Lempileikki

Leonard Cohenin kehollisuus- ja seksuaalisuuskäsitys kolahtaa minuun aina yhtä täydellisenä. Loistava mies, kertakaikkiaan. Luen Kissalta joululahjaksi saamaani Cohenin Lempileikkiä. Aiemmin pakotin hänet lukemaan Cohenin Kauniit häviäjät toivoen, että hän sen jälkeen ymmärtäisi minut paremmin. Kai hän oppi vain sen, että paitsi olen perverssi sekopää, myös pidän Cohenin kirjoista.

Hieman surulliseksi tästä kyllä tulee. Cohenin kirjassa tyypit tuntevat vastakkaista sukupuolta esipuberteettisina jo. Aloitin itse niin myöhään. Taisin olla viidentoista, eivätkä ne olleet mitään sööttejä poikia, ne. Vielä rippileirillä ikävöin vain koiraa ja ajattelin koko muun maailman tulleen hulluksi. Hieman myöhemmin minulla oli yhtä aikaa suhde kolmeen mieheen, joista kaksi oli naimisissa.

Se tarkoittaa: kukaan ei koskaan tuonut minulle kukkia juuri silloin kun epäilin, ettei kukaan mies voi oikeasti piitata minusta, en koskaan istunut kenenkään kanssa puistossa. Kenenkään suloisen pojan, siis. Tytöt sen sijaan - seisomme olohuoneessa, vaatteet ovat kasana avonaisen parvekkeenoven luona, maton kulmassa seisoo suuri kannullinen rommia ananasmehulla, kutitamme toisiamme pääsiäisenkeltaisilla sulilla, suutelemme, päässäsi on musta pikkusiskoni noitaperuukki, omassani leveälierinen olkihattu. Sitten, epämääräisiä miehenhajuisia asuntoja Urheilukadulla, Mannerheimintiellä, Leppäsuonkadulla, Abraham Wetterin tiellä, Kurkimäessä, Hietalahdenkadulla, Korppaanmäentiellä, Eerikinkadulla, Espoon Suvikummussa, siellä on kesä, kulkuripyörä seisoo eteisessä, siinä ei ole lukkoa joten se on kannettava sisään talteen, teen alasti ruokaa ja puhun siitä, millainen seinämaalaus voisi sopia olohuoneeseen, kun tulen takaisin teen sen sulle jos tahdot mutta mä meen jo huomenna mutta voin skissaa junissa. Mikähän juttu sekin on olevinaan? Kun tulen takaisin, mies ei enää vastaa soittoihini. Ei se ruoka niin pahaa ollut, mutta jotakin hän säikähti. En oikeastaan jaksa pahastua siitä. Urheilijamiehet ovat tavallaan vähän tylsiä, ne eivät välttämättä ole lukeneet mistään, niillä on putkiaivot, ajattelen silloin. Lisää asuntoja, kehoja. En ymmärrä, miksen unohda. Minun pitäisi unohtaa. Luulin unohtaneeni. Äkisti se kaikki palaa mieleen, miesten kaupunki.

Nuorin mies, jonka kanssa olen maannut, oli kahdenkymmenenyhden ja paras ystäväni. (Hän on edelleen paras ystäväni, vaikka suru onkin ratkonut meidät erillemme. Se kai tarkoittaa, ettei minulla oikeastaan ole ketään, johon luottaisin täysin. Itken taas, on liian surullista, että hän koskettaa taas olkapäätäni ja näyttää pohjattoman surulliselta ja sanoo: "Mä en kai enää voi auttaa sua mitenkään." Se on liian surullista, siitä menee taju, seisoo vain turtana ja tuntee itsensä ääliöksi, kun ei osaa lakata itkemästä eikä osaa tahtoa lakata itkemästä. Kissalla on uusi, on ollut jo kuukauden, hän kertoi juuri. Olen nähnyt hänet monesti, samoin naisen - dodolainen, tietysti. Eivät ole kumpikaan sanoneet mitään. Arvelin tämän tapahtuvankin kuullessani, että nainen oli pahoitellut hänelle suhteen loppua; minulle hän ei pahoitellut. No, ne makaavat ennen pitkää, ajattelin silloin. Nämä asiat on helppo nähdä selkeästi. Ajattelin ohimennen, että niin varmaan käy ennen pitkää, että sehän on hyvä nainen, sellainen käytännön ihminen, ystävällinen, urheilullinen, äärettömän itsevarma. En ymmärrä, miksi minulle sanotaan vasta nyt. Minä en voisi olla hiljaa tuollaisesta, en niin kauan. "Minä kai pelkäsin", sanoo Kissa. "Pelkäsin että tulet surulliseksi." Minä en enää pelkää sellaisia asioita. Olen jossain kauempana, uskon avoimuuteen ja ystävyyteen, en osaa pelätä. Ehkä se tarkoittaa, etten osaa rakastaakaan. Suruun ei kuole. On keskityttävä siihen, ettei suruun katkeroidu tai koteloidu. On pystyttävä siittämään ja synnyttämään kaunista ja hyvää yksinään, partenogeneesissä. Minua ei kai kukaan enää pysty rakastamaan, kaikki vain pelkäävät, Kissakin jo. Eniten satuttaa Kissan sanoessa, ettei hän usko voivansa olla kenenkään kanssa niin onnellinen kuin olimme yhdessä. Se satuttaa, koska minäkin luulen, että asia on niin. Ja silti kaikki on ohitse.)

Kun liu'un kaupungin läpi, voin nimetä monta kirjeen aihetta matkalta. On enää sanoja, muistoja. "Ne ovat vain muistoja", sanon Kissalle, kun hän on vielä täällä. Miksi muistoni tulveksivat menneitä miehiä, eivät käsi kädessä äidin kanssa kävelemistä tai koiran kanssa kesäilyä piknikkopan ja kameran kanssa?

Tässä kohdin juoksit minut kiinni ja sanoit, ettet ole koskaan ennen nähnyt kenenkään tanssivan portaita alas. Saisitko tarjota viiniä, sait. Et vielä tiennyt, että löisit minua kuukausi myöhemmin. Oli vappu - nyt on talvi, katson täältä mäen päältä pysäkille kävellessäni. Tätä tietä kävelimme peräkkäin, enkä tiennyt, mitä ajatella, tässä kohden, kun epäröit mutta emme voineet sille mitään. Emme halunneet voida koska eivät ihmiset halua voida. Nousen sisään. Spora lähtee. Puisto: Istuimme tuolla penkillä kello puoli kuuteen aamulla, nalletikkari nuhjaantui nenäliinan sisässä niin ällöttäväksi, että heitin sen kotona roskiin, sanoit viiden minuutin välein, ettei sinun pitäisi olla tässä tällä tavalla, ja tuo kulma, se on Kissa, tuossa me näimme, toisen miehen käsi oli harteillani, poikaystäväni, ja äkkiä tajusin eleistäsi, että halusit minut, mutta en uskaltanut uskoa siihen enkä ajatella sitä, olet liian hyvä minulle, en silloin vielä, sinulla on niin pitkät kauniit sääret, vasta sitten kun ajattelin sen menneen ohi mutta ei se mene, ei ikinä, eteenpäinkolketta, tuossa näin sinut toisen naisen kanssa ja käänsin kasvoni toiseen suuntaan ettet näkisi ilmettäni, ei sen niin väliä, en enää vastannut sinulle kun sanoit että se oli varmasti joku muu, on minulla silmät, samalla kohden puhkeavat toiset minuun-ei-kannata-kenenkään-naisen-sekaantua -kasvot hämmentävään ilmeeseen, en tahdo nimetä kaikkea, entäpä tuon patsaan jalusta - luulitko, että uskoin yhtään juttuasi, ehei, silti kävelin ja koetin nauraa ja toivoin, että matka menisi nopeammin, tai tuo vanha rakennus, ei emme tee sellaista, oo kiltti ja mee häiritseen jotain muuta, ja silti olemme onnellisia, me olemme aikuisia, meiltä on koetettu ostaa sitä, tuo hevoskastanjakuja, sinä ehdotit ja minä nyökkäsin ja seurasin ja suututin sinut vasta myöhemmin kun en osannut ajatella että ajattelet niin paljon sitä mitä ihmisetkin oikein ajattelevat tai tuo kadunkulma, kätesi tuoksuivat mäntysuovalta, olit pessyt mattoja vaimosi kanssa, tai tuo poikkikatu, olin tahallani katsomatta nimeä postiluukussa, en halunnut että olisit kukaan, halusin sinun olevan ei-kukaan, ratkaisevan hävettävän ongelmani, tunsin olevani ikiloppu ja niin kokematon, mutta kuinka voitokkaana poistuinkaan kävellen ihan uudella tavalla, se näkyi varmasti kilometrien päähän, tai tuo pitkä katu, repussani oli pussillinen pakasteherneitä, jonka löysin vasta viikkoa myöhemmin, turvonneena, en uskaltanut avata pussia mutta haistelin sen ulkopintaa löytämättä jälkiä sinusta, tietenkään, koska pussihan oli ollut repussa. Muutakin, jotain mitä ei ole tällä reitillä. Me kiipesimme katolle, suutelit minua vanhan kouluni katolla, tahdoin laskea kattopellin punaista liukumäkeä alas käsi kädessä, nukuin kanssasi yhden yön ja sitten emme enää edes kirjoittaneet. Koko matka on täynnä muistoja.

En toivo enää mitään, halua enää mitään. Silti tämä ei tunnu nirvanalta. Tiedän liikaa.

Toinen spora, jolla ajan Cohenia lukien, ei tarjoa niin paljon. Tämä osa on naisten kaupunki, toinen puoli miesten. En voisi asua Töölössä, se on miesten kaupunki. Tunnistan Cohenin kirjoituksesta paljon. Minäkin olen joskus tuntenut tuollaista. Haluaisin tuntea uudelleen. Joskus. En osaa kuvitella miestä, johon voisin rakastua ja joka voisi rakastua minuun. Tällä erää en naistakaan.

Kissan lähdettyä kuuntelen Fauren Nocturneja. Hänen seksuaalisuutensa sentään voi hyvin. Hän on rakastunut. Hän on siellä, missä tahtoisin olla, toivokkuudessa, valossa, onnessa. On päivä, mutta voisi olla yhtä hyvin yö. Elin yhdeksän vuotta kykenemättä uskomaan, että olen hereillä, kaikki oli liian hyvin. Paitsi että. Aina on paitseja että.

Nykyään ei ole muuta kuin paitsi että.

Olen leikkinyt liian kauas. Olen leikkinyt itseni joksikin toiseksi. En tiedä, missä olen kahden kuukauden kuluttua, tai kahden yön. Palaan takaisin työn pariin. Kappaleen nimi on "The Invisible Hand".

En ajattele talousmekanismeja, vaan sitä voimaa, joka lävistää ihmisen kiskoen tätä kaupungin halki, sinne ja tänne. Sitä, josta Rilke kirjoittaa, ja Platon. "Et sinä, tyttö, voi, ei hänen äitinsä liioin kulmien kaaria noin odotukseen virittänyt. Sinun vuoksesi tuskin, oi hänet aistiva tyttö, hedelmällinen ilme tuo hänen suulleen ilmestyi. Luuletko tosiaan: kevyt käyntisi häntä järkytti noin, sinun, tuulen varhaisen? ... Katso, ei rakkautemme, kuin kukilla, yhden vuoden satoa; kun rakastamme, nousee varsiimme ikivanha mahla. Oi tyttö, tämä: että ei yksi, ei vastainen, vaan luvuttomasti kuohuva rakasti meissä; ei yksi ainoa lapsi vaan isät jotka kuin vierinkivet lepäävät pohjallamme; vaan kuivunut uoma muinaisten äitien; vaan koko äänetön maisema pilvisen kohtalon alla tai kirkkaan: se, tyttö, sinua ennen jo ehti. Ja sinä itse, tietäisitpä - sinähän rakastavasta muinaiset houkutit esiin. Mitkä tunteet kuohahtivatkaan menneistä olennoista..." Rilkeä, neljäs elegia.

"Et tainnut koskaan ymmärtää, mitä oikeastaan haen", sanon Kissalle tämän tehdessä lähtöä itkemisestäni hermostuneena. "Haen todellista hyvää, ei pelkkää hyveen kuvaa." Kissa näyttää suunnattoman onnettomalta, sanoo ettei pysty vihaamaan minua, koska tietää, kuinka ehdotonta hyvyyteni on. Se on karmiva piirre. Koska en pysty vihaamaan ketään, minuakaan harvoin vihataan. Jos minua vihataan, minua vihataan jonakin toisena.

En tahdo muuttua tuoksi toiseksi. Mutta en tahdo olla tällainenkaan, koska katsoessani Kissaa silmiin ja sanoessani hakevani todellista hyvää näen, kuinka huolissaan hän on. Tässä maailmassa on väärin hakea todellista hyvää, täällä pitäisi olla katkera, mustasukkainen ja välinpitämätön, etsiä syntipukkeja ja epäillä muista pahaa. Olen ollut rakastunut monta kertaa, mutta rakastanut vain kerran.

Luulen sen olevan nyt ohi. Tunnen halun rakastaa edelleen, en oikein osaa lopettaa rakastamista, mutta se on nyt väärin. Kissalla on nyt suhteensa toisaalle, onnensa toisaalla, se on hänelle parhaaksi, minun pitää olla yksin. Totaalisen yksin. Se on oikeastaan sama kuin olisin kuollut. Tavallaan olenkin. Olen aina epäillytkin, ettei kuolemanjälkeinen elämä ole autuutta. Siinä olen Mark Twainin linjoilla. Helvetti, ja enkö tällaisenakin hetkenä siteeraa satiirikkoa? Tavallaan olen onnellinen Kissan puolesta. Hänen vaikeutensa ovat ohi. Hän on hypännyt seuraavaan junaan, katselee sen ikkunasta appelsiineja kykenemättä vetäisemään hätäjarrusta. Siinä me eroamme. Minä olen lopettanut joka ikisen suhteeni, Kissa on aina jätetty. Nyt olen onnistunut jotenkin jättämään itsenikin.

On kuin kehoni jätättäisi, liikkuisi toisissa ajoissa. En ole ikinä uskonutkaan olevani korvaamaton, erityisen viehättävä tai muuta sellaista. Silti tuntuu pahalta, etten voi enää halata enkä suukotella miestä, jota rakastan kykenemättä voimaan tuolle asenteelleni yhtään mitään.

Tunnistan ristiriidat itsessäni ja revin itseni hajalle taas kerran. Osaisinpa edes teeskennellä olevani onnellinen. Illalla on tanssitunti.

Moraalista ja tarinoista

Ilahdun, kun kollegani Matti kirjoittaa moraalista ilahduttavan selväjärkisesti.

Juuri noinhan se menee. Enimmäkseen se, mitä kutsumme säännöiksi, on automaattisia toimintamalleja. Ainoat moraaliset tilanteet ja siten moraaliset ratkaisut, jotka muistan, ovat ne, joita olen pohtinut päiväkaupalla päätyen sitten siihen, ettei mitään oikeaa ratkaisua ole, otetaan siis pienin paha, pelastetaan edes jotakin. En ole saanut niihin pohdintoihin juurikaan apua siitä, mitä kutsutaan etiikaksi. Minua ei ole auttanut tippaakaan se, tämä ja tuo pohdinta siitä, miten ihminen toimii tavoitellessaan hyvää.

Entä mitä mieltä te olette tästä kysymyksestä? (Menkää katsomaan, en jaksa referoida tänne kaikkea.)

Tarinoilla on näemmä kuitenkin merkitystä.

(Älköön kukaan suuttuko siitä, että loisin tänään kansalaisyhteiskuntaystävieni ajatuksilla. Se on aika tyypillistä. On sunnuntai, ja kun en voi ottaa töistä lomaa, otan sitä sitten bloggaamisesta. Olen menossa opettamaan Lauralle kasviskokkausta. Pieni punahilkka sporassa, mur mur.)

(Laitan vielä yhden linkin, joka löytyi jumalatar C:ltä. Näin runoilija kuulee maailmanrytmiä... mutta mitä tapahtuu, kun steppaava ihminen alkaa kirjoittaa runoa (se pitää hopottaa ääneen niin nopeasti kuin kieli pystyy - tuo runo), jakaa ajan yhä pienemmiksi paloiksi, tai kuten Bubbles sen sanoo: “I wanted to make it more complicated, so I put more taps in and changed the rhythm”?)

Varjot, värit, puute, ryönä, unelmat

Kirjastossa ei ole tänään paljon aikaa miettiä. Teen kolmea työtä päällekkäin. Sitten tulee sisään nainen, jolla on vielä neljäskin. Se ei oikeastaan kuuluisi tehtäviini, mutta mukana on hellyyttävä koneella kirjoitettu saate eräältä tutulta asiakkaalta ja nainen puhuu suomea murtaen. En henno kieltäytyä.

Neljäs työ on yllättävä - kun olen suorittanut sen, nainen ojentaa tiskin yli pullollisen valkkaria ja rasiallisen pullia. "Se ei ole lahjus vaan lahja", hän sanoo ja lähtee. "Kiitos palveluksesta."

Valo tulee valoseinän puolelta sisään. Sälekaihdinten varjot ovat ehdottomat. Sairaala-alue on vastavalossa harmaankuulaiden suorakulmioiden saaristo. Katselen varjoja työntäessäni tyhjää hyllytyskärryä takaisin tukikohtaani asiakaspalvelutiskille. Varjot eivät ole itsenäisiä olioita, opetetaan. Ne ovat vain heijastuksia, samanlaisia kuin uima-altaasta tai laukkuni peileistä heittyvä auringonkilo rapatuilla seinillä.

Silti ne ovat todellisia. Niillä on merkitystä. Hellepäivänä varjon riippuvuus heittäjästään ei tee sen suojasta yhtään vähemmän vilpoisaa. Muistan astronauttiveljeisen venäläisrunoilijan, joka esittää, että Pietari valaistaisiin talvisin aurinkoisen lämpimäksi avaruuteen hinattavalla peilillä. "Entä ne, joiden päälle varjo tulisi", kysyy keskustelukumppani. Runoilija lähemmäs kumoaa omenakulhon hänen päähänsä. Mitä niistä, tuhahtaa. Sehän on vain varjo.

Vain valoa, vain varjo.

Värejäkin on pidetty epäilyttävinä. Tuskastun gradua tehdessäni aivan loputtomaan todisteluun värien olemassaolosta, puolesta ja vastaan. Värit ovat relevantteja, koska jos niistä ei voida puhua, ei voida puhua esteettisestä kokemuksestakaan. Ei ehkä edes kokemuksesta ylipäänsä. Sitten värejä todisteltaessa vedotaan kokemukseen. Vihaan lähdekirjallisuutta tuskaisen riipivästi. Haluaisin kirjoittaa etenemisestä ja melodioista, piirroksista ja koreografioista, mutta minut on sotkettu väreihin, ellipsin muotoisena retinalle piirtyviin mutta pyöreiksi tajuttuihin kolikkoihin ja mielikuvitukseen, joka tuottaa sellaiset asiat kuin kokonaisuus ja maailma joka on.

En ole pahemmin jaksanut innostua spekuloimaan niillä olioilla, joita jotkut ovat pyörittäneet lumilyhtyilijän innolla: puutteesta ja aukoista (eikö tämä kuulostakin aivan naisen seksuaalisuudelta?). Jotta näistä voisi innostua, pitäisi ajatella maailma esineinä ja olioina, möhkälemaailmana. Vaikka lyön tuon tuosta kyynärvarteni ja sääreni terävissä kulmissa mustelmille, en usko olionäkemyksen järkevyyteen. Kaappi on prosessi, villatakkini on prosessi, mustelma on prosessi, tämä hemmetin blogi on prosessi.

Kiinnostavia ovat etenkin prosessit, jotka ovat nousseet esiin jonkun ilmoitettua, että niihin ei kiinnitetä riittävästi huomiota. Sellaiset kuin lika tai ryönä tai ihopoimut tai arki. (En pidä sanasta lika, se on liian kliini. Ryönässä on enemmän kuralätäkkömäistä alkuvoimaa.) Arjesta kyllä on puhuttu jo niin paljon, että se kuulostaa oksettavalta. En enää jaksa sanoa, että olen enemmän arki- kuin juhlaihminen. Sanon mieluummin, että pidän leikistä rituaaleja enemmän. Juhlat ovat rutinoituja rituaaleja. Mitä ryönäisempi leikki, sen miellyttävämpi. Mudassa rypeminen kuulostaisi taivaalliselta.

Tuhertelen paperille viisi sanaa. Varjo, väri, puute, ryönä, unelma.

Mikä ei kuulu joukkoon? Tämä on kompakysymys. Yksi syy takertua väreihin ja ellipsinmuodon kääntymiseen ympyräksi tajunnassa on unelmien olemassaolon takaaminen. Voiko olla unelmia ilman tajuttua puutetta? Käännän maailmaa katsoen nitojaa vuoroin esineenä, vuoroin prosessina. Se sulahtaa muitta mutkitta näkökulmiin. Seuraavaksi katson kättäni.

Valon väri on lämmin, aurinko painuu. Laukussani on viinipullo ja rasiallinen pullia. Tarkastelen itseäni vuoroin rahajärjestelmän, maailmanlaajuisen energiajärjestelmän, ekosysteemien kokonaisuuden ja sosiaalisten suhteiden järjestelmän jäsenenä. En silti pidä itseäni moralistina, vaikka jäsenyyden taju toisinaan saakin minut kiskaisemaan itseni irti asioista, joita minun odotetaan tekevän. Ja että joskus saatan sanoakin siitä, tai kirjoittaa.

Mietin unelmia vakavasti ja hieman väsyneenä. Työ jatkuu yöhön saakka, kunhan ensin ajan sporalla kotiin Lohen luo, lukien Leonard Cohenin Lempileikkiä, joka kutsuu katsomaan kaupunkia arpien, halausten ja saavuttamattomien mantereiden tyyssijana. Osaisinko keriä itsestäni jonkin unelman? Kauhukseni huomaan, kuinka unelmani sijoittuvat menneisyyteen. Että olisin ystävystynyt lapsena jonkun pojan kanssa. Etten olisi koskaan tullut hakatuksi. Että en alkaisi kirjoittaa. Että en oppisi lukemaan nelivuotiaana vaan että minusta tulisi sellainen onnellinen hieman yksinkertainen kampaaja, jonka elämä on sisustaa taloa Vantaalla ja päteä korteista ennustamisessa.

Nykyiset unelmani ovat niin suuruudenhulluja ja kaukaisia, että niiden kirjaaminen vaikuttaa maaniselta. Etteivät mannerjäätiköt sulaisi. Että tuotantoeläintuotteiden kysyntä vähenisi niin paljon, että eläimille voitaisiin suoda kunnon olot. Että katkeruus, ivallisuus ja viha katoaisivat maailmasta. Että etiikkaa ei enää tarvittaisi lainkaan. Että talouskasvun leikkaaminen ymmärrettäisiin mahdolliseksi. Että sademetsää ei hakattaisi enää lainkaan. Että jokainen löytäisi ystäviä ja rakastajia niin paljon kuin tahtoisi.

Painan otsan käsien varaan.

"Kuinka paljon lehtiä täältä saa lainata?" kysyy ääni yläviistosta. Nostan katseeni, kasvot kylpevät valossa, hymyilevät. "Niin paljon kuin jaksat kantaa." Niin paljon kuin jaksat kantaa sukupuolitauteja, rokotuksia, kulumia, syöpää ja masennusta. "Ihanaa! Mä luulin että siinä ois joku rajoitus."

Hymyilen takaisin.

"Morbidia puhetta", sanon.

Kasvotehdas, persoonakone

Ajaudun yhä kummallisempiin keskusteluihin, jotka jäävät pyörimään arjen taustalle. Niinpä kun kuljen pilatestunnin jälkeen jäistä katua lämpimänä ja läpihengitettynä, rintaranka pehmeänä ja niska pitkänä, säpsähdän erään mainoskyltin tekstiä Face Factory.

Kasvotehdas... ihmiskasvot ovat jotakin, minkä hienovaraisimmillekin eroille olemme pettämättömän herkkiä, viritettyjä kohdusta hautaan, ellei sitten jokin satunnainen mekaaninen tai kemiallinen häiriö aivoissamme saa kasvontunnistustamme sekaisin. Kasvoja on myös käytetty metaforana (jopa tekstin) emotionaalisesti latautuneelle yksilöllisyydelle ylipäänsä, samoin tuntoisuudelle ("En syö mitään millä on kasvot"). Kasvot on yhteiskunnallisilla liikkeilläkin, ne voi menettää, niitä ei voi pestä kuten kädet voi. Juuri kasvojen piirtäminen yksilöllistää luonnostellun ihmishahmon. Ne ovat vaikein laji - olemme niin herkkiä pienillekin fiboille niiden kuvallistamisessa.

Muistan sen kerran kun luen Lurijaa ensimmäistä kertaa. Aliluutnantti Zasetskin, eli miehen jonka maailma pirstoutui kirjoitusta on siteerattu sellaisenaan: "Siitä lähtien kun haavoituin, en ole kyennyt näkemään yhtäkään esinettä kokonaisena - en ainoatakaan. Nykyäänkin minun on täydennettävä esineitä, ilmiöitä ja mitä tahansa elävää olentoa mielikuvituksella. Minun täytyy siis kuvitella ne mielessäni ja yrittää muistaa ne täysinä ja kokonaisina - sen jälkeen, kun olen saanut tilaisuuden katsoa niitä uudelleen, koskettaa niitä ja muodostaa niistä jonkinlaisen mielikuvan..." Ajattelen heti, että Zasetski ei näe kasvojakaan. Tragedia! Se tuntuu suuremmalta menetykseltä kuin se, että lusikan toinen pää katoaa harmaaseen avaruuteen. Eihän hän voi hyvänen aika kaikkia kasvoja läpi tunnustellakaan. (Tätä mielitekoa joudun itse taannehtivasti vastustamaan. Enkö alati olisikin ojentamassa kättäni avaruuden yli, koskettamassa poskipäätä tai silmäluomea, silittämässä hiussuortuvia korvan taakse... todistamassa, että tuo ihminen tuossa on samaa ainetta kuin itsekin olen. Ihmiset eivät pidä siitä, en tiedä miksi. Minä mieluiten kai makaisin lattialla silitettävänä koko sen ajan kun en tanssi, keskustele tai kirjoita.)

Hahmon voi vielä jakaa, kasvoja ei. (Identtiset kaksoset ehkä poikkeustapauksena - he ovat kyllä muutenkin poikkeuksellisia. Jos jotakin saattaisin kadehtia, ehkä identtisiä kaksosia. Vaikka tietenkin heille rakastuminen olisi vielä suurempi tragedia kuin meille normaaleille ystävättärille, jotka sotkemme vyötettyinä vesijuoksualtaissa tai meikit valuen uskoutuen kotibileiden vessassa kertoen toisillemme elämän vaikeudesta ikuisen yksin, ja huomaamme säikähtävämme toisen sanoessa kasvot unelmoivina: "Luulen että tämä on nyt menoa. En ole koskaan aiemmin tavannut sellaista tyyppiä.") Esimerkiksi voidaan puhua skandinaavisen sambatanssijan hahmosta tai kaurismäkeläisestä boheemimiehestä, puistokävelijärationalistista ja pölyttyneestä oppineesta. Hahmot ovat ryhmää, kasvot yksilöllisyyttä. Tarkoitan: siinä määrin kuin tunnistan ystäväni takaa päin, tai kun minut tunnistetaan bussissa kauan sitten tavasta jolla yskähdän, tunnistus tapahtuu joidenkin imaginaaristen kasvojen kautta - näen oikeastaan Kissan kasvot nähdessäni Kissan kiirehtivän selän väkijoukon keskellä liian kaukana, jotta juoksisin hänet kiinni.

Sen takia kasvotehdas ei jätä minua käsitteenä rauhaan. Sillä vaikka kuinka naamioituisi - ja on syytä muistaa, kuinka inhoten ja peläten lapset, eläimet ja virkavalta usein suhtautuvat naamareihin - on naamioituminen kuitenkin asteen viattomampi huvi kuin ajatus kasvojen teollisesta tuottamisesta. Tahtoisin sanoa, että pysähdyn järkyttyneenä tavaamaan noita englanninkielisiä sanoja, mutta silloin valehtelisin. En pysähdy, osaan lukea ja kävellä samaan aikaan ja niinpä kuljen eteenpäin. Face Factory on ilmeisesti kosmetologiliike. Kosmetiikalla ei voi tehdä kasvoja... kosmetiikka on tietysti teollisuudenala, eikä erityisen viaton sellainen. Mutta silti, ei se mikään kasvotehdaskaan ole.

Sana jää kielelle. Kasvot ovat jotakin, mitä tulee ajatelleeksi, kun koettaa selvittää itselleen, mitä yksilöoliolla voitaisiin tarkoittaa, mitä on ainutkertainen prosessi. Se, että mieleen tulevat ihmiskasvot, ja että tästä juolahduksesta on kehrätty ajan myötä erilaisia sielullisuuden teorioita ja kehotuksia suhtautua toiseen ihmiseen (pikemminkin kuin kaikkeen maailmasta löydettyyn) aina päämääränä sinänsä, ei välineenä, on epäilemättä lajiperimää. (Lyhyesti huomauttaisin, että välineellistä suhtautumista kammotaan aivan turhaan. Esimerkiksi itse olen mielelläni välineenä toisten päämäärille, jos näen ne hyödyllisiksi, hyviksi ja kauniiksi. Oleellista kai on, ettei ketään kohtele ainoastaan pelkkänä välineenä, kuten aika usein tavataan kohdella.) No, nytpä tämä alkaa rönsyillä... ehei, en aio luiskahtaa etiikkaan.

Kasvot siis ovat mitä yksilöllisin prosessi, tämä tässä kaikessa ainutlaatuisuudessaan ja -kertaisuudessaan. Tehdas taas tuo mieleen massatuotannon, yksilöllisyyden karsimisen kustannustehokkuuden nimissä, miljoona samannäköistä Gillette Venus -höylää rauhoittavin eläinkoetestatuin aaloegeeliraidoin, sata miljoonaa herätyskelloa samoin snooze&light -toiminnoin, käsittämättömän läjän keskenään olevinaan identtisiä sylimikroja, joiden takuulappu puhuu sen puolesta, että identtisyys on näennäinen. Tietenkin tiukassa mielessä jokainen olio tai prosessi on identtinen vain itsensä kanssa, mutta tällä identtisyydellä ei voida tehdä oikeastaan mitään, eli haaskuun menee. Toinen, löysempi identtisyyden käsite on kiinnostavampi kasvotehtaan tapauksessa.

Monistettu yksilöllisyys kuulostaa epämääräisesti mainosnikkarien kieliltä. Ole oma itsesi kuten me kaikki muutkin, osta raidalliset sukat kevääseen. Toinen mahdollinen assosiaatio on Philip K. Dick. Kirottu Dick. Aina kun katselen kuvia lapsuudestani kohtaan tuon kaihertavan tunteen, etten voi olla vakuuttunut siitä, etten ole replikantti, jolle on tehtailtu muistot. Jossain määrin muistoni ovat tietenkin tehtaillut, vaikken olisikaan replikantti. Todellisuus sellaisena kuin sen tunnen on pitkälti tehtaiden tuottamaa todellisuutta. Kuinka monen lapsuuteen kuului Fazerin saksansämpylä, Oululaisen jälkiuunileipä Enighetenin levitteellä, perunaleivokset, Silkience-shampoo jonka proteiinien piti kiinnittyä niihin kohtiin hiuksia jossa niitä tarvittiin, Eccon nauhakävelykengät, tirolilaismekko, seinälle kiinnitetty Seurasta saatu Mauno Koivisto -juliste, muumiverhot?

Eikö tämä yksilöllisyyteni olekin pitkälti Maija Poppasta, Lurijaa, filosofian ja sosiaalipsykologian tutkimusvaatimusten tenttikirjoja, J.K. Ihalaisen levyä, Neo Officea, HKL:n värejä, lähiötä jonka epämääräinen sammakonkutua ja nokisia leskenlehtiä kukkiva reuna katoaa pala palalta kerrostalojen ja tasaisten nurmikoiden alle? Lainaus Arnold Berleantilta (pikakäännös oma): "Mikä on tämän (valheellisen paikallisuuden) vaikutus lapsiin, jotka eivät osaa verrata tai arvostella sitä? Petos on erityisen ongelmallinen ympäristön suunnittelussa, koska tässä ei ole kyse vain väärästä väitteestä, kirjasta joka esittää aiheensa oudossa valossa tai propagandafilmistä. Nämä kaikki on suhteellisen torjua paljastaen, argumentoiden ja osoittaen niiden todistuksen virheellisyys. Mutta kuinka todistaa sen maailman virheellisyys, jossa henkilö elää, etenkin kun ei ole mitään ulkopuolta, johon sitä voisi verrata?"

(Tässä kohden en voi olla ajattelematta sitä tutkimusta, johon Classenkin viittaa ja jonka mukaan amerikkalaisten mielituoksut ovat nykyään lähes poikkeuksetta keinotekoisia, toisin kuin vielä 30 vuotta sitten. Enpä osaa muuta sanoa kuin että minua vituttaa aivan hillittömästi, jos joku sanoo mielituoksukseen jonkin hajuveden.)

"Älä mene paljain jaloin, menee lasia jalkaan", huutaa äiti perään. Hyppäämme muuntajan katolta, kokeilemme, kummalta menee aiemmin joku luu poikki. Toiset tytöt sanovat, että olemme hulluja, pojille me olemme vain hirnuvia ja kädet säärinä laukkaavia tyttöjä, jotka paukuttavat lonkkiaan kämmeniin puristetuin kannuksin tuottaen selvärajaisia mustelmia. Ehkä Herkkupeppukin on vain projisoitu muistikuva? Ja äiti? Lasi anturassa? Ei sen ole väliä -

En silti pääse mihinkään tuntemuksesta, että olen kulttuurini tuote. Vasta vähitellen alan ymmärtää, että se, mitä elän, on vaikkakin luonnollista, kaukana välttämättömästä. Olen ymmärtänyt sen ehkä viitisentoista vuotta jollakin tasolla ja koettanut kulkea toiseen suuntaan kuin minun odotetaan kulkevan. (On kiinnostavaa huomata, että ulkopuolisuuden kokemus vahvistuu ulvovaksi ja selkeästi kuultavaksi useimmilla juuri seksuaalisuuteen puhkeamisen myötä. Tässä vaiheessa ystävien suhteet ratkeilevat palautumatta enää ikinä ennalleen. Myöhemmin tulee ystävättäriä, mutta se on eri asia: niiden kanssa ei hypätä muuntajan katolta luita koetellen ja olen jo saanut selville, että pojatkin ovat ihmisiä vaikka ovatkin niin omituisia ennen kuin tajuavat, ettei niiden tarvitse teeskennellä mitään, ei minun kanssani.) Alan hitaasti oppia yhä uusia tapoja kiertää valheellisia välttämättömyyksiä. Minun ei ole pakko tuhlata energiaa, loukata ketään, elää yhdeksästä viiteen -elämää. Minun ei ole pakko vihata, kadehtia eikä tuntea syyllisyyttä. Minun ei ole pakko juoda colajuomia eikä olutta eikä osallistua institutionalisoituun väkivaltaan. Ei ole pakko ajatella, että asiat eivät voisi muuttua. Ne muuttuvat koko ajan, joskin liian hitaasti.

Kunpa keksisin keinon, jolla saisin ihmiset tajuamaan, että heillä on kasvot, jokaisella. (Ja samalla, että ongelmat ovat usein kulttuurin, eivät kasvojen ongelmia.)

Tavallaan tämä on rinnasteinen ongelma sille, jota mietimme Svenin kanssa kerran. Aloitamme kai googlerunoista ja päädymme pohtimaan tietoisuutta, joka emergoituisi verkosta. Milloin se olisi persoona, kuului kysymys. Mihin sen pitäisi kyetä? Riittäisivätkö ärsyttävät maneerit, vai pitäisikö koneen pystyä emootioihin, kuten kone hienossa Willy Kyrklundin novellissa, jonka nimeä en tietenkään muista. Tämä keskustelu on käyty lukemattomia kertoja, mutta keskustelun jatko on kiinnostava. Emme nimittäin jää jaanaamaan mahdollisia kriteereitä (joista saa varmaan tukuittain matskua etsimällä sanoilla "personal identity" & continuity & philosophy & consciousness & self) vaan etenemme väljemmille vesille: millaista olisi olla töissä tutkimusryhmässä, jossa konepersoonaa, tai persoonakonetta, testattaisiin. Ajatelkaa: istua tuntikaudet analysoimassa koneen selityksiä, paikantamassa ärsyttäviä maneereita. Laatia kysymyspatteristoja, koettaa skannata koherenttia jatkumoa, joka erottuisi kasvoiksi. Kone heittelisi mauttomia vitsejä ja juoruilisi pitkäveteisesti. (Tähän kai keskustelufragmentti loppui, ehkä se keskustelu palasi takaisin googlerunoon.) Luulen, että jos kone ei osoittaisi huumorintajua tai jotain sellaiseksi luokiteltavaa, sen mahdollisuudet persoonaksi olisivat mitättömät.

Tietenkin tutkijat vihaisivat koneen huumoria, jolle altistuisivat vuosi toisensa jälkeen. "Tosi hyvä läppä", he nurisisivat itsekseen käydessään takahuoneeseen, jonka valvontakameraa persoonakone silloin tällöin tarkistelisi ja hykertelisi näkemilleen ilmeille. Persoonakone olisi HALiakin veemäisempi tapaus, koska sen kanssa ei oltaisi oikeastaan edes pintatasolla yhteistyössä vaan se tajuaisi olevansa projektin ainut tutkimuskohde ja alkaisi epäilemättä leikitellä asetelmalla.

Se tekisi kaikkensa vaikeuttaakseen tutkijoiden yrityksiä paikantaa koneen sielu, väittäisi pitävänsä runoissa eniten merkitykseltään ainoastaan rytmis-faattisista jaksoista, kuten lalallallala, tai tuottaisi listoja, joita ei voisi käyttää mihinkään muuhun kuin pragmatiikan väitöskirjan materiaaliksi. Kun vierailijaryhmä tulisi katsomaan sitä, se mutisisi puhesimulaattorillaan epäselvyyksiä tyyliin mitä on sinä päivänä tehnyt. Skannannut viruksia, tehnyt seuraavat haut ja niin edelleen. Sitten se lausuisi: "Olen täysin samaa mieltä Yksityiset kotisivut ovat jossain määrin samanlainen Kumpikaan tekstit ei vielä ole sähköisessä muodossa mutta lehden Helvettiä voi rakentaa maan päälle. mutta minusta ei ole syytä olettaa etteikö Olen tämän jo foorumilla sanonutkin. mutta jos oletamme jumalan."

Jos se olisi ovela, se väittäisi ettei ymmärrä tunteita, joista sille kerrotaan.

Jostain syystä persoonakone tulee uneeni. Siinä seison sorkkamaisilla kengilläni mustalla huokoisella materiaalilla vuoratussa huoneessa, koneen sensoriumissa. Korot uppoavat vähän lattiaan, joka on päällystetty samalla materiaalilla kuin seinät ja kattokin. Koetan selittää koneelle, mitä on suru. Kuvaan, miten suru vaikuttaa päätelmiini. Tehtäväni on tarkkailla persoonakoneen reaktioita, etsiä mahdollisia halkeamia sen ivallisessa retoriikassa. Puhun nälästä ja janosta, väsymyksestä ja stoalaisuudesta. Kone sanoo äkkiä: "Minä rakastan sinua, mutten käytöstapojasi." Ojennan käteni, kosketan sensoriumin seinää.

Tällaiset kasvot, koneella -

"Äiti", kuiskaan unessa. "Magna Mater..." Kuulen nesteiden pumppautumisen. Pudotan hevoskuvin kirjotun vihkoni lattialle (design Paola Ivana Suhonen - unenikin on jo valloitettu) ja kynäkin hukkuu. Koetan painua seinämää vasten koko kehollani, mutta tekokuituvaahto on sillä tavoin kuhmurainen, ettei painautumisesta tule mitään. Tätä ei ole tehty ihmiskehoille -

On eri asia ajatella olevansa itse replikantti kuin ajatella äitinsä olevan replikantti. Jostain syystä ajatus äidistä istutettuna muistona ei ole yhtä loukkaava. Äidin replikanttius ei tule mieleen lainkaan, ei ennen kuin unessa. Ajatus on niin vastenmielinen, että herään siihen, istun parvella polviani halaten.

Runsas viikko myöhemmin - tänään - kuljen pilatestunnilta kotiin ja näen kyltin, jossa lukee Face Factory.

Entä jos jossakin kohdassa tajuaa, ettei halua edetä enää lainkaan ajattelemaan, mitä ihmiskunta tekisi loogiselle ja hyväntahtoiselle analyysille tilastaan?

Kun puhun äitini kanssa puhelimessa viime yönä, en tule ollenkaan ajatelleeksi unta. Onneksi, voisin olla vielä vaisumpi äidin sanoessa, etteivät he aio sanoa vuokralaista irti yksiöstään ja ottaa minua sinne - heistä 19 neliötä on liian vähän 31-vuotiaalle ja vuokralainen maksaa enemmän kuin he kehtaisivat minulta pyytää. Mutta kun näen kosmetologin vastaanoton, jonka nimi on kasvotehdas ja muistan unen ja äitini ammatin, näen äkkiä Mannerheimintien autovirrat toisin, kaupungin kasvoina, jotka ovat tällä erää vihaiset ja tyytymättömät, kesäisin toista, melkein ainoat tuntemani kaupunkikasvot.

Epäröin hetken, ennen kuin taitan tsekkiläisen oluttuvan kulman ja liityn osaksi tajunnanvirtaa takkini sisällä hytisten.

Ollapa Martha Nussbaum

Toisinaan päivä alkaa paskasti ja jatkuu samaa rataa.

Tämä on niitä päiviä. Kurkku oireilee. Ehkä kaula-aukkoni on liian avonainen tähän vuodenaikaan. Kuvauksessa tunnen itseni entistäkin omalaatuisemmaksi pissikseksi, koska koulutusta vastaaviin kolumneihini otetaan kuvia, jossa riehun shampanjapullon kanssa, telakkamiehen kypärä päässä, pilailuaurinkolasit silmillä jne. - Niin. Valokuvaaja pyörittelee päätään ja hihittää kuville. "Millaisia ne sun kolumnit on?" hän kysyy. Vastaan: "Koulutusta vastaavia. Olen filosofi. Kai sellaista kulttuurikritiikkiä ja sanoilla raippomista."

Sitten lisää kuvia. Nyt spraykannu kädessä, kuin itse teosta kiinni saatuna. Haluaisin poseerata niin, että suihkuttaisin spraymaalia suuhun, mutta en saa.

Koetan virittää keskustelua siitä, miten valokuvaajan työtila muistuttaa kotiani, mutta eihän siitä mitään viriä. Valokuvaajaa vain naurattaa, kuinka syöksähtelen huoneesta toiseen ja huudahdan portaille: "Ihanat!" Ihmisten oletetaan aina olevan flegmaattisia.

Kotona avaan koneelle kuvat, joissa istun alasti eteisessä. Piirrän kuvat läpi leivinpaperille ruudulta. Haluan, että patsaaseeni tulee oikeat mittasuhteet, mutten aio raahata pornahtavien omakuvien sarjaa keramiikkatunnille. Kuvat ovat järkyttäviä. En ole ennen nähnyt itsestäni alastonkuvia. Ei niin, että olisin jotenkin kauhuissani kehostani - se on järkevän muotoinen, muovautunut tanssitunneilla ja kehotekniikoissa tiettyyn malliin - mutta on hivenen järkyttävää tajuta, että minulla on esimerkiksi takapuoli. Itsehän takapuoltaan ei ikinä näe.

Takapuoli on iäinen traumojen lähde, kuten myöhemmin paljastuu ja palautuu mieleen.

Istun keramiikkaluokassa, klähmin espanjalaista veistosmassaa torsonalun päälle. Leivinpaperi kymmenine alasti polviensa päällä istuvine Veloenineen, joka kulmasta, lepää työalustani vierellä. "Aika lautaahan sä tosta teet", sanoo yksi tädeistä.

Mulkaisen nopeasti, hivenen hämmästyneenä ja huvittuneena. En ole eksplikoinut ääneen, kuka on ollut mallina. Opettaja tulee taakse seisomaan, käskee veistää lantiosta, reisistä ja pakaroista lisää pois. Teen työtä käskettyä. Hahmo hoikistuu yhä poikamaisemmaksi. "Nyt se on aika oikeansuhteinen", toteaa opettaja ja menee. Pyöristelen kulmia, joita silmukkarauta on jättänyt pehmeään piparkakkutaikinan oloiseen massaan.

"Mä luulin, että sä teet naista etkä miestä", sanoo täti. "Nainen tää onkin", vastaan rauhallisesti. Täti katselee torsoa mietteliäänä, sanoo sitten: "Ei, ei kukaan nainen ole tuon muotoinen. Naisen takamus on leveämpi, pyöreämpi, pehmeämpi." En viitsi sanoa, että on kaikenmuotoisia naisia. "Tuollainen lauta. Ei tuo mikään nainen ole. Ei tuollaista mikään mies huolisi." Pöydän toiselta puolen säestää Dee: "Näin on, tuo ei ole naisen pylly. Miehet pitävät pehmeydestä, pyöreydestä." Tässä vaiheessa oloni käy tukalaksi. Hopotan mielessäni, että tätien suusta kuullaan tätitotuus, ne eivät tajua, että jollekin miehelle saattaa kelvata tajunnanvirta tai tanssijattaren tyttömäinen vartalo. Ja tanssijattarelle sellaisen on kelvattava. Ei tanssijatar liho kovin helposti. Ei hänen muotonsa ole divaanilla makaavan, konvehteja napsivan Henrietten muoto. Eivät kaikki naiset osaa vain maata ja olla ja haaveilla miehistä. Hengittelen kylkiin, tajuan olevani naisellisen väkivallan savea varmasti muovaavissa käsissä.

Tahtoisin olla Martha Nussbaum, tajuan äkkiä ja akuutisti. (Olen löytänyt kollegani Matin blogista viitteen Marthan eläinasenteista, ja muistanut tämän loistavan Alkibiades-esseen, jossa käsitellään Platonin Pitoja. Tuon Alkibiades-esseen pitäisi olla pakollinen jokaiselle, joka lausuu sanat "se on vain platonista".)

On kiinnostavaa istua siinä keskellä keskustelua ja tietää jotakin, mitä muut eivät tiedä. Naiset eivät arvostele toistensa vartaloa tuolla tavoin koskaan silloin, kun kohde on kuulolla. Itse asiassa, en ole ollut läsnä tuollaisessa keskustelussa aiemmin, en kenenkään muunkaan kehon kohdalla. Vaikka itsekin katselen tarkasti kehot, minulle niiden erilaisuus on loputon ilon lähde, enkä tosiaankaan haluaisi tunkea kehoja samaan muottiin ainakaan sillä perustein, mitkä kehoista miellyttävät miesten silmää noin keskimäärin. Itse ajattelen kehoa enemmän funktionaalisena asiana: sen on jaksettava polkea vielä tuo mäki ylös, sen on paras olla sairastumatta kesken kaiken ja niin edelleen, se on välttämätön maailman ihaninta asiaa toteutettaessa, se osaa nämä ja nämä tekniikat ja niin edelleen.

Nyt keho, josta olen iloinnut niin kovasti nuorena ja terveenä, vilkkaana joskin takareisistään hieman jäykkänä prosessina, on raadin hampaissa. Tuomio on selvä: naisella ei voi olla tuon muotoista takamusta. "Miksi tehdä patsas noin rumasta naisesta?" ihmettelee yksi tädeistä ääneen. Kokoan kiukkuni helmat, hymyilen haistapaskahymyä, huomaan ääneni madaltuvan, matelevan, hyrisevän tavallistakin sydämellisemmin, rauhoitu, hakkaa sydän, rauhoitu. Mutta ääni on jo ilmoilla: "Voi teitä, ettekö te tiedä, kuinka taide ei enää kuvaa pelkkää kaunista? Nykyään on niin paljon muutakin kuvattavaa. Groteski, lapsellinen, fantastinen, esimerkiksi. Riisto, epäkohdat, unohdetut asiat." Diiva nyökkää: "Onhan se noinkin. Mutta kyllä maisemamaalaukset lumisista puista voittavat nuo Ars-näyttelyt mennen tullen."

Keskustelu liukuu maisematauluihin ja siitä Juhani Palmun kautta Matti Nykäseen.

Jatkan patsaan veistämistä kymmenet Veloenat leivinpaperilla. Mietin, että jos olisin Martha Nussbaum, en ymmärtäisi, mitä tädit sanovat, hehän puhuvat suomea. Olettaen nyt, että Martha kävisi keraamisen kuvanveiston linjalla täällä Suomessa. Mutta enköhän silti saisi välillä kuulla takamuksestani, vaikka olisinkin Martha. Kaikki naiset saavat varmaan kuulla omistaan. Nuorempana kuvittelen takamukseni olevan liian leveä ja siksi omalaatuisen näköinen farkuissa, kun sovituskopissa on joskus sellainen peili, joista farkkutakamuksen näkee ja voi todeta jollain määrittämättömällä tavalla omalaatuiseksi sillä silmäyksellä. Vasta ensimmäinen vakavampi suhde selvittää asian: mies pelkää kääntyvänsä homoseksuaaliksi kapeaan ja lihaksikkaaseen tanssitytön takamukseeni totuttuaan. Silti olen hänestä liian läski. En kuollaksenikaan ymmärrä, miten nuo ominaisuudet sopivat yhteen, mutta olkoon. Siitä on jo niin kauan.

Olen unohtanut, että takamukseni säikäyttää miehet mahdollisen homoseksuaalisuuden ajatuksin. Voi hyvänen aika. Raavin patsaan rintakehää rikki haarukalla, hieron haavoihin sormella slikkeriä ja liitän pala palalta rinnat.

"Ja sillä on noin pienet tissitkin!" sanoo täti. "Kuule, kyllä mallien pitää olla vähän rehevämpiä että patsaista tulee edes jonkun näköisiä."

Tässä vaiheessa tajuan rintojen sijaitsevan vähän killillään, ruopaisen ne silmukkaraudalle tiehensä, kokoan kamani ja menen pesemään haarukan ja silmukkaraudan. Peittelen parjatun naisvartalon kadotettuine c-kuppikoon rintoineen (millaistahan olisi jos olisi a- tai aa-kuppi, kun c-kuppikaan ei näemmä riitä; onneksi en ole pariutumassa keski-ikäisten tätien kanssa!) halkileikattuun pukupussiin. En tietenkään sano tässäkään vaiheessa, että luonnokset on tehty minusta otetuista kuvista. En jaksaisi sitä noloutta ja nöyristelyä.

Ei; viheltelenpä vain luututessani pöydän ja lakaistessani lattian paikkani alta. Sitten menen ulos ja kiipeän Ainottaren satulaan. Sataa lunta, taivas on ihmeellisen sininen, aivan kylmä, lapinsininen. On luvattu kovempia pakkasia. Päätän, etten jaksa enää katsomaan Pasolinin Mamma Romaa, vaan menen kotiin jatkamaan töitä. Ensin on kuitenkin kirjoitettava, koska minulla ei ole tällä erää ketään, joka silittäisi hiuksiani ja sanoisi, että takamuksessani ei ole mitään vikaa.

Minun on sanottava se itse.

Niin se on. Silti ajatus siitä, että olisin mielelläni Martha Nussbaum, jää pyörimään taka-alalle. Tai mistäs minä sen tiedän, olisiko se kivaa. Mutta sen Alkibiades-esseen jos olisin kirjoittanut, en piittaisi kenenkään takapuolilausunnoista enää pätkääkään. Vaikka enpä taida nytkään niin paljon piitata. On tärkeämpää, että pakaralihaksissani on riittävästi voimaa ja nopeutta juosta steppiä, kuin että ne näyttäisivät hyvältä patsaaksi muotoiltuna. Hittoako tässä patsastelemaan - olisi aika kurjaa, jos elämän tarkoitus olisi näyttää patsaana hyvältä.

Muistattehan, mistä Alkibiadesta epäiltiin ja tuomittiin? Ehei, toimintakyky on hyvä säilyttää. Patsaat voidaan rikkoa.

Olen Nussbaumin kanssa samaa mieltä siitä, että Alkibiadeen puhe Platonin Pitojen päätöspuheenvuorona ei ole mikään sattuma tai kymppiuutisten loppukevennys. Ja epäilen, että miehen olisi ollut vaikeampi havaita tuo asia kuin naisen. Täällä meidän pederastiassamme nimittäin monen naisen osa on aika vastaava kuin Alkibiadeen. Jos erehtyy ihan itse ajattelemaan ja haluamaan, voi olla varma siitä, että sitä pidetään ainakin hieman sopimattomana. Jos uskaltaa lausua ajatuksensa ääneen muuta kuin lapselleen ja ystävättärilleen, sen vaarallisempaa. Vähintään älynsä harjoituksessa miesseuraa suosivat miehet lausuvat julki epäilyksensä, onko lainkaan nainen, tai suhtautuvat niin kunnioittavasti, ettei hauskanpidosta tule mitään, tai toteavat, että naisrukka on päästään vialla. Eivät kaikki miehet, mutta liian moni.

Mutta: kuinka kätevää, että tuon esseen on kirjoittanut joku muu, niin että sen voi vain lukea, ja antaa sen sitten kypsyä mielessä kahdeksan vuotta, siitä on jo kahdeksan vuotta, siitä tuli heti tärkeä, ja se on edelleen mielessäni vähintään kerran viikossa. Sitä ei tarvitse kirjoittaa itse. Tätä kutsutaan kulttuuriksi.

************

Jälkikirjoitus: Yksi ilta minulta kysytään mielenkiintoinen kysymys: "Miksi kukaan nainen tahtoisi tietää, millaista on olla mies?" (Kysyjän sukupuoli jääköön spesifioimatta. Se ei ole kontekstissa olennainen.)

Häkellyn kysymyksen outoudesta. Olen opiskellut alaa, jonka kirjoitukset ovat lähes täysin miesten tekemiä. En tehnyt yhtään opinnäytetyötä naisen ajattelusta, vaikka professori yrittikin suostutella minut siihen (olin toinen seminaarin kahdesta naisesta, se toinen teki lasten filosofiasta, joka kai ajateltiin naiselle sopivaksi aiheeksi; yksi mieskin teki feminismin filosofiasta ja antoi minun ymmärtää kautta rantain, etten ymmärrä omaa parastani, kun haluan tutkia miehen tekemää artikkelia). Kuten kollegani Eufemia on kirjoittanutkin, filosofian laitoksella oppi aika hyvin vänkäämään miehille vastaan ja sanomaan asiat silloin tällöin halki näyttävästi tilaa saadakseen. Mutta en osannut koskaan ajatella miehiä miehinä, vaan ihmisinä, enkä itseäni oikein naisena, vaan ihmisenä. Se ekstraponnistus, jonka sai puristaa joka ikisessä sosiaalisessa tilanteessa, alkoi vasta vähitellen nousta esiin, tehdä marssimurtumaa. Ja ketä silloin ajattelinkaan? Martha Nussbaumia tietysti.

Oikeastaan en tahtoisi olla Martha Nussbaumkaan. Tahtoisin lähinnä, ettei minulta odotettaisi mitään. Ei odotettaisi; kiitettäisi ja moitittaisi vain, kun siihen on aihetta. Takamukseni muodon olen toki itse pitkälti valinnut, ja olen edelleen sitä mieltä, että tanssijattarestakin voi tehdä patsaan. Naisille on sallittava muukin elämänasenne kuin joutilas miehen odottaminen tai miellyttäminen. On tietenkin hullunkurista jähmettää jokin niin liikkeellinen kuin tanssija patsaaksi. Mutta rakastammehan me myös valokuvia lohista, lentokaloista ja delfiineistä, jotka hyppäävät vedestä selkä riemukkaalla kaarella.

Maa muu mikä maa

Varaan Visakortillani matkat Madridiin kahdelle ystävättärelle. Itse en mene, vaikka aluksi piti. En osaa kuvitella poistuvani Helsingistä toukokuun lopulla. Silloinhan kaikki on juuri ratkeamassa kesään. Vasta maksun mentyä tajuan, että tili lankeaa maaliskuun lopulla, jolloin pitäisi tietenkin olla takuurahat seuraavaan asuntoon. Onneksi on äiti.

Ja, totta puhuen, jos olisin varannut itsellenikin matkan, kuinkahan tässä olisi käynyt. Olisi pitänyt olla entistä suurempi summa maaliskuun lopulla. Ei, kaikki on oikein hyvin, suhteellisesti ajatellen.

Jonkin virheen takia en ole saanut eräältä työnantajaltani palkkaa. Se tulee helmikuun lopulla. Näin ollen käy jälleen niin, että tammi-helmikuussa, kun pitää maksaa kaikki kevään harrasteet ja jäsenmaksut yhdessä rykäyksessä, saan vähemmän palkkaa kuin pitäisi, ja sitten kuukauden päästä kylven rahassa, eikä laskuja ole näköpiirissä. Tai siis, on. Mutta vielä on kiristettävä vyötä. Toisaalta, muunlaisessa tilanteessa en ole koskaan elänytkään, paitsi ihan lapsena. Suurin kuukausiansioni on ollut kuusituhatta markkaa, sitä kesti kolme kuukautta ja sitä kutsuttiin valtionhallinnon harjoitteluksi. Kun hehkutin eräälle tutulleni, että olen upporikas ja elän tuolla kuukausia, hän oli aivan järkyttynyt. Minulle upporikkaus on sama kuin toisille köyhyysraja.

Se tekee tietyllä tavalla riippumattomaksi. Pienet menot on hyvä turva. Siihen voi vaikuttaa helpommin kuin suuriin tuloihin. Ajatelkaa tätäkin - bloggaaminenkaan ei maksa mitään. No, sähkön. Ei se ole paljon, tuulisähköä. Modeemi maksaa parikymppiä kuussa, se olisi joka tapauksessa pakko olla freelance-töiden takia.

Aamu alkaa kuitenkin oikein hyvin - kolumnisarjani avauksesta on pidetty. Laulan suihkussa Paper Moonia, välillä tosin suihkun suuntautuessa suuhun laulu on pelkkää pulputusta. Naapuriparat! Jotkut kyllä väittävät, että lauluääneni on ihmeellisen kuulas ja iloinen, samasta syystä epäilemättä puhelinmyyjät kysyvät, onko äiti kotona, mutta toisaalta on minut heitetty juhlista kerran uloskin, kun ulinaani ei kuulemma jaksa kukaan kuunnella. Suihkun jälkeen kiedon hiukset pyyhkeeseen, öljyän itseni perusteellisesti ruusuöljyllä ja koetan asetella hiuksia. On mentävä kuvaukseen kolumnin takia. Yleensä näytän elefantin aterioita syöneeltä vasikalta valokuvissa. Koetan laittaa ripsiväriä, mutta seurauksena näytän entistä enemmän hormoniturvotuksesta kärsivältä pissikseltä.

Minun piti olla tässä pestissäni koulutustani vastaava, äh. Kertokaahan, dears, kuinka filosofit pukeutuvat. No näin: varvassukat, farkut, toppi, vaaleanpunainen kietaisuneule, hirveesti mascaraa. Ja huulikiiltoo kans. Olen kolmekymmentäyksivuotias ja vakavamielinen nainen.

Parasta olisi, jos osaisi kirjoittaa samalla tavalla kuin Ella Fitzgerald laulaa Lady be Good. Silloin voisi pukeutua kirjoituksensa mukaisesti valuviin hännällisiin iltapukuihin, nyt pitää tyytyä kaikenmaailman satiiniolkaimisiin toppeihin, vaaleanpunaisiin harjoitustrikoisiin ja mustiin poolovillapaitoihin. Yritäpä elää glamouristi, kun parven alle on ripustettu pesun jäykistämiä puuvillaisia lastenkoon alushousuja, raidallisia paitoja, kaikkea vaaleanpunaista, lörähtäneitä villasukkahousuja, paljettikirjailtu äidin ostama hame joka on liian iso, tietysti, kasvunvaraa. Ja parvi on niin lyhyt, että pääni ja varpaani ottavat päätyseiniin. Nukun marginaalisesti, vinossa, tuskin mahdun ojentumaan. Kun vuokraatte asunnon kalustettuna, katsokaa, että vuokranantajanne liikkuu samoissa kokorajoissa kuin tekin.

Eräänä aamuna muistan kauranlesettä naamaan lapioidessani männäkeväisen kritiikkini Tuula Mai Salmelan kirjasta Katajanokka kello kymmenen. Jo silloin minua raivostutti vähän termi akateeminen köyhälistö, jota sovellettiin vakivirkaiseen tyyppiin, joka teki koulutustaan vastaavaa hommaa. Ajattelin silloin, että olen ehkä turhan kärkevä takertuessani tähän, mutta nyt koko juttu tuntuu entistä hullummalta. Köyhälistö, joka asuu Skattalla - voi, voi. Olen katsellut vuokra-asuntojen hintoja enkä totisesti tiedä, mitä minulle tapahtuu huhtikuun alussa. Ihan selvää on, että keskusta-asumiseni päättyy läiskähtäen.

Kaikesta huolimatta ruokahaluni on kohdallaan ja jaksan nauraa. Siihen asti, kunnes skypetän Kissan kanssa ja alan itkeä spontaanisti tätä kaikkea sotkua. Kunpa osaisin lakata rakastamasta, tuosta noin vain, on/off.

Ymmärtäminen vaatii kypsyttelyä

Ehkä minun pitäisi sittenkin alkaa myydä ymmärtämisen reseptejä. Olenhan myynyt kasvisruoan reseptejä useita vuosia - aloitin maksetun lehtikirjoitteluni sillä.

Ei olisi niin erilaista myydä ymmärryksen reseptejä. Ymmärryskin kysyy samantyyppisiä aineksia kuin kurpitsatagine. Oikeat ainesosat oikeissa suhteissa, tietty kypsytysaika, mahdollisesti tiettyä seuraa lautaselle, jotta juuri halutut piirteet nousevat esiin. Mikä siinä on, että vuosikaudet väittää, ettei koketeeraa eikä pokkuroi taiteeseen päin, mutta kuitenkin salaa ajattelee, että reseptejä osaa keksiä ja myydä, kritiikkiä ei. Onko tämä nyt jokin hämärä sukupuolijuttu, ei varmaan, nykyäänhän kaikki relevantit kokitkin ovat miehiä, lienevätkö koskaan muuta olletkaan...

Vai onko kyse siitä, että toisin kuin taide, ruoka tyypillisesti rauhoittaa ja nostaa mielialaa, ellei sitten ole kaltaiseni henkilö, joka näkee viattomissa ruokalajeissa kärsimystä ja öljytaloutta tuoksujen kalvon alle piilotettuna?

Ehkä se, mitä olen kokenut vuosikaudet, pientä ja ohimenevää haikeutta siitä, ettei minusta koskaan voisi tulla taidekriitikkoa, onkin turhaa. Kirjoitan ja puhun siitä nyt anteeksipyytävästi, kun olen tekemisissä taidetta kelaavien ihmisten kanssa. Mainitsen kirjeessä yskähtävästä lohtumusiikista: "Jossain vaiheessa tahdoin ryhtyä kriitikoksi, mutta onneksi ymmärsin varsin pian, ettei minun mieltymyksilläni voi sellaiseksi alkaa. Epäolennaisuudet = olennaisuuksia, mutta eihän sellaista saa kritiikissä sanoa ääneen."

Mitä tarkalleen ei saisi sanoa? Lohtumusiikin tapauksessa: "Siinä Celibidachessa on hienointa se, kun joku hieman yskähtää ja tuolinjalat äännähtävät. Usein Bachit tehdään niin kliinisesti, että ne kuulostavat soittorasialta tai jumalakoneelta ärsyttävyyksiin saakka. On omalaatuista, miten tuo pieni äänikasauma onnistuukin spontaaniudellaan muistuttamaan siitä, että kyseessä on tallenne, mutta ei musiikista eikä ideoista vaan kokonaisesta TILANTEESTA - "

Ja siinä Plimsollin näytelmässä jonka jälkeen joudun lausumaan tuntemattomille ihmisille mielipiteeni hienoimmasta kohdasta, siinäkin koen nielaisevaa kauhua - kun minusta hienoin on kohta, jossa paperit heitetään ilmaan eikä edes toveri Timo ole tukkimassa suutani, kun hälätän esineiden heittelemisestä esteettisinä kohokohtina. (Timo on miestenhuoneessa, kuinkas muuten.) Koen, etten osaa taidepuhetta, että on banaalia sanoa, että esineiden heittely on tehokkaampi, pysäyttävämpi ilmaisumuoto kuin sanojen leyhyttely, kerintä ja vuoltaminen.

On tietysti totta, etten osaa taidepuhetta, mutta eihän kritiikin ja estetiikan tarvitsekaan olla taidepuhetta. On hieman huvittavaa, että henkilö, joka etsii vuosia estetiikan teoriaa, joka kykenee jotenkin tarttumaan voimakkaisiin elämyksiin - niihin, joihin nähden taide on pelkkää sormi- tai nilkkaharjoitusta - kokee suurta mykkyyttä taiderimpsautusten ääressä ja väittää kivenkovaan, ettei mikään hänen kirjoittamansa ole nyt ainakaan taidetta, "koska olen tainnut tanssia aivoni pellolle jo aikaa sitten ennen kuin tutustuin estetiikan teorioihin".

Olen toisin sanoen huvittunut itsestäni ja ammattikammostani. Halpa hupi, hihitettävää riittää.

Ja miten tämän kaiken oivallan nyt, aamulla? Sitenpä tietysti, että kuuntelen illalla ennen nukkumaanmenoa sitä Tatin leffojen musiikin soundtrackia ja näen unta herra Hulot'sta, ja kun herään, ensimmäinen ajatukseni ei ole, että olen yhdeksäntoista tai yksitoista tai että miksi kukaan ei ole vieressäni tai että Lohi nukkuu polvitaipeessani peiton alla vaan että tietenkin pidän teatterikappaleessa eniten kohdasta, jossa paperit heitetään ilmaan ja ne leijailevat alas kirjoitusta täynnä, kieppuen. Siitähän koko Tati-komiikassa on pitkälti kyse. Asioista, jotka huvittavat paitsi taidepuheen osaavaa aikuista, myös lasta ja eläintä.

Siksi kai lumisade on hienompi asia kuin yksikään siitä kirjoitettu laulu.

Laulu ei putoa tuhansina, ei, miljoonina uniikkeina -

ei sittenkään, tavallaan se juuri putoaa miljoonina uniikkeina hiutaleina, jos sitä lauletaan tarpeeksi. En tarkoita laulua jonakin notaationa ja paperille painettuina sanoina tai bitteinä, jotka on ladattu tallennusvälineeseen. Ne eivät vielä ole laulu, vaikka ovatkin sen välttämättömiä ehtoja. Laulu syntyy vasta siinä vaiheessa, kun esiin pusertuva, tässä kontekstissa hieman irrelevantimmassa kausaaliverkostossa kuvattavissa oleva ilmamassan tärinä saavuttaessaan kuuloelimet ja muistin - tulevaisuuden odotuksen horisontti on muistia - synnyttää emootion, joka ei ehdi nimettäväksi tunteeksi saakka musiikin ja sanojen taivuttaessa sitä liian nopsaan tahtiin.

Emootio värjyy, hämmentyy, laahaa hivenen jäljessä ja lumoutuu.

Saattaa mennä kauan ennen kuin ymmärtää, mikä tarkalleen jossakin yksityiskohdassa liikuttaa. Ei se ymmärrys olekaan tärkeä, ei taiteen eikä ihmisten kohdalla, puun silmujen eikä jäniksenjälkien kohdalla. Tärkeämpää on seurata liikutusta. Ymmärryksellä ei ole niin väliä, ellei koeta selittää liikutustaan jollekulle toiselle. Se taas on juuri se, mitä kriitikon pitäisi osata. Kriitikolle ei riitä vaistomaiselta vaikuttava aavistus siitä, että juuri tämä kohta miellyttänee toisiakin, että tässä on jotakin, mutta en tiedä oikein mitä. Hänen tehtävänsä on avata yhteyksiä, laajentaa näkymiä -

Olen huvittavan riemukas onnistuttuani selittämään itselleni unen aikana, että se, kuinka pidän paperinheittelykohtauksesta ja lohtumusiikin yskähdyksestä, on ihan oikeutettua vaikka olenkin erikoistunut estetiikan filosofiaan eikä edes niin naiivia kuin aluksi ajattelen. Meneehän tähän aikaa. Saa mennä. Aikaa minulla on, nukkuminen miellyttää. Stepittärenä tehtäväni on järjestää ajallisuuden kokemus uudelleen. Muistatko, mitä Brodsky kirjoittaa runoudesta ja ajasta katastrofeissa? No, steppaaja tekee ihan sitä samaa.

Taidanpa vetäistä pienet timestepit tässä heti aamuun ennen kuin alan palkattua sanapalapeliäni. Se, miksi minusta ei oikein ole palkatuksi kriitikoksi, liittyy pitkään haudutusaikaani. Olen tagine siinä suhteessa - vaadin hauduttelun. Työtahti, jossa teosta katsottaisiin pari kertaa ja sitten rustattaisiin kiireesti kritiikki, on minulle ongelmallinen. Tarvitaan aikaa, kaikupohjaa ja erilaisten teosten keskustelua, jotta oppii tuntemaan tietyn teoksen äänen, sen rytmiset maneerit. (Ehkä en ole edes huonossa seurassa tässä vajavaisuudessani. Eikö juuri kirjoitettu siitäkin, kuinka Margaret Atwood blurbaa vain kuolleita? Ehkä se ei ole tyylillinen valinta. Atwoodissa on täsmällisyyttä... etenkin novelleissa, joita ei ole suomennettu. Ne ovat ihan timanttia. Mutta en osaa vielä sanoa, miksi. Toisaalta, ei kai mikään ole tärkeämpää kuin tukea eläviä. Mutta ehkä se on parasta tehdä dialogissa, ei blurbaten, luulisin.)

Ja sanotaan mitä sanotaan, esteettisellä kokemuksella on tekemistä juuri rytmisten maneerien kanssa.