoinkaan jännittäväni ja pelkääväni kipua, kun olisin aivan yhtä hyvin voinut itkeä ja jännittyä sitä sanomatta? Ei se niin paljon satu, he sanoivat. Ei se pidä paikkaansa. Tuntuu niin turhalta olla rehellinen ja avoin heitä kohtaan, kun he vastaavat jonkin kaavan mukaan. Mutta nyt kaikki on taas kunnossa seuraavat viisi vuotta. Lääkäri hymyilee niin ettei hänen silmissään näy lainkaan lämpöä tai myötätuntoa, suu on virittynyt asiakaspalvelunaamariksi. Hänen poskilihaksiaan särkee varmasti lounastauoilla.

Illalla, kun vahvemman, ystävän antaman reseptisärkylääkkeen vaikutus laimenee, tunnen kivun sisälläni. Se ilmaisee kudosvauriota rytmikkäästi, enkä voi vastata siihen juuri kuinkaan. Se puhuu vierasta kieltä, siltä on turhaa kysellä, mitä se tahtoo minun tekevän. Ei voi kuin kestää, kipu laimenee jossakin vaiheessa.

Pyydän Vompsulta anteeksi sitä, että olen tänään tuohtunut yleisesti miehiin. En häneen, mutta siihen ikävään tosiseikkaan, että ehkäisy ymmärretään edelleen lähes yksinomaan naisen asiaksi ja että naisten kehot joutuvat tällä lailla lävistettäviksi ja vierasesineitä kantaviksi, tai sitten ne lääkitään matkimaan raskautta, tai sitten vaihtoehtoisesti naiset joutuvat kantamaan sisässään vierasta kehoa ja lopuksi työntämään sen maailmaan. Totisesti, tänään olisin sata kertaa mieluummin mies. Toki moni nainen osaa mieltää tämän siunaukseksi, ja epäilemättä se olisi lohdullisin tapa suhtautua asiaan. (En itse osaa ajatella niin. Miehenä, luulen, olisi jotenkin helpompi pysyä neutraalina koko asian suhteen. Naisena, siltä tuntuu, on jotenkin pakko ottaa kantaa lasten saamiseen ainakin oman kehonsa osalta.) Mutta vaikka tämä olisikin erityinen lahja, eivätkö miehet nyt sentään jotakin voisi tehdä ehkäisyn eteen? Tutkitaanko miesten ehkäisyä edes kunnolla, kun toivomattomat raskaudet joka tapauksessa uhkaavat naisia paljon konkreettisemmin ja asia sen vuoksi mielletään naisten jutuksi?

Mutta vaikka tahtoisin tänään olla mies, seuraavan viisivuotissuunnitelmankin ajan aion pysyä naisena, koska en oikeastaan haluaisi tulla mieheksikään, eikä neutriksi ryhdytä noin vain, ehei, siitä pitää hedelmällisyys huolen. Useita päiviä kestäneen, staattisen ja kinostuneen jännityksen lauettua aloitan viisivuotiskauden itkeskellen, kramppaavia vatsa-, selkä- ja nivuslihaksia varovasti lepytellen ja parasetamolia rouskuttaen. Kipua ei voi jakaa viidellä vuodella, mutta on sentään mahdollista pakottautua sietämään sitä kymmenen minuutin vastaanottoaika, kun tietää sillä olevan tarkoituksen.

Tarkoituksellisti hankittu kipu tuntuu oikeastaan hankalammalta kuin ne vahinkokivut, joita olen kantanut luiden murruttua tai pehmytkudosten vaurioiduttua. Vaurion yllätettyä sitä ei oikeastaan voi enää välttää, mutta kipu, jonka edessä pakottautuu pysymään paikallaan, olisi periaatteessa paettavissakin. En silti saa manattua itsestäni esiin mitään urheuden tuntoja eikä minua huvita teeskennellä hammasta purren, ettei tämä mitään merkitse tai ettei minua itketä. Pelkään pari edeltävää päivää niin, että tuskin nukun kokonaista yötä, jossa kohdunsuun läpi ei tungeta kaikkea mahdollista vespoista talikoihin. Päivisin huomaan hartioiden kiristyvän hitaasti mutta varmasti jännityskäprään. Tänä aamuna kädet tärisevät jo siinä vaiheessa, kun vasta puoliksi reagoin kännykän herätyspiippaukseen. Syön reseptisärkylääkkeen ennen aamiaista. Kädet lakkaavat tärisemästä vasta lääkäriasemalle kävellessä. Kellon äänet katoavat siinä vaiheessa kun putki tungetaan kohdunsuun läpi.

Siinä vaiheessa, kun kerkiän kysyä itseltäni, kuinka kauan tämän jälkeen menee siihen, etteivät niskakarvani kaikki ponkaise pystyyn gynekologin tuolin nähdessäni (viimeksi siihen meni neljä ja puoli vuotta) ja kuinka kauan menee siihen, että seksiin ei liity pelkoa valokaarimaisesta kivusta (en muista, kauan siihen viimeksi kului, mutta muistan ajan tuntuneen piinaavan pitkältä ja rasittaneen silloista suhdetta), minun käsketään nousta istualleni. Kaikki on ohitse, kellon viisarien on täytynyt liikahdella, jotakin on tapahtunut, muistan kuulleeni instrumenttien kalinaa ja vaimeita ääniä jostakin todella kaukaa, ja kipu on laantunut tuskin tunnistettavaksi vuosientakaiseksi läiskäksi jossakin selkärangan etupuolella, sen ääriviivat hohtavat vaimeasti, mutta se lähestyy vääjäämättä kuin seuraava viisivuotispäivä, lääkekin kuluu, päivä sotkeentuu kummalliseksi tahraksi, josta erottuu selvimmin lääkkeen lyhyt euforiavaihe ja sen ympärillä kaaos pyörteilee pysäytyskuvia.

Näemme ystävän kadulla, esimerkiksi. Hänellä on vakosamettinen lakki. Lambton Park kukkii edelleen, mutta sen tuoksu on taittunut banaanikookospirtelöstä muovailuvahan suuntaan. Sokerivaahtera on saanut sadetakinkeltaisensa. Joissakin pistokasloisteputkista puuttuvat kannan lovet, ja ne eivät mahdu vessan valaisimen istukkaan. Lunttaan toisesta valosta, miten päin katkaisin on päällä ja miten pois. Leipäkone. Keitosta unohtuvat mausteet. Lääkäri työntää polviani erilleen, jalkani ovat irronneet kauan sitten tietoisuudestani ja aistin vieraan voiman niissä kuin tasoristeyksen puomeissa, kaukaa ja visuaalisesti. Kynnet piirtävät sarjan puolikuita kämmenpohjiin. Viimeinen luomuananasrengas. Miltä tuntuu seistä silmät kiinni ja liikuttaa pelkkää etusormea. Sormi kutsuu kyynärniveltä ja lonkkaa, kivun majakan säde lakaisee ja säpälöityy stroboiksi, tahtoisin huutaa älä koske minua, koska en tahtoisi itkeä ja kaikki lohtu saa itkun lopettamisen mahdottomaksi, mutta osaan vain itkeä, olen viime päivät osannut vain itkeä.

Herään keskellä yötä ja menee varmasti sekunti tai kaksi ennen kuin tajuan, ettei ikkuna ole räjähtänyt lasisälettä kaikkialle huoneeseen.

Sitten "kaikki on ohi". Mitä se tarkoittaa? Mitä tarkoittaa ohi oleminen? Kertoisiko joku sen kivulle ja pulssille ja verenpaineelle, pysäyttäisikö joku asiaankuulumattomat kuvat? Sammuttaisiko joku tuohtumuksen, joka pyörteilee liian hallitsemattomana? Surun, jolla mieli vastaa tuollaiseen turhaan ja yleispätevään, kohdistumattomaan tuohtumukseen? Surun siitä, ettei ole tunnoton ja tunteeton ja nuhteettoman ulkokohtainen ja epäuskottava ja helpotuksen siitä, että kykenee pelkoon ja kipuun ja romahtamiseen.

Kaikki ei ole ohi. Kaikki on vasta alkanut.

Iloinen

Ensimmäistä kertaa käy niin, että satunnaisessa työporukassa minusta puhutaan nykyisellä etunimellä, sillä samalla, johon olen identifioitunut jo vuosia. "Joo, hänhän se osaa tämän hoitaa!"

Tajuan säpsähtäen, että kuulen sanat aivan eri tavalla. Äkisti nämä vanhempieni ikäiset ihmiset hyväksyvät minut, huomaavat, kuinka osaan joitakin asioita ja suostuvat puhuttelemaan minua nimellä, jonka ymmärrän viittaavan itseeni. Heidän ehdotuksensa kuulostaa positiiviselta ja tartun siihen tyytyväisenä. Suorittaessani tehtävää pureksin samalla mielessäni sitä seikkaa, miten erilaiselta olisi kuulostanut, jos he olisivat sanoneet samat repliikit entisellä ristimänimelläni. Olisin joutunut läpikäymään seuraavat seikat: Joko en olisi uskaltanut sanoa, etten pidä tuosta nimestä ja että tahdon tulla kutsutuksi sen sijasta tällä (mihin liittyi usein ihmettelyä ja pientä paheksuntaa) tai sitten olisin pyytänyt, mutta pyyntö olisi rytätty (mikä sekin kävi usein, etenkin opettajien taholta ja työpaikoissa - "täällä me käytämme katsos oikeita nimiä"), tai sitten olisin päättäväisellä tuulella ja olisin jättänyt nimen sanomatta totutellakseni siihen ja silti huomannut niskakarvojen pörhistyvän nimen kuullessani. Olisin osoitellut itseäni sormella, kysynyt rasittuneena ja vaiti, miksen voi tottua tuohon nimeen, tai miksen ole jo vaihtanut sitä, jos se kerran on niin mahdoton. Ja ennen kaikkea, olisin kuullut heidän ehdotuksensa jotenkin toisenlaisena puhutteluna kuin nyt - olisin kuullut heidän puhuvan jostakusta toisesta, siitä millainen minusta piti tulla paitsi etten osaa tulla sellaiseksi, ja kokenut itseni valehtelijaksi koettaessani näytellä tuota roolia.

Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt minua puhutellaan ja voin vastata yksinkertaisesti ja iloisesti, ymmärtää puhuttelun kohdistuvan itseeni tässä ja nyt eikä siihen johonkuhun toiseen, jollaiseksi minun toivottiin kasvavan ja aikuistuvan.

Miten sen voisi selittää, paitsi listaamalla tosiasioita? En jaksa pestä kasvoja aamuin-illoin, levittää kosteusvoiteita ja lymfapainella turvotusta kasvoista. En huolla kynsiäni viilalla enkä käy kampaajalla. En pukeudu mustiin suoriin housuihin. En ole oppinut pitämään toimistopukeutumisesta enkä onnistunut kuvittelemaan itseäni älyköksikään, vaikka kaikki opettajat alusta saakka ovat jankuttaneet, etten saa lyödä laimin opintoja ja että tämä tai tämä suunta olisi paras. Matematiikka, kielet, kuvataide, kirjoittaminen, en oikein taida osata haluta mitään niistä tarpeeksi. En halua edelleenkään kuulostaa pätevältä enkä aina reippaalta ja innokkaalta. En halua elää vauraasti enkä osaa juuri kuinkaan identifioitua kunnon ihmiseksi. Sillä ei ole mielestäni näet juurikaan tekemistä hyvän ihmisyyden kanssa, hyvä ihmisyys muistuttaa liikaa hyvää eläimyyttä voidakseen vaikuttaa kunnolliselta näin kapeissa raameissa; minusta on jotenkin kammottavaa, miten nopeasti monet mahdollisuudet on käännetty velvollisuuksiksi viimeisen sadan vuoden aikana. En osaa huolehtia noista monista seikoista, jotka näyttävät paisuvan toisten painajaisiksi. Enkä koskaan tottunut ristimänimeeni.

No, nyt se kaikki tuntuu pudonneen pois, kun minua kutsutaan sillä nimellä, jonka tunnistan. Voin vain tarttua toimeen kevyesti ja iloisesti. Ehkä se on sanamagiikkaa, mutta toimii täpsäkästi.

Kuuntelen sivukorvalla tätien jutustelua naisten elämästä ja sen ratkaisuista. "Tavanomaisesti" ja "yleensä" toistuvat keskustelussa usein. Äkisti tunnen itseni hyvin vapaaksi ja kevyeksi kaiken nimi-ilon lisäksi siitä yksinkertaisesta seikasta, etten kiinnitä omassa elämässäni niin kovin huomiota siihen, teenkö asiat tavanomaisesti tai normaalilla tavalla. Joskus hämmästyn ja säikähdän toki, kun joku kysyy jostakin ratkaisusta, eikö minua pelota, kun toimin sillä tavalla. Sitten saatan pohtia asiaa aikani, mutta yleensä pohdinta päättyy kummaan mykkyyteen sen kysymyksen edessä, miten ihmeessä muuten olisin toiminut tyydyttävällä tavalla tilanteessani. Jos tavanomainen ratkaisu tuntuu väärältä, on toki järkevämpää koettaa ratkaista tilanne toisella tavalla.

Pian pitää taas alkaa hakea työtä, seuraavaa keikkaa tai pätkää. Sekin tuntuu helpommalta nyt, kun voin esittäytyä nimellä, josta pidän, ja ohjeistuskin annetaan tälle nimelle ja henkilölle. On niin paljon helpompi tuntea onnistuneensa, kun voi välttyä esittämästä yhtä aikaa kahta henkilöä - joista toista ei koskaan ole suorittanut onnistuneesti, ja jonka mainitseminen sen vuoksi tuntuu estävän kaiken positiivisen palautteen kuulemisen.

Tepidarium, caldarium, frigidarium, hamman ja muita astinkiviä

Vesijuokseminen tutussa hallissa loman jälkeen paljastaa monia seikkoja. Ensinnäkin, vesi täällä on lämmitetty väsyttäväksi verrattuna Espanjan lämmittämättömään ulkouima-altaaseen tai Välimereen. Meinaa tulla hiki. Toiseksi, monet valittavat silti veteen astuessaan sen kylmyyttä, mikä tuhoaa frigidarium-hypoteesini, että useimmista suomalaisista hammamin frigidarium tuntuisi aivan liian lämpimältä toimiakseen kylmentimenä. (Vesi oli kuusitoista-asteista eli tuollaista normaalia kesämerivettä, ja on siinä aikamoinen ero meikäläiseen avanto-altaaseen, jossa lämpötila on alle kymmenen.)

Vesijuoksemisen jälkeen ystävät suhahtavat jonnekin, heitä ei näy venyttelyaltaassa eikä saunoissa. Minusta tuntuu käsittämättömältä luksukselta, ettei tässä kylpylässä anneta valomerkkiä reilun tunnin kuluttua, kuten Sevillan Aire-hammamissa. Toisaalta täällä ei ole pelkkää kynttilävalaistusta eikä pompeijinpunaisia seiniä, joten vertaileminen olisi epäreilua. Eikä hammamin altaissa saanut uida. Ne oli tarkoitettu ilmeisesti vain oleiluun, mutta kuka jaksaa vain oleilla kokonaisen tunnin? Huomasin venytteleväni hammamin altaissa ahkerasti, lämmin vesi oikein innosti siihen. Keski-ikäiset vieraat eivät katsoneet meihin päin. Kuumavesialtaassa keho kävi leijuvan keveäksi, rennoksi, levolliseksi, samalla lailla kuin tulikuumassa kylvyssä.

Mäkelänrinteen uintikeskuksen höyrysauna tuntuu vähintään yhtä onnistuneelta kuin hammamin hamman. Täällä ei värikkäistä lyhdyistä piirry valojuovia pyörteilevään, tuoksuvaan vesihöyryyn, mutta sauna tuntuu lämpimämmältä ja sen jälkeen voi siirtyä tavalliseen saunaan jatkamaan kaulan ja niskan venyttelyä. Hammamin kiireetön maailma on tarttunut minuun ja myöhästyn sovitusta kohtaamisesta pesutilojen ulkopuolella ihmeteltyäni ensin pukuhuoneessa muiden ihmisten tehokkuutta ja hoppua.

Pukeudun hitaasti, makustellen jokaisen vaatekappeleen tuntua iholla. Kummallista, miten lämmön- ja temmonvaihtelu auttaa juurtumaan kuhunkin hetkeen ja sen aistimuksiin. Se pakottaa tarkistamaan liikkumisen, kehon puoliläpäisevät pinnat, tasapainoaistin, verenkierron tunnun... Miellän lämmönvaihtelun hieman samanlaiseksi harjoitteeksi kuin astinkivet japanilaisessa puutarhassa: On pakko keskittyä siihen, missä on ja miten itsensä asettaa. Automaatio katkeaa.

Joskus pienikin ele katkaisee välinpitämättömyyden, mykkyyden tai aistianestesian. (En oikeastaan ole varma, kummasta on järkevämpi puhua. Epäilemättä välinpitämättömyys tuntemuksille on opittua ja siitä on palkittu - seuraa vanhempia, jotka palkitsevat lapsensa hiljaisuutta ja tyyneyttä aivan oikeutetun kivun tai epämukavuuden äärellä, tai opettajaa, joka käskee lapsia istumaan vääntelehtimättä tuntikaudet vastoin heidän omien kehojensa pyyntöjä. Mutta onko se enää luontumuksena tietoinen? Ehkä se siinä mielessä, tiedostamattomaksi painuneena luontumuksena on enemmän mykkyyttä kuin haluttomuutta kuunnella. Toisaalta, koska aistit eivät ole kuolleet tai lamautuneet vaan voidaan herätellä usein aika helpoinkin harjoittein, kyseen voisi ajatella olevan osittain myös valitusta anestesiasta tai ainakin välinpitämättömyydestä, jonkin toisen preferoinnista havaintokentässä.) Hassuin toimiva neuvo, jonka olen kuullut, kehotti ristimään kummankin käden etu- ja keskisormen kävellessä. Sormien outo tuntuma muistuttaa käsivarren ja olan asennosta ja auttaa muistamaan hartioiden rentouden tavoiteltavana olotilana. Koko käsi ikään kuin herää tuntumaan, jolloin siihen on helpompi kiinnittää huomiota.

Tuntuu hauskalta palata takaisin maahan, jossa ymmärretään kylmän ja kuuman aktivaation päälle enemmän kuin suuressa osassa maailman maita. Vaikka täällä ihmiset eivät ehkä puhu keskenään saunan ja avannon vaikutuksista, he osoittavat käytöksellään kiinnittyneensä tämäntapaisiin harjoitteisiin.

Olen alkanut miettiä taas paastoa, pitkästä aikaa. Ehkä se johtuu matkasta, jonka aikana en kirjoittanut. Kirjoittamista arvostaa nyt eri tavalla, kun on joutunut taukoamaan siitä. Sen erottaa tarkemmin, huomaa sen vaikutuksen asentoon ja ajatuksiin. Tekee hyvää pysähtyä tähän ja nyt, sallia itselleen kaikki tämä epävarmuus ja päämäärättömyys, muodottomuus ja tarkoituksen lukitsemattomuus. Kummallisinta kaikessa on, että tämä itselle anteliaasti ojennettu aika muuttuu kuin maagisesti myös jollekulle toiselle annetuksi ajaksi. Se auttaa uskomaan maailmaan, jossa rajat ovat jotakin melko imaginaarista.

Sadetta kämmenpohjissa ja päälaella

Tänään illalla tulen ajatelleeksi, että sateenvarjon voisi sateessa kulkiessaan äkisti ja varoittamatta sulkea ja jatkaa matkaa kotiin kastuen.

Paluu arkeen tietää paluuta kehotekniikoiden pariin. Kun kävelen kotiin ryhmätapaamisesta, sade on liukastanut asfaltin märäksi ihoksi, jossa kukkivat keltaiset lehtipaiseet. On vaikea uskoa niitä samoiksi lehtikullan säpäleiksi, joita ihailin muutamaa päivää aiemmin niiden tanssiessa majesteettisesti ilmaa alas.

Majesteettisuus on hauska mielikuva. Se syntyy suunnilleen siitä, mitä tämän illan kehotunnilla haetaan: liikkeen vapaudesta, keveydestä ja pehmeydestä. (Siksi barokkikin on parhaimmillaan hevoskastanjoissa, ei palatseissa tai kirkoissa: kivestä ja metallista on turhaa koettaa kehrätä muotoillen mitään majesteettista, se on liian kuollutta ja raskasta, kovaa ja muotoon vangittua.) Vapautta, keveyttä ja pehmeyttä on hyvin vaikeaa pakottaa itseensä. Niihin ponnistelu tuottaa saman nurinkurisen, henkeäsalpaavan olon kuin kehotus: Ole rennosti ja luonnollisesti oma itsesi.

Voi vain kysyä. "Kysymykseen ei tarvitse vastata", muistuttaa ohjaaja.

Takaisin kävellessä mietin sitäkin, mitä eräs ystävä kysyi - miksi aloin opiskella filosofiaa. (Sattumalta, kai. Ehkä tähänkään kysymykseen ei tarvitse osata vastata.) Jotenkin siihen kaikkeen liittyi viehätys kysymyksistä, joihin ei odoteta voitavan vastata tai joiden vastaukset ovat vähintään kieroja ja kummallisia ja osoittavat piintyneet oletukset hassunkurisiksi ja ilmaan piirretyiksi. Niin kuin vaikka ajatus siitä, että maailma koostuu (koettavan kokoisista) kappaleista ja niiden välisestä tyhjästä tilasta. Miten erilainen on toinen metafora, jonka ehkä kuulen kysymyksenä, sen hahmottaessa maailman toisin: entä jos tila onkin jakamaton, jatkuva, ja ne, mitä kutsumme kappaleiksi, ovatkin vain tilan tihentymiä, joiden lävitse emme pysty tunkeutumaan, koska ne ovat tiheydessään (suunnilleen) veroisiamme? Tai ajatus, että eliö luo paitsi oman tilansa, myös aikansa.

Sadetta kävellessä selitän itselleni (monimutkaisesti, vaikka matkaa onkin vain muutama kortteli ja urheilukentänreunus), jälleen kerran, miksi ihmeessä aloin opiskella alaa, jossa teoreettisuus on viety absurditeettiin saakka ja jossa käytännön puute pakottaa tutkiskelun edes jonkinlaisen kiinteyden toivossa kääntymään määritelmien puoleen. Määritelmät on vaikeaa kuulla kysymyksinä. Ei aluksi, mutta myöhemmin, kun yrittää itsekin sanoa jotakin. (Paikoitan tähän väsymykseni ja sen, miten huoneet venyivät kasveille johtaviksi kiitoradoiksi, joita laahustin raahaten sinkittyä kastelukannua. Kukaan ei jaksanut imuroida lattiaa usein. Sukkiin jäi mustaa pohjaa.)

En koskaan ole oppinut pitämään määritelmistä, ainakaan sellaisista eksaktiuteen pyrkivistä pitkistä rimssuista, vaikka ymmärränkin niiden hyödyllisuuden tietyltä kannalta. Minussa ei vain ole pyrkimystä siinä määrin. Oikeastaan tuntuu aika samantekevältä, onko kappaleita ja jos ne halutaan olettaa, miten ne määritellään. Tiedän vain sen, että minusta on paljon jännittävämpää ajatella, että painun tihentymänä tilassa toisen tilatihentymän sisään, uin talossa kuin kala akvaariossaan, jalkojen kosketus lattialla melkein erehdys tai harha. Se kysymys, voisiko olla sittenkin näin, auttaa huomaamaan toisenlaisia asioita.

Mietin päivää, josta olemme puhuneet miehen kanssa: aistien päivää, jolloin voisi vain sulkeutua huoneistoon ja käyttää koko päivän kehollisuuteen keskittymiseen. Jos olisin alun perin keskittynyt tällaiseen määritelmien sijaan, epäilisinköhän itseäni älyllisesti sivistymättömäksi ja tuntisinko siitä pientä tai suurta hankausta tai itsevihaa? Nyt ainakin tiedän sivistymättömyyteni valtavuuden ja en oikeastaan osaa olla siitä pahoillani. On hyvä, että tuntee huonouksiaan, joista ei pahemmin jaksa järkyttyä. Ainakin siitä on se hyöty, ettei kehollisuuteen keskittyessään tunne pakenevansa silkkaa epäonnistumisen pelkoaan jostain paljon tärkeämmästä. Tässä on keveyttä ja vapautta ajatuksen tasolla. Mutta onko keveys ja vapaus saavuttaakseen ensin kiellettävä itsensä vuosikausiksi? Ei varmaankaan universaalisti, mutta ehkä itse tarvitsin sen. Ehkä ensin oli koetettava elää toisten toiveiden mukaisesti huomatakseen, ettei onnellisuutta ole sillä lailla helppoa saavuttaa.

(Luulen myös, ettei minulla ollut sitä vaihtoehtoa, että olisin voinut jättää nuo toiveet kuuntelematta, ei senhetkisessä todellisuudessa.)

Tietysti voisi ajatella hukanneensa elämästään vuosia, kuten isä laskee äitiä autossa odottaessaan hukkaamiaan minuutteja. (Ja silti hän tahtoo hakea äidin autolla töistä eikä ole antanut äidin ajaa korttia, kuten äiti on välillä ehdottanut hänen tehdessään noista vuosiksi venyneistä tylsistä minuuteista tiliä.) Mutta en tahdo ynnätä tuhlatuksi elämäksi penseyteen päättyneitä rakkaussuhteita ja opiskelun synnyttämää tukehtumisen tunnetta, joka virisi kai siitä, että koin jatkuvasti, että minun piti kysyä, vastata ja kiinnostua asioista kuin joku toinen, joku jolle nämä aiheet muodostivat lähestulkoon elämän sisällön. En tahdo ajatella niitä epäonnistumisena enkä ajelehtimisena, koska olen oppinut niistä oikeastaan melkein yhtä paljon kuin tanssitunneista, joilla en tuntenut tarvetta muuttua joksikin aivan toiseksi. (Ja eikö sitäkin olotilaa voisi kutsua ajelehtimiseksi, että menee opportunistisesti aina sinne, missä on helpointa säilyttää hajamielinen käsivarren mitta itsetyytymättömyyteen?)

Kämmenpohjissa sataa harjoitteiden seurauksena, ne piirtyvät kehon hämärästä hiljaisuudesta esiin vaimeasti tuikkivina vesitähtinä. Sade ropsuttaa varjon punaista pintaa. Jos laskisin varjon alas, se sormeilisi märkänä ja kosteana tutkien läpi hiusjuuret ja kallonmuodon ja silloin päänikin piirtyisi esiin muinakin kuin nopeina ajatuksina. Miltei lasken varjon, mutta toisaalta Vompsu on melkein sairastunut enkä tahtoisi flunssaa nyt kylmään palattuamme. Täytyy odottaa sitä päivää, että sulkeudumme sisään hahmottamaan kehoa.

Tunnilla on tehty harjoite, jossa päälakeen on kiinnitetty pehmeä, venyttävä kuminauha, joka kannattelee ryhtiä. On puhuttu siitäkin, mitä tapahtuu, jos kuminauha on kiinnitetty kallossa väärään kohtaan. Missä on oikea päälaen kohta?

Tahtoisin laskea sateenvarjon alas osittain siksi, että voisin kuvitella jokaisen pisaran päässäni nauhan kiinnityskohdaksi, voisin kuvitella moninaiset säikeet, vaihtaa hieman asentoa, saada tuntuman atlasnikamaan. Mutta samalla tahdon kävellä edes päästäni kuivana kotiin. Mieli levollisen ristiriitaisena kävelen kotiin, on ilta pitkästä aikaa.

Loman väsyttävyys

Häämatkasta toipuminen alkaa hidastellen. Ei voi vain palata ja asettua. Tai ehkä joku toinen voisi?

Työt alkavat heti, huomaan vaikeuksia keskittyä. Tiimi olettaa, että lomalta palanneena ihminen on virkeimmillään ja palaa halusta tehdä jotakin mielekästä. Tahtoisin ryömiä pöydän alle nukkumaan, koska en ole osannut häämatkailla siten, kuten he olettavat minun itsestäänselvästi osaavan: että olisin vain maannut sulaen auringossa tiriseväksi keltaiseksi kuplapuuroksi ja että olisin nostellut lämpimässä porealtaassa sampanjalaseja tummansamettisen yön melkein himmentäessä kuunköynnösten torvet.

"Millaista oli?" kysytään.

Mietin tarkasti, millaisia yksityiskohtia he haluaisivat ehkä kuulla. Ehkä heitä miellyttäisi kertomus siitä, kuinka mies herättää hämmennystä työntämällä kameran jokaiseen suihkulähteeseen. Kamera on vedenkestävä, mutta sitähän ohikulkijat eivät voi tietää. Seison sivummalla ja katselen heidän ilmeitään. Tai ehkä he haluaisivat kuulla siitä, kuinka eksyimme takaisintullessa lentokentällä jotenkin koneesta kotimaan lähtöselvitykseen, kun kuvittelimme seuraavamme viitoitusta matkalaukkuhihnoille. Tai ei, se on jo täällä. Sitten mieleeni pälkähtää, että ehkä he haluaisivat kuulla siitä, miten aika katosi Real Alcazarin puutarhassa, kun keksin viimein kamerasta kaksoisvalotusmahdollisuuden ja laskin sekuntinosia kulmat kurtussa. (Ja järkeilin oikein, että 1/200 on neljä kertaa 1/800; murtoluvut eivät tunnu hankalilta, kunhan ensin muistaa, että kameran näyttämä lukema 200 tarkoittaa 1/200 sekuntia ja niin edelleen.) Mutta ehkä he eivät valokuvaa?

"Lämmintä ja valoisaa", vastaan. Sitten muistan lisätä, että kävimme ystävän häissä, ja että siellä sotkimme kansallisuuskategorioita perin pohjin. Ensinnäkin hämmensimme ja miltei loukkasimme joitakuita vieraista pidättäytymällä juomasta kuin sienet, vaikka olimmekin suomalaisia. Toiseksi, koska morsian oli venäläinen Uralin seudulta, dj soitti venäläisiä ikihittejä kuten Kalinkaa ja Ochi Chornieta, ja kun venäläiset eivät lähteneet tanssimaan niitä, me sitten Vompsun kanssa vetäisimme venäläiset kansantanssit ja mustalaisromanssit ihan lonkalta ja pahimpien stereotypioidemme mukaisesti. (Tästä meitä kyllä kiiteltiin, huvittavaa kyllä. Minusta me olisimme ansainneet lähinnä korvapuustin kaikella sillä melodramatiikan määrällä.) Kolmanneksi, sen jälkeen kun joku opetti Vompsulle espanjalaisen tavan huutaa eläköön hääparille (johon koko sali vastaa kuorona: VIVA!), hän ällistytti sulhasen isän ystävät huutamalla toivotusta innokkaasti ja pysäyttäen aina koko ruokasalin toiminnan vastahuutoon, ja näiden ystävien todetessa sulhasen isälle, että tämän pojallapa on paljon innokkaita paikallisia ystäviä, isä joutui selvittämään, että huutaja ei kyllä ole espanjasta eikä kai edes puhu muuta espanjaa kuin viva los novios! (Siinä hän toki erehtyi.) Flamencoakin olisimme epäilemättä tanssineet innokkaimmin, jos sitä olisi soitettu.

"No mutta te asuitte sitten jossain luksushotellissa?" kysyy ystävällinen täti. "Ei, mutta me kyllä gänättiin Sheratonissa", vastaan. (Todentotta, otimme Sheratonista mukaan kaksi kahvilautasen reunalle asetettua sokeripussukkaa vain voidaksemme todistaa, että olemme käyneet Sheratonissa. Minusta se tuntuu käsittämättömältä, enkä kuvitellut sellaiseen joutuvani elinpäivinäni.) En kerro mitään siitä, kuinka vesijuoksin tunnollisesti hotellinpihan lämmittämättömässä altaassa ja kuinka näin betoniparvekkeille ilmestyvän uteliaita päitä, jotka pian palasivat takaisin vain todistaakseen, että kyllä, se hullu on altaassa edelleen. Tai siitä, kuinka harhailimme lomakeskuslähiössä uupuneina matkalaukkuja vetäen (ja toisen laukun vetomekanismi sökönä jo) ilman hotellin katuosoitetta, koska ne eivät koskaan vastanneet kyselyymme tarkasta osoitteestaan, ja emmehän me tietenkään tule taksilla vaan paikallisjunalla, eivätkä paikalliset tunnistaneet hotellin nimeä.

Tai siitä, että normaalipäivänä lähdimme liikkeelle viimeistään puoli kymmeneltä ja palasimme takaisin kuuden ja kahdeksan välillä. Ja että vieraassa paikassa väsyy, koska mikään ei ole itsestäänselvyys vaan huomio kiinnittyy tarkasti yksityiskohtiin ja yleisnäkymän outouksiin. Ja että illalla en tahtonut saada unta, koska en nyt vaan saa unta vieraissa paikoissa.

En osaa arvioida, onko loma onnistunut. Mistä sellaisen voi tietää? Ainakin siihen sisältyy paljon muistoja, joskin on selvää, ettei Espanja tunnu minusta kiinnostavalta paikalta siinä missä esimerkiksi Italia tai Kreikka, puhumattakaan nyt jostain kaukomaista. Ehkä se on tyhmää ja pikkumaista, mutta järkytyin matkalla kovasti paikallisten hymyttömyydestä. Eivät suomalaisetkaan aina näytä iloista naamaa, mutta usein sentään vastaavat hymyyn. Häissä ihmiset kyllä hymyilivät, mutta sitä ei voi laskea millään arkikäytökseksi. Näin paikallisten hymyilevän vain tuttavilleen, ja se sai miettimään paljon sitä, miten moniulotteista on arvioida ihmisten käytöksen ystävällisyyttä - ja jotenkin itsestäni tuntuu tärkeimmältä arvioida, miten täysin tuntemattomaan ja ulkopuoliseen ihmiseen suhtaudutaan. (Hänhän se joka tapauksessa on heikoimmillaan ja tuen tarpeessa.) Toisaalta kyllä siellä juttusille ajaudutaan helpommin eli ehkä tuttavuuksia pidempään liikkuessa syntyisikin ja hymyjä irtoaisi sitten? Mutta tuntuu aika raskaalta hymyillä vastakaiutta. (Enkä toisaalta masentunut enkä järkyttynyt niin pahasti, että olisin lakannut hymyilemästä. Ihmiset ovat kuitenkin kovankin ulkokuorensa alla ujoja ja epävarmoja lapsukaisia eikä heitä kai koskaan voi sympata liikaa.)

Ainakin matkasta sikisi paljon ajatuksia, jotka hakevat vielä muotoaan. Unet muuttuivat elävämmiksi, nyt hitaasti sillä kaikella - myös valveella - on aikaa asettua osaksi tätä muuta elämää, suhteutua. Vaatii aikaa yhdistää mielessään vieraisiin ihmisiin, ympäristöön ja eläimiin kohdistuva välinpitämättömyys ja välillä suoranainen ylenkatse Alhambran ja Real Alcazarin loistoon ja kertomuksiin convivenciasta, lähes syyttävän sävyiseen kysymykseen miksi ihmeessä joku tahtoisi syödä jotakin ilman maito- ja lihatuotteita, moottoriteitä reunustavaan betonirumuuteen ja vanhojen kaupunginosien hotelloitumiseen, lämpöön ja valoon, tarkentua tunnistettavaan mutta hankalasti määriteltävään mentaliteetin eroon Sevillan ja Granadan välillä, tai Madridin ja muiden käymiemme kaupunkien välillä (Barcelonassa en ole edelleenkään käynyt enkä usko, että jaksan käydäkään, sille käy mielessäni samoin kuin Prahalle).

Mutta virkistynyt - sitä en ole ainakaan vielä. Ehkä olo tästä asettuessa kohentuu. Näin tapaa käydä matkan jälkeen: On liian täynnä vaikutteita, kuin henkisesti ylensyönyt. On kokenut paljon ja sulattanut aivan liian vähän kokemastaan.

Toivon huomisen työn sujuvan omalla painollaan ja virkeyteni hiljalleen palaavan.

Paluun puut

Tuntuu omituiselta palata kotiin. Suomessa puut ovat jo kaukaa erotettavalla tavalla läsnä ja syksyisissä juhla-asuissaan. Kokonainen koivikko saattaa läikehtiä valkeaa ja kultaa, ja taivas on kuulaan lisäksi myös syvä ja pilvien hahmot liikkuvat rauhallisesti ja arvokkaasti.

Se tuntuu vieraalta, uudelta. Täällä meren ei osaa kuvitella nielaisevan aurinkolaseja vesijuostessa, koska meressä on melkein aina liian kylmä vesijuosta.

Talojen väleissä kasvaa nurmea ja puita, talot ovat melkein kuin harhailleet metsiköihin, hajaantuneet niihin vaanimaan vähiä ihmisiä. Punaiset katot heijastavat yllättävää valmiutta vastata hymyyn.