Ennen unta -meemi

Hippa.

Kymmenen. Niin monta!

Ainoastaan hulluille. Tämä nimi kiihottaa mielikuvitustani kerta toisensa jälkeen. Ytimekäs, yksinkertainen, houkuttava. Sisältö ei valitettavasti ihan lunasta lupausta, mutta kuten sanottua: fantasia voittaa todellisuuden lähes aina.

Eläintarha. Ei kai mitään eläintarhoja surullisempaa ole?

Eufemia. Akateemiset perversiot! Miten tajuton, tajuton nimi. Tiedättehän, eufemismit... mutta Eufemia on kaikkea muuta. Minulle selvisi, että se on oikeakin naisen nimi vasta saadessani sisilialaisen keittokirjan. Kirjoittajan etunimet ovat Eufemia Pupella. Pupella olisi kanssa hyvä nimi.

Huutoja ja hihityksiä. Niin - kuulostaa vesijuoksualtaalta ja täydellisen välittömän onnellisen kommunikaation tilalta.

Kumarrun teatraalisesti kuiskaten lähemmäs. Vielä vähän lähemmäskö... no jo, nostaa niskakarvat.

Lokakuun maa. Kuun maa... kuun maa.... loka...kuun...maa.... ihana. Mantra.

Mieto marinadi. Fascinoivaa... miksi kukaan tekisi miedon, kun voi tehdä tulisenkin... en ymmärrä... varmasti kaikki ruokaan viittaava myös vetää minua puoleensa magneetin lailla.

Polyrytmi etc. Näyttää ihan sellaiselta marginalialta, joka kirjoitetaan johonkin estetiikkaa käsittelevään teokseen tosi sotkuisesti. Etenkin pisteet etc.:stä.

Räpyläpölkky. Tästä nimestä olen nähnyt painajaisenkin. Aika tehokasta, siis. Huh.

Unohdus. Puristinen valinta.


PS. Vastaus Mina von Münchhausenille: Bloginimeni tarina, ensimmäinen päre koskaan: "Lyhyesti nimestäni: Joskus joku on luonnehtinut minua elovena-tytöksi. Haloo, sillä tädillä on polkkatukka ja jonkin sortin kansallispuku! Ei oikein passaa. Veloena on parempi. Kiidän isältä saadulla 70-luvun kotimaisella retkipyörällä ympäri kaupunkiseutua milloin en istu kotona tai kävelytä koiria."

Tietenkin kaikki on nykyään toisin. Pyöräni on kotimainen naistenpyörä, jonka sain kolmikymmenvuotislahjaksi, hameverkko ja kori ja kaikki naiselliset kotkotukset. Koirat menetin erossa. Kukaan ei enää vahingossakaan luonnehdi minua elovena-tytöksi, koska olen sävyttänyt hiukset punaiseksi ja you know, "ahmin miehiä kuin ilmaa." Höpsis. Olen vain eronnut, siispä äiti Amba täältä kukkulan nunnaluostarista.

Se, mitä en tuossa kerro, on tekniikkapaniikki. Olen kuullut blogeista eräässä kansalaisjärjestötapaamisessa. Mystinen kollegani Matti, jolla on tuossa tapaamisessa hihaton toppi ja musta pipo on ilmaissut bloggaavansa. Keskustellaan, voisiko bloggaus olla kanava puhua asiaa. (Kuten tiedetään, olen eksynyt aika kauas... lukuunottamatta välihuomautuksia siitä, että olen muuten ympäristöaktiivi, daa da daa...) Tämä on ehkä kuukausi ennen kuin alan blogata. En varmaankaan jaksa mennä katsomaan edes Matin blogia, muistaakseni. Mutta lupaan alustavasti, että voisin kirjoittaa jotakin, olen aina pitänyt kirjoittamisesta joskin laiskistunut siinä viime aikoina. Kun hankimme laajakaistan, päätän ryhtyä toimeen.

Lukematta kenenkään muun blogia katson Matin linkittämän palvelimen - blogger - ja menen sinne ja kirjaudun sisään. Nimi pitäisi keksiä. Joku on sanonut minua eloveenaksi viikolla, ja siitä vittuuntuneena väännän nimen veloenaksi. Hyvä se on siksikin, että pyöräilen. (Vilkutuksia vanhoille veloille! Minunkin paras pyöräni oli viininpunainen antiikki-Raleigh, mutta tietysti se varastettiin.)

Nimen päätän noin viidessä sekunnissa. Kuten jotkut huomasivat ehkä, blogin nimi oli välillä Ylipäänsä, unohda tylsyys. Mutta se oli ahdistavaa, joskus pitää saada myös muistaa tylsyys, jotta sitä voi paremmin hakaneuloa.

Salamantereita ja lähimmäisiä

Miksi sanotaan aamutuimaan? Tämä aamu on leppeä. Hypin aamuleppeään portaita alas, ei tee mieli pistää lapasia ollenkaan käteen. Melkein käännyn takaisin ja haen pyörän, mutta kello on jo siihen liikaa. Ilves nousee sporaan Liisankadun pysäkiltä, ei huomaa minua, istahtaa käytävän toiselle puolen. En minäkään ensin häntä huomaa, vaan hänen myssynsä. Kas, jollakulla on aivan samanlainen myssy kuin Ilveksellä, rekisteröin vilkaistessani nopeasti sutjakkaa hahmoa Cohenin Lempileikistä.

Tajuan ja ojennan käteni käytävän yli, kosketan olkavartta. Ilveksen kasvoille syttyy inho, hän tuijottaa lapastani, antaa sitten katseensa liukua käsivarttani pitkin ylös ja avaa huulensa hymyyn. "Hei", sanon. "Olenpa sokea", sanoo Ilves. "Niin mäkin. Mä näin ekaksi vaan sun myssyn." Ilves nyökkää. "Sitten se olen kyllä minä. Tämä on äidin kutoma." Uskoudumme toisillemme kuten tytöt uskoutuvat raitiovaunuissa ympäri maailman, matalalla äänellä, selkänojan yli (vaihdan Ilveksen eteen, kun paikka vapautuu, ei tarvitse huutaa niin kovalla äänellä, että Kissalla on tyttöystävä). "Voi ei", sanoo Ilves. "Voi herranjumala. Voi ei. Ei voi olla totta. Se mies on päästään sekaisin."

Nauran; en ole enää surullinen. Minä se olen ollut päästäni sekaisin, sanon, mutta en enää ole. "Ei miehiä vähään aikaan", vannon. "Tuo on aika tyypillinen kuvio kyllä", toteaa Ilves. Tietenkin. Paitsi että kun tyypilliseen kuvioon sijoitetaan absoluuttinen idealisti, syntyy pahaa jälkeä. Toivoisin olevani arkisemmin rakkauteen suhtautuva vaan kun ei. Toistaiseksi leijun euforiassa - epäselvyydet ovat kaikonneet. Ei kenenkään housujen parsimista! Eläköön! Ei valitusta lapsia hankkivien ihmisten typeryydestä! Eläköön! Ei huolta siitä, että mies osaa nauraa vain vahingonilosta! Eläköön! Ei ylipäänsä ketään, jolle sanoisi kerran päivässä: "Kultaseni, sinulle on tulossa viharyppy kulmakarvojen väliin. Reeeentouta jo se otsa."

Kun olemme juosseet vakioaikamme kikattaen asiaankuuluvalla äänenkantavuudella, vajumme hieronta-altaalle. Otan tangosta kiinni molemmin käsin, nostan jalkaterät seinälle tangon luo, painan reidet suoriksi, takapuolta ylös, kipristän venytyksen piinapenkissä. Koetan pitää hengityksen syvänä ja tasaisena. Katseeni lakaisee merkityksettä laatoitettua reunaa eestaas.

Reunan takaa nousevat salamanterin kasvot. Pieni pää, jolla on vaaleanvihreät uimalasit ja ihonvärinen sänkitukka, villi virne ja nopea vauhti. Pään perässä seuraa keho - salamanteri syöksyy altaanreunan yli ja läsähtää veden alle vierestäni. Ehdin tuskin kääntyä ja todeta pojantakamuksen puikkivan vedenalista kovaa tahtia, ja kääntyä takaisin ja tökätä Ilvestä kylkeen elehtien lapsen suuntaan, kun reunan yli kohoaa toisen salamanterin pää. Tällä on vakavampi ilme ja siniset lasit. Se tulee nelikontin ja putoaa pää edellä viereeni raapaisten reittäni ohimennessään.

Ilves tuijottaa silmät kauhusta levällään, suu puoliavoimeksi repsahtaneena. Vetää henkeä -

"Herranjumala, osaako noin pienet muka uida?"

Salamanterit sukeltelevat ja uivat. Tarkkailemme liikkeitä varautuneina ja hämmentyneinä. Miten noihin suhtaudutaan? Limaiset miehet ovat eri asia, ne tuijotetaan pelistä pois, mukavia tuskin vilkaistaan, naisille hymyillään, lapsia ei yleensä ole täällä - nämä kaksi ryömivät kaakelimaisen kynnäksen yli lastenaltaasta suoraan hieroma-altaaseen.

Emme tokene näystä turkkilaisen saunan pehmeydessäkään.

Koska olen vesijuossut aamulla herättyäni, hyvä olo kantaa iltaan saakka. Teen työtäni lauleskellen ja vihellellen, Mikko ilmoittaa sähköpostilla lahjoittavansa minulle ylimääräisen pulkkansa kerrottuani Dodon foorumilla, että aion hankkia sellaisen. Hän myös ehdottaa pulkkamäkeä isommalla joukolla, ja panen hihat viuhumaan. Totta kai, sunnuntaina. Pitää vain lähettää kutsuja... (Niitä saa kerjätä kommenttilaatikossa.)

Kun olen tehnyt tarpeeksi tälle päivälle, steppaan vähän eestiläiseen bossa novaan. Laulajalla on hassu ääni, pehmeä mutta viileä. En pidä viileydestä enkä käheydestä. Äidillä ei ole sellaista ääntä, ja minun maailmassani äidin lauluääni on ikuinen kriteeri. No, armoa annetaan, tietysti. Etenkin kun äidillä on maailman huonoimpia sävelkorvia. Tai en korvasta tiedä, sävelkurkku olisi ehkä oikeampi ilmaus. Hän kuulee laulavansa väärin, mutta ei tiedä, kuinka laulaa oikein.

Sitten kiirehdin kauppaan punaisessa takissani, rinnettä alas, puiston läpi. Puiston alla kävelee vastaan skrii-skrii-pääskyset kirjoittanut runoilijapoika naisen ja pulkan kanssa. "Hei!" huudan. Kääntyvät, tunnistaa. Kättelen naisen, touhotan pulkasta, kutsun mukaan sunnuntaiksi. Kutsumisesta tulee hyvä mieli. Torinlaitaa taittaessani - tässä seisoimme Skypelaulun jälkeen, siitä on ikuisuus - joulukuusta - kohta on kevät - hyräilen mennessäni "Päeväl-Ööl" - mietin, olisiko elämä jossain toisaalla samanlaista.

En ymmärrä, miten rakkaus kietoutuu joka puolelta ympärilleni, rakkaus ja välittäminen. Haluaisin törmätä useampaan tuttuun, mutten törmää. Törmäisinkö pikkukaupungissa useammin? Olisiko pikkukaupungissa hyviä ihmisiä? Kestäisivätkö ne tätä touhotusta? Eivät kai. Helsinki on aika pieni. Kenen tahansa kanssa löytyy heti joukko yhteisiä tuttavia. Maine liikuu ajatusta nopeammin. Kaupassa haalin koriin mantelimassaa, vadelmahilloa, kaurakermaa. Sacherleivokset ovat puoleen hintaan. Niissä on kyllä kananmunaa, mutta en jaksa välittää. Ostan koko rasiallisen. Yhden syön jo matkalla kotiin. Nyt on hieman huono olo, mutta sacherleivokset tuntuivat suussa mukavalta. Akne jatkuu, epäilemättä. Lounaaksi söin korvapuustin. Casual fridayta!

Ihanaa. Kun kävelen puiston ylälaitaa porttikongiini ja kellariasuntooni, tuskin maltan odottaa sunnuntaita, kun liu'umme puiston kaltevuudessa. Kunpa tuolloin sataisi lunta! Olen laskenut tänä talvena mäkeä vain kerran, ilman mitään välineitä, emmekä nousseet uudelleen mäen päälle ollenkaan vaan jatkoimme kävellen ja keskustellen, vaikka mäen alta löytyi hylätyn oloinen pulkka keskellä yötä.

Sunnuntaina aion ottaa vahingon takaisin korkojen kanssa. Kunpa löytäisin jostain vain teemaan sopivaa samettista lettinauhaa. Kaakaonruskea olisi hyvä väri, tai lampunmusta.

Vihreä tapetti

Bzzzzz..... Odotan käsi kahvalla. Kahva on ruuvattu kiinni löysästi ja päästää äänen, kun irrotan käteni odottamiseen turtuneena. "Helou, käy sisään." BZZZZZZ. Ovi avautuu löysästä kahvasta.

Kipuan yhä ylemmäs. Ystävätär asuu ylhäällä! Tiedossa on jotakin kiehtovaa. Hän on leiponut sipulipiiraan, tarjolla on myös hunajavohveleita. Natustamme, juomme Frantsilan yrttitilan Juhlamieltä, vettä, punkkua. Paheelliset torstaiseurat, ei voi muuta sanoa. Huoneen seinillä on vihreä tapetti. Keittiö on keltainen, kaapinovet punaiset. Suuri kirjahylly, asiaankuuluvan harsuiset kasvit: tuonenkielo, kohtalonpensas.

Hän on kollegani, yhdessä työssä. Puhumme kääntämisestä ja lauseiden viikkaamisesta. Ajaudumme analysoimaan ihmisiä. Koetamme etsiä tava-tava-tavallisuuden ydintä. Se on yllättävän vaikeaa. Lopulta päädymme johonkin alustavaan hypoteesiin: hieman natiseva parisuhde, kammo ja sääli ei-suhteellisia kohtaan, heteroseksuaalisuus, kokoomuslaisuus, varmuus siitä että on oikeassa, television katsominen, videoiden vuokraaminen (vai ovatko ne jo dvd-issä, nuo tavatavat?), Dr.Phil, lapset, nyanssitajuttomuus, huumorintajun karkeus.

"On se surullista", sanon. "Nyt mulla ei ole enää pääsylippua niihin piireihin. Suhteettomana olen vaarallinen." Nauramme vihreässä huoneessa. Harmittaa, ettei ole kameraa, kamera on Kissan mukana Afrikassa.

Keskustelemme yhteisistä tuttavista. Ystävätär käyttää tiuhaan käsitettä "viihdearvo". Päivittelemme, kuinka epätasaisia ihmiset ovat: hirviöltä vaikuttava voi olla sisäisesti puhdas, PaulMacCartneyklooni uskomattoman ilkeä. Kerron ystävättärelle poikien prostituutioretkissä vieraissa kaupungissa ja laivakilpailuista, häntä kuvottaa. "Tuo on lamaannuttavaa. Noin pahaa ei voi edes kuvitella." En voi olla miettimättä, kuvottaisiko minuakin, jos olisin liikkunut enemmän tyttöjen kanssa. Minä kuulin nuo jutut jo kymmenen vuotta sitten. Tai jos olisin vain ollut yksin, tai vain tehnyt töitä.

Oloni on tyyni, kiitos keskustelun ja punkun. Nousen lumiset portaat, kuljen Jääkärinkatua. Olen reipas, en pelkää. Mitäpä tässä. Matkalla mietin, miksi olen pyörinyt niissä piireissä kuin olen, miksi nyt pyörin niissä joissa pyörin.

Miksi onnettomat ihmiset ovat onnellisia kiehtovampia. Ystävätär on alkanut opiskella psykologiaa. Pitäisiköhän minunkin. Pitkästä sivuaineesta voisi venyttää loputkin. Mennä terapeutiksi... en kestäisi, ei. Kahdeksan tuntia päivässä olisi liikaa. Yksikin päivässä olisi liikaa. Alan olla tyytyväinen asioiden kulkuun. Olen vapaa, hyppelehdin mymmelinsaappaissani kotiovelle saakka.

Huomenna aamulla vesijuoksu. Pitää mennä nukkumaan. Tiistaina on kirjatyöni deadline. Siihen asti on nukuttava, hengitettävä, luettava, kirjoitettava, googlattava, lykättävä elämä. Mutta vesijuoksemaan on mentävä, jotta happi kulkeutuu aivoihin saakka.

Kunpa elämä olisi yhtä keskustelua ja kulkemista, asunnoista ja puutarhoista toisiin tanssimista, tanssituntia, keskustelua, pulkkamäkeä, kirjeitä, ystävättäriä, juoksualtaan turkoosia. Muistan äkkiä lettinauhakäärmeen, mutta en salli surua, en ystävättären jälkeen. Miehettä on kevyempi olla.

Laitan vielä Os Mutantesit soimaan. Kuuntelen sanat: Tahdoin laulaa auringonvälkkeisen lauluni, nostin purjeet tuuleen, päästin tiikerit ja leijonat irti pihalle, mutta ihmiset ruokasalissa keskittyvät syntymiseen ja kuolemiseen. Vaadin puhtaasta kirkkaasta teräksestä tehdyn tikarin tappamaan rakkauttani, ja tein sen viiden aikaan Keskuskadulla, mutta ihmiset ruokasalissa keskittyvät syntymiseen ja kuolemiseen. Vaadin että unelmien lehdet istutetaan valoisaan puutarhaan, lehdet tietävät kuinka etsiä aurinkoa, mutta ihmiset ruokasalissa, nämä ihmiset ruokasalissa, ovat ihmiset ruokasalissa. Mutta ihmiset ruokasalissa keskittyvät syntymiseen ja kuolemiseen, nämä ihmiset ruokasalissa, ihmiset.

Jotain kummallista on tapahtunut. En enää pelkää pimeää. Ensimmäistä kertaa elämässäni en pelkää. Osaan nukahtaa yksin, en pelkää pimeää. Ajatella, joku oppii sen ollessaan viiden, toinen kolmekymmentäyksivuotiaana, joku ei ikinä. Ei, tajusin se jo aiemmin, mutta en ole ehkä muistanut vielä kirjoittaa.

Miten seesteinen olo.

Kyldyyrikeskustelusta

Blogiystäväni Scillan pohdinta tekstien varastamisesta saa minut mietteliääksi monen päivän ajaksi. Tajuan muuttuneeni hyvään suuntaan. Minunkin unelmani on joskus, jossain toisessa todellisuudessa, ollut julkaista kirja. Tosin unelma on ollut aina ambivalentti. Tiedän, kuinka kirjoille usein käy. Ne ovat hyllyssä lukematta. Koska olen myös ympäristöaktiivi, en voi olla ajattelematta metsää, josta paperi kehrätään. Metsän eläimiä ja kasveja, niiden tarpeita ja intressejä suhteessa siihen irrationaaliseen haluun, että etu- ja sukunimeni, joita molempia inhoan, olioilla ei tarvitse olla nimiä - jos paikoilla ei olisi nimiä, hävitettäisiinkö ne? - olisi painettu kirjanselkämykseen. Mitä sillä saavuttaisin? Joku vanha luokkatoveri ehkä lukisi läpi, ajattelisi kas kas, en oikeastaan koskaan tuntenutkaan häntä vaikka luulin. (Tietysti tunsit.) Ja äiti itkisi, tietysti. (Äidistä minun pitäisi kirjoittaa vain sieviä tekstejä lemmikeistä: kaneista, marsuista, kissoista ja koirista. Hevoset ovat jo epäilyttävää aluetta.)

Olin hämmentynyt myös ystäväni Karrin luonnehtiessa blogiani kirjallisesti kunnianhimoiseksi. Itse asiassa, niin hämmästynyt, että kirjoitin saman tien toiselle ystävälleni Svenille, jonka blogia näin myös luonnehdittiin - sitaatti kirjeestä: "Olen kyllä nyt kriisissä, kun Parnassosta viitataan blogiin ja iskee hirveä halu tuottaa sinne pelkkää soopaa - jostain syystä en pidä edes siitä, että koetetaan määritellä kirjallisesti kunnianhimoiseksi. EI! EI! Aargh. No, kunhan pistää menemään laulaen ja soiden, ehkä mahdolliset uudet lukijat karkottuvat. En halua olla pokkuroiva ja kunnianhimoinen, yök."

(Joskus on vaikeaa ymmärtää omia reaktioitaan.)

Alkuun en oikein hahmota, mikä kirjallisessa kunnianhimossa minut tarkalleen siinä määrin teutaroittaa. Sven (joka on tehnyt blogitekstistäni runon muttei ole näyttänyt sitä minulle - tai sitten en tunnistanut vain) on oma ultrakiltti itsensä ja vastaa ympäripyöreyksiä hyvästä proosasta, mikä vie vain lisätilitykseen: "Minä en ainakaan HIMOITSE mitään niin tyhmää asiaa kuin KUNNIAA. Olen tyytyväinen, jos saan sanallistettua jonkin minua vaivaavan yksityiskohdan ja vielä tyytyväisempi, jos joku muukin kokee saavansa siitä jotakin. (laumasieluisuuden kiro) Mutta en tosiaankaan tarvitse mitään kunniaa. Muutenkin, kiukuttaa taas kerran, kun luin Vihreän langan kolumnin blogeista. Siinä termiä harrastuskirjoittaminen käytetään aika pejoratiivisesti. En tajua. Itselleni harrastukset ovat aina olleet kiinnostavampia ja vapaampia kuin se, mitä kutsutaan ammatiksi (tai miksi milloinkin, lukioksi tai yliopistoksi tms.) - niissä jää tilaa kokeilla, leikkiä, hengittää. Ilman leikkiä ei mistään seuraa yleensä kiinnostavia tuloksia. Tietysti jonkinlaista kurinalaisuuttakin tarvitaan, mutta ei luojaties siinä mielessä, että joku pistää laatikkoon ja liimaa päälle tarran 'kirjoittaa ammattimaisesti'. Hmm. Ehkä olen tehnyt alisuoriutumisestani uskonnon."

Mihin korvaamaton piristäjä (Sven siis): "Ei vaan, että olisi kunniatonta tehdä toisin. Kunnianhimo = kavahtaa kunniattomuutta"

Tämän tietysti ostan. Kunniattomuuden kavahtamisessa on muotoilun aihetta. Varmasti kavahdan kunniattomuutta myös kirjallisessa muodossani. Mutta ennen kaikkea kunniattomuuden kavahtaminen on jotakin muuta kuin kirjallista. En ajattele blogatessani ensisijaisesti muotoa. Olen ennenkin selittänyt, kuinka veloenischia puhutaan: tärkeintä on antaa tulla. Istua alas ja kirjoittaa sitäsoittoa. Sen verran olen tekstejäkin myynyt, että tiedän, ettei tämä ole se tapa, jolla mestariteokset syntyvät. Nämä ovat luonnostelmia.

Olen tosin sillä tavalla perverssi henkilö, että pidän luonnoksista yleensä eniten. Esikoisromaaneista, joita toiset eivät pidä valmiina, kuvataiteissa skisseistä, hieman tärähtäneistä valokuvista, metalligrafiikassa vedostuslaatasta vedoksen sijaan. Älkää kysykö miksi. Tai kysykää vaan, mutta vastausta on turhaa odottaa pariinkymmeneen vuoteen. Tai kysykää joltain muulta. Hän ehkä osaa kertoa. On ihmisiä, jotka tuntevat minut paremmin kuin itse tunnen.

En osaa olla huolissani sanojeni katoamisesta. Siihen on yksi syy: niitä on jo nyt liikaa. Sanojen panttaaminen kuulostaa minusta vähän samalta kuin ihosta kesivien riekaleiden talteenhaalinta jugurttipurkkiin. (Jos olisin vähänkin groteskimpi, kertoisin mitä yksi eksistäni haali jugurttipurkkiin tavoitteenaan saada purkki joskus täyteen. Jos minulla olisi hurtimpi klassinen huumorintaju, olisin tajunnut viitata häneen heti SS Sisyfoksena.)

Eivät sanat ole jotakin, minkä voi sulkea kovalevylle ja kirjojen kansiin. Tai siis voi, mutta tuleeko siitä onnelliseksi? Minä en kirjoita kirjallisesta kunnianhimosta. Enemmän suullisesta. Herraparatkoon. Ehkä kaikki alkoi kirjallisena, mutta siitä on kauan. Ehkä sanoin ala-asteella, että minusta tulee kirjailija. Sitten se katosi, se halu. Nousi uudelleen. Se on huono halu, tekee onnettomaksi. Nykyinen taideinstituutio on ongelmallinen, blogimaailma vapauttava. Ei tärkeintä ole se, saako tästä rahaa. Tai pääseekö televisioon. Ei minulla edes ole televisiota, ei se paljon kaltaistani ilahduttaisi. Kaikki aiemmat tv-esiintymiseni ovat kyllä ilahduttaneet suuresti vanhempiani, mutta luultavasti sellainen tv-esiintyminen, jossa olisin kirjailija ja sanoisin livenä vittu tai onnistuisin kertomaan, että kaikki työ on prostituutiota, niin että eipä nirppailla sille tai tälle duunille, yhtäsamaakaikki, ei kirjoittamisessa mitään niin hienoo oo, saisi vanhempani lähinnä paniikkiin.

Minulle kirjoittaminen on väline ajatella. Tämänkin olen kirjoittanut ennenkin. Ei, en pelkää erityisemmin, että ajatuksiani varasteltaisiin. Olisin aika suuruudenhullu, jos kuvittelisin niin. Eivät ne niin mahtavia ole. Eivät niin erilaisia.

En kirjoita kirjoittaakseni. En kirjoita tullakseni kuuluisaksi tai rakastetuksi tai jotain muuta sellaista, jota en osaa kuvitellakaan. Kirjoitan siksi, että tahdon jäsentää kokemustani jotenkin. Minulla on huono muisti. On kirjattava... on kirjattava... jos jokin kirjoitus avaa toiselle ihmiselle jonkun muuten suljetun horisontin, se on arvokas asia. (Olen nukkunut viime yönä kolme tuntia ja oloni on sellainen kuin olisin kovassa darrassa. Epäilen, liekö tässä järkeä. Pohtia vakavissaan, tässä väsymysdarrassa.)

Olen ehkä yhdellä saralla kunnianhimoinen. Moraalisesti. Kommunikaatio on minulle aina moraalinen juttu. Avoimuus. Kuinka voisin olettaa, että joku voisi ottaa toiminnassaan huomioon kaltaiseni ihmisen kärsimykset ja ilot, jos en ensin suostu näyttämään niitä, erittelemään niitä, systematisoimaan niitä? Edellisessä erossani kävi näin. Isoäitini hautajaisissa kävi näin. Nähtiin vain, etten itke julkisesti, hymyilenpä ja halaanpa vain ihmiset läpi. Jotain kuulin, jälkeenpäin. Kuinka tunteetonta, ihmeteltiin. Ettei ollut surullinen lainkaan. Ei, ei maailma ole sellainen eikä silloinkaan ollut. Olen aina osannut surra.

Toisilla saattaa olla suruja ja iloja joita en aavista, joita en osaa ottaa huomioon, jos niistä ei kerrota.

Mutta kertominen on aina riski. Kerropa haluavasi jotakin oikein värikkäästi, halu tarttuu ja leviää. Oletettavasti kirjallisesti kunnianhimoinen blogi voisi kertoa hekumoiden kankaista, laskoksista, kenkäfetisismistä ja sen sellaisista asioista. Valehdella. En aio hehkuttaa sairaudella, naamioida sitä terveydeksi. Erot ovat surullisia, rakastuminen ihanaa, rakastaminen tyynen unen tila. En ymmärrä julmuutta, perversioita, vihaa, väkivaltaa. En koe niitä kuin äärimmäisen harvoin, silloin tulen vain surulliseksi, itken. No, ehkä rikon muutaman astian. Ei se ketään autakaan. En haluaisi edistää mitään sellaista, mitä pidän arveluttavana. Ergo, en osaa kirjoittaa erityisen hyvin enkä kunnianhimoisesti. En osaa heittäytyä sillä tavoin dekadenssiin, että hakisin kokemuksia kirjoittaakseni niistä. (Kirjallinen kunnianhimo, institutionaalisen sijoittumisen kunnianhimo dekadentissa instituutiossa, vaatisi kai tätä. Kuinka tuottaa muu kuin litteä henkilöhahmo, kun ei ymmärrä eikä oikeastaan edes halua ymmärtää - )

Tapani saattavat olla joissain suhteissa omalaatuisia, mutta niiden takana on aina arvio siitä, että epäkonventionaalisinakin ne saattavat olla tervehdyttäviä pitkällä tähtäimellä. Pahinta, mitä on sanottu, on kysymys, teenkö kaikki asiat vain kirjoittaakseni niistä. Sellainen olisi sairasta. Ei. Teen asiat, koska pidän niitä parempina kuin vaihtoehtojaan. Kirjoitan asioista, koska ymmärrän ne sitten paremmin. Näen tavan, jolla jäsennän, voin muuttaa sitä. Kirjoittamisen tapauksessa, pidän bloggaamista parempana kuin vaihtoehtojaan.

Jos joku nyt aikoo omaksua tämän näkemyksen ja esitellä sitä henkilökohtaisena asenteenaan, pidän tätä henkilökohtaisena voittona eräässä suullisessa kulttuurissa. Sillä niin paljon kuin puhutaankin siitä, että elämme kirjallisessa, teollisessa ja kulutuskulttuurissa, elämme myös hymyn, halauksen, pulkkamäen ja puhumisen kulttuurissa.

Ei, tämä ei ole kirjallisesti kunnianhimoinen blogi. Tämä on blogi, jossa kirjoitetaan sillä tavalla kuin puhutaan sinulle, luottoystävälle, pienen keittiönpöytäni ääressä, vielä yhtä kupillista teetä keittäen. Jos sellainen puhe on kirjallisesti kunnianhimoista, suosittelen joka ikistä kirjallisuudesta jotain ymmärtämistä halajavaa vierailemaan iäkkäiden sukulaistätien luona. Tämä on peruspiirteissään sitä samaa.

Mitä ideoihin tulee - olen lukenut erään niin kauniin kappaleen, että itkin myöhemmin, heti nousivat niskakarvat gdäng pystyyn. Sain siitä idean erääseen toiseen kappaleeseen. Jos en olisi ensin näyttänyt omaa tekstiäni, sitä kaikkein kipeintä, jota kirjoittaessani en tiennyt vielä tästä maailmasta mitään, en olisi nähnyt tuota kappaletta, vaan minun olisi pitänyt odottaa kuten kaikkien muidenkin, että se tulee paperinhajuisena kirjana, lehteillä kirjaa, ajatella, että onpa lause.

En olisi edes tiennyt, kuka sen olisi kirjoittanut. Eihän nimi selkämyksessä ole muuta kuin rivi kirjaimia. Kuvissakin ihminen on pysäytetty, näyttää usein uhmakkaalta.

Otahan vielä yksi keksi, darling.

Yö

Yö venyy. En osaa käydä nukkumaan. Olen ahtanut sisääni kaiken rauhoittavan minkä keksin. Jään kiinni kirjan syrjään, otan seuraavan, luen sitäkin. Kello on viisi nolla kaksi.

Joinain päivinä mietin ohimenevästi, onko kaikki aivan kohdallaan. Onko tämä ja tämä normaalia? Onko halu kuvata ja havainnoida tarkasti jokin perversio, uhkaavampi kuin kiintymys, josta ei osaa ravistautua irti, vaikka yrittää? Pitäisikö minun mennä lääkäriin? En haluaisi, olen huono menemään. Menen lääkäriin vasta, kun pääni on puoliksi irti. Tai niin kuin viime keväänä, kun jalalle ei voi astua, ja tanssiopettaja käskee, ei hän tee mitään yksijalkaisella tanssijalla, ja onnun bussilla lääkäriin. Kotiin matkaan sauvojen kanssa. Matkalla heitän gradun yliopistolle, sauvat kalisevat lattialle tuhat kertaa.

Kesällä, T kanssani Marian polilla, hypin sitkeästi yhdellä jalalla ja puhun pehmytkudosvauriosta kunnes röntgen todistaa toisin. Lääkärillä on kauniit silmät, sama etunimi kuin Kissalla, hän painaa murtumaa varpaassani ja hymyilee: "Tässä se on." En tiedä, muistaisinko silmiä enää ilman kipua, ilman äkillistä purkautumista keuhkoihin, kylkikaarien laajentumista melkein satuttavaa tahtia ja sen hymyn omituista sävyä. Olen ajatellut useammin kuin kerran, että minun ehkä pitäisi mennä sinne poliklinikalle uudestaan. On hymyjä, joista on mahdotonta erehtyä. Mitä sanoisin? Ehkä kysyisin, nauttiiko hän kivusta ylipäänsä vai vain sellaisten naisten kivusta, jotka ovat hiekassa, joiden poskissa on verinaarmu, joiden hiukset ovat sekaisin.

Ensimmäinen virtsatietulehdus, olen juuri ja juuri kahdenkymmenen, ajattelin kuolevani. Se kauhu, sisään, käsipäivää. "No, mikä vaivaa?" Hirvittävä epälennokkuus ja outous, kun ei ole neutraalia kieltä. Ei voi sanoa, että pissii verta, se kuulostaa liian lapselta, kuseminen on roisi ilmaus, virtsaaminen vaikuttaa hysteerisen byrokraattiselta.

"Tuota noin", aloitan. "Minulla on ongelma."

Lääkäri katsoo, vierellä kaksi kandia. "Saattaa olla että tämä on jokin hirvittävä sukupuolitauti." Sitten alan itkeä. "Ja oireet olivat..." En enää muista mitä sanoista käytän. Se ei ole olennaista. Joudun koppiin muovimukin kanssa. Kuullessani virtsatietulehdusdiagnoosin olen aivan musertunut. Olen voimaillut virtsatietulehduksen kanssa jo viikon itsekseni, kieltänyt sen jonkin kauhean olemassaoloa, itkenyt ja ollut varma, että kyseessä on jotain ilkeää ja diagnostisoimatonta. Lääkäri on vihainen. Olisi pitänyt tulla aiemmin.

Saan luennon munuaistulehduksesta ja sukupuolihygieniasta. Roikotan päätäni. Huvittavaa, se on sama poliklinikka kuin viime kesänä. Näitä lääkäreitä en näkisi uudelleen, en tarkoituksella. On joulupäivä, en vain enää ole kestänyt kipua, olen ajatellut kuolevani. Virtsatietulehdus ei kuulosta yhtä herooiselta kuin paljasjaloinpelissä murtunut varvas.

Uskon unen palaavan joku päivä.

En haluaisi mennä lääkäriin ja kertoa kaikkea. Mistä aloittaisin? Mistä jokin prosessi alkaa? Ehkä pitäisi aloittaa siitä, kuinka meni kaksikymmentäviisi vuotta ennen kuin maitoallergiani keksittiin. Että siihen saakka kärsin jonkinlaisesta rutosta. On täyttä puppua ettei täällä olisi taikauskoa. Lapsilla on. Pelättiin, että se tarttuu. Allergiaoireet hellittivät vain ollessani rakastumassa tai rakastunut. Kun tyynnyin rakastamiseen, ne palasivat, kutisin niin kovasti, että pelkäsin menettäväni järkeni.

Ajattelen, että otan raastinraudan, höylään sillä kaiken ihon inhottavista sisäreisistäni. Tai muussaan banaania, se kirvelee ihanasti raapimahaavoissa. Jossain vaiheessa muutama kynsi tipahtaa ihottuman voimakkuudesta. Vasta myöhemmin keksin, mikä on lääke: mies, tai useampi. Leiju siinä, ihottuma katoaa.

Saadaan selville maitoallergia, nyt voin olla rakastumatta. Ruvet eivät tule, kynnet eivät tipahda. Pitää vain olla syömättä mitään missä on lehmänmaidon proteiinia.

"No miten tuo liittyy unettomuuteesi?" kysyisi lääkäri.

Ei, ei. Ei se näin suju. Kello on liikaa, viisi kaksikymmentäkahdeksan. Liikaa ajatuksille. Joku kiipeää portaita, täällä se kuuluu, asun portaiden alla. Ei se ole metafora, se on kuvaus huoneistoni sijainnista. Asun porraskäytävän alla. Eteiseni katto on korkea kuin kappelissa. Pohjan alla on maa.

Miten tämä liittyy unettomuuteen? Ei mitenkään. Lääkäri saisi sätkyn kanssani. Antaisin hänelle Lol V. Steinin elämän ja sanoisin, että siitä sopii lukea. Että en ole koskaan tiennyt, mikä tässä kirjassa on, jokin tässä on, eikä tämä ole ainoa kirja. Mikä se on, mikä tekee jostain kirjasta imun? Tästä, Solangesta, Sudenmorsiamesta, niin huono maku, Sonetskasta, Liisasta ihmemaassa, Kauniista häviäjistä? En jaksaisi sellaista ollenkaan. Niissä on jotain tuttua. Niissä oli heti jotain tuttua.

Nyt kun olen yksin olen lukenut Lol V. Steinin taas monta kertaa. Koettanut löytää siitä sen, miksi luen sitä. Se on hyvä unettomuuskirja. Kirjallisuushistorian tentissä aikanaan siitä oli kysymyskin. Olin siitä onnellinen. Kertojan näkökulma Marguerite Duras'n romaanissa Lol V. Steinin elämä. Pelkäsin etukäteen, että tulee kysymys von Eschenbachin Parsifalista. Hirvittävin kirja, jonka olen joutunut lukemaan. En muista, mitä esseeseen kirjoitin. Ehkä siitä kaikesta saattoi lukea, että olin lukenut liikaa Lol V. Steinia. Se, mitä kertojahahmo Jacques Hold kirjoittaa Lolista, joka ei katso häneen päin, on niin totta, mutta huomaisiko oikea mies sellaista? Tuskinpa... miehet huomaavat toisenlaisia asioita. Heille heidän aikaansaamansa mykistyminen on ikuisen väärintulkinnan lähde. Mutta Duras huomaa, häntä ei huijata, mitä naisena olemiseen tulee. "Mutta välinpitämätön suhtautuminen minuun oli liiallista ollakseen luonnollista. Lol vältti jopa näkemästä minua. Minä en puhutellut häntä."

Ei, nyt on kyllä käytävä nukkumaan. Lol V. Steinin pohtiminen tähän aikaan aamusta ei tiedä hyvää. On nukuttava. Huomenna työ jatkuu. On viikko aikaa deadlineen. Valkoiset pisteet vaeltelevat näkökenttää eestaas. Tämä menee ohi, tämä menee. Kello on asetettu soimaan yhdeksältä. En aio luisua väärään vuorokausirytmiin. Jossain vaiheessa väsymys on niin suurta, että nukahdan kyllä.

Vielä ei ole se yö.

Traumapesä pohtii

Onkohan vanhemmillani koko ajan jotenkin tosi vaikeaa? He toistelevat, kuinka paljon mukavampi on olla töissä. Ystäviin ei voi luottaa, perheenjäsenet ovat hankalia, mutta töissä, siellä on selkeä, iloinen rooli, saa hyväksynnän varmasti.

Tunnistan kuvion itsessäni tänään, kun silmissä tanssii edelleen valkeita täpliä. Omituista, kun sisälläkin näyttää satavan lunta. Miksi täplät tulevat aina, kun on vaikeaa? Kyse on varmasti jostain kemiallisesta reaktiosta.

En pelkää työpäivän loppumista ja matkaa kotiin. Lempileikissä on vielä jäljellä monta sivua. Lohi suhtautuu minuun yksinomaan rakastavasti. Ja työtä riittää, uneen asti. Jos uni nyt tule... aion vuorata päänsisukseni valerianalla, juoda sitruunamelissaa ja kamomillaa, laittaa kirkasvalolampun pois päältä kello kaksikymmentäyksi.

Kun teen töitä tänään sohvalla maaten, läppäri sylissä, oranssiin villahuopaan kietoutuneena ja vähän yskien, Lohi makaa peiton ja polvieni alla. Sitten kello on kolme, toiseen työhön. Pian kello on seiska, takaisin kotiin ensimmäiseen työhön.

Välillä kirjoitan kirjeitä.

Äkkiä muistan, että minun piti ajatellakin. Ainoa ajatus, mikä tulee mieleen, on elävätkö vanhempani aina tällaisessa mielentilassa. Tanssiiko heidän maailmansa lunta?

Jako kahteentoista

Kun kävelen tanssitunnilta kotiin, koetan hyräillä päässä jazzflamencoa. Jakoa kahteentoista. Ajattelen tunteja.

Aikaa. Elämä näyttää pitkältä, taide hirvittävän lyhyeltä. Se katoaa, kun tanssi loppuu. Jää enää valmius seuraavaan tanssiin. Jalat ovat lämpimät, ristiselkä vetreä, olemme kolkuttaneet bossanovaa ja Dave Brubeckia. Olen hymyillyt, mutta ollut vähän vaisu, sitten kehoni on lähtenyt mustan rytmin hyppysarjassa irti, karannut kilisemään täsmällisyyteen.

Ajattelen Marina Tsvetajevaa. "Sanon, ääneti: rakkaus, se merkitsee jännitettyä jousta: jousta: ja jäähyväisiä." Ja: "Rakkaus kaikkien lahjojen viskaamista nuotioon, aina turhaan."

Jazzflamenco vyöryy päälle. Käännyn Savoyn kulmasta. Savoyn sininen valo. Tanssityttö kääntyy kotiinsa raskaasti jalkojaan laahaten. Koetan ruoskia itseäni sanoin eteenpäin. Missä on asenne, että kaikki voi olla tanssia? En jaksa tällä erää, en edes Savoyn kohdalla. Hyvin harvoin on tilanne, etten jaksa. Nyt en jaksa. Näkökentässäni on lumisade. Tiedän, että lunta ei silti sada, koska tämä sade ei kinostu eikä kohtaa objekteja.


Se leijuu niiden yli, tanssivia valkoisia pisteitä. Samanlaisia näin melkein koko marraskuun. Pisteet ovat tulleet takaisin, ei ole nälkä eikä jano, koetan jaksaa. Sanon: jaksajaksajaksa, hyvä tyttö, hymyile vähän, jaksajaksa. Olen väsynyt, haluan pysyä pystyssä. Smarketissa kuljen hyllynvälit hopottaen kissanhiekka-hammastahna, kissanhiekka-hammastahna. Seison takkimiehen takana jonossa. Suru totisesti avautuu viivytellen, terälehti kerrallaan.

Takkimies etsii lompakostaan jotain ikuisuuksia, ei löydä. "Olkoon", sanoo kassaneidille. Kääntyy puoleeni, hymyilee. "Anteeksi tämä viivytys." Tajuan, että pitäisi vastata jotakin. Miehen editse tanssivat valkoiset pisteet. Jään seuraamaan yhtä, mutta se väistää katsettani ja huomaan tuijottavani lattiaa. Olenkohan tuijottanut jo kauan? Nostan katseeni, koetan kohdistua miehen ilmeeseen, joka liukuu jonnekin huolestuksen tienoille.

Saan hymyiltyä kovin vaivalloisesti. Koetan tökkiä tanssityttöä hereille, mutta se on mennyt kuiskaajankoppiin nukkumaan, nousee unesta kankeana ja naurettavasti raaja kerrallaan lavalla mönkien. Ääneni on matala, vieras. "Ei se mitään."

Ei korulauseita. Hengitän ja puhun tuhkaa. Sammunut lohikäärme. Mies katsoo takaisin kassaneitiin, vilkaisee vielä kerran. En enää onnistu hymyilemään.

Alan soittaa jazzflamencoa päässäni. Se nostaa ryhtini, kykenen sanomaan kassaneidille hei. Alvaro Madridista kirjoittaa, toivoo minun tulevan sinne käymään. "You must have had hard times." Mistä mennyt aikamuoto? Kirjoittaisit futuurissa. Kalifornian-nainen sanoo samaa. "Tule tänne, maataan rannalla. Nyt se on ohi." En tahdo kävellä kaupungissa enkä rannalla. Se olisi ajanhukkaa, tunteenhukkaa. Voin maata sängyssä, ei minua kiinnosta tällä erää. (Ihana Eufemia kirjoittaa, että nestehukka kuulostaa merenneitosudelta. On pakko kirjoittaa se ylös, niin se on.) Olisinpa mies. Jos olisin mies, saisin ajatella kaiken tämän eikä se olisi epäilyttävää. Joku rakastaisi minua. Naiset rakastavat minua. Jos olisin mies, olisi paljon helpompaa. Ei, en haluaisi olla mies. Miehet masentuvat helpommin.

Olen väsynyt, tuskin horjun mäkeä ylös. En ymmärrä omia reaktioitani. Miksi olen näin väsynyt, miksi itkin? Eikö minun pitäisi olla iloinen? Olen nuori, olen terve, voin taas käydä tanssitunneilla. Minun ei enää tarvitse pelätä, että loukkaan Kissaa vahingossa kuinkaan, en enää pysty, hän on onnessa. En ole aliravittu, minulla ei ole ei-toivottua raskautta alullaan, en ole koskaan sairastunut sukupuolitautiin. Olen valmistunut yliopistosta, ihmiset ovat pitäneet runoista. Luonani on harmaa kolli. Phalaenopsis kukkii...

Ikävöin entistä kotiani ja niitä muuta neljää eläintä liikaa. En kirjoita siitä paljon, koska en pysty. Todettakoon vain tämän kerran: minulla ei ole kotia. Tämä täällä, ei tämä ole koti. Tämä on tislaamo. En ole varma, osaanko enää koskaan mennä sinne käymään. Mietin, kuinka saan sieltä loput tavarani, valokuva-albumit ja sellaiset. Ehkä pyydän viskaamaan ne roskiin. Kesävaatteet. Ei, ei teatraalisuutta. Mutta olen liian väsynyt jo enkä onnistu tällä erää uskomaan, että voisin käyttää niitä samoja mekkoja, joiden alle Kissan käsi on sujahtanut helteisinä päivinä.

En ymmärrä, kuinka päivä jakautuu tunteihin ja musiikki tahteihin. En ymmärrä jakautumista. Jotenkin pääsen kotiin ja saan oven auki. Huomenna menen vesijuoksemaan. Sitten kaikki on taas hyvin, edes altaassa ja viisitoista minuuttia sen jälkeen.

Valkoiset pilkut eivät katoa, vaikka pakotan itseni syömään appelsiinin. Ei tee mieli, mutta on pakko. Muuten lihaksetkin kramppaavat. Kun näen ihmisiä, haluan näyttää normaalilta, koossapysyvältä ja selkeältä. Hymyillä, pulputtaa pulkkamäestä. Kohta tulee kevät, lohdutetaan. Päässä räsähtää alkuun latinaa quando ver venit meum, meni jo. Ja jatko: "Koska minusta tulee pääskyn lainen ja lakkaan vaikenemasta." Senkin tein jo... tuskin uskon sitä, mutta tämä on sitä. "Tiedät kyllä, ettei kukaan uskalla koskea sinuun, koska kirjoittaisit siitä kuitenkin", sanoo ystävä. Silläkin uhalla, ajattelen, silläkin uhalla.

Kun keskustelemme pääskysistä, jotka tulevat runoihin - kolmannesta en ole muistanutkaan kertoa, siinä pääskyt huutavat srii srii mutta muuten se ei kuulu joukkoon - ihmettelen, onko takana jokin legenda vai kutsuuko pääskysten ilmassakiitävyys esiin sen vastakuvan, jota käsittelen täällä; kengät, vaivalloisen kävelemisen, ystävä toiset pääskyset toisaalla, toisessa runossa.

Onneksi nukkuminen on keksitty, ja sille pyhitetyt tunnit. Taidan käydä nukkumaan. Ei tästä tanssiksikaan ole.