Taivas niskassa

Taivas niskassa on paha pyöräillä pelkässä hameessa ja villapaidassa. Kesäsateet tulevat myöhässä. Parempi nyt kuin ei koskaan. Rännit laulavat, kadut peseytyvät. Ala-astelaisen sateenvarjolla on keltaiset korvat. En ole osannut valita oikeanlaista CD-pakettia, koska myyjä on toisaalla. Tahdon polttaa musiikkia, kuvia ja tekstejä, enkä tiedä, millaiselle levylle niitä voi laittaa. Paketeissa lukee "recordable" mutta niissä on erilaisia lukuja ja kirjaimia. En uskalla ostaa pakettia, enkä kai voisikaan, koska kassalla ei ole ketään, vaikka odottelen kymmenen minuuttia. Sitten lähden.

Sataa ulkomaisen hotellin suihkujen tiheydellä. Kaunis hame ensin pilkuttuu, sitten alkaa muistuttaa rahkasammalsuota. Kun riisun hameen kylpyhuoneessa, huomaan, että tuoteselosteessa vesipesu on kielletty. Viskoosipaita on jäykkää kylmää puukuitua, villapaita haisee talville, trikoot lirisevät kaakeleille. Pitäisi pukeutua ulkoiluasuun, joka on ruma ja kahisee, olisi pouta.

Luen ystävän taskuihin sataneen ja tämän ajatelleen, että jos taskuihin sataa, voi pullonkin suusta sataa sisään. Pullo on turvaton muoto, sanoo toveri Timo. Mutta pullon voi sulkea kynttilällä. Kynttilä voi olla tyhjyyden korkki.

Ajattelen hajamielisesti Pandoran pulloa, jossa on moderni vitsaus, tyhjyyden tunne. Älä polta kynttilääsi edes toisesta päästä, käväisee mielessä, tyhjyys voi luikerrella suusta. Äläkä potki tikkaita, voi tulla mustelma ukkovarpaaseen. Jokin aivoissani ei toimi normaalisti, alan olla turta unettomuudesta. Tikkaathan ovat abstrakti metafora. Miten potkaista abstraktiota? Tyhjä - tyhjä on abstraktio, se ettei ole mitään. Miten potkaista tyhjää? Absurdi, tylsä huumorintaju haisee pohjaanpalaneelta.

Tarkalleen ottaen pullot harvemmin ovat täysin tyhjiä. Värillistä sakkaa jää herkästi pohjan kulmaan. Pohjassa on ympyränmuotoinen kulma, neliöikäämme tämä ympyrä, sen toisella puolen usein pieni pykällys. Kolmiulotteinen ajatus on vaikea. Hiukset eivät ehdi kuivua. Korvapuusteja jää. Yksi kynttilöistä sammuu, kun luemme tekstejä. Syksyä luonnehtivat teksteissä villiviini, virtsatietulehdus ja salamat.

Voiko musiikkia jakaa ihmisiin kuten viiniä? Nyt juomme vain jogiteetä, etteivät yöunet mene. Sivuutamme lyhytproosan ja proosarunon eron aika pikaisesti. Emmehän ole tässä tutkimassa teosta, jonka kirjastoluokitus meidän tulisi päättää. Ehkä tässäkin pätee nyrkkisääntö, ettei universaaleja luokkia kannata olettaa. Liimaamme osoitetarran sataanseitsemäänkymmeneenkuuteen kirjekuoreen. Puhelin on rikki.

Seuraavaksi ajattelemme kirjoittaa kirjeen sille, mikä ei muutu. Kirje voisi alkaa: Oppisinko uskomaan sinuun tarkoittaa kohdallasi samaa kuin oppisinko jo. Silti "uskoa sinuun" ja "jo" eivät ole synonyymeja.

Kävelen yöllä kotiin, kuja kaartuu, puukengät kopisevat kuin yhden ponin kengittämättömät kaviot vuonna 1986. Ponissa oli yhtä paljon karvaa kuin viidessä normaalissa ponissa. Se on lihava pieni peikko. Sillä on suomalainen pojannimi. Se tuntuu loukkaavalta ponia kohtaan. Ponia ei haittaa. Poikiakaan ei taida haitata. Muut tuntuvat solahtavan nimiinsä vaivatta, kasvavan niiksi, niiden kokoisiksi. Ainoastaan minua näyttää kiusaavan, etten kykene olemaan sellainen, kun tahdotaan.

Vanhemmat tahtoisivat, että olisin virassa ja ajaisin autolla. Heistä on omituista, että olen näin vanha ja autoton. Että asun pienessä asunnossa kantakaupungissa ja niin edelleen. Voi pitääkö minun kirjoittaa niin synkistä asioista kun maailmassa olisi koiranpentuja ja kukkasia. Eivät ne synkät asiat ole minun ongelmiani.

Paitsi että ovat. Kuten sanon ovensuussa, eilen, neuvottelun jälkeen, on sille syynsä, etten asu rivitalossa lapsiperheen äitinä. Ilmastonmuutos, esimerkiksi. Ei vain taskuihin ja pulloihin sada, myös korviin sataa. Toinen niistä on lukossa jo monetta tuntia eikä osoita avautumisen merkkejä. Ravistelen päätä onnettomana, kallellani, mutta korva ei tahdo toeta.

Kun tulen kotiin, harmaa kolli nukkuu sängyssä eikä viitsi aukaista silmiään. Tapaamme aamulla kujalla puoli kahdeksalta, menemme polkemaan turkoosia. Ei ole riittävästi, että olen tänään kastunut altaassa kerran ja sateessa kaksi. Aivastan, aivastan, aivastan. Taivas on niskassa niin viileä, että päätän nukkua huivi kaulaan kiedottuna, pipo päässä.

Moraalista ja sormiruoasta

Pöydällä on mehutetrallinen luomumehua ja kaksi pientä kulhoa. Nykyään kulhojen sisältöä tavataan kutsua naposteltavan sijaan sormiruoaksi. Tiesitkö, että sormiruokatottumuksen arvellaan olevan yksi yleisimpiä tekijöitä aikuisten kihomatoepidemioissa? Minä tiedän sen. Tunnen ihmisen, jolla on ollut kihomatoriesa. Tarjoaisinko sormiruokaan hänen ollessaan seurueessa? Ei, en tarjoaisi. Keskity, komennan itseäni. Se ei ole helppoa, sillä sormiruoka on niin hassu sana. Liharuoka, kasvisruoka, sormiruoka. Istun sohvalla, jolle on kehotettu istumaan, nojaudun kulmaan.

Toisessa kulhossa on kuivattuja karpaloita, toisessa cashewpähkinöitä. Aiemmin cashewpähkinöitä kutsuttiin munuaispähkinöiksi. Hassua, että kohtaan sormiruokakulhot samana päivänä, jona olen puhunut aiheesta ystävän kanssa aamulla, ennen kymmentä turkkilaisessa saunassa.

Olen sanonut: "Löysin nettisivun, jossa oli ohjeita työnantajille. Yksi testeistä on sormiruokatesti. Siinä haastateltavan eteen laitetaan pari pientä kulhoa sormiruokaa ja katsotaan, imuroiko hän ne tyhjiksi." Ystävä on katsonut, en osaa tulkita ilmettä. Kuumassa ja kosteassa hikeä valuu kummankin kasvoilla. Olemme puhuneet toisesta ystävästä, joka on sivulauseessa ilmaissut närkästyksensä eräästä lapsesta, joka on tyhjentänyt keksikulhon loppuun saakka. Hänelle on jo lapsena opetettu, ettei niin saa missään tapauksessa tehdä. Käy ilmi, että ystävää saunassa on niinikään kielletty ottamasta yhtä tai kahta enempää. Minulle taas on sanottu, että syö lapsi kulta jotta kasvat, ja ei kukaan tule sinulle keksejä suuhun pistämään vaan pitää ottaa itse kaikki mitä haluaa ja kaikki on kotiinpäin. (Ehkä tämä on vasemmistolaisen ja oikeistolaisen kotikasvatuksen ero?)

Ja jos jotakin on jäänyt, on kysytty, että pitääkö tämä nyt todellakin laittaa sivuun, eikö tätä saataisi lopeteltua näillä eväin? Kaikki ovat laihduttaneet, on ollut hyvä, että keksit ja karamellit syö joku muu, sillä se on pois selluliittihuolista. Syö nyt ne loppuun, ole kiltti. Olen ollut kiltti ja lopettanut kulhot säntillisesti.

Olen tyhjentänyt autuaan tietämättömyyden tilassa monet keksi-, hedelmä- ja karamellikulhot tähän ikään, ihmetellyt hiljaisesti, kuinka kokouksen muilla osanottajilla ei todellakaan näytä koskaan olevan nälkä. Mieleeni ei ole juolahtanut, että minua on saatettu paheksua moisesta. (Tiedän kyllä, ettei nainen saisi syödä niin, ainakaan julkisesti - Norsu nailoneissa opetti tämän - mutta toisaalta, enhän ole oikein naiseksi koskaan identifioitunutkaan, ainakaan kovin yksitotisesti.) Kukaan ei ole sanonut mitään. Sekin on omituista, varsinaista suomalaista keskustelukulttuuria. Hemmetti vie, on ihan turha nurista selkien takana asioista, jos ei vaivaudu ensin kertomaan omaa kantaansa niille, joita paheksuu. (Koska ehkä se oma kanta on heille täysin ennenkuulumaton. Toistan selvyyden vuoksi: me emme elä yhtenäiskulttuurissa.)

Tällaista kaikkea roskaa pyörii päässäni, kun istun sohvalla, kuuntelen ja mietin, ottaako sormiruokaa uusi hyppysellinen. Juu, taidan ottaa. Tämä on luomua ja vegaanista ja pyöräillessähän kuluu energiaa.

Olemme saunassa keskustellessa päässeet sellaiseen välitulokseen, että tuollaiset yksinkertaiset moraaliarvostelmat tyyliin "keksikulhon tyhjentäminen osoittaa ongelmia nautinnoista pidättymisessä ja liikaa ahneutta" saattaisivat toimia yhtenäiskulttuurissa, joissa kaikilla olisi tiedossa, mitä keksikulhon tyhjentäminen tarkoittaa. Mutta sormiruoan tapauksessa näin ei ole. Ystävälle on opetettu, että kielto seuraa hyvin pian, minulle taas, että on pahaksi jättää mitään, ja että jos muille ei maistu, on yksinomaan kohteliasta syödä astia tyhjäksi. (Ja siten muistaa Afrikan nälkäisiä pikkulapsia - voi tätä lapsuudessani usein esitettyä ajatusta, että jos jätän jotakin syömättä, Afrikan lapsia itkettää.)

Ystävälle sormiruoka kulhossa tarkoittaa, että kaikki on kunnossa, minulle taas, että tuo kaikki pitäisi vielä saada mahtumaan minuun. (Toki olen sen verran kranttu, etten ala marttyyriksi. Jos jokin on pahaa tai siitä seuraa paha olo, kuten kahvista, saan olla kajoamatta tarjoamisiin. Moraalini on tässä suhteessa opportunistista, vaikka tunnenkin syvää tyytymättömyyttä itseeni, jos tarjolla on vain asioita, joita en syö ja juo. Aika usein näin onkin. Monissa kekseissä on esimerkiksi herajauhetta ja aika usein kahville ei ole järkevää vaihtoehtoa - kuten kotimaista yrttiteetä, mehua tms.)

Samalla ymmärrän jotakin tärkeää ystävien vierailuista ja kulhoista, joihin jää ruokaa. Olen ajatellut, että jotakin on vialla, etteivät he pidä tarjoamisistani. Mutta he ovatkin koettaneet olla kohteliaita. Vai tehdä hyvän vaikutuksen? Olen monesti sanonut, että haluan kulhot tyhjiksi, niitä ei ole tyhjennetty. Kun vieraat ovat lähteneet, olen sullonut jäämät itseeni hämmästellen heidän huonoa ruokahaluaan.

Miksi heille on sanottu niin eri tavalla kuin minulle? Jos tiedän, että kaikki tahtovat keksejä yhtä paljon, jaan mielelläni keksit tasan. Jos toinen pitää kekseistä minua enemmän, voin varsin mainiosti antaa hänelle jopa suurimman osan (tästä ihmiset muuten aina kieltäytyvät, jos tarjouksen tekee - ilmeisesti he ajattelevat minun koettelevan moraaliaan, vaikka olen itse suorittamassa puhtaan käytännöllistä sulle-mulle -toimenpidettä). Mistä voin tietää jonkun tahtovan kolmannen spelttikeksin, jos hän kieltäytyy tunnustamasta haluaan?

Joka tapauksessa, on hyvä, että asia nousee esille nyt, kun olen kolmenkymmenenyhden. Mainitsen sormiruoasta ja moraalista toiselle haastattelijoista isomman kihon poistuttua käytävälle puhumaan puhelimeensa vielä isommalle kiholle, joka ei kuitenkaan ole hänen pomonsa, onpahan iso muuten vaan. Kihomadoista en mainitse, koska en halua kuulostaa paranoidilta, en edes huonosti nukuttujen öiden jälkeen.

Muustakin voisin puhua, mutten tule puhuneeksi - voisin puhua siitä, kuinka äiti seisoo jääkaapilla ja kysyy: "Sinäkö söit kaksi kiloa persikoita?" ja vastaan "mmh" ja äiti sanoo: "Oletko syönyt muuta?" ja kiellän syöneeni, ja äiti tulee luokseni ja halaa ja käskee kuunnella, mitä vatsa haluaa. "Teillä lapsilla kun on vielä tieto siitä, mitä ruokaa tarvitsette. Kun kuuntelet kroppaasi, et joudu ikinä laihduttamaan." Katson äitiä, nauran: "Kuten sinä?" Äiti myöntää. Kuten hän. Se on totta. En joudu laihduttamaan. Jokin päivä tarvitsen kaksi kiloa persikoita, jokin päivä ruisleivän, jokin päivä en syö mitään. Lapsuus. Kaakaota, saksansämpylöitä, porkkana-omenaraastetta. Opettelen kokkaamaan jo lapsena, teen usein ruoan koko perheelle.

Nykyään tunnun tarvitsevan lähinnä kauraleseestä ja pellavansiemenrouheesta keitettyä puuroa ja erilaisia keittoja. Vatsani inhoaa leipää ja keksejä. Mutta voin syödä keksejä kohteliaisuudesta. Cashewpähkinöistä vatsa pitää, kuivatut karpalot ovat sen sijaan niin makeita, että epäilen piankin kutisevani niiden jäljiltä. Verotan pähkinöitä kuivamarjoja runsaammin.

Kun pyöräilen kirjastoa kohti iltavuorooni, mietin maailman nälkäongelmaa ja ravinnon kulkeutumista maihin, jotka pitävät (siitä tuskin ylpeillen) huolen siitä, että ylipainoa on suunnilleen saman verran kuin aliravitsemustakin. Vallitseeko tässäkin jonkinlainen yhteismitattomuus? Onko joidenkin maiden mielestä niin, että koska siellä liikkuu käteistä, on aivan oikein, että siellä myös pilaannutetaan elintarvikkeita oikein olan takaa? Ja että on niin, että köyhemmissä maissa aliravitut ihmiset eivät vain halua tehdä rahaa, jolla voisivat ostaa ruokaa lapsilleen? Eivätkö köyhien maiden puhemiehet uskalla sanoa ääneen, että he tarvitsevat enemmän apua ja ruokaa vai eikö apua tahdota antaa? Odottavatko he kenties, että rikkaammissa maissa tämä tajuttaisiin ilman erityisiä vetoomuksiakin? Eivätkö he huomaa, ettei sitä näytetä tajuavan?

(Tässä yhteydessä tulee mieleen keskustelu siitä, pitäisikö Suomen kehitysavun osuutta valtion budjetista nostaa vai ei. Eikö kukaan muu tunne kalvavaa hämmennystä siitä, että meillä, joilla on niin paljon, ei muka ole varaa tähän? Oikoradat ja sen sellaiset tuntuvat olevan tärkeämpiä, ihmisten asuntojen koko kasvaa, asunnot koneistuvat entisestään, valoja ei tarvitse muistaa sammutella kun sähkö on niin halpaa, ruokaa mätänee jääkaappeihin, kuten kaupan jakeluketjuunkin. Säästäväisyyttä pidetään mummojen hommana, ja mummoja ei pidetä erityisen mediaseksikkäinä.)

Kiitos nettiartikkelin, en ole syönyt kulhoja tyhjäksi, vaan olen koettanut tehdä kompromissin aiemmin ja myöhemmin oppimani välille ja syönyt vain aika suuren osan. En osaa arvioida, onko annos ollut sopiva ja moraalista huomaavaisuutta osoittava, mutta olen ainakin yrittänyt parhaani. (Varsinaisesti yritän osoittaa ruoka-asioissa moraalista huomaavaisuutta välttämällä eläinkunnan tuotteita. Sekin loukkaa joitakuita.) Samalla minua vaivaa ajatus, että tämä on kaikki silmänpalvontaa: Enhän usko, että loput kuivatut karpalot ja cashewpähkinät siirtyvät niille, jotka niitä tarvitsisivat minua enemmän, esimerkiksi pakolaisleiriin jonnekin kylään, jonka nimeä en tiedä.

Ja kun kello lähenee kirjaston sulkemisaikaa, murisee vatsani jo todella vaativasti.

Todellisesta

Unettomuus kiertyy elämääni yhä sitkeämmin. Koetan juosta vesiallasta maanisesti, jotta yön tullen käpertyisin rauhallisesti kyljelleni, huokaisisin ja nukahtaisin. Kunpa asiat olisivat niin yksinkertaisia! On tapahtumassa useita samanaikaisia, näennäisesti toisistaan riippumattomia prosesseja. Viikkosyklissä Kerubivompatti palaa ja loittonee, joulunaika lähestyy, jouluna Kerubivompatti tulee jäädäkseen que sera sera -ajaksi. Siirrän tekstiä kansiosta toiseen, sivulta toiselle, muutan â:t trademarkeiksi, kuiskaan neljännelle ihmiselle salaisuudesta, josta pian tulee jotakin yleisempää.

Onko jokin todellisempaa siksi, että se on helpompi jakaa kuin jokin muu? En osaa ajatella, että konventioidemme sanelema helppous suhtautua tiettyyn ilmiöön voisi olla todellisen mitta.

Asiaa hämärtää se, että mitä väsyneemmäksi tulen, sen huonommin nukun, sen sateisempi päivä ulkona on, on se sääsyklin vaihe, kun aamua ei näytä ollenkaan saapuvan, vaan iltahämärää jatkuu koko valveen ajan. Valvetta jatkuu kauemmin.

Muistan ensimmäisen kerran, jolloin kirjoitan akateemista esseetä Alice-kirjoista. Tarkemmin ottaen kirjoitin shakkikuninkaan tai Alicen unesta, en enää muista, mitä kirjoitin. Mutta perusasetelman muistan - upottavan tunteen siitä, kuinka itse asiassa todellisuuksia tuntuu olevan yhden sijasta useita, ja kuinka niiden todellisuus, vaikkakin muotoutuu eri tavalla, on tuhottoman vaikeaa taulukoida, kanonisoida, kyseenalaistaa. (Nyt kai voisin lisätä, että unen ja valveen lisäksi tiedetään ainakin kolmas tila - transsi. Tuolloin en vielä tiennyt rentoutustekniikoista enkä aivotutkimuksesta höläsen pöläystä.) Luiskahdin suoraan jonnekin hirvittävään, kartesiaaniseen painajaiseen. Eikä minun maailmassani ole jumalaa, joka vakuuttaisi, että tämä on todellista, tuo ei... mutta on sentään käsiä, jotka käyttäytyvät arvattavasti, materiaa, joka ei muutu sormeillessa linnusta autoksi ja siitä tähdeksi.

Makaan sängyssä kyljelläni, on yö tai päivä, olen saanut työvihkoon kurottua muutaman tunnin lisää, enää ei ole aikaa kutoa eikä virkata. Mutta on kirjoitettava, syötävä. Olisi nukuttava. Pitäisi nukkua. Uni ei tule. Mitä väsyneempi olen ja mitä matalapaineisempi kaupunki, olisi muistettava kaivaa kirkasvalolamppu pöydälle kuten Ilves aikoo tehdä, mitä sekavampi ja onnettomuusalttiimpi olen, nälkäisempi, ärtyneempi, sen enemmän tuntuu siltä, että elämäni sujuu valtaosin jossakin illuusiossa.

Sillä eikö vain olekin niin, että kun luen Jorge Semprúnia, liikun aivan toisessa ajassa ja paikassa kuin turvallisella sängylläni, peitteiden välissä? Nojaako ohimoni todella laiskasti puristettuun nyrkkiin vai kuuluuko se jollekulle muulle, nuorelle miehelle, joka näkee äkisti olevansa haamu? Herään siihen, että on nälkä, kello kolme yöllä. Herään, suljen kirjan. Lusikoin puuroa. Ulkona on puuroisen pimeää.

Vastapäisessä fasadissa ei pala enää yhtään valoa. Yritän ymmärtää, että asun samassa talossa kuin kaksitoista vuotta sitten, että on kaksitoista vuotta siitä kun olin ensimmäisen vuoden opiskelija, joka uskoi, ettei kukaan voi rakastaa minua. Ikkunalaudalla on sama kahvipensas, sama jänönopuntia. Ohimoissa tykyttää väsymys, venytän niskaa ja kaulaa ja hartioita. Teen valeriaanahauduketta, juon sitä hiljaisin, pienin kulauksin.

Muistan ajan, jolloin nukkuminen on toisenlaista, mies osaa kääntyä selkäni suojaksi, kietoutuu ympärilleni liekana, painavana ja lämpimänä, turvallisena. Vain tähän saakka, sanoo koko hänen kehonsa. Nukahdan. Kun herään, olen onnellinen, on aamu, maailma on uusi, tekstinkappaleet innostavia. Kun koetan muistaa tuota aikaa, muistan usein kuiskanneeni hänelle aamulla, että en oikein osaa uskoa, että voin olla näin onnellinen, että tämä on totta.

Jokin aamu lakkaan kuiskaamasta. Oikeastaan pitäisi kai kysyä entiseltä mieheltäni, missä vaiheessa se tapahtuu. Hänellä on akuutti ajantaju. Missä vaiheessa kipuan kylmälle lattialle varovaisena ja epäluuloisena ja otan koirat ja pakenen metsään ja sitten vesijuoksualtaaseen, missä vaiheessa uni lakkaa saapumasta iltaisin, ruoka menemästä alas. Kuinka ajatukset alkavat myllertää, kuinka on päästävä pois, pakoon, millä hinnalla hyvänsä.

Muistan talven, talven onttouden. Kuinka opettelen nukkumaan ja tajuan, etten enää pelkää pimeää enkä kellareita. Ja kuinka kuljen kaduilla ja katson kaiken tarkasti, koetan keksiä asioille uudet nimet, jottei minun tarvitse kävellä raitiovaunun alle. Takerrun koristenappeihin, työvuorojen kalenteriin merkkaamiseen, raidallisiin ylipolven sukkiin, etiikkaan, ennen kaikkea, etiikkaan, takerrun muiden kärsimykseen, sillä tuntuu todellisemmalta kärsiä oikeista vaivoista kuin siitä, mikä minua vaivaa - etten tiedä, mikä näistä erilaisista, selkeästi yhteismitattomista todellisuuksista on todellisin perimmäisessä mielessä. Ja siitä, että tivaan vastausta tuohon kysymykseen, vaikken uskokaan, että mikään niistä on vastaus siihen.

Entä kesä? Kesällä kaikki tuntuu olevan avointa ja mahdollista. Pelkäänkö jo kesällä? En muista (pitäisi kai lukea Veloena alusta loppuun, jotta osaisin vastata tähän kysymykseen, mutta Semprun on kiinnostavampi). Kesällä asiat yleensäkin kyllä tuntuvat todellisilta enemmän kuin talvisin. Jotenkin se tuntuu liittyvän valoon ja siihen, että tuntee tuulen iholla, käsivarsilla ja säärillä, olkapäillä. Talvi on jonkinlaista horrosta, odotusta, levottomuutta. Kesällä mieli lepää, voi istua penkillä ja lukea, tai viltillä ja lukea, tai rannassa ja lukea, tai puhua ystävien kanssa. Siihen ei liity kipua jäätyvistä näpeistä, silmät eivät vuoda eivätkä huulet rohdu. Kaulaliinaa ei ole suun edessä, siihen ei jäädy hengityshöyryä.

On syksy, makaan kerällä sängyssä, odotan unta ties monetta tuntia. Yritän hahmottaa, olenko liian rikki vai en. Pitäisikö minun mennä lääkäriin, kertoa, etten oikein ikinä ole ymmärtänyt todellisuuden luonnetta. Että saatan herätä unesta huutaen, uni tuntuu todellisemmalta kuin lasi yrttiteetä, että kun herään, en ymmärrä, mitä ihmettä teen tässä asunnossa. Piti olla keittiö, jossa on shakkiruutuinen lattia. Kun puhun entiseni kanssa puhelimessa, huomaan rupattelevani valppaana ja vapaasti. Jälkeenpäin olen väsynyt, tahtoisin nukkua. En onnistu.

Viikonloppuisin sentään saan unen, kun saan maata Kerubivompatin vieressä. Siinä maailma tuntuu muutenkin todelliselta. Voin silittää lämmintä ihoa tai työntää sormet toisen hiuksiin. Voin sulkea silmät ja haistaa, että toinen on läsnä. Silloin en ikinä tule kysyneeksi, onko tämä totta. En kysy myöskään, onko viime talvi todellinen, onko psyykkinen tilani silloin normaaliksi luonnehdittavissa. Tai onko todellinen se aika, jonka olimme onnellisia Kissan kanssa, tuo pitkä aika, johon ihmiset viittaavat sanoessaan järkyttyneensä kovasti erosta. Aika, jonka aamuista monina kuiskasin, etten oikein pysty uskomaan olevani hereillä.

Viime talvena tuntui, että olen hereillä. Mutta onko valve todellisempaa kuin uni? Onko tuskaisuus todellisempaa kuin levollisuus lähellä ollessa?

Nuorempana tahdoin matkustaa sotatantereelle nähdäkseni, millaisia ihmiset todella ovat. Ajattelin, että keskitysleireillä ja sen sellaisilla inhimillinen todellisuus jotenkin piirtyisi selvästi esiin. Myöhemmin nauroin ajatukselle. Eikö todellisuutta muka voi tehdä? Kutsuu ystävät pulkkamäkeen, juo kaakaota ja nauraa. Laulaa yhdessä, näkee piirin tiivistyvän, lämmön kasvavan. Sanoo pimeässä huoneessa kuuluvasti hengittävälle keholle, että lapsirakas, sinä vilustut siellä pahemmin, tule tänne, me mahdumme tähän molemmat.

Isoäiti, miksi sinulla on niin surulliset silmät? (Emmekö me muka ole heitä, joihin identifioidumme, emmekö me tunnista itsemme vasta käsialasta ja rubiinikorvakoruista, punertavasta nutturasta?)
Lapsikulta, älä pelkää. Surulliset silmät ovat vain sitä, että olen unohtanut, kuinka sormia napsautetaan ja illuusiot puretaan.

Tiistai tuntuu vähintään torstailta, kun uni ei tule. Vai tuleeko se sittenkin, onko tämä raskaus ja askarrutus unta, joka naamioituu valveeksi. Kuljen työpaikalle ja kotiin, liikun, venyttelen, tapaan ystävän. Odotan koko ajan herääväni jostakin toisesta asunnosta, jonka tunnistan niinikään, mutta joka samalla tavoin herättää kysymyksen, mitä täällä teen ja kuka oikeastaan olen.

Avaruusaluksessa

Avarissa tiloissa on jotakin uhkaavaa. Pinnan allakaan ei ole piilossa, sillä turkoosin lävitse liikkuu pronssisammakkojen harppuunoita pohjanmuotoja myötäillen. Sammakot on vyötetty niukkoihin uimahousuihin. Välillä ne tulevat haukkomaan henkeä vesijuoksuradan päihin, nousevat sormenpäät edellä pintaan, sillä illalla hyppyaltaan reunoilta pulahtelee ja posahtelee veteen jos jonkinlaisia kolmiulotteisia kappaleita.

Kappaleita, bodies. Muistan hämmennykseni Hobbesista tenttiin lukiessa. Että Hobbesille oli oikeastaan vain bodies. Kehoja, ajattelen silloin. Kappaleita, tracks. Jälkiä. Pääni refraktoi veden säännönmukaisuudella, runttaa ja venyttää, laittaa kiinteän lihan tanssimaan luikertelevaa huilutanssia kaukana putkinäön alapuolella.

Väistän miehiä allaspäädyissä, päädyn juoksemaan elliptistä rataa. Ikkunoiden takana on jo yö valolla mitattuna. Syksy, siitä ei ole epäselvyyttä. Kukaan muu ei ehdi, jaksa. Olen yksin ihmisten keskellä, voin keskittyä hengittämiseen ja pronssisammakoiden arastelemiseen. Lapset läsähtelevät veteen kaoottisesti. Kuvittelen olevani avaruusaluksessa, jossa harjoitellaan kuukävelyä uima-altaissa. Juoksen kungfujuoksua, loikin näkymättömien kääpiökraaterien laidalta toiselle.

Vähitellen liika höyry pihisee ulos, pystyn keskittymään kainalon takaosaan, lavan aluseen, vatsalihaspanssariin, rukoilemaan lihassäierukouksiani. Päälakeni venyy ylöspäin, työntää näkymätöntä koria yhä ylemmäs. Mitä korissa on? Ei ainakaan snorkkeleita. Hedelmiä ehkä, betarypäleiden terttuja, maatiaispäärynöitä. Jos alkaisinkin päärynänviljelijäksi. Varpaat puolestaan venyvät yhä alemmaksi, niihin on kiinnitetty koukuin sievät pienet hopiapunnukset. Kling kling, sanovat tiu'ut, tanssin kevyenä ja lantio pitkän käärmemäisenä reunalta reunalle ja pyörrän pakoon pronssisammakoiden edestä.

Viimein minulla on mies, joka on tyytyväinen jokaiseen ruumiinosaani. Ja mieleeni, ja siihen, että minusta vuotaa sanoja täysin kaoottisesti. Sanoja, liikettä, eleitä. Kaikkea turhaa maailmassa, jossa pitäisi asettautua yhdeksi hammasrattaista. Viikonloppuna meitä on jo kehotettu miettimään häitä ja asunnon ostamista. Olen kamppaillut, jottei leukani loksahtaisi auki. Sanonut jotakin sellaista, että suuria asioita kannattaa harkita rauhallisesti.

On monia asioita, josta minun on pakko kai ajatella, etten piittaa niistä. En jaksa hoitaa kynsiäni, värjätä kulmakarvojani riittävän usein, kehossani on aina pehmeitä kohtia ja ilmeissäni epävarmuutta. Toisinaan käy, että joku huutaa kadulla, mutten keksi mitään sanottavaa, ja jälkeenpäin olen siitä vain onnellinen, koska tuskin olisin ollut riittävän selkeä ja rakentava kuitenkaan. Ja jos joku suuttuu, saatan olla vastaamatta sähköpostiin kaksi vuorokautta, koska tahdon vastata vasta kun olen tarpeeksi pehmeä, peloton ja rauhallinen, vasta kun onnistun itse itkun sijasta nauramaan toisen raivolle.

Muistan sen kerran, kun luen jostakin lehdestä, että valtaosa nuoria tyttöjä keskittyy vatsansa sisään vetämiseen. Kiitän onneani siitä, että olen rumempi sisar, joka on hyväksynyt jo varhain sen, ettei ole se tyttö, johon hurmaannutaan. Että on se, joka puhuu enemmän kasvien ja eläinten kuin ihmisten kieltä. Uimahallissa ainoat kasvit ovat nekin muovia. Voiko niitä oikeastaan kutsua puiksi?

Barbitytöillä ei ole rasvagrammoja missään kohdin kehoaan. Mietin, mitä heidän aivoilleen kuuluu. Miten he elävät. Tai pronssisammakot. Barbitytöt katselevat pronssisammakoita, mutta eivät samalla tavoin lievän paranoidisti kuin itse teen. En osaa kuvitella lihasmiesten elämää. Ylipäänsä, en osaa kuvitella pronssisammakoita päällysvaatteissa. Enhän ole ikinä ollut miesten pukuhuoneessa ja nähnyt, kuinka takeista kuoriutuu sammakko koteloituakseen niihin uudestaan liikuntatuokion jälkeen.

Naiset olen nähnyt, olen nähnyt kuinka kynsiä leikataan, kuullut leikkurin nakseen ja kiristyvien kengännauhojen narahduksen, selinkin pystynyt päättelemään, milloin urheilutoppia kiskotaan pään yli. Kiusallisinta on jäädä vangiksi topin sisään, olla vangittuna rinnat paljaina toppi kasvojen edessä, haroa epätoivoisin sormin ilmaa, joka ei auta, tietää toisten kuulevan. Vängyrrellä, taipua, vuoroin kaventaa, vuoroin loitontaa kyynärpäitä, työntyä ihmeen kaupalla ja hiukset riistäytyneinä lavanvälinen alue edellä ulos vaatteen elastaanikahleesta. Ei ole lupa huutaa apua topin sisältä, se olisi liioittelua. Ja topin on oltava tiukka tai rintoihin sattuu kovasti tunnin lopulla. Tiedän, kuinka toppatakkien sisältä kuoriutuu tanssijattaria ja pelottomia uimareita ja kuinka he kääriytyvät villoihin uudelleen, uneliaat suihkunjälkeiset tyytyväiset sudet, livahtavat pakkasiin ja pimeyksiin, tiehensä. Mutta pronssisammakot ovat arvoitus. En ole koskaan seurustellut lihaksikkaan miehen kanssa. En tunne heihin vetoa, he ovat jollakin tapaa liian kliinisiä, näyttävät käveleviltä panssareilta.

Rullaan flamencokäsiä veden sisässä. Vannon itselleni, että huomenna, huomenna varmasti, menen katsomaan sen hemmetin satulatuolin. Pian taivaasta sataa rahaa, saan selän, joka ei suutu. Mutta jotkin asiat pysyvät ennallaan. Taloyhtiöni ala-aulaan on ilmestynyt hallitukselta lappu, jossa kielletään pyörien säilyttäminen ulkona pyhäinmiesten päivän jälkeen. Pyörät pitää säilyttää kellarissa, jonne on pitkät, jyrkät portaat, sillä pyörien kohdalle tehdään lumikasa. On silkkaa mahdottomuutta kantaa pyörä alas ja ylös joka kerta sitä tarvittaessa. "Taloyhtiö pahoittelee talvipyöräilijöille tästä aiheutuvaa vaivaa" ja asentaa myötätunnon eleenä kellariin seinätelineen - johon ei tietenkään kiinteäkorillista pyörääni pysty nostamaan.

Mietin vettä juostessani, kuinka selviän talvesta ilman pyörää. Lumihangessa töihin kävelee siinä tunnin. Se tarkoittaa, että kolmen ja puolen tunnin työvuorosta tulee oikeasti viiden ja puolen tunnin pituinen. Järkevää yhteyttä ei oikeastaan ole, joukkoliikennevälineinkin matkaan kuluu yli puoli tuntia vastineena vartin pyöräilylle. Sitä paitsi silloin liikunta uhkaa jäädä turhan vähälle. Toisaalta, kävely on ilmaista hupia ja pitää kuntoa ihan siedettävästi yllä. Tai sitten pyörälle on löydettävä turvallinen parkkipaikka jonkin lähitalon pihalta.

Sitten muistan, että minun piti olla avaruusaluksessa, koska ikkunoiden takana on niin mustaa, että on kuin uimahallin kloorinhajuinen, kliininen ja tarkasti valaistu panoptikon leijuisi ja pyörisi ylväässä yksinäisyydessään tyhjyydessä, kaukana, kylmässä. Ei avaruudessa murehdita pyörien parkkipaikoista! Hengitän kahdeksan askelta sisään, pidätän neljä askelta, kahdeksan askelta ulos, pidätän neljä askelta. Nousen ja lasken suurin kaarin.

Tänään en törmää kuitenkaan jäävuoriin enkä muihinkaan kiinteisiin suuriin kappaleisiin. Atlantti on kaksikymmentäviisi metriä leveä ja ylitän sen lukemattomat kerrat. Ajatella, valtameri avaruusaluksessa. Olen käynyt läpi kaikkien kanssajuoksijoiden elämäkerrat monesti ja hämmästynyt, kuinka monenlaisia elämiä yksille kasvoille saattaa manata.

Kun olen juossut tunnin, saan nousta ja käydä venyttelemään. Pohkeet ovat kireät, kipeät, lavat jumissa. Mutta en ole enää huolissani enkä levoton. Asiat järjestyvät epäilemättä jälleen yksi kerrallaan. Istun turkkilaisessa saunassa, kunnes olen nestehukasta heikkona. Kun käännän avainta kaapin lukossa, jännitän, ovatko tänne pyöräilyni jäljet edelleen tunnettavissa.

Ovat ne. Verryttelyhousujen takamus ei ole edelleenkään kuiva pukiessani ne päälle.
Satulan kuva perseessäni astun avaruuteen toisen kerroksen ovesta ja osaan hämmästyksekseni hengittää painotonta, hapetonta tyhjyyttä.

Palaamisesta

Harmaa huutaa vaativaa huutoaan jo avaimen työntyessä lukkoon. Niin, kaikki on kunnossa, seuraa kollirakas vain haluaa. Se ei malta pysyä sivussa vaan on kanssani avatessa posliinikukkaa kuljetuspaketista, laskostaessa kukkahuivia hattuhyllylle, halkaistaessa granaattiomenaa. Seuraa-maauuu!

En pysty kommunikoimaan ystävälleni kuinkaan, että olen löytänyt joululahjan ja että olemme kommunikoineet nyt Vompin sukulaisille muutosta joululomalla. Ja että viikko kestää vähintään vuosisadan, tekemistä on yötä myöten, asiat kasvavat, sivut läiskyttävät lukujaan. Että en joudu vähään aikaan pelkäämään, että rahat loppuvat loppukuusta. Mutta että vastineeksi minun on kuljettava jo aikaisin aamusta uimaan ja etten voi vain maata sängyllä ja miettiä, kuinka elää oikein. Jos mietinkin tuollaisia, sormieni on samanaikaisesti tanssittava valkoisilla näppäimillä.

En pysty kertomaan harmaalle kollille myöskään, että on ihmisiä, joiden mielestä on varmasti aivan hyvä, etten mietikään liian monisyisesti. Että luotan vain siihen, että joidenkin seurassa on helpompi hengittää luonnostaan, ja että on myös niitä, joiden varassa oppii hengittämään, että melkein mihin hyvänsä tottuu. Että olen taas alkanut lukea keskitysleireistä kertovia kirjoja, koska niiden avulla saatan osoittaa itselleni, että on aika ryhdistäytyä ja lakata tuskailemasta. Täällä on kaikki varsin hyvin, suhteellisesti ajatellen. Toisenlailla kuin toisena aikana, paikassa, siinä, jossa istun, kun luen junassa. "Siinä missä muut turtuivat vankeudesta, nääntyivät nälästä, jatkuvasta unen puutteesta, ja etenkin lohduttomasta yksitotisuudesta kaikkien noiden tuntien ja päivien aikana, joita ei pitänyt kasassa mikään muu kuin merkityksettömät rutiinit ja jatkuva pelko sairastumisesta tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisesta, Milena teki välttämättömyydestä hyveen. Parakeista ja leirikaduista, jotka olivat heidän väylänsä toistensa luo, hän loi oman mielensä huoneita: oman leirin, jossa hän sai liikkua niin kuin itse halusi. Seisoessaan Valitusmuurilla hän seisoi omalla leirikadullaan, oman muurinsa vierellä. Hänellä oli jotakin tärkeää kerrottavaa, tai kuunneltavaa - niinpä hän kertoi, tai kuunteli."

Sillä vaikka täysin vapaata tilaa ei ole, on tiloja, joissa voi silti oikaista ryhtinsä, katsoa pelotta silmiin ja sanoa, että on erilaisia tapoja elää, hankkia rahaa ja ponnistella tärkeiden asioiden edestä. Kuten Milena Jesenska kirjoittaa Willy Schlammille vuonna 1938, elämässä tapahtuu joskus sellaisiakin outoja ihmeitä, että tapaa ihmisen, joka ei tunnu vieraalta. (Mutta Milena jatkaa: Mutta joka kerran elämä heittää päällemme saman petoksen ja todellisuus riistää heidät meiltä... Riistääkö?)

Junassa kuljen ravintolavaunuun, heilun vaunuosastojen lävitse ja ajattelen Meadin junaesimerkkejä suhteellisuusteoriasta. Universumi laajenee, maapallo kiertää aurinkoa ja omaa akseliaan, juna liikkuu raidetta pitkin, junan sisällä liikun ravintolavaunuun ja takaisin, koivut ikkunan takana heiluvat pimeässä tihkusateessa. Tytön käsi nostaa appelsiininviipaleita suuhun pakastepussista. Liikaa päällä, tajuan jo Tikkurilan kohdalla. Pohjoisessa puutkin ovat jo keltaisia. Kotona ilma on vielä lempeää.

Viereisen penkin mies kertoo apurahoistaan ja kerhosta, jonka jäsenenä saa matkustaa erikoiskohteluin. Hänelle se kaikki on selvästi hieno juttu, ja koetan kuulla pinnistäen, miten hän ei ole kohtelustaan kiusaantunut. En kuule, vaikka kuinka pinnistän.

Kun mies jää junasta, jatkan Ravensbrückin lukemista. (Kursivoidut sitaatit tässä päreessä ovat tuosta kirjasta.) Sem- Sandbergin kirjoittamassa Milena Jesenskassa on jotakin tuttua. Tämän raivossa siinä, kuinka tasa-arvoa korostavat ideologiat saavat dogmaattisten kannattajiensa käsissä aikaan sen, että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Entä mitä tulee mieleen seuraavasta tekstinkappaleesta: "Kasvojen ilmeet vaihtelevat uhmamielisyydestä teeskenneltyyn välinpitämättömyyteen. Yksi asia on kuitenkin yhteistä kaikille. Vaikka piirteitä korostaa kuin kasvoille liimattu, ylikorostettu pilkka, kaikista on silti perimmäisesti nähtävissä taipumaton, loukattu tyhmyys. Keittiöpiikoja kenraalin univormussa, kuten eräs puolalainen vanki sanoi heistä. Näiden ihmisten käsissä olet kuitenkin sinäkin päivästä päivään, tunnista toiseen. Juuri he pitävät huolen siitä, että sääntöjä noudatetaan ja että niitä rikkovia rankaistaan. Näiden ihmisten edessä sinun tulee alistua, heitä sinun pitää nöyristellä ja mielistellä voittaaksesi etuisuuksia. Itse he näkevät armollisen suosionsa ja mahdollisuutensa vallankäyttöön vain luonnollisena seurauksena ylivoimaisuudestaan."

Joskus mietin välähdyksenomaisesti, onko julmuus ja vallanhimo todellakin vain loukattua typeryyttä. Kaikkia on tietysti loukattu, mutta vaatii jonkinmoista typeryyttä laittaa joku aivan muu maksamaan siitä. On helpompaa hyväksyä se, että on hyväntahtoinen ja typerä ja rakastuu puhelinpylväisiinkin kuin että tavoittelee aseman todistaakseen, että loukkaajat ovat väärässä ja te muut maksatte. En jaksa olla enää edes vihainen siitä, kuinka turhautumista ja vihaa johdetaan sivullisiin. (Ja kuinka estoitta siitä puhutaan, ikään kuin se olisi oikeutettua, hyväksyttävää. Mutta ei viha purkaannu sitä elehtien ja välittäen. Se vain lisääntyy. Jos vaihtoehtona vihalle on suru, valitsen mieluummin vaikka pohjattoman surullisuuden ja tunteen, että tämä meidän maailmamme ei ole kovinkaan kaukana sotakentistä ja kuolemanleireistä. Voi kyllä olla, että tämä on vain rakastumisasiaa. En ole koskaan rakastunut ilman tunnetta, että minua viedään junalla silmätkin sidottuna, että kaikki on pimeää ja kauheaa, että tämä päättyy vielä tuhoisasti. En tiedä, millaista olisi kepeä tai onnellinen rakastuminen. Oikeastaan on siis aivan oikein sanoa: rakastan sinua hirveästi, rakastan sinua kauheasti. Eri asia on sitten, kun tunnemyrskyt taantuvat seesteiseksi, arkipäiväiseksi rakastamiseksi. Kun voi juosta eteiseen ja huutaa ilosta toisen palatessa töistä kotiin.)

Tietenkin aina, kun luen keskitysleireistä, näen yläasteen ja ala-asteen käytävät. Porraskäytävät, lasiruutuiset ovet, tyttöjenweeceet. Kiirastulen ovista sisään pimeänä talviaamuna käyvät kumarat, tummat hahmot, joista kuoriutuu arvostelevia silmiä ja torjuntaa. Pelon, joka kiertää vatsassa. Mutta näen myös muuta - nyt - viime talven jälkeen: näen lumisen puistonrinteen, jota kuljen ylös ja alas ja koetan ymmärtää, että olen elossa, että se tarkoittaa, etten saa kävellä tuosta noin vain raitiovaunun alle. Että voin elää ja hengittää ja juosta ja laskea pulkalla, vaikkei olekaan ketään joka rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta, ja vaikkei tunnukaan siltä, että elän ja hengitän. Minun on muutettava maisema kuva kuvalta ja sisäänhengitys sisäänhengitykseltä joksikin muuksi kuin minä olen sitä ajatellut, siitä on tultava jotakin, jota voin kutsua vapaudeksi.

Tajuan jotakin muutakin - jotakin siitä, miten havainnoin asioita. Tajuan, kuinka kertomukset alkavat keriytyä esiin juuri siinä vaiheessa, kun muut ovat pelkkiä selkiä. Ja kun äkisti joku hahmo armollisesti kääntyy ja ojentaa kätensä kohti, ja juoksen sinne päin, ja sitten äkisti hahmo kääntyykin uudelleen ja selkien muuri on koskematon. Ymmärrän, että juuri tuossa kohdin opin havaitsemaan asiat, sanallistamaan ne. Aloitan jostakin kaukaisesta, planeetoista ja eläimistä ja kasveista, mutta vähitellen etenen sinne, minne on edettävä, jotta pääsisin joskus pois noilta pihoilta, joilla välituntien vartit ovat vuosisatojen pituisia. Etenen pahaan oloon.

Kun näen jonkun voivan pahoin, tiedän, mitä hän kokee. Kun näen jonkun kääntävän pahan olon kiukuksi, tiedän senkin. En ole aina varma, ymmärränkö jotakuta tämän kaikissa valinnoissa, mutta pahan olon taatusti ymmärrän. Oli vuosia, jolloin pahan olon katkaisivat vain valoisat iltapäivät metsissä, jalat takoen kuraista tai loskaista polkua, olin hevonen niin monta tuntia kuin sallittiin, juoksin.

Asemalaiturilla tajuan, kuinka raskaita ovat siirtymät tilasta toiseen. Ei ole vapaata tilaa hengittää, ajatella, elää. Kaikissa tilanteissa ja tapauksissa on omat rajoitteensa ja hämmenteensä. Mutta on pysyttävä liikkeessä. Sporasta purkautuu seitsemän hunnutettua tyttöä. Yhdellä on käsilaukku. Kipuamme sisään, kaksi tennarityttöä ja minä. Kiskoliike jatkuu, kolisee mäkeä ylös. En näe yötä.

On vain yksi paikka, jossa pystyn pysähtymään. Se on lähellä, hengityksen pudotessa kasvoille. Tila, jossa huulia voi liikuttaa äänettä. Tietää, että toinen tietää, ettei hänelle sano tämän olevan uuni. Tietää, äkkiä ja kouriintuntuvasti, ettei ole hevonen eikä kasvi, ei planeetta eikä mekaaninen koje, josta lähtee kerta toisensa jälkeen samanlainen sävelmä. Tietää olevansa ihminen, koska hukkuu nimenomaan ihmisen silmiin, ja on siitä onnellinen ja kiitollinen, rakastunut. Mutta on erottava, kerta toisensa jälkeen, erottava ja oltava erillään ja juostava, pysyttävä liikkessä. Horjuttava ravintolavaunuun ja takaisin keskikäytävää, pitkä juna täynnä ihmisiä, junat aina myöhässä. Takerruttava ikävältään kirjan keskitysleirikuvaukseen ja appelsiininviipaletta suuhun vievään käteen.

Ja nyt - nyt on juostava perjantai-iltaan saakka. Vasta silloin saan vetää henkeä.

Harmaa kolli makaa jalkojeni päällä.

Lähden

Olen pakannut tavarat ja hoidan sähköpostitse viimeisiä asioita ennen pitkää viikonloppua. Poikakulta ilmoittaa tuskin pysyvänsä housuissaan illan ajan. Saavun puolen puolenyön junalla. Huut huut tsukutsuk.

Hetkinen, sumutorvi taitaakin olla laivassa, ei junassa. (Mutta Ruu on palannut. Ruu Äm.)

Tietty riemukkuus täyttää minut ajatellessani, että vietän viikonlopun vieraassa kaupungissa, paineita tai ei. Loppuviikko on muuttunut niin painajaismaiseksi säädöksi, että mikä hyvänsä on parempaa. Sullon pääni turvaan villaisen retuliininvärisen neulebaskerin sisään ja lähden.

Housuissaan tuskin pysyvä poikakulta ei tiedä, mikä häntä odottaa. Kun ystävätär kysyy, kuinka voin kutoa ilman ohjetta, Möbiuksen pipostahan saattaa tulla omalaatuisen kokoinen, nauran ja sanon, että sehän on villaa. Kas, kun villaa kuumentaa, sen kitistyy. Ja toisaalta, märkää villaa on helppo vanuttaa myös suuremmaksi, sen kun repii vaan. Esitän runsaasti käsiä heiluttaen, kuinka pipo ensin kuumennetaan lähes tulikuumaksi vedessä kattilassa ja sitten vedetään hatturin päätukille - minulla ei tietysti ole sellaista, mutta onhan Vompilla pää, mikäs sen mukavampaa kuin sulloa hattu siihen päähän, johon sen pitäisi sopia eikä millekään universaalitukille - ja sitten läimitään sitä puisella paistinlastalla, kunnes villa on kuroutunut tukkia myötäileväksi.

"Sinä siis vedät Vompin päähän tulikuuman märän pipon ja sen jälkeen vielä pieksät päätä paistinlastalla?" Nyökkään, ja jatkan samaan hengenvetoon: "Ja niin sitten ehkä jos se ei kitisty tarpeeksi, kaadan päälle vielä vähän kuumaa ja sitten hetiperään ihan jäistä vettä ja läimin oikein kovasti."

Niin. Ei taida poikaparka tietää, mikä häntä odottaa. Kun huovuttajanainen ryhtyy kutomaan miehelleen pipoa sormituntumalla, se on oksat pois.

"Kuulostaa vähän väkivaltaiselta tuo sinun käsityöhommasi", huokaa ystävätär.

Mutta luulen kyllä että pipo on sopiva ilman pieksämistäkin. Ainakin jos Vomp lukee tämän ennen sovittamista, hän oletettavasti sanoo sen olevan sopiva, vaikka sinne mahtuisi kokonainen junavaunullinen marakatteja hänen päänsä lisäksi. Silloin voin luonnollisesti säteillä tyytyväisyydestä ja ylistää hetken mielessäni sitä, kuinka akuutti näppituntuma rakkaani päästä minulla on.

Pipo kyllä vaikuttaa sopivan kokoiselta, ainakin minulle. Pääni on hyvä lunttilappu.

Olen jo virkannut lisäksi melkein kokonaisen baskerin. Käsitöissä on jotakin rauhoittavaa silloin kuin pitäisi kirjoittaa esseetä, eivätkä aivot oikein toimi.

Olen tyytyväisillä mielin, sillä olen tänään solminut sopimuksen seuraavasta kirjakeikasta free-kustannustoimittajana. Ja kun nousen junasta, saan halauksia ja suukkoja. Vielä viisikymmentäviisi minuuttia töitä ja esseen hiomista. Epäilen kyllä, että joudun jatkamaan sitä vielä maanantai-iltanakin, jolloin palaan.

Mutta toistaiseksi ajattelen vain loittonemista.

Pupilleja

On miltei hämärää, kun kerkiän puistoon, livahdan rautaportista sisään. Pensaiden hahmot ovat tummat, suihkulähdepihalla ja pergolapenkillä valo sentään viipyilee. Tuoksupielusta on kokonainen järviseudullinen. Tuoksuherne kiipeää, punervat nuput sinnittelevät yhä. Erilaisia lehtiä on miellyttävän runsaasti. Ei tarvitse tyytyä ylikäytettyihin peruskoivuihin ja sen sellaisiin.

Koska elämässä voi toteuttaa erikoisratkaisuja yhtä helposti ja edullisesti kuin perusratkaisujakin, ulkoilen puistossa, jonka jokainen puu, lähestulkoon, poikkeaa. Mistä ne poikkeavat? Normista? Ei, vaan toisistaan. Kun tuulenhenkäys kulkee käytäviä pitkin, näen yhtäaikaisesti useita eri tapoja värähtää ja läpättää, syksyisin myös leijua maahan korkeuksista.

Mustaseljassa on komeat tertut. Aurinkoinen kesä on saanut sen satoamaan aivan kaoottisessa mitassa. Ahdan marjoja suuhuni, eikä mitään edes vielä näy. Tästä riittää monelle. Maku on ihana. En jaksa ymmärtää, kuinka kukaan ykkösvyöhykkeellä maata omistava voi jättää mustaseljan tuikkaamatta pihaansa. Vaikka marjasatoa ei tulekaan säännöllisesti vuodesta toiseen, kukkasato tulee joka vuosi. Mustaseljan kukista tehty sima on luksusta.

Ja marjat, kuinka kauniit. Rangat ovat kauniin viininpunaiset, marjat mustia pupilleja. Kiilusilmiä. Essee pitäisi saada valmiiksi, mutta seison puistossa ja maistan pupillin kerrallaan. Aurinko on jo painuksissa. Kun olen tullut aidanviertä, olen kiivennyt kiviaidan yli nurmen puolelle ihailemaan nurmesta törröttäviä vaahteransirpaleita ja kiivennyt sitten kiviaidan yli takaisin jalankulkijoiden puolelle. Joku on tuijottanut, olen hymyillyt hänelle lempeästi.

Kyllä kiviaidan ylitse saa kiivetä.

Portit suljetaan kello kaksikymmentä. Penkeillä istuu vaihto-opiskelijan näköisiä ihmisiä. Kaupungin romanttisimmalla penkillä ei istu ketään. Allas, jota tuijotimme tyhjänä se päivä, kun Hurina osti kameransa, kuivalla betonilla silloin pinossa monta laattaa, on nyt pulputtava, pyöreäkalkkikivipohjainen. Sinne voisi työntää jalan.

Murokulhon kokoiset ruusut kukkivat yhä ja tuoksukasvien aromit etenevät häikäilemättä kosteanholotnaa ilmaa pitkin. Puutarhassa on helppoa uskoa ihmisen kauneuden ja hyvyyden kaipuuseen. Tällaisessa tieteellisessä opetuspuutarhassa vielä helpompi siihen kolmanteenkin, kaipaukseen totuutta kohden. Totuutta, leimaamista, luokittelua.

Eräällä kurssilla opettaja jakoi meille kurssilaisille kullekin useita objekteja, jotka olivat kaikki toisistaan poikkeavia. Pyöreä pinkki paperinpala. Pinkki papiljotti. Hopeanvärinen kolikko. Klemmari. Sakset. Kuiva lehti. Paperinpala, jolle on piirretty lehti. Pala sanomalehteä. Meidän piti järjestää objektit luokkiin. Mutta kuuluuko papiljotti enemmän samaan luokkaan saksien vai toisen pinkin objektin kanssa? Jos papiljotti ja sakset ovat samaa luokkaa, tarkoittaako se, että myös papiljotti ja klemmari ovat samaa luokkaa? Toisaalta hopeanväriset sakset olisivat kotonaan kolikon ja klemmarin kanssa. Mutta väri ei tunnu oikealta perusteelta luokitella esineitä. Ja jos esineet jakaa paperisiin ja muihin, jää kuiva lehti omituisuudeksi toisessa luokassa. Jako kompostoituviin ja ei-kompostoituviin tuntuu vähän liian elinkaaren loppupäätä painottavalta. Ja niin edelleen.

Tuijottaessani esinekasaa pulpetilla ymmärrän, miksi teorioita on. Jotta asiat voitaisiin luokitella, jotta niistä voitaisiin puhua, jotta niitä voitaisiin ymmärtää. Esimerkiksi evoluutioteoria on erinomainen, kun katsellaan hevosta, seepraa, sarvikuonoa, karhua, tuoksuköynnöskuusamaa ja mustaseljaa.

Mutta on ilmiöitä, joihin kohdistuvat teoriat tuntuvat epämääräisiltä ja tieteellisesti huonosti koetelluilta. On teorioita, jotka tarkalleen ottaen eivät ole tiedettä, vaikka sitä matkivatkin. Kuten teoriat siitä, mitä on olemassa.

Tulen ajatelleeksi tätä asiaa aina kasvitieteellisissä puutarhoissa. Niissähän puissa riippuu nimilappuja. Tulen ajatelleeksi, että on ihmisiä, jotka tutkivat kasveja pitäen mielessään jatkuvasti niiden lajin syntyhistorian. He ymmärtävät hienostuneemmin, kuinka ympäristö muokkaa eliölajia hitaasti ja päinvastoin. Kuinka lajikohtalot kietoutuvat. Tätä ajatellessani tulen myös ajatelleeksi, miten omituista on pitää jotenkin ylivoimaisena etuna itsetietoisuutta. Jossain jutussa Leonard Cohen -dokkarista, joka on nyt elokuvateattereissa ja arvatenkin poistuu niistä ennen ensimmäistä vapaailtaani, halvatun kalenteri, Cohenin siteerataan sanovan, että runot ovat palamisjätettä - sujuva elämä palaa sujuvasti tuhkaksi, runot ovat todiste jostakin muusta.

Kenties koko kieli.

Tiedän kyllä, että kielestä on paljon hyötyä. Mutta en ole varma, olisinko sittenkin onnellisempi, jos saisin yrittää ja erehtyä. On hyvä elää kulttuurissa, joka on perustettu muullekin kuin yritykselle ja erehdykselle yksityiskohdissaan. Suurena liikkeenä toki yritämme ja erehdymme aivan selkeästi. Mutta kenties olisi hienoa poistaa oma itsetietoisuutensa, tietoisuus velvollisuuksista ja erheistä. Voisi vain toimia, ei muistelisi menneitä eikä kammoaisi tulevia. Ei tulisi surulliseksi asioista joita kaipaa ohimennen uskaltamatta silti kaivata niitä vakavasti. Mistä minä tiedän, kuka olen ja mitä haluan.

Katselen puita ja yritän tajuta, että joidenkin kantojen mukaan ne eivät itse asiassa ole todella olemassa. Että todellista on informaatio niiden dnassa, tai todellista ne lajin prosessina. Lajin prosessina olen itse turha nirkko, koristepitsiä. Jos en vielä, niin hyvin pian ainakin. Ei se mitään - meitä on liikaa. Köynnös kiipeää lehtipuuhun, kaksi lajia nousee aurinkoa kohti, lainaa valoa ja lämpöä. Maan pinnassa on jo viileä, sinisävy maalaa puutarhan surullisen oloiseksi.

Pian on talvi, ja kuten ystävä kirjoittaa talvesta tässä puutarhassa, silloin aidan takaa kuuluu luistinradan kiljaisuja, jotka äkisti täyttävät takin taskut lapsuuden kohmeisilla appelsiininviipaleilla. Suihkulähdepiha on valkeaa kinosta.

Kunpa osaisin siirtää iloa ihmisestä toiseen välittömästi. Olen huolissani ystävästäni kaukana. Kävelen vielä kerran pensaalle ja syön mustia pupilleja. Vanhempi mies, joka kuvaa lintuja, tulee kysymään, olenko varma siitä, että marjoja voi syödä.

Kyllä ihminen voi syödä mitä vaan, mitä suuhunsa saa tungettua ja nieltyä. Eri asia sitten on, ovatko marjat myrkyllisiä. Mustaseljan pupillit eivät ole. Varmuus, mitä on varmuus. Vastaan kyllä. Juu olen varma.

Kotona ymmärrän käyneeni tavaratalossa ostamassa lisää lankoja puoli naamaa mustaseljamehusta violettina.