Päivien välissä

Ilta, jalkaa särkee. Kissa toteuttaa viimeinkin puheensa ja vie minut romanttiselle työnjälkeenpalalle Vegeen. Mutta voi, kun olemme liikkeellä Kissan äidin autolla, ja parkkilipukkeet maksavat aika tavalla, eikä autoa toisaalta voi jättää kauas, kun kyynärsauvoilla on aika hankalaa kävellä niljaisia katuja, pihiys iskee. "Viisitoista minuuttia", toteaa Kissa. Kuvittelin illallista, mutta ei. Viidessätoista minuutissa ei syödä ateriaa, ja Kissan pitää mennä vielä pissallekin.
Saan kurkustani alas siinä ajassa, ennen autolle takaisin kinkkaamista, kupillisen Yogi-teetä ja palasen suklaakakkua. Mieleeni kiipeää, kuten aina yogin ääressä, taas Cia, joka oli asunut Berliinissä lapsuutensa ja nuoruutensa, ja opetti minut yogi-teen makuun vuonna 93. Siitä on kohta kaksitoista vuotta. Ja silti: kuin eilen. Miten Cia muikisti suutaan puhuessaan Yogi-teen mausta, ja kuinka adjektiivit pakottivat minut heti seuraavana päivänä Stockan Natura-osastolle. Koukussa ensimmäisestä pussista saakka, ehkä jo sitä ennen, pelkästä kuvailusta. Nykyään keitän Yogia irtorouheesta, tulee paljon edullisemmaksi kuin pussista tehtynä, ja on helppoa väsätä kerralla kokonainen kattilallinen, joka saa muhia lämpimänä haudutuslaatikon sisällä. (Haudutuslaatikko on kapine, josta en luopuisi mistään hinnasta kerran sen saatuani. Aamupuuro hautuu laatikossa yön yli, riisi kypsyy siellä herkullisemman makuiseksi kuin muualla, eikä tarvitse vahdata kattilan vieressä. Haudutuslaatikossa myös teepannu pysyy lämpimämpänä kuin huopaisen myssyn alla.)
Kotona väsään omaan bush buttercup -kurpitsaan täytteen punasipulista, pinjansiemenistä, kotimaisesta kutunjuustosta, retiiseistä, kylmäpuristetusta rypsiöljystä, piparmintusta, oreganosta ja mustapippurista. Improten, puolella huomiolla. Ihana maku, silti.
Menee mainiosti Avaran luonnon taustamusiikkina.

Piristyn kerrankin kotoista luontoa käsittelevästä ohjelmasta niin kovasti, että ilmoitan Kissalle, että voi olla, että vaihdan nimeni tässä lähiaikoina. Isoäitini sukunimi kun oli Björn. Olisi mukavaa, että olisi nimi, joka tarkoittaisi jotain.
Oikeastaan piti blogata siksi, että *huom huom tämä on mainos* huomenna tulee klo 21.15 televisiosta loistavanloistava, hauska ja pohjattoman traaginen Visa Koiso-Kanttilan dokkari Isältä pojalle jossa dokkarintekijä käy läpi omaa isäsuhdettaan traumaattisesti, rypien ja surullisesti - vaikkakin ollessamme katsomassa dokkaria emme voineetkaan olla hirnumatta kaksinkerroin Kiasma-teatterissa. Isän reaktiot ja puheet olivat niin järkkyjä, ettei niille voinut kuin nauraa. VKK on Kissan tuttuja ja sikäli Kissasta tuntui julmalta nauraa. Minullekin tuli paha mieli ja tunsin itseni moraalittomaksi, mutta minkäs teet. Kun naurattaa, joskus ei voi pidätellä. Jälkeenpäin voi miettiä, mikä helvetti oikeuttaa naurun, mutta itse nauru ei kysy oikeutusta, etenkin kun paikalla ei ole ketään, jota se suoraan tölväisisi. Pimeässä leffateatterissa on helppo hekottaa ja sitten jälkeenpäin miettiä, miksi helvetissä tuntuu mahdolliselta nauraa toisen kurjuudella, miten empatia ei siinä kohdalla toimi samalla tavoin kuin silloin, jos tyyppi kertoo samat asiat päin naamaa, jolloin lähinnä on kauhistunut ja vaisu.
Koetelkaa tunteitanne.

"Olen arabi, siksi sympaattinen"

Asiakaspalvelussa sen näkee. Ulkkarit säikähtävät, kun nousen istuimelta ja tapailen kyynärsauvani. "So sorry, didn't mean to bother you!" Suomalaiset näyttävät vain vaivaantuneilta, paskat, sehän onkin jonkin sortin vammanen, nyt vähän hävettää, kun tuli juoksutettua sitä.
Nauran pahoitteluille ystävälliseen sävyyn. Kerron, ettei käveleminen satu - siksihän juuri kyynärsauva on liikenteessä, ettei sen kanssa satu. "Anteeksi anteeksi", pyytelee villakangastakkiin ja pipoon piiloutunut setä. "Kuule, kyllä tää tästä", virnistelen takaisin. "En voi sille mitään", sanoo setä. "Olen arabi, siksi sympaattinen." Hihittelen ilmaisulle avoimesti ja sanon, että saahan sitä sympaattinen olla. Kiva piirre, ihan totta. Setä on paennut iranista jo kauan sitten, lääkäri. Ulkkareiden kanssa läppä lentää. Koetan lähestyä suomalaisiakin asiakkaita ja jutustella heidän kanssaan, koska rakastan itse pieniä kauppoja, asiakassuhteita, henkilökohtaista palvelua. Suomalaisten asiakkaiden enemmistö taitaa pitää minua vähän hulluna ja omituisena. Osa selvästi vaivaantuu siitä, että heille puhutaan paitsi asiakkaina, myös ihmisinä.
Se on kauhean kummallista. Minusta on aina kivaa tulla kohdelluksi ihmisenä. Paikkoihin, jossa on liian selkeästi vain (maksava) asiakas, en yleensä mene, ellei ole pakko.
Piti kirjoittaa medikalisaatiosta, olen lukenut juttuaiheita miettiessäni Jörg Blechin kirjan Miten meistä tuli potilaita. Medikalisaatio megatrendinä on aika huomattava. Itsekin pikkasen huolestuin kuullessani, että punasoluni ovat tilastollista keskiarvoa suurempia, vaikka mitään megaloblastisen anemian oireita ei tosiaan pitäisi olla vielä aikoihin näköpiirissä. Joo-o.
British Nuffield Council of Bioethics: "Yksi ongelmista on diagnostinen laajentaminen eli taipumus määritellä häiriöt niin väljästi, että yhä useampi yksilö jää diagnoosin verkkoon. ... Kun kehitetään lääkkeitä, joilla on vaikutusta johonkin ihmisen ominaisuuteen, on mahdollista,että tätä ominaisuutta aletaan pitää häiriönä tai jonain, jota on hoidettava tai muutettava."
Blechin kirja tiukkuu esimerkkejä: lasten levottomuus ja keskittymishäiriöt, miesten erektiohäiriöt, naisten häiritsevät kuukautisen ja alatiesynnytys, naisten vaihdevuodet, miesten vaihdevuodet. Lapsen kieppuvuus ja mielikuvituksen lento, joka estää koulutehtäviin keskittymisen, diagnostisoidaan ADHD-lääkitystä kannattavienkin lääkärien mukaan aivan liian usein ADHD:ksi - ja lääkitään lääkkeellä, joka jättää aivoihin pysyviä jälkiä, samantyyppisiä kuin kokaiiniriippuvuus. Kuukautiset halutaan poistaa "tarpeettomana verenvuodatuksena", samoin alatiesynnytyksen sijaan kuluttajat haluavat yhä useammin operaationa itse asiassa paljon riskialttiimman keisarinleikkauksen, miehet lääkitsevät erektioitaan supermieserektioiksi. Osteoporoosistakin todetaan, että vanhoilta ihmisiltä mitattuja "tuloksia verrataan 30-vuotiaan terveen ihmisen luuntiheyteen. Menetelmän avulla todetaan melkein jokaisella vanhemmalla ihmisellä alhaisempi luuntiheys - juuri koska luun huokoistuminen on aivan samalla tavalla vanhenemisen seurausta kuin ryppyinen ihokin." Osteoporoosia ei siis ole Blechin mukaan enää se, että luut alkavat rusahdella rikki normaalielämässä, vaan se, että luu on huokoistunut vanhenemisprosessin seurauksena, vaikkei yhtään luuta koskaan katkeaisikaan. "Potilas" viittaa jo riskiryhmään kuuluvaan, ei enää sellaiseen, joka ei oikeasti selviä.
Herkullisimpia kohtia kirjassa on, kun Blech käy läpi ennaltaehkäiseviä elämäntapoja. "Naisten pitäisi esimerkiksi tulla varhain raskaaksi välttyäkseen rintasyövältä. Säästyäkseen kohtusyövältä heidän on kuitenkin pysyttävä neitsyinä. Lapsettomilla naisilla on kuitenkin riski sairastua peräsuolen syöpään. Ennalta ehkäisevä lääketiede on alkanut rehottaa niin, ettei kukaan enää vastaa sen vaatimuksia."
Entä mitä pitäisi ajatella lääketieteen historioitsijan Roy Porterin näkemyksestä, että elämän medikalisoituminen on läntisten terveydenhuoltojärjestelmien ja yhteiskuntien rakenteellinen ongelma, "koska paras mahdollinen lääkärinhoito kuuluu niissä kansalaisten perusoikeuksiin", ja "että jokaisella on jokin vaiva, että jokaista ja kaikkea voi hoitaa".
Tai siitä, kuinka psykiatri Finzen laski yhteen tiedot mieleen liittyvien sairauksien leviämisestä ja sai tuloksekseen, että "58 % kärsii jossain vaiheessa persoonallisuushäiriöistä - on siis normaalia olla psyykkisesti sairas".
Tai siitä, että on uhka, että säännöllisestä seksistä on tulossa jokaisen terveen ihmisen velvollisuus - jos ei huvita, nappaa Viagra tai naisen seksuaaliseen toimintahäiriöön vaikuttava lääke. Naisen seksuaalisen toimintahäiriöön riitti ensimmäisessä aiheesta tehdyssä tutkimuksessa se, että on kaksi kuukautta ollut haluamatta seksiä tai pelännyt kahden kuukauden ajan yhdynnän epäonnistumista. Jälkimmäisen "oireen" mukaan joka ikinen neitsyt kärsinee naisen seksuaalisesta toimintahäiriöstä, samoin jokainen, jolla on sängyssä herkkänahkainen mies. (Tosin jälkimmäinen ehkä syö jo Viagraa, auts.) Huh huh.
Mitä ongelmallista tässä kaikessa sitten oikein on? "Verrattuna rikkaisiin aikalaisiinsa köyhempien valtioiden kansalaisten vointia raskauttaa vähemmän tietoisuus, että on olemassa hoidettavissa olevia tiloja, jotka voidaan erottaa 'luonnollisista' olemisen tiloista." Köyhemmissä oloissa, jossa lääkäriin mennään vasta kun on pakko, niiden ihmisten osa, jotka tuntevat olonsa sairaaksi, on tutkimusten mukaan pienempi. Rikkaammissa oloissa eletään pidempään, mutta podetaan jotain koko ajan peläten, että se onkin jotain pahempaa.
Tunnen kiitollisuutta siitä, että YTHS on sen verran karu laitos, ettei turhaan leimaa sairaaksi. Toista oli lapsena, jolloin kiikutettiin lääkärille aivan koko ajan, epäiltiin koko ajan sitä ja tätä, ja yksityislääkärillä kun oltiin, ja kun oli vakuutusyhtiön kaikki kulut korvaava lääkärivakuutus, niin koko ajan otettiin verinäytteitä ja röntgattiin. Minulla on iso kokoelma päästäni otettuja röntgenkuvia. Kalloa joka puolelta. Poskiontelontulehduksen epäilyjä. Aivokalvon tulehduksen epäilyjä. Keuhkokuvia. Ei minua ole koskaan muu vaivannut kuin satunnaiset flunssat ja itsepäinen ihottuma. Lapsena pelkäsin, koska muut eivät joutuneet röntgattaviksi yhtä usein. Ajattelin, että minussa on jokin vika. Vasta kun tulin täysi-ikäiseksi, lääkärinvakuutus lakkasi ja aloin käydä julkisella puolella, tajusin, että enimmäkseen olen terve kuin pukki. Julkisella puolella ei pistetä verikokeisiin ja röntgeniin, jos on nuhakuume. Maitoallergiakaan ei paljon haittaa elämää. Ei vain syö maitotuotteita, siinä kaikki.
Huvittaa edelleen "olen arabi, siksi sympaattinen". Mietin, voisikohan sanoa "olen köyhä, siksi terve". Mietityttää edelleen se eläkesäästäminen. Pelkäävätköhän ne ikäiseni eläkesäästävät ihmiset koko ajan, miten niille vanhana käy? Sinne on niin pitkä aika... Paljon ja kauan ne ehtivät pelätä ja säästää.
Post scriptum - tämä on lisätty ruokatunnin jälkeen: Mietin Blechin kirjaa kovasti. Se on täynnä raflaavia esimerkkejä ja yksinkertaistuksia. Perusasenteeltaan symppis, toki, mutta kuinka kriittisesti alkuasetelmaansa suhtautuva... aina, kun lukee kovin popularistisen yksimielisesti jotain asiaa käsittelevän teoksen, tulee hieman epäluuloiseksi. Jää kaipaamaan sitä toisaalta, mutta toisaalta -asennetta, josta akateemisempia tekeleitä aina haukotaan.

Täplikästä riemua ja toisenlaisia tuntemuksia

Päivä päivältä suhtaudun jalkaani yhä ilkeämmin. Mitä kiltimmäksi se ryhtyy, sitä enemmän kiukuttaa sen vihlaistessa välillä niin, että ajatukset sekoittuvat.
Kissa lähtee varhain lautamieskoulutukseen ja jäämme sekasortoisena eläinlaumana vahtimaan kotia. Heti, jos istun tuolilla tai sängyssä, kissat kiipeävät päälleni ja koettaessani kompuroida keittiöön hakemaan evästä vain yhden kyynärsauvan varassa (teekupin ja kahden voileivän kuljettaminen onnistuu yhdellä reissulla vain jos leivän kantaa suussaan keppiä noutavan koiran tavoin) koirat meinaavat kompastuttaa pyörimällä innoissaan jaloissa: jee, viimeinkin toimintaa!
Kasvit sentään malttavat pysyä ruukuissaan ja tyytyvät näyttämään vehreiltä.
Pyörittelen edelleen mielessäni Avaruusajan päiväunelmien jos olisin nainen -pohdinnan stimuloimaa ajatusta siitä, kuinka huonosti ja yleistäen itse asiassa tuntee kaikki ihmisjoukot, joiden jäsen ei ole. Niin monesti näkee kirjoitettavan, että pojista tytöt vaikuttivat kauhean normeihin pitäytyviltä ja siisteiltä tai peräti englanninkielisiä lauluja mielessään hautovilta. Voi voi. Lapsena inhosin normeja vieläkin pistävämmin kuin nyt ja kuuntelin lähinnä Bachia, Verdiä, Getziä ja bossa novaa. Samaa kuin isä, siis. Muuhun musiikkiin piti perehtyä vasta, kun kuvittelin, että muuten kukaan poika ei suostu edes yhden yön juttuun kanssani. (Kuvitelkaa nyt. "Mistä bändeistä sä diggaat?" "En mä kuuntele bändejä. Mä kuuntelin aika usein brandenburgilaiskonserttoja..." Koulun levyraati-hupailutunnit antoivat ikävän ennusteen tällaisen keskustelun lopputulokselle. Muilla oli siellä popbiisejä, Popedaa, Dingoa, DuranDurania, Kissiä ja sen sellaista - minulla Beethovenin kuudes. Se sai kaikista huonoimmat pisteet.) Niin, jotain yrityksiä "miesten miellyttämiseksi" - kovin kirosana lukioaikaan - olen minäkin tehnyt. Vaikka tuolloin en olisi myöntänyt sitä varmaan minkäänlaisen inkvisition kuulustelemanakaan - se ajatus oli torjuttu jonnekin todella syvälle.
Minulle tyttöys on ollut lähinnä sitä, että on aina joko liian nuori tai sitten jo liian vanha. Omituinen, epäkiinnostava. Näyttää nuoremmalta kuin on. Joutuu näyttämään yhdenyönjutulle passista, että on täyttänyt kuusitoista, kun sitä pelottaa, jos se saa vaikka sakot lapsiin sekaantumisesta (tällöin olen seitsemäntoista ja hyvin loukkaantunut siitä, että minua luullaan niin nuoreksi kuin alle kuusitoista), ja nöyryytyksen huipuksi about kaksvitonen mies puntaroi ääneen pitkään (hän humalassa, minä tapojeni mukaan en) onkohan passi nyt varmasti minun vai isosiskolta lainassa. "Et sitten kerro kenellekään, jos olet alle kuusitoista", vannottaa. Lähtisin pois, jos olisi enemmän valinnanvaraa. Mutta kello on jo puoli viisi aamuyöllä, ei siihen aikaan enää löydy mistään äkisti toista miestä, ja seksiä on saatava, on se vaihe kuusta.
Mistä on pienet tytöt tehty, niin. Suttuisesta kajalista, maihinnousukengistä, hihityksestä, minihameista, brandenburgilaiskonsertoista ja NWA:n biisistä jossa lauletaan "that kind of bitch makes me sick but I heard that she sucks good dick" (tai ainakin sinne päin), siitä oivalluksesta, että kaatokännissä ei flaksi käy, omien kykyjen ja taipumusten jatkuvasta aliarvioinnista.
Kun oikein spekulatiiviseksi yllyn, ja kuvittelen itseni mieheksi, saan tulokseksi ainoastaan, että ehkäpä miehenä pitäisin oluesta, josta en nyt pidä. Kaikki tuntemani miehet kittaavat olutta. Minäkin koetin ensimmäisenä yliopistovuonna juoda olutta koska en todellakaan halunnut vaikuttaa ei-mieheltä, mutta ei niin pahanmakuista nestettä voi oikeasti laittaa suuhun. Sama juttu siiderien kanssa. Viini on ok, samoin vodka paljaaltaan, hedelmämehut ja yrttiteet ihania. Mutta olut ja siideri, hyi helvetti. Ilmankos en ole koskaan oppinut istumaan keskikaljapaikoissa. Niissä aina katsotaan kummasti, kun tilaa appelsiinimehun. Vaikka sillä on kaikki edut puolellaan kaljaan nähden - maistuu paremmalta, ei tee skraabaa, ei hidasta ajattelua, ei juoksuta vessassa yhtenään. Ehkä miehillä on paljon kovempi ryhmäpaine kuin naisilla, kun ne kaikki hörppivät aina ölyä. Vai pitävätkö ne kaikki oikeasti oluesta?
Eilen, ennen Kissan toista mieliohjelmaa, Jerry Springer Showta, ykköstelevisiosta tulee omalaatuinen taideohjelma, jossa ruoditaan teosta, joka koostuu pullapitkosta, jonka sisälle on asennettu äänentoistolaite, josta kuuluu ähkintää. Keskustelijat miettivät taiteen tajuamista, etukäteen luetun kritiikin vaikutusta taiteen tajuamiseen, sitä, estääkö kritiikki välittömän vaikutelman. Näyttelijä, joka on joskus lehtijutuissani käyttämän valokuvaajan mies, ja jonka välillä näkee meidän Alepassa, lukee ääneen kritiikin, jossa muistutetaan taidepitkon yhteydessä siitä, kuinka Freudin mukaan letittäminen on saanut alkunsa naisten peniskateudesta - naiset letittivät häpykarvojaan peniksen korvikkeiksi ja tästä sai alkuunsa koko tekstiilitaide! Koska päässäni on lettien avulla koottu kampaus, purskahdan välittömään nauruun. Ajatella, päässäni on kaksi peniksenkorviketta, hiusdildoa, jotka lähtevät heti korvien takaa, kiemurtavat päälaelle toisiinsa kietoutuen, muodostaen pannan, joka on pistelty hiusten tiuhaan aluskasvillisuuteen kiinni hiusneuloin... Taide ja taidekritiikkikö kuivaa akateemista narskuntaa? Parhaat naurut pitkästä aikaa.

Selittäessäni olohuoneessa töiden tekoa yrittävälle Kissalle ovensuusta, sauvojen varassa hoippuen, mitä letit oikeastaan ovat, naurusta hervottomana, Kissa sanoo vain "yhym, yhym", herää kunnolla vasta Jerry Springerin alkuun. En ymmärrä Kissan mieltymystä tuohon ohjelmaan. Oikeastaan en katso ohjelman aikana niinkään ohjelmaa vaan Kissan reaktioita. Niinku-heimon tähtiantropologina kaukaisissa viidakoissa, Jerry-uga-buga-heimon parissa.
On surkeaa, kun joutuu elämään sisämaailmassa eikä pääse haistelemaan ulkoilmaa, puita, neulasia, autonpyörissä rouhiintuvaa soraa. Olen kateellinen Kissalle, joka saa ulkoilla koirien kanssa. Kissa, joka ei ole tottunut toimittamaan asioita, ulkoiluttamaan koiria ja käymään kaupassa, taitaa olla vähän kateellinen minulle, joka "saan" lojua sisällä kirjoja lehteillen.
Luen niin paljon, että silmät ovat päästä tipahtaa. Mitä muutakaan voisi tehdä? Videotkin on rikki. Innostun Desmond Mandersonin kirjoituksesta "Muodonmuutoksia - ristiriitaiset symbolit huumeiden sosiaalisessa rakentumisessa". Olen alkanut lukea Pyhä huumesota -nimistä kokoomateosta; en tunne omakohtaisesti tai tuttavapiiristäni tarpeeksi huumeiden käyttämistä, joten koetan perehtyä asiaan kirjallisuuden kautta, onhan kyseessä kuitenkin suuresti ulkopuolisisssa turvattomuutta aiheuttava, aika karkealla tapaa demonisoitu ilmiö.
Manderson kirjoittaa: "Andrew Weil väittää ironisesti nimetyssä teoksessa The Natural Mind, että muunnellut tajunnantilat ovat ihmismielelle luonnollisia haluja ja kokemuksia. Nukkuminen, unet, haaveilu, meditaatio ja transsitilat ovat kaikki muuntuneita tajunnantiloja. Lapsi, joka pyörii ja pyörii, kunnes maailma pyörii hänen kanssaan, tekee kokeiluja mielellään aivan kuten juoppo tai uskonnollisen ekstaasin etsijä. Useimmissa kulttuureissa nämä halut kanavoidaan huolellisesti organisoituihin rituaaleihin, joihin usein liittyy tiettyjen henkilöiden tai tiettyihin tilanteisiin yhdistettävä runsas huumeiden käyttö osana yhteisön hengellistä ja emotionaalista elämää... Rumuus, joka länsimaissa liitetään huumeiden käyttöön, syntyy kuitenkin aidasta, joka näiden dionyysisten halujen ympärille on pystytetty ja siitä yhtenäisestä dogmatismista, jolla luonnollinen määritellään. Huumeiden käyttö sumentaa mielen ja kehon, järkevän ja järjettömän, itsen ja toisen rajat. Symbolista huumesotaa taistellaan reaktiona juuri näiden rajojen sumenemiseen."
On omituista elää kulttuurissa, jossa paheksutaan syvästi toisia huumeita, mutta toisia pidetään luontevina. Ajatelkaa nyt vaikka kahvia tai teetä tai sitä kaljaa: kun olo toisten kanssa tuntuu vähän nihkeältä ja pelottavalta, muutama kuppi psyykeen rajusti vaikuttavaa juomaa siloittaa esteet tieltään, äkkiä nauramme ja voi helvetti, miten hyvä tyyppi toi on, miten sitä ei ennen tajunnut...
Tai itse asiassa, ainahan kulttuureilla on omat tabunsa. Korjaan: on omituista elää tilanteessa, jossa omaa kulttuuriaan ja sen sallittuja ja kiellettyjä huumeita ja niihin liittyviä riittejä on mahdollista tarkastella edes jossain määrin ulkopuolisen silmin. (Vaikka itsekin, toisinaan, nauttii cavaa muutaman ihmisen illallisseurueessa. Sekin on yksi näistä rituaaleista.)
Niille, joiden mielestä pari kaljatuoppia tai pari kuppia kahvia ei ole psyykeen rajusti vaikuttava juttu, kehotan huolellisempaa itsensä ja toisten tarkkailua. On aivan helppo esimerkiksi nähdä, onko Kissa juonut yhden kaljan, vaikka nenä olisi niin tukossa, ettei haistaisikaan mitään. Koko eleiden ja ilmeiden kieli muuttuu. Samoin käy teen ja kahvin ja mateen kanssa. Omasta tajunnasta nämä muutokset on vielä helpompi jäljittää.
Jossain mielessä olen edelleen pikkutyttö. En ole kadottanut lasten tapoja sekoittaa päänsä, yhtyä ympäristöönsä. Ja vieroksun aikuisten tapoja muunnella tajuntaansa, etenkin piristyneempään suuntaan. Yhäkin pyörin ympäriympäri välillä keväisessä metsässä, niin että tuoksut, sammalien värit, liikkeen transsi sulavat yhteen käsittämättömäksi täplikkääksi juuri puhjenneiden lehtien välistä siivilöityväksi riemuksi, jota mikään ei riitä pitelemään päässä, vaan joka valuu maata pitkin, kohoaa runkoihin, värittää kalliot ja huikaisee taivaan useaksi tunniksi. Ensimmäisen orgasmini olen saanut juoksulenkillä, kun koivut ja meri tuoksuivat voimakkaasti. Omituinen kokemus. Juoksemista rakastan edelleen, juoksemisen rytmin tuntua kehossa, vaikka polveni rikoinkin jo kuusitoistavuotiaana, juoksemalla liikaa. Enää ei voi juosta kymmenen kilometrin lenkkejä, hyvä jos bussipysäkille, tai polvet ovat kipeät päiväkausia. Toisinaan olen kesäisin ottanut steppikengät ja polkenut Töölönlahdelle, oopperan viereiselle ulkolavalle, steppaamaan aikaisin aamulla. Se on aina hieno kokemus. Kutoa rytmejä jaloilla ympäristön rytmeihin. Tai tanssia, minkä vaan musiikin tahtiin, toisten kanssa. Selvänä sekin on parasta tehdä, muuten "muuntuneen tajunnan tila" ei ole transsinkaltainen vaan ainoastaan pahoinvoiva, vessaan hoipertava.
Ei mikään ihme, että dionyysolaiset, bakkantit, kietoivat päähänsä murattia, jonka uskottiin estävän humaltumista änkkätasolle. Dionysos, Kissobryos...
Sisimmässäni olen edelleen hyvin ihmeissäni siitä, kuinka jokapäiväisesti riippuvaisia ihmiset ovat psyykeä vääntelevistä aineista, kahvista ja teestä ja oluesta. Silloin tällöin, mikäs siinä, riitinomaisesti, mutta että koko ajan. Ihmiset, jotka eivät pääse sängystä ylös ilman kahvia tai teetä, joista elämä ei tunnu "miltään" ilman niitä (mitä se tarkoittaa?), tai ne, jotka ottavat aina tuopin, oli ilo tai suru, räntäpäivä tai kirkas sunnuntai kevätkävelyn tauolla kuppilassa. Pehmusteita.
Onko maailma niin kova?
(Voi minua. Aivan kun en itse pehmentäisi sitä tarinoin.)
Tänään kieltäydyn ottamasta kipulääkkeen, kokeilen, miltä tuntuisi jo ilman sitä. Voi olla, että perun päätökseni illalla, jos kipu käy sietämättömäksi. Mutta yrittää pitää.
Jokin ajatuksessa siitä, että tarvitsen ehdottomasti tyynyn sinne tai tänne uskallakseni edetä ajassa, on vastenmielistä. Kenties se on typerä jäänne oletuksesta, että voisi olla jonkin asian suhteen omavarainen. Tai sitten se on vain päätelmä, jonka olen muodostanut aiemmin koetun perusteella: On helpointa harjoitella olemaan läsnä ilman tiettyä kemikaalia, sillä silloin voi valita läsnäolon silloinkin kun kemikaalia ei ole saatavilla. Aivan kuin ajatusten manipulointi käsittein ja ärsykkein ei sisätäisi kemiallista aspektia. Välittäjäaineita. Onkohan koherenttia ajatella, että pitäytyy kallonsisäisissä välittäjäaineiden stimuloinneissa? Kyllästyn pohdintoihini, vaapun keittiöön keittämään itselleni lisää vettä, jossa liotan lievästi rauhoittavaa sitruunakissanminttua, itse kasvatettua, miellyttävän makuista. Muuntunut tietoisuuden tila, niin. Ei sitä jaksa pelkkää vettäkään juoda. Seuraavan kupin voi ottaa lehmuksenkukkateetä, sitten vaikka omaa kivikkokäenminttua (joka italialaisen ruoan ystäville on se toscanalaisreseptien toisinaan vaatima "nepetella"), voikukkaa, nokkosta. Ei vain yhtä, ei päivästä toiseen aina samaa. Välillä pelkkää ruusunmarjajauhetta veteen sekoitettuna, välillä kuumaa mustaviinimarjamehua. Tyrnimehua, ihanaa.

Kommentti katoaa

Ohoh, edellisen viestin kommenttipalstalla on miltei keskustelu! Koetan osallistua, mutta kone ainoastaan kaatuu kaksi kertaa Bloggerin onnistuttua jotenkin sakkaamaan selaimen ja lopulta koko koneen. Ja koska läppärimme alkaa olla rämänä, ainahan tietokoneet tuntuvat käyvät kamppailua elintilastaan kynnet veressä, jatkuvasti häviämäisillään, se on käynnistettävä joka kerta nykyään systeeminasennuslevykkeellä. Alan väsyä tietokoneen kanssa tappelemiseen. Olen koko aamupäivän vaihtanut ruukkukukille multia, kylvänyt pelargonien siemeniä ja laittanut chilien siemenet kahvinsuodatinpusseihin itämään - siirrän multaan vasta itäneet siemenet, ettei pettymyksiä tule. Tänä vuonna chili-ikkunalla onkin sellainen kasa harvinaisuuksia, että pitäisi varmaan kotivakuutusta korottaa... vaikka eivätpä taitaisi rosmot chilien päälle ymmärtää. Fyysisen aktiviteetin seurauksena oikea jalkaterä ilmoittelee olemassaolostaan sangen ymmärrettävin viestin tulehduskipulääkkeiden ja Orudis-geelin altakin.
Harmittaa, kun vastaa kysymyksiin kahdesti ja kaikki katoaa taivaan tuuliin. Vastaan siis tähän, jospa kone ei nyt lähtisi kaatuilemaan. Mitä subjektiuden ja arvokkuuden samastamiseen tulee, en minäkään ole toki sellaisen kannalla. Olen jopa aika epävarma sen suhteen, voidaanko moraalisesta tai muustakaan subjektiudesta puhua ihmistenkään kohdalla. Toisaalta, yksinomaan oikeuksien ja velvollisuuksien termein käsitetty moraali tuntuu minusta myöskin kovin omituiselta. Ainakin omia ensisijaisesti moraalisia pohdintojani siivittävät yleensä oikeuksien tai velvollisuuksien puntaroinnin sijaan huoli jonkin erilaisen olemisen tavan säilymisestä, rakkaus johonkin eliöön, kunnioitus niiden erilaisuutta ja ihmeellisyyttä kohtaan, yritys ottaa selvää siitä, millainen maailma niiden kokemana voisi olla, eli yritys mennä niiden haju- tai kuulokulmaan, niiden elämismaailmaan. Motivaatio tehdä hyvin, antaa toisten tehdä hyvin omalla tavallaan. Tällä kaikella on hyvin vähän tekemistä oikeuksien ja velvollisuuksien kanssa. Se ehkä auttaa ymmärtämään, mitkä toisten intressit voisivat olla. Intressit eivät ole sama asia kuin oikeudet. (Ihmisoikeuksien julistus voisi olla todenmukaisemmalta nimeltään yleisinhimillisten intressien julistus... muistaen myös, että aika monet niistä intresseistä ovat useiden eläinlajien jakamia.) Lakia pidän hyvin vähäisessä määrin moraalisena. Kuuluuhan lakiin mm. seuraamusten minimi- ja maksimimitoitukset; en ole varma, onko vankilatuomio kauhean "moraalisesti oikea" rangaistus. Empiirisesti mitattuna, ei se kovin tehokkaalta moraalin herättäjältä vaikuta. Toisaalta, laki ei kohdistukaan tavallisiin, hyväsydämisiin ja toisten ihmisten koskemattomuuden ja näiden omaisuuden koskemattomuuden ymmärtäviin kansalaisiin (niin, todella, laki ei ole edes ihmisten kesken yhteinen, vaan tiettyyn valtioon rajoitettu - uh, lain ja moraalin samastaminen on sulaa hulluutta), vaan niihin, joilla on joko vaikeuksia ymmärtää toisten fyysisen koskemattomuuden intressit tai valtion näkemys omistusoikeudesta. Tai jokin muu seikka, josta laissa on säädetty. Itse olen sen verran omituinen, että en ymmärrä omistusoikeutta sellaisena, kun se meille esitetään. Tavallaan ymmärrän vielä jotenkuten sen, että jos tämä on minun polkupyöräni, X ei saa sitä viedä ilman lupaa (ja toisaalta, jos hän pyytää lupaa, minun on mielestäni suostuttava, ellen itse sillä tovin sitä tarvitse). Mutta että saisin tämän nojalla tuhota polkupyöräni milloin minua huvittaa, sitä en tajua. (Vaikka se ei loukkaisikaan ketään yhteiskunnassa/ihmisyhteisössä, se on aika paha juttu laajempaa ekosysteemin taustaa vasten. Semmoinen määrä metallia! Semmoinen kyky tehostaa lihasvoimin liikkumista!) Puhumattakaan muurahaispesästä, vanhasta metsästä, taideteoksesta, kissasta. Muistaakseni edellisessä merkinnässä viittaamassani jutussa ei puhuta julkisyhteisöistä, mutta jos laki ja lopulta moraali samastetaan juridiikkaan ja pakkovaltaan, kyllähän se silloin tarkoittaa, että vakuutusyhtiöllä on oikeuksia, muurahaispesällä ei, koska muurahaispesää ei ole suojeltu. Ainut luonnonsuojelurikos, jonka olen lautamiehenä oikeudessa istunut, paljasti sen tosiseikan, että jos rauhoitettu eläin tapetaan, asianomistajana on Suomen valtio. Joka omistaa rauhoitetut eläimet...? Olisi kiinnostavaa tietää, kuka merkitään asianomistajaksi tapauksessa, jossa ihminen on rääkännyt "omistamaansa" eläintä. Omistaminen on tuossa lainausmerkeissä. Kertakaikkisesti, mitään eläintä ei voi omistaa sen kummemmin kuin toista yksilöä Homo sapiensistakaan. En ole varma siitä, voiko mitään, lopulta, omistaa. Käyttää voi, lainata voi, toimia yhdessä voi, mutta että omistaa, hallita täysin, enpä usko. Ymmärrätte varmaankin, että enimmäkseen lautamiehenä istuessani ihmettelen, mitä ihmettä siellä teen. Tirkistelen? Tutustun ongelmaan, jonka aion joskus ratkaista tavalla, jota suurin osa ihmisistä ei todellakaan ostaisi?

Moraalista on hirvittävän vaikeaa puhua/kirjoittaa, koska se ei ole aina läsnä, vaan kuten villieläimet, näyttäytyy usein vain indeksaalisina merkkeinä, jälkinä lumessa, kahahduksena pensaissa, jonkin punaruskean vilauksena metsän suojiin. Moraaliteorioissa tuo eläin on ikään kuin kaivettu esiin, leikattu tunneittain filmiä, jotta saadaan aikaan puolituntinen dokkari, jossa eläin nähdään edestä ja takaa, istumassa, makaamassa, haukottelemassa, siistimässä turkkiaan, hitto vie jopa synnyttämässä. Moraaliteoriat vihjaavat: tältä se näyttää, näin se toimii, mene vaikka itse ja katso. Ja kun menee ja katsoo, ei näe mitään, aluksi ei yhtään mitään, mutta vähitellen alkaa lukea jonkin eläimen läsnäolon katkenneista, jäkerrellyistä puunoksista, papanoista, painumista mudassa, ja jos on oikein onnekas, ehkä joskus näkeekin vilaukselta, miten tuo eläin painelee ryskyen pakoon uteliaita katseita.
En ole kyllä varma, pitäisikö moraaliteorian ja moraalisen toimimisen suhdetta sittenkään kuvata eläimen ja siitä tehdyn luontodokkarin suhtein. Ehkä dokkarin voisi vaihtaa Walt Disneyn Bambiin.
Teorioiden on toki tarkoituskin kuvata kohdettaan yksinkertaistaen. Mutta että noita yksinkertaistuksia aletaan sitten pitää maailman oikeina piirteitä, muuta epäolennaisena - ei, sitä en halua ostaa. Mielestäni eläinoikeusliikkeessäkin kiinnostavinta on sen harjoittajien ja kehittäjien motivaatio, eläinsuhde, ja ehkä pienemmässä määrin se, että he ovat valinneet "oikeuden" käsitteen asiansa edistämiseksi, kenties ihmisoikeuksien julistuksen yleisen tunnettuuden takia. (Tällöin tietysti oikeus olisi valittu pitkälti retorisin, ei oikeastaan niinkään moraaliteoreettisin perustein. Retorisin perustein tehdyn valinnan voisi odottaakin aiheuttavan närää alan spesialisteissa, jotka todennäköisesti vaikka seisoisivat päällään alasti Senaatintorilla vakuuttaakseen, että se "oikeus" mistä he puhuvat ei ole herraparatkoon missään nimessä tekemisissä näiden epäilyttävien tyyppien "oikeuden" kanssa - nämä ovat ymmärtäneet väärin koko asian. He olivat täällä ensin, he ovat määränneet termin merkityksen täältä ikuisuuteen...)
No jaa, en ymmärrä moraalista, sellaisena kuin moraaliteoriat sitä käsittelevät, paljonkaan. Oman elämäni järjestämisessä koetan silti miettiä, mikä olisi kulloinkin viisas ratkaisu näiden tietojen pohjalta, jotka minulla asiasta on. Voinko suoda itselleni tämän ilon, joka on hyvin vähän haitallinen (kuten vaikka kasviharrastuksen, jonka takia ostan multaa muoviin pakattuna, vaikka kertakäyttöisten muovituotteiden suosiminen ei olekaan hyvä asia)?
En usko myöskään, että ihminen olisi "paha" tai "kaoottinen" ja että moraali/laki/kieli järjestäisi meidät, että kulttuurin pintasilaus saisi muuten ilkeän luonteemme mukavammaksi. En usko, että mitään sellaista kuin omatunto on olemassa. En usko absoluuttiseen hyvään tai oikeaan. (Oikea ja hyvä suhteessa ekosysteemiinkin tai johonkin muuhun suppeampaan yhteisöön ovat tästä kontekstistaan riippuvaisia, sen kontekstin kokonaiskehitykseen suhteessa. Ekosysteemi tai sen osa on rajallinen & sattumanvarainen & muuttuva, ei absoluuttinen ja ikuinen.) En usko, että olemme maailmassa erillisiä. Kukaan ei synny itsestään, opeta itseään, tule itsenäisesti toimeen. Yhteyksiä ei ole syytä väheksyä. Toisten tapaa olla ei ole syytä väheksyä. Tai ainakaan en ole vielä keksinyt syytä, joka tuntuisi yhtä aikaa järkevältä, rohkealta ja avarakatseiselta.
Negaatio on kiivennyt penkille parvekkeenoven eteen ja haistelee juuri suuremman ruukun saanutta sinilyijykukkaa. Sähisen Pikkiselle, ettei se jyrsisi myrkyllistä kasvia, jonka olen kasvattanut siemenestä, jonka sain postitse chileläiseltä kasvinharrastajalta, jolle lähetin meikäläisiä siemeniä - puna-ailakkia, tervakukkaa, nuokkukohokkia, purtojuurta, morsinkoa. Miten jännittävää ajatella, että hän on Chilessä laittanut noita ulkomaisten villikasvien kukkapenkkiinsä... tuskin ne ovat siellä menestyneet, eiköhän siellä ole niille hiukan liian kuuma, mutta mistäs sen tietää.
Kaikella, minkä näen, on tarina. Esineitä, asioita, joilla ei ole tarinaa - uudehko teippirulla tietokoneen vierellä - ei näe, ellei oikein pinnistele. Lyijykukan, kastanjapallon, eläimet näkee helposti. Tädin anopin kuolinpesästä saadut tuolit. Isomummon ja mummon vanhat tuolit. Boknäsin kirjahyllyn, jota varten säästimme pitkään. Isosedän Egyptistä tuoman marmorisen shakkilaudan, joka on mummulta saadun kukkapöydän pöytälevynä, lapsuudenkodista tuodun limoviikunan alla. (Limo on ainakin yhtä vanha kuin minä.) Päivänvalolampun, jota niin kovasti toivoin ja sain ja joka on pitänyt minut virkeänä jo kaksi talvea. Keittiön kaapinovet, jotka ostimme käsittelemättöminä ja öljysimme itse pellavaöljyllä, kun emme halunneet lakata massiivipuuta eikä öljyttyä vaihtoehtoa ollut valmiina. Punaisen lohikäärmekuvioisen maton, jonka sain äidiltä, sillä olen oppinut kävelemäänkin. Seinät, joita hioimme melkein kuukauden ennen muuttoamme, ja perinnemaalin, jonka pinta on kauniin eläväinen, kiiltämätön.
Tarinoita, kaikki tyynni. Niin kauan kuin kaikella, minkä kohtaa, on tarina, sitä on helppo kunnioittaa. En tiedä, miten te moraalin miellätte, mutta miellän sen näin: toisten tarinoiden kuunteluna ja yrityksenä oppia niistä.

Skissejä

Tuntuu tuhlaukselta istua sisällä, kun ulkona näyttää keväiseltä. "Kylmä siellä on, talvi", koettaa Kissa todistella, mutta olen vakuuttunut siitä, että tuo hellämielinen eläin koettaa vain lohduttaa minua moisin puhein. Kylminä päivinä lumi narskuu jaloissa ja koirat puhkuvat hengityshöyryä, pakkaslohikäärmeet, Nasu piiskaa hännällään lunta, murisee ja kiukuttelee maalle, joka nipistelee jalkapohjia.
Tieteessä tapahtuu saapuu. Luen siitä eläinten oikeuksia käsittelevän jutun, joka lähtee liikkeelle premissistä, ettei eläimillä voi olla oikeuksia, päätyen samaiseen johtopäätökseen. Haukottelen. Mitä paperin tuhlausta. Kirjoittaja kutsuu eläinten oikeuksista puhumista käsitteelliseksi velttoudeksi ja juridiseksi hölynpölyksi. Sen sijaan, että hän yrittäisi oikeasti tarkastella, yrittävätkö eläinten oikeuksista puhuvat ihmiset kenties juuri laajentaa oikeuden käsitettä ylittämään sen hänelle tärkeän premissin, että moraali on ihmisten välinen asia, hän olettaa näiden yksinkertaisesti käsittäneen väärin oikeuden käsitteen. Jaa-a. Jutusta löytyy myös kammottava lause, jossa todetaan oikeuden olevan jähmetettyä moraalia. Tämä käsitys ehkä selittää jutun perusvireen.
Minulle, kuten varmasti monelle muullekin, moraali sisältää paljon muutakin kuin oikeudet, joita ei saa missään nimessä rikkoa ja joiden rikkomisesta voi kutsua viranomaiset paikalle, sekä velvollisuuden kunnioittaa näitä oikeuksia. (Tosin, jos oikeudet supistetaan pakkovallan turvaamiksi, voitaisiin kyllä ehkä ajatella, ettei meillä itse asiassa tarvitse edes olla moraalista velvollisuutta noudattaa niitä - pakkovalta pitää kyllä rangaistuksillaan huolen niistä, jotka eivät ole riittävän prudentiaalisia niitä noudattamaan. Tekemättäjättämisen motiivina ei ole halu toimia oikein vaan pelko seurauksista.) Tällainen moraalikäsitys jättää paljon toivomisen varaa. Hyveellisyyden, aktiivisen pyrkimisen tekemään "oikein"; tavoitteen ymmärtää paremmin toisten intressit ja siten kohentaa oman toiminnan moraalista tasoa; tavoitteen olla loukkaamatta toisia sellaisissakin asioissa, joiden loukkaamisessa kukaan ei turvaudu pakkovaltaan ja jotka eivät siten ole ehkä "oikeuksiksi" luettavissa. Kilttiyden, ystävällisyyden, hellyyden, huolen.
Mitä ajantuhlausta. Mitä paperintuhlausta. En ole eläinoikeusihminen, kun en yksinomaan oikeuspohjaista moraaliajattelua kannata. Mutta tuntuu aika haljulta kirjoittaa, että moraali on ja voi olla vain ihmisten välinen asia. Maailmassa on elänyt monta kulttuuria, joilla on ollut (ja on) asiasta toisenlainen näkemys. Lainaus Snyderilta: A key question is our ethical obligations to the nonhuman world. The very notion rattles the foundation of occidental thought. Native American religious beliefs, although not identical coast to coast, are overwhelmingly in support of full and sensitive acknowledgement of the subjecthood - the intrinsic value - of nature. Snyder mainitsee inkkareiden lisäksi buddhalaisuuden, taolaisuuden, animismin, pakanuuden. Voimattomuuden tunne. Joka ikinen kiistely, joka syventyy aiheeseen "onko eläinoikeuksia", "onko luonnolla oikeuksia", "onko luonnolla itseisarvo", tuottaa harvoin mitään konkreettista. Suurin osa tipahtaa arvokeskustelun tässä vaiheessa täysin typerälle jankkauksen tasolle.
Skeptisyyttäni oikeuspuheen hyödyllisyyteen lisää ihmisoikeuksien asema maailmankulussa. Ne tunnustetaan, mutta eihän niitä kunnioiteta.
Moraaliteoriassa takerrutaan yksityiskohtiin, joilla ei lopulta ole mitään väliä toiminnan ja yhteiskunnan järjestämisen kannalta. Tämä seikka kyllästytti minut ympäristöetiikkaan lähes heti, kun aloin tutustua siihen. Gary Snyderia on kiva lukea, koska hän ei mene jankkaukseen mukaan, osoittaapa vain ohimennen, että länsimainen oppinut traditio ei ole ainoa mahdollinen suhtautumistapa. Onneksi.

Teen skissejä vesivärein. Koetan maalata jälleen kerran kuvaa Stevensin Riikinkukkojen Ruhtinaan Villitystä, nyt kevätteemalla. Minun Villittyni, viilipyttyni, on tietysti nainen. Kuinka joku jaksaisi maalata niin tylsän ihmisen, ettei sille voi tehdä edes rintoja? Rinnat ovat kuulkaas olennainen asia ihmisissä. Niin kivan raskaat, levolliset, hellät. Eilen kaksi naista ja yksi mies toivotti minulle hyvää naistenpäivää. Koetin lypsää isästä toivotusta esiin hänen kuskatessaan minua jalkavammaista Dodon toimistolle autolla samalla kun haki mutsin himaan duunista. "No, oletkos tullut ajatelleeksi tätä päivää? Mikä tässä on erityistä?" Isä raapii korvallistaan, vaihtaa kolmoselle, sanoo: "No pakkasta on vähäsen vähemmän." Kirjallisuuden luontokäsitysten keskustelupiirissä yksi piiriläinen toteaa, että hänen töissään oli koetettu myös lypsää heidän it-asiantuntijaltaan, vanhalta herrasmieheltä, naistenpäivän toivotusta. Yksi tädeistä oli kysynyt häneltä, että tietääkös hän mikä päivä tämä oikein on, ja mieshömppä oli vastannut aivan viattomasti, hieman hämmästyneen kuuloisena: "No eikö se ole tiistai?"
Hyvää keskiviikkoa vaan kaikille!
Lapsena luulin, että naisilla on kaksi sydäntä. Tiedättehän, "sydän sykki hänen rinnassaan". Miesten rinta on sellainen yhtenäinen blokki, naisella on rintoja kaksi kappaletta. "Hyväsydäminen" on sana, jota käytettiin kotona paljon ja josta ei kuule, viittaako se yhteen vai useampaan elimeen. Näkemykseni rujous tuli ilmi vasta mummon sanoessa jostain naisesta, että tällä on "suuri sydän". "Suuret sydämet", korjasin. (Lapsesta lähtien olen ollut ärsyttävä korjaaja. Voi hitsi, vieläkin sormet oikein kutkuttavat näppäimillä lukiessani jonkun blogista klasarin "alkaa tekemään"... Siitä huolimatta teen itse virheitä suvereenisti ja iloisesti. Käsin kirjoittaessa, en koskaan, koneella, koko ajan.) Ja sitten korjattiin asia. Mummo oli aivan äimänä kuullessaan, että kuvittelin naisilla olevan kaksi sydäntä. Olin aika itsepäinen, en tahtonut uskoa mummoa. Lopulta hän keksi kysyä, että entäs tytöt, joilla ei ole vielä tissejä, onko niillä yksi vai kaksi sydäntä, tuleeko toinen sydän mukaan vasta sitten kun tissit kasvavat vai mitä? Perille meni.
Akvarelleilla on kiva maalata pitkästä aikaa. En jaksa maalata kunnolla, luonnostelen vain. Koetan muistella, mitä jaksan tehdä kunnolla. Töitä, joista minulle maksetaan. Niissä en kehtaa kertoa, että olen luonnostelija, sinnepäin-ihminen. Taidelukiossa oli omituista törmätä suureen joukkoon ihmisiä, jotka olivat suunnattoman huolellisia visuaalisen ilmaisunsa kanssa. Minulle on aina riittänyt, että ei-abstraktissa kohde ilmaisee teeman kannalta keskeiset piirteet. Opettajat tolkuttivat koko ajan: "Viimeistele, tää on pelkkä luonnos." Mökötin. Tein toisen luonnoksen, josta tuli aina ensimmäistä huonompi, koska motivaatio tehdä sama luonnos oli nollassa. Minkäs teet. Minä pidän enemmän luonnoksista. Joka ikisen taiteilijan kohdalla, joihin olen tutustunut, olen pitänyt skisseistä enemmän kuin hioituista teoksista. Nopeus, keveys, tiedättehän...
Mietin luonnostellessani Villittyä, tällä kertaa ketunpunaiseksi mustaa yötä, keltaista kuuta ja sinistä, riikinkukon pyrstösilmiä markkeeraavia ultramariininsinisiä häränsilmiä täynnä olevaa preussinsinistä metsää vasten, kuinka kaikenlainen kuvaaminen, sanoin ja kuvin, kameralla ja äänittäen, terästää läsnäoloa. Jotta voisi kirjoittaa tai piirtää myöhemmin, on ajateltava, herkistyttävä nyt. Katsottava, miten asiat liittyvät toisiinsa. Miten lonkan kaari kulkee, miten seurauksen tajuaa liittää tiettyyn syiden kompleksiin. Tarkistettava, kuuluuko äänessä sittenkin pettymyksen nyansseja.
Sillä tavalla ite-taiteen tekeminen on eräänlainen maailman kokemisen harjoitus. Kokemisen, läsnäolon, merkityksellistämisen. Hiominen on vain kaanoneihin sujauttamisen toivoa. Sillä, lukeeko, näkeekö, kokeeko joku muu tuotoksen kiinnostavana ei ole niin suurta merkitystä kuin sillä, että tekeminen herkistää ympäristölle, avaa silmät, korvat, liikeratojen ja ilmavirtojen aistimisen lihaksilla ja iholla. Niin helposti muuten vain nukkuu silmät auki toimittaen toisten asioita, näkemättä, kokematta mitään.

Puhelinpotilas

Puhelinaika lääkärille on yhtä jännittävä kuin lääkärillä käynti. Lääkäri on kyllä kovin mukava täti, eikä luurin takana piilotellen tarvitse pelätä, että taas hän tarttuu jalkaan ja vääntää sitä niin että silmissä kipunoi ja on pakko sanoa: "Älä nyt hyvä ihminen sitä enää sinnepäin venkaa!" Ja lääkärin huoata: "Kuule minun on pakko käännellä sitä vähän, että tajuan, missä se murtuma voisi olla. Näin se siis sattuu?" Nyökyttää, päästä irti, päästä irti, halua riuhtaista jalka pois, juosta käytävälle toinen jalka paljaana, paitsi ettei jalalla juosta.
Lääkäri käy yksityiskohtaisesti läpi laboratoriolausunnon ja kaikki on kunnossa. Senkka erinomainen, hemoglobiini erinomainen, tulehdusarvot normaalit. Sitten pudottaa pommin: "Minua huolestuttaa vain yksi asia. Punasolujesi koko. Ne ovat liian suuria." Selittää: takana on yleensä joko rajua ryyppäystä, tai sitten foolihapon tai bee kahdentoista puute. "Sinä vaikutit liikkuvalta ihmiseltä joten tuskin ryyppäät. Oletko tiukka kasvissyöjä? Silloin se on todennäköisesti se bee kaksitoista. Yleensä siitä tulee puute vasta pitkän veganismin jälkeen, mutta poikkeuksiakin on."
Mitä tuollaiseen voisi vastata? Joo, kasvissyöjä, mutten erityisen tiukka. Ja syön nytkin vitamiinipillereitä, joissa on bee kahtatoista kolminkertainen vuorokausisuositusmäärä, foolihappoa puolitoistakertainen. Lääkäri käskee hakea vahvempaa bee kahtatoista apteekista, joudun siis näköjään minäkin punaisille pillereille, ja varaamaan uuden ajan, jolloin otetaan ensin labrakoe bee kahdestatoista ja mietitään, onko siinä joitain imeytymishäiriöitä ja mistä ne voisivat johtua. Toivottavasti ruoansulatusjärjestelmänronkkimispainajainen ei ala uudelleen. Jos viitisen vuotta sitten selville saadun sopimattoman lehmänmaidon proteiinin lisäksi on jokin muukin, joka on sekoittanut sen täysin, en ehkä jaksa olla kauhean urhoollinen.

Kiukuttaa, että pitää mennä labraan uudelleen verta lypsättämään. Kohta hemoglobiinitkin tippuu jo, huomaan ajattelevani. Vaikka pieniä määriähän ne vain ottavat. Ja sitten koeputket laitetaan kieppumaan laitteeseen, joka hölskyttelee niitä.
Sinänsä verenluovuttaminen on hauskaa ja kiinnostavaa. Siinä, miten veri pulpsahtelee koeputkeen, on jotain hirvittävän kiinnostavaa. Sitä on pakko katsoa. Maagista. Kerran verikokeessa hoitsu meinasi pyörtyä tajutessaan, että katson oman vereni pulppuilua putkeen. "Eikö toi ole vähän ällöttävää?" hän kysyi, voiden pahoin pelkästä ajatuksesta. Ällöttävää? Mikä voi olla vakuuttavampaa ja kauniimpaa? "Minun veressäni ei ole mitään ällöttävää", vastasin loukkaantuneena. "Heta", huusi hoitsu, "Tuu tuuraamaan, mua huippaa!" Heta syöksyi paikalle, vaihtoi sulavasti uuden koeputken neulaan, ensimmäinen hoitsu lepatti penkille, painoi pään polvien väliin ja hengitti kuuluvasti puhkuen. Jälkeenpäin hän tuli pyytämään anteeksi, hän ei vain voinut kestää sitä ajatusta, että joku katsoo omaa vertaan, jota imetään putkeen. "Useimmat haluaa ajatella mitä muuta vaan, puhua mistä muusta vaan", hän selitti. En silloin kyennyt muodostamaan teoriaa siitä, mikä vertaan lumottuna tuijottavassa potilaassa on niin karmivaa, mutta jälkeenpäin olen alkanut miettiä, että ehkä se tekee käsivarren ja veren esineellistämisestä vaikeamman hoitajalle. Kun potilas kieltäytyy esineellistämästä kättään ja verta, joka siitä lypsetään, hoitajallekin ehkä valkenee, että tässä läträtään isojen asioiden kanssa. Jos hänellä on pientäkään tiedostamatonta verikammoa, eiköhän se silloin ilmene. Tämä on vain hypoteesi. Ehkä hoitaja ajatteli, että olen hirviö. Ehkä olenkin.
Jättimäisten punasolujeni kanssa tunnen olevani osa eläinkunnan historiaa entistäkin tiiviimmin. Harvallapa eläimellä on kaikki ravintoarvot kohdallaan. Kaikki veriarvot. En ole hiukkaakaan huolestunut, sillä puhelimessa lääkäri sanoo: "Ei se olen vielä vaarallista, mutta tämä asia on hyvä tarkistaa." Huhtikuun alussa sitten nähdään, miten käy.
Jalka jomottaa edelleen, nyt tiedetään, ettei siinä ole reumaa vaan rasitusmurtuma. Olen syönyt viimeisen vuorokauden aikana käsittämättömiä määriä, koska muita ilonaiheita ei sänkyyn tai tuoliin kahlitulla oikein ole.
Tuntuu omituiselta asioida lääkärin kanssa puhelimessa. Tiedän, että minulla on nuiva puhelinääni, ja koetan petrata oikein kovasti, ajatella oikein aurinkoisia, suloisia ja hykerryttäviä mielikuvia, jotta kuulostaisin ystävälliseltä ja kiitolliselta jalkaani saamasta avusta. Jota en oikeastaan saa. No, vereeni saamasta avusta sitten. Aina sitä on ylpeä vääristä asioista. Eilenkin, kuinka ylpeä olin kauniin rubiininpunaisesta verestäni, se näytti niin liki täydelliseltä kuin jokin asia näyttää voi. Ja se onkin kakkoslaatua. Iloisuutta lisää ääneen, komentelen itseäni äänettä. "Selvä, eiköhän näillä selvitä", sanon.
Jälkeenpäin jään miettimään, vaikutanko patologiselta valehtelevalta kaappijuopolta, kun hyvästelylauseeseenkin saan ujutettua kaksi selvyyttä. Tunnen myötätuntoa lääkäriä kohtaan, joka joutuu asioimaan puhelimessa tällaisen venkulan kanssa.

Gary Snyder on viisas

Jos ette ole vielä Snyderia lukeneet, lukekaa. Voi hitsit. Ollapa noin viisas. Kahlailen parhaillaan läpi Snyderin kirjaa A Place in Space, ihana. (Ja mikä loistava assosiaatio Sun Ran Space is the Place -levyyn ja sen pohjalta tehtyyn leffaan...) Plokkasin sen opiskelijakirjaston palautushyllystä. Aah, opiskelijakirjasto. Huokailua.
Nyt aion palata takaisin setään, joka kirjoittaa: A regular job ties you down and leaves you no time. Better to live simply, be poor, and have the time to wander and write and dig (meaning to penetrate and absorb and enjoy) what is going on in the world. Miksi kukaan ei ole vaivautunut kertomaan, että itse asiassa elämänkatsomukseni on lopulta melko beat? Ääh. Tiedättekös, taannoinen blogikeskustelu, joka versoi Seppälän toteamuksista, muistuttaa aika paljon reaktiota beatiin. Ja blogit beatia. And in a way, the literature of the beat generation is some of the only true proletarian literature in recent history - because actual members of the working class are writing it, "proletarian bohemians", if you will; and it is not the sort of thing that middle-class Communist intellectuals think proletarian literature ought to be. There is no self-pity or accusation or politics, simply human beings and facts.
No jaa, voi kyllä olla niinkin, että olen henkkoht hieman sokea itsesäälille ja syyllistämisille ja politiikalle...
Snyder kirjoittaa varsin kiinnostavasti myös ympäristönsuojelusta ja siitä, kuinka joillekin se pitää myydä näemmä tieteellisin faktoin, sillä heillä ei ole itsellään kykyä tuntea empatiaa toisia olentoja, toisenlaisia olemisen tapoja kohtaan. People of goodwill who cannot see a reasonable mode of either listening to, or speaking for, nature except analytical and scientific means must surely learn to take this complex, profound, moving and in many ways highly appropriate worldview of the yogins, shamans, and ultimately all our ancestors into account. One of the few modes of speech that give us access to that other yogic or shamanistic view (in which all are one and all are many, and the many are all prescious) is poetry or song.
Ai ai. Jutellessani erään asennetutkijan kanssa siitä, kuinka merkittävä asenteiden muokkaaja kirjallisuus taiteenlajina on, ja kuinka harvassa kirjassa vielä näkyy lopultakaan ymmärrys siitä, että olemme vain yksi palanen ravintoketjua ja materian (ja ajatusten) kiertokulkua, hän sanoi: "Onhan runous." Vaan kuinka moni lukee runoja?
Itse luen runoja enemmän kuin proosaa. Enemmän kuin non-fictionia. Ehkä siksi olen tullut panteistiksi ja ehkä siksi Gary Snyder on minusta hillittömän viisas. Ehkä siksi pidän suurimman osan ihmisten maailmankuvaa omituisen ihmiskeskeisenä. Ehkä siksi en osaa haluta työpaikkaa, avioliittolupausta, lapsia. Kalliot ovat aina tuolla. Kesällä niihin on ihanaa painautua.
Snyder on buddhalainen. Entistä enemmän pännii, että religion selector ilmoittaa itsepäisesti minun olevan sekulaari humanisti. Vaikka Snyder onkin varsin vaatimaton, haistan hänessä pientä epäluuloisuutta ei-buddhalaisia kohtaan. Tu Fu was not a Buddhist, yet his way of being and working came close to the essence. Siteeraa Burton Watsonin arviota Tu Fusta: Tu Fu worked to broaden the definition of poetry by demonstrating that no subject, if properly handled, need be unpoetic...(Eikö tämä tuo teidänkin mieleenne Shustermanin toteamuksen siitä, ettei mikään aihe ole filosofiselle tarkastelulle kelvoton, vaikkei sitä olisikaan perinteisesti niin tarkasteltu?)...There is evidence to suggest that he was versed in the lore of herbs and medicinal plants, and perhaps this knowledge gave him a special appreciation for the humbler forms of natural life. Some of his poems display a compassion for birds, fish or insects that would almost seem to be Buddhist inspired. Whatever the reason, he appears to have possessed an acute sensitivity to the small motions and creatures of nature."
Seuraavaksi pitää etsiä Tu Fun runoja. Lisää.